Himskatti!

Talvi on hitaasti kääntymässä kevääksi. Tuntuu siltä että tänä vuonna yhtäjaksoista talvea on kestänyt kestämistään ja ihmisparalla on pimeyden ja kylmän kanssa kestäminen. Sinänsä ei se haittaa kovin paljon, koska sisätiloissa riittää tekemistä.

Lainasin juuri kirjastosta kirjan sähköisen lukulaitteen. Silmät ovat kyllä sen vuoksi vähän punaiset. Kontrasti on liian pieni verrattuna tietokoneeseen. Siinä ei ole mitään ongelmaa, voin ladata Gutenberg-projektista vaikka kuinka paljon kirjoja, mutta olin ajatellut että jospa voisin lukea pitkälläni kirjaa niinä päivinä kun polvea kolarin jälkeen särkee.

Säryn suhteen olen kyllä oppinut jo sen verran, että koska kipu on subjektiivinen juttu, niin oikeasti sitä ei tietenkään satu, koska vakuutusfirma on sen näin todennut. Tämänikäisillä on luonnollista kulumaa ja vaikka säryt äityvät kuin tauti aina kun joku auto törmää minuun ja kaadun (tai edes kun uhkaa törmätä ja kaadun), niin se on vakuutuslaitoksen mukaan pelkkää sattumaa eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Todellisuus on siis se polvi jonka kannattamana raahustan vesijumppaan että polvi voisi vähän paremmin vaikka se ei voikaan. Ihmeparantuminen ei vain ota tapahtuakseen.

Tästä en rupea filosofeeraamaan yhtään enempää, koska vakuutuslaitos on ihmistä viisaampi. Niillä on lääkäreitä jotka kirjoittelevat koulutukseensa kuuluvasti että ei voi sattua, niin ei ole mitään tapaustakaan. Oikeastaan minun pitäisi kuvitella että auto otti ja lensi ylitseni, se ei tullut lainkaan edes sitä katua pitkin, jossa vihreät paloivat minulle. Oikeastihan autolla on nimenomaisesti lupa ajaa kevytliikenteen päälle. Jossain on varmasti instanssi joka laskee pisteitä niille autoille. Joku puhui lehdessäkin autopuolueesta.

Istun siis ja psyykkaan itseäni valmiiksi huomiseen marssiin kaupungin läpi. Vesi on kyllä hieno elementti kun pääsen sinne asti. Se kannattelee ja se on sininen. Voisi vielä toivoa vähän aurinkoa, mutta siitä ei juuri ole huomenna toivoa, vain tuulesta ja rännästä.

Ilman vuodenaikoja ei voi elää. Syön egyptiläisiä makeita ja halpoja appelsiineja kilokaupalla ja jollain perustasolla olo muuttuu niiden mukana toivorikkaaksi. Appelsiineista ymmärtää että aurinko on vielä olemassa.

Netissä on keskustelua filosofi Pekka Himasesta ja pääministeri Jyrki Kataisesta. Olen äitynyt keskustelemaan asiasta ystäväni Petrin kanssa. En olisi ehkä kiinnittänyt asiaan paljon huomiota, ellei blogituttu olisi ottanut debattia esille täällä ja minusta perusteellisella tavalla, jonka minäkin ymmärsin. Ja koska Eufemia tuntee tutkijoita, samoin kuin Petri, uskalsin sanoa muutaman sanan itsekin.

Petrin kanssa päästiin muinaisiin kreikkalaisiin ja kyklooppiin. Olin unohtanut sen luolakohtauksen, jossa Odysseus puhkaisee kykloopin silmän. Sitten kyselijälle ilmoittaa että Ei-Kukaan on puhkaissut silmän, koska niin Odysseus esitteli itsensä. Siitä tuntuu olevan kysymys tässä valtiojohtoisessa sopassa.

