On huokaistava välillä vaikka korvan implantti toistaakin pään sisäisen huokauksen kuin se olisi suuri tuuli josta Laila Kinnunen laulaa ”Mandshurian kummuilta”. Se laulu liittyy Venäjään tai Kiinaan ja on sillä lailla kummallinen, että käsittääkseni Mandshuria on Mongoliassa, sisä- tai ulko-Mongoliassa ja sinne on haudattu ihmisiä. Ilmeisesti juuri niiden kumpujen alle. Siellä siis tuulee. Ja kun hengitän, olen kuulevinani miltei myrskyn kun ylipäänsä hengitän. Implantti toistaa mitä sen on käsketty toistaa. Kuulohermo ja aivot ovat tottumassa uuteeen kulttuuriympäristöönsä.
Kuulohermo on joutunut tiistaista lähtien ottamaan vastaan kummallisia viestejä. Aivot taas työskentelevät ja väsyvät ja aloittavat uudestaan kun olisi saatava selvää äänistä. Minulla on toisessa korvassa tavallinen kuulokoje. Näin sen takia että muuten olen vielä enemmän kuuro. Ja nämä implantin hurinat ja muu elektroninen metelöinnit saavat minut säpsähtelemään.
Lenninkin mielestä puhun aivan päättömiä koko ajan. Mutta hän kyllä tietää olevansa älykäs kissa. Yritän sanoa että pään sisällä soi, mutta se kävelee muualle. Lenni ei puhu.
Aamulla kuulokoje piti meteliä, mutta se ei muuta kuin tahtoi saada uuden patterin sisuksiinsa. Tulin tiistaina junalla kotiin enkä koko matkan aikana oikein tajunnut minne Moog-äänimaisemaan olen joutunut. Moog oli syntetisaattori 1950-luvulla ja vielä myöhemminkin. Siitä ja muistakin syntikoista on dokumentti Ylen Areenassa tai ainakin oli (en onnistunut nyt äsken löytämään tuota ohjelmaa). Siinä kerrotaan pioneeri-naisista jotka alkoivat ottaa käyttöönsä syntikoita ja sen jälkeen oppivat vielä liittämään niihin varhaisia tietokoneita ja sillä lailla pystyivät säilyttämään musiikin.
Naiset halusivat säveltäjiksi, mutta heitä ei huolittu musiikkioppilaitoksiin. Siksi he päätyivät tekemään musiikkinsa itse. Se sinänsä oli tietenkin itsenäisyysjulistus.
Meillähän on omamme, Kaija Saariaho, joka päätyi opiskelemaan äänilaboratorioihin Pariisiin. Olen kuullut, että ei Suomessakaan jostain syystä ole kovin paljon naissäveltäjiä. Useimmiten mainitaan Helvi Leiviskä.
Syntetisaattorisäveltäjä/muusikko Sharl on vieläkin muistissani. En ole nähnyt häntä sitten Amerikan kommuunipäivieni eli vähän yli 53 vuoteen. Sharl käytti Moog-syntikkaa ja oli nuori nainen. Minä en ymmärtänyt silloin hänen työstään yhtään mitään. Sittemmin hän on opettanut musiikkia eri collegeissa. En tiedä onko hän säveltänyt myös. Mutta silloin 1970-luvun alussa hän kyllä soitti bändissä musiikkia jota paremman puutteessa kutsun älymystö-rock’n’rolliksi. En tiedä tarvitsiko se mitään tyylisuuntaa vaivoikseen, mutta ei se oikein tanssittavalta tuntunut. Enkä edes muista mikä sen nimi oli.
Mutta oli se kiinnostavinta tavaraa mitä olin kuullut koskaan. Ja olin sentään kuullut kaikenlaista, koska lapsuuskotonakin aina soi. Isäkin soitti koko ajan korvakuulolta Chopinia ja Lisztiä - ja tietenkin operetti-sävelmiä. Meillä siis oli piano. Se hävisi samaan aikaan kun koti hajosi.
Kuulokojeeni ja implanttini eivät viittaa mitenkään naissäveltäjiin paitsi sillä tavalla, että olen todistettavasti nainen ja sävellän tai ainakin sävelsin öisin musiikkia, joka syntyi tinnitus-nimisestä kuulohermon tulkinnasta, sitä kutsutaan kuulohäiriöksi tai ehkä jopa taudiksi, siis tinnitusta. Siis jotain sellaista että kävisikö tämä, eikö? No entäs tämä? Hermolla ei taida olla puheääntä. Se ei myöskään kirjoita.
