31.3.16

Kansanrunouden kehyksiä


Olen hankkinut tämän kirjan 2013. Se tuli puolisolle todennäköisesti syntymäpäivälahjaksi. Kirjailija on alkupuheensa päivännyt 2. huhtikuuta 2012, mutta painovuosi on vasta 2013. Silloin en ole heinäkuun jälkeen tehnyt mainittavampia reissuja, enkä ole todennäköisesti päässyt niin kauas kuin kirjakauppaan. Kirjakauppa on nykyään hyödytön krääsäkauppa, siis oikeasti, ei niin kuin divari on ruokakaupan vierellä.

Divarista löytää miltei aina jotain tärkeää, mutta kirjakaupan kirjojen häviämisen myötä krääsä on muuttunut kirjakaupassa jotenkin aggressiivisemmaksi kuin ennen. Ennen siihen kirjakaupan paperi-puoleen on voinut suhtautua hyväntahtoisesti, koska tiesi kirjojen kuitenkin olevan hyllyissä.

Nyt kun taas pääsen kävelemään jollain lailla eikä energia mene siihen miten jalat suvaitsevat kantaa, sormeilin yhtenä päivänä miehen kirjahyllyä ja löysin kirjan. Nyt kun kirjailija hiljattain kuoli, tahdoin katsoa minkälainen hänen sanomansa jälkipolville oli.

Anna-Leena Siikala oli vain kolme vuotta minua vanhempi kuollessaan. Itämerensuomalaisten mytologia on järkäle. Tutkija-kirjailijaa on jossain lukemassani kutsuttu nimellä valkoinen shamaani, ehkä nimityksen on antanut joku Siperian ugri-heimo. On vaikea ymmärtää miten joku ehtii tehdä kokonaisen elämäntyön samana aikana, kun itse vasta alan ymmärtää joitakin alkeita siitä mistä olemassaolossa on kyse. Kaiken lisäksi täällä Pohjolassa, vaikka tämä ei ihan ehkä maantieteellisesti ole juuri sitä Pimentolaa. Viime aikoina on tuntunut hyvin pimeältä kaikin puolin, kiitos kysymästä, eilen oli paksu sumu.

Kirja on kirjoitettu niin hirveän hyvin, että sitä voi lukea suoraan eteenpäin kuin mitäkin seikkailukirjaa. Seuraavan sivun kääntäminen on jännittävää ja nautinnollista.

Olen lukenut tietysti Kalevalan ja kaiken lisäksi vielä uudestaan monta vuotta koulun jälkeen. Ei ollut vaikeaa. En ymmärtänyt koulutovereiden valitusta vaikeasta kielestä. Mutta olen muuttanut lapsena murrealueelta toiselle sen verran usein, että minun on ollut pakko oppia ymmärtämään erilaista puhetta. Sodan jälkeen ihmiset muuttivat paljon, koska maa oli sekaisin. Olen onneksi rauhan lapsi. Mutta vanhempani olivat vähän keskimääräistä levottomampia.

Mutta tärkeintä Siikalan opuksessa on se, että Itämerensuomalaisten mytologia kertoo maailmanselityksen, minkä pohjalle nämä kansat täällä ovat sitten kehittäneet tarinoita. Tarinat, myytit, jumalhahmot ja haltiat kietoutuvat siihen maailmanselitykseen. Kun sanat ovat runon muodossa, rytmi auttaa muistamaan, koska ihmiset eivät osanneet vielä kirjoittaa. Suullista runoutta. Siikala on sitä paitsi itse käynyt keräämässä viimeisiä kansanrunoja Savosta 1960-luvun alussa.

Tässä on kuvaus maailmanvuoresta:

Lennä tuonne, Luojan lintu,
Viiletä, Jumalan vilja
Päivölähän, Pohjolahan,
Kulta vuoren kukkulalle,
Helmoille hopea vuoren,
Vaski vuoren vantahille,
Siellä kynnet leivotaan.

On aivan fantastista että maailman keskus on meillä samanlainen kuin Keski- ja Pohjois-Aasiassa, Intiassa ja Pohjois-Euroopassa. Meillä on vanha traditio, joka varmaan näkyy mielikuvissamme vieläkin. Täytyy olla koko lailla mahdotonta unohtaa kansanrunojen maailmaa. Niistä tulee olemassaolon selitys, eikä vain ihmisten, vaan kaikenlaisten olioiden. Kaikilla on sidos toisiinsa.