Kuuntelin tänään iltapäivällä toimittaja Anu Silfverbergin ja yhden tiedetutkijan (nimi katosi päästä) mielipiteitä kulttuuritunnilla (Radio Yle 1, Kultakuume) ja kuulin radiotoimittajan ja Long Play-nimisen nettilehden Silfverbergin keskustelua filosofian ihmeestä nimeltä Himanen ja pääministeristä, Suomen valtion, joka pitää hänestä. En käsitä vieläkään oikein mitä on tapahtunut, mutta olen loukkaantunut, koska mielestäni kysymys on tieteen riippumattomuudesta. Täsmennys: Suomen valtio ei ole sama kuin pääministeri, joten en väitä Suomen valtion pitävän Pekka Himasesta.

Olen ollut yliopistossa vuosina 1965-95, aina välillä töissä ja aina välillä opiskelemassa ja rakastanut opinahjoani, opettajat ovat olleet hienoja ja opiskelukaverit jääneet monet ystäviksi lopuksi elämää. En ole viihtynyt yhdessäkään työpaikassa niin hyvin kuin yliopistossa. Se johtuu siitä, että siellä oleminen on saanut minut tuntemaan itseni riippumattomaksi. Saan ajatella mitä haluan, tietysti tietyin rajoin sikäli mikäli myös kirjoitan asiasta jotain, mutta työpaikassa minun on noudatettava ehdottomasti sääntöjä joita pomo käskee.

Pomot ovat kuin valuvassa peililasissa vääristyneitä proffien ja yliopistolehtoreiden kuvia. Niiden antamat säännöt ovat sattumanvaraisia, eikä niihin useimmiten ole mitään sen kummempaa syytä. Melkein aina pomo on ollut huonommin koulutettu kuin minä. Ne kerrat jolloin se ei ole ollut huonommin koulutettu, se on ollut vinksahtanut. Tämä oli yleistys, koska joskus on ollut oikein hyviäkin pomoja. Laskeskelin joskus, että kuitenkin harvassa olivat hyvät.

Sitten kun olen taas päässyt takaisin työttömäksi olen voinut mennä uudestaan yliopistoon. Siellä olen pitänyt eniten kirjastoista, niiden rauhasta ja siitä suunnattomasta ilosta, mikä lisääntyy niteiden lukemisen myötä.

Miksi sitä iloa pitäisi kuvata? Se ehkä lähenee varhaislapsuuden ensimmäisiä oivalluksia, kykyä kutsua ilmiöitä jollain nimellä, kykyä liittää ilmiöitä ihmisiin ja muihin olioihin ja lopulta myös itseeni. Jossain vaiheessa minusta on tullut tajuinen ihminen. Ilo syntyy siis siitä, että ymmärrän uusia asioita ja tiedän että koska ne ovat tiedekirjoissa, niin ne ovat totta. Siis totta niin kauan kuin tulee uusi kirja, joka löytää uuden ilmiön ennen tutkitun tilalle, esimerkiksi. On hyvä ettei pysyvää ole, koska elämäkään ei ole pysyvää. Sillä tavoin ihmiset voivat kokea olevansa yhtä muiden ilmiöiden ja olentojen kanssa.

Olen tietoinen siitä, että tiedon tutkiminen ei ole kaikille ihmisille iloisin ja uusin asia. Kaikilla on oma suuntansa, kaikilla ei voi olla samaa, koska ihmiset ovat erilaisia. Mutta muistan vieläkin sen miltei hartaan tunteen kun pääsin lukiosta pois ja pääsin vapaan tieteen ja vapaiden ideoiden keskelle. Se oli vapautumista koulun kahleista.

En vieläkään oikein tiedä, miksi koulu oli pitänyt rakentaa sekä instituutiona että rakennuksena vankilan näköiseksi. Ei sillä ainakaan tulevia opiskelijoita kovasti kannustettu. Minulla onneksi oli kaiken aikaa isä ja sen sisko ja sittemmin muutama muu läheinen, joiden mielestä olin aivan oikealla tiellä, vaikka siitä ei tullutkaan virkaa eikä valtaa eikä rahaa.

