21.9.18

Kerjäläismunkki, runoilija ja elokuvaohjaaja

Aamu vaikka ei aivan varhainen. Löysin kirjastosta poistokirjoja, tärkeimpinä runokirjat. Mutta en ruvennutkaan lukeamaan niitä jotka juuri löysin, vaan yhtä omaani. Kun rulivat matalapaineet, kipu palasi. Siihen löysin lääkkeeksi Ryōkanin (1758-1831) Suuri hupsu. Semmoinen on hyvä lääke, koska siinä menee kipu pois omia latujaan niiden kerjäläismunkin ajatusten mukana.

Ryōkan käy jonkinmoista kirjekeskustelua muiden runoilijoiden ja kuljeskelijoiden kanssa. Tässä tuumailua:
Sen kuin vaellat 
tämän maailman halki
     suruttomana
mutta mitä tuumailet 
tulevasta maailmasta?
Yoshiyuki

Tuleva maailma - 
sitäkö nyt tuumisin,
minä joka jo 
nykyisessä maailmassa
kuljen suruttomana?
Ryōkan

Ryōkanilla on ystäviensä kanssa myös tapana istua juomassa viiniä, piirtelemässä tushilla kalligrafiaa, runoja toisilleen. Erakkobuddhistit eivät ole epäsosiaalisia. 

Hienoimpia ovat vuodenaikojen voimaan ja muutokseen liittyvät runot.On hyvä että on tullut eletyksi miltei puolet elämästä maalla. Sinne kaipaan uudestaan, en aina, koska kaupungeissa on puolensa, mutta aika usein. Enkä muuten ymmärtäisi miten hyvä on vuodenaikojen vaihtelu. Niiden pitää tulla ja ajallaan. Runot osuvat nimenomaan siksi, että ne on suomennettu. En osaa japania. Meillä on onneksemme Kai Nieminen, runoilija ja japanin suomentaja.

Nyt voi vihoitella sitä, että syksyn matalapaineet tulevat liian suurella voimalla. Matala ilmanpaine päästää valloilleen ruston ja luun kappaleet nivelten sisällä. Kun polvi menee jumiin, siihen sattuu. Buddhalaisrunoilijat auttavat. Niillä vasta on hirveitä matalapainekipuja! Minä ja munkit voimme kaikessa rauhassa klenkata menemään jalalla, joka jumiin mennessään yrittää kampata minut. Pysähdyn jalkakäytävällä ja potkin vastahakoista polvea liikkeelle. Jos olisin koristautunut ja hieno, en varmaan voisi potkia jalkoja siinä nuorison keskellä, vapaudenpatsaan lähellä, torilla. Kerjäläismunkisto auttaa myös elämänasenteessa.

Äiti ja ympärillään olevat naiset opettelivat koristautumista, mutta huonosti kävi. Siinä oli jotain melkein kohtalokasta. Varmaan on ollut niin että sodan keskelle kasvaminen on tuonut kavalalla tavalla nuorison päähän lupauksen, että sodan jälkeen kaikki on toisin. Nuoret eivät oikeastaan ikinä kasvaneet.

Löysin Helena Anhavan kirjan Maininki ennen aaltoa kirjaston poistohyllystä. Anhava kirjoittaa esimerkiksi sotasairaalasta. Voisi olla äidin sukupolvea. Mutta ei puhu katteettomista lupauksista vaan sanoo:
Raskas paikka on maailma sille
joka ei tahdo miellyttää
vain olla itse.

Sitten Anhava lisää tuohon edelliseen ehkä itsestään, ehkä oikeastaan koko sukupolvesta:
Vain orastavaa luottamusta
on ikävä,
ei nuoruutta
viluista, pelokasta.

Katson ulos. Matalapaine puhaltaa toista pois tieltään että pääsisi itse raivoamaan. Äsken elettiin yhden taifuunin ja yhden hurrikaanin välissä ja Suomeen pitäisi tulla yhden häntä Kap Verden suunnalta. Olen aina miettinyt, miten pilvenpiirtäjät pärjäävät taifuuneille/hurrikaaneille. Ne taipuvan ja huojuvat!  Ehkä Kiina selviää paremmin kuin Amerikka. Sellaiset ihmiset jotka ovat tottuneet luottamaan yhteisön apuun ja eläneet niissä tiiviisti, pärjäävät paremmin. Amerikkalainen kurkunleikkaajien maailma ei selviä luonnononnettomuuksista. Hirmumyrskyltä on vaikeaa leikata kurkkua auki tai edes ampua pyssyllä. Ampumalla selviämisen ovat oppineet amerikkalaisiksi tullessaan.



Nuorena pystyin pudottautumaan alas ja heilauttamaan itseni muualle. Nyt sitä on vaikea tehdä. Mutta ongelma ei ole siinä. Ei ole semmoista minä-ihmistä, josta riippuisi kaikki. Joka pystyisi omassa varassaan ratkaisemaan omatkin olemassaoloaan haittaavat jutut. Mistä lähti pyyteettömyyden väheneminen? Tuskin se aivan viime aikojen asia on kuitenkaan.

Voisi toivoa jonkinlaista maalaista kaupunkilaisjärkeä. Kun maalla kasvaminen ei oikein enää suju. Ovat lähteneet ihmiset pois ja  suurin osa lopullisesti. Junavuoroja vähennetään, koska loputkin ihmiset tahtovat sieltä hakattujen metsien keskeltä kaupunkeihin. Tarvitsevat tukea toisista ihmisistä. Paitsi että etäisyys on sitten usein isompi kuin mitä se olisi kilometreissä maalla. Sain sen käsityksen että koko Suomea ei enää kannata pitää asuttuna. Se oli poliittinen kysymys vähän aikaa sitten.

Uusi päivä alkoi kun lopetin elokuvan katsomisen. Oikeastaan elokuvia oli kaksi: Agnes Vardan ja JR:n dokumenttielokuva Kasvot, kylät ja sitten Agnes Vardan elokuva Onnen hetket. Dokumentti oli Suomen ensiesitys. En ollut tiennyt että Varda on jo 90-vuotias. 

Hän kulki ketterästi ikäisekseen. Jostakin aiemmasta haastattelusta muistan että hän oli mukava ja tutunoloinen nuori nainen. Se valokuvaajapoika hänen vierellään oli nimeltään JR ja kulki hattu päässä ja mustat lasit silmillä kuin mikäkin Jean-Luc Godard. Ei kai hän se ollut kuitenkaan? Tuskin JLG pystyisi pyörittämään ystäväänsä Agnesta semmoista vauhtia kuin JR Louvren museossa. Agnes hurrasi kyydille rullatuolissa. JR hyppi selvästi nuoren miehen tavoin. Nuori klovni. 