Tämän runon jälkeen Siikala selittää perinpohjaisesti maailmanvuoren ideaa eri puolilla maailmaa. On kai meillä tämä erityinen kielikin, kertoo sekin maailmanselityksestä? Tapa kertoa asioista, äidinkieli, sisältää mielteitä jotka kuuluvat äänneasuista ja ihminen on erilainen kuin naapurikansan aivan erilaista kieltä puhuva ihminen. Ovat laulutkin erilaisia. Kun niitä kuulee, ne kutsuvat usein johonkin tiettyyn tilaan. Tila voi olla vain mielessä tai sitten aivan fyysinen tila.

Kansanrunoutta taitaa olla kaikissa kulttuureissa. Ihminen tahtoo tietää mistä on kotoisin ja mitä sanatkin tarkoittavat. Sitten voi ruveta kuuntelemaan kosmoksesta kertovia tarinoita. Ne ovat erilaisia eri puolilla maailmaa, mutta ovat ne olleet aina. Tämän ajan uskonnot ovat olleet olemassa vain aivan lyhyen aikaa. Vanhassa kosmoksessa voi olla enemmän ja useammille ihmisille yhteistä kuin mitä tulee ajatelleeksi.

Olen lukenut Pohjois-Amerikan mesa-intiaaneista (esimerkiksi Hopi-intiaanit), että heillä oli pääasiallisessa asuintalossaan pitkä puu, salko, joka oli lähellä oviaukkoa ja se osoitti pohjoiseen. En ole varma siitä, näkyykö hopien asuinalueella Pohjantähti, mutta muistan hätkähtäneeni, koska tiesin kodan tukipuun osoittavan Pohjantähteen. Hopeilla pohjoiseen osoittava puu tarkoittaa varmasti jotain. Tulee mieleen, että salkon idea on siltä ajalta, kun alkuperäiset amerikkalaiset ovat vielä olleet alkuperäisiä siperialaisia. Ehkä.

Ugreilla se tarkoittaa sitä, että kodassa elävillä on suora suhde taivaankanteen, jota Pohjantähti edustaa. Sitä taivaankantta oli takomassa seppä, joka Suomessa on Ilmarinen. Kun ihminen katsoo talviyönä ulos kodastaan, hänen yllään on Pohjantähti ja Otava ja Väinämöisen viikate. Ihminen tietää olevansa kotona.



Joka tapauksessa olen löytänyt elämäni ehkä tärkeimmän kirjan, mikä on paljon sanottu kun olen sentään aktiivisesti lukenut jo yli 60 vuotta. Kirjassa on hyvä kirjallisuusluettelo, joten loppuelämän lukemisten suhteen ei ole ongelmia.


En muista kyllä ikinä olleeni olemiseeni kyllästynyt. Kevät ja alkukesä ovat sitten aikaa jolloin kävelen katsomassa ilmoja ja kävelen takaisin ja uppoudun uudestaan vanhoihin aikoihin. 

21.3.16

Kuin kauan ennen


Eilen oli kevään tasauspäivä. Sitten sattuu olemaan pääsiäisviikko. Täällä ei tietenkään ole virpojia ja varpojia, koska tämä on länttä. Virpominen on karjalaista perinnettä, nyt myös etelän isoissa kaupungeissa.

Tässä kaupungissa poltetaan pääsiäisvalkioita. En ole varma mitä traditiota se edustaa, mutta viimeisin merkitys on kristillinen: kokot puhdistavat pahan vallan, joka on ollut voimissaan pitkäperjantaista pääsiäislauantaihin, kun Jeesus oli kuollut. Lauantain merkitys kuulostaaa apokryyfiselta, mutta en ole teologi.

Pääsiäislauantaina oli myös noidilla omat juhlansa. Sitten kokkojen polttamisen jälkeen noitien juhlat loppuvat. Pikkunoitia kutsutaan nimellä trulli. Trullit kulkevat ympäri kyliä ja vaativat palkkaa tai muuten katsovat pahalla silmällä ja tuhoavat karjaonnen.

Muistan ajatelleeni pienenä, että mitä se semmoinen pahan valta voi olla joka loppuu polttamalla. Vasta myöhemmin olen käsittänyt että Suomessakin parantajia on tapettu kun ne ovat osanneet hoitaa ihmisiä. Ehkä heitä ei kuitenkaan poltettu. Tai ainakaan pääsiäislauantaina.

Mutta tulilla on myös muita merkityksiä. Joissakin maissa ja myös Suomessa on puhuttu vainotulista. Tulet ovat olleet mäkien ja vaarojen laella ja niillä on ilmoitettu vihollisesta. Jos Suomessa on ollut vainovalkioita niin kuulostaa itäsuomalaiselta käytännöltä, koska siellä on eniten korkeuseroja. Ja Lapissa.

