Lumimies katsoo joulukaktuksia talvipäivänseisauksena

The Snow Man

One must have a mind of winter

To regard the frost and the boughs

Of the pine-trees crusted with snow;

And have been cold a long time

To behold the junipers shagged with ice,

The spruces rough in the distant glitter

Of January sun; and not to think

Of any misery in the sound of the wind,

In the sound of a few leaves,

Which is the sound of the land

Full of the same wind

That is blowing in the same bare place

For the listener, who listens in the snow,

And, nothing himself, beholds

Nothing that is not there and the nothing that is.

Lumimies

On oltava mieleltään talvi

pitääkseen  huurteesta ja 

mäntyjen jäätyneestä tykkylumesta;

on täytynyt olla kylmä pitkään

että näkee katajat suoristumassa jääpuikkojen alla,

kuusien kimaltavan muistuttaen etäisesti itseään

tammikuun auringossa; eikä ole ajateltava

tuulen äänen valitusta,

onttojen lehtien ujellusta,

sillä se on maan ääni

samaa tuulta ilman täydeltä

puhaltaa samaan paljaaseen multaan

lumen kuuntelija 

ei itseään kuuntele, on vain  

olemattomuudesta olevuuteen.

Wallace Stevens (suom. Marjatta Ripsaluoma)

Ensin menetetään järki,

ajaudutaan sotaan ja sitten jäädään hautomaan traumaa. Suomi 1917-18.

Entä tänään? Yhdeksän vuoden kuluttua on kulunut jo sata vuotta tuosta kammottavasta vuodesta.

Luin Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria-opuksen. Sivuja on kuutisensataa, ja kattava bibliografia. Viitteet on merkitty huolellisesti.

Kärsin painajaisista joka yö kun olin illalla lukenut kirjaa. Kirjan faktat tunnen; paljolti niitä on jo Heikki Ylikankaan teoksessa Tie Tampereelle, loput faktat ovat jotakuinkin kattavasti tulleet julki sotasurma-projektissa, jonka kokoaja ja vetäjä Ylikangas oli.

Juha Siltala ei missään nimessä ole ajamassa sotasurma-projektin yli, vaan heti aluksi pyytää lukijoita tutustumaan projektin lukuihin ja faktoihin, niitä hän ei ole kiistämässä.

Sen sijaan hän puhuu kuudensadan sivun verran siitä, miten suhteellisen rauhallisesta eläjästä tulee aika lyhyessä ajassa täysmittainen peto, suoranainen hirviö. Ei kaikista ehkä, mutta jos korkean sodanjohdon pääkäsky on että vankeja ei oteta, se jo tarkoittaa silmitöntä tappamista. Teloituksia, murhia ja hitaaseen nälkään ja sairauksiin tappamista.

Siltala puhuu Suomen historiasta, itsenäisen Suomen alkuhetkistä. Ne olivat tavattoman veriset. Tiedän mitä isovanhempani tekivät sen sodan aikana. Kaksi heistä oli Tamperetta valtaamassa, toinen muonittajana ja toinen sotilaana. Kaksi heistä pysytteli kotonaan Pohjanmaalla, ja kieltäytyi ottamasta kantaa puoleen tai toiseen.

Tämä jälkimmäinen kaksikko osoitti suurempaa siviilirohkeutta kuin Tampereelle sota mielessä lähtevät. Kummatkin isovanhemmat käyttivät kuitenkin sanaa ”vapaussota”. Samoin käyttivät omat vanhempani. Mutta osa sukulaisista käytti termiä kansalaissota, kapina, sisällissota ja muutama kutsui sotaa myös luokkasodaksi.

En ole ainut jonka historia suvun suhteen on hankala. Jo kauan sitten kuolleiden isovanhempien valintoja on pakko miettiä. Ellen olisi pohjalainen ja ellei Pohjanmaa ollut se paikka jonne valkoinen hallitus päätyi ja jonka kautta jääkärit tulivat sotaleireiltään, minulla olisi ehkä vähemmän mietittävää.

Ongelma on se, että valkoiset tulivat tappaneeksi sodan aikana ja sen jälkeen paljon enemmän kanssasuomalaisia kuin punaiset. Huomattavasti enemmän.

Tilastoja ei helpota lainkaan se, että kumpikin osapuoli oli ilmiselvästi menettänyt järkensä, rationaalista ajattelua oli tuskin missään ja sen vuoksi raakuudet olivat pöyristyttäviä. 

Kyllä, niitä on tässä kirjassa kuvattu aivan kuvinkin enemmän kuin tarpeeksi. Tässä Siltalan kirjan takaliepeen kuva, Rudolf Schlichter: Blinde Macht, 1932/37, © Berlinische Galerie,Landesmuseum für Moderne Kunst, Fotografie und Architectur:

Kyse ei ole kuitenkaan regressiosta, ihmisten taantumisesta alhaisemmalle kehitysasteelle, kuten Siltala kirjan mittaan osuu aika hyvin todistamaan. Kysymys on  ei enemmästä tai vähemmästä kuin kansakunnan synnystä, josta voi käyttää pitkin sodan kulkua synnytykseen liittyvää terminologiaa: poltot, kätilöiminen, hallitsematon verenvuoto, verenvähyys, hygienian puute, puhtaiden vaatteiden ja puhtaan veden puute. Pahimmassa tapauksessa sekä äiti että lapsi kuolevat, parhaimmassa elävät ja tuottavat onnellisuutta läheisilleen ja kanssaihmisilleen.