Elokuvaohjaaja Varda ja valokuvaaja JR kulkivat pitkin ja poikin Ranskaa elokuvausryhmän kanssa. Heillä oli kulkuvälineenä Kleinbussin näköinen filmilaboratorio. Vardalle annettiin tilaisuus eräänlaiseen nostalgiamatkaan. Hän oli asunut joskus samassa kylässä kuin  kirjailija Nathalie Sarraute ja pääsi takaisin sinne ja tapasi tuttuja. JR otti valtavan kuvan kauniista paikallisesta naisesta. Kylän lapset, tyttö ja poika, puolestaan ottivat selfien, jonka taustana oli naisen kuva liimattuna vanhaan seinään.

Kontrasteja syntyi muitakin ja koko ajan. Ihmiset rakastivat niitä kuvia ja näkivät niiden merkityksen: niin paljon enemmän ne olivat kuin joku suuri mainos olisi ikinä. Syy oli varmasti sekin, että dokkariin ei osunut valtavia mainoksia - kai niitäkin Ranskassa on?. Ehkä ihmiset eivät halunneet niitä rumentamaan omia maisemiaan? Ranskan maaseutu on juuri niin maalauksellinen kuin Renoir, van Gogh tai Cézanne sen kuvasivat. 

Vanha saa jäädä uuden viereen, täydessä sovussa, talot eivät ole kivikasoja tai betonimonoliitteja. Mitäs meillä on? Ilmastonko, ikuisen masennuksen ja huonon maun vuoksi?



Ihmiset ottivat elokuvaohjaajan ja tämän nuoren ystävän mutkattomasti vastaan. Juuri tuosta ominaisuudesta pidän eniten Välimeren maissa. Pikkukaupungin ihmiset tekevät tuntemattomillekin olon hyväksi ja tyytyväiseksi ja ilmiselvästi mielellään. Meille ei ole tämmöinen sivistynyt käytös kunnolla vielä rantautunut. Täällä on paljon kunniallisempaa pitää kansaihmisiin etäisyyttä.

Ehkä juuri maalla ranskalaiset osaavat olla ystävällisiä toisilleen? Mutta Varda ja JR olivat myös suuressa satamakaupungissa, Le Havressa. Valokuvasivat ja elokuvasivat kaikkialla, myös satamassa - satamatyöläisiä ja heidän vaimojaan. Siitäkin valtavankokoisesta kolmen naisen muotokuvasta tuli hieno.

Varda ja JR selvästi pitivät toisistaan, sellainen heijastuu ulospäin heti. Jean-Luc Godard piti aina lakkia ja mustia aurinkolaseja päässään. Sitä paitsi hän oli luvannut tavata ystävänsä Vardan ja JR:n, mutta oli päättänyt olla jossain muualla. Jätti vain kirjoitetun tekstin ulko-oven ikkunaan. Sitten ystävykset kävelivät meren rantaan ja dokkari loppui. Nyt pitää miettiä oliko ehkä JLG:n nuoruuden leffoissa joku elokuva joka tapahtui meren rannalla. Hullu PierrotJean-Paul Belmondo ja Anna Karina hyppimässä puiden keskellä, taustalla meri? 

Dokkarin jälkeen tuli Agnes Vardan  oma elokuva 1960-luvulta. Näin sen ehkä silloin tuoreeltaan. Tarina on hyvä ja selvä ja yksinkertainen. Uusi katsominen teki minut mietteliääksi. Se ei oikeastaan ole elokuvanovelli vaan pienoisromaani, jossa on selvä käännekohta ja sitten laskeutuminen loppuun. Oikeastaan elokuva muistuttaa näytelmää hyvin paljon. Varda pitää nyt kyllä tarkistaa. Ehkä hän on käynyt teatterikoulua?

2.9.18

Laivat yössä

”Viettitalous” on omituinen sana kertoa siitä, miksi joku on kuollut ja milloin ja millainen on suvun tapa surra tai olla surematta, mutta kai suremiseen menee energiaa. Ihminen on jonkinmoinen yksikkö, joka voi olla veloissa tai tienata hurjasti, siis ilman ammattia tai asemaa, vain itsessään. Siinä vihjataan ehkä siihen että ihminen ei ole “sijoittanut” itseensä tarpeeksi? Ja otti ja kuoli?

Julia Kristevan teksteissä puhutaan oidipaalisista tilanteista ja siitä miten torjutut tarpeet kompensoidaan. En ole ehtinyt kuin vähän katsoa Melanie Kleinin kirjaa – siis uudestaan – joten kun muistan että hän oli aika konkreettinen puhuessaan vauvan ja äidin välisestä suhteesta, niin saatan muistaa väärin. Kirjan nimi on Kiitollisuus ja kateus. Aivan samoin Kristeva keskittyy lapsen ensimmäisiin suhteisiin mutta vasta kirjan loppupuolella. Pienen lapsen tilanne näiden kahden psykoanalyytikon mukaan voi kertoa paljon heidän aikuistumisestaan.



Nähtävästi on niin että psykoanalyysi ja se käytännön analyysi ovat yhtä monimutkaisia kuin ovat ihmiset , melkein taustasta riippumatta. Ei persoonallisuutta voi kovin tarkasti määritellä ikinä. Silti voi olla että juuri epätarkkuus saattaa auttaa analyytikkoa osumaan oikeaan. Ihminen/ihmiset ovat jatkuvasti muuttuvia epätarkkoja olentoja. Heiluvat kuin tärähtäneessä valokuvassa.

Tässä ei ole minkäänlaisia syytöksiä tai tuomioita. En voi antaa anteeksi äidilleni eikä syissäni ole mitään epäselvää. Kuolleiden kanssa ei tarvitse yrittää varjonyrkkeillä. Äiti ei ole minkäänlainen objekti saati abjekti aivan vain siksi että häntä ei ole enää olemassa. Tietysti kuollut ihminen on poissa muutenkin. Tietenkään en ole minä ilman että äiti olisi joskus ollut olemassa. Isätkin ovat.

Keskustelen usein jonkun kuolleen kautta ihmissuhteista. Kristeva löytää pääaiheiksi Marguerite Duras’n teoksissa rakkauden ja kuoleman. Duras taisi kyllä olla vielä hengissä silloin kun Kristeva alkoi kirjoittaa analyysi-tekstejä uudesta proosasta. Kristeva näkee Duras’n traumatisoituneena ihmisenä. Ehkä hän ei niinkään kokenut hylkäämistä lapsena. Hän on enemmänkin III maailman puristukseen joutunut ihminen keskellä II maailmansotaa. Pakeni Ranskan Indokiinasta takaisin vanhempiensa maahan. 

