31.12.10

Kirjastomatka


Taas tulevat pyhät. Pitäisi siivoilla, pitäisi tehdä muutenkin perusteellista karsintaa kaapeissa, joita ei kerrostaloasunnossa ole ikinä tarpeeksi.

En minä ole yhtään erilainen ihminen kuin silloin kun lähdin maailmalle repussa vaihtovaatteet, ei muuta. Ei ihminen juuri sen enempää tarvitse. Työllä saa sapuskaa, jos ei saa niin sitten joko kuolee tai ei. Ihminen on kekseliäs siinä vaiheessa.

En käsitä miksi pyhät eroaisivat yhtään millään tavalla ei-pyhistä. Tärkeää on, näkyykö aurinkoa vai ei. Tänään on vähän toivoa valosta. Mutta kun kävin kirjastossa, hämärä oli muuttumassa pimeydeksi. Asun kaupungissa ja on kuljettava jalkakäytäviä. On varottava aurausautoja. Käännyttävä ihmettelemään miksi Wärtsilän aitaa on puskettu alas väellä ja voimalla. Ei siinä polkuja näy.



Kaupunki on sotkua niin kuin useimmat kaupungit ovat. Uudet talot on rakennettu sitten kun vanhat on saatu puretuksi. Juttelin yhden purkutuomion saaneen talon asukkaiden kanssa: no kun eivät enää pankit anna lainaa että saataisiin korjatuksi. Pankit taas tietävät, että joku grynderi haluaa tähän jotain perusteellisen uutta. Sen sijaan kirjasto ei ole paha paikka ajatellen uutta ja vanhaa: vanhan ympärille on rakennettu lisätila. Toimii hyvin, näyttää hyvältä. Jostain syystä muuten pihi kaupunki (esimerkiksi terveyskeskukset on ajettu alas melko täydellisesti jo) on antanut vielä suhteellisen hyvin rahaa kirjojen ostamiselle.

Kirjat ovat hyvä asia varsinkin kipuileville ihmisille. Tarvitaan hyvä paikka missä lukea, tuoli jossa ei ole liian mukava olla ja joka panee vähän kiemurtelemaan, hyvä valo. Sellainen ystävällinen keltainen valo. Kirjaa lukiessa mieli kulkee jonnekin ihan muualle. Olen lukenut aivan viime päivinä miltei pelkästään runoja – tosin tulee tehdyksi sivupolkuja muualla. Luonnollista. Niistä tulee yllättävän paljon energiaa. Ne säteilevät hyväksi oloksi koko ihmis- ja eläinkunnalle joka tässä asuu. Kun jaksaa tuntea hyvää tahtoa. Minusta jonkinlainen todiste on se, että kiinanruusu, keskellä syvintä kaamosta, puskee kukkaa.

Kirjaston vanhaa osaa oikealla


En tullut olleeksi kuin ehkä tunnin verran haahuilemassa pitkin ja poikin, onneksi reppuun ei mahdu hirveätä määrää kirjoja, jää muillekin ihmisille. Olin kerran jossain retkueessa, jossa oli ulkomaisia virkamiehiä tai asiantuntijoita tai vain turisteja, kun näytettiin neljän tavallisen kunnan palveluita. Missään maassa ei ollut niin kattavaa kirjastoverkkoa kuin täällä. Se monikansallinen kööri oli asiasta aivan yksimielinen. Siitä on tietysti jo aikaa, koska silloin ulkomaalaiset ihastelivat myös vanhainkoteja. Ne olivatkin sympaattisia ja mukavia paikkoja silloin. Ihan tavallisessa pitäjässä oli tarpeeksi lääkäreitä ja hoitajia. Eikä omaisia yritetty ajaa ulos, vaan päinvastoin käskettiin viemään vanhuksia ulos jaloittelemaan. Reippaita ihmisiä ne hoitajat olivat silloin. Nyt niitä on liian vähän kaikkialla.

En tiedä mitä uusi vuosi muuttaa. Todennäköisesti köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat edelleen. Todennäköisesti köyhät sairastelevat eivätkä edelleenkään pääse hoitoon. Köyhien lapsiperheidenkin suhteellinen osuus kasvaa.

Meillähän on vaalit ensi vuonna. Tähän mennessä, ja olen elänyt jo aika kauan, mikään ei ole seuraavista vaaleista muuttunut, ainut tärisyttävä muutos oli mielestäni vuoden 1966 vaalit, mutta täpinä johtui ehkä enemmän Lapualaisoopperan ensi-illasta kuin vaaleista.

