20.6.18

Satakieltä kuunnellessa


Olen nyt monta kuukautta etsinyt tarinoiden alkua. Ajattelin ensin että se on siellä, josta löydettiin sanskriitin avaimet, tulliluetteloissa ja osto- ja myyntilistoissa. Saattoi siellä olla verotodistuksiakin.  Sattumalta rupesin lukemaan nyt antiikin kreikkalaisia. 

Toisaalta sattumia ei ole. Minulle on luettu pienenä iltasaduksi Kultaista taljaa. Mutta sitten olen myös lukenut Pikku-Marjan eläinrunoja ja siellä pääskynen lentää Egyptiin. Egyptissä asui pitkään Troijan prinsessa Helena, joka oli antiikin kaunein nainen ja aiheutti Troijan sodan.

En pidä sodista käytiin niitä sitten millä tekosyyllä tahansa. Troijan sota oli pitkä ja verinen. Sitten löysin pitkän lukemisen jälkeen yhdenlaisen ratkaisun väkivallan lopettamiseen.  

Olin ollut kuumana päivänä kuuntelemassa satakieltä merenlahden pienessä pikkuruisessa metsässä. Satakieli oli joutunut muuttamaan lahden toiselta puolen pois, koska kaupunki kaatoi rivin rannan puita.  Toistaiseksi pieni metsikkö riittää muutamalle laulajalle.

Yksi antiikin tarinoista on semmoinen, että pahimmat riitapukarit ja soturit muuttuvat linnuiksi, niin eivät enää pääse tappamaan toisiaan. On mahtanut olla jumalatar Artemisin työtä. Myös uhreista voi tulla lintuja, mutta sitten he ovatkin jo suojassa, vaikka olisivat kuolleitakin jo.. 

Siellä on kehrääjiä ja satakieliä ja lahorastaita. Olen iloinen siitä että löysin tarinoiden alkuun. Joku oli kirjoittanut ylös muodonmuutoksia, joita tapahtuu koko ajan., silloin yli 2000 vuotta sitten. Yksi oppaistani tällä kuukausien matkalla on ollut runoilija Kirsti Simonsuuri, joka on suomentanut paljon kreikasta.  Nyt on kohta kesäpäivän seisaus. 

Kesä on ollut jo yli puolitoista kuukautta tänä kummallisena vuonna. Päivä pitenee hitaasti. Saisi kyllä sataa.




Mythos
Luovutan itseni illalle joka puhuu
kahta tuhatta kieltä
eikä ymmärrä mitä sota on.

Kielet, kehrääjä ja satakieli
kaikkeuden näkymätön läsnäolo
joiden uniin mielistyn.

Niiden puhe ei koskaan 
nouse huulille, kuivata viiniä
vaan kertoo kätketyistä toiveista

kuin kreikkalaisen myytin juoni.
Voi ystäväni Tantalos, Sisyfos ja Ixion
keskipäivällä puhuitte liikaa.
(Kirsti Simonsuuri: Tuntematon tekijä, Kirjayhtymä 1982)

30.5.18

Surullista

Tuli taas kuolinviesti. On tullut monta viime aikoina. Carl Wargh kuoli. Oltiin katsomassa Kallen töitä Tammenpään Tapanin Printmakers- galleriassa. Ann-Maj Salin, Vaasan Kuntsin kokoelmien kuraattori, oli siellä myös ja  kertoi järjestävänsä Kallen retrospektiivista näyttelyä Seinäjoen taidehalliin. Kalle ei ehtinyt näyttelynsä avajaisiin.

Nähtiin kaupassa silloin tällöin Kallea. Meni koko ajan läpikuultavammaksi. Tapani kertoi että ehkä 1970-luvulla, kun Kalle alettiin tuntea Etelä-Suomen isommissa paikoissakin, niin Suomeen syntyi paljon nuoria carlwargheja, ihan omia aikojaan. Hymyilytti, asuin silloin Helsingissä ja akvarellimaailma vaikutti silloin jotenkin erilaiselta.

Ne työt mitä hänellä oli Tapanin galleriassa, olivat uusia töitä ja nyt kun niitä näki läheltä, erityisen mielenkiintoisia. Sekatekniikkaa. Akvarellin keskellä saattoi olla lyijykynä- tai hiilipiirustus. Ehkä Tapanin galleriassa oli enemmän valoa kuin yleensä on. Tai sitten valo tuli suorempaan, isojen ikkunoiden vuoksi. Valoa on ollut tänä keväänä, näissä tuulisissa maisemissa.

Oli hieno lyhyt tuokio Kallen kuvien keskellä. Tapani kertoi mistä päin mikäkin maisema oli.  Kalle tunsi ihmisiä, mutta kuvasi ennen kaikkea maisemia, rakennuksia ja ihmisiä niissä. Yhden akvarellin keskellä on ihmisen kuva, piirroksena. Se ei välttämättä tarvinnut mitään väriä. Se hahmo oli piste keskellä maisemaa. Koska piirros oli tumma, se hahmo tuntui olevan varjossa. Katsomaan keskittyvät ihmiset osaavat yleensä olla aika hiljaa. Se on hyvä juttu, koska mikään ei sillä tavalla tule väliin. Kuva olisi voinut olla Kallen omakuva.

Tällainen vuodenajan vaihtuminen ja kevään/kesän tuleminen ryminällä ja jo toukokuussa on tapahtuma jota useimmat ihmiset eivät ole nähneet ikinä. Ehkä ei Kallekaan ollut, minua vanhempi kuitenkin. Valo on hirveän tärkeä asia ihmiselle. 

Vuodenaikojen vaihtuminen on vahva taitekohta kaikille pohjoisen ihmisille aina. Vanhemmat ja sairaammat ihmiset uupuvat.



Muistan tapaamisia Kallen kanssa vuosia sitten, näyttelyiden avajaisissa tai  istumista pöydän ääressä ja puhetta. En muista vitsailua enkä joutavuuksia.  Hän usein puhuessaan ei ollut ihan kokonaan läsnä, hajamielinen. Nyt olen lukenut, että Kalle on opettanut myös kouluissa. Toivottavasti lapset/nuoret ovat opiskelleet kun saivat sellaisen mahdollisuuden.

Meillä on kuvagalleriassamme Kallen kuvakortti Akropoliilta, kuva akvarellista. En tiedä minkäkokoinen se akvarelli on ollut. Sitä olen katsonut nyt jonkin aikaa kun olen lukenut Kirsti Simonsuuren esseekirjaa nimeltä Akropolis. Ilmeisesti Suomen Ateena-kulttuurikeskus on sijainnut aivan vastapäätä. Akvarelli on impression taidetta. Ehkä Kalle oli käynyt Ateenassa? 