Täällä pääsiäisvalkeat näkyvät kauas. Tuskin ne ovat olleet merkkivaloja. Mutta tietenkään kovin muinaisista vihollisuuksista ei enää tiedä. Suhtaudun nyt vähän hajamielisesti tulevaan kirkolliseen pyhään, on muuta ajateltavaa.



Pommin jos heität, koppaanko sen?
Talo muutakin kätkee kuin eteisen.
Jos kapinaa aiot, muista sä vaan:
taantumus viimein jää kuolemaan.
Jarkko Laine: Lennosta kii!

Sain stereot takaisin! Aurinko paistaa. En tiedä mitä kaikkea tapahtui mutta monta asiaa ja vuosikymmenten myötä. Viimeinen viikko on ollut onnellista odotusta.

Minulla on kuulokoje tai siis kaksi. Stereoissa on neljä kaiutinta. Oikea korva on ehkä 30% kuuleva, vasen tuskin 15%. Kuulokoje on yhdenlainen kaiutin. Jos joku ääni tulee tosikovaa, kojeessa se alkaa kiertää ja sen päälle ulvoa. En ole pitkään aikaan kuullut normaalisti, se on varma.

Samojen vuosikymmenten aikana tuli digitaalinen ääni, kuvan ohella. CD-levyjä kykenin kuulemaan. Mutta jos pääsin konserttiin, vaikutus oli moninkertainen CD-levyihin verrattuna. En siis tiedä mitä olen kuullut.

Väistämättä alkoi tuntua siltä että musiikilla ei ylipäänsä ole väliä. Semmoista digi-puuroa kaikki. Aloin haikailla analogisia stereoita takaisin. Levysoittimen hihna oli venynyt ja viritinvahvistin ei tainnut toistaa enää mitään muuta kuin satunnaisesti, ainakaan kaiuttimiin asti.

Neronleimaukseni oli hyvin äkkinäinen: kävelin sisään radioliikkeeseen. Kysyin tunsiko radioiden ja kaiutinten myyjä jotakuta joka osaisi korjata stereoita. Sain puhelinnumeron.

Eilen sain sitten stereot takaisin. Kiitos korjaajan, Marko T:n, kuuntelen aivan uudenlaista musiikkia. Sen täytyy olla suunnilleen sitä, jota olen kuullut 40 vuotta sitten. Mutta en ole ikinä kuullut näitä detaljeja.

Nyt soiva levy on Otavan kirjallinen äänilevy nimeltä Valtakunta. Se on vuodelta 1966. Säveltäjä on Eero Koivistoinen, mutta muusikoita, joista täytyy mainita erityisesti huilisti, ei kerrota. Laulajia ovat Eero Raittinen, Vesa-Matti Loiri, Seija Simola ja kolme Tuomas Anhavan runoa lausuu musiikin päälle säveltäjä. Levytys toimii: runon kuulee aivan selvästi ja musiikki tukee sitä.

Runoilijat ovat Anhavan ja Laineen lisäksi Pentti Saarikoski ja Hannu Mäkelä.

Ei yksikään elävä olento
ole koskaan nähnyt häntä muutoin
kuin ennen tai jälkeen kokouksen.
Tuomas Anhava: Ei yksikään elävä olento

Mutta levy karjuu ja huokaa ja unelmoi läpi vähän yli puolituntisen mitä LP-levy kestää. Sisältö on vuoden 1966 tai suunnilleen runoutta muodossa jossa me (suomalaiset) emme olleet sitä ikinä ennen kuulleet. Mielestäni kyllä emme sen jälkeenkään.

On kysyttävä vakavasti Otavalta: kai teillä nyt sentään on master-kopio jäljellä Valtakunnasta? Olisi ehdottomasti aika, että vinyyli (no, jos ei, niin sitten CD) julkaistaan uudelleen. Levyni on vähän laineilla. Se on kulkenut maita ja mantuja ja päätynyt nyt loppusijoituspaikkaansa, mutta siis hieman oudosti heijaavana. Tosin yksi Valtakunnan biiseistä on Seija Simolan esittämä Tuutulaulu, ehkä sen lämpimän eteerinen fiilis vain lävisti levyn tunnerekisterin.

Seuraavaksi minusta Otava voisi tuottaa aivan uuden levyn tämän ajan suomalaisesta runoudesta. Jonkun suomalaisen läpisäveltämänä.

