1.4.24

Valta ja sen jako

Nyt pitää miettiä kun SAK jatkaa lakkoa neljättä viikkoa tällä viikolla.  Lakkokevät tämäkin on niin kuin oli kevät 1956, jonka muistan hyvin. Olen välillä ymmällä kun luen Paavo Haavikon Kansakunnan linjaa.  Mutta muutakaan sen ajan yleisesitystä minulla ei ole. Nyt hän käsittelee vuoden 1957 Sukselaisen hallitusta, jossa tuntuu olevan kaikenlaista ilmaa ja kuohuntaa. Yleislakko oli edelliskeväänä:


Sosiaalidemokraatit olivat hävinneet vuoden 1956 presidentinvaalit, SAK hävisi yleislakon, ja valtion kassa oli tyhjä syksyllä 1956. Tanner palasi keväällä 1957 sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi puolueen enemmistön kannan mukaisesti; mutta vähemmistö alkoi erkaantua erilliseksi ryhmäksi, ja sen edustajat menivät mukaan Sukselaiseen hallitukseen syksyllä 1957, samoin kuin SAK kahdella ministerillä. Tulivat viennin vaikeudet, kustannustason ja hintojen nousu, työttömyys, seurauksena devalvaatio syksyllä 1957. Nyt devalvaation jälkihuolto onnistui, koska maailmankaupassa oli menossa tasaisten ja laskevien hintojen kausi. Mutta Sukselaisen hallituksen kaaduttua ei enemmistöhallitusta saatu aikaan, vaan tilapäiset virkamieshallituksen vaihtelivat kesän 1958 vaaleihin saakka. Sosiaalidemokraattinen puolue oli hajoamassa siinä taistelussa  jota enemmistö ja vähemmistö kävivät. Työttömien määrä pysytteli yhä korkeana, ja se radikaalisti äänestäjiä.” (s.153)



Käveltiin äsken lämpimässä tuulessa kauppaan ja huomattiin että hyllyissä oli aukkoja. Nyt on aprillipäivä. Aukot tietysti johtuvat pääsiäisviikonlopun viimeisestä päivästä. Kokonaisia pääsiäissuklaahyllyjä oli raijattu pois.

Yritän lukea Haavikon tekstiä  ja miettiä, mitä instansseja meille on tullut sen sijaan että oli 1950-luvun loppupuolella maalaisliittolainen Urho Kekkonen presidenttinä ja Neuvostoliiton kauppa hänen tukenaan. Ehkä idänkauppa ei ollut vielä vakiintunut? Muistan kyllä että työttömyystöistä oli puhetta vielä 1970-luvullakin. Nyt kun ei ole Neuvostoliittoa vaan on sotaa käyvä Venäjä, niin on sitten idänkaupan sijasta Euroopan unioni, ja uutena presidenttinä kokoomuslainen Stubb. Kekkonen oli vasta aloittelemassa, mutta muistelen hänen olleen kyllä ministerinä jo sodankin aikana. Ulkoministerikin jossain vaiheessa. Kekkonen oli syntynyt vuonna 1900.

1950-luvun lopun asioita tuskin voi verrata tämän päivän Suomeen. Sen verran tietysti että kun on taas suhteellisen isoja lakkoja ja tällä kertaa osapuolena on maan hallitus niin työnantajat ovat jostain syystä halunneet piiloutua hallituksen selän taakse. Aikaa on kulunut ruukinpatruunoiden määräysvallasta. Sillä tavalla tilanne taisi olla sama, että taisteltiin esimerkiksi lakko-oikeudesta. Tuossa sitaatissa näkyy yksi ihmeellinen asia: Sukselaisen hallituksessa oli kaksi SAK:n ministeriä. 


Kun katselin kaupan hyllyjen pieniä aukkoja, tulin miettineeksi sitä, että entä jos tulisin uudet vaalit ja sitten SAK ilmoittautuisi mukaan? Vai oliko meillä ollut monimutkaisempi ja jollain lailla ehkä sallivampi poliittinen kulttuuri 1950-luvulla?  Muistelen että jossain välissä, ehkä seuraavilla vuosikymmenillä, alettiin puhua kabinettipolitiikasta.  Mutta: ”Eduskunnassa oli nyt toisen kerran, sitten vuoden 1917, vasemmistoenemmistö, 101 edustajaa.” (s.153)
Haavikko summaa että oli alkanut Maalaisliiton aika. Maalaisliitto oli perustettu joskus 1800-luvun loppupuolella, sen perusti Santeri Alkio, joka on täältä Pohjanmaan rannikon läheisyydestä kotoisin, muistaakseni Laihialta.  Nykyinen keskustapuolue on sen perillinen. On siinäkin kyllä aika iso ero nykyiseen keskustaan, koska silloin maassa oli vielä jonkinlainen talonpoikaisto. Nykyään on maatalousyrittäjiä.


”Kabinettipolitiikka” kuulostaa salaiselta politiikalta. Voi olla että tavallinen ihminen ei ymmärrä ikinä niitä metkuja ja juonia. Muistan kun näin ensimmäisiä kertoja sanan painettuna, ajattelin Madame Tussaudin vahakabinettia, jonka olin nähnyt Lontoossa.

En ole onneksi joutunut olemaan politiikassa mukana. Tiedän kyllä että kyse on vallan jaosta. Ja siitä että valta kuuluu aina kunakin ajanjaksona jollekin ihmisryhmälle jolla on kannattajia ja joka heidän voimallaan saa aina joksikin aikaa valtaa. Valta on suhteellista niin kuin se demokratioissa on. Ja nytkin käsittääkseni ihmiset tietävät sen, että ilman puolueita meillä ei olisi ihmisoikeuksia tässäkään maassa. Lakot ovat laillisia ja ne perustuvat ihmisoikeuksiin. Ihmisoikeudet ovat asia joka on keskellä ja niistä on kaikissa ihmisyhteisöissä täytynyt aina taistella. Onneksi suurin osa taisteluita on ollut tuota n.k. kabinettipolitikointia, vaikka sana onkin semmoinen joka viittaa salaisiin pöytäkirjoihin.