Synnytykseen kuuluvat myös äidin ja lapsen tunteet. Todennäköisesti myös lapselle jää mielikuvia syntymästä, siitä voi tulla oikein todellinen trauma, jos lapsi on jäänyt pitkäksi aikaa ahtaaseen synnytyskanavaan. Yksi syntymätrauman pohtijoista on Klaus Theweleit, joka tutki I maailmansodan lopussa valtoimenaan riehuvia saksalaisia sotilaita, jotka unohdettiin päästää kotiin. 

Frank Lake loi psykoanalyyttisen koulukunnan, joka väitti kykenevänsä vapauttamaan ihmisen ryhmäterapiassa esimerkiksi syntymässään kokemasta tukehtumisen tunteesta, joka johtui kaulan ympärille kietoutuneesta napanuorasta. Wilhelm Reich kirjoitti paksun opuksen nimeltä Fasismin massapsykologia, jossa hän analysoi autoritäärisen perheen  mallia, ja miten se Saksan tapauksessa johti kansallissosialismin voittoon ja natsien 1000-vuotiseen valtakuntaan, joka sitten supistui hieman, mutta josta ei ehkä ole päästy irti vieläkään. 

Ei varsinkaan maailmanmitassa.

Psykoanalyysi on keskittynyt miltei koko olemassaolonsa ajan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin, koska ihmisen varhaisvaiheesta ja perheen tilanteesta, sen valta-asetelmasta, johtuu myös lasten luonteiden kehitys. Vauva-iän kokemuksia on tutkinut erityisen hienosti psykoanalyytikko Melanie Klein. Siltala siteeraa äiti-suhteen ongelmia pohtiessaan juuri Kleinia. Sen sijaan Reichin ja Laken nimeä ei kirjassa ole. 

Siltala on kirjoittanut ihmisiä traumatisoineista tapahtumista Suomen historiassa aiemminkin. Olen lukenut niistä kaksi, Valkoisen äidin pojat (1999), joka käsitteli Venäjänvallan sortovuosia ja Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004/2007). Viimeisestä olen tuottanut joitakin ajatuksia täällä. Se käsitteli 1990-luvun lamaa. Samasta lamasta Siltala lähtee liikkeelle myös sisällissota-kirjassa. Onko yhteyksiä yli sukupolvien vai ei, on ehkä suomalaisten sukujen itsensä tutkittava.

Lehdissä virisi keskustelu huono-osaisuuden sukupolvien ketjusta 1990-luvun laman ja nykyisen laman pohdiskeluissa tänä vuonna.

Olen kirjoittanut Sisällissota-opuksesta Keskipohjanmaa-lehteen ja juttu on luettavissa täällä. Sisällissodasta sattui kirjoittamaan myös Vasabladetin pitkäaikainen toimittaja Anna-Lisa Sahlström. Hän käytti paitsi lukemattomia lähteitä, kirjeitä, sanomalehtiarkistoja, myös omaa mielikuvitustaan, koska Edvard Gyllingistä ei löytynyt kaikin ajoin hänen lyhyttä elämäänsä tarpeeksi tietoa.

Gylling oli merkittävä sekä punaisten senaatin johtajana että sitten Karjalaan lähdettyään Neuvosto-Karjalan perustajia ja onnistui vaivalloisessa työssään niin hyvin, että joutui Stalinin teloittamaksi. Sahlströmin tietokirjan ja romaanin välimaastoon jäävä kirja jäi mielestäni aivan liian vähälle huomiolle. Omia ajatuksiani tästä kirjasta on enemmän toisaalla.

Valkoisen äidin pojat jätti minut lievän trauman valtaan. Minä olen valkoisen äidin tyttären tytär. Se on määritellyt minua jo ennen syntymääni. Mutta siitä seuraa myös painajaisia, koska se mihin naiset kykenevät on paljon. Hyvään ja pahaan.

Rakkaat lukijat! Jos olette päässeet jutun loppuun asti ja käyneet vielä linkitkin läpi, olkaa niin ystävällisiä ja lukekaa tämä kirja. Vaikka se voi aiheuttaa painajaisia, niin psykoanalyyttinen lähestymistapa saattaa tuottaa omakohtaisia ahaa-elämyksiä. Me kaikki olemme kuitenkin osa tämän maan historiaa.

Onnettomuudekseni en saa enää jatkaa free lancerina Keskipohjanmaa-lehdessä. Siitä johtuu myös sitten se, että tulen kirjoittaneeksi kirjoista tulevaisuudessa ehkä enemmänkin täällä. Kaipaan lehtijuttujen määräämää tiukkaa merkkirajaa ja toivon että opin ne joskus myös täällä Blogistanissa...

Leikki leikkinä

Lidia rakastaa kohtalonköynnöksen lehtiä.

Niitä voi käyttää jääkiekon sijaan.

Niillä on jokin mielenkiintoinen tuoksu.

Sitten harjoittelun voi tältä erää lopettaa kunnes ehkä joskus neljän aikaan yöllä...

Ajattelevat ääneen

Ulkona on tyly pimeä ilta, vaikka aika ei iltaa näytäkään. Vasta puoli neljä iltapäivällä. 

Olen kirjoittanut koko päivän. Niskassa tuntuu kylmyys joka tunkee kaikkialle asunnossa. Lisälämpöpatteriin ei ole varaa. Onneksi voin mielikuvitella Taunon (sen Palon mukaan nimetty) ja Teddyn (Theodore Roosevelt) keskustelua:

-Ihminen kuvittelee välttyvänsä tänä iltana katsomasta itsenäisyyspäivän juhlia presidentin linnasta, sanoo Tauno ja venyttelee pitkästä poseerauksesta jäykistynyttä nilkkaansa.

