Kevään kohinaa

Sain uusvanhan koneen, jota opettelen. Samaan aikaan alkoi valo lisääntyä ulkona ja levottomuus. Tuli koronavirus ja poikkeustila.

Koneen vaihto sujui aika helposti. Jatkojohto ensin pätki ja sammutti jääkaapin. Teksti näyttää vähän pieneltä toistaiseksi, mutta on paras totutella siihen kun sitä edellistä fonttia nyt sitten ei voi olla. Se joka oli oma häipyi. 

En sitä paitsi edes tiedä mikä olisi hyvä. Enkä omista näitä fontteja. 

Opiskeluaikoina tuli eteen kirjoja, jotka oli kirjoitettu fraktuuralla. Sen lukemiseen olin ottanut varaslähdön. Kun olin 15-vuotias, vanhempani menivät kuukaudeksi Rooman Villa Lanteen, kun isä rupesi kaivamaan Pompeijin raunioita. Isoäidin luona minun tehtäväkseni tuli siivota ullakkoa. Siellä oli hiekan ja sahajauhon keskellä vanhoja kirjoja. Löysin sieltä Nostradamuksen ennustukset, kirja oli mustakantinen synkeän näköinen opus, josta innostuin tavattomasti. Fraktuuraa opin lukemaan itsekseni päättelemällä sanoista ja asiayhteydestä. 

Ullakolla ei ollut  kuin yksi kesähuone, muuten se oli suuri tyhjä tila. Sellaiset  olivat lapsena ja nuorena harvinaisia. Istuin suuren päätyikkunan ääressä lattialla ja luin. Onneksi täti, joka asui silloin sitä kesähuonetta, tajusi oikein hyvin mitä tein. Hän löysi luettavaksi myös Genoveevaa mutta se oli tylsä. Siinä ei ollut niitä maailmanlopun kertomuksia, jotka sopivat täydellisesti 15-vuotiaan maailmaan. 

Ei tarvitse olla erityisiä kirjasimia, kunhan on luettavaa tekstiä. Olen lähdössä kävelemään vähäksi aikaa. Käsittääkseni poikkeuslait ovat voimassa kaikkialla Euroopassa. Pysyttelen muuten kotona enkä merenrantapolulla juttele ihmisten kanssa. En kuulisi kuitenkaan kuin menemällä ihan lähelle, eikä se ole viisasta.

En käsitä miten tämä voisi olla onneton asiaintila. Tuli onnellisia yhteensattumia, jotka ovat väistämättömiä niin kuin aina katastrofien aikaan. Olen lukenut Siperian alkuperäiskansoista ja antropologiasta 1800-1900-luvuilla, semmoinen tiede alkoi muotoutua ja muuttuakin jo. Kirjasto sai vihdoin jostain varastokirjastosta Juvan Šeštalovin opuksen Ugrien kehto ja sen Juri Rytheaun Kun valaat lähtevät. Kävin hakemassa mukaan myös muita kirjoja.  Kirjasto meni kiinni jo seuraavana päivänä.

Viruksia ei havaitse paljain silmin. Minusta mikään flunssa ei ole kiva, saati tämmöinen paha. Ja jos uhittelee, niin kannattaa miettiä mitä uhmaa.

Ulos pitää päästä. Pahuksen pölyallergiani on innostunut, koska on ollut niin kovasti leuto ja olematon talvi. Kirjastosta käynnistä ei ole vielä viikkoakaan. Sitten pantiin kiinni uimahalli myös. Ne kaksi kuuluvat jokaviikkoiseen ohjelmaan.

Kävelylenkki teki sen että piti yrittää saada leikatuksi Apostolin miekasta joitakin kuivuneita lehtiä. Lehdet olivat pahuksen pölyisiä ja nyt on pärskittävä.  Ulkona olivat värit ja ilma niin selviä, että kasviraukka pisti silmään heti.

On ilmeisesti myös lähitulevaisuudessa pestävä nuo verhot.  Kirjoitan ikkunan vieressä. En tosin näe nyt ulos, mutta ei se häiritse, koska voin välillä tuijottaa sisäänpäin, nurin. Minusta tulee oikein hyvä karanteeni-ihminen. 