Isoisäni oli ehdokkaana eduskuntaan joskus 1930-luvulla, mutta kahden puhujatilaisuuden jälkeen sai tarpeekseen seurantalojen takahuoneiden juonittelusta, toisten mollaamisesta, aatteettomuudesta ja korruptiosta.

Ja kun tästä asiasta todistivat kaikki lapset yhtäpitävästi, paitsi nuorin joka oli niihin aikoihin vasta opettelemassa kävelemään, niin kyllä minä sen uskoin. Olin ajatellut että sitten 1960-luvun korruptio on ollut viimeistään ohitettu juttu ja että sodat olisivat sulattaneet semmoiset hirvittävyydet pois.

Voi olla että kaikki isoisän kokema on ollut olemassa eikä sitä saa pois ja että se kuuluu olennaisena osana edustukselliseen demokratiaan. Siis valehtelu, oman edun tavoittelu ja sitä myötä aivan tavallinen korruptio. Voi tietysti panna pään pensaaseen, että huonomminkin voisi olla.

Olen miettinyt lasten ja nuorten tulevaisuutta, kun siinä näkyy niin vähän sellaista hyvää, joka auttaisi esimerkiksi maapallon hengissäsäilymistä. Pitäisi aloittaa siitä että vanhemmat ymmärtävät mitä tekevät. Ja siitä että opettajat koulutetaan moraalisesti vastuullisiksi ihmisiksi. Ja siitä että yliopistoilla ylipäänsä on ihmisiä jotka ehtivät/jaksavat/kykenevät huolehtimaan tulevaisuudesta.

Jostain syystä en muista ajatelleeni tulevasta ajasta yhtä pessimistisesti aiemmin. Ehkä ajat ovat muuttuneet. Täytyy siis nyt uudelleen toivottaa kaikille hyvää tahtoa seuraavalle vuodelle.


31.12.2010 klo 23.03. On tuosta linkissä mainitsemastani sivupolusta myös täällä. Kemppinen onnistuu edelleen olemaan vuoden minua vanhempi. Omituista että aika tuntuu kyllä venyvän ja paukkuvan, mutta tosiasialliset kuukaudet ja päivät täytyy lukea sitten kalenterista. Muuten täällä on kuin taistelutantereeella. Muusta tiedä, kuin sotaleffoista.



22.12.10

Talvipäivänseisauksena

VIATTOMUUS


Tammikuun emaljitaivas,
      pilvenhattarat
pyhäkoululampaita, Hyvän Paimenen kaitsemia
Katson kauan sun jälkeen
kun sä meet omaan kotiin, laitat
lapaset patterille kuivumaan
Alkaa hämärtää,
sytytän lumilyhdyn kynttilän,
            tiedän että näet sen valon,
pilvenhattarat pyhäkoululampaita,
tahtoisin nuolaista niiden
      kirpeää liimaa

En yllä sinne saakka,
       kieli koskettaa
vasikansorkkaa sieraimessa...vaikka mummo
pitää huolta siitä että
        minulla on nenäliina,
pyyhkäisen räät toppatakin hihaan

Oikeastaan haluaisin
            pussata sinua,
mutta sitä en kenellekään kerro,
sitä et tule koskaan
tietämään

Kun mä meen omaan kotiin
       mun posket palaa
muustakin kun pakkasesta,
kynttilä lumilyhdyn sisällä.



Arto Melleri (kokoelmasta Elävien kirjoissa 1991)

19.12.10

Nukuttaa


Meillä ei ole tarvetta kirkasvalolampuille. Sen sijaan kynttilät palavat. Meidän ei onneksi nyt tarvitse pitkään aikaan edes yrittää herätä hyvin aikaisin aamulla. Oikeastaan viimeksi minulla oli sellainen pakko kun kävin oppikoulua.

Se olikin kyllä kummallista, se herääminen. Yhdeksältä aamulla kun koulu alkoi oli aivan pimeä. Parhaimmatkin kaverit näyttivät lähinnä haamuilta, tummilta sellaisilta mikä johdattikin keskusteluun siitä, miksi haamujen muka aina pitää pukeutua lakanaan. Tummat käyvät aivan yhtä hyvin.

Kaverit näki aivan vasta siitä läheltä.