-Siinä on se, että minulla on turkki jo valmiiksi päällä, joten minä olen ainut joka voi nauttia puolialastomien naisten katselemisesta, sanoo Teddy tyypillisen koiramaisen itsetietoisesti ja typerästi.

-Ei minulla ole suurempaa kiinnostusta alastomia naisia kohtaan, koska minä olen puusta tehty.

-En käsitä miksi ihminen on yleensä tahtonut tehdä meidät, narisee Teddy. - Ei ole edes ainokaista lasta lähellä joka voisi retuuttaa minua. Ajattelen Christopher Robinia ja hänen Winnie the Puh-nallekarhuaan, ja miten sen pää kolhiutui joka kerta kun sitä retuutettiin alakertaan. Minä pidän lapsista.

-Tiedätkö sinä ylipäänsä itsenäisyydestä mitään?

-Kuuluu olleen kova luu ainakin kaimani kansalle, ameriikkalaisille.

-Ai että tuon karvan alla piilisi jotain ajatuksenpoikasiakin? Mitenkähän on suomalaisten laita?

Tauno yrittää vetää suutaan vinoon hymyyn ja kuuluu hyvin pieni rasahdus.

Pään alakulmaan piirustusmalli Taunolle syntyi pieni viiru, halkeaman tapainen. Tajusin että olin kolauttanut Taunon päätä seinään vahingossa kun olin pannut nämä kaksi T-kirjaimella alkavaa keskustelemaan. 

On kääriydyttävä vällyjen sisään. Mykkäleffa Ollin oppivuodet alkaa Ylen Teemalla. Se tulee vielä uusintana myöhemmin. Lehti on hävinnyt jonnekin pimeyden sekaan. Minun on tarkistettava muistanko mitä Anni Swan on tahtonut sanoa. Kun lapsena luin luultavasti kaikki Anni Swanin lastenkirjat ja aikuisena olen kuunnellut, kuinka kaukokatseisen feministinen Anni oli,  on kirjoissa pitänyt olla jotain merkittävää pienelle tytölle.

Kirahvi tuijottaa ilmeettömästi eteensä, enkä usko että siitä riittää keskusteluun edes noiden kahden verran.

Minun on tunnustettava, että olo on vetämätön kun viimeinkin sain luetuksi eilen Juha Siltalan Sisällissodan psykohistorian. Aivan kuin tiedostamaton minäni olisi päättänyt, että itsenäisyyspäivään mennessä se on oltava luettuna ja sitä paitsi mietittynä.

Tarkemmin katsoen kirahvi on mietteliäs. Sanon sille, että en toivo niitä painajaisia kellekään. Elokuva on ohi ja minun pitää miettiä.

Ollin oppivuodet oli kuin kuvitusta Juha Siltalan kirjaan. Äidin sydän on laaja ja rakastava, isän taas murehtiva ja toivova. Perhe on kuin suora muotokuva sisällissodan aikaisesta suomalaisesta säätyläiskuvauksesta. Äiti pyörtyilee ja itkee, isä puristaa kättään nyrkkiin kirjoituspöydän alla.

Juuri nämä ovat olleet niitä mielikuvia, joiden pohjalta sotaan ajauduttiin. Siihen ei ilmiselvästi ryhdytty, kuten Siltala sanoo, vaan yhden otsikon mukaan: osapuolet loivat toisensa.

Swan kirjoitti Ollin oppivuodet 1919 ja mykkäelokuva tehtiin jo seuraavana vuonna. Koska minulla ei ole kirjaa, en osaa sanoa kuinka tarkkaan Swanin tekstiä elokuva seurailee, mutta ajankuvana se on todennäköisesti hyvin luotettava. En ymmärrä miten on mahdollista liukua terroristiseen sotaan niin kuin sisällissota – kaikki sisällissodat – ovat. Ei kellään päässä järjen häivää?

Ei tässä juuri poiketa Sakari Topeliuksen Koivusta ja tähdestä: isänmaa on se oma koti, oli sitten torppa tai kartano, koivun välistä tuikkii tietty tähti. Tämä on merkityksellistä senkin vuoksi, että sisällissodan retoriikka otti mielikuvia hyvin nopeasti Isovihasta, sen kauheuksista.

Olen sattunut lukemaan juuri oikean kirjan ennen itsenäisyyspäivää. En vieläkään usko että se on sattuma. Ei, en aio katsoa Linnan juhlia. Yhä enemmän on ruvennut tuntumaan, että se tungoksessa tanssiva, itseään esittelevä joukkio kuuluisi johonkin aivan muuhun linnaan.

Joutomaalla

Nyt pimenee nopeimmin vuodessa. Ei se ole huono asia Suomessa ja täällä syntyneellä ja eläneellä. Mutta se ei ole hyvä, että ihmisiä määrätään määräämisen vuoksi olemaan kertakaikkiaan aloillaan ja olemaan säntillisiä klo 8-16 joka ikinen päivä. Ei silloin kun nukuttaa ja pitää saada nukkua. Silloin ei pidä olla aikatauluja.

Kaupungissa on liikenteen ja ihmisten ääniä vuorokauden ajasta riippumatta. Se hankaloittaa talviunille menemistä. Vaikka minä itse en kuulekaan juuri mitään, niin todennäköisesti liikenne tärisyttää niin paljon, että tunnen kuinka työn raskaan raatajia alkaa jo liikkua kuuden aikaan. Meteli kovenee, ilmeisesti se työntyy tärinäaistimuksista aivoihin, jossa serotoniini-hormoni ähisee tuskissaan että joko taas, minua nukuttaa.

