Aikakirjoja kirjoissa

Nyt on sitten aloitettava elämä Kadotettujen katalogin jälkeen. Kirjoittajan nimi on Judith Schalansky. Hänestä ei kerrota sen enempää. Julkaisija on Poesia.  Tämä ei ole runoutta, mutta osin aika esoteerista kerrontaa lukemattomista aiheista, joista on ehkä jollain lailla tietoiunen, mutta ei taatusti kovin akuutisti. Kirjassa olisi pitänyt olla lisäksi kuvitus. Kuvituksen sijaan on mustia lehtiä. Esimerkiksi sivulla 118: 

”Papyros Oxyrhynkhos XV-katkelmia (1922 nr. 1787) esittävässä kuvassa näkyvät muun muassa tekstissä lainatut fragmentit. Opuksessa on kaikkiaan 252 sivua ja viimeinen sivu kertoo  kuvat ja lähteet.”  

 

 

 Sivu 118 on musta lehti. Olisin kovasti mielelläni nähnyt kuvan tuosta papyroksesta, koska se käsitteli Sapphoa. Minulla on aina ollut se käsitys että Sapphon tekstejä on säilynyt vain muutamia fragmentteja. 

 Mutta ehkä joitain kokonaisia, koska on meillä hänen kirjoittamiaan runoja suomeksiksin Sapphon joitakin runoja on Pentti Saarikosken kääntäminä kirjassa ja se ilmoitetaan. Mutta kirja on niin peräti kryptinen, että mitään suoraa linkkiä johonkin toisaalla olemassaolevaan /-olleeseen ei löydy. 

Pidin kirjasta paljon. Siinä on parasta juuri kaiken kryptisyys ja kaiken liittymättömyys kaikkeen niin kuin pitääkin olla. Asia on niin että mitä vanhemmaksi sitä tulee, (minä ja kenties Judith Schalansky myös) tulee selväksi että kaikesta ei ikinä tule selkoa. Sen lisäksi ihmisillä on tietenkin muisti, johon ei kertakaikkiaan voi tukeutua kuin kallioon, koska aivoissa syntyy itsekseen linkkejä, joille ei voi mitään. Ne vain tuleva esiin milloin milloinkin ja kiusaavat aikansa. Ne voi ottaa myös käyttöön. Mutta mitään luotettavuustakuuta ei ole.
Lainaus kirjan esipuheesta:
”Kaiken unohtaminen on tietenkin hirveää. Mutta vielä hirveämpää on se, ettei unohda mitään, sillä tieto syntyy vasta unohtamalla. Jos kaikki tallentuu erittelemättä, kuten esimerkiksi sähköisiin muisteihin, tallennettu menettää merkityksensä ja muuttuu sekavaksi käyttökelvottoman tiedon kokoelmaksi.

”Jokaisen arkiston, samoin kuin esikuvansa arkin, järjestämistä saattaa ohjata toive kaiken säilyttämisestä, mutta sellaiset kieltämättä kiehtovat ideat, kuten jonkun mantereen, vaikkapa Antarktiksen, tai jopa Kuun  muuttaminen demokraattiseksi, kaikkia kulttuurin aikaansaannoksia yhdenvertaisesti esitteleväksi museoksi, ovat yhtä totalitaarisia ja epäonnistumaan tuomittuja aikeita kuin paratiisin perustaminen uudelleen - puoleensa vetävä ihanne ja haavekuva, jota vaalitaan kaikissa ihmiskulttuureissa.” s.16

Olen lukenut kirjan nyt kertaalleen. Olen myös aloittanut lukemisen uudelleen, koska yhdestä asiasta tässä kappaleessa johtuu suoraan jonnekin aivan toisaalle ja maisemat muuttuvat. Maisemat sijaitsevat tietenkin päässäni koska ne ovat mielikuvia.

En pidä siis hirveänä petoksena että sen saa nähdä kaikkia luvattuja kuvia ja käsikirjoituksia ja sellaista, koska tässä 252 sivussa on sysäyksiä todella moniaalle. En ollut esimerkiksi tiennyt että joku oli varastanut taidemuseosta Lucian Freudin (Sigmundin pojanpoika) taulun ja vienyt kotiin. Rosvo oli esitellyt sen äidilleen, joka sitten otti ja poltti sen. Syytä on vaikeata tietää, mutta ehkäpä kuvataide ja taiteilijat ovat joutuneet tottumaan myös tuonkaltaisiin kamaluuksiin. Sitä jäin miettimään pitikö museo kirjaa Freudeistaan ja oliko kuvasta ehkä valokuva.

Maalaus ja siitä otettu valokuva ovat kyllä lähes aina kaksi eri asiaa. Kuvataiteista valokuvat ja grafiikka ovat tietenkin monistettavissa. Niin kai myös veistokset, mikäli jossain on säilynyt kipsivalos.  Olen kuullut kyllä että kun kuvanveistäjät voivat käyttää myös muovia, mutta sehän myös palaa. Kaikki taide tietysti haarautuu ja jopa monistuu. Ihmisen aivot ovat aika mahtava lähde lähes kaikkeen. 

Sitten: kirjoittamalla voi vaivatta hyppiä yli vuosisatojen ja -tuhansien. Schalanskyn opuksessa sivulla 60 on kuvaus Rooman Kolosseumin kammottavasta taistelusta, jossa tiikerit taistelevat toisiaan vastaan. Olen ajatellut että Robert Graves on ollut se auktoriteetti joka on tuntenut Claudiuksen ja hänen aikansa hyvin. Hän loi Claudiuksesta positiivisen henkilön kirjassaan I, Claudius, joka ei ollut hirviö eikä vallananastaja, vaan joutui keisariksi koska ketään muutakaan suvusta ei ollut jäljellä.  Schalansky on eri mieltä:
” Tiikeri tarkastelee aikaansaannostaan, kyyristyy, nuolee vapisten haavojaan. Turkin raidat ovat veren peitossa."

 
Keisari Claudius nauraa kovaa, irstasta nauruaan. Sylki on vaahtoutunut hänen suupieliinsä. Hän kohottautuu, astuu askeleen eteen, alkaa puhua aikomuksenaan ylistää äitiään, jonka muistoksi hän on järjestänyt tämänpäiväisen juhlan.” (s.60)

Ei ole minun Claudiukseni. Schalansky kirjoittaa kaikesta hyvin, hienosti, omaäänisesti, vakuuttavasti. En tiedä hänestä mitään. Pitäisikö minun tietää, siis kirjailijasta? Kolosseumin viihdyke rahvaalle on puistattavaa. Tiikereitä raahattiin taistelemaan ja kuolemaan areenalle, sitten myöhemmin ihmisiä. Hekin kuolivat. 

Kuolemisesta oli tullut viihdyke.  Tiedän että tuollaisia näytöksiä oli, ne on dokumentoitu. Kansalle on annettava huvituksia. Siitä ylhäisöstä en tiedä, ehkä hekin nauttivat tappamisesta. Tiikerit käsittääkseni tappoivat vain säilyäkseen hengissä.  Sen sijaan tappamissirkusta piti käyttää siihen, että ihmiset unohtaisivat miten surkeata elämä arkipäivinä on?

Mutta Judith Schalansky ja Kadotettujen katalogi. On siinä kirjassa tekstejä kadotetuista asioista, esimerkiksi Kaspian tiikeri on mennyttä. En tiedä käytettiinkö niitä myös noissa Kolosseumin tappojuhlilla.  Tekstissä nimeltä Manhattan on osa Sininen poika, jossa kerrotaan jonkun kaupunginosan ihmisistä. Schalansky kuvittelee ne ihmiset, ne ovat omanlaisiaan. Jollakin sivulla otsikko onkin Der Blaue Knabe, joka viittaa ilman muuta saksalaisen ekspressionismin traditioon.  Ja tässä tulen jymäytetyksi. Eipäs olekaan saksalaista ekspressionismia vaan englantilaisen muotokuvamaalari Thomas Gainsborough’n työ vuodelta 1770! Se on ostettu kasalla dollareilla Amerikkaan. 

 

Käsittääkseni juuri se Sininen poika ihmettelee miten on mahdollista että joku tahtoo hänen seuraansa:
” Miksi hemmetissä se sitten halusi viettää aikaansa hänen kanssaan. Se oli mysteeri. Kyllähän hän itse tiesi parhaiten, miten uskomattoman tylsä oli. Hänhän oli lopulta se, jonka oli kestettävä itseään koko ajan. Ei hän voinut tuosta vain katkaista puhelua , kun kyllästyi. Ei voinut erota itsestään. Se ei valitettavasti ollut mahdollista. Oi kuinka mieluusti hän lähtisikin lomalle itsestään. Olisi joku muu. Se hyvä puoli siinä saamarin filmaamisessa sentään oli.” ( s. 110)

New Yorkista muistan sellaisen muutaman päivän kaaoksen kun kaupunki meni pimeäksi.  On siitä jo vuosikymmeniä. Meillä TV-uutisissa näkyi  siitä vain otos. En tiedä miten pimeää kaupunkia voi kuvata kameralla muutenkaan, mutta kai siellä oli joskus päiväkin, että voi mennä ulos ja katsoa onko siellä vielä elämää. Mutta se pimeys oli hirvittävän näköistä. Sen lisäksi kaupungissa elettiin vielä sitä aikaa jolloin  Suomenkin televisioissa meni ohjelma Hill Street blues, poliisiasemasarja, jota kuvattiin ennen kuin New York sitten väliaikaisesti ainakin rauhoittui. Taisi pormestari vaihtua.

 
Muistan TV-uutisista vain sen pimeyden. Olen asunut muutaman viikon Manhattanilla Riverside Driven ja 109. kadun kulmassa suhteellisen lähellä yliopistoa, jossa suuri osa USA:n beat runoilijoita opiskeli ja asui sitten siinä lähettyvillä. Niitä tienoita on kuvannut myös Paul Auster New York-trilogiassaan.

 Viimeinen pitempi osa käsittelee kuun pimeän puolen tutkimusta. Siinä pimeyden ja kylmyyden todella tuntee. En tiedä mitään avaruustutkimuksesta lukuunottamatta joitakin tiedejuttuja radiossa. Suomalaisia astronomeja ei taida olla avaruudessa. Astrologeja sen sijaan varmasti on tosin luulen että ne kuvittelevat olevansa avaruudessa eivätkä tiedä muuta kuin tähtimerkit horoskoopeissa. Kuvittelu voi auttaa sellaisia ihmisiä elämään vähän helpommin ja ehkä keveämmin.

 
Schalansky ja samoin suomentaja  Suvi Valli onnistuvat käyttämään niin hyvää kuvailevaa kieltä, että matka kuun pimeälle puolelle tuntuu oikealta, vähän pelottavalta ja tieteiskirjallisuudelta, siis ei tieteeltä, kyllä siinä sen verran järjissään sentään selvisi kesken lukemisen. Pidin erityisesti siitä, että siellä luolia tunnustelemassa oleva avaruusmatkailija mietti arkiston perustamista johonkin luolaan. Siellä olisivat ehkä turvassa maan aikakirjat. Se kohtaus kuukävelijästä oli erityisen hauska ja pelottava. Hyvin raamatullinen, suorastaan. 

 
Olen sitä ikäpolvea jolle luetutettiin vuoden 1939 Raamatun käännöstä koulussa, joten aikakirjoja oli paljon. Minulla on edelleen olemassa myös se kirja kotona mutta myös nykysuomea käyttänyt opus joka on ehkä helpommin sulatettava kuin vanhaa kieltä käyttävä. Olen sattumoisin halunnutkin selailla sitä vanhaa Vanhaa testamenttia, kun olen miettinyt kuussa hiiviskelevää ihmistä. 

Kun luin sitä, ensimmäinen vastaväitteeni kyllä oli se, että en ole lukenut mistään sellaista suunnitelmaa että kuusta tulisi ihmisten pakopaikka sen jälkeen kun Maa muuttuu asuinkelvottomaksi. Eivät osaa vielä tuottaa ilmakehää niiden elottomien kivenmurikoiden ylle. 