Kun luin äsken Peter von Baghin Elokuvan historiaa, löysin myös Julia Kristevan miehen nimen: Philippe Sollers. Hän oli kirjoittanut Jean-Luc Godardin elokuvasta JLG – autoportrait de décempre 1994. Sollers on kuulunut maineikkaan Tel Quell-kulttuurilehden toimituskuntaan. 

Ehkä on mahdotonta saada myös Alain Resnais’ia käsitellyksi, mistä niitä leffoja löytyy? Von Bagh jätti  Duras’n melkein vain maininnalle. Yllätyin: Duras on näyttänyt tehneen kaikkiaan parikymmentä elokuvaa. Kuoleman tuttu on tehnyt työtä paljon. 



von Bagh kirjoittaa:
Äänet yössä ovat yhtä lailla muistin, kadotuksen ja menetettyjen mahdollisuuksien unenomainen kollaasi mutta myös kolonialismin mielenmaisema.
Kysymys on elokuvasta India Song (1974). En tiedä miten häntä on Ranskassa arvostettu, vai onko ylipäänsä. Duras vaikuttaa kyllä ihmiseltä, joka ei ole kovin paljon välittänyt siitä, onko hänellä suosiota. En ole nähnyt kuin yhden hänen elokuvistaan, tuon India Song-leffan. Se oli täydellisen tapahtumaton elokuva. Muistan sen, että musiikki häiritsi minua. Sen sijaan von Bagh pitää musiikkia hyvin tärkeänä. Elokuvien pitääkin olla häiritseviä!

Kristeva kuvaa Duras’ia tyhjäksi, hänen luomiseen tähtäävä tunteensa on tuska. Ihmisen sisin muodostuu suhteesta ensimmäiseen toiseen ihmiseen. Se on usein äiti. Ehkä Freud puhui varhaislapsuudesta, samoin esimerkiksi lacanistit, koska siinä tulee ensimmäinen vaihe suhteesta toisiin tai toiseen. Se on ratkaiseva sen vuoksi. Vauva kokee ensimmäisen hylkäämisen silloin, kun äiti lähtee muualle. Mietin mitä sitten tapahtuu vauvalle, jonka vieressä ollaan koko ajan? Tuleeko semmoisesta sitten täydellinen narsisti: jokainen tunne otetaan vastaan eikä torjuntaa tule ikinä?

Kun Kristevaa lukee niin kysymyksiä tulee jokaisesta lauseesta, melkein. Sen vuoksi tekstejä on hyvä lukea ja sen vuoksi ne myös ahdistavat. Ihmiset ovat tapauksina melkein aukottomia. Tosin ehkä analyytikot tapaavat sellaisia ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla patologisia. Ehkä patologiat ovat jonkinlaisia kertomuksia? Mutta kertooko tarinan analyytikko vai se potilas? Sitä paitsi milloin alkaa sairaus, jos oletetaan että lapsi on syntyessään terve?

Usein ajattelen että jos Kristeva olisi noita tekstejä kirjoittaessaan tiennyt geeneistä kaiken sen mitä nyt tiedetään, ehkä hän ei olisi ollut psykoanalyytikko lainkaan. En kyllä tiedä minkälainen on tällä hetkellä psykoanalyysin maailma. 

Olen lukenut eniten Freudia, koska tässä talossa on paksu nide hänen tekstejään. Kristeva on vuosikymmeniä ollut tärkeä koska hän kirjoitti kirjan nimeltä Musta aurinko, joka käsittelee depressiota ja melankoliaa. Serkkuni maalasi taulun jonka nimi oli Musta aurinko, hänen isänsä kirjoitti kirjan nimeltä Musta aurinko. Musta aurinko on Johanneksen ilmestyskirjassa, jonka olen lukenut jo lapsena. Serkkuni isä kirjoitti myös kirjan nimeltä Tulipunaiset ratsastajat, joka sekin oli Johanneksen ilmestyskirjassa.

Kristeva kääntää Durasista puhuessaan huomionsa naisten väliseen keskinäiseen suhteeseen. Ne suhteet johtuvat vauva-tyttären ja äiti-naisen välinen suhteesta. Kristeva aloittaa pohdintansa puhuessaan Oidipus-kompleksista, hän kirjoittaa myös Sofokleen kahdesta Oidipus-näytelmästä, jotka ovat Kuningas Oidipus ja Oidipus Kolonoksessa. 

Durasista Kristeva sanoo:
Durasin tuotannosta puhuttaessa kyse on pikemminkin aina nostalgisesta saman tavoittelusta toisena tai toisen tavoittelusta samana kertojalle niin välttämättömän tuntuisessa narsistitisen kangastuksen ja hypnoosin arsenaalissa. Hän kertoo psyykkisestä pohjakerroksesta, joka edeltää toiseen sukupuoleen kohdistuvia valloituksia, ja sille perustuvat sattumoisin tapahtuvat ja riskialttiit kohtaamiset miesten ja naisten välillä. Tähän melkeinpä kohdunsisäiseen tilaan ei tavallisesti kiinnitetä mitään huomiota.

Ja siihen on omat syynsä. Sillä tässä heijastusten hautakammiossa identiteetit, ihmisten väliset sidokset ja tunteet tuhoavat toisiaan. “Tuhota, sanoo nainen.” Naisten yhteisö ei silti välttämättä ole villiyhteisö tai yksinkertaisesti vain tuhoava. Sidokset ovat pakostakin eroottisia ja niiden epävakaisuuden tai mahdottomuuden perustalta yhteisö luo kuvitteellisen yhteenkuuluvuuden ilmapiirin, joka saattaa osoittautua kepeän tuskalliseksi ja vääjäämättömän suruvoittoiseksi, sillä se upottaa narsistiseen vuolauteensa kaikki seksuaaliset objektit ja jokaisen ylevän ihanteen.
(Julia Kristeva: Puhuva subjekti, s.290, suom. Pia Sivenius)

Pitkä sitaatti on tarpeen koska kirjaa ehkä on hankala enää saada. Tuossa päädytään siihen, että naisten yhteisöjen onnistumiseen ei ehkä voi luottaa. Ne jotka ovat käyneet tyttölyseota, todennäköisesti tietävät mistä kaikesta kasvavien tyttöjen maailma koostuu. Se ei ole erityisen rauhanomaista. Mutta keskimäärin jotain kasvua tapahtui. Se taas johtui enimmäkseen muutamista opettajapersoonista, jotka pystyivät joskus edes vilahdukselta näkemään tytöissä jonkinlaista inhimillistä olemusta. Muistan hyvin väkivallan, jota sai väistellä. Sitä oli oppilaiden välillä enimmäkseen, ei niinkään  fyysistä, vaan henkistä nujertamista.