Mutta ehkä voin vaikuttaa siihen ajattelemalla. Päädyin jostain syystä toivomaan ulko- tai sisämongolialaista kurkkulaulua. On muistettava että lännessä ei taidettu tietää siitä kurkkulaulusta mitään ennen kuin aika hiljakkoin. Olen miettinyt sitä, oliko Richard Feynman, tunnettu fyysikko (Nobel-palkinto 1965), joka piti kovasti jotenkin Mongoliaan liittyvästä paikasta nimeltä Tuva, mahdollisesti jo kuullut kurkkulaulua. Tuvalaiset olivat erittäin iloisia Nobel-tiedemiehen kyläilystä.
Unikonserttini olivat hyviä, mutta unta niiden kanssa ei saanut, vaan heräsin heti ja kertakaikkiaan. Nyt siis odotan kiinnostuneena tulevatko konsertit takaisin vai eivät. Odottavan aika ei ole pitkä, koska aivot toimivat täydellä teholla ja oheisajatuksia tulee paljon. Oheisajatuksiin on aika kevyt vajota muutenkin aina välillä.
Olin ajatellut katsoa Frank Zappa-dokumentin. Tai ehkä se on konsertti-taltiointi. Minulla oli yksi hänen levynsä kauan sitten. Ostin sen Tukholman Vanhan kaupungin (Gamla Stan) levykaupasta ihan vain levyn kannen vuoksi vuonna 1967. Siinä oli sama aihe kuin jollain varhaisella Beatlesin älppärillä, mutta ihmiset siinä olivat vähän erinäköisiä ja tekstinä oli: ”We are in it only for the money”.
Tottakai seurasin mitä kaikkea Zappa sävelsi ja esitti sen älppärin ostamisen jälkeen, mutta yksi niistä biiseistä ei tuntunut hyvältä oikein millään tavalla, nimittäin ”American Womanhood”. Zappa oli kuin mikäkin naisvihaaja-monumentti siinä. Eikä hän tainnut pyytää sitä kappaletta anteeksi, joten pysyköön sitten ihmisten mielessä siltä osin.
Zappa oli hieno ja hurja säveltäjä siitä huolimatta. Ja kyllä hän kuului oleellisesti 1960-70-luvun rauhanliikkeeseen niin kuin aika moni muukin muusikko. Rauhanliikkeet usein tuottavat paljon musiikkia. Se ei ole oheistuote, vaan kertoo kai sen, että ihmiset mieltävät tietynlaiset asiat kuten musiikin ja muutoksen samalla tavalla. Sattumanvaraisempaa taitaa olla se kuka nuo massaliikkeet aloittaa.
Oletan että aika moni kirjoittaja on miettinyt, miksi juuri sellainen eikä tällainen musiikki kuuluu missäkin aikakaudessa. Muistan kyllä miettineeni mitä mahtaa tapahtua Zappan valtavalle ääniarkistolle. Toivottavasti sitä ei tulla pihtaamaan vain sen takia että se voisi tuottaa hirveästi rahaa. Raha voi olla huono renki, mutta kyllä se on vielä huonompi isäntä. En pysty tämän implantin metelöinnin vuoksi aivan heti kuuntelemaan Zappaa, mutta ehkä kuitenkin suhteellisen pian. Minulta meni kuulo alkaapäätä 11-vuotiaana, niin että jos siihen nyt jotain selvää paranemista tulee 66 vuoden jälkeen, niin en aio valittaa. En ehkä voi valita kuitenkaan haluamaani musiikkia.
Jännittävintä tässä on se, että tiede on mennyt tämmöisiä harppauksia eteenpäin. Juttelin odotushuoneessa minua nuoremman naisen kanssa, joka kertoi että tehtaan pomo kiitti kiinnostuksesta työpaikkaa kohtaan ja jatkoi: ”Ei. Meidän henkilöstöpolitiikkamme on sellainen että emme ota kuuroja töihin.” Yritin laskea milloin se puhelu oli käyty: sen täytynyt olla suunnilleen 1990-luvulla tai vähän sen jälkeen.
Suurin osa ihmisistä ei pysty viemään tällaista työsyrjintä-rikosta mihinkään instanssiin. Ei minkään muun vuoksi, mutta aika moni vammainen on kokenut aina, että ei ole ollut aivan täysivaltainen kansalainen. Valta on hankala juttu, kun sitä käytetään väärin.
Mutta Zappan levy on kadonnut. Olen ehtinyt muuttaa maista toisiin ja jonnekin se on jäänyt. Osaan kyllä soittaa niitä biisejä päässäni. Olen lähdössä kauppaan. Toivottavasti kukaan ei nyt tällä kertaa tahdo keskustella. Toisaalta: ihmiset ovat kauan sitten tottuneet siihen että en vastaa kun kysytään tai vastaan aivan väärään kysymykseen.
Ulkona on aurinkoinen ja tuulinen päivä. Ehkä tuuli ei sentään ylly myrskyksi vielä.
