Säitä

Olen kohta ollut olemassa 70 vuotta enkä ole ikinä nähnyt säässä näin suurta päättämättömyyttä kuin tämän vuodenvaihteen tienoilla. En ole ainut joka päivittelee: rastaita tuli niin paljon että niitä putoili hennon pitkän koivun oksilta alas. Ei rastaiden pitäisi olla täällä päinkään.

Ehkä säiden mukana linnuilta sitten menee suuntavaistokin. Kylmän pitäisi ajaa ne pois, mutta kun pakkaset olivat menoteillään, ne vasta päätyivät tähän Suomen puolivälin alapuolelle. Joku lintuihminen tietäisi mistä ne ovat tulleet, etelästä vai pohjoisesta.

Eivät kyllä Lapista asti ainakaan. Sään päättämättömyys on siellä ollut koko ajan kuitenkin joissakin järjellisissä rajoissa, toisin kuin täällä rannikolla. Tai mistäs sen tietää mistä Jäämerellä on tuullut? Jos on vaikka sadetta tuullut koko ajan, eivätkä tuulet tiedä millaisissa vaatteissa ja muussa olomuodossa vesi milloinkin kulkee?

On aika tavalla sietämätöntä että on tuijotettava säätiedotuksia ja sorruttava jopa niin kummalliseksi, että avaa radion uutisten aikaan, kun silloin ehkä tulee oikea sää eikä arvailtu. Mutta tällä kohtaa Ruotsissa on korkeat tunturit, elleivät ne kutsu niitä vuoriksi siellä, ja täällä pelkkää lakeutta. Vedet ja tuulet mukautuvat maaperän muotoihin.

Kun olen joskus ääneeni pohtinut ilmojen epävakautta, ystävä päätyi toivomaan että ääneenpohdintaani ei päädy kuulemaan meteorologi, koska silloin joudun häpeämään. Hymyilihän hän sen sanoessaan.

Ei sanonut että olen lapsellinen, koska se on ilmiselvää. Kun säät ja ilmat on oppinut tuntemaan noin vuodenikäisestä, niin niiden tuntemisesta ei hirveän mielellään opi pois. Poisoppimista kyllä suositaan näinä aikoina, jolloin ihmiset eivät ole hirveän paljon mitään oppineetkaan. Niistä tulee tyhjiä tynnyreitä.

Erilaiset päät pitävät sisällään erilaisia asioita. Usein tulee ihmisten suista ulos vain silppua. Se olisi surullista ellei se olisi niin hassua. Ihmisille ei saa nauraa suoraan ja peittelemättä. Hymyillä joskus saa. Lapsille opetettiin ennen tapoja jotka auttaisivat lasta selviämään kiperissä paikoissa sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole tapana nauraa. Valitettavasti sellaisia vakavikkoja on paljon. Tosikoitakin on ja sellaisten seurassa ei ehkä kannata edes hymyillä.

Lumet sulavat vaihteeksi. Yöllinen sade on loppunut, niveliä kolottaa edelleen. Päädyin lukemaan Ryokan– suuri hupsu –opuksen suuria oivalluksia. Tiesin kyllä vaikutuksen jo etukäteen: syventyminen rauhoittaisi.

Yksi pieni ihminen ei voi ilmaston muuttumiselle mitään, mutta kansojen yhteenliittymä voisi. Se ei kuitenkaan halua. Silti Ryokania ei kukaan voi lukea epätoivon häivyttämiseksi. Siihen mestari, erakko, munkki ja runoilija on liian kevyt ja liian painava. Ja kaikkia niitä yhtä aikaa.

Sitä paitsi hän viihtyi myös keisareiden ja muiden hallitusherrojen palatseissa ja teki heille kalligrafiallaan runoja, ainakin joskus, aivan samoin kuin erakkomajassa poikkeavalle kulkijalle, joka ymmärsi sitä pyytää. Kirjassa on paljon vuoropuhelua runoitse: yksi kirjoittaa yhden ja toinen vastaa toisella runolla. Niin keskustelun kyllä pitäisikin mennä.

Samaan loppusointuun

Lyhty palaa yössä myrskyjen ikkunan ääressä,

yö on hiljainen, lumihiutaleet lentävät.

Joutilaan vaellus: sen oivallamme molemmat,

Mikä siinä olisi oikein, mikä väärin.

(Teichinin runo:

Pohjoistuulen puuskat kohahtelevat,

vuoroin sataa vettä, vuoroin lentää lunta.

Mitä muistelet tänä yönä?