Sitä en tajua miten serotoniinin-estäjät voivat toimia depressiolääkkeinä. Mutta ehkä sitten niin että  jo nukkumassa oleva masentunut murmeli ottaa ja herää kun sille tulee kroppaan väite että serotoniinia tuotetaan nyt vähemmän.

Aivoja siis huijataan.

Kuitenkin meillä on vuodenajankierto, joka sopii ilmastoon ja jossa ihmisetkin ovat jo asuneet kauan. 

Minulle tuli mieleen kirjailija Kari Hotakainen. Ensiksi varmaan siitä, kun hän puhui joku aika sitten radiossa nykypäivän isosta kapitalismista ja mietti miten se eroaa hänen pienyrittäjävanhemmistaan, elleivät ne nyt olleet setiä tai tätejä. Hotakainen kuulosti ihmettelevän vilpittömästi sitä, että Suomi on päästetty tähän jamaan jossa on pakko kuunnella jatkuvasti ihan kaikkia muita ihmisiä, varsinkin viranomaisia, kuin niitä, joilla on jotain tekemistä pienen ompelimon tai kioskin tai konepajan kanssa.

Ne pienet yrittäjät, joita huudetaan apuun kun Suomi on nähtävästi jatkuvan laman kourissa, tukahdutetaan kaikenmaailman määräyksillä, joita epäilemättä tulee varsinkin Brysselistä. Eikä se riitä, verottajat ovat ärhäköityneet saman tien. Byrokratia on loppumattoman luovan kekseliästä, eikä huku edes paperitulviin.

Sitten luin Venjamin Kaverinin satiirisen novellin Kirjanpitäjä, joka meni saunaan,  josta hänet kiikutettiin kiireimmiten viereiseen hullujenhuoneeseen vastalauseista välittämättä ja jossa hän viimein ensin oli omaksuvinaan ja sitten todella omaksui uuden identiteetin.

Novelli on julkaistu Esa Adrianin suomennoksena 1969 antologiassa Neuvostoproosaa I, jossa on kirjailijoita ”Vallankumouksesta sosialistiseen realismiin; 1920-luku”, alaotsikon mukaan. Kirja, jota epäilemättä saa enää divareista, on muuten oikea helmi. Siinä näkee miten hyvää kirjailijoille tekee se, että yhtäkkiä sensuuri on poissa ja maassa puhaltavat vapaat tuulet ja ihmiset ovat kaikinpuolisesta köyhyydestään ja sisällissodan kauheuksista huolimatta optimistisia ja hyväntuulisia.

Keksivät kaikenlaista.

Minulla on Hotakaisen varhaisempi proosateos Bronks, joka kuvaa hyvin tällaista maisemaa,

joutomaata, jossa osista koottu ihmisraunio yrittää pitää kädet ja jalat edes jotenkin vielä ruuvien varassa että pääsee kaupunkiin hakemaan elatusta joltain luukulta.

Kirja on julkaistu ajat sitten, vuonna 1993, mutta kirjailija kuvaa sen ennen kuin joutomaa-ihmiset jäivät olemaan pysyvästi ja leimattiin hylkiöiksi muiden surkeiden tyyppien, kuten vanhusten tapaan. Mutta kyllä jo 1990-luvun alussa oli niitä erilaisiin loukkuihin pudonneita ja työttömyys kiihtyi hurjiin mittoihin, ihan samoin kuin se on tekemässä nyt.

Olin kävelemässä tässä jatkuvassa sateessa kirjastoon, kun näin ilmielävän joutomaan.

Olen kävellyt siitä ohi tuhansia kertoja. Mäennyppylän takana on monttu ja jyrkkä pudotus ja yhtäkkiä ajattelin että siellä voisi olla koju jos toinenkin, joissa sekä Romanian mustalaiset että ruuveistaan höltyneet suomalaiset voisivat asua. Saunakin siellä tietysti olisi, ja kaupunkia ympäröivistä metsistä hyväsydämiset ihmiset toisivat polttopuita. 

Nyt kun mielisairaaloita ja vanhainkoteja ollaan joukkomitassa poistamassa paikka olisi aivan loistava, samoin sijainti. Bronksia lukiessa muistan että kävi sääliksi sen ihmisraukan kivulias  hoippuroiminen pitkin valtavaa joutomaata soskun luukulle.

Että mitä muuta minä kuvittelen olevani kuin joutava hylkiö? Enpä juuri mitään. Joskus silloin tällöin ajattelen hajamielisesti että kukahan ihmiset määrittelee. Ja miksi se on niin tavattoman tärkeää?

Joutomaalta näkee ylöskatsoessaan silloin tällöin taivaan, jonka pilvistä muodostuu mitä omituisimpia näkyjä. Mieli saa kuvitella vapaasti.

Rajatila

Täällä oli sisällä lämmintä 15-16 astetta. No, ei mitään, villapusero niskaan ja lämpöhousut jalkaan. Villasukat ovat useissa pesuissa huopaantuneet, mutta silti paleli.

Tulivat korjausmiehet. Kiinanruusu työnsi samaan aikaan kahta kukkaa, jotka ehkä ovat nyt viimeiset ennen kuin aurinko suvaitsee näyttää naamaansa taas. On ollut pilvessä jo kuukauden.