Minulla ei ollut pitkää koulumatkaa, mutta suuri osa luokkatovereista tuli Sahalahdelta asti. Luokanvalvoja oli monena vuonna käsityönopettaja Valkeakoskelta. Mahtoi olla talvihämärä, kun menimme innokkaasti ilmoittamaan hänelle, että luokkatoverimme on kuollut. Se oli oikeasti innokkuuden aihe, koska kukaan meistä ei ollut nähnyt ketään kuolleena ja ajattelimme että nyt sitten saisimme nähdä.

Olisin minä voinut nähdä kuolleen isoäidin luona, jossa kuolleita pidettiin lautojen päällä riihessä, mutta kylän lasten kanssa oli pelättävä niin että riihen ohi piti juosta ja lujaa.

Kuolema oli siinä vaiheessa jo siirtymässä näkymättömiin. En usko että sitä laudoilla makuuttamista oli kovin pitkälle lapsuuteeni. Ja tämän maan mentaliteetin muistaen syy vainajan makuuttamisen lopettamiseen oli varmasti hygieeninen.

Lasten kanssa kyllä mietittiin sitä, että kumpi pääsee ruumiiseen kiinni ensin, rotat vai kissat. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että rotat ja kissat menisivät piirileikkiä ruumiin ympärille ja saimme kollektiivisen naurukohtauksen josta ei ollut tulla loppua.

On minun täytynyt olla siinä porukassa nuoremmasta päästä, koska joku naapurin täti kulki juuri silloin ohi ja tahtoi tietää mikä meitä vaivasi. Minä olin sanomaisillani, mutta joku tönäisi kyynärpäällä kylkeeni ja sanoin vain ai.

Jälkeenpäin sain sitten oppitunnin siitä mitä saa sanoa ja mitä ei. Siis aikuisille.

Mutta se luokanvalvoja meni omituisen näköiseksi. Se vain kysyi että onko hän todella kuollut. Meistä joku kysyi että pääsemmekö hautajaisiin. Luokanvalvoja sanoi että hänen on mentävä soittamaan ja että puhutaan tästä ruokatunnin jälkeen. Minä en päässyt kuulemaan sitä keskustelua, koska jouduin menemään kotiin syömään.

Sain sitten tietää että koko luokka pääsee hautajaisiin ja että likka oli kuollut kun keuhkoihin oli mennyt vettä. Pitkään sen jälkeen varoin uidessa että en hengittäisi vettä, koska silloin kuolisin. Pikkuveli kyllä osasi sukeltaa ja antoi minullekin lainaksi aina välillä sukellusnaamarin, mutta minä vain pulpahdin pinnalle kuin mikäkin korkki.

Keuhkoni olivat pysyvästi täynnä ilmaa, koska en osannut edes sukeltaa. Mutta tämä oli vasta seuraavana kesänä. Nyt oli talvi.

Ne hautajaiset olivat tylsintä missä olen ollut ikinä. Nämä olivat vasta ensimmäiset hautajaiseni. Arkun kansi pidettiin kiinni. Me olimme kaikki yhtä pettyneitä.

Kuolleita ei tahdottu näyttää meille.

Tämä tarina tuli mieleen, kun luin juuri kertomuksen mm. kuoleman enkelistä. Se ei tässä tapauksessa liity Auschwitz-Birkenau-kompleksiin, vaan tavalliseen vanhan ihmisen elämään ihan vain nykyaikana ja sellaisessa maapallon kolkassa, jossa suhteellisen hyväosaiset vanhukset eivät joudu laitoksiin.

Tosin tulee sitten kuitenkin hetki jolloin sellaista enkeliä tarvitaan. En ole varma siitä, tuleeko sellainen kutsumalla vai kutsumatta. Vanhusten tilanne on nopeasti muuttumassa. Oletan että heidän tarpeettomuudestaan ollaan jotakuinkin yhtä mieltä esimerkiksi tässä maassa.




13.12.10

Tuokioita superkissin seurassa

Ihmiset mennä viuhtovat kaduilla ja kaupoissa kuin järkensä menettäneet. Olen varma siitä, että heistä tuntuu kummalliselta nähdä jonkun kulkevan omia aikojaan ja poispäin niistä kaikenmaailman kamalista kokoontumispaikoista.

No, minä inhoan tätä nykyisenlaista joulua. Olisin mennyt katsomaan uutta suomalaista leffaa nimeltä Rare Exports, mutta se oli jo hävinnyt ainoan elokuvateatterin ohjelmistosta, eikä sitä muutenkaan näytetty kuin kahtena sunnuntaina. Sen siitä saa kun ei kulje keskustassa missä muut ihmiset ovat, tietäisi edes että olisi mahdollisesti joku paikka mihin mennä.