Uusi kone on kyllä pätevä.  Pidän tästä kyllä kovasti, koska tässä on hyvä äänentoisto. Kirjoituskoneet tekevät nykyään vaikka mitä. Kuuntelen usein musiikkia kun kirjoitan.  Mutta en aina. En tiedä miksi. Ehkä jotkut asiat vaativat enemmän keskittymistä kuin jotkut toiset, valoa ei ole lukemiseen kovin paljon paitsi nyt  kun alkaa olla kevät. Jos en voisi lukea, tulisin kipeäksi. Tässä on kirkas ja iso näyttö.

Jostain syystä haikailemaani uutta Euripides-suomennosta ei näy. On minulla joku Euripideen näytelmä, mutta englanniksi. Lukenut olen, mutta olisi ollut mukavaa saada tuon osaavan klassikkoporukan suomennos käsiinsä. Tämän suomentajaporukka on suunnilleen sama kuin edellisen Sofokleen suomennoksen.  Toivottavasti virus ei ole iskenyt kustantamoon. 

Joku väitti että kyllä täälläkin olisi kierrellyt joku kamala virus jo ennen kuin tätä nyt nimettyä. En tiedä mitä tarkoittaa ”täällä” tässä tapauksessa. Ehkä ”täällä” on näinä aikoina Suomi tai Eurooppa?  Mutta selvästi kärsivät nyt kyllä kansallisvaltiot. Italian epidemia kuulostaa kamalalta. 

Olen siinä maassa ollut ja tavannut paikallisia ihmisiä, jotka suhtautuivat ystävällisemmin kuin mitä oikeastaan turisteihin tarvitsisi suhtautua. Oikeastaan monien ihmisten kanssa saattoi puhua aivan heti kuin olisi tunnettu aina.  Ei kovin suomalainen tapa tutustua. Enkä tarkoita tässä sosiaalista tyhjänpuhumista, small talkia, kuten englanniksi sanotaan. Se on usein pelkkää mikro-talkia, ajan hukkaa. 

Mutta oli helppoa viitata siihen tai tähän renessanssin mestariteokseen ja ruveta miettimään miksi se vaikutti minuun, joka en ollut ikinä nähnyt mitään sellaista, ja yhtä lailla italialaiseen tuttuun  baarinpitäjään, joka oli ollut siinä Bargelloa vastapäätä puolen elämänsä. Bargellossa kiekui kukko keskellä iltapäivääkin. Firenzen kaupunki taas on väkimäärältään suunnilleen Helsingin kokoinen.

Näinä päivinä olen ajatellut näyttelijätuttuani, joka kuoli edelliseen kiinalaisvirukseen, SARSiin, tämänkertainen on sen variaatio. Hän oli täällä esiintymässä, ohjelmassa oli Goethen Faust, pitkä ja perusteellinen näytelmä. Näyttelijä esiintyi Mefistoteleen roolissa. Sitten jälkeenpäin mentiin istumaan hänen kanssaan johonkin. Esitys oli vierailu jostain muualta, en muista enää mistä.

Hän oli jostain syystä ollut menossa Pekingiin ja sattui joutumaan pärskivän kiinalaismiehen viereen. Näyttelijä oli nuori aikuinen enkä minäkään vielä vanha ollut.

Teatterissa varmaan kävisinkin, jos siellä olisi kovasti houkutuksia ja jos kuulo olisi parempi. Olen 8-vuotiaasta asti käynyt paljon teatterissa, ensimmäisen kerran oopperassakin jo 4-vuotiaana. Teatteri on aivan oikea taidemuoto. Esitysten tekemiseen tarvitaan suunnilleen kaikkia taidemuotoja. Kun näyttämöllä keskustelevat eri taiteet, niin ihmisetkin tuntevat olonsa mukavaksi, suorastaan sosiaaliseksi.

Nyt ovat teatteritkin kiinni. Toivottavasti  kriisi saa aikaan sen, että tallentavat esityksiä enemmänkin. Ihmiset saisivat nähtäväkseen jotain muutakin kuin ikäviä pandemia-uutisia. Teatteri on suomalaisten suosima taidemuoto, olisi kivaa nähdä esityksiä kotonaan, ilman koronavirustakin. On meillä ennen ollut jopa televisioteatteri.

Muistan vieläkin mistä puhuimme Faustin esityksen jälkeen. Mietittiin sitä kuka on tänä aikana Mefistoteles, joka kävi kauppaa sieluilla. 