Tässä Himas-tapauksessa on kyse jostain muusta kuin oppimisen ylistyksestä. En voi käsittää sitä, mitä kukaan on hyötynyt tästä omituisesta piiloleikistä.

Miten talo voi?

Olen tullut pyörittäneeksi päässäni ympäristöä, lähinnä sen rakennettua osaa, suunnilleen siitä asti, kun noin vuosi sitten huomasin kaupungin vanhimpien puutalojen ränsistyvän tyhjillään. Niitä ei kannata enää korjata.

Toisessa puutalossa olen ollut kerran töissä vähän aikaa, en kauan, mutta sen verran kauan että eräänä kylmänä talvipäivänä tajusin ettei hormeja ole luultavasti pitkään aikaan nuohottu. Sen verran sankan savun uuni työnsi suoraan sisälle, vaikka totisesti tiedän kyllä miten uuneja lämmitetään. Tiedetään, että esimerkiksi naakat pitävät savupiippuihin muuratuista pesistä.

Reagoin suoraan selkäytimellä, kun näen huonosti kohdellun sopusuhtaisen, ihmisenmittaisen rakennuksen. Se johtunee siitä, että kasvoin ihmisenmittaisessa ympäristössä. Pieniä puutaloja, puutarhoja sisäpihalla, eikä ollut talon rakentamisessa juuri eroa siinä sattuiko elämään maalla vai kaupungissa.

Ihmisten määrä Suomessa ei ole niin dramaattisesti kasvanut että nyt tarvittaisiin pelkkiä betonikolosseja. Mutta sen sijaan niiden ihmisten määrä on kasvanut dramaattisesti, jotka tahtovat heti ja nyt tehdä hyödyttömillä tonteilla rahaa: grynderit. Sanan opin asuessani Helsingin Oulunkylän vanhassa kansakoulussa 70-luvulla. Puuarkkitehtuuria parhaimmillaan, vuodelta 1924.

Kaavoittaminen on käsittääkseni pakollista ja joku sellaiset kaavat sitten hyväksyykin. Koko prosessi on silmissäni hämärää aluetta. Monen muun lailla tunnen oloni ahdistuneeksi kun näen purkutraktorit.

Esseisti Antti Nylén kirjoitti viimeisessä kirjassaan Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010) muun muassa Robert Bressonista, ranskalaisesta elokuvaohjaajasta, joka oli hänelle yksi esimerkki katolisesta taiteesta. Huomasin listasta nähneeni suurimman osan Bressonin elokuvista (mm. Maalaispapin päiväkirja, Balthazar, Kuolemaantuomittu on karannut). Niitä ei ole enää nähtävänä juuri missään. En ollut ikinä ajatellut Bressonia nimenomaisesti katolisuuden edustajana.

Oikeastaan päinvastoin. Olin pitänyt hänen elokuviaan viimeisenä etappina vieraantumisen kuvana, mitä voisi pitää umpipakanallisena. Voi tietysti olla että minulla on väärä kuva katolisuudesta, mutta en lukenut ristin kuvaa tai hyvin vähäeleisiä näyttelijäsuorituksia minään muuna kuin kulttuurisina merkkeinä.

Mutta löysin käsikirjastostani Pertti Hyttisen toimittaman opuksen nimeltä Merkintöjä Robert Bressonista. Kirjan lukemisesta on kauan. Sen kirjoittajat ovat hienoja elokuvan tutkijoita ja tuntijoita kuten esimerkiksi Susan Sontag, Paul Schrader, Sakari Toiviainen. Mikä merkillisintä, kirjan on kustantanut Chydenius-instituutin Kannatusyhdistys ry. Kokkolassa vuonna 1989. Ei tällaisia kirjoja ole enää varaa kustantaa. Eikä varsinkaan pienissä maakunnissa.