Suoraan Kekkosen ajan alkua ei voida verrata Stubbin ajan alkuun. Mutta Venäjästä on edelleen kyse. En muista tavanneeni 1950-luvulla ketään joka olisi ollut oikeasti rikas tai edes erityisen hyvintoimeentuleva.  Sitten: silloin 1950-luvulla oli sodasta vasta toipuva Eurooppa eikä mikään maa ollut todella huomattavasti toista vauraampi. Länsi-Saksan talousihme oli kyllä aivan ilmeisesti tulossa. Vauraudella on aina merkitystä tulonjaossa ja sitä kautta poliittisissa puolueissa.

Nuori elokuvaohjaajan, kirjailijan ja poliitikon alku Jörn Donner oli käynyt Itä-Berliinissä 1952 ja kirjoitti olemisestaan kirjan. Ei hän oikein pitänyt siitä mitä näki eikä nähnyt sillä paljon tulevaisuutta. En muista milloin se muuri idän ja lännen väliin rakennettiin, 1960-luvun alussa ehkä, 1961? Haavikko kirjoittaa:


” Samaan aikaan tiukkeni tilanne Keski-Euroopassa, kun  Neuvostoliitto läntisen Saksan  läntisen Saksan taloudellisen ja sitä seuranneen sotilaallisen vahvistumisen  takia  vaati Berliinin kysymyksen ratkaisua eli kaupungin siirtämistä idän valtapiiriin ja siis neljän vallan viimeisen yhteisen toimintamuodon, Länsi-Berliinin miehityshallituksen lopettamista. Berliini ja sinne vievät kulkureitit olivat 50-luvun loppupuolella se käytävä, joka näytti toimivan kuin Puolan käytävä  vuonna 1939, kriisin aikaansaajana.”  (s.154)

Olen kuunnellut jo vuosia Ylen toimittajan Maija Eloheimon radio-ohjelmaa nimeltä ”Brysselin kone”. Toimittaja jäi viime viikolla eläkkeelle. Mutta Areenassa on vieläkin hänen ohjelmiaan ja niistä saa oikein hyvän kuvan siitä, miltä EU vaikuttaa tällä hetkellä.  Ja on myös hyvä, että radion (siis Ylen 1) muissakin ohjelmissa on EU-parlamentin suomalaisia jäseniä kertomassa mitä ollaan tekemässä sen tai tämän jutun suhteen. Näinä viime aikoina eniten on tietysti ollut kyse Ukrainan avustuspaketeista. On avustettava, koska kyse ei ole EU:n käymästä sodasta. Mutta on sota uudelleen Euroopassa eikä se ole turvallista.


Varsinkin nyt pääsiäisviikolla olen tullut miettineeksi sitä, miten sitten rauha voitetaan. Aivan varmasti sota vie kurjuuteen ja sekasortoon tulevaisuudessakin.  Olin niin kuin moni muukin kuvitellut että ainakaan sotimiseen ei enää palattaisi. Sotia kyllä on, mutta ne ovat olleet pieniä ja paikallisia. Ei niistäkään ole mitään hyvää seurannut.

Kaupassa ei ollut paljon ihmisiä tänään. On toinen pääsiäispäivä ja maanantai. Radiossa kerrottiin että etelässä Helsingin, Vantaan ja Espoon yllä on ollut joku kaasun ja viemärin sekoitus ilmassa ja samoin kuin Venäjän Pietarin kaupungin ympärillä venäläisen tietolähteen mukaan.  Täällä ei ollut teollisuuslähteestä tulevaa hajuongelmaa. Voi se tietenkin olla tulossa. Ainakin tuulee lujaa etelän suunnasta.


On (niin kuin aina) vaikea sanoa voiko pelkästään omin aistein saada aivoihinsa asti tieto siitä mitä tapahtuu ja mikä siitä on tärkeää. Pihalla kyllä Terijoen salavissa on selvästi sellaista vihreää jota ei ole ollut tähänastisessa talvessa, joka on ollut säiden suhteen outo. Kevät voi olla tulossa.
Päässä soi Bob Dylanin kappale nimeltä Mr. Jones


You raise up your head and you ask, ”Is this where it is?”/And somebody points to you and says, "It's his”/And you say, "What's mine?”/ and somebody else says, "Well, what is?”/And you say, "Oh my God, am I here all alone?”/But something is happening and you don't know what it is/”Do you, Mr. Jones?

11.3.24

Elämän aamun auetessa

Jos tuossa nyt olisi vuosi 1924, niin näinä aikoina äiti olisi ollut vielä äitinsä vatsassa ja olisi vielä vähän vajaa 9 kuukautta, varmasti potkimassa. Lueskelin merkintöjä, joita äiti ja isä olivat kirjoittaneet minulle pahvikantiseen kirjaan, jonka kuvittajana oli ollut Aarne Nopsanen. Minulla on ollut tuo kirja vuodesta 1963, mutta vasta nyt huomasin kuka oli piirtänyt, maalannut kuvat tuohon äitien ja isien muistokirjaan.
Jostain syystä tuo kirja tuli mieleeni kun joku mietiskeli lapsuuttaan. Olen ollut ensimmäisten äidin ja isän merkintöjen aikaan parin viikon vanha. Tajusin että olen ehkä tavannut Aarne Nopsasen pienenä. Joka tapauksessa olen nähnyt hänen (tai hänen poikansa) työhuoneen. Se oli jossain päin Helsinkiä, mutta en tiedä missä. Olin liikkeellä kaupungissa opiskelevan serkkuni kanssa ja hän kuljetti minua mukanaan. Olin ehkä suunnilleen 15-vuotias. Aikaa on kulunut paljon siitäkin.



Muistikuva tuli yhtäkkiä mieleeni. Se oli jonkinlainen atrium-talo. Siellä oli suurta avointa tilaa kiertämässä parvea, joka oli suunnilleen puoliympyrän muodossa. Käsitin asian niin, että serkkuni oli asumassa ateljee-huoneistossa isäntäväen ollessa huvilallaan ja hän itse tietenkin tahtoi jäädä Helsinkiin kesäksi. Minä kuljin kiltisti ja aika uteliaana perässä.

Parasta oli juosta raitovaunun perässä ja kiivetä siihen kun ratikka oli jo lähdössä.  Siinä oli yhden askelman päässä terästanko ja sitten siinä oikealla ankaran näköinen lihava matami joka rypisti meille serkuksille kulmiaan ja ehti sanoa ei, mutta sitten sanoi että menkää nyt sitten. Kysyin serkulta että joudutaanko me ulos, serkku huitaisi kädellään että ei tietenkään. Matami oli rahastaja, joka istui omalla pulpetillaan.

