26.11.09

Joutomaalla








Nyt pimenee nopeimmin vuodessa. Ei se ole huono asia Suomessa ja täällä syntyneellä ja eläneellä. Mutta se ei ole hyvä, että ihmisiä määrätään määräämisen vuoksi olemaan kertakaikkiaan aloillaan ja olemaan säntillisiä klo 8-16 joka ikinen päivä. Ei silloin kun nukuttaa ja pitää saada nukkua. Silloin ei pidä olla aikatauluja.


Kaupungissa on liikenteen ja ihmisten ääniä vuorokauden ajasta riippumatta. Se hankaloittaa talviunille menemistä. Vaikka minä itse en kuulekaan juuri mitään, niin todennäköisesti liikenne tärisyttää niin paljon, että tunnen kuinka työn raskaan raatajia alkaa jo liikkua kuuden aikaan. Meteli kovenee, ilmeisesti se työntyy tärinäaistimuksista aivoihin, jossa serotoniini-hormoni ähisee tuskissaan että joko taas, minua nukuttaa.


Sitä en tajua miten serotoniinin-estäjät voivat toimia depressiolääkkeinä. Mutta ehkä sitten niin että  jo nukkumassa oleva masentunut murmeli ottaa ja herää kun sille tulee kroppaan väite että serotoniinia tuotetaan nyt vähemmän.


Aivoja siis huijataan.


Kuitenkin meillä on vuodenajankierto, joka sopii ilmastoon ja jossa ihmisetkin ovat jo asuneet kauan. 


Minulle tuli mieleen kirjailija Kari Hotakainen. Ensiksi varmaan siitä, kun hän puhui joku aika sitten radiossa nykypäivän isosta kapitalismista ja mietti miten se eroaa hänen pienyrittäjävanhemmistaan, elleivät ne nyt olleet setiä tai tätejä. Hotakainen kuulosti ihmettelevän vilpittömästi sitä, että Suomi on päästetty tähän jamaan jossa on pakko kuunnella jatkuvasti ihan kaikkia muita ihmisiä, varsinkin viranomaisia, kuin niitä, joilla on jotain tekemistä pienen ompelimon tai kioskin tai konepajan kanssa.


Ne pienet yrittäjät, joita huudetaan apuun kun Suomi on nähtävästi jatkuvan laman kourissa, tukahdutetaan kaikenmaailman määräyksillä, joita epäilemättä tulee varsinkin Brysselistä. Eikä se riitä, verottajat ovat ärhäköityneet saman tien. Byrokratia on loppumattoman luovan kekseliästä, eikä huku edes paperitulviin.


Sitten luin Venjamin Kaverinin satiirisen novellin Kirjanpitäjä, joka meni saunaan,  josta hänet kiikutettiin kiireimmiten viereiseen hullujenhuoneeseen vastalauseista välittämättä ja jossa hän viimein ensin oli omaksuvinaan ja sitten todella omaksui uuden identiteetin.


Novelli on julkaistu Esa Adrianin suomennoksena 1969 antologiassa Neuvostoproosaa I, jossa on kirjailijoita ”Vallankumouksesta sosialistiseen realismiin; 1920-luku”, alaotsikon mukaan. Kirja, jota epäilemättä saa enää divareista, on muuten oikea helmi. Siinä näkee miten hyvää kirjailijoille tekee se, että yhtäkkiä sensuuri on poissa ja maassa puhaltavat vapaat tuulet ja ihmiset ovat kaikinpuolisesta köyhyydestään ja sisällissodan kauheuksista huolimatta optimistisia ja hyväntuulisia.


Keksivät kaikenlaista.





Minulla on Hotakaisen varhaisempi proosateos Bronks, joka kuvaa hyvin tällaista maisemaa,
joutomaata, jossa osista koottu ihmisraunio yrittää pitää kädet ja jalat edes jotenkin vielä ruuvien varassa että pääsee kaupunkiin hakemaan elatusta joltain luukulta.


Kirja on julkaistu ajat sitten, vuonna 1993, mutta kirjailija kuvaa sen ennen kuin joutomaa-ihmiset jäivät olemaan pysyvästi ja leimattiin hylkiöiksi muiden surkeiden tyyppien, kuten vanhusten tapaan. Mutta kyllä jo 1990-luvun alussa oli niitä erilaisiin loukkuihin pudonneita ja työttömyys kiihtyi hurjiin mittoihin, ihan samoin kuin se on tekemässä nyt.


