Nyt pimenee nopeimmin vuodessa. Ei se ole huono asia Suomessa ja täällä syntyneellä ja eläneellä. Mutta se ei ole hyvä, että ihmisiä määrätään määräämisen vuoksi olemaan kertakaikkiaan aloillaan ja olemaan säntillisiä klo 8-16 joka ikinen päivä. Ei silloin kun nukuttaa ja pitää saada nukkua. Silloin ei pidä olla aikatauluja.
Kaupungissa on liikenteen ja ihmisten ääniä vuorokauden ajasta riippumatta. Se hankaloittaa talviunille menemistä. Vaikka minä itse en kuulekaan juuri mitään, niin todennäköisesti liikenne tärisyttää niin paljon, että tunnen kuinka työn raskaan raatajia alkaa jo liikkua kuuden aikaan. Meteli kovenee, ilmeisesti se työntyy tärinäaistimuksista aivoihin, jossa serotoniini-hormoni ähisee tuskissaan että joko taas, minua nukuttaa.
Sitä en tajua miten serotoniinin-estäjät voivat toimia depressiolääkkeinä. Mutta ehkä sitten niin että jo nukkumassa oleva masentunut murmeli ottaa ja herää kun sille tulee kroppaan väite että serotoniinia tuotetaan nyt vähemmän.
Aivoja siis huijataan.
Kuitenkin meillä on vuodenajankierto, joka sopii ilmastoon ja jossa ihmisetkin ovat jo asuneet kauan.
Minulle tuli mieleen kirjailija Kari Hotakainen. Ensiksi varmaan siitä, kun hän puhui joku aika sitten radiossa nykypäivän isosta kapitalismista ja mietti miten se eroaa hänen pienyrittäjävanhemmistaan, elleivät ne nyt olleet setiä tai tätejä. Hotakainen kuulosti ihmettelevän vilpittömästi sitä, että Suomi on päästetty tähän jamaan jossa on pakko kuunnella jatkuvasti ihan kaikkia muita ihmisiä, varsinkin viranomaisia, kuin niitä, joilla on jotain tekemistä pienen ompelimon tai kioskin tai konepajan kanssa.
Ne pienet yrittäjät, joita huudetaan apuun kun Suomi on nähtävästi jatkuvan laman kourissa, tukahdutetaan kaikenmaailman määräyksillä, joita epäilemättä tulee varsinkin Brysselistä. Eikä se riitä, verottajat ovat ärhäköityneet saman tien. Byrokratia on loppumattoman luovan kekseliästä, eikä huku edes paperitulviin.
Sitten luin Venjamin Kaverinin satiirisen novellin Kirjanpitäjä, joka meni saunaan, josta hänet kiikutettiin kiireimmiten viereiseen hullujenhuoneeseen vastalauseista välittämättä ja jossa hän viimein ensin oli omaksuvinaan ja sitten todella omaksui uuden identiteetin.
Novelli on julkaistu Esa Adrianin suomennoksena 1969 antologiassa Neuvostoproosaa I, jossa on kirjailijoita ”Vallankumouksesta sosialistiseen realismiin; 1920-luku”, alaotsikon mukaan. Kirja, jota epäilemättä saa enää divareista, on muuten oikea helmi. Siinä näkee miten hyvää kirjailijoille tekee se, että yhtäkkiä sensuuri on poissa ja maassa puhaltavat vapaat tuulet ja ihmiset ovat kaikinpuolisesta köyhyydestään ja sisällissodan kauheuksista huolimatta optimistisia ja hyväntuulisia.
Keksivät kaikenlaista.
Minulla on Hotakaisen varhaisempi proosateos Bronks, joka kuvaa hyvin tällaista maisemaa,
joutomaata, jossa osista koottu ihmisraunio yrittää pitää kädet ja jalat edes jotenkin vielä ruuvien varassa että pääsee kaupunkiin hakemaan elatusta joltain luukulta.
Kirja on julkaistu ajat sitten, vuonna 1993, mutta kirjailija kuvaa sen ennen kuin joutomaa-ihmiset jäivät olemaan pysyvästi ja leimattiin hylkiöiksi muiden surkeiden tyyppien, kuten vanhusten tapaan. Mutta kyllä jo 1990-luvun alussa oli niitä erilaisiin loukkuihin pudonneita ja työttömyys kiihtyi hurjiin mittoihin, ihan samoin kuin se on tekemässä nyt.
Olin kävelemässä tässä jatkuvassa sateessa kirjastoon, kun näin ilmielävän joutomaan.
Olen kävellyt siitä ohi tuhansia kertoja. Mäennyppylän takana on monttu ja jyrkkä pudotus ja yhtäkkiä ajattelin että siellä voisi olla koju jos toinenkin, joissa sekä Romanian mustalaiset että ruuveistaan höltyneet suomalaiset voisivat asua. Saunakin siellä tietysti olisi, ja kaupunkia ympäröivistä metsistä hyväsydämiset ihmiset toisivat polttopuita.
Nyt kun mielisairaaloita ja vanhainkoteja ollaan joukkomitassa poistamassa paikka olisi aivan loistava, samoin sijainti. Bronksia lukiessa muistan että kävi sääliksi sen ihmisraukan kivulias hoippuroiminen pitkin valtavaa joutomaata soskun luukulle.
Että mitä muuta minä kuvittelen olevani kuin joutava hylkiö? Enpä juuri mitään. Joskus silloin tällöin ajattelen hajamielisesti että kukahan ihmiset määrittelee. Ja miksi se on niin tavattoman tärkeää?
Joutomaalta näkee ylöskatsoessaan silloin tällöin taivaan, jonka pilvistä muodostuu mitä omituisimpia näkyjä. Mieli saa kuvitella vapaasti.