Nyt kun katselin kirjaa muistan kysyneeni että nämäkö ovat nopeasti tehtyjä luonnoksia sitten vain. Mutta serkku ei ollut saanut sellaista kirjaa. Jossain siinä ateljee-huoneistossa oli sen taiteilijan julkaisuja ja tunnistin että se on sama tyyli. Ehkä se taiteilija oli tehnyt ylipäänsä lapsille paljon kuvia.  Jäin miettimään. Aarne Nopsanen oli oikeasti taiteilija ja kotoisin Viipurista. On hyvä että meillä on sähköisiä artikkeleita esimerkiksi taiteilijoista ja kuka tahansa voi katsoa mitä kaikkea taiteilija on tehnyt. Hän oli ennen kaikkea kuvittaja.

En tavannut sitä taiteilijaa ikinä. Olisin halunnut kysyä niistä kuvista.  Seinillä oli tauluja, mutta en muista enää millaisia ne olivat. Äidin kanssa olin kulkenut näyttelyissä kaupungilla. Ne käynnit rakensivat päähäni kuvamuistia.  Ehkä oli eri asia olla taiteilijan ateljeessa ja sellaisen hämmennyksissään sitten unohtaa.

Kesä oli kuuma ja ratikassa olivat ovet ja ikkunat auki. Ratikka kolisi paljon ja se oli aivan täynnä väkeä, niin että piti yltää johonkin rautatankoon ettei mennyt nurin. Minä olin hirveän laiha enkä aina pysynyt pystyssä ponnistelematta. Olin Helsingissä viikon verran ja koko sen ajan serkku laittoi minulle ruokaa ja joka käänteessä piti pysähtyä kioskiin jossa myytiin lämpimiä voileipiä. Tai sitten mentiin baariin joka oli lähellä sitä ateljee-asuntoa. Sen muistan että nukuin hyvin siinä asunnossa. Olivat valoisat kesäyöt, Helsinki ei juuri nukkunut, mutta minä näin unia kaikenlaisista kuvista ja maisemista. Kuvia oli ateljeessa valtava määrä.

Palasin kotiin jossa asuin vielä pari vuotta ja Tampereella kävin laskemassa Wäinö Aaltosen patsaat ja katselin miten Tammerkoski virtasi sillan alla. Pyörteitä, tehtaita. Helsingissä en ollut nähnyt tehtaita. Kotiin piti mennä Keskustorilta lähtevällä bussilla. Minulla oli edessä ehtolaiskuulustelu, taisi olla algebra ja saksa. Sain olla sentään ilman vanhempien valvovia silmiä.  

Vanhemmat olivat poissa ja ruokakomero oli tyhjä. Päätin että ehdot menevät nurin kun ei syö eikä ainakaan nuku. Mietin tuota sanaa: minkä ehdon on mentävä nurin? Mille on ylipäänsä ehto? Kuka sellaisen lain on laatinut? Sitäpaitsi: tunnenko sitä laatijaa? Tuskin ne ilmoittautuvat minulle. Minun sen sijaan on ilmoittauduttava koulun kansliaan. Heräsin aamulla ja tiesin että ehdot menevät nurin. Pää oli kirkas.

Tuon ylläolevan muisteluksen syy on yleinen poliittinen tilanne.  Otin siis kirjahyllystä Paavo Haavikon teoksen nimeltä Kansakunnan linja. Etsin vuoden 1956. Silloin Urho Kaleva Kekkosesta tuli Suomen tasavallan presidentti ja oli yleislakko. Kirjoittaessaan loppupäätelmänsä siitä ajasta Haavikko kirjoittaa:
” Sosiaalidemokraatit olivat hävinneet vuoden 1956 presidentinvaalit, SAK hävisi yleislakon, ja valtion kassa oli tyhjä syksyllä 1956.”

 
Ehkä tuossa puhuu runoilija tai vain muuten epätoivoinen ihminen. Muistan hyvin yleislakon. Täytin sen vuoden kesällä 11 vuotta. Kaikki oli epävarmaa eikä mistään saanut puhua edes pihalla lasten parlamentissa. Koulussa ei puhuttu politiikkaa. En muista oliko meillä edes koulua sinä aikana kun lakko oli.

En ollut ikinä jaksanut lukea sanomalehtiä lukuunottamatta sarjakuvia ja ehkä jotain nuorisopalstaa. En tiennyt mitään eduskunnasta, puolueista tai ylipäänsä vallasta. Oletan että siitä ei haluttu lapsille kertoa mitään. Muistan että oven sain avata kerrostalossa vain jos tiesin kuka oli tulossa. Kotona oli puhelin. Se soi ja isä ja äiti sulkivat oven kun puhuivat puhelimessa. Isoäiti oli lähettänyt paketin ja kertoi kuulemma terveisiä. Kaupat olivat kiinni.

On tietysti mahdollista että en muista tarkkaan mitä silloin tapahtui. Taatusti voin sekoittaa koko lakon influenssaan, jolloin koulukin oli kiinni. Meistä ei muistaakseni sairastunut kukaan. Sen tunnelman kyllä muistan että maa ja ihmiset olivat raiteiltaan.  Että kun aikuiset sanoivat että maa on raiteiltaan, ajattelin että junien veturinkuljettajat unohtavat katsoa lippuja ja viirejä ja ajavat toisen junan kanssa yhteen. Kuurilan junaonnettomuus ei ehkä ollut vielä tapahtunut. Aivan: Wikipedia kertoo että Kuurilan junaonnettomuus oli 15.3.1957.  Ehkä silloin oli se influenssakin?

En tiedä miten tarkkaan Paavo Haavikko on tutkinut historiaa. Mutta on hän ainakin ollut aikuinen kun elettiin vuosia 1956-57. Olen pitänyt Haavikon runoista paljon, samoin hänen näytelmistään.  Minulla on tietenkin omat muistoni. Lapsi ei vielä tajua kaikkea, vaikka tietääkin että maailma on raiteiltaan, siis se lähimaailma, ja että juna on pikajuna.

Nyt on vain niin, että on poliittisia lakkoja.  Tiedän suunnilleen mitä termillä tarkoitetaan. Mutta olen elänyt jo aika kauan tässä maassa ja ollut ylipäänsä olemassa muuallakin kuin täällä, enkä tiedä voiko olla epäpoliittisia lakkoja. Isäkin oli historian opettaja ja saarnasi koko ajan historian petollisuutta. Kun kysyin että mitä, niin ei osannut sanoa. Sellaisille piti olla kiltti sitten. Käsittääkseni aikuiset eivät edelleenkään osaa sanoa mikä on mitä. Ovatko hallituksessa istuvat ihmiset ja heidän avustajansa aikuisia? Tuskin. En usko.