Minun vielä luettava noita tekstejä uudestaan. Jos löydätte kirjan kirjastosta tai jos niitä sattuu vaikka Poesialla olemaan vielä, niin lukekaa ihmeessä.  Schalanskista on kyllä netissä tietoa, lukekaa!

Faradayn häkki runoudessa

Löysin muistilappuja, itseni käsinkirjoittamia, tässä sattuman ja välttämättömyyden vuoksi  Eeva-Liisa Mannerin kokoelmasta Fahrenheit 121, Kromaattiset tasot. Oli kova työ saada muistilapustani selvää, onneksi löysin kirjan:
”Tulla lähemmäksi kuolleita, ruohoa, luomista,  
hiljaisuutta
Sillä luominen on hiljaisuutta, niin kuin kevään syntyminen
ääneti ruohon kangaspuissa
Nukkua kuolleiden luona
eläinten kuunnellessa,
herätä olemassaolon unesta
olemattomuuden varjometsään”

 

 
 
 

Ja netistä löysin kommentin:
”Nietzschen mukaan tietoisuus on kielellistä ajattelua ja sellaisena pinnallista, ja  rationaalisen  tietoisuuteen perustuva minä on problematisoitava. Hänen mukaansa tiedostamaton  taas on puhdasta olemista, jossa sielun ja ruumiin raja-aidat häipyvät.” (Lyytikäinen  1995b; 163, 165)

Toinen lainaus, samasta runosta nimeltä Kromaattiset tasot:
”Poissaolo on kovertanut huoneen
ja minut. Jos
tyhjä on huoneen äärellinen hyöty
niin tyhjä on minun ääretön
tappioni, jota en edes käsitä
Hän joka on poissa on käsittämätön
hänen läsnäolonsa: tämä on imperfekti: käsittämätön
Mutta minä näen hänet
kuin hän olisi Preesens
tuo konditionaali on optimistinen preesens
läsnäolon tunne poissaolon tilasta
mutta harha kuin kaislojen
lyydialainen sävel, niin mennyt.

Tuo särkynyt profiili (kuin ranta Cornwallin)
joka kauan on muistanut meren daktyylit,
 ne nousevat, laskevat, hitaasti, sammuen
huoneeseeni
jossa nukun outona, yksin
(Epi oinopa ponton)”

Viimeinen säe viittaa Oidipus-tarinaan jossa on kertomus Välimeren väristä. Ei tarkkaan tiedetä mitä Homeros tarkoitti. Sananmukaisesti pitäisi olla puhe tummasta viinistä. Arvelevat että olisi tummanharmaa. Vai esimerkiksi purppura? Suuren veden värihän vaihtelee koko ajan.

Erinomainen opas Mannerin tekstien lukemiseen on Juri Joensuun pitkä essee Mannerin tuotannosta, joka löytyy Synteesi-lehdestä, siis netistä, vuodelta 2019 numerosta 1-2. Essee on perinpohjainen ja se kannattaa Mannerista pitävän joka tapauksessa jossain vaiheessa lukea, koska kirjailija ei enää kirjoita runoja ikinä, mutta kootutkin runot onneksi löytyvät hyvinvarustelluista kirjastoista. Essee löytyy netistä.
 

Juri Joensuun muistan ajalta ennen netin räjähtämistä niin valtavaksi ja jatkuvasti laajentuneeksi kuin mitä se on. Se aika oli 1990-luvun alku, jolloin menin takaisin yliopistoon saamaan vuonna 1965 alkaneille opinnoilleni jonkinlaisen päätöksen. Silloin istuin tiiviisti yliopiston kirjastossa selaamassa esimerkiksi suomalaisia ja kansainvälisiä tutkimuksia. Niitä oli paljon paperisina kappaleina. 

Mutta sitten alkoi olla esimerkiksi jo yliopistojen välisiä tietokantoja joista löytyi melkein mitä vain ja arkistot alkoivat huimasti laajentua. Arkistot olivat omiaan yliopistojen kirjastoihin. Olin onnellinen kun parilla napin painalluksella pääsin tarvitsemiini tietokantoihin lukemaan ja miettimään. Kirjastojen niteiden plaraaminen vei tolkuttomasti aikaa.

Olen aina ollut sitä mieltä että ihmisellä pitää olla oikeus tehdä tutkimusretkiä vuosikymmentenkin taakse. Ennenaikaan minun olisi pitänyt mennä yliopiston kirjastoon etsimään viitteitä. Hyvässä lykyssä niitä löytyisikin. Mutta 1960-luvulla eikä pitkään aikaan sen jälkeenkään ollut digitaalisia arkistoja. Viime vuosikymmeninä on sentään tapahtunut edistystäkin, vaikka sitä voi olla vaikeata havaita. Jos tulee halu lukea jotakuta kirjailijaa esimerkiksi vähän tarkemmin, on hyvä etsiä netistä lukemista. Ajatuksia Eeva-Liisa Mannerista löytyy aika paljon, koska hän on suomalaisen modernismin parhaita nimiä. Hän on kyllä ohittamaton.

Kirjoitin hakusanaksi Eeva-Liisa Manner ja Nietzsche. En olisi osannut arvata yhteyttä, vaikka minulla oli sellainen muistikuva että 1960-luvullakin Mannerin runouteen liitettiin Nietzsche. Muisti on kuitenkin heikko ja hapertuva ja siksi on hienoa että yliopistot ja tutkimuslaitokset pitävät yllä digitaalisia arkistoja.

Juri Joensuun kirjaa käyttämänsä sitaatit hyvin. Tässä kirjataan Raili Elovaaran ajatuksia edellä tähän lainaamastani runon ”Kromaattiset tasot” katkelmasta:
” Puhuja leimaa kaikki määritelmät virheellisiksi ja havaitun käsittämättömäksi. Lopulta kaikki käsitykset eliminoituvat ja käsityksistä vapautuminen tuottaa tulokseksi tyhjän. Tyhjä ei kuitenkaan ole negaation seuraus, vaan negaatio on tyhjän seuraus. Mikään määritelmä ei päde tyhjästä.” (Elovaara 1986/1991:16)

Tuo osin siteeraamani runo on pitkä. Siinä kirjailija kirjoittaa runomuotoisena oman kirjailijuutensa hahmon. Ja kulkee omissa maisemissaan aistit hereillä ja filosofisesti. Manner ei ole minun mielestäni koskaan sortunut viisasteluihin tai hämärään ilmaisuun. Leikkiä hän kyllä osasi. Siksi hänen runoutensa kestää aikaa.
Kromaattisista tasoista lisää. Tämä esimerkki kertoo näkemisestä. Manner pysyy tiukasti samassa aiheessa mutta tahtoo ehdottomasti käsitellä aihetta joka puolelta:
”Jatka silmän tutkimista,
pane se Faradayn häkkiin,
siinä on tyhjän teema elleikään ydin”

Samaa asioiden, ilmiöiden tarkastelua hän tahtoo myös jatkaa. Nyt on mukana sitten jo myös minä. Edellisessä kirjoittaja keskusteli jonkun ’sinän’ kanssa. Saman tien Manner pukee minän vähän uudennäköisiin vaatteisiin. Jotka voivat olla tietysti myös ikivanhoja:
” Mutta tämä ei ole tärkeätä. En
ota vakavasti itseäni,
otan vakavasti tyhjän.
Se on subjekti. Minä olen verbi,
Itse alati vaikka hitaasti muuttuvana
Kaiverran lauseitani: tyhjän varjostinta vasten.
Tyhjän sydämen tyhjään lihaan
heideggerlaisen ydintyhjän, jonka opastin  on das Schandern”

Runo kromaattiset tasot on Mannerin pisin muistamani. Olen tässä välillä lukenut myös Mannerin proosaa, jota on runokokoelmissakin. En tiedä olisiko niitä kutsuttava proosarunoiksi. Minusta Mannerin kieli ei muutu. Ei muutu myöskään sanomisen tarkkuus.

Yksi Mannerin kirjanmittaisesta proosasta on Varokaa, voittajat (Tammen Kurki-sarja, 1972), kirjan alaotsikko nimiölehdellä on Sattumasta, välttämättömyydestä ja väkivaltaisesta kuolemasta. Lyyrikotkin osaavat kirjoittaa proosaa joka kenties vertautuu dokumenttiin parhaimmillaan. Manner on tiukasti kirjan näkijä eikä anna otteensa hellittää vaan pitää juonen ja myötätuntonsa lukijan näkyvissä koko ajan. 

Minulla ei ole kunnollista saksan sanakirjaa, vain pokkari, joka on saksa-englanti -sanakirja. Mutta käsittääkseni das Schandern tarkoittaa suomeksi puistatusta. Kirjassa kertominen on hyvin etäännytettyä, mikä antaa sille dokumentaarisen leiman.Toisaalta etäännyttäminen antaa tekstille todistusvoiman, toisaalta se taas tekee tapahtumista aika tavalla surrealistisia. Vähän niin kuin pienen espanjalaiskaupungin torin olisi maalannut Salvador Dali.

Tässä kirjan toisessa kappaleessa Manner kirjoittaa:
”Onko mitään vaarallisempaa ja kiihottavampaa kuin sana? Laukaus tappoi Marcosin vasta toiseksi. Ensin oli poliisipäällikön sana, laukaus noudatti sanaa niin kuin seuraus syytä.
   ’Älypää on tapettava, tai se kasvaa kuin lapamato’
   Alussa oli lause. Lause toimi kuin liipaisin. Lause tappoi Marcosin.”

Kieli pysyy täsmällisenä. Kirja ei ole ehkä luettavissa nykyisin usein nähtyyn - myös lehdissä - dokufiktioon, jossa tarkkuus on tekstin ydin, mutta teksti on rakennettu niin, että se tuntuu fyysiseltä, dokumentaariselta. Kieli se ei missään tapauksessa voisi tulla jonkun ohikulkevan senttarin kirjoituskoneesta.

Tuolla ylempänä mainitaan Faradayn häkki. Se on fysiikan käsite ja sillä on jonkinlaista tekemistä elektromagneettiseen tilan kanssa. Esimerkkinä on kissa joka pannaan häkkiin ja siitä läpi Faradayn häkin, jossa häkissä on tavattoman paljon rautaa, joten esimerkiksi radiosignaali ei kulje betonirautaisen seinän läpi. Kysymys on jotenkin se, että onko kissa siis olemassa vai ei. Mutta jostain syystä kissa on hengissä vielä matkan toisella puolen. Toivottavasti.

Meiltä meni radio, joka oli siis yhteydessä seinän läpi vapaaseen tilaan, jota ei estänyt rauta, vaan johto oli suojattu. Sattuu olemaan niin, että perheessäni kuunnellaan Ylen radiota paljon. Se johtuu sekä hyvin toimivasta uutistoimituksesta että ennen kaikkea klassisen musiikin paljoudesta. Sitä paitsi meidän yleisradiomme on yksi Euroopan varhaisimpia, olikohan sen perustamisvuosi 1927? Kyllä sitä kehtaa kuunnella vieläkin.

Tavallinen kattoantenni ei toista esimerkiksi Helsingin uuden musiikkitalon hienoja urkuja niin että musiikin kuulisi. Sen sijaan betoniraudan läpi menevät antennijohto toimii ja toistaa.  Kaikki kaupungin asukkaat saivat halutessaan kuvitella olevansa Musiikkitalossa. Ehkä paikallinen Ylen toimitus sentään sai säilyttää yhteytensä. 

En tiedä. En tiedä mitään elektromagneettisista jutuista, koska en ole oppinut ikinä fysiikkaa. Minulla oli matikan ope joka katsoi minua sanoessaan että ”Tytöille tämä on tarpeetonta, he eivät koskaan opi matematiikkaa, fysiikkaa tai kemiaa”. Uskoin sen heti.