Parvekkeelta tuli kuva jossa on ulko- ja sisätila. Johduin ajattelemaan käsitettä interface. Minusta se oli kuin loitsu jostain tulevaisuudesta, kun sain ensimmäisen tietokoneeni. Vielä enemmän se oli sitä, kun tuli ensimmäinen unix-pohjainen WWW-selain. Sitä käyttäessä eksyin ensimmäiseksi Cernin sivustoille. Siellä sanottiin, että vaikka hiukkaskiihdytin on tärkein asia mitä nyt tehdään ja työ, jonka  kimpussa työskentelee valtava joukko tiedemiehiä, insinöörejä, työmiehiä ja muita tärkeän infrastruktuurin rakentajia, niin tultiin kiperissä paikoissa siihen tulokseen että Arpanetin tapainen järjestelmä on tarpeen, mutta sen pitäisi olla niin yksinkertainen että sen rajapinnalla suunnistaminen siellä onnistuu keltä tahansa.

Siksi Cernin jossain toimistossa keksittiin World Wide Web, ja sen interface-järjestelmän luomisessa työskenteli luvuton määrä tietokonespesialisteja.

WWW ja interface kuulostivat aivan paikalta. Ihan niin kuin edelleen sanon että kävin siellä ja siellä, kun tarkoitan esimerkiksi Blogistania.

Olen selvillä siitä, varsinkin nyt kun ajattelukin alkaa hieman virota kylmyydestä, että  kiinanruusu ja kaktukset, puhumattakaan rönsyliljasta (jota kissat syövät), hyötyisivät päivänvalolampusta. Minulla vain ei ole tarpeeksi pituutta. Olen kaiken lisäksi kutistunut nuoruuden päivistä kaksi senttiä. Tarvitsisin ennen kaikkea pitkät käsivarret, koska ainut mahdollinen paikka lampun pitämiseen on noin kahden metrin korkeudessa.

Enkä ymmärrä miksi ei kehitetä lamppuja jotka suuntaavat säteensä myös ylöspäin. Seinää kiipeää tarmokkaasti joku kasvi, joka kykenee sekä roikkumaan alassuin että kiipeämään sileää seinää. Päästyään noin 4-5 metrin korkeudella olevalle ikkunalle se rupeaa riippujakasviksi taas. Lasi on sille liian silkoinen.

Luin Risto Isomäen uusimman romaanin nimeltä  Jumalan pikkusormi, jossa tavan takaa uhmataan painovoiman lakeja. Pikkusormi on tolkuttoman korkea torni joka toimii aurinkotuulivoimalana. Kun se valmistuu täyteen toimintatehoon, se kykenee muuttamaan Saharan uudestaan savanniksi. Norsut, antiloopit ja seeprat tulisivat takaisin, ja kuivilla alueilla asuvat saisivat uudelleen vehnäsatoja niin että heidän ei tarvitsisi lähteä pakolaisiksi.

Isomäki on tiedekirjailija ja –toimittaja. Romaania voisi kutsua sci-fi-ksi, mutta fantasiaa se ei ole, koska Jumalan pikkusormen kaltaisia torneja on täysin mahdollista rakentaa jo nyt.

Kaiken muun lisäksi  aurinkotuulivoimala tuottaisi onnistuessaan sähköä suurimmalle osalle Eurooppaa ja Afrikkaa. Jossain päin Kaliforniaa (joka on näissä ilmastoasioissa hyvin edistyksellinen osavaltio, onhan siellä eurooppalainen Arnold Schwarzenegger kuvernöörinä) on tehdas tai tehtaita, joissa valmistetaan paperinohutta aurinkopanelin kennostoa. Sitä voi sitten kuka tahansa ostaa oman talonsa lämmityksen  ja valon eikä maksa oikeastaan mitään.

Täällä tornilla eli tuulivoimalalla saisi energiaa vaikka kuinka paljon. Täällä tuulee ympäri vuoden, aurinko paistaa suurimman osan kesää.

Totta kai, rajapinnasta minulla on ollut kyse jo puoli vuotta myös tietokoneiden kanssa. Yksi taho valmistaa ja huoltaa verkot, toinen taho toimii operaattorina ja kolmas taho, se tämä kuningaskuluttaja, kärsii ja maksaa ja joutuu pahimmassa tapauksessa rajatuksi kokonaan ulos. Suomi alkaa tuntua vanhanaikaiselta ja takaperoiselta paikalta.

Tämä kuviteltu torni sijaitsee Siwan keitaalla jossain Etelä-Egyptissä. Lähikaupathan meillä ovat samannimisiä, omituista kyllä.

Ei suuria iloja, suruja suotu

Marraskuusta on sanottu kaikenlaista. Ihmiset reagoivat valon poistumiseen. Tänä vuonna se tapahtui hyvin nopeasti, aikainen talvi? 

Etsin netistä kuolleisiin ja kuuhun liittyvää runoutta ja ensimmäiseksi tuli esiin Eino Leino. En tiedä  miksi runot on formatoitu proosamittaan. Kustantaja on minulle tuntematon Bebook (Ole kirja?), tässä mietelmä osastosta Mietelmiä, nimeltä Ohje, jollaista itsekukin aina kaipaa:

”Ei mitään uskoa, ei mitään toivoa ja sentään toimia.”

Oli parempikin etten löytänyt tuota ”Ei suuria iloja suotu”, koska päässä olisi automaattisesti jäänyt soimaan Vesa-Matti Loirin laulama tulkinta.