Tulin juuri Tampereelta, jossa oli mukavia ihmisiä TAYSissa. Tutkivat miten leikattu korva jaksaa. Kuulo on parantunut. Se ei ollut uutinen. Tiedän sen siitäkin, että usein päähän sattuu kun joutuu kulkemaan liikenteen melussa. En muista lapsena kärsineeni metelistä. Mutta jonkun influenssan tai lastentaudin jälkeen kuulo meni. Edellisvuonna olin vielä kuullut saunasirkan juttelua savusaunan lauteiden alla.
Joku juuri muisteli Viljo Kajavaa joka kirjoitti runoja Tampereesta. Tässä on numero 1 osastosta Kuvat, Tampere vielä kerran. Teoksen nimi on Käsityöläisen unet (Otava 1968). Olin unohtanut että minulla oli se kirjahyllyssä:
” Ensin syljenharmaa pisara
Sitten toinen kolmas sata tuhat miljoonia
Niin silmikoituu sumun kudos
Koskenrannan tehtaan rapattuun tiiliseinään.”

18.2.24

Kirjoja muun muassa lapsista

Olen huomannut että vuosi 2023 on ollut hyvien kirjojen julkaisuvuosi. Siitä voi ehkä syyttää koronaa. Ihmiset eivät vuosina 2020-22 oikein olleet missään kotiensa ulkopuolella. Ja jos oltaisiinkin jossain, niin ainakaan eivät päässeet päidensä sisältä kunnolla pois. Jos ihmiset haluavat asiaa miettiä tarkemmin, niin varmaan he päätyvät samaan kuin tutkijatkin ehkä vielä päätyvät: suomalaiset pitävät  viranomaisia jollain tavalla omaisinaan, joten he uskovat kun sanotaan että ei saa kokoontua eikä liikkua isommissa ihmisjoukoissa. On selvittävä itse.



Muistan kun pandemianaikainen pääministeri Sanna Marin lopulta tuskastui ja ilmoitti että onhan isovanhempien saatava nähdä lapsenlapsiaan. Ehkä koulut olivat jo silloin alkaneet uudestaan. Aina olen ollut sitä mieltä, että lapsiin on pidettävä etäisyyttä, koska he saavat aina uudet taudit ensimmäiseksi ja levittävät niitä urakalla. Marinin tuskastuminen ehkä johtui siitä, että hänellä oli itsellään pieni lapsi. Lapset olivat päivähoidossa ja sen takia myös aikuiset sitten sairastuivat milloin mihinkin.

Sairauksia riittää vaikka ne eivät olisikaan koronaa tai lintu-influenssaa. Todennäköisesti joku terveysvirasto tutkii mitä sosiaalisia vaikutuksia koronalla oli. Lehdissä ja radiossa kerrotaan nuorten voivan huonosti. En tiedä millä lailla huonosti, mutta tuskin niissä uutisissa vatsatautia tarkoitetaan saati koronaa. En tiedä yritetäänkö nuorisoa sitten myös hoitaa. En muista että isoihin kampanjoihin on ollut varaa oikeastaan koskaan. Meillä on sitä paitsi hallitus joka säästää.

Koska olen terveyttä ja kaikinpuolista hyvinvointia miettinyt tässä nyt vuoden verran suhteellisen vapaana kulkiessani, niin minusta kirjoissa näkyy sosiaalipoliittinen painotus ainakin jossain määrin.  Kun käyn kirjastossa hakemassa lukemista, niin löydän usein sellaisia kirjoja, joista on ollut esimerkiksi kirja-blogeissa juttua. En nyt valita ettei lehdissä näy juttua kirjoista. Tuskin niitä on koskaan kovin ahkerasti luettu. Eivätkä ihmiset suurin joukoin kulje näyttelyissäkään, ellei kyseessä ole vanhoja mestareita kuten Edelfelt. Tärkeintä minusta on se, että kirjoja sentään vielä kustannetaan. Voi tietenkin olla että uutisotsikot lasten ja nuorten huonovointisuudesta ovat totta. Joku varmaan kerää tilastoja

Juuri nyt luen Günter Grassin kirjaa nimeltä Taikalaatikko, joka on Grassin muistelmien ensimmäinen osa kuten takaliepeessä kerrotaan: ”Taikalaatikolla Günter Grass jatkaa omaelämänkertaansa, jonka Sipulia kuoriessa aloitti, tällä kertaa kätkeytyen lastensa puheenvuorojen ja ihmekameran otosten taakse.” Elämänkerran viimeinen osa taas on nimeltään Grimmin sanat ( suom. Oili Suominen 2015). Tuntuu hyvältä että hänen suomentajansa on ollut pitkin matkaa Oili Suominen. Suomentaja on aivan samalla tavoin luova kirjoittaja kuin alkuperäisen kirjan kirjoittajakin. Ja: saksaa sujuvasti lukevia on suomenkielisissä käsittääkseni aika vähän. Ymmärrän kyllä saksaa jos on tankattava, mutta nyanssit varmasti jäävät piiloon. Grass on sitä paitsi tavattoman täsmällinen.