Keskustellaan joutessamme oikeasta ja väärästä.)

Runojen suomentaja Kai Nieminen on tässäkin teoksessa syventynyt työhönsä ja tehnyt meidän kaikkien lukijoiden iloksi runoilijasta elämänkerta-artikkelin, jota voi lukea ja jota voi mietiskellä samalla kun lukee runoja ja pieniä proosakatkelmia.

Ryokan kulkee pitkiä matkoja, tapaa ihmisiä, kertoo heistä. Hän päätyi luopumaan porvarillisesta elämästä sen vuoksi että sellainen elämä ei antanut vapautta ja tilaa tehdä mikä oli tarpeellista. Hän ymmärsi myös, että muiden auttaminen on yhtä tärkeää ja tarpeellista, ja muiden kanssa eläminen.

Silla tavalla runoilijat ovat aivan tavallisia ihmisiä. He saavat runoista ja maalauksista ja kalligrafiasta ruokaa, eikä muuta sitten tarvitakaan kun erakkomaja jo on. Munkit kerjäävät työkseen, niin kuin he ovat aina tehneet.

Uuden vuoden aattona napsautan kuulokojeen pois päältä ja juon kuumaa suklaateetä.  

Naisten töitä

Sain sentään pestyksi astiat ja viedyksi pitkin jäisiä katuja ensi vuoden vuokrat maksettavaksi pankkiin. Verkkopankki olisi mahdollinen, mutta silmiin sattuu kun pitää yrittää saada kirjoitetuksi pitkiä numerorimpsuja. Sitä paitsi ne menevät taatusti koko ajan väärin.

Silmiä on säästettävä Chaplinin elokuville. Niitä tulee viikonloppuna.

Jokin aika sitten minulla oli käyttöä amerikkalaiselle opukselle nimeltä Sisterhood is powerful. En muista enää tarkalleen miksi sitä tarvitsin, kyse ei ollut kuitenkaan nostalgian puuskasta, vaikka olinkin Amerikassa siihen aikaan kun Women’s Lib eli naisten vapautusliike ynnä muut samantapaiset liikkeet (mm. Gay Lib, etniset sensitiivisyyskoulutukset, Black Panthers, Students for Democratic Society eli SDS) olivat alkaneet kasvaa.

Juutuin lukemaan kirjaa. Se on hellyttävän käyttökelpoinen opas naisena olemisen kaikenlaisiin ongelmiin. Amerikkalaiset ovat hyvin käytännönläheistä porukkaa. Kaikelle mahdolliselle löytyy käyttöohjeita, paksussa pokkarissa on myös 1960-luvun lopun aika kattava osoitteisto miltei mitä tahansa naisen elämässä vastaan tulevaa ongelmaa varten. Eri kaupungeissa oli pieniä toimistoja naisten erilaisia elämänvaiheita varten.

Naisia opetettiin siivoamaan, käymään pankissa, laittamaan hyvää ja ravitsevaa kasvisruokaa, kasvattamaan varsinkin poikia ja olemaan leikkimättä pyssyillä.

Kirjan on toimittanut Robin Morgan, ja kirjoittajia ja muuten vain lainattuja ”siskoja” on paljon. Monia heistä tuli luetuksi 1960-70-lukujen vaihteessa.

Suuri osa kirjoittajista oli organisoitunut Naisten vapautusliikkeen paikallisiin yhdistyksiin. Kate Millett oli kirjoittaja, jota opiskelinkin yhden kirjan verran. Hänen Sexual Politics-opuksensa oli väitöskirja New Yorkin Columbian yliopistosta. Kiinnosti sellainen detalji, että hän oli kuvanveistäjä ja kriitikko. Kirjailija Sylvia Plath esiintyy kirjassa, vaikka ei ollut enää elossa sen ilmestyessä vuonna 1970. Valerie Solanis should be known as an artist, not as someone who shot Andy Warhol. Solanis (yleensä mainitaan nimellä Solanas) vertautuu henkilötiedoissa Norman Maileriin, joka melkein tappoi vaimonsa puukolla, mutta ei joutunut koskaan vankilaan, vaan oli ehdolla jopa New Yorkin pormestarin vaalissa. Sen sijaan Solanis vietti elämänsä vankiloissa.

Parhaita ystäviäni Amerikassa oli tanskalainen Vita, joka kertoi minulle sinisukista. Heitä mietimme pitkään ja hartaasti.