Kaupunki oli joka tapauksessa tehnyt päätöksen olla sallimatta radioantennia, jonka saa liitetyksi pistokkeella radioon, enää taloissaan. En tiedä mikä oli syynä. Varmasti on ollut joku syy.  Kaupungin teknisen toimiston ihminen kertoi että hän ei missään tapauksessa tarvitse Yleä. Ei auttanut sanoa että minä tarvitsen. Johdoissa on ehkä tungosta tai ne ovat poikki eikä katkosta ole löydetty? 

Tämä tuli jostain syystä mieleen tuosta joskus muinoin Espanjassa tapahtuneesta poliittisesta murhasta, josta Manner kertoo. Nyt sitten Espanja tuli mieleeni koska Ylellä on heinäkuu ja nyt jo juhannuskin täynnä kaikenlaista ohjelmaa Espanjasta. Runoilija Eeva-Liisa Manner oli usein talvisin Espanjassa, koska siellä oli valoa ja aurinkoa ja tilaa kirjoittaa. 

Kannattaa kaivaa esiin esimerkiksi toisen kirjailijan Helena Sinervon kirja Runoilijan talossa. Siinä kerrotaan Mannerin  Espanjan-talosta. Kirja sopii oikein hyvin lukemiseksi Ylen espanjalaisen kesän juttuihin ja musiikkiin. Kirjat ja varsinkin  runot tekevät elämästä kevyempää ja antavat mahdollisuuden poistua Suomesta vähäksi aikaa.  Ei kirjoittaminen kirjailijoiden mielestä ole läheskään aina mukavaa ja helppoa.

On muistettava että sekä Sinervo että Manner ovat suomalaisia kirjailijoita. He ovat ihmisen maiseman osa jos lukemiselle antaa aikaa ja mahdollisuuden.  Voi astua arkipäivän tuolle puolen. Lukeminen tekee sen, että kun nostaa silmänsä kirjan lehdiltä, voi ehkä nähdä arkipäivän selvemmin. Sitä taas voi jaksaa vähän aikaa paremmin.

Saksa vuonna 0

Kylmän ja rännän ja lumen sekainen ilma muuttui yhtäkkiä viime viikolla kesäksi. Kevät jäi välistä pois. 

Olen siis nukkunut huonosti: lämpötila sisällä vaihtelee aivan yhtä paljon kuin ulkonakin. Betoni varaa itseensä sen lumen ja rännän ja pakkasen aivan yhtä hyvin kuin yhtäkkisen yli 20 asteen lämmönkin. Pääkin on helisemässä.

Lenni-kissa kuvitteli vielä viikko sitten että kun kerran aurinko paistaa niin parvekkeella voi ottaa aurinkoa. Ainakin siltä on lähtenyt karvaa niin kuin joka kevät. Nyt se joutuu kaivautumaan vilttien alle pahimmaksi ajaksi. Älykäs kissa, ei sentään ole syyttänyt huushollin ihmisiä palelemisestaan. 

Lenni kyllä osaa kutsua ihmistä rapsuttamaan hohtavan valkoista vatsaansa ja upottaa hampaansa ihmisen käteen.

 

Tänään on helluntai ja kaatuneiden muistopäivä. Suomen lippu liehuu pihalla. Vastapäisellä katolla nuorimies jo neljättä tai viidettä päivää pesee kammottavasti ulisevalla ja ärisevällä painepesurilla vastapäistä kattoa. Parvekkeen ovea ei voi avata.  Ei sieltä vettä tule, mutta ääni särkee vuoden vanhoja uusia korviani sisällä asti.

Günter Grassin lukemisen jälkeen löysin kirjastosta Heinrich Böllin lyhytproosakokoelmaan nimeltä Palavat sydämet (Suom. Otto Lappalainen 2009). Tottakai olen lukenut Bölliä ennenkin, hän oli keskeinen tekijä heti sodan jälkeen. Mutta nyt näissä teksteissä tulee kerrotuksi kirkon ja ihmisten moraali, kun rauha tulee. Olen syntynyt silloin kun sota loppui, en tiedä sodasta muuten kuin kertomuksista. Böll tuo ihmisten ahdistuksen ja hämmennyksen esiin. On sitä paitsi nälkä ja kodit ja kokonaiset kaupungit ovat tuhoutuneet. Miten siitä on selvitty?

Böll kertoo kirkon kampanjasta, jolla yritetään nopeasti häivyttää juuri päättyneen sodan vaikutus ihmisten mieleen ja etenkin heidän moraalikäsityksiinsä. Olin unohtanut että moraaliopetus muuttuu helposti moralismiksi ja kyse onkin äkkiä vakavasta taistelusta, jossa yritetään jollain tavalla saada nykyisyys ja varsinkin tulevaisuus jollain lailla haltuun. Että voitaisiin käsittää miten ja mihin ollaan menossa.
Böll yhdistää moraalin huononemisen ja kärsimyksen juuri sotaan. Siis se ”Saksa vuonna 0”, elokuva jonka olen nähnyt monta kertaa. Tiedän että Suomessa on ollut samanlaista myös sotien jälkeen, ehkä hävitys ei ole ollut niin perusteellista täällä.

Mutta en tiedä miksi pitää tehdä hankala ja ihmisiä särkevä pelastusoperaatio näin tavattoman realistisesti. Pelastusyritykseksi tätä tekstikokoelmaa on kutsuttava. Mutta ehkä on ollut tarpeen myös lohduttaa ihmisiä. Kaikilla oli vaikeata. Siis: Böll esittää vastakohtia, niin että lukija joutuu miettimään mitä hän itse ajattelee. Sen verran kurkistin ennen tekstiin sukeltamista jälkikirjoituksiin ja netin kirjailijakuviin, että tiedän Böllin olleen kotoisin katolisesta perheestä.

Kun en ole juuri lukenut suomalaista aivan sotakirjallisuutta (säästyin siltä varmasti aivan sattumalta), en tiedä oliko suomalaisten miesten ja naisten ja kokonaisten perheiden suhteissa samanlaista raakuutta ja välinpitämättömyyttä. Tuskin Saksan sen kummemmin kuin Suomenkaan pitkällä sotimisella on voinut olla kovinkaan paljon hyviä seurauksia. 

 
Koko Eurooppa oli sekaisin ja tuhottu. Muistan kyllä uskonnollissävytteisiä puheita joissa oletetaan kuoleman ja kärsimyksen johtavan puhtauteen ja uuteen viattomuuteen. Sitä paitsi Suomihan vertautui ihmisten mielissä Pyhään maahan ja vaikutti kirkossa ja uskonnollisissa mielissä siihen, että tarpeellista oli ennen kaikkea puhdistautua. 

En tiedä onko tällainen oppi kaikissa uskonnoissa. Paratiisi ja helvetti taitavat uskonnoissa kuitenkin olla. Mikä se oli sekin Valhalla, josta pohjois-germaanit kertoivat? 

Oppikoulun uskontotunneista on sen verran aikaa että en muista konkreettisia juttuja. Mutta  hämmästyin aika lailla, että Suomea verrattiin Israeliin. Aloin ihmetellä pappien ja historianopettajien juhlapuheita ja saarnoja.  Ääneensä ei hirveästi kannattanut miettiä. Ympärillä oli miltei aina noita sodan käyneitä. 

Minua itseäni ei raahattu tilaisuuksiin kuuntelemaan puheita, mutta jotenkin kyllä olin jo alle 5-vuotiaana ymmärtänyt koska aikuiset valehtelevat ja koska puhuvat totta. Valehtelijan ääni on aina vähän tavanomaista kireämpi. Se johtuu väärästä hengityksestä ja siitä että on yritettävä kaikin voimin saada lapsi/lapset uskomaan. Mutta tietysti nuorella perheellä oli muutakin tekemistä kuin ihmetellä esikoisen ihmettelyä.

Ehkä kyse oli samasta asiasta kuin Saksassakin? Hävitty sota piti yrittää selittää. Böll kuvaa nuoret ja vanhemmat ihmiset miltei toistensa vastakohdiksi. Vanhemmat ihmiset olivat keinottelijoita eikä heitä kiinnostanut tulevaisuus. Paitsi aivan lähiajan tulevaisuus.  Kirjailijalle oli tarpeen kärjistää.

Kun olin kansakoulussa lapsen energiani meni kyllä aivan päivittäiseen selviytymiseen. Kertotaulu piti opetella ulkoa ja menin numeroissa aina sekaisin. En osaa niitä vieläkään. Koska olin lapsi, en osannut järkeillä opettajien ja vaikkapa suvun vanhempien ihmisten ykstotisuutta vielä. Ahdistus oli kyllä läsnä arjessa. Lapsella ei ollut sellaiselle sanoja. Luulen kyllä että kaikki aivan sodan loppupuolella ja sen jälkeen syntyneet tietävät nämä asiat.  Niiden nimeäminen vie vuoskymmeniä. Aivan varmasti siitä lastista riittää myös meidän lapsillemme.

Böll-suomennoksessa on lopussa on Böllin urasta jälkisanat kirjoittanut Heinrich Vormweg, sitten saksankieliset toimittajat Viktor Böll ja Karl Heiner Busse kirjoittavat tämän lyhytproosan  esittelyn ja niiden syntyvaiheet sikäli kun ne tunnetaan. Heinrich Böll ei ehtinyt käydä tekstejä läpi. Hän oli todennäköisesti aika turhautunut, kun sodan ja sitä seuraavan talousihmeen aikalaistodistajaa ei julkaistu.  Tai julkaistiin mutta ei kaikkia tekstejä.

Olen vielä keskellä kirjaa. Kirjan alku jo iski kuin leka, jouduin lopettamaan pariksi päiväksi kirjan lukemisen koska en kestänyt sen vyörytystä. Viimeisenä elämänkertatekstinä on vielä suomentaja Otto Lappalaisen Jälkisanat, jotka nekin olivat todella tarpeen. Aion jatkaa lukemista. 

Olin ajatellut jotenkin niin että kun kerran kestin lukea Günter Grassin Ravunkäyntiä ennen Bölliin tarttumista, niin arvelin että selviän minä Böllistäkin. Mutta Grass on paljon rauhallisempi, selvemmin kertojanääninen kirjailija kuin Böll, joka tuntuu kirjoittaessaan haukkovan henkeään. Böllillä oli kiire kirjoittaa. Grass (16.10.1927-13.4.2015) eli pitemmän elämän kuin Böll (21.12.1917-16.7.1985). Kumpikin kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.  Hyvin erilaisia kirjailijoita he ovat ilman muuta.
 

Kummankin kirjailijan tuotantoa olen lukenut jo nuorena, mutta en näin peräkkäin. On meillä etuoikeus elää Euroopassa jossa on edes osittain rauha ja kirjastot ovat olemassa ja voin vaikka kävellä sinne ja kysyä kirjastonhoitajalta lisätietoja siihen, mistä löydän lisätietoja. Tästä kaupungista lopetettiin juuri toinen iso kirjasto. On säästettävä. Onneksi asun lähellä pääkirjastoa. Ja jos ei olisi kirjastoja, en istuisi tässä miettimässä kahden saksalaiskirjailijan erilaisuutta.

Muistan kyllä että saksan tunnilla opetettiin mitä tarkoittaa Wirtschaftswunder. En ole varma oikeinkirjoituksesta enää kaikkien näiden vuoskymmenten jälkeen. Yksi luokkakaveri, joka asui samassa pihapiirissä lähti koulun jälkeen Saksaan. En kuullut hänestä sen jälkeen kuin kerran. Hän lähti yliopistoon, sain häneltä yhden kirjeen, jossa hän kertoi tavanneensa jonkun pojan ja menneensä kihloihin. Vastauskirjeeseeni ei tullut enää vastausta.  

Nyt ystäväni tuli mieleen: että kuinka hyvin oli Saksa selvinnyt  ja oliko siellä parempi olla kuin Suomessa?  Sain saksan yo-kirjoituksissa läpi rimaa hipoen. 