Äskettäin  kuoli myös Otso Kantokorpi. Suomesta kuolee keskeisiä kulttuuri-ihmisiä. Kalle ehkä ei ollut niitä äänekkäimpiä, mutta tärkeä. Otso piti meteliä, mutta oli kyllä skarppi ihminen. En tuntenut Otsoa kovin hyvin, hän oli aika paljon nuorempi, enkä Kalleakaan hirveän hyvin, hän oli minua vanhempi. Mutta kummankaan en olisi tahtonut vielä menevän. 

Ajattelin näitä kuolemia. Olin hirveän vihainen Ylen Kulttuuriykköselle eilen. Tuli auttamatta mieleeni jonkun taiteilijan irvistely asiantuntijoista. Taiteilija oli joku näistä ”nuorista”, joka oli osallistunut Cheap Thrills-ryhmään. Se tarkoittaa että he eivät ole mitenkään nuoria enää. Ehkä eivät ole edes elossa. Eivät ainakaan kaikki, esimerkiksi Lyytikäisen Olli, jolla oli akvarelli pojasta fillarin päällä sylissään pääkallo. Poika näytti pakenevan.

Joskus työt ovat hyviä, joskus eivät. Kysymys on aina mittatikuista. Mittatikut taas puolestaan ovat sopimuksenvarainen asia. Taidehistoria koostuu kertomuksista. Joku voi nähdä tärkeimmän kertomuksensa maisemassa, joku taas niissä väreissä, siveltimen vedoissa, vetisissä läiskissä.

Sisustus on tietysti pakkomielle, joka syntyy siitä, että ihminen ei ole osannut katsoa ikinä ympärilleen. Tässäkään ei ole kyse aikakaudesta, ihmiset ovat käyttäneet tauluja kotiensa sistuksena. Muistan aivan uudenlaisen maailman avautuneen itselleni, kun luin Fanny Churbergin elämänkertakirjaa ja katsoin kuvia hänen töistään. Riitta Konttinen oli kirjoittanut taiteilijasta. Sitten oli pakko lähteä museoon katsomaan jotain live-maalausta. 

Ne maisemat ovat täynnä kertomuksia tunnetiloista. Churberg osasi kertoa tunteistaan värein. Eivät kaikki taiteilijat käytä värejä sillä tavoin. Jopa värityskirjoja voi täyttää värein ja saada niistä irti jotain aivan muuta kuin ne kutistuneen maailmankuvan hankkineet brändin tekijät ja rahan kerääjät olivat osanneet kuvitella. Lapset ovat sottaisia tapauksia. 



Oli nimittäin löytynyt suomalaisen kuvataiteilijan töitä kokonainen kellarillinen. Hän oli ollut Münchenissä ja Pariisissa opiskellut Santeri Salokivi ja tehnyt suurimman osan työtään 1920-30-luvuilla ja sitten vaipunut kuoltuaan kellareihin, tai siis hänen elämäntyönsä. Radion naiset kauhistelivat ja kikattivat. Sitten mietittiin miksi ei Ateneum ole ostanut noita töitä jo kauan sitten. Kuolleen kuvataiteilijan brändi taisi puuttua.

En minä kehtaisi mennä puhumaan jonkun 1920-luvun tyypin brändistä. Kyse on tietysti niin kuin aina elämän ja kuoleman kysymyksestä: millä taiteilija elää? Miten hän eli?  Elikö hän hyvin? Minkä arvoista on tuotanto nyt? Mihin se Suomen taiteen historiassa asettuu?

Joku museoihminen pahoitteli sitä, että Suomen 1920-30-lukujen taide on unohdettu. Menin lukemaan Onni Okkosen Suomen taide-opusta, jossa Salokiven taiteilijantyö on käsitelty. Kirja kyllä löytyy yhtä läheltä kuin lähin kirjasto. Minulla se on keittiön käsikirjastossa.

Jos Yleisradiossa luovutaan toimittajien koulutusvaatimuksesta, niin yleisö ei kauan viihdy. Ne pari museoihmistä kyllä kertoivat mitä taiteilija oli elämässään tehnyt. Faktat tulivat selväksi. Samoin se mitä niistä kellareista löytyi.

Pahin limbo mitä muistan kuulleeni vuosiin oli se into millä toimittajat ottivat vastaan tiedon, että suurin osa hyväkuntoisista töistä oli alastonmallipiirustuksia. Joku keksi heti yhteyden alastonmallien ja avioliiton välillä. Faktaihminen sitten kertoi että vaimo ei ollut mustasukkainen ja että alastonmallipiirustus on yksi tavallisimmista kuvataiteilijoiden töistä. Niissä ei ole mitään sen kummallisempaa kuin maisemakuvissakaan – tai vaikka muotokuvissa, joiden tekemisestä joku taiteilija voi saada enemmänkin rahaa, jos nyt kerran rahasta on puhuttava. Tuosta kaiken mitasta.

Ehkä nyt vain on niin, että toimittajilta ei enää edellytetä yleissivistystä niin kuin esimerkiksi kuvataiteilijan tuotannon aihepiirin tuntemusta. En muista ennen ikinä kuulleeni että toimittaja voi innostua ajatellessaan taideteosta ja mustasukkaisuutta.

Yksi ystäväni kertoi anekdootin kun olimme tulleet elokuvista. Se oli joku Jean Renoirin leffa. Elokuvaohjaajan isä, Auguste, tunnettiin siitä, että hän tahtoi valita perheen lapsia varten tuodun apulaisen. Oli ilmeisesti tasa-arvoisessa avioliitossa, kysyin että miksi. No sen takia että hänen piti nähdä miten hyvin uuden apulaisen iho ottaa valoa. Auguste Renoir oli värikylläisten maalausten taitaja. Onni Okkonen kuvaa Santeri Salokiveä ”synnynnäiseksi impressionistiksi”. Määreestä ei taida olla brändiksi.

Jäin miettimään tässä, että entäs jos perheen kuvataiteilija olisikin ollut nainen. Miten olisi suhtauduttu naisen tarpeeseen löytää malli? Olisiko naistaiteilija saanut tehdä kuvia vain lapsistaan? Tai ruveta tekemään haikailemiensa alastontutkielmien sijaan maisemia? Ehkä puiden muotokuvat olisivat riittäneet?


Kun kuuntelin tuota radio-ohjelmaa, niin tuli ikävä Otso Kantokorpea. On mahdollista että hän on viimeinen lajiaan, kulttuurijournalisti joka on kiinnostunut kaikesta, jatkuvasti utelias, aina lähtemässä uusille urille. Kantokorpi teki hienoja kolumneja Ylellekin, vielä viime vuonna kulttuuriohjelmaan nimeltä Kultakuume. Ohjelma on tietenkin lopetettu. Se oli tehty taiteen ja kulttuurielämän ehdoilla, niitä puolustamaan.

