29.9.13

Kuin ruusu



Isä lausui äidille sen syntymäpäivänä juhlallisesti että Du bist wie eine Blume, so schön und holz und rein. Taisi olla Heinrich Heinen runo. Saksaa luettiin ja sitä opiskeltiin kotonakin, vaikka latina oli tärkein ja siitä johtuva historia.


Ellei näe taakseen, ei näe sivuilleen eikä eteensäkään. Itseään isä piti lähinnä kaktuksena. Äiti ilvehti ettäkö oikein yön kuningatar.


Luin Rosa Liksomin kirjan ja tulin ajatelleeksi Heinen puhtaan kukan ajatusta. Ja kukat liitetään naisiin. Niin kuin ruusu. Olen tullut ehkä lukeneeksi Rosa Liksomin oman nimen mutta en muista sitä. Eikä sillä ole väliäkään, muistan hänet pukeutuneena sotilaaksi joskus ehkä 80-luvulla, aurinkolasit päässä, piilossa. Sen tiedän että hän on kotoisin alunperin Lapista ja osaa puhua hoon päältä. Se on erilaista h-kirjaimen liittämistä kuin Pohjanmaalla.


Kirja Hytti nro 6 sai Finlandia-palkinnon vuonna 2011. En ole ehtinyt lukea sitä aiemmin, nyt polvi ja sääriluu yrittävät selvästi torjua ruuveja ja titaanilevyä ja käveleminen on hankalaa. Siellä hermostossa käy hirveä kuhina, kun hermot rakentavat itselleen uusia ratoja. Sitä paitsi on tullut syksy ja on lupa lukea.


Olen pitänyt Liksomin kirjoista aina. Etenkin niistä lyhyistä proosanpätkistä. Kun Liksom julkaisi ensimmäisiä niistä, kriitikot ja suomenopet keskustelivat kiivaasti, mitä lajia kirjallisuutta nämä nyt ovat. Jossain määrin lyhytproosan käsite tuli meriteeraamaan juuri näitä Liksomin ensimmäisiä kirjoja. Pari minulla on hyllyssä yläkerrassa, yhden nimi oli muistaakseni Bama lama, joka vaikutti sitaatilta Arto Mellerin näytelmästä Kohtaaminen Mr. Evergreenin kanssa. Ryhmäteatterin esityksessä Bama Lama lauletaan ja joukolla: Mister Evergreen, on aika päästää sisään Mister Bama Lama. En päässyt selville siitä keitä nämä henkilöt olivat, paitsi että hyvin mielikuvituksellisia otuksia.


Liksomin lyhytproosa vaihtoi aihetta sivu sivulta, melkein. Niissä oli ällistyttäviä ja kauhistuttaviakin asioita. Ei kuitenkaan ilmeisesti niin pahoja etteivätkö lukion suomen opettajat olisi määränneet oppilaita niitä lukemaan. Suuri osa tarinoista sijoittui Lappiin. Muistan miettineeni perustuuko kuuluisa Lapin lumo näihin outoihin ihmisiin, jotka tuntuivat tekevän ihan mitä huvittaa. Mutta oli niissä iso annos tragediaa mukana.


En ryntäile hankkimaan itselleni kirjoja, jotka ovat saaneet palkintoja. Yritän pysytellä lukemisissani eri genrien laitamilla, myyntiluvut ja palkinnot eivät merkitse paljonkaan, aihe ja mahdollisesti kirjailijan nimi kyllä.


Hytti nro 6 hämmästytti pitkällä proosalla. Siinä oli kokonainen tarina. Suomalainen tyttö ja venäläinen mies matkustavat Siperian halki junalla, ensin Habarovskiin ja sitten sieltä Ulan Batoriin. Tapahtumat sijoittuvat jälkistalinistiseen aikaan. Paljon Stalinista puhutaan, mutta mitään selvää aikajanaa ei tässä ole.


Tärkein on suomalaisen opiskelijatytön ja keski-ikäisen, suhteellisen ränsistyneen juopon venäläismiehen kohtaaminen. Luin jostakin kirja-arviosta, että henkilöt tarkoittaisivat Neuvostoliiton (karhu) ja Suomen (nuori neito) suhteita. Saahan sen niinkin lukea.


Mutta ihmiset ovat aivan hyvin saattaneet olla olemassa. Juoppo venäläinen mies käy läpi erittäin perusteellisesti naisasiansa. Joskus vuosi pari sitten luin tunnetun venäläisen mieskirjailijan teoksen nimeltä Miehet, mutta en muista kirjailijan nimeä (eikä netistä ollut apua). Hän ei ole nuoria neroja, vaan vanhemman polven kirjailija, joka on jopa saanut julkaista Neuvostoliitossa järjestelmää vinosti katsovia teoksia. Kaikki kirjailijat eivät olleet pimennossa.