Mutta nyt aion kuunnella Edward Vesalan ja Arto Mellerin ynnä teatterikoululaisten tekemän levyn nimeltä Mau-mau. Voi kestää ennen kuin löydän sen tuolta kaapin syövereistä.

Edit 22.3. Lapsellinen olen muutenkin. Pidin Salaisten kansioiden toisen pääosan näyttelijän, Duchovnyn, romaanista.


14.3.16

Föhn-tuulia odotellessa


Tänään 13.3. vuonna 1922 Jack Kerouac syntyi. Olen lukenut kaksi hänen kirjaansa, On the Road ja The Dharma Bums. Viimeksi mainittu alkaa näin:

Hopping a freight out of Los Angeles at high noon one day in late September I got on a gondola and lay down with my duffel bag under my head and my knees crossed and contemplated the clouds as we rolled to Santa Barbara.

Seuraavassa kappaleessa hän kertoo saavansa tavata Japhy Ryderin ensi viikolla, mutta ei tiennyt sitä vielä. Niin että Jack Kerouac oli ollut hobo. En tiedä mistä sana tulee mutta sillä nimellä kutsuttiin tavarajunien pummeja. Hobot saattoivat asuakin tavaravaunuissa, mutta ainakin kulkivat niissä pummeina. Tavarajunia oli tarpeeksi kyllä Amerikan kulkureille.

Aivan kirjan alussa on jo kuvaus siitä, kuinka innokas nuori poliisinköriläs yrittää saada Kerouacin kiinni, kun hän on tulossa tavaravaunusta ja menossa kaupungille hakemaan sapuskaa yöksi. Kerouac ohittaa tapahtuman lyhyesti, vaikuttaa siltä että käynnissä on jatkuva hiiri- ja kissaleikki hobojen ja poliisien välillä. Kerouac itse sanoo olleensa jarrumiehenä rautateillä, joten hän usein pysähtyy puhumaan rautatieläisten kanssa. Jään miettimään millaista on hobon elämä vanhana. Mutta ehkä vanhoja hoboja ei ole koskaan ollut.

Japhy Ryder oli tietenkin pseudonyymi ja kaikki taitavat tietää että hän on Gary Snyder, joka on edelleen elossa ja jo yli 80-vuotias. Jos joku ei tiedä, ottakoon selvää. Mutta noihin aikoihin Snyder oli vuorilla kesäkaudet metsäpalovahtina. Vartijoille oli järjestetty mökki sinne vuoren huipulle ynnä ylläpito.

Heräsin aamulla siihen että on suoriuduttava heti, kun ehtii kaikelta muulta, ulos. Sää on lauhtumassa nopeasti. Radion uutisissa sanottiin että Föhn-tuuli on tulossa. Se tuuli tulee Atlantilta, kulkee Keski-Norjan ja Keski-Ruotsin vuorten ja tuntureiden yli tänne Pohjanmaalle. Sitä ei tule joka vuosi.

Nyt tuntui kyllä jo lämpö, vaikka sen ei olisi pitänyt tulla vielä ihan sieltä asti. Jäätä ei näkynyt jalkakäytävillä melkein yhtään, haisi keväältä.



Päädyin Taidehallille, jonka näyttely ”Olen ollut täällä ennenkin, mutten muista siitä mitään” on auki viimeistä viikkoa. Tuttu sanoi että ei se ole oikeaa taidetta. Mutta kyllä se on. Taiteella on tietysti kriteerit. Näiden kolmen muualta tulleen CV eli Curriculum Vitae näyttää olevan aika pitkä siitä huolimatta että tekijät ovat nuoria. Korjaus: he eivät ehkä ole nuoria vaan minä olen vanha. Eikä tässä ole minkäänlaista arvoarvostelmaa itseni saati taiteilijoiden suhteen. Elämänkulku on mitä on.

Kriteeri ei kuitenkaan ole tuo, siis CV. Näillä ihmisillä on ollut paljon näyttelyitä, apurahoja ja opiskelua. Kaikki kolme ovat nyt täällä Pohjanmaalla ehkä siksi että viime vuonna Hämeen taidetoimikunta on tukenut heidän työtään.

Ensimmäiseksi kuulin että videot eivät toimi. Eivät edes äänet. Näin on muistaakseni käynyt Taidehallilla usein, syytä en tiedä. Tekniikka on virheitä täynnä.

Hallin taidetiloissa ei ollut kuin vähän valoa ja ikkunat oli peitetty säkkikankaalla. Kohdevalot toimivat hyvin. Anssi Taulun, Simo Ripatin ja Anne Tammisen näyttely käyttää tilaa. Tila ei ole tyhjä, vaikka kävelijä ensin luulee niin. Kävely siinä tilassa tekee näyttelyn. Ei siellä kauas pääse kävelemään, mutta tila tuntuu kuitenkin laajentuneen entisestä. Ehkä hämärä tekee sen.