19.5.18

Lintujen pesinnän aikaan


Luin tällä kertaa Christa Wolffin Kassandran hyvin tarkkaan. Se kertoo ihmisistä ja jumalista, päähenkilö on aika nuori nainen, Apollonin temppelin pappi ja ennustaja. Tietysti Wolff kertoo omasta ajastaan, siitä, miten se vertautuu muinaiseen sotaan. On sotia ja kylmiä sotia. Mutta kirjassa on vanha antiikin Kreikan aika myös. Se tuntuu hyvin todelliselta sen vuoksi, että teatterin katsojat tuntevat siinä esiintyvät henkilöt. Heistä kirjoitetaan miltei jokaisen antiikin Kreikan näytelmäkirjailijan tekstissä. 

Troijan sodasta huolimatta yritetään elää jotakuinkin normaalisti. Olen ehkä tuolla aiemmin sanonut milloin Troijan sota oli. Siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta ehkä 1200-1100 eaa. Ei ole varmaa, oliko sitä sotaa ylipäänsä tai ovatko näytelmät historiallisia, mutta Troija on kumminkin hävinnyt/hävitetty.  Näytelmäkirjailija Aiskhylos kirjoittaa n. 500-400-luvulla eaa. ja Sofokles 400-luvulla eaa., niin että kuvauksia ja henkilöitä taisteluista on olemassa. 

Myös Kassandra on läsnä. Hänen luonaan Troijassa käydään kuulemassa, miten papitar selittää kyselijän edellisyönä näkemän unen. Uniin hän liittää usein ennustuksia. Sanoo sitä tai tätä detaljia unessa enteeksi esimerkiksi sodan käänteistä. Hän miettii unen aihetta ja kääntää sitä suurten tapahtumien kielelle. Tällaisessa puheessa on pienestä tulee suuri ja päinvastoin. Ennustaja voi leikkiä merkityksillä. Silti ne ovat raskaita. Niitä raskauttaa sota jonka keskellä eletään. 

Kassandra on Troijan kuningasparin Priamoksen ja Hekaben tytär. Apollon on Troijan suojelijajumala, jonka erikoisaluetta on lääkintä ja ennustukset. Apollonin kaksossisar on Artemis, äitiyden ja lapsenpäästön suojelija. Siksi ehkä Kassandra on pappi. En ole varma johtopäätöksestä, mutta Kassandralla on 17 sisarta ja veljeä. Yksi veli on se onneton Paris joka meni ja rakastui Helenaan. (Ks. tietoja esim. Robert Graves: The Greek Myths 1 ja 2

Wolff tulee antaneeksi aika perusteellisen kuvauksen ennustajasta. Koska Wolff itse kirjoittaa muinaisessa DDR:n valtiossa, Itä-Saksassa, niin hän piilottaa unien selityksiin freudilaisia ja muita psykologisia kerroksia. 



Wolff kertoo sodan keskelle joutuneen Kassandran elämäntarinan. Tilanne on uhkaava. Kassandra on paennut Troijasta ja ottanut lapset mukaansa, samoin heidän imettäjänsä. Hän tietää kyllä Kreikkaa lähestyessään, että hänet tapetaan. Siksi hänellä ei ole kovin kauan aikaa miettiä ja kertoa (kenelle?) tarinaansa. Wolff kertoo oikeastaan koko Troijan sodan, mutta ihmisten kannalta, soturien myös. Troijan kuninkaan palatsin juonittelut ovat sodan kannalta tärkeitä. Tämä ei ole sankaritarina. Tätä voi ajatella vaikka nuoren tytön kasvutarinana. 

Klytaimestra on Kassandran oikeastaan viimeinen vastustaja. Argoksen kuningatarta Klytaimestra tahtoo kostaa tyttären uhraamisesta. Näytelmien henkilöt eivät voi itselleen mitään. Kohtalottaret ja raivottaret kuiskivat näyttämöllä harhailevien ihmisten korvaan totuuksia. Ihmisten ei kannata yrittää taistella kohtaloaan vastaan. Taistelemalla vastaan he ainakin tuhoutuvat. 

Sankareitakin on erilaisia ja heille kirjailijat kirjoittavat omanlaisensa luonteen, antavat heille vanhemmat, sisaret ja veljet. Kassandran tarina on minkä tahansa levottoman ajan tarina. 

Ei auta: se on hieno kertomus yhden naisen elämästä kauan sitten. Sotia on ollut aina ja ilmeisesti sotimisen hulluus jatkuu edelleen. Siksi kaikki tietävät millainen onnettomuus se on ihmiselle, saati kaupungille, orjille ja n.k. vapaille ihmisille, palatsille ja vuorten luolissa asujille. Troija on ollut olemassa,siellä, mistä pääsee Hellespontoksen kautta Argokseen, jossa Klytaimestra odottaa Troijan sodan voittajaa. Kassandra jää vähäksi aikaa vielä vaunuihin. 

Koska hän on ennustaja, tietäjä, niin hän tietää miten Agamemnonin käy. Kuoro kommentoi. Välillä se tietää mitä on tulossa, välillä taas kyselee yhtä ahdistuneena kuin näytelmän ihmiset (ja kuoro on tässä Raivottaria tai niitä toisia, jotka ovat suopeita, eivät ihmisiä mutta käyttäytyvät kyllä ihmisten tapaan): neuvovat näyttämöllä olevia roolihenkilöitä ristiriitaisesti ja osoittavat yleisölle miten sattumanvaraista on kaikkien elämä. Kuoron rooli ilmenee esimerkiksi Aiskhyloksen Oresteiassa (suom. Kirsti Simonsuuri). 

Vanhoja tekstejä lukiessa tulee mieleen, miksi ihmiset ovat panneet aikansa kirjoittamiseen. Enemmänkin: miten hienosti he käyttävät henkilöitään, miten pätevästi ja näköjään pakottomasti he siirtelevät niitä . Jo lukiessa tajuaa, että heitä voi näytellä niin, että vuosituhannet häipyvät välistä pois ja meillä on näyttämöllä eläviä ihmisiä. Heillä on omat murheensa ja ilonsa aivan niin kuin meilläkin.

