Olen
hankkinut tämän kirjan 2013. Se tuli puolisolle todennäköisesti
syntymäpäivälahjaksi. Kirjailija on alkupuheensa päivännyt 2.
huhtikuuta 2012, mutta painovuosi on vasta 2013. Silloin en ole
heinäkuun jälkeen tehnyt mainittavampia reissuja, enkä ole
todennäköisesti päässyt niin kauas kuin kirjakauppaan.
Kirjakauppa on nykyään hyödytön krääsäkauppa, siis oikeasti,
ei niin kuin divari on ruokakaupan vierellä.
Divarista
löytää miltei aina jotain tärkeää, mutta kirjakaupan kirjojen
häviämisen myötä krääsä on muuttunut kirjakaupassa jotenkin
aggressiivisemmaksi kuin ennen. Ennen siihen kirjakaupan
paperi-puoleen on voinut suhtautua hyväntahtoisesti, koska tiesi
kirjojen kuitenkin olevan hyllyissä.
Nyt
kun taas pääsen kävelemään jollain lailla eikä energia mene
siihen miten jalat suvaitsevat kantaa, sormeilin yhtenä päivänä
miehen kirjahyllyä ja löysin kirjan. Nyt kun kirjailija hiljattain
kuoli, tahdoin katsoa minkälainen hänen sanomansa jälkipolville
oli.
Anna-Leena
Siikala oli vain kolme vuotta minua
vanhempi kuollessaan. Itämerensuomalaisten
mytologia on järkäle.
Tutkija-kirjailijaa on jossain lukemassani kutsuttu nimellä
valkoinen shamaani,
ehkä nimityksen on antanut joku Siperian ugri-heimo. On vaikea
ymmärtää miten joku ehtii tehdä kokonaisen elämäntyön samana
aikana, kun itse vasta alan ymmärtää joitakin alkeita siitä mistä
olemassaolossa on kyse. Kaiken lisäksi täällä Pohjolassa, vaikka
tämä ei ihan ehkä maantieteellisesti ole juuri sitä Pimentolaa.
Viime aikoina on tuntunut hyvin pimeältä kaikin puolin, kiitos
kysymästä, eilen oli paksu sumu.
Kirja
on kirjoitettu niin hirveän hyvin, että sitä voi lukea suoraan
eteenpäin kuin mitäkin seikkailukirjaa. Seuraavan sivun kääntäminen
on jännittävää ja nautinnollista.
Olen
lukenut tietysti Kalevalan ja kaiken lisäksi vielä uudestaan monta
vuotta koulun jälkeen. Ei ollut vaikeaa. En ymmärtänyt
koulutovereiden valitusta vaikeasta kielestä. Mutta olen muuttanut
lapsena murrealueelta toiselle sen verran usein, että minun on ollut
pakko oppia ymmärtämään erilaista puhetta. Sodan jälkeen ihmiset
muuttivat paljon, koska maa oli sekaisin. Olen onneksi rauhan lapsi.
Mutta vanhempani olivat vähän keskimääräistä levottomampia.
Mutta
tärkeintä Siikalan opuksessa on se, että Itämerensuomalaisten
mytologia kertoo maailmanselityksen, minkä pohjalle nämä kansat
täällä ovat sitten kehittäneet tarinoita. Tarinat, myytit,
jumalhahmot ja haltiat kietoutuvat siihen maailmanselitykseen. Kun
sanat ovat runon muodossa, rytmi auttaa muistamaan, koska ihmiset
eivät osanneet vielä kirjoittaa. Suullista runoutta. Siikala on
sitä paitsi itse käynyt keräämässä viimeisiä kansanrunoja
Savosta 1960-luvun alussa.
Tässä
on kuvaus maailmanvuoresta:
Lennä
tuonne, Luojan lintu,
Viiletä,
Jumalan vilja
Päivölähän,
Pohjolahan,
Kulta
vuoren kukkulalle,
Helmoille
hopea vuoren,
Vaski
vuoren vantahille,
Siellä
kynnet leivotaan.
On
aivan fantastista että maailman keskus on meillä samanlainen kuin
Keski- ja Pohjois-Aasiassa, Intiassa ja Pohjois-Euroopassa. Meillä
on vanha traditio, joka varmaan näkyy mielikuvissamme vieläkin.
Täytyy olla koko lailla mahdotonta unohtaa kansanrunojen maailmaa.
Niistä tulee olemassaolon selitys, eikä vain ihmisten, vaan
kaikenlaisten olioiden. Kaikilla on sidos toisiinsa.
Tämän
runon jälkeen Siikala selittää perinpohjaisesti maailmanvuoren
ideaa eri puolilla maailmaa. On kai meillä tämä erityinen
kielikin, kertoo sekin maailmanselityksestä? Tapa kertoa asioista,
äidinkieli, sisältää mielteitä jotka kuuluvat äänneasuista ja
ihminen on erilainen kuin naapurikansan aivan erilaista kieltä
puhuva ihminen. Ovat laulutkin erilaisia. Kun niitä kuulee, ne
kutsuvat usein johonkin tiettyyn tilaan. Tila voi olla vain mielessä
tai sitten aivan fyysinen tila.
Kansanrunoutta
taitaa olla kaikissa kulttuureissa. Ihminen tahtoo tietää mistä on
kotoisin ja mitä sanatkin tarkoittavat. Sitten voi ruveta
kuuntelemaan kosmoksesta kertovia tarinoita. Ne ovat erilaisia eri
puolilla maailmaa, mutta ovat ne olleet aina. Tämän ajan uskonnot
ovat olleet olemassa vain aivan lyhyen aikaa. Vanhassa kosmoksessa
voi olla enemmän ja useammille ihmisille yhteistä kuin mitä tulee
ajatelleeksi.
Olen
lukenut Pohjois-Amerikan mesa-intiaaneista (esimerkiksi
Hopi-intiaanit), että heillä oli pääasiallisessa asuintalossaan
pitkä puu, salko, joka oli lähellä oviaukkoa ja se osoitti
pohjoiseen. En ole varma siitä, näkyykö hopien asuinalueella
Pohjantähti, mutta muistan hätkähtäneeni, koska tiesin kodan
tukipuun osoittavan Pohjantähteen. Hopeilla pohjoiseen osoittava puu
tarkoittaa varmasti jotain. Tulee mieleen, että salkon idea on siltä
ajalta, kun alkuperäiset amerikkalaiset ovat vielä olleet
alkuperäisiä siperialaisia. Ehkä.
Ugreilla
se tarkoittaa sitä, että kodassa elävillä on suora suhde
taivaankanteen, jota Pohjantähti edustaa. Sitä taivaankantta oli
takomassa seppä, joka Suomessa on Ilmarinen. Kun ihminen katsoo
talviyönä ulos kodastaan, hänen yllään on Pohjantähti ja Otava
ja Väinämöisen viikate. Ihminen tietää olevansa kotona.
Joka
tapauksessa olen löytänyt elämäni ehkä tärkeimmän kirjan, mikä
on paljon sanottu kun olen sentään aktiivisesti lukenut jo yli 60
vuotta. Kirjassa on hyvä kirjallisuusluettelo, joten loppuelämän
lukemisten suhteen ei ole ongelmia.
En
muista kyllä ikinä olleeni olemiseeni kyllästynyt. Kevät ja
alkukesä ovat sitten aikaa jolloin kävelen katsomassa ilmoja ja
kävelen takaisin ja uppoudun uudestaan vanhoihin aikoihin.