En osaa puhua saksaa, mutta ymmärrän kyllä aika hyvin saksalaisia dekkarisarjoja. Haluan katsoa niitä juuri kielen vuoksi. Missään nimessä Wirtschaftswunderin ihmetteleminen ei ollut turhaa. Saksa on olemassa yhtenä kokonaisena valtiona sentään nyt ja varmasti järjestys on laskeutunut maahan.

 Ainakaan sotilassaappaiden ääni ei enää kuulu. Ennen kaikkea: voin lukea saksalaisia kirjoja. Meillä on hyviä suomentajia!

Mutta miten kävi Biafran

Jossain ketjussa kommentoitiin eilistä kulttuurikeskustelua radiossa. Itse asia meni ohi. Muistan kyllä olleeni tyytymätön johonkin siinä keskustelussa. Radio on kuin puhekumppani jolla ei ole aikaa odottaa vastausta. Kysymys oli koulunkäynnistä. Ja että ketkä nyt ylipäänsä lähtivät korkeakouluttamaan itseään.

Ei ollut itsestään selvää mennä oppikouluun eikä selviytyä pääsykokeesta vuonna 1955. Jostain syystä oli selvää että  minun sinne on yritettävä. Olin 10-vuotias kun oli päätettävä pyrkimisestä. Koko ajan minulla oli tunne siitä että en kuitenkaan tehnyt päätöstä yksin. Suurin osa kansakoulun neljännen luokan oppilaista ei pyrkinyt. Koulu oli yksityinen ja se maksoi. Olin kolmesta lapsesta vanhin ja se tarkoitti sitä että piti maksaa maksu kolminkertaisesti. Muut tulivat siis perässä milloin tulivat. Isä kysyi että mitäs tuumit ja kun en keksinyt mitä sanoa, se ilmoitti että mene sinne kun joka tapauksessa koko ajan luet.

 

Olin arka lapsi, mutta hyvin nopeasti löysin kirjatoukkaporukan. Siinä ei ollut yhtään poikaa. Sitten: on huomattava että kirjastoon ei saanut mennä aikuisten osastolle ennen kuin 12-vuotiaana, joten oli ensiarvoisen tärkeää löytää kirjanvaihtokavereita. Lasten osasto kirjastossa oli tylsä ja Topeliukset olin lukenut jo läpi 8-vuotiaana. Niitäkin joutui jonottamaan.

Radio-ohjelmassa väitettiin että oppikoulun käyminen tarkoitti hyvätuloista ammattia. Ehkä kyse oli kuitenkin pojista ja siis niistä jotka rakastivat matematiikkaa ja olivat hyviä puutöissä? Meillä oli matikan opettaja, joka ensimmäisen kemian labrapäivän alussa suuntasi katseensa minuun ja sanoi olevan selvää että tytöille tämä on turhaa koska he eivät tule ikinä käsittämään fysiikkaa ja kemiaa sen kummemmin kuin matematiikkaakaan. Uskoin sen heti. Eikä hän pannutkaan minua kuin joidenkin poikien ryhmään että olisin siellä jonkinmoisena hidasteena. Koulussa kävi aina välillä tarkastajia, joten järjestyksen oli näytettävä hyvältä.

Koti otti ja hajosi lukion alussa ja muutin sukulaisen luokse muualle. Jouduin tyttökouluun. Se oli kahta kauheampi paikka. Keskikoulun tyttölauma onnistui ensimmäisen tai toisen viikon aikana mukiloimaan pari tyttöä alemmalta luokalta sairaalakuntoon. Jonkun näin sitten kuukausia myöhemmin pää siteessä. Se ei tullut enää kouluun takaisin, kun sillä oli aivovamma.

Olen oikeasti miettinyt tuotakin yksityiskohtaa, kun on puhuttu lasten ja nuorten pahoinvoinnista. En ole huomannut mitään eroa koulussa. Lapsi onnistui menemään sen läpi aivan ilmeisesti puoliunessa, mutta välttyi isommilta ongelmilta ja pääsi hyvään ammattiin ja asumaan hyvään lähiöön etelään. En tiedä minne kauas jäi se sivistysoppikoulu, joka sentään meidän yksityisessä oppikoulussamme piti huolta historiasta, suomenkielestä ja kirjallisuudesta. Yritin käsittää sitä peruskoulua johon lapsi lähti, enkä ymmärtänyt mitä tarkoittaa joukko-oppi jota lapsiraukka yritti pää punaisena selittää äidilleen. Silloin oli kyse pikkuisesta kyläkoulusta maalla.

Radio-ohjelmassa eilen esitettiin että lukion käyminen varmisti hyvän luokkataustan. Se oli siis se, jota en ollut käsittänyt ikinä. Meillä ei koulussa käsitelty historiassa lainkaan niin kutsuttuja vuoden 1918-tapahtumia. Viimeiset asiat historiasta olivat vuoden 1905 lakot, jotka olivat Venäjän vallan aikana.  Sen sijaan koska perhe oli kiertänyt ristiin rastiin suomea isän työpaikkojen perässä olin oppinut ymmärtämään monia murteita. Kun suomen tunnilla luettiin Kalevalaa ja sitä luettiin ääneen niin kuin myös Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, niin minulla ei ollut ongelmia ymmärtää niiden kieltä. Suomi tuntui rannattomalta ja kirjoitin sillä kielellä päivittäin kirjeitä ystäville jotka olivat jääneet edellisille asuinpaikoille.

Ehkä luokkatausta tarkoitti sitten hyviä ansioita? Olen yhä edelleen ymmälläni sen suhteen. Olen kuullut/lukenut että luokkataustan näkee paikasta missä asuu ja ammatista missä vanhemmat ovat. Tässä maassa on hyviä ja huonoja osoitteita, mutta ei tainnut olla niin näkyvästi 1950-luvulla. Kangasalla, missä se oppikoulu sijaitsi, minne alunperin pyrin ja pääsin, oli paljon oppilaita jotka tulivat pohjoisen radan varren kylistä ja heidän vanhempansa kävivät junalla töissä Tampereella. Mutta en muista kenenkään kuiskuttelevan siitä missä he asuivat tai että työpaikat olivat tehtailla. Meidän perhe asui aravatalossa. Isä oli töissä siinä koulussa, muistaakseni viraltaan nuorempi lehtori. Äiti oli kansakoulun käynyt ja kävi iltaoppikoulua siinä rakennuksessa missä oli kirjasto, muuten kävin sen kanssa Tampereen teattereissa ja taidenäyttelyissä. Maailma aukeni.

Menin sitten Tampereelle opiskelemaan muutama vuosi aiemmin perustettuun yliopistoon. Draamakirjallisuuden lisäksi sain valita mitä vain sivuaineita. Latinan pro exercitio meni kyllä penkin alle, oli selvittävä saksalla ja ruotsilla. Kirjasto oli hieno eikä lukeminen loppunut milloinkaan.

Ei ollut mitään n.k. opintososiaalisia etuja, isän pankki antoi opintolainan pariksi vuodeksi. Kävin kesäisin Tukholmassa tekemässä niitä töitä joita paikallinen nuoriso ei viitsinyt tehdä ja selvisin sillä talvikaudet. Sitten lähdin Amerikkaan yhden siellä tapaamani ihmisen kanssa ja asuin sen kanssa alkuunsa pienessä vaaleanpunaisessa talossa. Löydettiin ihmisiä ja niiden kanssa kommuuni ja erilaisia kommuuneja sitten 1970-luvun puoliväliin asti.

Nyt sitten: tällä perheellä on niin pienet eläkkeet, että niistä tämä muuten aika omituinen hallitus ei leikkaa. Kissa ja toinen ihminen saa elää ja lukea ja miettiä asioita aivan rauhassa. Joulukaktus kukkii niin kuin joka kevät. Ulkona sataa vähän lunta. Maassa lumi tuntuu säilyvän. Ikkunoiden läpi puhaltaa kylmä tuuli.

Löysin lukemattomien kirjojen joukosta Ayòbámi Adébáyòn kirjoittaman ja Heli Naskin suomentaman teoksen Älä mene pois (Atena 2017), joka sopi minusta luettavaksi kun olen ihmetellyt ihmisten asettumista ja asettamista johonkin luokkaan/asemaan. Siinä taustalla kumisee vuoden 1993 sisällissota. Jään miettimään miten siinä kävi ja miten ihmiset Biafrassa elävät nyt, ovatko vapaita? Ainakin kirjailija on nuori nainen ja on saanut kirjansa julkaistuksi. Kirjassa on muun kuin englanninkielisiä sanoja ja tässä on yhden lapsen nimi selitettynä. Lapsikuolleisuus Nigeriassa on aivan toista luokkaa kuin Suomessa on nyt:

”Tyttäreni keholla ei ollut viiltoja, ei haavoja, ei arpia, ei yhtä ainoaa piiskan jälkeä edellisestä elämästä. Silti he antoivat hänelle nimen Rotimi, mikä antoi ymmärtää, että hän oli abiku- lapsi, joka oli tullut maailmaan tarkoituksenaan kuolla niin pian kuin voisi - Pysy luonani, älä mene pois. Se oli anoppini valitsema nimi, aiemmin olin pitänyt sitä poikien nimenä.”  (Älä mene pois, s. 207)

Valta ja sen jako

Nyt pitää miettiä kun SAK jatkaa lakkoa neljättä viikkoa tällä viikolla.  Lakkokevät tämäkin on niin kuin oli kevät 1956, jonka muistan hyvin. Olen välillä ymmällä kun luen Paavo Haavikon Kansakunnan linjaa.  Mutta muutakaan sen ajan yleisesitystä minulla ei ole. Nyt hän käsittelee vuoden 1957 Sukselaisen hallitusta, jossa tuntuu olevan kaikenlaista ilmaa ja kuohuntaa. Yleislakko oli edelliskeväänä:

”Sosiaalidemokraatit olivat hävinneet vuoden 1956 presidentinvaalit, SAK hävisi yleislakon, ja valtion kassa oli tyhjä syksyllä 1956. Tanner palasi keväällä 1957 sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi puolueen enemmistön kannan mukaisesti; mutta vähemmistö alkoi erkaantua erilliseksi ryhmäksi, ja sen edustajat menivät mukaan Sukselaiseen hallitukseen syksyllä 1957, samoin kuin SAK kahdella ministerillä. Tulivat viennin vaikeudet, kustannustason ja hintojen nousu, työttömyys, seurauksena devalvaatio syksyllä 1957. Nyt devalvaation jälkihuolto onnistui, koska maailmankaupassa oli menossa tasaisten ja laskevien hintojen kausi. Mutta Sukselaisen hallituksen kaaduttua ei enemmistöhallitusta saatu aikaan, vaan tilapäiset virkamieshallituksen vaihtelivat kesän 1958 vaaleihin saakka. Sosiaalidemokraattinen puolue oli hajoamassa siinä taistelussa  jota enemmistö ja vähemmistö kävivät. Työttömien määrä pysytteli yhä korkeana, ja se radikaalisti äänestäjiä.” (s.153)

Käveltiin äsken lämpimässä tuulessa kauppaan ja huomattiin että hyllyissä oli aukkoja. Nyt on aprillipäivä. Aukot tietysti johtuvat pääsiäisviikonlopun viimeisestä päivästä. Kokonaisia pääsiäissuklaahyllyjä oli raijattu pois.

Yritän lukea Haavikon tekstiä  ja miettiä, mitä instansseja meille on tullut sen sijaan että oli 1950-luvun loppupuolella maalaisliittolainen Urho Kekkonen presidenttinä ja Neuvostoliiton kauppa hänen tukenaan. Ehkä idänkauppa ei ollut vielä vakiintunut? Muistan kyllä että työttömyystöistä oli puhetta vielä 1970-luvullakin. Nyt kun ei ole Neuvostoliittoa vaan on sotaa käyvä Venäjä, niin on sitten idänkaupan sijasta Euroopan unioni, ja uutena presidenttinä kokoomuslainen Stubb. Kekkonen oli vasta aloittelemassa, mutta muistelen hänen olleen kyllä ministerinä jo sodankin aikana. Ulkoministerikin jossain vaiheessa. Kekkonen oli syntynyt vuonna 1900.