Koulujen kanssa on lopulta aika yksinkertaista. Joko niistä selviää järjissään, tai sitten ei. Tai sitten menee niiden läpi niiden koskettamatta oikeastaan ollenkaan. Ehkä tyttölyseoissa (poikalyseoita en uskalla edes ajatella) opitaan sitten enemmän sosiaalisia suhteita kuin opetushallituksen määräämiä aineita.

Osa Marguerite Duras’n LaivaNuit-kirjan teksteistä on tarkoitettu elokuviksi. Teksteissä itsessään on jo niin paljon kuvallista, ettei kameralla oikeastaan ole mitään tekoa:
Palasin takaisin huoneeseeni hyvin nopeasti kirjoittaakseni teille. Suljin ovet ja ikkunat. Seison tässä teidän kanssanne katsoen rantaa kuin ensimmäistä kertaa. Astuin kauemmas peilistä. Katson itseäni. Silmät ovat siniset, kuulemma, hiukset mustat. Näettekö? Siniset, silmät, mustien hiusten alla. Miten rakastankaan teitä, sitä miten näette minut. Olen niin kaunis, melkein itselleni vieras. Minä hymyilen teille ja sanon teille nimeni.

Minun nimeni on Aurélia Steiner. Olen teidän lapsenne.

Te ette tiedä minun olemassaolostani.
(Marguerite Duras: LaivaNuit, Le Navire Night et autres textes, 1979, suom. Kristina Haataja, Like 1997

Ohjaaja Alain Resnais kiinnostui Duras’n teksteistä. Syntyi elokuva nimeltä Hiroshima, Mon Amour. Mutta Duras’n leffoja voisi olla kiinnostava nähdä. Joissakin ihmisten on tyydyttävä tuijottamaan mustaa kangasta ja kuunneltava henkilöiden dialogia. Laajaa levitystä eivät tainneet koskaan saada. Näin Duras’ista tehdyn haastattelun joskus televisiosta. Hän oli siinä jo aika vanha, mutta vaikutti selväpäiseltä ihmiseltä. Suri sitä ettei juuri enää pääse kodistaan ulos. Katsoisin sitä haastattelua nyt vähän eri silmin.

Minulla on omassa käsikirjastossa paljon kirjoja, joiden kanssa olen kulkenut vuosikymmenet. Niitä lukiessa pääsee lähemmäksi esimerkiksi länsimaisen kulttuurin ydintä. Duras ja Kristeva ovat mielessäni aivan siinä ytimessä, ymmärtäviä ja tuntevia ihmisiä.


Näiden kirjojen lukemisen aikana posliinikukka riehaantui jo toiseen kukintaan kesän aikana. Syksy ei ole vielä tullut ja kun olen taas kotona niin tulen kulkeneeksi sen köynnöksen ohi. Puhun ääneen, koska kirjojen kanssa on keskusteltava. En tiedä mistä posliinikukka on ihmisten huoneisiin tuotu, mutta kukkien haju on huumaava. Tuommoinen haju on houkutellut lähelle varmasti kolibrejakin ja suuria värikkäitä perhosia. Pystyn kuvittelemaan lämpimien maiden aistimaailmaa, koska kesä on ollut kuuma. Lämpöä, hajuja ja makuja ei pääse etelässä pakoon minnekään. Ilmasto on muuttumassa nopeasti.


26.8.18

Silmät veneissä

Vesijumppa menee vuosittain niin, että uusi alku on elokuun alussa. Silloin uimahallissa on tehty remontit mitä on aiottu ja vaihdettu altaisiin vedet. Nyt oli oikein ankara jumppa. Oli ollut kuukauden tauko. Tiedän yleensä mitä pitää yrittää välttää, mutta jumppariflikka on tehokas ja asialla, niin että en halua myöskään olla laiska.

Ongelmani on edelleen sama kuin on ollut jo viisi vuotta: kropan vasen ja oikea puoli eivät oikein toimi yhdessä. Vasen ranne, polvi ja kylkiluut olivat rikki ja käyttökelvottomat vähän liian pitkään. Näppis ei ole sama vasemmalla ja oikealla kädellä. Vasen toimii summittain, aivojen ja sormien välinen automaattinen liike ei aina toimi. En voi ikinä olla varma siitä, että tulen kirjoittaneeksi mitä olen ajatellut. Vasemman ja oikean käden ero on selvä. Aivoissa vaeltelee vaikka mitä, voin hyvin kuvitella aivojen vasemman ja oikean puolen riitelevän.

Olin unohtanut että kyynärpää on ollut joskus kipeä. Nyt osuin jotenkin siihen. Ensin en saanut kättä ylös ollenkaan. Sitten kun sain, kyynärpäähän iski oikein kipu. Tätä ei olisi tarvinnut tulla. Vaikka olin tehnyt vaikka mitä mökilläkin ja ennen kaikkea kävellyt paljain jaloin, niin en tullut hakanneeksi klapeja, niillä oli kiirus ja sitä paitsi puut olivat massiivisia, umpikieroja koivuja, siis perheen miesten työtä. Olisi pitänyt tehdä se vesurihomma, mutta siinä vastusti auringon kuumuus. 

Ulkona oli vieläkin yli 30 astetta. En kestä kuumuutta. Mutta muistan kun paljon Suomea etelämpänä olin yhtenä kesänä töissä lehdessä. Silloin oli kuumimmillaan 43 astetta. Piti taittaa lehteä siellä kellarissa. Siellä olivat myös lämminvesijohdot. Kukaan ei tuonut lämpömittaria sinne.

Minulle annettiin ohje: liiku hitaasti, keskity siihen kuin uisit ilmassa! Yritin, mutta koko ajan tuli siihen tai tähän työhön deadline. Ei semmoista voisi kuumuuden vuoksi laistaa. Katselin kavereitani. Kuuma oli niilläkin, mutta ne ottivat hyvin rauhallisesti.

Matalapaine ilmestyi tänään, se kipuilee oman lisänsä tietenkin. Aamu lähti liikkeelle hyvin. Ei tarvinnut puhua kuin aivan vähän kenenkään kanssa. Pitäisi oppia olemaan torjuva. Jostain kummallisesta napista ihmiset osaavat minua painaa, kun torjuvuuden sijasta tulen hymyilleeksi. Ehkä tämä menee niin, että ei ole ylipäänsä välttämätöntä silittää ihmisiä vastakarvaan. Tuskin se erityisesti mikään pohjoismainen piirre on, vastakarvaan silittämisen automaattisuus.