Kiinanruusu pinnisti vielä kaksi kukkaa. Niistä toinen joutui ikkunoiden korjauksen uhriksi, kun sitä oli siirreltävä pois ikkunan edestä. Parvekkeen ovesta ja ikkunoista tuuli. Nyt ei tuule, ulkona on pikkupakkanen, ihmiset näyttävät liukastelevan kesäkengissään. Niin moni kuin pystyy, vaihtaa talvirenkaat polkupyöriin. Toissapäivänä talon nurkalla oli pahempi kolari. Joku vietiin pois ambulanssilla.

Koska kaupunki tieten tahtoen rakensi suoran ja virtaviivaisen uuden kadun, jossa autoilijat voivat kokeilla kiihdytysajoa Kokkolan tieltä asti, niin tämä oli odotettavissa. On tuossa pelti rytissyt jo monen monta kertaa ennenkin. Näkyvyydessä ei ole mitään vikaa.

Onneksi yhteenajo tapahtui muuhun aikaan kuin silloin, kun koululaiset olivat menossa tai tulossa korttelin takana olevista kolmesta koulusta. Poliiseilta pyysin, että voisivatko he myös vaikuttaa osaltaan siihen, että tuohon saataisiin edes töyssyjä,  jos liikennevaloja ei meille riitä. Tuskin poliisin pyyntö vaikuttaisi kaupunkiin sitä sun tätä. Poliisihan työskentelee valtion ja kaupunki kaupungin hyväksi.

Kumpikin tietenkin palkkansa eteen. En tiedä luetaanko palkkoihin kaupungin poliitikkojen saamat kokousrahat, ehkä ei. Joku sai kuitenkin paljon rahaa läpiajotien rakentamisesta. Aivan varmasti.

Kuuntelin radiosta Finlandia-kandidaattien julkistamisen. Yksi bloggareista, Tommi Melender, on heidän joukossaan. Hän oli viime vuonna täällä Vaasan LittFestissä keskustelmassa toisen virtuaalikeskustelijan, Anita Konkan, kanssa. Anita on blogannut aika kauan. Minusta on hienoa että kirjailijat käyttävät aikaansa myös kirjallisuuden ja ajan ilmiöiden mietiskelemiseen kukin omista lähtökohdistaan.

Ensi viikolla festarit (20.-22.11.) jatkuvat. Mukana on paljon kiinnostavia kirjailijoita. Varmaan kiinnostavimmasta päästä Claes Andersson. LittFestejä ohjailee edelleen kirjailija Anja Snellman. Samoin kuin viime vuonnakin. Tahdon myös päästä kuuntelemaan keskipohjalaista Anna-Lisa Sahlströmiä, jonka taannoinen elämänkertaromaani Edvard Gyllingistä oli minusta hyvä kirja.

Vaasassa ei ole kirjamessuja, mutta Pohjanmaan isoin kaupunki ottaa huomioon kaksikielisyyden eikä ruotsinpuhujien sanomisia suomenneta – ja päinvastoin. Sen sijaan sponsoreita näkyy olevan, omituista kyllä.

Mutta Lidialla on oksennustauti, johon hän kovasti pyytää helpotusta. On siis mentävä yläkertaan, otettava kissa työpöydälle ja silitettävä sitä lukemisen välillä.

Sillä tavoin päähän tulee valoa vaikka aurinko ei sitä antaisikaan.

Eipä mennäkään yläkertaan. Tauti tarttui myös keväällä 20 vuotta täyttävään Alluun. On siis siivottava.

Leinon ohjeen mukaan on ainakin toimittava. Ensiksi ehkä soitto eläinlääkärille. Voiko kissaflunssa olla sikaflunssaa, entä tarttuuko se ihmiseen? Eläinlääkärin apulainen on sairaana, joten en saanut lääkäriä kiinni.

Kuu, kuu!

Kuu loistaa kuu,
kuu kuu!
Ja kukkaset kiehuu kuussa.
Herra pormestari, teidän tyttärenne
katsovat taivaan kuuta.

(Federico Garcia Lorca)

**********************************************************************************

Tässä oli syntymäpäiväkorttini Elsalle, 2 v., tänään.

Raportti kertoi että Elsa katsoi kuvaa pitkään ja hartaasti ja sanoi sitten: Hu-huu!

Jotakin on aivan ilmeisesti jäänyt geenivarastoon, koska hänen isänsä ehkä hieman vanhempana vastasi - lukiessani hänelle Riitta Nelimarkan kuvitettua lasten Kalevalaa - kysyessäni häneltä että mitä Väinämöinen sitten sanoi: Ha-huu!

En vieläkään tiedä mitä poika oikein tarkoitti ja mistä oli saanut Väinämöisen sanat. Aivan ilmeisesti jostakin. En yhtään tiedä mitä itse olen sanonut kuusta tai Väinämöisestä 2-4-vuotiaana.

Mutta tämän kuulin aika varhain:
Kuuhut kulkee leveästi,
kuollut ajaa kevyesti.

Kenenkähän tuo runonpätkä on ja muistanko sitä enää edes oikein?

Samaan aikaan toisaalla

Meillä on modernin taiteen museo. Se ei ole suuren suuri, mutta kyllä sinne kuvia mahtuu. Yhden kuvan äärellä voi seisoa mietiskelemässä pitkäänkin jos tahtoo. Jos on sillä tuulella. Kuvia voi myös hylätä mielestään vaikka silloin on se ongelma, että ne saattavat tulla uniin kummittelemaan.

Minusta unissa saa olla Pyhäinpäivän kunniaksi kummitteluakin, mutta on hankalaa jos kummituksiin herää.