Toiviainen kirjoittaa Bressonista mm. näin:

Ammattimainen näyttelijäntyö elokuvassa on Bressonille teatteria, vieläpä huonoa teatteria, sillä siitä puuttuu juuri se mikä tekee teatterin eli elävien näyttelijöiden aineellinen läsnäolo, yleisön suora vaikutus näyttelijöihin. Mallien on oltava oma itsensä tai löydettävä oma itsensä ohjaajan avulla tai pakottamana.

Tämä tulee kyllä hyvin ilmi Bressonin ohjauksista. Hän on selvästi äärettömän hyvin työnsä tunteva despootti, jonkalaisia teatterissa ei ehkä suvaittaisi. Näyttelijät eivät ole näyttelijöitä vaan malleja. Bressonin käsikirjoitus on äärettömän yksityiskohtainen, ohjeita on noudatettava tarkasti. Teatteri on tässä suhteessa, ehkä nimenomaan läsnäolon vuoksi, enemmän yhteistyötä. Ohjaaja viimekädessä näyttää kaapin paikan, mutta ei näyttelijän oleteta olevan nukke, tai kuten Bresson sanoo, malli. Malli kuvaa helposti jotakin elokuvassa käsiteltävää ideaa.

Elokuva on yleisemminkin auteurin aluetta. Mutta oikeastaan vasta tätä kirjaa lukiessani rupesin käsittämään, että katolisuudella, tai laajemminkin kristinuskolla saattaa olla Bressonin töissä suuri merkitys. On kiitettävä Nyléniä tästä tönäisystä. Ilman Bressonin ohjaajanmuotokuvaa olisi ollut vaikeampi käsittää myöskään paavin poistumista taka-alalle. Kirkko ei juuri ole pitänyt kiirettä esimerkiksi pedofiilitapausten selvittämisessä.

Kuulin radiokeskustelun mahdollisista syistä paavin eroon. Käsitin että Vatikaanissa raivoavat edistykselliset ja taantumukselliset voimat toistensa kimpussa. Nylén lisäsi Ratzingerin, siis nyt eroavan paavin, artikkelin kirjansa selitysosaan. Artikkeli ei selvittänyt minulle paavin/paaviuden olemusta millään tavalla.

En tiedä katolisuudesta juuri mitään enkä kuulu mihinkään laitos-uskontoon. Mutta sen tajuan että paavi on tärkeä ihminen kun ajatellaan satojen miljoonien tavallisten katolisten elämistä. Tärkein yksittäinen asia on syntyvyydensäännöstely, siis sen kieltäminen, vaikka maailman väestönkasvu uhkaa ihmisten henkeä ja terveyttä päivittäin. Katolisen perheen makuuhuoneessa on paavin ja kardinaalien mielipaikka. Katoliset papit, kardinaalit ja paavi sen sijaan on määrätty elämään selibaatissa.

Paavinkirkon näen silmissäni rakennuksena, vaikkapa sitten Rooman Pietarinkirkkona. Rakennuksessa on yksi isäntä. Hänen sanansa painaa sen verran kuin hän saa siihen painoa. Muu on sitten sattuman tai taistelun aiheuttamaa sekasotkua.

Ajatella että Vatikaani on valtio! Siinä on ehkä sen uskonnon kummallisin yksityiskohta. En taida ymmärtää miten tämänhetkiseen tilanteeseen on jouduttu. Miten talo toimitetaan?

Pinteessä olevan talon näyteikkunassa oli pääsiäisenä aina juuri kuoriutuneita kananpoikia kun olin lapsi

Pakkaspäivä maakunnassa

Viime viikonloppu oli kylmä. Lunta tuiskusi aivan alusta loppuun. Satuin sisämaahan, provinssiin eli maakuntaan viikon taittuessa ja siellä olikin kuivaa ja lumi narskui kenkien alla. Mutta tuuli niin kuin lakeudella usein tuulee.