Kyseisestä leffasta sanoin jenkkiystäväni ykskantaan että Holy shit!, mikä on ehdottomasti voimakkain hänen tuntemansa voimasana.

Olen lukenut tänään ääneeni Lidialle Eeva-Liisa Mannerin näytelmää nimeltä Kauhukakara ja Superkissa, jossa kauhukakara on nimeltään Minttu ja kissa on puolestaan Mörö. Mörö on sellainen kujakatti, joka kuljeskelee ja ulvo. Näytelmässä joka tapauksessa Minttu ja Mörö keskustelevat jatkuvasti ja hienoin runokuvin.

Lidia istui tuossa vieressä ja ainakin esitti kuuntelevaista:


Tässä nimenomaisessa runossa Minttu joutuu selittämään aamuhartaus-episodia, joka epäilemättä alensi jälleen kerran hänen joulutodistuksensa käytösnumeroa (runo on laulettava ruotsinkielisen laulun I fjol jag gick med herrar på hagen, mitä minulla ei ole kunnia tuntea):

Eilen minä painelin bussilla kouluun
aijai bussilla kouluun
bussilla törppöön kouluun.
Siellä minä jouduin joutavaan touhuun
aijai hölmöön touhuun
hölmöläisten touhuun.

(Lidia rupeaa pesemään itseään)




Minun piti soittaa rukouksissa
kaikille kakruille rukouksissa
ajjai rukouksissa.
Siihen hiipi kaverini kissa
aijjai kaverini kissa
sydänystävä kissa.

(Lidia havahtuu sekunniksi kuultuaan sanan kissa, mutta jatkaa peseytymistä, hän on siis epäskarppi edelleen)



Ja se kuiskasi korvaan mulle
suihkasi hiljaa korvaan mulle
aijjai korvaan mulle:
Annanpa nokkelan neuvon sulle
aijjai neuvon sulle
jos olet ystävä mulle.

(Alan veisata runoa jollain tuntemallani virrellä, vaikkei se oikein onnistu, mutta en korota ääntäni liikaa etteivät Lidian pesupuuhat keskeydy)




Valssiksi pistä se homeli virsi
aijjai se kaheli virsi
valssiksi pistä se virsi,
niin mielistä haihtuu kylmyys ja kirsi
aijjai kohme ja kirsi
haihtuu virsi ja kirsi.



En ole ikinä nähnyt tätä Mannerin anarkistista tyttö-kissa -näytelmää näyttämöllä. En muista myöskään nähneeni sitä mainostettavan. Siinä näkyy olevan enemmänkin noita kohtauksia joissa lapsi panee koulussa tai kotona ranttaliksi.

Näytelmää lukiessa tuli nyt mieleen, että ovat voineet opettajat kauhistelemaan hirmuista menoa jossa jopa virret muuttuvat ja kissa puolestaan elää suunnilleen niin kuin tahtoo, paitsi että on tytön kanssa erottamaton.

Henkilöitä on mielestäni oikeinkin hyvin yläasteen joulunäytelmän mittaiseksi, laulaa saa, samoin tanssia, mutta ehkä tarina oikeasti on hieman anarkistinen eikä sellaista ehkä sallita lapsille. Luulen jopa että anarkistisia elkeitä edelleen pidetään huonona käytöksenä, vaikka sanotaankin että nykyaikana kaikki käy.

Lidia on kesy sisäkissa, eikä riehaannu kuin ehkä kerran päivässä. Niin kuin kuvista näkyy, posket ovat pyöristyneet, kun kaksi aikuista hemmottelee häntä. Mutta ei häntä missään nimessä voi lihavaksi sanoa. Pikkuinen kaunotar hän on, ja talvipäivänseisausta kohti mentäessä sinistynyt paljon kesästä. Kesällä hän muiden ihmisten tavoin ruskettuu. (Kuvia saa suurennetuksi jolloin epäskarppius kasvaa ja impressio tarkentuu!)