1950-luvun lopun asioita tuskin voi verrata tämän päivän Suomeen. Sen verran tietysti että kun on taas suhteellisen isoja lakkoja ja tällä kertaa osapuolena on maan hallitus niin työnantajat ovat jostain syystä halunneet piiloutua hallituksen selän taakse. Aikaa on kulunut ruukinpatruunoiden määräysvallasta. Sillä tavalla tilanne taisi olla sama, että taisteltiin esimerkiksi lakko-oikeudesta. Tuossa sitaatissa näkyy yksi ihmeellinen asia: Sukselaisen hallituksessa oli kaksi SAK:n ministeriä. 

Kun katselin kaupan hyllyjen pieniä aukkoja, tulin miettineeksi sitä, että entä jos tulisin uudet vaalit ja sitten SAK ilmoittautuisi mukaan? Vai oliko meillä ollut monimutkaisempi ja jollain lailla ehkä sallivampi poliittinen kulttuuri 1950-luvulla?  Muistelen että jossain välissä, ehkä seuraavilla vuosikymmenillä, alettiin puhua kabinettipolitiikasta.  Mutta: ”Eduskunnassa oli nyt toisen kerran, sitten vuoden 1917, vasemmistoenemmistö, 101 edustajaa.” (s.153)
Haavikko summaa että oli alkanut Maalaisliiton aika. Maalaisliitto oli perustettu joskus 1800-luvun loppupuolella, sen perusti Santeri Alkio, joka on täältä Pohjanmaan rannikon läheisyydestä kotoisin, muistaakseni Laihialta.  Nykyinen keskustapuolue on sen perillinen. On siinäkin kyllä aika iso ero nykyiseen keskustaan, koska silloin maassa oli vielä jonkinlainen talonpoikaisto. Nykyään on maatalousyrittäjiä.

”Kabinettipolitiikka” kuulostaa salaiselta politiikalta. Voi olla että tavallinen ihminen ei ymmärrä ikinä niitä metkuja ja juonia. Muistan kun näin ensimmäisiä kertoja sanan painettuna, ajattelin Madame Tussaudin vahakabinettia, jonka olin nähnyt Lontoossa.

En ole onneksi joutunut olemaan politiikassa mukana. Tiedän kyllä että kyse on vallan jaosta. Ja siitä että valta kuuluu aina kunakin ajanjaksona jollekin ihmisryhmälle jolla on kannattajia ja joka heidän voimallaan saa aina joksikin aikaa valtaa. Valta on suhteellista niin kuin se demokratioissa on. Ja nytkin käsittääkseni ihmiset tietävät sen, että ilman puolueita meillä ei olisi ihmisoikeuksia tässäkään maassa. Lakot ovat laillisia ja ne perustuvat ihmisoikeuksiin. Ihmisoikeudet ovat asia joka on keskellä ja niistä on kaikissa ihmisyhteisöissä täytynyt aina taistella. Onneksi suurin osa taisteluita on ollut tuota n.k. kabinettipolitikointia, vaikka sana onkin semmoinen joka viittaa salaisiin pöytäkirjoihin.

Suoraan Kekkosen ajan alkua ei voida verrata Stubbin ajan alkuun. Mutta Venäjästä on edelleen kyse. En muista tavanneeni 1950-luvulla ketään joka olisi ollut oikeasti rikas tai edes erityisen hyvintoimeentuleva.  Sitten: silloin 1950-luvulla oli sodasta vasta toipuva Eurooppa eikä mikään maa ollut todella huomattavasti toista vauraampi. Länsi-Saksan talousihme oli kyllä aivan ilmeisesti tulossa. Vauraudella on aina merkitystä tulonjaossa ja sitä kautta poliittisissa puolueissa.

Nuori elokuvaohjaajan, kirjailijan ja poliitikon alku Jörn Donner oli käynyt Itä-Berliinissä 1952 ja kirjoitti olemisestaan kirjan. Ei hän oikein pitänyt siitä mitä näki eikä nähnyt sillä paljon tulevaisuutta. En muista milloin se muuri idän ja lännen väliin rakennettiin, 1960-luvun alussa ehkä, 1961? Haavikko kirjoittaa:

” Samaan aikaan tiukkeni tilanne Keski-Euroopassa, kun  Neuvostoliitto läntisen Saksan  läntisen Saksan taloudellisen ja sitä seuranneen sotilaallisen vahvistumisen  takia  vaati Berliinin kysymyksen ratkaisua eli kaupungin siirtämistä idän valtapiiriin ja siis neljän vallan viimeisen yhteisen toimintamuodon, Länsi-Berliinin miehityshallituksen lopettamista. Berliini ja sinne vievät kulkureitit olivat 50-luvun loppupuolella se käytävä, joka näytti toimivan kuin Puolan käytävä  vuonna 1939, kriisin aikaansaajana.”  (s.154)

Olen kuunnellut jo vuosia Ylen toimittajan Maija Eloheimon radio-ohjelmaa nimeltä ”Brysselin kone”. Toimittaja jäi viime viikolla eläkkeelle. Mutta Areenassa on vieläkin hänen ohjelmiaan ja niistä saa oikein hyvän kuvan siitä, miltä EU vaikuttaa tällä hetkellä.  Ja on myös hyvä, että radion (siis Ylen 1) muissakin ohjelmissa on EU-parlamentin suomalaisia jäseniä kertomassa mitä ollaan tekemässä sen tai tämän jutun suhteen. Näinä viime aikoina eniten on tietysti ollut kyse Ukrainan avustuspaketeista. On avustettava, koska kyse ei ole EU:n käymästä sodasta. Mutta on sota uudelleen Euroopassa eikä se ole turvallista.

Varsinkin nyt pääsiäisviikolla olen tullut miettineeksi sitä, miten sitten rauha voitetaan. Aivan varmasti sota vie kurjuuteen ja sekasortoon tulevaisuudessakin.  Olin niin kuin moni muukin kuvitellut että ainakaan sotimiseen ei enää palattaisi. Sotia kyllä on, mutta ne ovat olleet pieniä ja paikallisia. Ei niistäkään ole mitään hyvää seurannut.

Kaupassa ei ollut paljon ihmisiä tänään. On toinen pääsiäispäivä ja maanantai. Radiossa kerrottiin että etelässä Helsingin, Vantaan ja Espoon yllä on ollut joku kaasun ja viemärin sekoitus ilmassa ja samoin kuin Venäjän Pietarin kaupungin ympärillä venäläisen tietolähteen mukaan.  Täällä ei ollut teollisuuslähteestä tulevaa hajuongelmaa. Voi se tietenkin olla tulossa. Ainakin tuulee lujaa etelän suunnasta.

On (niin kuin aina) vaikea sanoa voiko pelkästään omin aistein saada aivoihinsa asti tieto siitä mitä tapahtuu ja mikä siitä on tärkeää. Pihalla kyllä Terijoen salavissa on selvästi sellaista vihreää jota ei ole ollut tähänastisessa talvessa, joka on ollut säiden suhteen outo. Kevät voi olla tulossa.
Päässä soi Bob Dylanin kappale nimeltä Mr. Jones: 

You raise up your head and you ask, ”Is this where it is?”/And somebody points to you and says, "It's his”/And you say, "What's mine?”/ and somebody else says, "Well, what is?”/And you say, "Oh my God, am I here all alone?”/But something is happening and you don't know what it is/”Do you, Mr. Jones?

Elämän aamun auetessa

Jos tuossa nyt olisi vuosi 1924, niin näinä aikoina äiti olisi ollut vielä äitinsä vatsassa ja olisi vielä vähän vajaa 9 kuukautta, varmasti potkimassa. Lueskelin merkintöjä, joita äiti ja isä olivat kirjoittaneet minulle pahvikantiseen kirjaan, jonka kuvittajana oli ollut Aarne Nopsanen. Minulla on ollut tuo kirja vuodesta 1963, mutta vasta nyt huomasin kuka oli piirtänyt, maalannut kuvat tuohon äitien ja isien muistokirjaan.
Jostain syystä tuo kirja tuli mieleeni kun joku mietiskeli lapsuuttaan. Olen ollut ensimmäisten äidin ja isän merkintöjen aikaan parin viikon vanha. Tajusin että olen ehkä tavannut Aarne Nopsasen pienenä. Joka tapauksessa olen nähnyt hänen (tai hänen poikansa) työhuoneen. Se oli jossain päin Helsinkiä, mutta en tiedä missä. Olin liikkeellä kaupungissa opiskelevan serkkuni kanssa ja hän kuljetti minua mukanaan. Olin ehkä suunnilleen 15-vuotias. Aikaa on kulunut paljon siitäkin.

Muistikuva tuli yhtäkkiä mieleeni. Se oli jonkinlainen atrium-talo. Siellä oli suurta avointa tilaa kiertämässä parvea, joka oli suunnilleen puoliympyrän muodossa. Käsitin asian niin, että serkkuni oli asumassa ateljee-huoneistossa isäntäväen ollessa huvilallaan ja hän itse tietenkin tahtoi jäädä Helsinkiin kesäksi. Minä kuljin kiltisti ja aika uteliaana perässä.

Parasta oli juosta raitovaunun perässä ja kiivetä siihen kun ratikka oli jo lähdössä.  Siinä oli yhden askelman päässä terästanko ja sitten siinä oikealla ankaran näköinen lihava matami joka rypisti meille serkuksille kulmiaan ja ehti sanoa ei, mutta sitten sanoi että menkää nyt sitten. Kysyin serkulta että joudutaanko me ulos, serkku huitaisi kädellään että ei tietenkään. Matami oli rahastaja, joka istui omalla pulpetillaan.

Nyt kun katselin kirjaa muistan kysyneeni että nämäkö ovat nopeasti tehtyjä luonnoksia sitten vain. Mutta serkku ei ollut saanut sellaista kirjaa. Jossain siinä ateljee-huoneistossa oli sen taiteilijan julkaisuja ja tunnistin että se on sama tyyli. Ehkä se taiteilija oli tehnyt ylipäänsä lapsille paljon kuvia.  Jäin miettimään. Aarne Nopsanen oli oikeasti taiteilija ja kotoisin Viipurista. On hyvä että meillä on sähköisiä artikkeleita esimerkiksi taiteilijoista ja kuka tahansa voi katsoa mitä kaikkea taiteilija on tehnyt. Hän oli ennen kaikkea kuvittaja.

En tavannut sitä taiteilijaa ikinä. Olisin halunnut kysyä niistä kuvista.  Seinillä oli tauluja, mutta en muista enää millaisia ne olivat. Äidin kanssa olin kulkenut näyttelyissä kaupungilla. Ne käynnit rakensivat päähäni kuvamuistia.  Ehkä oli eri asia olla taiteilijan ateljeessa ja sellaisen hämmennyksissään sitten unohtaa.

Kesä oli kuuma ja ratikassa olivat ovet ja ikkunat auki. Ratikka kolisi paljon ja se oli aivan täynnä väkeä, niin että piti yltää johonkin rautatankoon ettei mennyt nurin. Minä olin hirveän laiha enkä aina pysynyt pystyssä ponnistelematta. Olin Helsingissä viikon verran ja koko sen ajan serkku laittoi minulle ruokaa ja joka käänteessä piti pysähtyä kioskiin jossa myytiin lämpimiä voileipiä. Tai sitten mentiin baariin joka oli lähellä sitä ateljee-asuntoa. Sen muistan että nukuin hyvin siinä asunnossa. Olivat valoisat kesäyöt, Helsinki ei juuri nukkunut, mutta minä näin unia kaikenlaisista kuvista ja maisemista. Kuvia oli ateljeessa valtava määrä.