Nyt kun yritän panna kyynärpäätä pöydälle, se onnistuu, mutta kun oikaisen käsivarren siitä, kipu oikein ulvaisee. Mutta se jumppa oli hieno juttu. Meitä oli yrittämässä jumpparin  rytmiin jotain 60-100 ihmistä. Ohjelma on tehokas ja kurinalainen, järjestelmällinen. Oletan että olkapää ajatteli mennä sijoiltaan kun piti venyttää käsivarsia tangossa niin että kroppa esitti semmoista laivan keulakuvapatsasta. Kokonainen rivi ihmisiä nousi uljaasti vedestä. 

Sanoin aivan äänettä auts. Onneksi nyt oli niin kuin useimmiten: kun jumppari tietää miten vesijumpassa tehdään liikkeet ja vastaliikkeet, niin harvoin niistä mitään hankalaa tulee. Seuraavana päivänä olkapää oli arka. Mutta en olekaan ikinä aikonut keulakuvaksi.

Yritin että entäs jos panen nyt kyynärpään pöytää vasten. Sitten jos liu’utan sitä, osun johonkin eri jänteeseen. En hirveän mielelläni haluaisi kortisonipiikkiä taas. En halua lääkärille enkä usko että mikään terveyskeskus tahtoo minua edes nähdä. Olen hankalassa iässä. Olkapää alkoi yhtäkkiä totella.

Nyt on rannalla uiminen kielletty, koska jätevesiputket ovat tohottaneet jätevedet suoraan merenlahteen. Kun kävin siellä läpi sen alueen, jossa on myös raiskio siinä lähellä missä viemäriputki, aloin miettiä että ehkä se puiden kaatomafia on liikutellut viemäriputkia, jos ovat olleet tielle. Vai oliko ne jätetty väärään asentoon ja sitten tuli se iso ukkonen ja satoi kaatamalla? 

On siis tänään mentävä katsomaan että miten asiat ovat. Jumppakaverin kanssa juttelin ja kerroin joutsenen poikasista, miten mahtavat jaksaa. Ne ovat jo isompia, mutta ei kai millekään eläimelle ole hyvä saada sisuksiinsa coli-bakteereja?  Kyllä moni siellä rannalla oli kiinnostunut laskemaan oliko poikasia yhtä paljon jätevesipäästön jälkeen. Ihmiset pitävät linnuista. Ja kun nämä ovat laulujoutsenia, niin ne eivät ole myöskään vihaisia. Ehkä täällä on lintujen seuraajia, jotka laskevat niiden määrän keväisin ja syksyisin? 




Olen luultavasti kirjoittanut Julia Kristevasta ennenkin. Kun kirjan nimi on Puhuva subjekti, niin tottakai olen sitten riippuvainen siitä, kuka suomentaa ja miten: puhuminen on myös kirjoitusta. Kaikki jotain vierasta kieltä osaavat eivät ymmärrä oman kielen rekistereitä niin kuin voisivat. Tällaiset esseekokoelmat ovat suomennosten kirjavuuden takia hankalia. Joudun tekemään töitä että käsitän mitä Kristeva (ehkä) sanoo. Tiedän kyllä että ranska voi olla täynnä korulauseita ja sanontatapoja, siinä voi olla monimutkainen viittausverkosto virkkeen sisällä, mutta suomeksi silloin pitää kirjoittaa suoraan ilman noita koristeita tai miksi niitä nyt pitäisi nimittää.

Kirjan viitteet kannattaa lukea. Niissä on usein ranskaksi asioita, ymmärrän usein jotain, koska olen lukenut latinaa koulussa. Tämä nimenomainen kirja vastaa monenlaisiin kysymyksiin. Aiheena on ihminen, joka on totisesti monimutkainen olio.

Olen lukenut vuosia, ainakin  yli 20 vuotta, Julia Kristevan kirjaa  Puhuva subjekti. Tekstejä 1967-1993 (Gaudeamus 1993). Yksi teksti tuli mieleen, kun ajattelin kyynärpäätä ja olkapäätä liikkeessä ja keulakuvaa. Ja mitä silloin tapahtui. Luulen että suurin osa vesijumppaajista tietää miltä tuntuu, mutta Kristeva kirjoittaa sen. Kirjoittaja puhuu hyvin täsmällisesti (nais)ruumiin muutoksista ja tuntemuksista: 

Ensiksi on raskautta edeltävä jakautuminen. Jonka raskaus tuo näkyviin ja pakottaa jatkumaan vailla ulospääsyä.
Toisaalla – lantio: painopiste, horjumaton maa, luja kivijalka, kömpelyys ja paino joihin reidet yhtyvät, eikä mikään siitä alkaen takaa niille kepeyttä. Ja toisaalla – yläruumis, käsivarret, kaula, pää, kasvot, pohkeet, jalat: pursuava eloisuus, rytmi ja naamio, jotka jatkavat sitkeästi keskuspuun korvaamista. Elämme tällä rajalla, ristinpuun olennot.

Essee olikin oikea herkkupala, Helena Sinervo suomentajana. Siinä oli kauneutta ja herkkyyttä, jota harvoin saa lukea. Se käsitteli äitiyttä, sitä kohtaa feministisessä ajattelussa, jossa psykoanalyytikko ja semiootikko Kristeva tuntui antavan itselleen luvan henkilökohtaisen kokemuksen kertomiseen. 
Jotain on tapahtunut kielitajulleni. Se on jollain lailla herkistynyt, melkein allergisoitunut. 

Pääsin sitten loikkaamaan toiseen juttuun ja se oli liittyi käsitteeseen khôra, johon törmäsin vahingossa. Se tuntuu kertovan jonkinlaisesta psyykkisen tilan muutoksesta, tai sillä kuvataan ihmisten välistä suhdetta, siis kommunikaatiota ja sitä myös miten paljon suhteessa on tilaa ihmisten välissä. Yksi perusjuttu on lapsen ja äidin välinen suhde, josta elämä lähtee eteenpäin. Tämä on Platonilta lainattu käsite, khôra, ja tässä käsittelee psykoanalyyttista teoriaa. Liittyy myös tietenkin semiotiikkaan.