Joka tapauksessa tuo opus oli vahvasti mielessä kun luin Liksomin rakentaman venäläismiehen repliikkejä. Naisista se mies puhui ja joi viinaa päälle. Tyttö ei puhunut mitään, vaan piirsi. Mongolian rajalla tytöltä vietiin piirustuslehtiö, mutta sen veivät venäläiset, sitten kun päästiin Mongolian tullin luo, ne tullimiehet palauttivat lehtiön. Ei tietenkään selityksiä.


Liksom kuljettaa mukanaan kaikkea absurdia mikä liittyi reaalisosialistiseen elämään: tavaroista tyhjät kaupat, raunioituvat talot, hoitamaton yhteiskunta kaikin tavoin. Nehän ovat kliseitä tavallaan. Tytön mieltä kirjassa luetaan erikseen, ei puhuttuna, mutta ajatuksissa on Moskova ja sen jollain lailla järjestäytyneempi maailma kuin mitä näkyy junan ikkunasta Siperiassa.


Varmasti luen kirjaa eri tavalla kuin ihminen, joka ei ole elänyt suurinta osaa elämästään Neuvostoliiton naapurissa. YLEn Elävässä arkistossa on paljon taltioituja lähetyksia Neuvostoliiton ajoilta. Aikaa on kulunut jo niin paljon, että suuri osa suomalaisesta puheesta kuulostaa eksoottiselta. Kaikissa elämän käänteissä Neuvostoliitto otettiin huomioon.


Suomessa oli silloin noin puolet Eduskunnan jäsenistöstä vasemmistolaisia, kuten opimme eilisen Helsingin Sanomista. Ehkä Liksom on kirjoittanut päiväkirjaa joltakin Neuvostoliiton matkaltaan. Paljon suomalaisia opiskeli siellä vielä 1980-luvun alussakin. Heiltä Suomessa opiskelevat kuulivat miten hienoa/kamalaa Neuvostoliitossa oli.




Hölmistyttää yhtäkkiä mennä kauas taaksepäin ajassa, vaikka Neuvostoliitto loppui vasta 1991. Ei siitä ole niin hirveästi aikaa. Tuntuu että Suomi ainakin on ottanut hirmuisen loikan aivan eri suuntaan. En ole varma siitä mihin suuntaan, koska sen romahduksen jälkeen isolla osalla väestöä on ollut lama niskassaan ja köyhtyminen on totta.


On ruvettava kyselemään maassa nyt käyviltä, työtä tekeviltä ja opiskelijoilta, millaista on nyt Siperiassa. Mongoliasta en muista kuulleeni hiiskaustakaan aikoihin. Venäläistä nykykirjallisuutta pitäisi saada enemmän. Se vähä mitä olen onnistunut lukemaan, on ollut lukemisen arvoista.


En tiedä kuinka paljon politiikka enää nykyään vaikuttaa ihmisen väliseen kanssakäymiseen. Ehkä ei mitään. Liksomin tarina oli ehyt ja kokonainen, ei konstailuja, romaani. Jos romaani on julkaistu venäjäksi, mitähän lukijat ovat siitä ajatelleet? Ehkä se on heillekin mennyttä maailmaa?

21.9.13

Oikeasta ja väärästä

En ole kauhean hyvä saarnaamisessa. Mutta jollain lailla varmaan on perusteltua puhua oikeasta ja väärästä erään suomalaisen ruhtinaan ja suomalaisten veropakolaisten suhteen.

Olen selvillä siitä että vastaus on hyvin yksinkertainen: rahalla ei ole isänmaata. Missään ei ole koskaan voittanut vielä demokratia, joka takaisi ehdottomasti kaikille ihmisoikeudet. Kun vastaus tähän myös on ilmeinen: ihmiset nyt ovat niin raadollisia, niin tähän voi tietenkin sanoa, että on kummallista, että nimenomaisesti ahneus on sitten se raadonhajuinen ominaisuus, jota on kunnioitettava.

Ajatus yhteisestä  köyhästä ja kunniallisesta kansasta on aika varmasti haaveellista höpötystä ja seurausta poliittisesta kampanjasta siihen tai tähän suuntaan. Politiikka taas on likaisten käsien puuhaa.