Joka tapauksessa Robin Morganin toimittama opus on raikas, railakas ja raivokas. Kyllä se puolustaa paikkansa, enkä ole koskaan kuullut minkään ideologisen ja/tai käytännöllisen liikkeen alkavan ilman huomattavaa energialatausta.

Osuttiin kokoukseen jossa paikallinen valkoihoinen feministi Honey Bee otti lujaa yhteen paikallisten Mustien pantterien kanssa. Syy: Pantterien mielestä ei ole mahdollista, että valkoihoiset amerikkalaiset ylensyöneet naiset pystyisivät mitenkään auttamaan Kuubaa korjaamaan sokeriruokosatonsa. Honey Bee oli tilaisuudessa kertomassa matkasta Kuuban sokeriruokopelloille.

Me eurooppalaiset lähdimme äkkiä pois. Kokouksesta seurasi pitkäaikainen debatti, joka kiertokautta päätyi siihen että mustat naiset syyttivät valkoista herrarotua jatkuvista mustien aborteista. Siinä oli tietenkin paljon totta ja toinen puoli oli yhtä tosi myös. Sitä mietimme ankarasti ja pitkään.

Nyt lehdessä sanotaan että amerikkalaiset pääsevät ehkä ihan pian takaisin lomille Kuubaan. Sitten uutisissa kerrotaan Yhdysvalloista – ja sama suunta on ilmeisesti Euroopassa myös – että köyhimmät ihmiset kuuluvat etnisiin vähemmistöihin. Sen lisäksi pakistanilaiset talibanit tappoivat yli 130 koululaista heidän koulussaan. Ehkä etniset sensitiivisyyskurssit voitaisiin ottaa käyttöön tosissaan?

Nobelin palkinnon voittaja Malala on esittänyt jo protestin. Ehkä isku kouluun tuli samasta syystä kuin Malalaa ammuttiin: lasten, varsinkaan tyttöjen koulunkäyntiä ei ilmeisesti voi hyväksyä oikeaoppisessa pakistanilaisyhteisössä. Kun sotilailla ei ole koulutusta, niin he eivät voi käsittää sen merkitystä lapsillekaan. Rikos on tuomittu kaikkialla maailmassa.

Maailma on pienentynyt pienentymistään. Naisten ja tyttöjen koulutus on kaikista tärkein asia. Toivon totisesti että naiset eivät rupea tarttumaan aseisiin vaan kirjoihin.

Tämänhetkisessä tappamisessa on aivan tarpeeksi. Talvipäivän seisaukseen (22.12.) tahdon rauhaa. Tulisi edes yleinen tulitauko!

Kuvien skannausta

Kun on juonut aamuteetä pari mukillista, silmät alkavat avautua vähitellen. Ei ole mitenkään kummallista, kolmen valon tunnin aikana, että valonsäteen osuessa keittiön nurkkaan tulee ajatuksia siivoamisesta. Luulen että sen takia isoäiti ja täti järjestivät raivokkaita kevätsiivouksia jok’ikinen kevät. Vanhat silmät eivät nähneet enää nurkkien pölyä talvella.

Koska talossa ei ollut vesijohtoa, minun tehtäväni oli aika yksinkertainen. Ensin kannoin vesiä sisälle, sitten kaadoin vedet lämpiämään hellalle valtavaan kattilaan ja sitten vein autolla kahden naisen talven lakanapyykit kirkolle pesulaan. Matot pestiin kesämökin laiturilla. Viimeksi kun olen siellä käynyt, ei kirkolla ollut yhtäkään pesulaa enää.

Mitenkähän vanhukset ja muuten raihnaiset ihmiset ovat selvinneet kevätpyykeistään ennen? Ehkä oli mahdollista että maalla oli pyykkäreitä, jotka hoitivat työn aivan ilman mitään koneita? Olen kyllä nähnyt mankeleita, joissa puulevyn päällä on isoja kivenmurikoita. Se on osattu, mutta sähköstä ei ole edes haaveiltu.

Jos oli lisäksi kylä sellainen mielenlaadultaan ennen, että vanhempien ihmisten töitä on muitta mutkitta tehty? En oikeasti tiedä. Varmaan on väärin tehdä vanhasta maaseudusta kiiltokuvaa, jossa kaikki hymyilevät autuaasti ja kaikki ovat tyytyväisiä. Silloin ennen kävin näin talven alussa lapioimassa ja harjaamassa lumet pois navettaan johtavalta polulta ja portailta.