Mutta ennen kuin pääsen tarkistamaan Platonin, siihen menee nyt aikaa. Olen iloinen siitä, että muinoin käymäni Lacan- lukupiiri on ollut tarpeellinen. Myöhemmin Kristeva osoittautuu Jacques Lacanin opponentiksi. Kysymys oikeastaan jo tuli käsitellyksi. Naisen ruumis (en ole oppinut sanomaan että keho) on muutoksen tilassa niin kuin kaikkien elollisten ruumiit ovat. Tämä kielenkin syntymiseen päätyvä essee (Puhuva subjekti) oikeastaan vain kertoo sellaisista asioista, joita satun näkemään vesijumpassa, kun ryhmä ihmisiä päätyy esittämään laivan keulakuvapatsasta. Patsasmainen asento oli sivutuote, pääasia oli saada ruumis venymään.


Jäin miettimään semmoista, että vieläkö jossain tehdään laivoihin keulakuvia? Sen muistan että Välimerellä näki puuveneitä, joiden keulassa oli silmä kummankin puolen keulaa. Silmien pitää kyetä näkemään karit ennen ihmistä, joka istuu siellä veneen takaosassa.

5.8.18

Kuusten kuuleminen


Yritän päästä käsiksi johonkin uuteen, mutta nyt tuntuu olleen sellainen mökkiloma, jossa se ulkoinen ei päässyt sisälle. Muutos oli suuri. Ei se ollut päässäni kuin mutkan kautta, nyt oli vuosisadan helle. 

Ilman väreily on muuttanut värejä, että en ehkä näe niitä lainkaan oikein. Mökin suuren ikkunan edessä oleva kuusi ei ole tehnyt vuosikasvaimia. Ehkä se on niin vanha ettei niitä teekään, mutta sitten sen suuren kuusen vieressä on nuori kuusi ja sen vuosikasvaimet ovat mustuneet. Semmoista en ole nähnyt ikinä. Olen ollut siinä paikassa kesät vuodesta 1955.

Kävin äkkiä katsomassa miten muut kuuset voivat. Muistan kyllä hyvin mitä tein: kun vanha kuusi alkoi pudotella käpyjä ja oikein paljonkin: rupesin heittelemään niitä pitkin sinne metsän suuntaan. Ajattelin että putoavat kivien väliin. Nyt lähdin katsomaan tarkemmin.

Kuuset olivat asettuneet kuin suojaksi raiskiota vasten, joka oli ilmestynyt vuoden aikana tuohon. Se vie mustikat varmasti niin kauaksi pois kuin elän, niin että yksi tarve ja työ jää pois. Silmät on suunnattava muualle. Kun tunsin kaikki kannot ja kivet, siinä ei ole mitään katsomista. Jokainen puu oli tarpeen eläimille ja minulle. 

Raiskion reunalla on rivi nuoria kuusia, jotka tuntuvat kasvaneen yhtäkkiä. Niillä on ollut hyvät kasvuolot. Kuuset ovat melkein rivissä: ne kasvavat siinä marjapensasrivistön keskellä. Kuusien välissä näkyy maata, siis multaa ja jokunen kivi. Siinä on helppoa kävellä, kuusien alla on suoja. Siihen olisi helppo panna teltta ja ruveta vain elämään.  Neulasmatto oli jo sileä.

Alan toivoa että partiotyttöjen haavi osuisi lapsiin, tietynikäisiä se järjestö yrittää pyydystää riveihinsä. Tuossa olisi vieressä järvi. Lapset eivät osaisi etsiä lähdettä, muistan kyllä missä se on. Se ei ehkä ole enää aivan siinä paikassa, mutta lähellä varmasti. Siellä on aina suuria käärmeitä. Ne tarvitsevat vettä myös, kuumuus on ollut hirveä. Haukat ja kotkat sitten yläpuolella katsomassa keitä lähteellä käy. Ne eivät hyökkää ihmisen niskaan, lapset voivat mennä takaisin telttaan vesiastioidensa kanssa. Rannassa on tulisija jossa voi keittää ruokaa. Pitää vain osata kalastaa. Sitten pitää tietää mitä kaikkea voi metsästä syödä. 



Käärmeet ovat hyvää ruokaa, mutta niiden saalistaminen voi olla hankalaa. Lapsilla pitäisi olla metsästäjäkissoja, jotka tappavat niitä. Muuten he joutuvat opettelemaan nopean tavan ottaa käärme astiaan ja kansi kiinni. Sitten iso kivi ja pää murskaksi. Kalat on osattava perata ja suomustaa, jos tahtoo tehdä keittoa. Osaisivatko lapset istuttaa perunoita ja hoitaa niitä, kaivaa niille talvikuopan samoin kuin porkkanoille ja muille juureksille, rakentaa vähitellen rinteeseen kellarin?

Ihmettelen miten ollaan kaupungistuttu aivan ilman että olisi vartavasten siihen ruvettu. Kaupoissa käydään saalistamassa ruokaa. Aamiaiseksi kerätään mustikoita pakkasaltaista. Ehkä lapset oppisivat miten pannaan viilipunkkiin viilin siementä ja peitetään kipot aamua varten. Mutta mistä he saisivat maitoa? 

On minulla kyllä oikeasti huoli tästäkin. Minä osaisin kertoa kyllä miten tehdään ja miten tehdään sitten. Mutta eivät ne osaisi tehdä työtä. Meillä on ruokatuotanto niin teollista että kenenkään ei tarvitse osata enää oikeasti. 

Sitten on kysymys maasta. Maa kuuluu niille jotka ovat sen perineet. Maa ei kuulu kaikille. Vaikka sitä jätetään raiskioksi, ei sillä saa ruveta viljelemään itse jotain. Tarpeeton saa jäädä raiskioksi, jos omistaja tahtoo. Sitä paitsi tämän kesän jatkuva helle on paahtanut raiskioiden rinteet harmaaksi ja mustaksi. Siellä ei voi olla, ei pysty enää hengittämään. Entisestä metsästä tulee tuulen mukana vain mustaa pölyä. Siihen tarttuu tuli hyvin helposti ja sitten on kuusien suojassa oleva teltta vaarassa.



Ei olisi traktoreita, ei autoja, ei junia. Olisi oltava siinä mihin jäi. Juuri silloin tulisi muitakin ihmisiä siihen, koska siinä on kuitenkin vettä ja se on yläjuoksulla ja suhteellisen puhdas, vaikka siinä suo maistuukin. Niiden lasten elämä riippuisi siitä mitä ne muualta tulleet nälkäiset ihmiset tahtovat. Joko ottaisivat huolehtiakseen myös lapsista tai sitten tappaisivat heidät ensitöikseen tarpeettomina pois tieltä.