Hallitukset haistelevat aina tuulia. Paras tilanne hallituksella on silloin, kun kulttuuriin hiipii yksilöllisyyden vaatimus. Kansalaiset jäävät tuijottamaan omaa napaansa. Se osa joka ei siihen pysty, vaan hortoilee eestaas eikä ymmärrä että on ylväs yksilö, joutuu joron jäljille ja jää sinne.

Teatterin opiskelun ohella kiinnostuin välittömästi yliopistoon päästyäni sosiaalipsykologiasta. Se johtui siitä että olin aina ihmetellyt miksi aikuiset käyttäytyvät niin kummallisesti ja tempoilevat ja ovat ristiriidassa itsensä kanssa toisten samanmielisten kanssa eikä mistään tule ikinä valmista.

Aivan kuin päämäärä puuttuisi.

Muistan hyvin kun Tampereen yliopiston Draamastudiossa näytettiin Bertolt Brechtin Itä-Berliinissä sijaitsevassa teatterissa esitetty filmatisoitu Äiti Peloton, Mutter Courage. Se oli hieno esitys. Vaikka olin katsonut teatteria säännöllisesti 8-vuotiaasta asti, en ollut koskaan nähnyt niin pelkistettyä kuvaa sodasta ja siitä, mitä se tekee ihmisille.

En tiedä onko tuo Theater am Shiffbauerdamm vielä olemassa. Se sijaitsi muinaisessa DDR:ssä, Saksan demokraattisessa tasavallassa, kuten se taidettiin suomentaa. En ole koskaan käynyt siellä, joten kolmiulotteisen esityksen kokemus jäi uupumaan. Sillä on tottakai merkitystä. Mutta Äiti Peloton oli elokuvattu niin että kolmiulotteisuuden illuusio syntyi hienosta valaistuksesta.

Muistaakseni sitten vuonna 1967 löysin Tukholmassa kesätöissä ollessani Gamla Stanista pikkuisen levykaupan jossa oli vuonna 1931 tehty levy nimeltä Dreigroschenopera, eli Kolmen pennin ooppera. Ostin levyn heti, tunsin sanat, koska olin lukenut näytelmän saksaksi.

Levy päätyi matkalaukussani Amerikkaan, jossa päädyin ällistyttämään rockin kyllästämän ystäväpiirin saksalaistyyppisellä schlagerilla. Kukaan ei tietenkään osannut saksaa, joten yritin parhaani mukaan kääntää sitä kehnolle englannilleni.

Törmäsin lopulta jossain pitkäksi venyneessä Vietnamin sodan vastaisessa kokouksessa vanhaan wobblie-kaveriin Samiin. Sam oli siis oikein tosivanha ja joutunut jo aikoinaan McCarthyn komitean hampaisiin. Menin käymään hänen kotonaan levy mukanani.

Sam sattui osaamaan saksaa, en tiedä oliko hän juutalaispakolainen Natsi-Saksasta vai olivatko hänen vanhempansa, mutta vaimonsa kanssa hän puhui saksaa. Hän pyysi levyä lainaksi, minä annoin.

Kun olin sitten lähdössä pois maasta ja tulossa kotiin, unohdin koko levyn. Pitkällä kotimatkalla ajattelin sitten, että levy oli hänelle hyvin tärkeä.

Tänään löysin levytyksen vuodelta 1930 YouTubesta. Se on selvästi rahisevampi kuin omani oli, mutta hyvin tunnistettavia ovat sekä Puukko-Mackie että Lotte Lenyan esittämä Merirosvo-Jenny. Se on selvästi eri äänitys kyllä.

Kun kuuntelin sitä nyt uudestaan melkein 50 vuoden päästä, niin ajattelin että henkilöt ja tapahtumat ovat hyvinkin tätä päivää. Kurt Weill on säveltänyt oopperan ja Theo Mackebenin orkesteri soittaa. Paljon puhaltimia, marsseja, musiikki samanlaista kuin esimerkiksi Sinisessä enkelissä, jos muistatte.

Mietiskelin sitä, että vuodesta 1930 oli aikaa enää kolme vuotta sitten, kun kansallissosialistisen puolueen jäsen Adolf Hitler valittiin Saksan valtakunnankansleriksi. Weill ja Brecht pakenivat Amerikkaan.

Kolmenpennin ooppera, tai oikeastaan Kerjäläisromaani, puolestaan kyllä löytyy hyvinvarustetuista kirjastoista.

16.9.13

Entä pohjavesi?