Olin kävelemässä tässä jatkuvassa sateessa kirjastoon, kun näin ilmielävän joutomaan.


Olen kävellyt siitä ohi tuhansia kertoja. Mäennyppylän takana on monttu ja jyrkkä pudotus ja yhtäkkiä ajattelin että siellä voisi olla koju jos toinenkin, joissa sekä Romanian mustalaiset että ruuveistaan höltyneet suomalaiset voisivat asua. Saunakin siellä tietysti olisi, ja kaupunkia ympäröivistä metsistä hyväsydämiset ihmiset toisivat polttopuita. 


Nyt kun mielisairaaloita ja vanhainkoteja ollaan joukkomitassa poistamassa paikka olisi aivan loistava, samoin sijainti. Bronksia lukiessa muistan että kävi sääliksi sen ihmisraukan kivulias  hoippuroiminen pitkin valtavaa joutomaata soskun luukulle.


Että mitä muuta minä kuvittelen olevani kuin joutava hylkiö? Enpä juuri mitään. Joskus silloin tällöin ajattelen hajamielisesti että kukahan ihmiset määrittelee. Ja miksi se on niin tavattoman tärkeää?


Joutomaalta näkee ylöskatsoessaan silloin tällöin taivaan, jonka pilvistä muodostuu mitä omituisimpia näkyjä. Mieli saa kuvitella vapaasti.













19.11.09

Rajatila


Täällä oli sisällä lämmintä 15-16 astetta. No, ei mitään, villapusero niskaan ja lämpöhousut jalkaan. Villasukat ovat useissa pesuissa huopaantuneet, mutta silti paleli.

Tulivat korjausmiehet. Kiinanruusu työnsi samaan aikaan kahta kukkaa, jotka ehkä ovat nyt viimeiset ennen kuin aurinko suvaitsee näyttää naamaansa taas. On ollut pilvessä jo kuukauden.

Parvekkeelta tuli kuva jossa on ulko- ja sisätila. Johduin ajattelemaan käsitettä interface. Minusta se oli kuin loitsu jostain tulevaisuudesta, kun sain ensimmäisen tietokoneeni. Vielä enemmän se oli sitä, kun tuli ensimmäinen unix-pohjainen WWW-selain. Sitä käyttäessä eksyin ensimmäiseksi Cernin sivustoille. Siellä sanottiin, että vaikka hiukkaskiihdytin on tärkein asia mitä nyt tehdään ja työ, jonka  kimpussa työskentelee valtava joukko tiedemiehiä, insinöörejä, työmiehiä ja muita tärkeän infrastruktuurin rakentajia, niin tultiin kiperissä paikoissa siihen tulokseen että Arpanetin tapainen järjestelmä on tarpeen, mutta sen pitäisi olla niin yksinkertainen että sen rajapinnalla suunnistaminen siellä onnistuu keltä tahansa.

Siksi Cernin jossain toimistossa keksittiin World Wide Web, ja sen interface-järjestelmän luomisessa työskenteli luvuton määrä tietokonespesialisteja.

WWW ja interface kuulostivat aivan paikalta. Ihan niin kuin edelleen sanon että kävin siellä ja siellä, kun tarkoitan esimerkiksi Blogistania.

Olen selvillä siitä, varsinkin nyt kun ajattelukin alkaa hieman virota kylmyydestä, että  kiinanruusu ja kaktukset, puhumattakaan rönsyliljasta (jota kissat syövät), hyötyisivät päivänvalolampusta. Minulla vain ei ole tarpeeksi pituutta. Olen kaiken lisäksi kutistunut nuoruuden päivistä kaksi senttiä. Tarvitsisin ennen kaikkea pitkät käsivarret, koska ainut mahdollinen paikka lampun pitämiseen on noin kahden metrin korkeudessa.

Enkä ymmärrä miksi ei kehitetä lamppuja jotka suuntaavat säteensä myös ylöspäin. Seinää kiipeää tarmokkaasti joku kasvi, joka kykenee sekä roikkumaan alassuin että kiipeämään sileää seinää. Päästyään noin 4-5 metrin korkeudella olevalle ikkunalle se rupeaa riippujakasviksi taas. Lasi on sille liian silkoinen.