Runoilija Pentti Saarikoski on suomentanut sen minkä ehti muun kirjoittamisensa lomaan. Näin suomeksi filosofi Platonin pohdintaa kirjoittamisen ideasta, joka aina vain riivaa ihmisiä:

Kun puhe kerran on kirjoitettu, se kiertää kaikkialle ja tavoittaa sekä sellaisia jotka ymmärtävät sen että sellaisia joille sitä ei ole tarkoitettu, eikä se itse ymmärrä kenelle sen pitäisi kohdistaa sanansa ja kenelle ei. Pahoin pideltynä ja väärin kohdeltuna se aina tarvitsee tekijänsä apua: itse se ei voi itseänsä puolustaa ja auttaa. (Kirjallisuus antiikin maailmassa/Sari Kivistö)

Sari Kivistö kirjoittaa itsensä Platonin suulla siitä, miten käsikirjoituksille käy, sillä tavalla hän saa sanotuksi minkä takia antiikin kreikkalaiset rupesivat kirjoittamaan jotain muutakin kuin kaupunginhallinnon pöytäkirjoja. Ihmiset ovat varmaan aina tahtoneet tietää miksi elämässä on ilmiselvästi jonkinlainen surrealistinen sävy. Siitä huolimatta he jatkavat elämistään, olivat he sitten tullitarkastajia tai palatsinvartijoita.

Onko ihmisen oltava tullivirkailija tai palatsinvartija pystyäkseen ironiaan, joka kohdistuu vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen, esimerkiksi? Löysin kirjastosta Kirsti Simonsuuren opuksen nimeltä Akropolis (Tammi, 1999), kävin kirjastossa hikoilemassa muutama päivä sitten, nyt olisi ollut viileämpää. Simonsuuri  ajattelee, että kreikkalaiset suojautuvat raunioiden painolta ironian avulla. Suomalaiset osaavat käyttää kyllä ironiaa, mutta vaikuttaa siltä että sitä on hirveän vaikea kenenkään ymmärtää. Kreikkalaiset ovat aika varmoja siitä että hallitsijat eivät ironiaa tajua. Meidän ongelmamme on se, että edes kanssakansalaiset eivät sitä tajua.

Suomea ja Kreikkaa ei taida voida rinnastaa kovin hyvin. Kreikka istuu länsimaisen kulttuurin päällä ja on istunut syntymästään lähtien, Hellas. Olen miettinyt kovasti Troijan sotaa lukiessani näitä kreikkalaisia. Niissä näytelmissä on hirvittävää väkivaltaa. Nyt se alkaa tulla uniin, koska ilmeisesti Troijan sodasta on kulunut noin 3100 vuotta. Ei tarvitse miettiä millä tavalla ihminen on muuttunut. Nykyään tapetaan enemmän, ydinaseillakin uhitellaan. Hellas ei ollut valtio vaan siellä oli joukko kaupunkivaltioita. Siellä myös kuninkaat ja heidän poikansa taistelivat. Syynä oli omituisen usein joku outo kunniakäsite, josta edelleen puhutaan.

Tämän kesän helteet ovat ohi. Taitaa olla vasta toukokuu. Rupesin lukemaan Kreikan runomitoista ja kirjoittaja on H.K. Riikonen, joka tuntee Saarikosken runot hyvin. On vielä siteerattava tuosta opuksesta nimeltä Kirjallisuus antiikin maailmassa Alkaioksen (n. 620-560 eaa.) hieno juomalaulu, Pentti Saarikosken suomentama:

Juo, Melanippos! Juovu kanssani!
Luuletko näkeväsi aurinkoa, kun olet kuollut,
kun olet kulkenut kuohuvan Akheronin yli?
Tule. Älä tavoittele mahdottomia;
Sisyfos, kuningas, Aioloksen poika, miehistä viekkain.
yritti hallita kuolemaa –
kahdesti kulki yli kuohuvan Akheronin,
Siinä hänen viekkautensa,
mustan maan alla
Kronoksen poika sälytti taakan hänen harteilleen.
Tule, mitä turhista nyt jos koskaan.


Taivaalla on ohutta yläpilveä. Selvästi on alle 20 astetta lämmintä. Kurkku tuntuu karhealta, on pantava vaatetta enemmän päälle kun menee ulos. Mietin vesijumpassa onko mahdollista että kuningas Sisyfos on se sama tyyppi joka puskee sitä kivenjärkälettä vuoren rinnettä ylös, aina se vierii takaisin. Pitää tutkia asiaa. 

6.5.18

Kieltä kysymässä

Kävelin tarkistamassa kevään etenemistä. Se on selvästi tulossa.  Mutta edelleen voi olla pakkasta yöllä. Tänään satoi ensimmäistä kertaa pariin viikkoon ainakin, taisi sataa vähän toissayönäkin. Sade tähän kuivaan pölyyn tuntuu hyvältä. Muutama päivä sitten kun olin, niin joutsenet olivat lahden toisella puolella nojailemassa rannan kiviin. Niitä oli kaksi. Tänään ne olivat jakaantuneet kahtia, toinen päivysti sen pienen vastapäisen rannan saaren kupeessa ja toinen oli edelleen viuhtomassa siipiään niitä rannan kiviä vasten.

Telkät sukelsivat heti kun näkivät minut. Ei näkynyt niitä pieniä tummia ja töyhtöpäisiä lintuja, jotka nakkelivat niskojaan toisilleen.  Jonkinlaisia tukkasotkia ne olivat. Pelehtivät jonkin koreografian mukaan. Välillä ne äityivät uimaan ympyrää, semmoista toistensa kehissä uimista, ja vaikutti siltä että törmäsivät toisiinsa, ihan tarkoituksella. En kyllä nähnyt naaraiden taputtavan. Jos niiden piti valita joku reviiri, niin ehkä ne miettivät sen merenlahden kokoa? Pitääkö olla yksi pari jollain tietyllä alueella? Ehkä niitä laskeutui tuohon lahdelle isompi määrä ja osa jo lähti jonnekin kauemmaksi. 

Se käsitys minulla kyllä on että pienet linnut tahtovat muuttaa isoin joukoin, koska niin tuntuu turvallisemmalta, niin se on ihmistenkin kanssa. Etelä-Euroopassa pikkulintuja odottavat ampujakolonnat, ihmismiehet, varsinkin Maltalla. Mutta ilmeisesti myös muualla Välimeren rannoilla. Semmoinen tappamishimo tuntuu kummalliselta. Ennen on oltu nälkäisiä keväällä, mutta tuskin nämä ruokaa ampuvat. Kun oltiin siellä pari viikkoa 30 vuotta sitten, niin ei päästy käsitykseen että miten ne ihmiset itse elivät. Kun ei nähty ihmisten koteja. Ehkä heidän vanhempansa eivät puhuneet englantia. En kysynyt. Kuitenkin olivat minulle vain tilapäisiä tuttuja. Enkähän ole mennyt takaisin. Ei tunnu olevan enää asiaa. Vaikka joitakin asioita olisi ehkä voinut tsekata. Ne suuret temppelit, ja johanniittojen temppeli, se Caravaggio.