Kaksi kiinanruusua poksahti kuin syksyn viime kukkarukat. Irlantilainen kansanlaulu rupesi soimaan päässä. Nyt kukat jo kuihtuvat, mutta hyvin hitaasti. Puu, paremminkin oikea pensas, on juoppo, sille pitää olla kaatamassa jatkuvasti vettä, muuten se alkaa nuokkua. Sain nuppuisen alun joskus ajat sitten, oikeusaputoimistosta.


Hyväntuulinen ja mukava vastaanottovirkailija kertoi yksilön juomistaipumuksesta. Kaupungissa on vielä vettä, vaikka pohjavesi on ollut jo kauan hyvin syvällä. Kaupungilla kävellessä tulee aina välillä pelko että jos sattuu putoamaan kuoppaan.


En ole hydrologi, joten en tiedä syvyydessä vellovista vesistä kovinkaan paljon. Mutta puistokadulla on vanha kaivon paikka, siinä on katos. Alkuperäisasukkaalta olen kuullut olettamuksen että kaivo on lopetettu joskus isoisovanhempien aikaan, joten vettä ei ole.


Vesi on taatusti uurtanut uomia siihen väliin, ei se kaikki kalliota ole. Jos siis maa antaa myöten, sinne sitä sitten putoaa. Maa avautuu, näyttää hampaansa ja syö suuhunsa.


Pohjavesiongelmaan keksittiin semmoinen ratkaisu, että ruvettiin käyttämään lammen avulla puhdistettua pintavettä mereen juoksevasta joesta. Jokeen puolestaan on rakennettu useampia voimalaitoksia. Voimalaitokset hiertävät altaineen sedimenttejä ja veteen liukenee raskasmetalleja. Kun muutin joen varteen, varoitettiin veden mutageenisyydestä. Sitä ei saisi juottaa ainakaan lapsille.


Ilmoituksesta on jo melkein 30 vuotta, eikä aiheesta enää ole ilmestynyt ultimaatumeita. Silloin oletettiin että vatsa- ja suolistosyövät ainakin lisääntyvät. Tilastoja ei ilmesty lehdissä. Niitä ei näy myöskään terveyskeskusten tai sairaaloiden ilmoitustauluilla.


Dystopioita ei oikeastaan kannata kirjoittaa, koska tulevaisuus on jo täällä. Mutta luin juuri yhden, Margaret Atwoodin trilogian keskimmäisen osan, The Year of the Flood. Siinä puutarhurit yrittävät pitää mehiläisiäkin hengissä ja pitää pientä osaa ihmiskunnasta yhteisön avulla tietoisena siitä miten on tehtävä työtä että ekosysteemi säilyy. En ole lukenut vielä viimeistä osaa, MaddAdamia, josta sitten näkyisi miten käy.




Todennäköisesti ihmiset häviävät. Ei heillä kovin paljon ole mahdollisuuksia, edes heillä jotka tietävät miten elää.


Mutta löysin netistä ajatteluttavan sarjiksen. Jos saan sen tänne niin sitten kehotan muitakin lukemaan sen ja lähteä sitten kävelylle puistoon ja nähdä puistossa kävelijät aika lailla uudella tavalla. Se on englantia mutta ei kovin monimutkaista kieltä.






7.9.13

Yhteyksiä



Heräsin uneen jossa olin täydessä bussissa. Kaikenikäisiä ihmisiä. Näin yhden mäen jonka muistan lapsuudesta. Se on nyt kaukana uudesta viivasuorasta tiestä.


Olen kulkenut sitä mäkeä potkukelkalla ja pyörällä ylös ja alas. Se liittyy oleellisesti matkoihin tädin kanssa. Kuljettiin kauppaan, kuljettiin kylään. Kuuntelin aikuisten puheita ja niidenkin seurauksena minusta tuli se joka tuli. Täti otti minut mukaan, koska hänellä ei ollut omia lapsia eikä miestä jonka kanssa olisi voinut kulkea. Kuvittelen mielelläni että hän olisi hartaasti pyydellyt minua kylään pääsiäislomalle.


Sellaisesta ei voi olla varma enää nyt. Ehkä hän on poissaollessani haukkunut äitini, joka ei muka jaksa kahden pienemmän lapsen kanssa: mitäs menee hankkimaan lapsia. Ilmeisesti linja-autossa istuminen tädin ja kantamusten kanssa, siis uni, oli seurausta siitä, että Suomessa päättyy subjektiivinen päivähoito-oikeus. Ennen ei päivähoitoa ollut. Rikkailla oli piikoja ja köyhillä jos hyvin sattui, isoäitejä ja tätejä. Jos ei ollut, niin lapsi taisi olla yksin kotona, kun toimeentuloon tarvittiin kahden palkka.