Kuntsin nykytaiteen museossamme on juuri nyt hyvin herkullinen tilanne, joka johti myös keskusteluihin. Alakerrassa on Viron Stalinin ajan kuvataidetta ja yläkerrassa Suomen Elonkorjaajat 1970-luvulta. Eilen, Pyhäinpäivän kunniaksi Kuntsi kutsui bileisiin Elonkorjaajat. Mitähän heitä nyt tuli paikalle, 6-7 miestä. Ynnä vaasalaista yleisöä.

Yläkerran liehuvassa lipussa oli valokuvakollaasi jossa oli lähinnä epäteräviä alastomia naisia. Muistelin myös 1970-luvun Halvat huvit -galleriaa ja performanssia Vanhalla, jossa kaunis nuori nainen, teatterikoululainen taisi olla vielä silloin, Terhi Panula, laskeutui ruumisarkkuun.

Ehkä Terhi Panula oli kiinni esityksessään Eugene O'Neillin Pitkän päivän matka yöhön. Hän esittää siinä morfiiniriippuvaista perheenäitiä. Esitys sai mielestäni aika hyvät arvostelut. Se taitaa mennä Kansallisteatterissa.

No, paikalla oli muun muassa J.O. Mallander, ja me vaasalaiset menimme lohduttamaan häntä kun hän istui ypöyksin kahvilassa. Ei hän kyllä lohdutusta erityisemmin tarvinnut. Kuultuaan että  minä perheineni asuin aikoinaan Helsingin ensimmäisessä kommuunissa hän totesi, että vasemmistolaisessa. En ollut ajatellut meitä vasemmistolaisina, vaan luovana porukkana joka keksi halvan tavan asua ja elää opiskeluaikojaan.

Mutta nyökkäsin ja sanoin että vasemmistolaisuudella ei ollut niin suurta merkitystä mutta sillä oli kuka osasi tehdä kuvia, grafiikkaa, keramiikkaa, valokuvia, elokuvia, piirtää taloja ja kaiken lisäksi miettiä miten visuaalista ilmaisua voisi kehittää. Osasta tuli kuviksen opeja.

Mallander sanoi että naiset olivat 70-luvulla vasemmistolaisia ja sitten feministejä. Kyllä minä provokaation tunnistan kun sellaisen kuulen. Kaveri on kumminkin juuri samanikäinen kuin minä ja sitä paitsi oli hyvällä tuulella ja rupesi kertomaan yhteistyöstään muun muassa Per Kirkebyn kanssa. Siinä olen hänen kanssaan ehdottomasti samaa mieltä, että on kysyttävä mihin innostus ja nopeat reaktiot ovat kadonneet.

Ehkä me suuret ikäpolvet olimme näkyvillä koska meitä oli paljon? Niin yksinkertaista se varmaan on.

Enemmän sitten puhuttiin apurahapolitiikasta. J.O.M. on istunut 3-vuotisen valtion kuvataidelautakunnassa. Kuuntelin taiteilijoiden keskustelua tyytyväisenä siitä, että ei tarvitse asua Helsingissä, jossa varmaan joutuisi kuuntelemaan kulttuuripolitiikkaa enemmänkin.

Mutta sen minä sanon että vaikka suurin osa kommuunistejamme olikin vasemmistolaisia, niin kyllä meiltä käytiin joukolla katsomassa Halvat huvit -gallerian näyttelyitä. En minä sitä porukkaa  tuntenut, vanhastaan ainoastaan Olli Lyytikäisen, jonka kanssa tuli istutuksi joskus kuuskytäluvulla Vanhalla samassa pöydässä.

Olli oli Kuntsilla ainoastaan kuvina. Julisteessa oli kuva Hamletista pyörän selässä. Hän kuljetti ohjaamatta lujaa kulkevaa pyörää pääkallo sylissään ja katsoi taakseen. No, ei se ollut omakuva, ehkä, paitsi että surettaa vieläkin, kun hänen ateljeensa ja suurin osa tuotantoaan paloi vuonna 1979. Hän kuoli itse pian katastrofin jälkeen (elämästä enemmän esim. täällä). Ei hän ehtinyt saada valmiiksi synteesiä, olen varma siitä että se olisi syntynyt ellei elämä olisi potkaissut vastaan. Kyllä näissä muutamissa töissä ovat idulla monet syntymättömät kuvalliset asiat.

Meillä siis oli yksi kummitus joukossamme kuitenkin. Muistan Ollin valoisana ja mukavana ihmisenä, jonka kanssa saattoi puhua ihan mistä vain.

Vanhat Elonkorjaaja-herrat intoutuivat järjestämään yläkerrassa performanssin, joka perustui sähkölampun valossa luettuihin absurdeihin kommentteihin ja siihen että kaikki olivat pukeutuneet kaldealaisiin (?) kuvioituihin kaapuihin. 

Kaldealaisilla oli sentään unikirja, jota varmaan löytyy pätkittäin netistäkin. Sen vuoksi otan vapauden määritellä heidät kaldealaisiksi. En vain muista onko heitä enää olemassa, jos on, niin jossain Iranissa tai Irakissa.

Mutta sitten käveleskelin katsomassa virolaisten stalinistista tuotantoa. Joku tuli siihen viereen ja sanoi saman jota mietiskelin: taitavia kuvantekijöitä. Joku toinen sanoi että eivätkö virolaiset kuitenkin tehneet OIKEAA taidetta, siis kellareissa, ja missä ne työt nyt ovat? Ehkä virolaiset eivät uskaltaneet tehdä muuta kuin virallista taidetta?