Olisi pitänyt oppia matkustamaan yksin, myöhemminkin. Olisi pitänyt muistaa Mamma ja ajatella että hän matkusti yksin ja Amerikkaan, vaikka oli hänellä siellä sisko. Minähän matkustin nuorena yksin.
Olin juuri oikean ikäinen. Yksin tulin tänne myös takaisin. Olisin voinut aivan hyvin jäädä Kööpenhaminaan. Mutta jostain syystä piti päästä Suomeen. En ole varma siitä miksi. Todennäköisesti suomen kielen vuoksi. Olen aina elänyt kielessä, jotenkin sen sisällä. 

Kun tulin takaisin en osannut enää puhua suomea. Tiesin mitä pitäisi sanoa, mutta sanat eivät tulleet ulos. Kaksi viikkoa meni pelkän kielen oppimisessa.  Sitten kesti talviaika kun etsin tästä maasta asuntoa. Päädyin isoäidin ja isoisän luo maalle ja katselin myöhään syksyllä pellon laidalla hyppivää kurkiparia. Ne ovat valtavankokoisia lintuja. Asettuivat siihen patsastelemaan pylväskatajan viereen. Varsinainen maisemataulu.



Nyt kun ilmasto muuttuu, on ehkä samantekevää, tuhoutuuko tämä maapallo ihmisten osalta vai ei. Jotakin elämää todennäköisesti jää. Ehkä seuraava evoluutio ei enää etene niin vääjäämättömästi tuhon suuntaan kuin tämä. On elämässä voinut olla onnellisiakin hetkiä. Ihminen on oppinut jotain. Ihminen on rakentanut hienoja sivilisaatioita.

Kun kävin kävelemässä ja lintuja arvuuttelemassa, hävisi epätoivo pois mielestä. Se on hieno asia. Lintuja lähellä olen elämän alkupuolella. Ei siinä ole yksin, talvellakin varikset sanovat ohi mennessäni jotain.

Verkkokalvolle jäi se yksi hullu lintujoukko, joka äityi tanssimaan veden päällä. Vaikka me ollaan hyvin kaukaista sukua lintujen kanssa, niin samoja kosiorituaaleja näyttää olevan. Ihmisetkin näyttävät kosiessaan pähkähulluilta. Ja yhä enemmän ajattelen rakkauden vastapuolena sotaa. 

Luen Christa Wolffin Kassandraa, joka saa unettomaksi ilman mitään selvää syytä. Sitten otin lohduksi Julia Kristevan tekstin jossa analysoitiin feminismejä, käytiin läpi historiaa. Christa Wolffin kirjailijanura DDR:ssä on ollut taatusti tasapainottelua juuri naisen osan ja kirjailijanosan välillä. Siinä kirjassa tuntuu voimakas ahdistus läpi kirjan. Wolff ei nimennyt sitä mutta on siinä kirjassa aivan tarpeeksi sotasankareita.

Kassandra on ylpeä papin työstään. Ennustaminen tuntuu olevan huijausta, niin kuin sitä eivät ihmiset muuten tietäisi! Sitten tulin ajatelleeksi, että entäs jos Wolff on ajatellut myös kirjailijanhommaa jonkinlaisena petoksena, poseerauksenakin? Epäilemättä Stasin tyypit ovat nähneet sen sillä tavalla. Sitä en tiedä oliko DDR oikeasti jonkinlaisen uhan alainen, mutta salaiset poliisit ottavat aina silmätikuikseen luovien ammattien harjoittajat. Voi se tietysti johtua siitäkin että he ovat niin sinisilmäisiä, luovat ihmiset. 



Sitten tuli mieleeni Risto Ahti puhumassa radiossa. Hän oli jossakin muualla kuin studiossa mikrofonin ääressä, mutta puhe oli silti suoraa. Hän arvioi Suomen kielen tärkeimmäksi syyksi siinä, että maa selviytyi eteenpäin. Oli esteenä vieras valta vuosisatoja ja kielestä tuli sen takia hyvin voimakas. Suomen kielestä on myös amerikkalainen runoilija Gary Snyder sanonut aivan samoin. Hän oli lukenut tämän maan historiaa ja tiesi suuriruhtinaanmaan, mutta oli sitä mieltä että kieli oli ihmisiä yhteen tuova asia. Hänen mielestään Kalevala tuli oikeaan aikaan.

Suomea pitävät yllä kirjailijat. Heidän ansiotaan on kielellinen identiteetti. En tiedä voiko sitä kutsua vapaudeksi. Mutta ehkä kirjallisen elämän asioita pidetään tärkeämpänä meillä kuin monen muun kielen alueella.  Sitten kysyin ääneeni Ahdilta että kuka pitää, puhun usein radion kanssa, eikä hän ehkä edes sanonut sitä sillä tavalla. Tietenkin Risto Ahti mainitsi Aleksis Kiven, joka on suorastaan malliesimerkki kirjailijantyön tekemisestä henkensä uhalla.

Tässä on se kielikysymys myös. Kivi oli alkujaan Aleksis Stenvall ja puhui ruotsia. En tiedä kuinka kaksikielinen 1800-luvun Nurmijärvi oli. Kyllä hän joutui taistelemaan oppiakseen suomen. Aikuisena uuden kielen oppiminen ei ole helppoa.

Gary Snyder väitti että suomi teki tästä väestä kansakunnan. Olen aina ihmetellyt mikä on kansakunta. Muistan tajunneeni suunnilleen heti Amerikassa, että se ei ole kansakunta vaan jonkinmoinen kiehuva helvetinpata. Siellä kielestä ei ollut yhdistämään eri puolelta tulevia ihmisiä. En tiedä onko täälläkään.

Amerikkalaiset käyvät koko ajan oikeutta. Ihmettelin sitä kovasti. Sitten ymmärsin että he eivät tavoittele totuutta. Siksi maailma tuntuu ontuvalta tällä hetkellä. Ehkä tavanomaista enemmän savijaloilla seisovalta, ja kun on pallosta kysymys, niin eikö se termi ollut epäkesko?. Ja toisella puolen maapalloa yrittää selvitä savisin jaloin joku toinen jättiläismaa. Tuloksena on taatusti jonkinlainen mutavyöry. 



Kielestä ei oikeastaan pidä puhua enempää, muuten sanoihin alkaa kompastella. Minulla oli rannalla kamera mukana ja siihen tarttui tavattoman puuhakkaita sinisorsia. Niillä oli niin hirveä kiire, että hyvä että ehdin näpätä kuvan tai kaksi. Minua nämä herrat eivät tietenkään noteeranneet. Ensimmäinen ajatteli ruveta motkottamaan minulle, mutta jätti yhteen tavuun sen sitten. Sorsat menivät letkassa jonnekin muualle pitämään hallinnollista kokoustaan.