Sisätiloista piti syöksyä toisiin. Sinänsä se on hauskaa, koska koskaan ei tiedä kenet saattaa tavata. Teatterin väliajalla seisoskelin ympäriinsä ja näin monen ihmisen katsovan minua tutkivasti. Tuskin minä olin ketään niistä tavannut, koska viimeksi olin kuullut siinä teatterissa Raoul Björkenheimin soittavan. Björkenheimilla oli siinä vaiheessa oma bändi ja soundi tärisytti Aallon suunnittelemaa teatterirakennusta. Björkenheim on jazzmuusikko ja hänen äitinsä on Taina Elg, joka taisi osata laulaa. Suvulla on kartano keskellä maakuntaa. Siellä on käynyt kylässä myös entinen presidentti Kekkonen ampumassa syyttömiä fasaaneja.

En ole ikinä ollut sitä mieltä että syyllisiäkään fasaaneja pitäisi tappaa eikä sen puoleen ketään muutakaan. Ehkä hyttysiä voi läiskiä ja kulkukissa saa syödä mitä saa kiinni.

Kun kiipesin portaita ylös alkoi värisyttää. Muistin hyvin että pelotti mennä saliin. Olisi voinut olla mahdollista että tärykalvot ottavat ja puhkeavat. Nyt tuntui kylmyys luissa. Ajattelin että kuuloluut jotenkin muistavat ne ääniaallot ja siitä on kyse. Ei ollut.

Ruumiin muisti on terävä. Se tunnistaa aallot. Tulen ajatelleeksi että sisäkorvassa on kuuloluut ja ilmeisesti sen vuoksi niitä nyt sitten värisyttää ja palelee.

Vasta monen tunnin päästä tulen tietoiseksi siitä että teatterin tuuletus oli ollut liian luja. Kurkku alkaa yhtäkkiä tulla karheaksi. Julkisissa tiloissa tuuletuksen kanssa on ilmeisesti temppuiltu ja ihmiset ovat kipuilleet kymmeniä vuosia, eikä niiden koneiden kanssa päästä sopuun ikinä.

Teatterin lavalla oli kyllä traktori, auto ja mopo. Olin samana päivänä huomannut Hesarin huomautuksen traktorin merkistä. Se ei ollut Massey Ferguson, vaan Ferguson, eli siis ei ollut massikka niin kuin libretossa luki. Ääntä näistä moottoreista tuuletus ei tietenkään hoitanut pois, vain bensan käryn. Ainakin mopoissa on kakstahtibensaa, samoin kuin ruohonleikkurissa, ja minulle tuntemattomista syistä on syytetty sellaista bensaa mutageeniseksi. Eli senoktaanisten öljyn ja bensan sekoitusten päästöjä.

Orkesteri nousi ja laski äänettä monttuun ja siitä takaisin. Se soitti Mozartia, niin kuin piti tietenkin kun hän sattui kirjoittamaan oopperallisen komedian nimeltä Ryöstö seraljista. Nyt oli tullut uusi libretto, Mikko Koivusalon kirjoittama, musiikin johto oli myös eteläpohjalainen, Jorma Panulan hyvin toimittama. Ohjaus oli entisen kaustislaisen, Vesa-Tapio Valon. Hän oli tehnyt myös dramaturgian.

Teatterin vieressä on uusi hieno kirjasto

Tämä oli harvinainen vierailu entisessä kotikaupungissani. Ei tästä kovin pitkä matka ole, mutta jostain syystä tulen yleensä menneeksi Seinäjoen ohi. Kohti etelämpää. Se johtuu ehkä siitä, että pysähtymisen kohteita ei enää ole, kun ei ole kotiakaan. Piti ehtiä käydä katsomassa, onko kansakouluni edelleen olemassa, mutta käännyin poispäin syvästi loukkaantuneena, kun huomasin naapuritalo Seurahuoneen muuttuneen jonkinmoiseksi pankkiiriliikkeeksi. Seurahuoneen takana oli uusien kivitalojen puristukseen jäänyt kaksikerroksinen pieni vanha kivitalo. Siellä yläkerrassa asui täti, joka oli juttujen ja satujen kertoja. Meitä tenavia oli kuuntelemassa paljon, kun käsitimme että joku vapaaehtoisesti kertoo ja me saamme kysellä.