Palasin kotiin jossa asuin vielä pari vuotta ja Tampereella kävin laskemassa Wäinö Aaltosen patsaat ja katselin miten Tammerkoski virtasi sillan alla. Pyörteitä, tehtaita. Helsingissä en ollut nähnyt tehtaita. Kotiin piti mennä Keskustorilta lähtevällä bussilla. Minulla oli edessä ehtolaiskuulustelu, taisi olla algebra ja saksa. Sain olla sentään ilman vanhempien valvovia silmiä.  

Vanhemmat olivat poissa ja ruokakomero oli tyhjä. Päätin että ehdot menevät nurin kun ei syö eikä ainakaan nuku. Mietin tuota sanaa: minkä ehdon on mentävä nurin? Mille on ylipäänsä ehto? Kuka sellaisen lain on laatinut? Sitäpaitsi: tunnenko sitä laatijaa? Tuskin ne ilmoittautuvat minulle. Minun sen sijaan on ilmoittauduttava koulun kansliaan. Heräsin aamulla ja tiesin että ehdot menevät nurin. Pää oli kirkas.

Tuon ylläolevan muisteluksen syy on yleinen poliittinen tilanne.  Otin siis kirjahyllystä Paavo Haavikon teoksen nimeltä Kansakunnan linja. Etsin vuoden 1956. Silloin Urho Kaleva Kekkosesta tuli Suomen tasavallan presidentti ja oli yleislakko. Kirjoittaessaan loppupäätelmänsä siitä ajasta Haavikko kirjoittaa:
” Sosiaalidemokraatit olivat hävinneet vuoden 1956 presidentinvaalit, SAK hävisi yleislakon, ja valtion kassa oli tyhjä syksyllä 1956.”

 
Ehkä tuossa puhuu runoilija tai vain muuten epätoivoinen ihminen. Muistan hyvin yleislakon. Täytin sen vuoden kesällä 11 vuotta. Kaikki oli epävarmaa eikä mistään saanut puhua edes pihalla lasten parlamentissa. Koulussa ei puhuttu politiikkaa. En muista oliko meillä edes koulua sinä aikana kun lakko oli.

En ollut ikinä jaksanut lukea sanomalehtiä lukuunottamatta sarjakuvia ja ehkä jotain nuorisopalstaa. En tiennyt mitään eduskunnasta, puolueista tai ylipäänsä vallasta. Oletan että siitä ei haluttu lapsille kertoa mitään. Muistan että oven sain avata kerrostalossa vain jos tiesin kuka oli tulossa. Kotona oli puhelin. Se soi ja isä ja äiti sulkivat oven kun puhuivat puhelimessa. Isoäiti oli lähettänyt paketin ja kertoi kuulemma terveisiä. Kaupat olivat kiinni.

On tietysti mahdollista että en muista tarkkaan mitä silloin tapahtui. Taatusti voin sekoittaa koko lakon influenssaan, jolloin koulukin oli kiinni. Meistä ei muistaakseni sairastunut kukaan. Sen tunnelman kyllä muistan että maa ja ihmiset olivat raiteiltaan.  Että kun aikuiset sanoivat että maa on raiteiltaan, ajattelin että junien veturinkuljettajat unohtavat katsoa lippuja ja viirejä ja ajavat toisen junan kanssa yhteen. Kuurilan junaonnettomuus ei ehkä ollut vielä tapahtunut. Aivan: Wikipedia kertoo että Kuurilan junaonnettomuus oli 15.3.1957.  Ehkä silloin oli se influenssakin?

En tiedä miten tarkkaan Paavo Haavikko on tutkinut historiaa. Mutta on hän ainakin ollut aikuinen kun elettiin vuosia 1956-57. Olen pitänyt Haavikon runoista paljon, samoin hänen näytelmistään.  Minulla on tietenkin omat muistoni. Lapsi ei vielä tajua kaikkea, vaikka tietääkin että maailma on raiteiltaan, siis se lähimaailma, ja että juna on pikajuna.

Nyt on vain niin, että on poliittisia lakkoja.  Tiedän suunnilleen mitä termillä tarkoitetaan. Mutta olen elänyt jo aika kauan tässä maassa ja ollut ylipäänsä olemassa muuallakin kuin täällä, enkä tiedä voiko olla epäpoliittisia lakkoja. Isäkin oli historian opettaja ja saarnasi koko ajan historian petollisuutta. Kun kysyin että mitä, niin ei osannut sanoa. Sellaisille piti olla kiltti sitten. Käsittääkseni aikuiset eivät edelleenkään osaa sanoa mikä on mitä. Ovatko hallituksessa istuvat ihmiset ja heidän avustajansa aikuisia? Tuskin. En usko.

Tulin juuri Tampereelta, jossa oli mukavia ihmisiä TAYSissa. Tutkivat miten leikattu korva jaksaa. Kuulo on parantunut. Se ei ollut uutinen. Tiedän sen siitäkin, että usein päähän sattuu kun joutuu kulkemaan liikenteen melussa. En muista lapsena kärsineeni metelistä. Mutta jonkun influenssan tai lastentaudin jälkeen kuulo meni. Edellisvuonna olin vielä kuullut saunasirkan juttelua savusaunan lauteiden alla.
Joku juuri muisteli Viljo Kajavaa joka kirjoitti runoja Tampereesta. Tässä on numero 1 osastosta Kuvat, Tampere vielä kerran. Teoksen nimi on Käsityöläisen unet (Otava 1968). Olin unohtanut että minulla oli se kirjahyllyssä:
” Ensin syljenharmaa pisara
Sitten toinen kolmas sata tuhat miljoonia
Niin silmikoituu sumun kudos
Koskenrannan tehtaan rapattuun tiiliseinään.”

Kirjoja muun muassa lapsista

Olen huomannut että vuosi 2023 on ollut hyvien kirjojen julkaisuvuosi. Siitä voi ehkä syyttää koronaa. Ihmiset eivät vuosina 2020-22 oikein olleet missään kotiensa ulkopuolella. Ja jos oltaisiinkin jossain, niin ainakaan eivät päässeet päidensä sisältä kunnolla pois. Jos ihmiset haluavat asiaa miettiä tarkemmin, niin varmaan he päätyvät samaan kuin tutkijatkin ehkä vielä päätyvät: suomalaiset pitävät  viranomaisia jollain tavalla omaisinaan, joten he uskovat kun sanotaan että ei saa kokoontua eikä liikkua isommissa ihmisjoukoissa. On selvittävä itse.

Muistan kun pandemianaikainen pääministeri Sanna Marin lopulta tuskastui ja ilmoitti että onhan isovanhempien saatava nähdä lapsenlapsiaan. Ehkä koulut olivat jo silloin alkaneet uudestaan. Aina olen ollut sitä mieltä, että lapsiin on pidettävä etäisyyttä, koska he saavat aina uudet taudit ensimmäiseksi ja levittävät niitä urakalla. Marinin tuskastuminen ehkä johtui siitä, että hänellä oli itsellään pieni lapsi. Lapset olivat päivähoidossa ja sen takia myös aikuiset sitten sairastuivat milloin mihinkin.

Sairauksia riittää vaikka ne eivät olisikaan koronaa tai lintu-influenssaa. Todennäköisesti joku terveysvirasto tutkii mitä sosiaalisia vaikutuksia koronalla oli. Lehdissä ja radiossa kerrotaan nuorten voivan huonosti. En tiedä millä lailla huonosti, mutta tuskin niissä uutisissa vatsatautia tarkoitetaan saati koronaa. En tiedä yritetäänkö nuorisoa sitten myös hoitaa. En muista että isoihin kampanjoihin on ollut varaa oikeastaan koskaan. Meillä on sitä paitsi hallitus joka säästää.

Koska olen terveyttä ja kaikinpuolista hyvinvointia miettinyt tässä nyt vuoden verran suhteellisen vapaana kulkiessani, niin minusta kirjoissa näkyy sosiaalipoliittinen painotus ainakin jossain määrin.  Kun käyn kirjastossa hakemassa lukemista, niin löydän usein sellaisia kirjoja, joista on ollut esimerkiksi kirja-blogeissa juttua. En nyt valita ettei lehdissä näy juttua kirjoista. Tuskin niitä on koskaan kovin ahkerasti luettu. Eivätkä ihmiset suurin joukoin kulje näyttelyissäkään, ellei kyseessä ole vanhoja mestareita kuten Edelfelt. Tärkeintä minusta on se, että kirjoja sentään vielä kustannetaan. Voi tietenkin olla että uutisotsikot lasten ja nuorten huonovointisuudesta ovat totta. Joku varmaan kerää tilastoja

Juuri nyt luen Günter Grassin kirjaa nimeltä Taikalaatikko, joka on Grassin muistelmien ensimmäinen osa kuten takaliepeessä kerrotaan: ”Taikalaatikolla Günter Grass jatkaa omaelämänkertaansa, jonka Sipulia kuoriessa aloitti, tällä kertaa kätkeytyen lastensa puheenvuorojen ja ihmekameran otosten taakse.” Elämänkerran viimeinen osa taas on nimeltään Grimmin sanat ( suom. Oili Suominen 2015). Tuntuu hyvältä että hänen suomentajansa on ollut pitkin matkaa Oili Suominen. Suomentaja on aivan samalla tavoin luova kirjoittaja kuin alkuperäisen kirjan kirjoittajakin. Ja: saksaa sujuvasti lukevia on suomenkielisissä käsittääkseni aika vähän. Ymmärrän kyllä saksaa jos on tankattava, mutta nyanssit varmasti jäävät piiloon. Grass on sitä paitsi tavattoman täsmällinen.

Grassista on tullut minulle jonkinlainen oma talonsa, vaikka sokkeloinen, vuosien myötä. Nimenomaan Taikalaatikon lukeminen auttaa minua kovasti, kun luen vuonna 2023 julkaistua ”Hullut ihanat linnut”, käsittääkseni Joonatan Tolan toinen kirja, ensimmäinen oli nimeltään ”Punainen planeetta” ja vuodelta 2021. Kummatkin käsittelevät perhettä ja heistä nimenomaan lapsia. Tai ehkä on sanottava toisin: lapset näkevät miten vanhemmat elävät eivätkä voi mitään sille.  Tässä on ote lasten näkökulmasta ”Hullut ihanat linnut”-kirjasta. Luvuilla on nimet ja tämän nimi on: ”Jos sinulla olisi mies apuna”:
”’Oletko dinä hanhiemo?’ kysyin ovella seisovalta naiselta.
  Hän oli noin 50-vuotias, järjettömän iso henkilö, joka ei meinannut mahtua ovesta sisälle. Perässä tuli jotakuinkin äidin ikäinen, pieni luihin näköinen eloton kalpea nainen, jolla oli violetiksi maalatut huulet, punaiset kaninsilmät, ja niin lituskat kasvot että ihan kuin olisi jyrällä pään yli ajeltu, äiti kuvaili myöhemmin.
  Hanhiemo talsi huoneesta huoneeseen jalalta toiselle vaappuen, hitaasti kuin leivällä turvotettu ankka. Kynnet, jotka olivat käyrät kuin varpushaukalla, puristivat jättiläistissejä vasten kansiota (arvatenkin lasten vikalistaa). Hän nuuhki ilmaa kuin näätä kanatarhassa ja loi meihin pälyilevän, ranskanperunan ohi kylmästi kävelevän nirson sorsan katseen: missä oikeat lapset ovat, katse tuntui sanovan, oletko rouva pannut ne kellarihäkkiin vai kenties tappanutkin, ottanut tilalle katulapsia.
  ’Terve pallinaama”, pikkuveli sanoi. ’Mitä tinä tuijotat?’”  (Hullut ihanat linnut, s.25)

En muista nähneeni näin tervehenkistä tekstiä perheestä/lapsuudesta. ”Hanhiemo” tuli esitellyksi oikein pätevästi ja hän on milloin lähempänä ja milloin kauempana perheestä, josta oli hiljakkoin isä kuollut ja äiti alkoi potea surua oikein tosissaan. Sossun työntekijä ei saanut äitiä haastatelluksi oikein mitenkään, kun kaikki neljä lasta vastasivat kysymyksiin ja johdattelivat virkahenkilöä.