Tässä ei ole politiikkaa vaan olosuhteita, nimittäin linja-autossa oli aina tunnelmaa. Usein autossa oli naapurin poika rahastajana. Erään kerran hän sitten 17-vuotiaana astui alas ja lipesi, koska auto oli vielä liukumassa pysäkille – ne lipesivät, koska ei maalla jäiselle tielle ollut hiekkaa mitä ajaa päälle. Linja-auton takapyörät ajoivat pojan keskiruumiin yli ja hän kuoli.


Oli sukua tietenkin, kaikki olivat. Taisin olla suunnilleen 10-vuotias. En nähnyt tapausta, mutta se kulkee silmien edestä kuin filminauha. En päässyt hautajaisiin. Oli koulupäivä. Surin ihan yksin, kotiväki ei tiennyt että olimme olleet ystäviä.


Tästä on hirveä loikka seuraavaan asiaan mitä tänä aamuna tapahtui. Jotenkin unesta johtui seuraava ajatus, jonka alkuperästä en ollut tietoinen: Why is sea boiling hot? Siis kiehuva meri. Selitys tuli aika äkkiä sitten, eteisen kirjahyllystä:


'The time has come,' the Walrus said,
  'To talk of many things:
Of shoes – and ships – and sealing-wax
  Of cabbages – and kings –
And why the sea is boiling hot –
  And whether pigs have wings.'


(Lewis Carroll: The Annotated Alice. Through the Looking Glass. Edited by Martin Gardner. Illustrated by John Tenniel, Penguin 1960, 1970)


Runomuotoinen seikkailu, oikeastaan rannalla tapahtuva kokous, jossa on siis Walrus, Oysters, ja vanha laiha mies, ilmeisesti kirjurina tai asioiden muistajana, jatkuu pitkään ja polveillen. Asiat eivät ole hölynpölyä, vaan niillä on merkitys. Ne ovat kuin palapelin palasia, jotka menevät loogisesti omiin lokeroihinsa. Matemaatikko Charles Dodgson, kirjailijanimeltään Lewis Carroll, oli Alicen hyvä ystävä, kun tämä oli ehkä 9-10-vuotias.


Viitteet on kirjoittanut Martin Gardner joka oli tiedetoimittaja ja Scientific Americanin pitkäaikainen kolumnisti. Tässä kuuluu selitys yhteen osaan mursun ehdotusta kokouksen asialistaksi:


'Cabbages and Kings' was the title of O. Henry's first book. The first four lines of this stanza are the best known and most often quoted lines of the poem. In 'The Adventure of the Mad Tea Party,' the last story in The Adventures of Ellery Queen, these lines are an important element in the detective's curious method of frightening a confession out of a murderer.
(ibid, s. 235)


Pokkariversio oli muutama vuosi sitten luettu koirankorville ja siitä alkoi tulla irtolehtipainos. Nyt se on korjattu ja liimattu kasaan uudestaan. En muista kuulleeni että tämä Martin Gardnerin versio on suomennettu. Se on ehkä ajateltu liian akateemiseksi.


Mutta kirjassa ovat siis kummatkin Alice-kirjat, Alice's Adventure's in Wonderland ja Through the Looking Glass. Paitsi viitteitä, kirjassa on kattava bibliografia. Kirjaluettelo näyttää sisältävän lähinnä logiikan ja matematiikan kirjoja, mutta kuten tässä yhdessä pienessä viitteessä näkyy, Dodgson oli laajasti sivistynyt mies.


Penguin on sen verran iso kustantamo, että kirjaa saattaa vielä löytää jostain. En ruvennut suomentamaan otteita, sanat eivät ole iso kompastuskivi, mutta niiden väliset yhteydet Liisan ja Dodgsonin tarinatuokioista suuriin kysymyksiin ovat varmasti olleet hankalia suomentajillekin. Mutta se käsitys minulla on että Sir John Tenniel oli Carrollin kirjan alkuperäinen kuvittaja.


Unet tekevät sen, että loikat asiasta toiseen, kuten linja-automatkasta joskus 50-luvulla rantakokoukseen, jossa mursuja ja ostereita kuuntelee vanha mies, ovat hyvin helppoja. On kivaa antaa unimaailman pysyä aamuisin mahdollisimman pitkään. Valoisan ja kesäisen aamun ja unen on annettava rauhassa liukua toisiinsa.

Kuva: Hanna Ackley



Asiaan liittyen kuvassa on noin metrin pituisen alligaattorin aamu-uinti erään pikkuperheen takapihalla Floridassa. Kukin nähköön unia omaan tapaansa sitten ensi yönä.