Grassista on tullut minulle jonkinlainen oma talonsa, vaikka sokkeloinen, vuosien myötä. Nimenomaan Taikalaatikon lukeminen auttaa minua kovasti, kun luen vuonna 2023 julkaistua ”Hullut ihanat linnut”, käsittääkseni Joonatan Tolan toinen kirja, ensimmäinen oli nimeltään ”Punainen planeetta” ja vuodelta 2021. Kummatkin käsittelevät perhettä ja heistä nimenomaan lapsia. Tai ehkä on sanottava toisin: lapset näkevät miten vanhemmat elävät eivätkä voi mitään sille.  Tässä on ote lasten näkökulmasta ”Hullut ihanat linnut”-kirjasta. Luvuilla on nimet ja tämän nimi on: ”Jos sinulla olisi mies apuna”:
”’Oletko dinä hanhiemo?’ kysyin ovella seisovalta naiselta.
  Hän oli noin 50-vuotias, järjettömän iso henkilö, joka ei meinannut mahtua ovesta sisälle. Perässä tuli jotakuinkin äidin ikäinen, pieni luihin näköinen eloton kalpea nainen, jolla oli violetiksi maalatut huulet, punaiset kaninsilmät, ja niin lituskat kasvot että ihan kuin olisi jyrällä pään yli ajeltu, äiti kuvaili myöhemmin.
  Hanhiemo talsi huoneesta huoneeseen jalalta toiselle vaappuen, hitaasti kuin leivällä turvotettu ankka. Kynnet, jotka olivat käyrät kuin varpushaukalla, puristivat jättiläistissejä vasten kansiota (arvatenkin lasten vikalistaa). Hän nuuhki ilmaa kuin näätä kanatarhassa ja loi meihin pälyilevän, ranskanperunan ohi kylmästi kävelevän nirson sorsan katseen: missä oikeat lapset ovat, katse tuntui sanovan, oletko rouva pannut ne kellarihäkkiin vai kenties tappanutkin, ottanut tilalle katulapsia.
  ’Terve pallinaama”, pikkuveli sanoi. ’Mitä tinä tuijotat?’”
  (Hullut ihanat linnut, s.25)

En muista nähneeni näin tervehenkistä tekstiä perheestä/lapsuudesta. ”Hanhiemo” tuli esitellyksi oikein pätevästi ja hän on milloin lähempänä ja milloin kauempana perheestä, josta oli hiljakkoin isä kuollut ja äiti alkoi potea surua oikein tosissaan. Sossun työntekijä ei saanut äitiä haastatelluksi oikein mitenkään, kun kaikki neljä lasta vastasivat kysymyksiin ja johdattelivat virkahenkilöä.

Erinomaista lasten maailman kuvausta! Mutta oletan että tarinassa on omakohtaisuutta ja on todella korkea aika että on, koska lapsethan tottakai kärsivät korona-vuosista muutenkin saati että jos kyseessä oli sosiaaliviraston jo tuntema perhe. En ole millään lailla pätevä arvioimaan oikeaan osumista, mutta sen kirja kyllä kertoo, että sossu voi mennä aivan metsään jo alusta lähtien.

Lapsena tärkein kirjani oli ehdottomasti Peppi Pitkätossu, joka olisi nykyään sossun asiakas. Peppi oli reipas tyttö joka pärjäsi aivan itse vaikka vanhempia ei näkynyt ja taisi olla niin, että setäkin kellui jossain Kaspian meressä. Peppi eli elämäänsä ja nk. normaalit lapset Annika ja Tommi kävivät joskus auttelemassa. Muistelen että kirja luokiteltiin fiktioksi, mutta kun luin tätä Tolan kirjaa, rupesin epäilemään että jotain aivan todellista oli senkin kirjan takana. Astrid Lindgren oli ruotsalainen kirjailija, joka muistaakseni kertoi vanhana hankalista kotioloistaan lapsena. Tottakai: kyseessä oli ilman muuta myös varhainen feministikirjailija, Lindgren.

En väitä että Tolan kirjat kuuluisivat lapsille. Mutta jos lapsi tahtoo lukea kertomuksia lapsista eikä satuja, niin kai hänen pitäisi antaa lukea aikuisen kirjoittamia kirjoja lapsuudesta? Ehkä ne olisivat jopa terapeuttisia myös lapsille? Aikuiset ovat käsittääkseni keskimäärin paljon kovakorvaisempia kuin lapset. Eivät oikein käsitä eivätkä ennen kaikkea enää muista, miten tulivat kasvaneeksi juuri siihen muottiin, jollaisina ilmenevät nyt lapsilleen. Sukupolvet kasvavat ja kasvavat sitten erilleen.

Nyt kun luen Günter Grassin Taikalaatikkoa, mietin sitä miten monella tavalla sukupolvet voivat kuitenkin olla ja elää yhdessä. Grass on aikamoinen velho kuljettaessaan vuoskymmeniä mukanaan. Että hän ymmärtää miten lapset asiat näkevät tuntuu jo hänen teoksestaan Peltirumpu. Ja ne Grassin kasubit siinä Danzigin ympäröivällä maaseudulla! Luulin pitkään että he ovat Grassin oman mielikuvituksen tuotetta, mutta on heitä ollut. Ilmeisesti ovat puhuneet jotain balttilaista kieltä. Preussin kieli oli jo kuollut varmaan Grassin Danzigin vuosina. En ole kasubin kielen kuolemasta kuitenkaan aivan varma, sillä eikö kirjailija olisi kuitenkin tahtonut tietää, mitä/miten ne ihmiset puhuivat?
 
Tietysti kirjassa tuntuu kirjailijan koko tuotanto, siellä on myös Kampela joka oli aikamoinen vonkale ilmestyessään, en muista milloin. Ja Grimmin veljekset ottivat tehtäväkseen kerätä satuja ja tarinoita ja kaiken lisäksi saivat aikaan valtavan saksan sanakirjan. Sen vuoksikin Grassin muistelmien viimeinen osa oli nimeltään Grimmin sanat. Sitä oli hauska lukea, koska vuoskymmenten takainen koulusaksa heräsi päässäni yhtäkkiä henkiin:
”Myöhemmin epäilys, Zweifel, kiteytyi jopa maan alla eläväksi ihmiseksi, jonka mielestä piti epäillä kaikkea paitsi etanoita. Sillä paljon siitä, mikä oli painettu ja mitä pidettiin totena, sujuikin aivan toisin ja uskon voimalla väärin. Lujaksi luultu kallio mureni. Toiveet sulivat heti kun sää muuttui. Ja myös rakkaus eksyi väärään osoitteeseen, kävi vieraissa.” (Taikalaatikko, s. 75)

27.1.24

Norjassakin julkaistaan hyviä kirjoja

Sain luetuksi loppuun erittäin intensiivisen romaanisarjan. Olen muistaakseni käsitellyt Maja Lunde-nimistä suhteellisen nuorta norjalaiskirjailijaa blogissa ennenkin. Nyt on kyllä hyvä ajatella häntä senkin takia, että vähän vanhempaa kaartia norjalaiskirjailija, Jon Fosse, sai viime syksynä Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hänestä on pieni Ylen dokkari, joka kertoo oleellisen. Fosse oli television kirjallisuusohjelmassa vähän ujo, mikä johtuu ehkä siitä, että hän on myös muusikko eikä häntä ole kutsuttu soittamaan. Maisema on vuonomaisema jossain päin Norjaa ja tavattoman kaunis. Sen sijaan en muista nähneeni Maja Lundea Ylen ohjelmissa. En minä tosin televisiota kovin usein katso. Kulttuuriohjelmia silti suurimmaksi osaksi, kirjaohjelmia mielelläni.