Muistan yhden fraasin jota 1970-luvulla toistettiin: Taide kansaa palvelemaan! Sitä huudettiin mielenosoituksissa. Näyttelyssä julisteen teksti oli pantu V.I. Leninin nimiin. Lenin oli jossain määrin valokuvauksellinen hahmo, mutta ehdottomasti ei Stalin. Ei siitä mihinkään pääse.

Esteettiset tekijät ovat aina myös eettisiä.

Elonkorjaajat-näyttely tuntui tyngältä. Se oli siinä, eikä siihen oikein voinut sanoa mitään. En oikein usko, että mieskööri tekee enää yhdessä töitään. Ryhmä jäi 1970-luvulle. Mutta virolaiset sen sijaan tulivat lähelle ihan vain sen takia, että sen kansan historia on tärkeä myös suomalaisille eikä vähiten kielisukulaisuuden ja vanhojen myyttien vuoksi.

Ihmiset oli pakotettu tietynlaiseen kuvamaailmaan aivan samoin kuin meidät nyt toisenlaiseen pakkopaitaan, mainosten ympäröimiksi.

Ajattelin niitä lukuisia ihmisiä jotka henkensä kaupalla joutuivat menemään veneellä kuin veneellä Ruotsiin pakolaisiksi. Suomesta heidät olisi kiireesti palautettu. Ajattelin tätiäni joka oli Virossa monta kesää 1930-luvulla ja jota myöhemmin muutama Ruotsin pakolainen kävi tapaamassa.

Pohjoinen puhuu

Olen asunut 2-5-vuotiaana Iisalmen pitäjän Sonkajärvellä, tarkemmin sanoen Sukevan vankilassa. Isä oli siellä opettajana. Vankila oli maatilavankila, paras mahdollinen kasvupaikka pienelle ihmiselle.

Vankilan sedät antoivat ratsastaa hevosella, yrittää saada maitoa lypsetyksi kirjavista lehmistä, jotka hämmästyksekseni ovat saaneet myöhemmin nimen kyyttö. Kyllä minä joskus onnistuin maitoa saamaankin, vaikka lehmä katsoi minua epäilevästi että ei tuo osaa. Mutta ei se myöskään potkaissut pikkuista ämpäriäni nurin.

Vankilan sedät myös tekivät minulle potkulaudan, oman pienen keinutuolin ja nukenvaunut. En erityisemmin pitänyt nukenvaunuista enkä nukeista, paitsi Pepistä, joka oli nimetty Peppi Pitkätossun mukaan. Kivointa oli pelata isän kanssa potkupalloa.

Mutta oli muitakin sävyjä jo silloin. Olivat pitkät pimeät illat, kylmä lattia tassutella, oli vauvan loppumaton itku ja viimein syyspuoleen kerran outo retki isän kanssa.

Ei ollut lastenistuimia pyörissä, isä istutti minut kaksivaihteisen Torpedon tangolle ja siinä olin hänen käsiensä välissä, pää painettuna hänen rintaansa vasten kädet rutistivat hänen pomppaansa. En pelännyt vaikka isä sanoi että menemme kauas ja ehkä emme koskaan tule takaisin.

Oli tähti-ilta, aavistus valoa, tarpeeksi että nähtiin pienen tien varressa marjoja, puolukoita. Minä menin syömään. Isä söi vähän kauempana ja mörisi hiljakseen jotain laulua. Minä rupesin laulamaan jotain omaa laulua, joita olin tehnyt Pikku-Marjan eläinkirjasta. Suosikkini oli Fiuu lentää pääskynen, ja se oli ollut ihan äsken, pääskyt olivat kokoontuneet parakkitalomme sähkölangoille ja lauloin niille kun ne lähtivät Egyptiin asti.

Isä antoi minulle pari kourallista puolukoita taskuihin, sitten hän keräsi niitä Torpedon nahkaiseen työkalupakkiin, joka roikkui tangosta. Isä nosti minut syliinsä ja kysyi että viedäänkö puolukoita äidille, jos olisi sisko lopettanut itkunsa jo.

Kerroin isälle miksi sisko itki. Se itki siksi että se ei osannut puhua ja sanoin että muistin hyvin miltä se tuntui: ei voinut kuin itkeä. Isä katsoi minua pitkään. Sanoi sitten että kuvittelet vain, et sinä sitä voi muistaa. Mutta muistinpa kuitenkin. Muistan sen edelleen.

Luulen että se on eräänlaista afasiaa. Tai afaatikko voisi tuntea juuri noin. Vauvathan eivät osaa puhua. Mutta kyllä ne ajattelevat.

Viikko sitten julkaistiin Helvi Juvosen Kootut runot. Runoilija eli vain 39 vuotiaaksi. En ollut tiennyt että hän on Iisalmesta kotoisin. Minulla on kodin perua äidin runokirjat, ainut mitä jäi suuresta kirjastosta.

Äiti oli ehkä saanut arvostelijankappaleena Juvosen viimeisen runokirjan nimeltä Sanantuoja. Äiti kuolikin sitten jo kahden vuoden kuluttua, 38-vuotiaana.

Iisalmessa olivat järjestäneet hänen kunniakseen lausuntaillan, luin netistä, olisiko ollut Iisalmen Sanomat. En tiedä luettiinko runoillassa tätä, mutta olisi syksyn melankoliaan hyvin sopinut:

ELÄMÄ

Kerran tulee

juhlahetki,

jona ei ketään

jakajaa

viipyvälle, viileälle sinelle

taivas nousee

kuin maljan laita

jokaisessa ikkunaruudussa

vaihtuvat kasvot.