26.4.18

Keiku, kevät!


Tiesin mistä etsiä joutsenia. Kun pääsin lähemmäksi, tajusin että ongelmia tulee. Vesi on korkealla. Pariskunta ei pääsisi vielä pesimään. Siellä ne makasivat siinä lahden keskellä jään päällä. Saari oli jään peitossa.

Kameran vähän pitemmällä putkella näkyi, että joutsenten päät olivat siipien suojassa. Ehkä ne nukkuivat matkaväsymystään pois. Sen olen kuullut että merikotkat ovat pesimispuuhissa, mutta en usko että ne joutsenten kimppuun uskaltaisivat. Tuskin niiden tarvitseekaan. Kuulin ohikulkevien vähän isompien poikien sanovan että hauet olivat jo puroissa ja rannoilla. Tuskin merikotkat niiden poikienkaan kimppuun kävisivät. Toisella pojalla oli ongenvapa sojottamassa repusta.

Yksi ystävä ilmaisi asian niin että ellei ole viherrystä ei ole piperrystä. Lokkeja ja niitä poikia lukuun ottamatta kaikki olivat hiljaa. Kevään ääniä ei muita vielä ollut.

Kun yritin ensimmäistä kuvaa, niin etsin meni mustaksi. Joku ajoi pyörällä editseni. Mutta tuuli puhalsi aikaa kovaa ja kylmästi, se peitti pyörän äänen.  Tutkiskelin sitä kuvaa sitten. Ainakin takin kangas näytti aivan uudelta. Joko nuorimies – kangas ei näyttänyt jotenkin naisen/tytön takkikankaalta – oli saanut takkirahat vanhemmiltaan lupauksin että toisi pari haukea, tai sitten ei. En tiedä minkälaisia sopimuksia vanhemmilla ja lapsilla on nykyään. Ei minulla ollut minkäänlaisia sopimuksia omien vanhempieni kanssa. Piti tehdä niin kuin ne sanoivat, mutta kyllä ne sitten häipyivät aika nopeasti manan majoille.



Näin telkkiä vähän aikaa sitten jossain luonto-ohjelmassa. Niitä kutsuttiin hyviksi sukeltajiksi. Yksi telkkä siinä ohikulkiessani sanoi jotain. Katsoin sitä ja kysyin että voisitko toistaa. Se ei toistanut vaan sukelsi. Siinä oli jään reuna aivan lähellä. Telkällä näytti olevan melkein punaiset silmät. Ehkä niillä näkee jään reunan eikä tule päähän kuhmuja. Katsoin jään värejä, siinä olivat kaikki mahdolliset valkoisen variaatiot, mutta ehkä niitä ei voisi kutsua enää valkoisiksi. Lähellä joutsenia oli melkein mustaa jäätä.

Olisi kova homma oppia keskustelemaan lintujen kanssa. Olin parikymmentä vuotta sitten yhtenä talvena rantatalossa, jonka läheltä alkoi kanava. Siinä oli ollut ennen koski. Vesi liikkui koko ajan, se piti jäitä poissa, mutta oikein kylminä öinä jää lähti leviämään ja kinnasi vasten rantaa, siltä se kuulosti. Jollakin isolla oliolla oli liian pieni pusero päällä ja se yritti kiskoa sitä alaspäin. Menin kuuntelemaan outoja ääniä ja kuulin puhetta. En sytyttänyt pihavaloa, etten säikyttäisi salametsästäjiä. Halusin yllättää ne, todistaa olevani neuvokas ihminen.

Joutsenet olivat siinä ohuen jään reunassa ja puhua pulputtivat. Kauempaa tieltä tuli valosaastetta ja tiesin että ne näkivät minut. Mutta eivät lähteneet minnekään. Kun olin jo lähtenyt pois, joku kertoi puhelimessa että juuri oli tullut palokunta ja rupesi irrottamaan joutsenta joka ei päässyt jäästä enää irti. Kerroin että niillä oli joku filosofiakerho käynnissä siinä rannassa.

Tuuli puhalsi aurinkolasit pois päästä. Telkän viereen ui sinisorsa. Ehkä sitä kutsutaan nykyään heinäsorsaksi tai jotain, tämä on siis se uros, jolla on turkoosi kaula ja oranssit räpylät. Tai ruskeat ainakin. Naaras on mudan värinen, mutta keskellä kesää ne ovat samanruskeita, kuin suosta nousseita. Kesällä ei pääse niiden lähelle, kun joka puolella on joko lapsia tai vanhoja tätejä jotka heittelevät linnuille sapuskaa. Nyt katsoin läheltä pohjaa, siellä oli jo jotain vihreää, ellei se ollut levää. Pajunkissat olivat valkoisina siinä polun reunalla. 



Kuluu vielä ikuisuuksia ennen kuin ne puhkeavat kukiksi. Aurinkoisella pihalla takaisin tullessa lensi kimalainen. Mistä se löytäisi ruokaa, hölmöä että eläimillä (niin kuin esimerkiksi ihmisillä) on kova kiire ulos kun aurinko ilmestyy. Kaikki unohtavat että meidän ja pohjoisen välissä ei ole kuin muutamia vaaroja. Tuntureista ei ole suojaksi tässä maassa. Mutta puheenaiheena lehdissä oli viikko pari sitten susilaumojen ilmestyminen lähelle lasten kouluteitä. Muistin yhden tutkijan jossain Labradorissa valkoisten susien keskellä. Hän oli ajatellut että on susien kaveri. Hänestä oli jäänyt vain repaleinen teltta ja radiopuhelin joka oli ollut auki.

Ajattelin ihmistä, tätä lajia siis. Viime vuonna löydettiin Marokosta homo sapiensin fossiili. Se on (radiohiili?)ajoitettu runsaat 300 000 vuotta vanhaksi. Ei olla oikein tajuttu kuinka vanha tämä laji jo on. Mutta joutsenet ja telkät ovat dinosaurusten jälkeläisiä ja paljon vanhempia.

Lesbos-saarelle on pakkautunut pakolaisia, se on Kreikan saari vastapäätä Turkkia. Radiossa sanottiin että Sudanin joku osa on taas levoton. Alamaisista jotkut olivat olleet sitä mieltä että päällikön tai kuninkaan pitäisi lähteä hyvän sään aikana. Kuningas hermostui siitä ja alkoi armeijallaan ammuskella kapinallisia. Sitten jonkun ajan kuluessa kapinallisilla on kunkku ja asiat menevät taas päinvastoin. Rauha meidän aikanamme.