Erinomaista lasten maailman kuvausta! Mutta oletan että tarinassa on omakohtaisuutta ja on todella korkea aika että on, koska lapsethan tottakai kärsivät korona-vuosista muutenkin saati että jos kyseessä oli sosiaaliviraston jo tuntema perhe. En ole millään lailla pätevä arvioimaan oikeaan osumista, mutta sen kirja kyllä kertoo, että sossu voi mennä aivan metsään jo alusta lähtien.

Lapsena tärkein kirjani oli ehdottomasti Peppi Pitkätossu, joka olisi nykyään sossun asiakas. Peppi oli reipas tyttö joka pärjäsi aivan itse vaikka vanhempia ei näkynyt ja taisi olla niin, että setäkin kellui jossain Kaspian meressä. Peppi eli elämäänsä ja nk. normaalit lapset Annika ja Tommi kävivät joskus auttelemassa. Muistelen että kirja luokiteltiin fiktioksi, mutta kun luin tätä Tolan kirjaa, rupesin epäilemään että jotain aivan todellista oli senkin kirjan takana. Astrid Lindgren oli ruotsalainen kirjailija, joka muistaakseni kertoi vanhana hankalista kotioloistaan lapsena. Tottakai: kyseessä oli ilman muuta myös varhainen feministikirjailija, Lindgren.

En väitä että Tolan kirjat kuuluisivat lapsille. Mutta jos lapsi tahtoo lukea kertomuksia lapsista eikä satuja, niin kai hänen pitäisi antaa lukea aikuisen kirjoittamia kirjoja lapsuudesta? Ehkä ne olisivat jopa terapeuttisia myös lapsille? Aikuiset ovat käsittääkseni keskimäärin paljon kovakorvaisempia kuin lapset. Eivät oikein käsitä eivätkä ennen kaikkea enää muista, miten tulivat kasvaneeksi juuri siihen muottiin, jollaisina ilmenevät nyt lapsilleen. Sukupolvet kasvavat ja kasvavat sitten erilleen.

Nyt kun luen Günter Grassin Taikalaatikkoa, mietin sitä miten monella tavalla sukupolvet voivat kuitenkin olla ja elää yhdessä. Grass on aikamoinen velho kuljettaessaan vuoskymmeniä mukanaan. Että hän ymmärtää miten lapset asiat näkevät tuntuu jo hänen teoksestaan Peltirumpu. Ja ne Grassin kasubit siinä Danzigin ympäröivällä maaseudulla! Luulin pitkään että he ovat Grassin oman mielikuvituksen tuotetta, mutta on heitä ollut. Ilmeisesti ovat puhuneet jotain balttilaista kieltä. Preussin kieli oli jo kuollut varmaan Grassin Danzigin vuosina. En ole kasubin kielen kuolemasta kuitenkaan aivan varma, sillä eikö kirjailija olisi kuitenkin tahtonut tietää, mitä/miten ne ihmiset puhuivat?
 
Tietysti kirjassa tuntuu kirjailijan koko tuotanto, siellä on myös Kampela joka oli aikamoinen vonkale ilmestyessään, en muista milloin. Ja Grimmin veljekset ottivat tehtäväkseen kerätä satuja ja tarinoita ja kaiken lisäksi saivat aikaan valtavan saksan sanakirjan. Sen vuoksikin Grassin muistelmien viimeinen osa oli nimeltään Grimmin sanat. Sitä oli hauska lukea, koska vuoskymmenten takainen koulusaksa heräsi päässäni yhtäkkiä henkiin:
”Myöhemmin epäilys, Zweifel, kiteytyi jopa maan alla eläväksi ihmiseksi, jonka mielestä piti epäillä kaikkea paitsi etanoita. Sillä paljon siitä, mikä oli painettu ja mitä pidettiin totena, sujuikin aivan toisin ja uskon voimalla väärin. Lujaksi luultu kallio mureni. Toiveet sulivat heti kun sää muuttui. Ja myös rakkaus eksyi väärään osoitteeseen, kävi vieraissa.” (Taikalaatikko, s. 75)

Norjassakin julkaistaan hyviä kirjoja

Sain luetuksi loppuun erittäin intensiivisen romaanisarjan. Olen muistaakseni käsitellyt Maja Lunde-nimistä suhteellisen nuorta norjalaiskirjailijaa blogissa ennenkin. Nyt on kyllä hyvä ajatella häntä senkin takia, että vähän vanhempaa kaartia norjalaiskirjailija, Jon Fosse, sai viime syksynä Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hänestä on pieni Ylen dokkari, joka kertoo oleellisen. Fosse oli television kirjallisuusohjelmassa vähän ujo, mikä johtuu ehkä siitä, että hän on myös muusikko eikä häntä ole kutsuttu soittamaan. Maisema on vuonomaisema jossain päin Norjaa ja tavattoman kaunis. Sen sijaan en muista nähneeni Maja Lundea Ylen ohjelmissa. En minä tosin televisiota kovin usein katso. Kulttuuriohjelmia silti suurimmaksi osaksi, kirjaohjelmia mielelläni.

Fosse on kirjoittanut paljon näytelmiä. Yksi hänen näytelmänsä on ollut Ylen kuunnelmana. Se ei ole ollenkaan huono, semmoinen kamarinäytelmä, jossa on muistaakseni tasan kaksi ihmistä, mies ja nainen. Häntä siis on jossain määrin suomennettu. Sen kyllä ymmärsin että kieli on hankalaa, koska hän kirjoittaa muistaakseni sitä norjaa joka on vanhaa norjaa. Ellei sitten sitä uudempaa? 

En ole ikinä käsittänyt miksi kirjoitettuja ja ilmeisesti puhuttuja kieliä on kaksi. Muistakseni toinen kirjakieli on perustettu ei niin kovin kauan sitten, nimeltään se on nynorsk eli uusnorja. Vanha kieli oli taas tanskan kieleen perustuva bokmol eli kirjanorja. Asia on nyt niin, että hän kirjoittaa uusnorjaa. Katsoin netistä.  

Samoin on Maja Lunden laita. Olen käynyt kerran Norjassa enkä oikeastaan ymmärtänyt ollenkaan kieltä jota ihmiset ympärillä puhuivat. Samoin olen käynyt kerran Tanskassa enkä ymmärtänyt sitäkään vähää kuin mitä tajusin ajoittain Norjassa. Rupesin noiden kahden matkan vuoksi miettimään semmoista, että miksi meillä pitää opiskella ruotsia, koska ihmiset sekä Tanskassa että Norjassa kehottivat puhumaan Skandinaviskaa. Semmoisesta kielestä en tiedä yhtään mitään. 

Voi olla että se on sitten vähän samaa kuin kveenin kieli on suomalaisille. Sitä puhutaan Jäämeren rannalla Norjassa. Sitä on vaikea ymmärtää. Jos näkee sitä luettuna, sen kyllä käsittää vähän samalla tavalla kuin karjalan kielen. Kielillä tuntuu olevan tapana liudentua toisiinsa. Sen vuoksi murteillakin on omat rajansa.

Olen utelias Jon Fossen suhteen ja siksi otin kirjastosta Maja Lunden ilmastokvartetin viimeisen osan, joka on jäänyt minulta kesken. Olen kyllä kirjoittanut ainakin ensimmäisestä eli Mehiläisten historiasta. Se kirja vaikutti dystopialta ja jäin ihmettelemään nyt viimeistä osaa lukiessani että olenko nähnyt unta kun olen jostain aivan muualta kuin siitä kirjasta lukenut, että lapset joutuvat kiipeilemään puissa ja liimaamaan niihin siitepölyä että mehiläiset eivät kuolisi. Todellisuus on dystopiaa? 

Toinen osa on nimeltään Sininen ja kyse on tietenkin puhtaan veden puutteesta. Kolmas on nimeltään Viimeiset, jossa kerrotaan miten eläimille käy. Tämä viimeinen kertoo kaikenlaisista kasveista - ja myös eläimistä ja ihmisistä (joka on se kamalin eläin) - ja siitä miten ne pärjäävät uudessa tilanteessa. Sen nimi on Unelma puusta ja se on sijoitettu Huippuvuorille. Siellähän on talo, jossa on ihmiskunnalle tärkeimmät siemenet, eli siemenpankki. Oletan että siellä on myös siemeniä Suomesta. 

 Ilmastonmuutos estää kasveja kasvamasta normaalissa syklissään, koska ne ovat riippuvaisia lämmön ja sateen ja valon määrästä. Valokin nimittäin muuttuu, koska ihmiset pakkautuvat isoihin kaupunkeihin ja hyönteiset eivät osaa lukea keinovaloa. Lisäksi on ilmennyt että keinovalon aallonpituus ja väri ovat monille pölyttäjille vääriä. Eri ilmastoissa hyönteisten elämä tapahtuu vähän erilaisissa sykleissä ja sen takia olisi tärkeää että keinotekoista valoa vähennettäisiin. Sitä ei vielä ainakaan ole julistettu yhdeksi korjattavaksi asiaksi, keinovaloa. Käsittääkseni esimerkiksi Euroopan unionilla on olemassa jo ympäristödirektiivejä. Sitten on eri asia miten hyvin niiden noudattamista voidaan valvoa.  

Tässä viimeisessä kirjassa Lunde käsittelee myös kuolemista pandemiaan. Huippuvuorille se ilmeisesti tulee muuttolintujen mukana. 

Ajattelin kirjaa lukiessani kettu- ja minkkiparkoja vankeina ja sairaina valtavissa vankiloissa esimerkiksi Suomessa. Tällä kertaa lintuflunssa ei lähtenyt leviämään ketuista ja minkeistä ihmisiin. Ihmiset pystyvät varomaan, vangitut eläimet taas eivät pysty. 

Huippuvuorilla ihmisille on ehkä kehittynyt oma pieneliöstönsä, koska ne saaret ovat erillään muusta ihmiskunnasta. Maailman häviäminen on aivan ilmeisesti kiinni sattumasta. 

Kirjastosta löytyi tämäkin viimeinen osa Lunden kvartetista. Kirjastolta tuli ilmoitus eräpäivästä. Kirja on vietävä takaisin. Tai ainakin sen lainaus on uusittava. Unelma puusta on Katriina Huttusen suomentama ja se on ilmestynyt viime vuonna.  

Tämän kvartetin neljäs osa on sillä tavallakin hyvä, että se kertoo hienosta kirjastosta jollainen on rakennettu Huippuvuorille. Sen lisäksi siellä on poroja ja jääkarhuja. Jääkarhujen tilanne on kamala, koska ne tarvitsevat jäätä johon perustaa pesä. Huippuvuorillakin jääkarhut ärhentelevät ihmisille, vaikka niitä ei siellä paljon enää olekaan ja lopuksi tässä kirjassa on enää yksi. 

Luulisi että karhut tietävät ihmisten maistuvan pahalta, koska ne syövät niin paljon roskaruokaa. Yritin kyllä lukea millainen ruokavalio ihmisillä siellä on. Vihanneksista taitaa olla isoin pula.  

Huippuvuorten ihmisistä on netissä tietoa. En ollut ennen tätä kirjaa tiennyt että Huippuvuorilla on poroja. Mutta siitä ei voi olla varma, koska tämä kirja on fiktiota. Osa Huippuvuorista kuuluu Norjalle ja osa Venäjälle. Toivottavasti ne nyt eivät rupea siellä tappelemaan. On aivan tarpeeksi paha että Euroopassa on jo sota. Ja Lähi-Idässä. Ja vähän kaikkialla. 