Fosse on kirjoittanut paljon näytelmiä. Yksi hänen näytelmänsä on ollut Ylen kuunnelmana. Se ei ole ollenkaan huono, semmoinen kamarinäytelmä, jossa on muistaakseni tasan kaksi ihmistä, mies ja nainen. Häntä siis on jossain määrin suomennettu. Sen kyllä ymmärsin että kieli on hankalaa, koska hän kirjoittaa muistaakseni sitä norjaa joka on vanhaa norjaa. Ellei sitten sitä uudempaa? 

En ole ikinä käsittänyt miksi kirjoitettuja ja ilmeisesti puhuttuja kieliä on kaksi. Muistakseni toinen kirjakieli on perustettu ei niin kovin kauan sitten, nimeltään se on nynorsk eli uusnorja. Vanha kieli oli taas tanskan kieleen perustuva bokmol eli kirjanorja. Asia on nyt niin, että hän kirjoittaa uusnorjaa. Katsoin netistä.  

Samoin on Maja Lunden laita. Olen käynyt kerran Norjassa enkä oikeastaan ymmärtänyt ollenkaan kieltä jota ihmiset ympärillä puhuivat. Samoin olen käynyt kerran Tanskassa enkä ymmärtänyt sitäkään vähää kuin mitä tajusin ajoittain Norjassa. Rupesin noiden kahden matkan vuoksi miettimään semmoista, että miksi meillä pitää opiskella ruotsia, koska ihmiset sekä Tanskassa että Norjassa kehottivat puhumaan Skandinaviskaa. Semmoisesta kielestä en tiedä yhtään mitään. 

Voi olla että se on sitten vähän samaa kuin kveenin kieli on suomalaisille. Sitä puhutaan Jäämeren rannalla Norjassa. Sitä on vaikea ymmärtää. Jos näkee sitä luettuna, sen kyllä käsittää vähän samalla tavalla kuin karjalan kielen. Kielillä tuntuu olevan tapana liudentua toisiinsa. Sen vuoksi murteillakin on omat rajansa.

Olen utelias Jon Fossen suhteen ja siksi otin kirjastosta Maja Lunden ilmastokvartetin viimeisen osan, joka on jäänyt minulta kesken. Olen kyllä kirjoittanut ainakin ensimmäisestä eli Mehiläisten historiasta. Se kirja vaikutti dystopialta ja jäin ihmettelemään nyt viimeistä osaa lukiessani että olenko nähnyt unta kun olen jostain aivan muualta kuin siitä kirjasta lukenut, että lapset joutuvat kiipeilemään puissa ja liimaamaan niihin siitepölyä että mehiläiset eivät kuolisi. Todellisuus on dystopiaa? 

Toinen osa on nimeltään Sininen ja kyse on tietenkin puhtaan veden puutteesta. Kolmas on nimeltään Viimeiset, jossa kerrotaan miten eläimille käy. Tämä viimeinen kertoo kaikenlaisista kasveista - ja myös eläimistä ja ihmisistä (joka on se kamalin eläin) - ja siitä miten ne pärjäävät uudessa tilanteessa. Sen nimi on Unelma puusta ja se on sijoitettu Huippuvuorille. Siellähän on talo, jossa on ihmiskunnalle tärkeimmät siemenet, eli siemenpankki. Oletan että siellä on myös siemeniä Suomesta. 

 Ilmastonmuutos estää kasveja kasvamasta normaalissa syklissään, koska ne ovat riippuvaisia lämmön ja sateen ja valon määrästä. Valokin nimittäin muuttuu, koska ihmiset pakkautuvat isoihin kaupunkeihin ja hyönteiset eivät osaa lukea keinovaloa. Lisäksi on ilmennyt että keinovalon aallonpituus ja väri ovat monille pölyttäjille vääriä. Eri ilmastoissa hyönteisten elämä tapahtuu vähän erilaisissa sykleissä ja sen takia olisi tärkeää että keinotekoista valoa vähennettäisiin. Sitä ei vielä ainakaan ole julistettu yhdeksi korjattavaksi asiaksi, keinovaloa. Käsittääkseni esimerkiksi Euroopan unionilla on olemassa jo ympäristödirektiivejä. Sitten on eri asia miten hyvin niiden noudattamista voidaan valvoa.  

Tässä viimeisessä kirjassa Lunde käsittelee myös kuolemista pandemiaan. Huippuvuorille se ilmeisesti tulee muuttolintujen mukana. 

Ajattelin kirjaa lukiessani kettu- ja minkkiparkoja vankeina ja sairaina valtavissa vankiloissa esimerkiksi Suomessa. Tällä kertaa lintuflunssa ei lähtenyt leviämään ketuista ja minkeistä ihmisiin. Ihmiset pystyvät varomaan, vangitut eläimet taas eivät pysty. 

Huippuvuorilla ihmisille on ehkä kehittynyt oma pieneliöstönsä, koska ne saaret ovat erillään muusta ihmiskunnasta. Maailman häviäminen on aivan ilmeisesti kiinni sattumasta. 

Kirjastosta löytyi tämäkin viimeinen osa Lunden kvartetista. Kirjastolta tuli ilmoitus eräpäivästä. Kirja on vietävä takaisin. Tai ainakin sen lainaus on uusittava. Unelma puusta on Katriina Huttusen suomentama ja se on ilmestynyt viime vuonna.  

Tämän kvartetin neljäs osa on sillä tavallakin hyvä, että se kertoo hienosta kirjastosta jollainen on rakennettu Huippuvuorille. Sen lisäksi siellä on poroja ja jääkarhuja. Jääkarhujen tilanne on kamala, koska ne tarvitsevat jäätä johon perustaa pesä. Huippuvuorillakin jääkarhut ärhentelevät ihmisille, vaikka niitä ei siellä paljon enää olekaan ja lopuksi tässä kirjassa on enää yksi. 

Luulisi että karhut tietävät ihmisten maistuvan pahalta, koska ne syövät niin paljon roskaruokaa. Yritin kyllä lukea millainen ruokavalio ihmisillä siellä on. Vihanneksista taitaa olla isoin pula.  