Olen katsellut lintuja nettikamerassa. Niillä on myös tappeluja toistensa kanssa, mutta näyttävät lähinnä vain taistelevan muiden kosijoiden kanssa. Sitten joku pari rauhaantuu ja rupeaa pesimään. Seuraavaksi myrsky uhkaa katkaista pesäpuun ja saa pelätä ja jännittää sitä. 

Olisi nyt kuitenkin syytä EU:n ryhdistäytyä ja miettiä mikä on unionin pakolaispolitiikka. Nyt on annettu maiden rakentaa muureja ja kietoa ne piikkilangoin ettei kukaan pääse kiipeämään yli. Minulla on sellainen muistikuva historiasta, että Pohjois-Afrikka on ollut näiden Välimeren maiden eteläisiä provinsseja. Ne eivät ole toipuneet niistä ajoista vieläkään. Kun jo muinaiset roomalaiset hävittivät Kartagon. Sitä ennen foinikialaiset hakkasivat pois Libanonin seetrit. Eroosio alkoi. Sitten se levisi ja Saharan hiekka tuli tuulten mukana etelästä.

En muista kenen kirja oli Niin kauas kuin yötä riittää. Céline? Se pitäisi kuulua jokaisen ihmisen lukemistoon. Tai sitten voi ottaa kirjahyllystä Joseph Conradin Pimeyden sydän. Siinä kerrotaan Belgian Kongon kansanmurhista. Eivät ole kongolaisetkaan toipuneet. Belgialaisilla ei ole hengenhätää ainakaan nyt.



Mutta ovatko joutsenet kunnossa, jos vain lepäävät nyt?

12.4.18

Keskustelua Stanislavskin kanssa

Olen nyt ajatellut tuota näyttelijöiden, tanssijoiden ja opiskelijoiden höykyttämistä, jota on ilmeisesti ollut vähän kaikkialla jo vuosia. Voisi kyllä hyvin olla että on ollut vuosikymmeniä, en tiedä. Naisiakin on höykytetty, on peloteltu, ahdisteltu, uhattu raiskauksella ja muuta väkivaltaista. Moni on puhunut semmoista. 

Nyt joku elokuvaohjaaja sanoo vain halunneensa tehdä autenttisia kohtauksia. Tuli mieleen saman tien se, että eivät ohjaajat anna myöskään näyttelijöiden puhua kunnolla, vaan sillä lailla autenttisesti. Siitä ei saa selvää, autenttisesta. Eivät huomaa, että ei olekaan harrastajia kameran edessä, vaan näyttelijöitä, siis kunnolla puhumisen vuoksi. Voi puhua kunnollisesti ja olla nielemättä sanoja. Näyttelijät osaavat sen. Osaavat kuiskata niin että viimeisellä penkkirivillä istujat kuulevat. Kysymys on näyttelijän työn perusjutuista. Voi olla todella että elokuvaohjaajat eivät ole käsittäneet mitä on näyttelijäntyö, vaan yrittävät jotain omaa oikotietä autenttisuuteen.

Olen seurannut aivan viime vuosiin asti teatteria, joka nyt alkaa mennä kuulumattomiin, sananmukaisesti. Osaan lukea aika hyvin teatterin eri osien työtä, miten on valaistus, entä lavastus ja puvut. Käsiohjelma kertoo kuka on kuka, roolituksen, dramaturgian, mahdollisen musiikin ja muut. Kertoo yleensä hyvin ja kiinnostavasti. Teatteri ei ehkä ole menettänyt yleisöä siinä määrin kuin muut taiteet ovat. Joku tai jokin on ruvennut kilpailemaan yleisön suosiosta. Mutta se on toinen juttu.

Nyt sitten radiotoimittaja oli tajunnut että ehkä jossain ei ole ihan oikeasti käsitetty mitä on näytteleminen. Loistoidea oli sitten kutsua pari vanhempaa naisnäyttelijää puhumaan siitä miten tunnemuistia käytetään. Se kuulosti niin naivilta, että pysähdyin kuuntelemaan, en muista sanottiinko edes sitä sanaa, tunnemuisti, mutta muistin millaista oli ollut näyttämötyön tunneilla. Jostain perusteellisesta väärinymmärryksestä ehkä oli kyse, koska jokaisella meistä on tunnemuisti. Eihän tunnemuistissa tietenkään ole kysymys esimerkiksi jonkinlaisesta brechtiläisestä itsensä vieressä seisomisesta. Saksalainen Bertolt Brecht oli sitä mieltä, että saa olla oikeata järjen käyttöä ja ajattelua näyttämölläkin. Että osaa himmata itseään ja olla himmaamatta ja pystyy oikeasti lukemaan vastanäyttelijöitä. Kysymys on tietenkin aina dialogista. Näyttämöllä on harvoin vain yksi ihminen tai edes kaksi, yleensä niitä menee ja tulee ja on kaatamaisillaan lavasteet kulkiessaan. Sen takia on oltava skarppina ja oltava hätäilemättä että missähän mun tunnemuistini tänään haahuilee.



Tuo oli vähän niin kuin pähkinänkuoressa jonkin esityksen anatomiaa. Kuviteltu tapaus, ei muuta. Mutta toin tuohon Brechtin, joka oli eräänlainen tienhaara näyttelijäntyön ymmärtämiseen joskus 1950-60-luvulla. Eivät näyttelijät hylänneet tunnemuistiaan, mutta skarppasivat ehkä aivojensa monipuolisemmassa käytössä. Se on haaste missä tahansa ammatissa. Taustalla oli edelleen Stanislavskin 1900-luvun alussa Moskovan Taiteellisessa teatterissa kehittämä näyttelijäkoulutus. 

Se radio-ohjelma oli vähän hassu ja naivinpuoleinen. Sitä vielä säesti suoraan mikkiin joku kolmesta naisesta joka sanoi hoon päältä että jhooh, kun näyttelijä oli kuvailemassa rentoutustuokiota, joka oli kamalan ihana. On kerta kaikkiaan rikosluontoista päästää näyttelijöitä irti omassa asiassaan. Ei siitä tule selvää.  Sen lisäksi näyttelijät osaavat olla niin pahuksen mukavia, että sitäkään ei kestä keskellä arkipäivää.