Luulen että lapsia kuolee silloin aina eniten. Kun on nälänhätä, niin lapset ja vanhukset kuolevat. Lapsista ja vanhuksista tulee hyvin harvinaisia olentoja. Mutta kaikenlaiset eläimet alkaisivat edistyä ja niitä tulisi lisää. Siinä raiskion vieressä ei kyllä kannata elää kovin kauan, koska se ei suojaa, olisi joku rakennus tehtävä. Kuka sen osaisi tehdä?

Ajattelen sitä porukkaa joka rakensi lyhyessä ajassa mökin siihen rannalle. Se sama vesivoimalla käyvä saha oli olemassa ainakin vielä muutama vuosikymmen sitten. Kun mökki oli suhteellisen uusi ja minä olin lukiossa, niin täti sanoi minulle että mustalaiset ovat kysyneet sitä talviasunnokseen. Vasta parikymmentä vuotta sen keskustelun jälkeen sosiaaliministeriö tai joku sellainen sanoi että kunnissa kirjoilla oleville mustalaisille on rakennettava asumiseen kelpaavia taloja. Ajattelin sitä tänä kesänä. Tajusin että en ole nähnyt siinä pitäjässä mustalaisia enää aikoihin. En tiedä minne he lähtivät.

Ehkä he lähtivät Ruotsiin, josta heidät joku kuningas tai ehkä kuningatar Kristiina määräsi muuttamaan Suomeen joskus 1600-luvulla. Heillä on Suomessa vieläkin ruotsalaiset sukunimet. En tiedä miten mustalaisille kävi. Heidän hyväkseen tehtiin laki, mutta ehkä sitä ei pantu täytäntöön. Sitten mustalaiset olisivatkin yhtäkkiä olleet irtolaisia ja joutuisivat lähtemään liikkeelle vaikka olisivat ajatelleet jäävänsä siihen. Sitä paitsi maalla on vaikeata tulla toimeen ilman maata. Ei sitä haluta antaa mustalaisille, ei myöskään kaukaisemmille sukulaisille. Olivat ne sitten valkoihoisia tai eivät.

Kun nyt ollaan menossa selvästi kohti katastrofia, niin miksi eivät maiden, kaupunkien ja pitäjien hallitsijat ole ruvenneet jo työhön? Sellainen käsitys minulla on, enkä ole ainut joka niin ajattelee, että siitä muutoksesta tulee paljon isompi kuin mitä on meillä ollut ikinä. 

Ei evakoitakaan aivan vapaaehtoisesti autettu. Asutuslaissa oli kyse siitä, että sitä maata pitäisi antaa myös niille, jotka eivät olleet koskaan eläneet juuri sen maan päällä, vaikka olivat olleetkin kansalaisia. Aivan niin kuin mustalaisetkin olivat ja heitäkin varten tehtiin laki. En tiedä noudatettiinko sitä kuitenkaan. 

Tuskin näistä nykyisistä lihavaan ja hyvään elämään tottuneista ihmisistä olisi mihinkään muutokseen. Ei ainakaan sellaiseen joka vaatisi kaiken huomioonottamista ja jossa itsekkyys ja ahneus pitäisi lopettaa. Sitä ei voisi sallia missään yhteiskunnassa, ei yhdessäkään kylässä.

Kun kiinalaisille ei enää voitaisi lähettää sellua rahan vuoksi, niin kuivuneet raiskiot olisi nopeasti käytettävä ruuan hankkimiseen. Se olisi aivan ensisijaista. Kaupungeista alkaisi tulla väkeä, jolla oli nälkä. Ehkä isoäidin navettaa voitaisiin taas käyttää? Aitoissa ihmiset voisivat yöpyä. Villaa olisi opittava kehräämään joka talossa, että ihmisillä olisi lämmintä päällä. Vanhojen saunojen kiukaat olisi rakennettava uudestaan. Naapurikylän sementtitehdasta käynnisteltäisiin taas. Se olikin vajaakäytössä melkein 60 vuotta. Jos ei ole kovia tiiliä niin sementtitiiliä sentään on. 

Ihmisten pitäisi kestää ensimmäinen talvi. Heitä kuolisi ja jäisi tien oheen niin kuin kävi 1600-luvun lopussa. Ehkä ihmiset kuitenkin tajuaisivat olevansa kekseliästä porukkaa ja vähitellen saataisiin ruokaakin kehitellyksi. Olisi pakko lopettaa nopeasti suuret navetat tai sikalat tai kanalat ja hajauttaa hyötyeläimet ympäri maan.

Pelkään että ihmisillä ei olisi töihinsä tarpeeksi opastajia ja neuvojia. Ne lapset, jotka alunperin menivät telttaan kuusien alle olisivat kuolleet ensimmäisten joukossa. Heillä ei ollut minkäänlaista käytännön koulutusta mihinkään työhön.

Jos joku ehtisi nopean muutoksen aikana miettiä näkemäänsä ja kirjoittaa siitä, sen hän joutuisi tekemään salaa. Ne jotka osaavat tehdä työtä joutuvat vähentämään nukkumista. Vanhukset, jotka olisivat voineet olla neuvojia, olivat kuolleet ensimmäisinä, koska he olivat tarpeettomia. Ketään ei kiinnostanut vanhat ajat tai vanhat työt. Mutta oli 1600-luvun nälkävuosina kirjureita. He olivat useimmiten joitakin kirkon työntekijöitä, jotka olivat jääneet paikoilleen ehkä tarkoituksenaan auttaa.

Olen lukenut että faveloissa ja shanty-townshipeissä on ihmisiä, lapsia ja nuoriakin, jotka keksivät uusia tapoja käyttää ympäristön roskia hyväkseen ja osaavat auttaa vanhempiaan. Ehkä entisissä kehitysmaissa selvittäisiin paremmin kuin täällä, jossa kehitys oli tehnyt ihmisistä avuttomia. Koneet eivät juuri olisi enää avuksi.

Huippuvuorilla jääkarhut söisivät kaikki ihmiset. Se ei kyllä toisi niille karhuille takaisin jäävuoria ja jäälauttoja, mutta ainakin ihmiset häviäisivät pois. Karhut tajusivat varmasti sen yhteyden: etelästä tuli ihmisiä ja jää rupesi vähenemään.

1.7.18

Rannalla

Taivaalla ei ole pilvenhattaraakaan. Kovat tuulet lakkasivat. On voinut olla alavilla mailla hallaa ja sen vaaraa. Mutta kauan ei jaksa sataa, kumpparit ovat vähän ahtaat, villasukat eivät mahdu väliin, sadetakki on taas vähän iso. Tänään ei tule sadetta ja voi kävellä rannalle. Samoin huomenna.