Luin Risto Isomäen uusimman romaanin nimeltä  Jumalan pikkusormi, jossa tavan takaa uhmataan painovoiman lakeja. Pikkusormi on tolkuttoman korkea torni joka toimii aurinkotuulivoimalana. Kun se valmistuu täyteen toimintatehoon, se kykenee muuttamaan Saharan uudestaan savanniksi. Norsut, antiloopit ja seeprat tulisivat takaisin, ja kuivilla alueilla asuvat saisivat uudelleen vehnäsatoja niin että heidän ei tarvitsisi lähteä pakolaisiksi.

Isomäki on tiedekirjailija ja –toimittaja. Romaania voisi kutsua sci-fi-ksi, mutta fantasiaa se ei ole, koska Jumalan pikkusormen kaltaisia torneja on täysin mahdollista rakentaa jo nyt.

Kaiken muun lisäksi  aurinkotuulivoimala tuottaisi onnistuessaan sähköä suurimmalle osalle Eurooppaa ja Afrikkaa. Jossain päin Kaliforniaa (joka on näissä ilmastoasioissa hyvin edistyksellinen osavaltio, onhan siellä eurooppalainen Arnold Schwarzenegger kuvernöörinä) on tehdas tai tehtaita, joissa valmistetaan paperinohutta aurinkopanelin kennostoa. Sitä voi sitten kuka tahansa ostaa oman talonsa lämmityksen  ja valon eikä maksa oikeastaan mitään.

Täällä tornilla eli tuulivoimalalla saisi energiaa vaikka kuinka paljon. Täällä tuulee ympäri vuoden, aurinko paistaa suurimman osan kesää.

Totta kai, rajapinnasta minulla on ollut kyse jo puoli vuotta myös tietokoneiden kanssa. Yksi taho valmistaa ja huoltaa verkot, toinen taho toimii operaattorina ja kolmas taho, se tämä kuningaskuluttaja, kärsii ja maksaa ja joutuu pahimmassa tapauksessa rajatuksi kokonaan ulos. Suomi alkaa tuntua vanhanaikaiselta ja takaperoiselta paikalta.

Tämä kuviteltu torni sijaitsee Siwan keitaalla jossain Etelä-Egyptissä. Lähikaupathan meillä ovat samannimisiä, omituista kyllä.

12.11.09

Ei suuria iloja, suruja suotu





Marraskuusta on sanottu kaikenlaista. Ihmiset reagoivat valon poistumiseen. Tänä vuonna se tapahtui hyvin nopeasti, aikainen talvi? 


Etsin netistä kuolleisiin ja kuuhun liittyvää runoutta ja ensimmäiseksi tuli esiin Eino Leino. En tiedä  miksi runot on formatoitu proosamittaan. Kustantaja on minulle tuntematon Bebook (Ole kirja?), tässä mietelmä osastosta Mietelmiä, nimeltä Ohje, jollaista itsekukin aina kaipaa:


”Ei mitään uskoa, ei mitään toivoa ja sentään toimia.”


Oli parempikin etten löytänyt tuota ”Ei suuria iloja suotu”, koska päässä olisi automaattisesti jäänyt soimaan Vesa-Matti Loirin laulama tulkinta.


Kiinanruusu pinnisti vielä kaksi kukkaa. Niistä toinen joutui ikkunoiden korjauksen uhriksi, kun sitä oli siirreltävä pois ikkunan edestä. Parvekkeen ovesta ja ikkunoista tuuli. Nyt ei tuule, ulkona on pikkupakkanen, ihmiset näyttävät liukastelevan kesäkengissään. Niin moni kuin pystyy, vaihtaa talvirenkaat polkupyöriin. Toissapäivänä talon nurkalla oli pahempi kolari. Joku vietiin pois ambulanssilla.


Koska kaupunki tieten tahtoen rakensi suoran ja virtaviivaisen uuden kadun, jossa autoilijat voivat kokeilla kiihdytysajoa Kokkolan tieltä asti, niin tämä oli odotettavissa. On tuossa pelti rytissyt jo monen monta kertaa ennenkin. Näkyvyydessä ei ole mitään vikaa.