Paljon mieluummin olisivat toimittajat mikkien ja kameroiden kanssa ja tekisivät sitten lopullisen jutun leikkauspöydässä, ohjaisivat leikkaamalla. En tiedä oliko kyseessä suora lähetys, mutta olisi rönsyjä pitänyt leikata pois. Näyttelijät ovat ammatti-ihmisiä ja tekevät työtään silloin kun tekevät. Olen kuullut tuollaisia tunnejuttuja tuntikausia jo lapsena ja nuorena, niitä kuuli lapsuudenkodissa, näyttelijöitä. Eivät tuntuneet aivan aikuisilta eivätkä kyllä täyspäisiltäkään. Olivat vanhempieni ystäviä. Katsoin vanhempiani aika lailla vinosti juuri sen takia ja pitkään. Sanotaan että näytä minulle ystäväsi, niin kerron millainen sinä olet.

Ajattelin että ehkä ne näyttelijät kuuluivat nyt vain johonkin aikakauteen ja ovat nyt aivan väärässä ajassa. Näyttelijät eivät ole juuri muuttuneet. Mutta kun ei heidän tarvitse siitä pitää meteliä, enkä minäkään mitään pahaa meteliä kuullut, kunhan lapsena ihmettelin sitä äänen nousua ja laskua. Niitä oli miehiä ja naisia, osasivat puhua taukoamatta. Sitä paitsi olin jo 4-vuotiaana ollut Kansallisoopperan näyttelijöiden pukuhuoneessa sanomassa päivää koppakuoriais-sedälle, joka pyyhki naamaltaan jotain mitä sanoi sminkiksi. Ei se ollut enää koppakuoriainen vaan äidin ja isän ystävä, joka halusi tietää tuleeko minusta isona pianisti. Silloin elettiin vuotta 1949, mutta muistan Tyrväisen sedän vieläkin.

Mutta ne toiset jutut ovat pahoja. En ollut tiennyt että näyttelemistä on voinut opettaa joku, joka on käyttänyt opiskelijoita hyväkseen, ahdistellut, uhannut ettei likka saa työtä ellei suostu. Sitä en ollut kuullut ennen. Että sellaista on ollut eikä varmaan vain viime vuosina. Minusta ne opettajat olivat yksinkertaisesti rikollisia, kiristäjiä. Ja nuoret tytöt, kenties pojatkin, oppivat tulevasta työstään sen, että siinä on kyse hengissäsäilymisestä. Ne opet eivät aikoneet kuolla.

Rupesin kuvittelemaan sitä, millaista on ollut näytellä bulevardikomediassa, kun joku kähmijä odottaa kulisseissa. Sitä on vaikea ymmärtää millään tasolla. Sillä kyllä näyttelemiseen kuuluu myös herkkyys. Ihmisistä tulee helposti kyynisiä, jos he joutuvat pelkäämään koko ajan. Kun on aina esillä, niin kaipa he joutuvat joskus vetämään överiksi. Jossain vaiheessa ketään ei enää naurata.

Aivan eri asia on puhua sitten siitä, mikä on miehen tai naisen rooli, siis sukupuolirooli. Se vaihtelee kulttuurien ja ikäkausien mukaan. Kulttuuriin kuuluu hyvin paljon, ei kysymys ole vain siitä kuka tiskaa astiat ja vie roskat ja kuka siivoaa ja kuka laittaa ruuan ja kuka korjaa rikkoontuneen ruohonleikkurin. Näyttelijöitä on ollut aina. Jos näyttelijälle jää rooli päälle siviiliin, hän ei kyllä ole kovin hyvä näyttelijä. Siihen roolista irtautumiseen kuuluvat sitten rentouttavat jooga-sessiot, niin olen käsittänyt. Eikä lenkillä käyminen ole yhtään huono asia.



Stanislavski käski teatterikoululaisensa kävelemään kaupungilla ja katselemaan tarkasti ihmisten tapaa kävellä. Että minkälaisiin luonteenpiirteisiin ne kävelytavat kuuluvat, vai voiko niitä yhdistää? Miksi tuo ihmisryhmä höpöttää noin innokkaasti ja mistä aiheesta? Stanislavski yllytti oppilaitaan olemaan aina vähän salapoliiseja, koska he joutuvat näyttämöllä käyttämään erilaisia tapoja puhua, katsoa toisiaan, eri tapoja solmia huivi ulosmennessä, eri tapoja nostaa hattuaan kun tapasi tuttavansa.

Vaikka siis meillä ei olisi enää huiveja eikä hattuja kaduilla, niin voi tulla teatterin ohjelmistoon Tšehovia, jolloin eleiden on kuitenkin oltava kohdallaan. Se näytelmäkirjailija teki ihmisistä kokonaisuuksia huiveja ja hattuja myöten, piti osata koskettaa hatunreunaa juuri oikealla tavalla. Kaikkien pitäisi lukea Stanislavskin näyttelijäntyö ja edes muutama Tšehovin novelli. Kyllä ne luettuaankin pystyy teatterissa käymään.

Ehkä sillä tavalla yhteistyö esimerkiksi teatterin ja elokuvan välillä onnistuisi. Näyttelijäntyössä todennäköisesti oppii aika paljon ihmisluonteesta, niistä osista sitä, mikä kaikille yhteistä ja mikä on lähellä omaa kulttuuripiiriä. Ei se sitä tarkoita, että mesotaan tunnemerissä ja hukutaan sinne. Rooleista pääsee kyllä eroon. Mutta pitää ensin oppia ottamaan kiinni ja päästämään irti. 

Seuraavaksi on katsottava, että kulisseissa ei ole roistoja eikä ahdistelijoita eikä kiristäjiä. Elokuvissa ja näyttämöillä kerrotaan ihmisten avulla tarinoita. Teatteri ja elokuvat samoin kuin muutkin taiteenlajit (oikeastaan useimmat) perustuvat mielikuvitukseen, siihen samaan jonka lapsikin osaa: ”tämä menis nyt tänne ja sanois että- - -”. Kuvittelu on kivaa ja se pitää sallia. Näyttelijöille kuuluu heittäytyminen ja yleisölle ajattelu ja viihtyminen. 

Joskus roolit saattavat myös vaihtua. Ihmiset haluavat leikkiä ja kuvitella kaikenlaista, meidän yksi nimemme on homo ludens. Jos kaikista rupeaisi vähitellen tulemaan parempia ihmisiä? Miten olisi?


Kuvat apostolinmiekasta ovat ajankohtaisia. Aurinko saa kasvin tahtomaan lisää tilaa, lisää valoa, lisää vettä. Tämä yksilö yritti ryömiä ruukustaan ylös, saatiin kiinni ja kannettiin yläkertaan. En muista nähneeni sitä tämän viimeisen 20 vuoden yhteiselon aikana noin vihreänä. Tällä on vieressään stereoiden kaiutin ja eilen soitin sille ja meille ihmisille Mozartia pitkään. Minusta se on eilisestä vihertynyt. En suosittele vetämään avokämmenellä tuota terävää sivua pitkin. Ei se ole suotta saanut nimeään.