Eilen yritin siirtyä pois viime kuukausien lukemisista. Tarut ja sadut ja niiden uusimmat selitykset myyttikertomuksineen ovat vasta asettumassa uudessa muodossaan tajuntaani, joten tästä tulee siirtymäkausi. Sellaisia on hyvä olla välillä.

Tässä isoisän kirjahyllyn kirjoitustasolla näkyy olevan viimeiset käyttämäni opukset: pieni Finnkinon mainos nimeltä Tauno Palo 100 vuotta. Olen ihmetellyt tuota lippusta muutamia vuosia. En usko että olen ikinä kiinnittänyt tuohon näyttelijään erityistä huomiota. Sitten yhtenä päivänä kävelin hajamielisesti katsomassa onko minulla mitään katsomisen arvoista DVD-hyllyssä ja näin että siellä on kokonainen boksi Tauno Palon leffoja. En käsitä mistä ne ovat hyllyyn joutuneet. On täytynyt olla siis joskus Tauno Palon 100-vuotissynttärit. Sitten synttärit ovat menneet ohi ja noita bokseja on myyty halvalla. 

En ole juuri omaksunut DVD-levyjen käyttöä, VHS-videoita on varastossa enemmän, mutta en ole niitäkään katsonut vuosiin. Televisio näyttää joskus uusintoja ja joskus semmoisia elokuvia joita en ole nähnyt. Taitaa olla niin että olen edelleen enimmäkseen tarinoiden lukija, en niinkään katsoja. Enemmän kuvissa minua kiinnostavat still-kuvat ja niissä sellaiset jotka jäävät auki. Jotka eivät yhdellä katsomisella lakkaa kiinnostamasta. Maalaukset ja piirrokset erityisesti, mutta myös valokuvat.

Sitten tuossa on The Concise Oxford Companion to Classical Literature. Tuo on siis myyttisanakirja, siitä selviää esimerkiksi Artemis-jumalattaren historia, hänen sukupuunsa ja kertomukset hänestä eri puolella Välimerta. Kirja päätyi käsiini tuon toisen ihmisen kirjahyllystä vähän liian myöhään, olisin tarvinnut sitä ajat sitten. Artemis on kyllä ollut viime kuukausien lukemistossani suhteellisen vähäisessä osassa. Mutta kun tiedän että häntä on palveltu ja hänelle on uhrattu sekä Hellaassa että Vähässä Aasiassa ja hän on ollut erityisesti naisten ajatuksissa, niin häntä on pitänyt seurata. Sitä paitsi hän on Apollonin kaksoissisar, joten kyllä hänellä on olympolainen sukupuu. Satuin osumaan patriarkaatin ja matriarkaatin välimaastoon. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Sellaisia paikkoja on kaikkialla maailmassa, myös tuossa kirjoitetussa maailmassa.



Sitten tuossa on myös Pilvibongarin taskuopas. Kun toukokuun helteet loppuivat, niin taivas on ollut mielenkiintoinen. Täällä ovat ikkunat itä-länsi-suuntaan, joten taivaan näkee aina. Kuivuuden jälkeen taivas rupesi ilmehtimään, sitten pilveilemään oikein kunnolla ja tuulet tulivat perässä ja yltyivät myrskyiksi. 

Isoäidillä oli sellainen iso Helsingin yliopiston almanakka, keltainen vihko joka vuodelle. Hän merkitsi niihin joka päivä ilman ja työt. Hän oli maanviljelijä ja opin häneltä miten taivasta pitää lukea. Olin ensimmäinen lapsenlapsi ja valmis kuuntelemaan. Tuo taskuopas on suomennettu kirja, mutta toistaiseksi täällä ilmastonmuutoksen keskellä aivan tuntemattomia pilviä ei ole näkynyt. Pienviljelijät, kuten isoäiti, ovat Suomesta kyllä hävinneet. Hänelle ei tullut enää jatkajaa.

Noita antiikin Kreikan tarinoita olen yrittänyt lukea myös sillä tavalla, että näkyisikö siitä, miten ihmiset ovat ennen muinoin eläneet. Siellä on ollut kyliä ja niissä on ollut maanviljelijöitä. Mutta en ole varma siitä, millä tavoin työtä on tehty, mitä on syöty, miten on käyty kauppaa. Siitä olen varma että ne ovat kalastaneet. Välimeri on kuoppainen ja myrskyinen, niin että laivanrakentajiakin on ollut.

Jäin miettimään miksi kaksosjumalat eivät panneet stoppia jatkuvalle sotimiselle. Semmoisista jumalista ei kyllä oikein ole ohjaajiksi. Pari sivua aikaisemmin myyttisanakirjassa on Ares, sodanjumala, mutta hän jää vain maininnalle. Ares ei tunnu olleen kovin tärkeä tyyppi, vaikka olikin olympolaisten joukossa. Troijassakin uhrasivat Apollonille, vaikka oli sota. Kyllä kai ne tiesivät, että rauhaa ei ole tulossa aivan heti ja Ares oli ärjyvä hermokimppu, mikä ilmeisesti tiedettiin myös. Sen takia hän ei varmaan ole ollut hirveän tärkeä jumala.

Onneksi ajatuksia jää yli vaikka ne selvästi osoittivatkin johonkin voimakkaiden ajatusten suuntiin. En tarkoita itseäni, vaan niitä tilanteita, joissa ihmiset selvästi miettivät että mitä sitten, ja ihmisistä syntyy ryhmiä, myös aivan vastakkaisia. Seuraavaksi teki jo tuloaan kaupunkivaltiot ja demokratiakokeilut. Mutta tuon Ishtar-Astarte-Artemis -jumalatarketjun olen tiennyt jo ennenkin.

Tänään pitää lähteä katsomaan miten linnut menestyvät. Viimeksi satuin näkemään kuinka poikasia pudottautui puusta alas ja lähti menemään kohti vettä murisevan ja hätäisen käheästi ääntelevän emon luo. Näytti siltä, että kyse oli haapanoista. Pesä oli puussa. En ole ikinä nähnyt semmoista, vaikka olen maalla asunut puolen elämästä melkein. Emo oli asialla, koska olin sadetta tekevän taivaan alla siinä lähistöllä ainut ihminen. Joutsen odotti vähän matkan päässä polulla eikä päästänyt ohitseen. Käännyin eikä narinaa ja murinaa enää kuulunut.

On mentävä siis hyvän sään aikana. Mutta kaikenlaista olen ajatellut viime aikoina.