* * *
edit.15.12.2010. Romaanini Torpeedo on siis julkaistu. Nyt on ilmennyt että sitä ei ole enää ollut ostettavissa joissakin kaupungeissa. Hyvinvarustetut kirjakaupat tarkoittavat nykyisin Suurta Kirjakauppaa. Kirjaa ehtii vielä saada jouluksi (jos sitä tahtoo lapsesta kertovalla kirjalla juhlia, varsinkin kun lapsi on tyttö...) suoraan kustantajan netti-sivun tilauslomakkeella tai tilaamalla esimerkiksi Suomalaisesta kirjakaupasta (joku väitti että sitä ei ole Akateemisessa!) tai divarien netistä os. antis.fi mutta tietysti on Post- eiku Itellan huomiosta kiinni viimekädessä kuinka nopeasti kirjoja pääsee täältä Vaasasta esimerkiksi Rovaniemelle tai Helsinkiin.

Minua raivostuttaa tämä ilmoittelu joka on omassa blogissani jossa esiintyy oma kissani ja omat kirjani, mutta toisaalta minä olen kirjoittanut mielestäni aika hyvän kirjan. Pitäisi ihmisten se saada lukeakin. Lehdethän eivät kritiikkejä enää julkaise. Mainokset ovat liian kalliita. Kirjat alkavat olla ylellisyyttä, m.o.t.

5.12.10

Alkuja


On siivottava kaappeja. Niissä on tavattoman paljon papereita täynnä merkintöjä. Muutamia paksuja täyteen ahdettuja käsikirjoitusnippuja, joissa on ykkösväli ja nekin täynnä punaisia merkintöjä.

Kesällä suurin osa menee vesipadan alle. Saa saunaa varten pesuveden.

Ella paukautti pianon kannen kiinni ja istui siinä pitkään ja hiljaa, kunnes ovikello soi. Niinhän sen pitikin soida.

Äh. Päätä särkee enkä tiedä pianon soitosta yhtään mitään paitsi että hienot yläluokkaiset tytöt sitä harrastavat. Kenen nimi muka voisi olla Ella?

Kuokka iskeytyi juureen joka oli aikuisen miehen ranteen paksuinen. Ja vielä ainakin 10 metriä jäljellä puutarhapenkin raivausta.

Tämä kaipaa dynamiittia yhtä paljon kuin se tuo kuusen juurikin.

Sitten voin unohtua ajattelemaan tuntemiani kuusia. Minun ei tarvitse kertoa niistä yhdellekään elävälle sielulle. Ei edes sitä salaisuutta, että menen metsään pukeutuneena kokonaan vihreisiin ja ruskeihin vaatteisiin, etteivät eläimet näkisi minua.

En kerro edes siitä että pukeudun juuri noin, että peikot ja menninkäiset eivät olisi minulle vihaisia. Olen kuullut että ne voivat purra.

Sitäkään kenenkään ei tarvitse tietää, että näin sillä tavoin kerran ilveksen. Se makasi kalliopaadelle ja nuoli itseään. En kyennyt liikahtamaankaan ainakaan 10 minuuttiin. Sitten ilves nosti korvansa pystyyn ja katseli ympärilleen. Kun seuraavan kerran kurkistin kalliota se oli hävinnyt.

Siis vain istun ja mietin omiani.

Tämä päivä on mennyt lukiessa. Aina joskus on tehtävä lukemisestaan merkintöjä.

On käytävä läpi lukemattomia alkuja ennen kuin voi edes ajatella että on jollain lailla omalla alueellaan, sellaisessa maastossa jossa osaa liikkua.

Saattaa käydä niin, että jos ei ole vuosiin liikkunut vanhassa kotomettässä, niin yllättäen kolot ja suurimmat kivet ovatkin siirtyneet paikoiltaan. Routa vääntää paikoiltaan isojakin juuria ja kivet paukahtavat kahtia.

Nyt kun kesä on muuttunut talveksi, selväksi vastakohdakseen, minulla on taas aikaa miettiä miten asiat ovat. Olisi hyvä jos tästä pääsisi suoraan metsään hiihtämään. Vuodenajoista riippumatta puiden puhe on parasta mitä on.

Kun lapsena laskin harjun lukkoja, pelotti joka kerta alasmennessä ei niinkään kaatuminen vaan se, että suksi menisi poikki eikä sitten olisi suksia ennen seuraavaa talvea. Paikatuilla suksilla on hankala mennä selvää latua pitkin.

Jos ajattelisin että vapaa on vain umpihanki, niin olisin yhtä lailla väärässä paikassa. Ladun vierestä voi upottaa kainaloihin asti ilman suksia. Jos siinä olisi kiven jättämä kolo, minua ei enää näkyisi, lumi putoaisi niskaan eikä minua enää olisi olemassa.

Löysin sen Hellaakosken hauen löytämän kävyn!
Sen josta Jyrinkoski jyrisi!