Nyt ajattelen että vanhemmillamme ei ehkä ollut tarpeeksi aikaa meille. Yleensä hoidimme asiamme itse. Pihalla tapahtuneista ei puhuttu kotona. Se oli lausumaton sääntö. Joskus joku vanhempi onnistui murtautumaan vaikenemisen lakimme läpi, mutta harvinaista se oli. Sitä paitsi jos joku kertoi jotain, se oli taatusti ohi totuuden. Ja koko lauma oli valmis vannomaan että se totuutta viistävä versio oli oikea.

Heti rautatieasemalla asetuin kuuntelemaan puhetta. Se on lapsuuteni kieltä. Pohojalaasta. Muistin radiosta kireä-äänisen haastattelijan, joka kuvitteli menevänsä haastattelemaan jotakuta entistä kapellimestaria (eikö se nyt ole jo yli kahdeksankymppinenkin?) ja kaiken lisäksi vielä Sibelius-akatemian kapellimestariopettajaa. Kireys kiristyi, kun Panula vastasi leviällä murtehella. Haastattelijan äänestä kuului se, että piti olla sopimus vähän tavallista vanhemman kapellimestarin haastattelusta. Panula puhui asiat yhtäkkiä aivan suorahan: Mozart on iloinen ja hyväntuulinen niin kuin pohojalaaset keskimäärin ja hyvin tuntehellinen niin kuin pohojalaaset yleensä ovat.

Olin ällistynyt kuultuani yhtäkkiä puheessa maailmojen törmäyksen, vaikka eroa ei kilometreissä ole kuin noin 300 kilometriä. Voi olla vähemmänkin, junalla matkan tekee vähän yli kolmessa tunnissa. Ja on siinä pysähdyksiä välillä muutenkin kuin junien rikkoutumisten vuoksi.

En muista enää mistä pitäjästä Panula on kotoisin. Mutta nimen muistan kuulleeni jo kansakoululaisena. Olen mahtanut olla jossain iltamissa, jossa Panula on ehkä johtanut jotakin kuoroa tai soittanut jotain instrumenttia, ei aavistustakaan. Isä ja äiti ja kaikki muutkin ihmiset heidän läheltään ovat olleet jo kuolleita kauan, joten en tiedä. Panula tietysti tietää, mutta en viitsi häiritä häntä.

Minusta esitys oli hauska ja viihdyttävä. Henkilöt eivät ainoastaan laulaneet vaan useimmat olivat osanneet mennä roolin nahkoihin. Niin sitä taidetaan nimittää vieläkin. Sitä paitsi minusta on tärkeää että teatterista päin puhutaan myös olemassaolevista asioista eikä piilouduta puskafarssien alle.

Eniten pidin kyllä libreton hyvänmakuisesta pohjalaistamisesta. Siinä ei ollut päälleliimausta. Siinä sorkittiin sellaistakin kipeää kohtaa kuin esimerkiksi muslimien tuloa ennen täysin valkonaamaiseen kaupunkiin. Yhteentörmäykset ovat väistämättömiä. Libretto kertoo että pohjalaisille on tärkeää uskoa ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon. Siihen sitä totisesti haluaisi uskoa.

Joka tapauksessa minulla on flunssa eli nuhakuume. Vilustuin.

Kappaleen nimi oli Ryästö Lakeurelta. Alkuperäinen libretto on nimeltään Entfürung aus dem Serail ja se on vuodelta 1782, eli alkuperäisesityksestä on jo aikaa. Oli sitä paitsi aika käydä katsomassa onko mitään kotikaupungista jäljellä. Eipä paljoa oikein ollut. Kotitalon edessä ollut Mannerheimin patsaskin oli viety pois. Tuntuu hassulta ajatella että entisessä kodissa asuva ei enää herääkään katsomaan Mannerheimiä silmiin. Ajat muuttuvat?

Mannerheim on poissa ja entisen apteekin ikkunoiden päällä on punainen kanttinauha