Huippuvuorten ihmisistä on netissä tietoa. En ollut ennen tätä kirjaa tiennyt että Huippuvuorilla on poroja. Mutta siitä ei voi olla varma, koska tämä kirja on fiktiota. Osa Huippuvuorista kuuluu Norjalle ja osa Venäjälle. Toivottavasti ne nyt eivät rupea siellä tappelemaan. On aivan tarpeeksi paha että Euroopassa on jo sota. Ja Lähi-Idässä. Ja vähän kaikkialla. 

Siksi pitää miettiä ja kysellä:  

”Milloin ihmisestä tulee aikuinen? Mitä aikuisena oleminen merkitsee? Sitä , että hän tekee päätöksiä, jotka vaikuttavat muihin. Sitä, että hän huomioi enemmän muita kuin itseään. Sitä, että hän suojelee niitä, jotka ovat heikompia, asettuu seinäksi maailman vaarojen ja lasten väliin. Mutta on se enemmänkin. Vastuuta, välttämättömyyttä, suojelua, huonoa omaatuntoa… vastaus kysymyksiin oli jossain näiden sanojen välissä.” (Maja Lunde: Unelma puusta. Suom. Katriina Huttunen, Tammi 2023)

10.1.24

Tieteisfantasiaa kahden pakkasen välissä

Nyt on ensimmäiseksi merkittävä se kirja jota olen lukenut pitkään enkä ole ottanut siihen rinnalle muita kirjoja. Niin ei käy enää kovin useasti. Asun huushollissa jossa on paljon kirjoja ja kirjasto on kävelymatkan päässä. Käveleminen onnistui oikein hyvin myös kovien pakkasten aikaan. Kuivan pakkasilman hengittäminen oli vähän hankalaa, mutta jalat osasivat kuitenkin pysyä tahdissa. 

Matkalla kirjastosta kotiin vuoden 2023 joulun aikaan


Minulla on muutama Johanna Sinisalon kirjaa jo ennestään. Olen kirjoittanutkin niistä mutta lähinnä lehtiin. Nyt lehdet eivät juuri tarvitse enää kirjallisuusjuttuja, eivät edes kritiikkejä. Tähän liittyy sen verran negatiivisia tunteita että mainittakoon muutama: kirjallisuuskriitikkojen ja sitä myötä kritiikkien määrä on vähentynyt Suomessa paljon. Tuo tuli kirjoitetuksi juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt: lehtien toimituskäytäntö muuttui ensin, koska enää ei löytynyt tilaa kulttuurisivuille ja sitä myötä kirjallisuudelle. Suurimmissakin lehdissä kirjoista kirjoittaminen selvästi väheni.

Suurin harmi tässä tulee tietenkin siitä, että jos kouluissa olisi kirjallisuusopetusta, niin mistä opettajat saavat tietonsa kirjoista? Kustantajien luetteloistako? Vai ovatko maakuntien paikallislehdet jollain tavalla parempia tietäjiä ja osaavat vinkata maakunnassa elävästä/elävistä kirjailijoista/kirjoittajista, joiden kirjoja kannattaisi ottaa opetusohjelmaan? Onko kouluissa esimerkiksi omia kirjastoja, joista oppilaat voivat lainata kirjoja? Lasten ja nuorten kirjallisuus on kyllä esillä kerran vuodessa, kun jaetaan Finlandia-palkintoja. Ehkä lasten vanhemmat ja äidinkielten opettajat pääsevät peräti esittämään raadeille ehdotuksia?

En ole itse ikinä lukenut yhtään Magdalena Hain kirjaa ja nyt harmittaa kun tiedän että en missään tapauksessa saa kirjaa käsiini kirjastosta aikoihin. En voi erityisesti pyytääkään kirjoja, koska en ole kirjoittamassa kirjoista sanomalehtiin: kirjoista kirjoittajia ei niissä enää tarvita. Mihin ihmeeseen siis voisin tarvita Magdalena Hain suosittuja lasten/nuorten kirjoja? Pyytämiseen ei taida olla yhtään hyvää syytä. Voisin minä mutista siitä että tahdon lasten pääsevän irti puhelinten pakonomaisesta näpräämisestä.

Siihen olisi vain yksinkertainen syy: lasten toivoisi laajentavan kokemusmaailmaansa standardiminimistä (jollainen on varmaan kaikissa koulun kirjastoissa ainakin) aivan itse ja omaehtoisesti   ja levittäytyvän niin laajalti mielenkuvitusmaailmaansa että sieltä tulevat jo toisesta päästä vastaan kaikenlainen kirjojen maailma. Ihmisten onnellistamiseksi ei tarvita mitään muuta. Siihen voi tietenkin lisätä vielä kuvia ja musiikkia, mutta niitäkin on saatavilla. Kirjasto on onneksi paljon enemmän nykyään kuin mitä oli silloin kun olin lapsi. Silloin ei saanut esimerkiksi lainata aikuisten kirjahyllyistä mitään ennen kuin oli 12-vuotias. Lastenkirjallisuutta oli vähän. Sain sitten kirjakauppaan itselleni pienen pallin että saatoin istua lukemassa jotain joka oli pakko saada luetuksi juuri silloin. Olin lukenut jostakin herkullisesta kirjasta sanomalehdestä.

Pitää olla tietenkin lukutaito. En tiedä ovatko viime vuoden tiedot lasten ja nuorten lukutaidon romahtamisesta totta. Itse en usko että olisin selvinnyt lapsuudesta ja nuoruudesta edes tähän määrään täyspäisenä ilman kirjoja. Eikä minulla ollut mitenkään varaa itse romahtaa, saati että olisi nykyään, kun muita huveja on vähemmän.  Onneksi jouluksi tulivat pakkaset, joten pääsin kaivautumaan  kirjojen maailmaan. Se on helppoa aivan missä tahansa. Juhlapyhät olivat ja menivät, kirjasto oli monina päivinä kiinni tai sitten olin arkajalka enkä uskonut selviäväni vilustumatta 25 asteen pakkasessa sinne ja takaisin. Kotoa löytyi kirjoja, joita en ollut lukenut ainakaan 40 vuoteen. Ja lisäksi vielä oli sellaisia joita en ollut ehtinyt vielä lukea. Sitten ovat vielä netin kirjat.