Anne Tamminen: Jamais vu I-XI, 2016


Ensimmäiseksi näin pöydän ja kaksi tuolia. Niitä vastapäätä oli kamera (sellainen neulansilmä?), joka otti oudon välkehtivän kuvan tavallisista huonekaluista. Simo Ripatin työ oli nimeltään Kotona. Siitä seuraavana on Anssi Taulun veistos Hyrrä, autonrenkaista tehty veistos. Toimii! Vähän niin kuin laajennettu koti, sisä- ja ulkokuva.

Anne Tammisen videoita ei nyt sitten näkynyt. Se oli harmillista, sillä katsoessani tilaa huomasin olemassaolevien töiden kaipaavan niitä. Häneltä oli sitten lumppupaperille vedostettuja valokuvia, joissa oli hyvin unenomainen tunnelma.

Yksityiskohta edellisestä, valokuvainstallaation osa


Ja sitten esittelytekstissä olikin jonkun taiteilijan ajatus:

Jotkut unet toistuvat tai niin ainakin luulen. Tuntuu, että palaan aina öisin samoihin paikkoihin. Ne tuntuvat samanaikaisesti sekä uusilta mutta tutuilta, kuin olisin ollut siellä ennenkin. Tunnen kadut ja reitit mutta eksyn silti aina. Ja outo hämmennys valtaa mieleni.
Tämä hetki ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.

Aivan kuin kirjoittaja olisi elänyt jonkin matkaa omaa unimaailmaani. Ehkä taiteilijan esineiden ja tilan käsite on niin yksinkertainen ja toimiva, että sitä ei oikein enää tavoita tuolta ulkoa? Kaiken visuaalisen metelin keskellä ei ole mitään sanomaa tai ilmiöitä jotka tyrkkäisivät eteenpäin?

Luulen että kyse on siitä että ihmisten on pakko tottua tiloihin ja esineisiin, joita ei ole ajateltu lainkaan. Sen takia on mahdollista kulkea puoliunessa kotikaupungin kaduilla. Mikään ei osu tarkoituksellisesti silmiin. Maisema on pelkkää hälinää.

Anssi Taulu: Epäsäännölliset syklit, installaatio, 2015




Taidehallin takahuoneessa on valokuvaajien Ibis-galleria. Siellä on valokuvia. Metsäkuvissa on enimmäkseen kesä ja metsät ovat oikeaa metsää, eivät semmoista talousmetsää, jossa ei ole eläimiä eikä lintuja. Kuvaaja on myös monia kirjoja ja elokuvia tehnyt Eero Murtomäki.

Elämä kulkee vanhassa metsässä niin kuin aina. Jos on kylmä ja sataa, mehiläishaukan pitää ryöstää rastaiden poikasia omien poikastensa ruuaksi, kun ei ole maa-ampiaisten ja kimalaisten pesiä tarpeeksi. Varpushaukka syö täysikasvuisia pikkulintuja.

Sen lisäksi pikkulintujen pesiä ryöväävät närhet, oravat, kärpät ja supikoira. Siellä on kaameita näytelmiä käynnissä koko ajan. Mutta päinvastoin kuin True Detective-sarjassa, tapettua biomassaa käytetään ruuaksi. Sellainen dekkarisarja on televisiossa.

Nyt tässä seuraavana päivänä en ymmärrä kaiken sen kalifornialaisen tappamisen merkitystä yhtään. Lisäksi suurin osa ihmisistä siinä sarjassa tuntuu olevan saalistajia. Jos jollakin on jotain, se viedään ja varastetaan ja siitä hyvästä sitten vielä tapetaan.

Kyllä kai siinä on kysymys rappiosta. Rosvot ja poliisi joutuvat ottamaan jatkuvasti yhteen, koska keskustelua, edes neuvottelua rintamalinjojen välillä ei ole enää aikoihin ollut. Sääntöjä varmaan sitten joutuvat noudattamaan vain n.k. luuserit. Puistattavan kammottava maailma. Aivan varmasti tosi, en epäile yhtään. Jos ei juuri se tarina, niin toinen samanmoinen.

Minulla sattui olemaan päässäni valmiiksi kontrasti. Aika varmasti monilla ihmisillä on, koska ihmisiä ei oikein helposti pääse pakoon. Linnut esittävät ihmistä?