Oivalluksia valon lisääntyessä

Joku minulta kysyi siinä siinä vaiheesa kun lähdin yliopistoon, että luulinko kulttuurin ja sen ympärillä olemisen ja tekemisen olevan jotain todellista. Olenko varma että en ole erehtynyt? Mutta olin edelleen kesiä maalla ja tapasin niitä ihmisiä, jotka tuottivat ruokaa ja jotka elivät elämäänsä niissä kylissä ja murehtivat kesän hallaöitä. Se oli yksinkertaista ja selvää.

En ollut oikeastaan kiinni missään. Mutta sen tiesin että kirjallisuus ja muu kulttuurin tekeminen oli kyllä Suomellekin tärkeä juttu. En ollut kuullut tai ainakaan en ollut kiinnittänyt huomiotani Suomen menestymiseen Milanon Biennaaleissa, mutta on sen täytynyt olla ympärillä senkin. Mentiin eteenpäin.

Vaikka minultakin monta kertaa sitä tivattiin, niin olin varma siitä, että Suomi on monimuotoinen maa ja tänne mahtuu mitä tahansa, jos vain halutaan olla sitä tekemässä. Kaikki se optimismi oli aivan totta. Ei siinä ollut mitään harhakuvitelmia. 

Olin vasta aloittamassa todellisuuden tutkimista. Siitä on yli puoli vuosisataa. Se aika ei ole paljon mitään, kun miettii sitä, että ihmiset ovat aina tahtoneet miettiä menneisyyttä ja sen suhdetta nykyisyyteensä ja tahtoneet ymmärtää ja tehdä siitä merkintöjä. Vaikkapa vain kivipiirustuksina, niin kuin Kai Donnerin Siperia-kirjassa on.  Luen sitä kirjaa. Ylen sivuilta löytyy myös linkki Olavi Louherannan väitöskirjaan ja se tuntuu hyvältä esitykseltä suomalaisten etnografien ja antropologien tutkimustyöhön.  Luen sitä myös. Oikeastaan luen nyt koko ajan. Onneksi valo lisääntyy.

 Väitöskirja muun muassa Kai Donnerista liittyy tietysti kaikkeen muuhun antropologiseen tutkimukseen, ihminen haluaa tehdä karttoja siitä, miten on oltu, miten tähän on tultu ja mitä se kaikki tarkoittaa. Sen takia väitöskirjoja tehdään. Luen sitä väikkäriä, olen jo sen loppupäässä. Se on hyvä opus, koska siinä on kartoitettu aika tarkkaan, mikä tilanne oli silloin vuonna 2008, kun väitöskirja oli valmis. Väikkärissä on myös mietitty antropologian tämänhetkistä tilaa.

Väikkärin loppupuolelta Olavi Louherannan tekstiä, jossa alkaa olla outoja kirjaimia:

”Helmikuun ensimmäisellä viikolla Donner saapui Poqqəĺ ky-nimiselle paikalle, jota Donner kutsuu Tasin alueen pääkaupungiksi. Alue oli samojedien kokoontumispaikka ja siellä sijaitsi viisikulmainen hirsistä valmistettu ja osittain maahan kaivettu talo, jonka sisälle mahtui noin 30 henkilöä. Tällä samojedit maksoivat veronsa samojedin päämiehelle, vaihtoivat kuulumisia sekä tapasivat toisiaan talviaikana. Poqqəĺ kyyssä oleskellessaan Donner tapasi paikallisen samojedin päämiehen, harjoitti lääkärintointaan ja täydensi muistiinpanojaan tundran alkuperäiskansoista. Donner viihtyi Poqqəĺ kyyssä kuukauden vaihteen yli varustaen samalla itseään matkaan kohti suurta tundraa ja Larjatskoea. Hän osti itselleen lisää poroja sekä palkkasi ostjakkisamojedi Mîki Semjonovin ja samojedilaistuneen tunguusin Guzaulin tekemään matkaa kanssaan. Helmikuun alussa 1913 matkalle mukaan Poqqəĺ kyystä lähti 22 ajoporon ja 11 nartan karavaani. Matka-reitti kulki melko läheltä Lōzəĺ to tundrajärveä, jonne Donner suunnitteli aluksi poikkeavansa. Ruokatavaroiden vähyyden vuoksi Donner piti kuitenkin kiinni alkuperäisestä reittisuunnitelmasta ja pyrki lyhintä tietä kohti Larjatskoeta. Myöhemmin – helmikuun puolenvälin jälkeen – karavaanin mukaan liittyi Tasin varrella asuva ostjakkisamojedi Jäägon perheineen.”