Se ei olisi ollut mahdollista, edes se vähä mitä pystyin tekemään, jos olisin asunut satojen kilometrien päässä suuressa kaupungissa. Onneksi ei minulla ole hirveää kiirettä, ei ole pakko suoriutua joulusiivosta yhtenä päivänä ja saada kaikki heti kuntoon. Voin lukea ja sitten vetää laiskasti pölynimuria läpi pölynpesien.

Lapsena muistan ihmetelleeni minkänäköisiä otuksia ne pölyt ovat, kun niillä on pesätkin. Täti piirsi tuvan pöydän ääressä kuvan kamalasta hirviöstä. Pikkuhirviöt kurkistelivat pesästä, joka oli kosmoskynällä ja vedellä sutattu pörröiseksi.

Elämäni aikana kaikki on muuttunut niin perinpohjaisesti. Suvut ja perheet eivät enää asu vierekkäin ja lähekkäin. Minusta on aika hassua puhua vanhusten yksinäisyydestä, jos he eivät jaksa edes lakaista lunta porraspielestä. Mutta tässä kohdassa on varmaan pakko ummistaa silmänsä ja toivoa, että on olemassa laupiaita ja armahtavaisia naapureita.

Sitten mietin vanhuksiani, sitä miten he laihtuivat ja tulivat kipeiksi, eivätkä jaksaneet lopulta laittaa edes ruokaa. Yhdelle vanhukselle kuljin laittamassa ruokaa kesäisin. Hän tahtoi olla kesätalossaan ja sai sitten ollakin aivan viimeisen kesänsäkin. Kävin syksyllä hakemassa pelakuut talvikotiini ja vein ne keväällä taloon, jonne hän ei ikinä enää tulisi. Katsoin ajan ettei siellä ollut ketään ja kuuntelin luoman yksinäistä solinaa.

Nyt kun on itsenäisyyspäivä, niin muistan että olen usein ollut pitkiä pyhiä isoäidin talossa. Ei se ollut meille kenellekään mikään erityinen juhlapäivä, mutta tuntui hyvältä olla siellä pimeyden keskellä. Mitääntekemätön keskellä viikkoa oleva juhlapyhä voitiin käyttää puhumiseen. En tietäisi kuolleistani sitäkään vähää ellei olisi ollut itsenäisyyspäiviä.

Ikkunoissa ei ollut leveää ikkunalautaa, joten ei yritetty panna kynttilöitä ikkunalaudalle. Sen sijaan sytytettiin porraspäähän tervakynttilät tai hautakynttilät. Hautakynttilöitä oli kaapissa aina, tervakynttilöitä sai huoltoasemilta sitten kun niitä ruvettiin varta vasten jossain kynttilätehtaassa tekemään. Ennen oli ollut tervasoihtuja, mutta tervanpoltto oli lopetettu ajat sitten. Tervahautojen pohjia on kaikkialla metsänrajassa vieläkin.

Tupa oli iso, takka lämmitti yöhön aikansa, mutta tuvan sängyssä oli lämmin vällyjen alla. Tuskin moni edes tietää mitä vällyt ovat. Lampaantaljan päälle on ommeltu kotitekoinen kangas, villaa. Kangasta loukutti pitkät kesät isoäiti. Silloin nukuin aitassa ja kuulin kun hän kiipesi liiverin ullakolle aikaisin aamulla.

Kysyin eikö hän voinut levätä vähän aikaa karjan ruokkimisen jälkeen. Hän ihmetteli miten valoisassa kykenee nukkumaan, kun on paljon tekemistä ja oikeatakin työtä.

Varsinkin aamut olivat hänen mielestään niin kirkkaita, että niitä tunteja olisi synti tuhlata. Kylän ihmiset kertoivat vasta heräävänsä, kun isoäiti otti jo ensimmäisiä leipiä suuresta leivinuunista. Kello on ollut silloin ehkä kuuden seitsemän välissä.

Pienenä ja vähän isompanakin kiipesin aitasta alas tädin mukaan, kun piti lähteä kytövainiolle lypsämään lehmiä, lypsykärryissä oli puurenkaat. Kun olin aikuinen, lehmät oli pitänyt panna pois koska täti ei jaksanut enää käsien kivulta yrittää lypsää. Minäkö? En minä oppinut koskaan lypsämään. Asuin silloin kaupungissa ja yritin muistaa kirjoittaa vanhuksille, koska he olivat silloin alkaneet sairastella. Oli lähdettävä asumaan lähemmäs heitä.

Tässä pimenevässä illassa palavat sähkövalot. Mutta pimeä ei ole enää oikea pimeä, vain tummaa harmaata eikä lunta ole. Näkisin kyllä siivota jos viitsisin.