Siksi pitää miettiä ja kysellä:  

”Milloin ihmisestä tulee aikuinen? Mitä aikuisena oleminen merkitsee? Sitä , että hän tekee päätöksiä, jotka vaikuttavat muihin. Sitä, että hän huomioi enemmän muita kuin itseään. Sitä, että hän suojelee niitä, jotka ovat heikompia, asettuu seinäksi maailman vaarojen ja lasten väliin. Mutta on se enemmänkin. Vastuuta, välttämättömyyttä, suojelua, huonoa omaatuntoa… vastaus kysymyksiin oli jossain näiden sanojen välissä.” (Maja Lunde: Unelma puusta. Suom. Katriina Huttunen, Tammi 2023)

Tieteisfantasiaa kahden pakkasen välissä

Nyt on ensimmäiseksi merkittävä se kirja jota olen lukenut pitkään enkä ole ottanut siihen rinnalle muita kirjoja. Niin ei käy enää kovin useasti. Asun huushollissa jossa on paljon kirjoja ja kirjasto on kävelymatkan päässä. Käveleminen onnistui oikein hyvin myös kovien pakkasten aikaan. Kuivan pakkasilman hengittäminen oli vähän hankalaa, mutta jalat osasivat kuitenkin pysyä tahdissa. 

Matkalla kirjastosta kotiin vuoden 2023 joulun aikaan

Minulla on muutama Johanna Sinisalon kirjaa jo ennestään. Olen kirjoittanutkin niistä mutta lähinnä lehtiin. Nyt lehdet eivät juuri tarvitse enää kirjallisuusjuttuja, eivät edes kritiikkejä. Tähän liittyy sen verran negatiivisia tunteita että mainittakoon muutama: kirjallisuuskriitikkojen ja sitä myötä kritiikkien määrä on vähentynyt Suomessa paljon. Tuo tuli kirjoitetuksi juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt: lehtien toimituskäytäntö muuttui ensin, koska enää ei löytynyt tilaa kulttuurisivuille ja sitä myötä kirjallisuudelle. Suurimmissakin lehdissä kirjoista kirjoittaminen selvästi väheni.

Suurin harmi tässä tulee tietenkin siitä, että jos kouluissa olisi kirjallisuusopetusta, niin mistä opettajat saavat tietonsa kirjoista? Kustantajien luetteloistako? Vai ovatko maakuntien paikallislehdet jollain tavalla parempia tietäjiä ja osaavat vinkata maakunnassa elävästä/elävistä kirjailijoista/kirjoittajista, joiden kirjoja kannattaisi ottaa opetusohjelmaan? Onko kouluissa esimerkiksi omia kirjastoja, joista oppilaat voivat lainata kirjoja? Lasten ja nuorten kirjallisuus on kyllä esillä kerran vuodessa, kun jaetaan Finlandia-palkintoja. Ehkä lasten vanhemmat ja äidinkielten opettajat pääsevät peräti esittämään raadeille ehdotuksia?

En ole itse ikinä lukenut yhtään Magdalena Hain kirjaa ja nyt harmittaa kun tiedän että en missään tapauksessa saa kirjaa käsiini kirjastosta aikoihin. En voi erityisesti pyytääkään kirjoja, koska en ole kirjoittamassa kirjoista sanomalehtiin: kirjoista kirjoittajia ei niissä enää tarvita. Mihin ihmeeseen siis voisin tarvita Magdalena Hain suosittuja lasten/nuorten kirjoja? Pyytämiseen ei taida olla yhtään hyvää syytä. Voisin minä mutista siitä että tahdon lasten pääsevän irti puhelinten pakonomaisesta näpräämisestä.

Siihen olisi vain yksinkertainen syy: lasten toivoisi laajentavan kokemusmaailmaansa standardiminimistä (jollainen on varmaan kaikissa koulun kirjastoissa ainakin) aivan itse ja omaehtoisesti   ja levittäytyvän niin laajalti mielenkuvitusmaailmaansa että sieltä tulevat jo toisesta päästä vastaan kaikenlainen kirjojen maailma. Ihmisten onnellistamiseksi ei tarvita mitään muuta. Siihen voi tietenkin lisätä vielä kuvia ja musiikkia, mutta niitäkin on saatavilla. Kirjasto on onneksi paljon enemmän nykyään kuin mitä oli silloin kun olin lapsi. Silloin ei saanut esimerkiksi lainata aikuisten kirjahyllyistä mitään ennen kuin oli 12-vuotias. Lastenkirjallisuutta oli vähän. Sain sitten kirjakauppaan itselleni pienen pallin että saatoin istua lukemassa jotain joka oli pakko saada luetuksi juuri silloin. Olin lukenut jostakin herkullisesta kirjasta sanomalehdestä.

Pitää olla tietenkin lukutaito. En tiedä ovatko viime vuoden tiedot lasten ja nuorten lukutaidon romahtamisesta totta. Itse en usko että olisin selvinnyt lapsuudesta ja nuoruudesta edes tähän määrään täyspäisenä ilman kirjoja. Eikä minulla ollut mitenkään varaa itse romahtaa, saati että olisi nykyään, kun muita huveja on vähemmän.  Onneksi jouluksi tulivat pakkaset, joten pääsin kaivautumaan  kirjojen maailmaan. Se on helppoa aivan missä tahansa. Juhlapyhät olivat ja menivät, kirjasto oli monina päivinä kiinni tai sitten olin arkajalka enkä uskonut selviäväni vilustumatta 25 asteen pakkasessa sinne ja takaisin. Kotoa löytyi kirjoja, joita en ollut lukenut ainakaan 40 vuoteen. Ja lisäksi vielä oli sellaisia joita en ollut ehtinyt vielä lukea. Sitten ovat vielä netin kirjat.


En siis ole nähnyt Magdalena Hain lasten-/nuortenkirjaa vielä. Mutta tuossa on nyt vieressä Johanna Sinisalon kirja, joka kertoo yhdestä perheestä ja etenkin sen lapsista. Perheen tyttö on 6-vuotias Sissi ja muutaman vuoden nuorempi poika Luukas. Kirjan kannessa on kuva vantterasta hahmosta, josta ei voi sanoa sukupuolta eikä ikää. Paitsi että se ei ole aivan pieni lapsi. Oikeastaan luulen että se on lapsista vanhempi, Sissi, nuorempi Luukas olisi selvemmin pikkulapsi.  

Lapsilla on eri äidit ja kaikki neljä asuvat yhdessä. Lasten isät käyvät silloin tällöin kylässä. Kirja on ilman muuta aikuisten kirja, koska siinä käsitellään kehityspsykologiaa ja tautien syntyä (en tiedä onko kirjan tekemisen aikaan jo liittynyt tieto korona-pandemiasta, siitä muistaakseni liikkui tietoja jo vuoden 2019 loppupuolella ja kirja on julkaistu 2020), mutta ilman sitä tietoakin on tietysti tärkeää sekä äideille että isille ja tietysti lukijoillekin tietää miten taudit tarttuvat ja  miten tauteja voi torjua tai parantaa. Olisin nuorena ehdottomasti halunnut lukea tämän kirjan, koska siinä kerrotaan lasten mielikuvituselämästä. Käsitykseni oli silloin se, että sen paremmin vanhemmat ja muu suku kuin opettajatkaan eivät mitenkään voi arvata miten villiä elämä oli lasten päiden sisällä.
 
 Kirjan nimi on Vieraat ja jokainen lukija saa tietysti itse miettiä miksi sen nimi on tuo. Oma kandidaattini ovat bakteerit ja virukset jotka ovat ihmisten ympärillä. Bakteereja ja viruksia on kaikkialla. Luin tämän aamun Tampereella ilmestyvästä Aamulehdestä että kaupungissa on ruvennut leviämään ärhäkkä noro-virus. Kirjan tapahtumapaikkakin on Tampere. Nyt kirjoitetaan että kaupungin ratikan kiskot ovat paikoin särkyneet vuodenvaihteen kovissa pakkasissa. Kirjan kannen hahmon iholla kulkee sikermä johtoja ja sitten niiden liitäntöjä. Johdot saavat selityksensä kirjasta tai sitten eivät. Voisiko tuo olla vagus-hermo, jonka merkitys on tärkeä ihmisen hermostossa? Ymmärrän asiasta sen verran että hermosto on hirvittävän monimutkainen juttu ja vagus-hermorata esiintyy kirjassa.

Johanna Sinisalo on kirjoittanut tieteiskirjallisuutta ainakin ennen, ja jos ei sitä niin ainakin fantasiakirjallisuutta, vaikka kaiketi kaikki keksityt tarinat ovat fantasiaa. Ongin kirjan kirjastosta koska olin turhautunut siitä, että en saanut käsiini Isaac Asimovin Säätiö-kirjasarjaa. Olen lukenut sen ehkä 1970-luvun lopulla. Se on massiivinen 5-osainen järkäle, jonka arvoa minun silmissäni lisää se, että Asimov oli aivan oikea tiedemies. Siinä kirjassa esiintyi ikivanha nainen, jolla oli jäljellä enää aivan vähän kohtia ruumiissaan semmoista, joka oli ollut jo syntyessä. Nainen oli muistaakseni 500 vuotta vanha ja kyborgi. Asimov tarvitsi kirjaansa semmoisen ihmisen joka oikeasti muisti, en tiedä sitten kuinka iso osa hänen aivoistaan oli jäljellä. Olisin halunnut lukea kirjasarjan uudestaan.

Avasin Sinisalon kirjan auki tuosta noin ja löysin yhden kohdan kirjassa, jossa Sissi kertoo mitä oli tapahtunut:
”Mä tiedän että Siiri on antanut sitä vaguskorvahoitoa Luukkaalle. Ainakin kerran samaan aikaan kun mä olin Leian synttäreillä, ja silloin mä menin vähän taikauneen, ja mä oon varma että se on toisenkin kerran, silloin kun mä olin hetken taikaunessa Lellussa.”(Vieraat, s. 246/448, kustantaja Karisto, 2020)

Olen erittäin pitkän elämäni lapsuudesta muistavinani, että ei ollut mitään rajaa, mistä saattoi ruveta kerimään tarinaa. Aikuisten maailma oli kyllä vuonna 1951 paljon kauempana lasten maailmasta kuin nyt. Mutta muistan talvella 1951-52 katsoneeni Pohjanmaan taivasta hartaasti ja kauan, iltatolkulla, sen jälkeen kun olin päässyt käymään lasten kerhossa, jossa opetettiin tähtikarttoja. Siis niitä eläviä tähtiä, jotka vaelsivat paikasta toiseen riippuen toisistaan. Ja ehkä meistä Maassa asuvista, vaikka ihmiset ovat liian pieniä vaikuttaakseen mitään, mutta Maa oli vähän isompi kappale.

Kerroin pihan lapsille tähtikartoista. Meillä ei ollut juuri pihavaloja ja tähdet loistivat kirkkaina. Jatkoin itse sitä kerhon pitämistä, koska jostain syystä kukaan toinen pihan lapsi ei ollut käynyt tiede-kerhossa. Ehkä he eivät olleet saaneet vanhempiensa lupaa? Olisi pitänyt mennä toiselle puolen isoja kivitaloja. Ehkä he olisivat tarvinneet vanhemmat mukaansa, etteivät olisi eksyneet. Pakkasta oli ainakin kaksikymmentä astetta. Kinoksessa säteilivät tähdet kun yksinäinen verstaan lamppu osui siihen.

Kirjan loppu on hirveän kamala ja hankala ja tolkuton. Mutta kun ajattelen niitä kirjan henkilöitä niin minusta niiden elämä oli hankalaa ja tolkutonta ja sen lisäksi kamalan onnellista, niin että olisivat ne senhetkisenkin katastrofin voittaneet. Vieraat on kunnon kirja. Ehkä pitäisi kävellä kirjastoon huomenna kun on viimeinkin lauhtunut eikä vielä uudestaan kylmä ja panna nimensä siihen listaan, jossa jonotetaan lukemaan Magdalena Hain kirjaa.

Torstaina tulevat kylmät taas. Sitä paitsi ovista ja ikkunoista vetää. Pitää valita lukupaikaksi joku kauempana ikkunoista.