En siis ole nähnyt Magdalena Hain lasten-/nuortenkirjaa vielä. Mutta tuossa on nyt vieressä Johanna Sinisalon kirja, joka kertoo yhdestä perheestä ja etenkin sen lapsista. Perheen tyttö on 6-vuotias Sissi ja muutaman vuoden nuorempi poika Luukas. Kirjan kannessa on kuva vantterasta hahmosta, josta ei voi sanoa sukupuolta eikä ikää. Paitsi että se ei ole aivan pieni lapsi. Oikeastaan luulen että se on lapsista vanhempi, Sissi, nuorempi Luukas olisi selvemmin pikkulapsi.  

Lapsilla on eri äidit ja kaikki neljä asuvat yhdessä. Lasten isät käyvät silloin tällöin kylässä. Kirja on ilman muuta aikuisten kirja, koska siinä käsitellään kehityspsykologiaa ja tautien syntyä (en tiedä onko kirjan tekemisen aikaan jo liittynyt tieto korona-pandemiasta, siitä muistaakseni liikkui tietoja jo vuoden 2019 loppupuolella ja kirja on julkaistu 2020), mutta ilman sitä tietoakin on tietysti tärkeää sekä äideille että isille ja tietysti lukijoillekin tietää miten taudit tarttuvat ja  miten tauteja voi torjua tai parantaa. Olisin nuorena ehdottomasti halunnut lukea tämän kirjan, koska siinä kerrotaan lasten mielikuvituselämästä. Käsitykseni oli silloin se, että sen paremmin vanhemmat ja muu suku kuin opettajatkaan eivät mitenkään voi arvata miten villiä elämä oli lasten päiden sisällä.
 
 Kirjan nimi on Vieraat ja jokainen lukija saa tietysti itse miettiä miksi sen nimi on tuo. Oma kandidaattini ovat bakteerit ja virukset jotka ovat ihmisten ympärillä. Bakteereja ja viruksia on kaikkialla. Luin tämän aamun Tampereella ilmestyvästä Aamulehdestä että kaupungissa on ruvennut leviämään ärhäkkä noro-virus. Kirjan tapahtumapaikkakin on Tampere. Nyt kirjoitetaan että kaupungin ratikan kiskot ovat paikoin särkyneet vuodenvaihteen kovissa pakkasissa. Kirjan kannen hahmon iholla kulkee sikermä johtoja ja sitten niiden liitäntöjä. Johdot saavat selityksensä kirjasta tai sitten eivät. Voisiko tuo olla vagus-hermo, jonka merkitys on tärkeä ihmisen hermostossa? Ymmärrän asiasta sen verran että hermosto on hirvittävän monimutkainen juttu ja vagus-hermorata esiintyy kirjassa.

Johanna Sinisalo on kirjoittanut tieteiskirjallisuutta ainakin ennen, ja jos ei sitä niin ainakin fantasiakirjallisuutta, vaikka kaiketi kaikki keksityt tarinat ovat fantasiaa. Ongin kirjan kirjastosta koska olin turhautunut siitä, että en saanut käsiini Isaac Asimovin Säätiö-kirjasarjaa. Olen lukenut sen ehkä 1970-luvun lopulla. Se on massiivinen 5-osainen järkäle, jonka arvoa minun silmissäni lisää se, että Asimov oli aivan oikea tiedemies. Siinä kirjassa esiintyi ikivanha nainen, jolla oli jäljellä enää aivan vähän kohtia ruumiissaan semmoista, joka oli ollut jo syntyessä. Nainen oli muistaakseni 500 vuotta vanha ja kyborgi. Asimov tarvitsi kirjaansa semmoisen ihmisen joka oikeasti muisti, en tiedä sitten kuinka iso osa hänen aivoistaan oli jäljellä. Olisin halunnut lukea kirjasarjan uudestaan.

Avasin Sinisalon kirjan auki tuosta noin ja löysin yhden kohdan kirjassa, jossa Sissi kertoo mitä oli tapahtunut:
Mä tiedän että Siiri on antanut sitä vaguskorvahoitoa Luukkaalle. Ainakin kerran samaan aikaan kun mä olin Leian synttäreillä, ja silloin mä menin vähän taikauneen, ja mä oon varma että se on toisenkin kerran, silloin kun mä olin hetken taikaunessa Lellussa.”(Vieraat, s. 246/448, kustantaja Karisto, 2020)

Olen erittäin pitkän elämäni lapsuudesta muistavinani, että ei ollut mitään rajaa, mistä saattoi ruveta kerimään tarinaa. Aikuisten maailma oli kyllä vuonna 1951 paljon kauempana lasten maailmasta kuin nyt. Mutta muistan talvella 1951-52 katsoneeni Pohjanmaan taivasta hartaasti ja kauan, iltatolkulla, sen jälkeen kun olin päässyt käymään lasten kerhossa, jossa opetettiin tähtikarttoja. Siis niitä eläviä tähtiä, jotka vaelsivat paikasta toiseen riippuen toisistaan. Ja ehkä meistä Maassa asuvista, vaikka ihmiset ovat liian pieniä vaikuttaakseen mitään, mutta Maa oli vähän isompi kappale.

Kerroin pihan lapsille tähtikartoista. Meillä ei ollut juuri pihavaloja ja tähdet loistivat kirkkaina. Jatkoin itse sitä kerhon pitämistä, koska jostain syystä kukaan toinen pihan lapsi ei ollut käynyt tiede-kerhossa. Ehkä he eivät olleet saaneet vanhempiensa lupaa? Olisi pitänyt mennä toiselle puolen isoja kivitaloja. Ehkä he olisivat tarvinneet vanhemmat mukaansa, etteivät olisi eksyneet. Pakkasta oli ainakin kaksikymmentä astetta. Kinoksessa säteilivät tähdet kun yksinäinen verstaan lamppu osui siihen.

Kirjan loppu on hirveän kamala ja hankala ja tolkuton. Mutta kun ajattelen niitä kirjan henkilöitä niin minusta niiden elämä oli hankalaa ja tolkutonta ja sen lisäksi kamalan onnellista, niin että olisivat ne senhetkisenkin katastrofin voittaneet. Vieraat on kunnon kirja. Ehkä pitäisi kävellä kirjastoon huomenna kun on viimeinkin lauhtunut eikä vielä uudestaan kylmä ja panna nimensä siihen listaan, jossa jonotetaan lukemaan Magdalena Hain kirjaa.

Torstaina tulevat kylmät taas. Sitä paitsi ovista ja ikkunoista vetää. Pitää valita lukupaikaksi joku kauempana ikkunoista.