Onneksi yhteenajo tapahtui muuhun aikaan kuin silloin, kun koululaiset olivat menossa tai tulossa korttelin takana olevista kolmesta koulusta. Poliiseilta pyysin, että voisivatko he myös vaikuttaa osaltaan siihen, että tuohon saataisiin edes töyssyjä,  jos liikennevaloja ei meille riitä. Tuskin poliisin pyyntö vaikuttaisi kaupunkiin sitä sun tätä. Poliisihan työskentelee valtion ja kaupunki kaupungin hyväksi.


Kumpikin tietenkin palkkansa eteen. En tiedä luetaanko palkkoihin kaupungin poliitikkojen saamat kokousrahat, ehkä ei. Joku sai kuitenkin paljon rahaa läpiajotien rakentamisesta. Aivan varmasti.


Kuuntelin radiosta Finlandia-kandidaattien julkistamisen. Yksi bloggareista, Tommi Melender, on heidän joukossaan. Hän oli viime vuonna täällä Vaasan LittFestissä keskustelmassa toisen virtuaalikeskustelijan, Anita Konkan, kanssa. Anita on blogannut aika kauan. Minusta on hienoa että kirjailijat käyttävät aikaansa myös kirjallisuuden ja ajan ilmiöiden mietiskelemiseen kukin omista lähtökohdistaan.


Ensi viikolla festarit (20.-22.11.) jatkuvat. Mukana on paljon kiinnostavia kirjailijoita. Varmaan kiinnostavimmasta päästä Claes Andersson. LittFestejä ohjailee edelleen kirjailija Anja Snellman. Samoin kuin viime vuonnakin. Tahdon myös päästä kuuntelemaan keskipohjalaista Anna-Lisa Sahlströmiä, jonka taannoinen elämänkertaromaani Edvard Gyllingistä oli minusta hyvä kirja.


Vaasassa ei ole kirjamessuja, mutta Pohjanmaan isoin kaupunki ottaa huomioon kaksikielisyyden eikä ruotsinpuhujien sanomisia suomenneta – ja päinvastoin. Sen sijaan sponsoreita näkyy olevan, omituista kyllä.


Mutta Lidialla on oksennustauti, johon hän kovasti pyytää helpotusta. On siis mentävä yläkertaan, otettava kissa työpöydälle ja silitettävä sitä lukemisen välillä.


Sillä tavoin päähän tulee valoa vaikka aurinko ei sitä antaisikaan.


Eipä mennäkään yläkertaan. Tauti tarttui myös keväällä 20 vuotta täyttävään Alluun. On siis siivottava.


Leinon ohjeen mukaan on ainakin toimittava. Ensiksi ehkä soitto eläinlääkärille. Voiko kissaflunssa olla sikaflunssaa, entä tarttuuko se ihmiseen? Eläinlääkärin apulainen on sairaana, joten en saanut lääkäriä kiinni.





5.11.09

Kuu, kuu!

Kuu loistaa kuu,
kuu kuu!
Ja kukkaset kiehuu kuussa.
Herra pormestari, teidän tyttärenne
katsovat taivaan kuuta.

(Federico Garcia Lorca)



**********************************************************************************

Tässä oli syntymäpäiväkorttini Elsalle, 2 v., tänään.

Raportti kertoi että Elsa katsoi kuvaa pitkään ja hartaasti ja sanoi sitten: Hu-huu!

Jotakin on aivan ilmeisesti jäänyt geenivarastoon, koska hänen isänsä ehkä hieman vanhempana vastasi - lukiessani hänelle Riitta Nelimarkan kuvitettua lasten Kalevalaa - kysyessäni häneltä että mitä Väinämöinen sitten sanoi: Ha-huu!

En vieläkään tiedä mitä poika oikein tarkoitti ja mistä oli saanut Väinämöisen sanat. Aivan ilmeisesti jostakin. En yhtään tiedä mitä itse olen sanonut kuusta tai Väinämöisestä 2-4-vuotiaana.

Mutta tämän kuulin aika varhain:
Kuuhut kulkee leveästi,
kuollut ajaa kevyesti.

Kenenkähän tuo runonpätkä on ja muistanko sitä enää edes oikein?