Selvisi mitä nuo oudot  merkit ovat. Ne ovat foneemeja. Niiden mukaan on mahdollista ääntää sanat niin kuin paikalliset ne ääntävät. Myös suomeksi on olemassa IPA-sivusto, jossa ovat nuo International Phonemic Alphabets. En tiedä miten tuo suomennetaan. Äänneaakkoset?

Löytö oli oikeastaan aika järisyttävä, siis foneemien, koska pitkän aikaa sivustoa tuijoteltuani muistin että meillähän oli suomen kurssi yliopistolla syksyllä 1965. Kyllä nämä siellä käytiin läpi. Ja lopussa oli tentti jonka läpäisin heti. Se ei ollut ihan helppoa ensin. Minulla oli lukion todistuksessa suomi 10, mutta ei siellä noita puhuttuja juttuja käsitelty. Luulen saaneeni numeron kirjallisuuden tuntemukseni ansiosta,  mutta en muista kuulleeni koko kouluaikana mitään muuta erityistä suomen ääntämisestä kuin äng -äänne.  Siinä IPAn johdannossa sanottiin että suurin osa äänteistä on juuri niin kuin suomessa on. Meillä on kieli joka kirjoitetaan niin kuin luetaan ja päinvastoin.

Muistan miettineeni, pitääkö minun osallistua tuolle kurssille koska minulla on tuo todistuksen numero ynnä laudatur kirjoituksista, mutta suomenopettajatätini käski mennä. Sanoi vielä että en minä mitään tiedä. Menin ja huomasin että en tiennyt mitään.

Sitten olin vielä puheviestinnän kurssilla, jossa todettiin että minusta ei ole radion töihin, koska en saa ässääni kuntoon. Puheviestintä oli ainakin silloin Tampereen yliopistolla hyvä juttu. Tätä nykyä siellä ei tarvitse muuta kuin osata sanoa WAU. Ei siellä ehkä nytkään ole aivan yksinkertaista, mutta tuskin niitä muinaisia humanistisia juttuja enää juuri on. Ja onko tämän Wau-sanaa toistelevan rehtorin puhevikoja analysoitu ja onko harjoitukset tehty? Wau ei kyllä ole suomea. Se kuulostaa aika infantiililta,  sellaiselta vauva-kieleltä.

Loppua kohden Louherannan väikkäri on selvempää kieltä, ymmärrettävämpää ja ehkä hieman luonnosmaisempaa. Hän ei anna mitään selitystä siihen, miksi hän alkaa kirjoittaa samojedi- tai ostjakkisamojedipaikkojen nimiin foneemivokaaleja.  Täytyy olla että hän tahtoi korostaa Donnerin kiirettä. Ehkä Donner on todella niitä käyttänyt. Juuri siinä ja siinä paikassa, missä hän oli matkalla oli muuttunut tapa sanoa sanoja. Kansainväliset foneemit-merkit ovat olleet olemassa jo kauan.

Sitten toinen ajatus iski päähäni: entäs jos hän on pääsyt käymään niissä paikoissa, missä oli kenties vanhempia käsikirjoituksiakin? Siis Louheranta. Väikkäriä tämä tutkija teki ennen vuotta 2008, joka on merkitty tähän. Olisiko silloin ollut suotuisa aika käydä tutkijana Venäjällä? Olisiko silloin ollut jostain syystä parempi aika päästä tapaamaan esimerkiksi tutkijoita sinne Pietarin Pohjoisten kansojen instituuttiin? Se on edelleen olemassa, vaikka siitä ei ole näkynyt kulttuurisivuilla mitään. Se on nykyään yksi osasto Herzenin yliopistoa Pietarissa.

Foneemit ovat tietenkin kansainvälisiä merkkejä. Kun löysin Pohjoisten kansojen instituutin ja että se on edelleen olemassa, toivon todella että siellä on opiskelijoita ja että he ovat ahkeria.  Tottakai tulin hurranneeksi: instituutti on perustettu vuonna 1930.

Mielessäni on tietysti myös Juvan Seštalovin kirja Ugrien kehto. Minähän vuonna se suomennettiin? Tässä tulee aivan sen väikkärin loppupuolella paljon kysymyksiä. Ja jotain tekemistä oli Seštalovillakin sen Pohjoisen instituutin kanssa. Sellainen muistikuva minulla on, että hän olisi ollut siellä joko opiskelemassa tai haastateltavana. Sitten on myös toinen Siperiaan liityvä kirja, tsuktsien maalta, Juri Rytheun  Kun valaat lähtevät. Kumpikin kirja on suomennettu.

Mietin tutkijoiden tapaa tehdä töitä.  Se että joku, niin kuin Ahlqvist tarvitsi sen kamarinsa, josta päin hän hoiteli tutkimuksiaan, mutta Donner ja varsinkin Pälsi, tarvitsivat ulkoilmaa ja ymmärtämystä siitä, miten ihmiset elävät. Tietenkin etnografit käyttävät nimitystä informantit, mutta käsitin niinkin, että heiltä saattoi kysyä sanojen merkityksiä. Ehkä he olivat niitä, jotka toistivat sanoja niin kauan että Donnerin oli mahdollista kirjoittaa sana foneemein, niin että osaisi sitten tehdä kirjan ja sen muodon niin kuin se oli, ääntämisineen päivineen. En tiedä tekikö hän niin. Se käsitys minulle jäi Kai Donnerista että hänen työnsä jäi kesken.


Donner oli kenttämatkoillaan vv. 1911-13 ja 1914. Siperian tutkijoilla oli apunaan ihmisiä joita he kutsuvat kielimestareiksi. He ovat olleet sellaisia, jotka ovat osanneet venäjää ja esimerkiksi samojedin kieltä. Donnerin Siperia-kirjassa on paljon esimerkkejä aivan yksittäisistä sanoista. 

Käsitin asian niin, että kun ei tarvinnut juuri silloin tapella alle -50° C pakkasen kanssa ja nähdä nälkää ison karavaanin keskellä, niin Donner perusti kirjoittamispaikkansa siihen missä sattui olemaan ja kirjoitti oppimansa kortistoonsa. Varmaan hän oppi päivittäin jotain uutta: jokin uusi sana tai sen käyttötapa.  Se on jotain konkreettista. Sen takia sitä voi käyttää alkuna esimerkiksi jollekin kieliteoreettiselle asialle. Voi miettiä mistä sana on peräisin ja olisiko tunguuseilla samankantainen sana.

Onneksi Kai Donnerin matkapäiväkirjat olivat säilyneet. Niissä on paljon sellaista aineistoa, joka on aivan suoraa ja selvää antropologiaa. Se käsitys minulle tätä väikkäriä lukiessa jää,  että matkapäiväkirja on oleellinen asia.  Ja tietenkin kirjeenvaihto, jota hän käy Siperiasta asti.

Kielitiede voi olla tärkeä juttu, mutta kieli ei synny tyhjiössä. Voi ihminen puhua yksinäänkin. Mutta ehkä hän yksinään tekisi mieluummin kuvan, josta näkee mitä on  metsästysretkellä tullut näkemään ja yrittää vielä selittää kirjaiminkin mitä on tapahtunut ja milloin. Kun luen Donnerin Siperia-kirjaa, opin paljon. Ja nyt näitä tutkimuksen taustoja lukiessani tajuan että kaikkea ei ikinä saa kirjaksi asti, kutistetuksi pieneen tilaan.

Siperia on valtava alue. Siinä riittäisi tutkimusta aina, ikuisesti. Menneisyyshän lisääntyy koko ajan.

Juuri nyt toivon että samojedeilla on mahdollisuus jatkaa elämistään. Toivottavasti heitä kuitenkin vielä on. Olisi hirveätä kuvitella pelkkää autiota taigaa ja tundraa ilman ensimmäistäkään kyläkuntaa. Kulkemista avoimella tundralla ilman tietoakaan seuraavasta ihmisasutuksesta. Lumituiskussa kun pakkasta on -55 astetta. Joku kota pitää silloin löytää.