25.9.22

Retroa

Olen aloittamassa lukuprojektia. Menin kirjastoon ja tarkoitus oli saada käsiini ensimmäinen Kari Aronpuron koottujen teosten neljästä niteestä. Kirjastovirkailija ei ollut siitä kuullutkaan, joten esitin toivomuksen siitä että nämä merkittävät kirjat hankittaisiin kirjastoon. Hän löysi minulle sen sijaan Aronpuron puolivälin koottujen niteen jossa on kyllä hirmuisesti tekstiä, peräti 721 sivua. Tai mistä sen tietää onko kyse Aronpuron puolivälin tuotannosta, koska hän on edelleen elävien kirjoissa. Kirja sopi erityisen hyvin syksyn alkamiseen, koska silloin on oltava keskittynyttä lukemista ja muistikirja, muuten talvesta tulee surkea.  Kirja kannattaa hankkia jos on rahaa, siis tämä: Kari Aronpuro: Retro. Ntamo 2010.



Kirjassa on tekstejä milloin mistäkin aiheesta ja Aronpuro otti käsittelyynsä esimerkiksi Jalmari Finnen (1874-1938). Mutta koska Aronpuro on kotoisin Tampereelta ja Tampereen lähellä sijaitsee Kangasalan pitäjä, niin ehkä hän on ottanut tehtäväkseen käydä läpi pirkanmaalaista/pohjoishämäläistä kirjallisuutta. Joka tapauksessa Aronpuro kirjoittaa Finnestä siteeraten lähteitään, joita hänen on täytynyt raahata aikamoinen määrä mukanaan. Mutta ehkä hänellä on ollut käytössään tietokone jossa on ollut esimerkiksi sähköposti?

Kirjeen on Aropuro kirjoittanut Jalmari Finnelle 11.6.2003 ja siis Álorasta (Kirje Álorasta, s. 79). Teksti on pitkä ja siinä on sitaatteja Finnestä ja muista tärkeistä ihmisistä.

Silmiin sattuu Gunnar Ekelöf, jota Pentti Saarikoski siteeraa ja on suomentanutkin. On Wikipedian mukaan julkaistukin: Epätasaiset runot (Alkuteokset: Strountes (1955), Opus incertum (1959), En natt i Otočac (1961). Alkutekstinä on Ekelöfin itsensä julkaisema Dikter.  Suomentanut Pentti Saarikoski, Delfiinikirjat (Otava, 1981). Pieni sivujuonne tuntuu olevan se, että Jalmari Finne on ollut Kangasalan Lepokodin asukas. Mutta Ekelöf-sitaatti kuuluu:
”De levande är förande/De döda, de är närände/ De döda är närände”

Ehkä Saarikoski on ollut kirjoittamassa/kääntämässä Ekelöfiä juuri Lepokodissa. Oli siellä asunut muitakin kirjailijoita ja taiteilijoita.

Aronpuro sitten mainitsee myös Mikko Mäkelän, joka veti sitä kuuluisaa Mäkelän piiriä Tampereen vanhassa kirjastossa. Tähän on mainittava ajankohtainen muistuma perjantain Kulttuuriykkösestä keskustelu Manse-rokista, joka joidenkin mielestä pitäisi jo haudata. Kuuntelin sitä 23.9.2022, mutta ensi perjantaina on joku muu asia tärkeämpi kuin esimerkiksi Eppu Normaali. Tulin kyllä ajatelleeksi että kulttuuriohjelmat radiossa ovat hyvin Helsinki-keskeisiä.

Ehkä Ylellä ei ole Tampereella enää lähetys-studioita? Niitä oli ennen Satakunnankadulla ja lähetysautojakin oli. Jos olisi ollut kaksipuoleinen radio niin olisin voinut kuuluttaa että Juice Leskinen oli kotoisin Juankoskelta. Muusikot eivät välttämättä olleet vain Tampereelta. Suomi on aika pieni maa mutta ehkä nyansseja kuitenkin on?

Sitten Aronpuro löytää Finnen kiinnostuksen Nietzscheen. Ensin on lyhyt huomautus naisesta ja ruoskasta, mutta sitten huomaa Finnen olevan kiinnostunut historian hyödystä ja haitasta. Aronpuro keksii tässä yhteyden, joka joko on tai ei ole. Aronpuro siteeraa Antti Halmesvirran suomennosta Nietzschen ”Epäajanmukaisista mietelmistä”:
”Teille…historia on idealisoitua juoruamista.” (s.82)

Mutta tässä ilmeisesti Aronpuro tahtoo puhua suoraan Finnelle, joka on kyllä jo ollut jonkin aikaa kuolleena kirjeen kirjoittamisen aikaan. Aronpuro jättää asian penkomisen myöhemmäksi koska:
”- mutta minun on nyt lähdettävä täältä EU:n Andalusian autonomisen hallintoalueen Málagan  läänin Álorasta, maurien  900-luvulle rakentaman linnoituksen katveesta EU:n Pirkanmaan talousalueelle Tampereen Kalevaan Kiovan puiston laitaan askartelemaan henkilökuvaanne, jonka osaksi olen tämän kirjeen kirjoittanut.” s.83

Saamme tietää että Kangasalan kirkkomaalla on Finnen junailema ”Unohdettujen muistokivi”. Olen usein nuorena kävellyt illalla Kangasalan hautausmaalla, mutta en muista sellaista muistokiveä. Tai sitten en ole tiennyt keitä kaikkia unohdettuja muistokivi koskee. Muistan tietenkin muistomerkin, joka on hautausmaalla, mutta siinä ei ollut muita kuin pieniä valkoisia ristejä kun olin lapsi. Lastenkoti paloi ja lapset. Finne on tarkoittanut muita unohdettuja. Lasten muistomerkki tuli myöhemmin. Ehkä Finnen junailema unohdettujen muistomerkki on syrjässä? Sopisi olemaan.

Finnen tuotannosta Aronpuro kertoo arkistotietoja. Osa hänen kirjallisesta jäämistöstään on Tampereella ja osa Hämeenlinnassa. Alunperin kirjallinen jäämistö on ollut Helsingissä, koska Finnen viimeinen asunto on tyhjennetty vasta suhteellisen hiljakkoin. Kukaan ei ilmeisesti ollut varautunut arkistoimaan sitä tavaraa.

Finnestä on varmasti kirjoitettu paljon. Yksi lisälukemisto olisi Yrjö Varpion ”Jalmari Finne, työn ja mielikuvituksen mies”. Sen tiedot ovat: Hämeen heimoliiton julkaisuja 24. AAK 1974, Hämeenlinna. Olen hämmästynyt siitä, että on olemassa Hämeen heimoliitto. Asuin Kangasalla sentään yli 10 vuotta enkä ole ikinä kuullutkaan sellaisesta. Mutta ennen on ollut heimosotia ja ehkä heimoliitto on peräisin siltä ajalta?

Finne kirjoitti vuonna 1934 kirjeen rouva Minna Friskille, joka ei voinut tulla suureen tilaisuuteen lääkärin kiellon vuoksi. Kirje on kyllä mitä suositeltavinta lukemistoa, koska siinä kerrotaan minkälaisia juhlallisuuksia silloin on Kangasalla. Aronpuron Retro on täynnä tällaisia yllätyksiä. En tiedä yhtään mistä tilaisuudesta on ollut kysymys. Mutta on syöty Seurahuoneella, oltu ennen tai jälkeen kirkossa. Finne mainitsee kirjeessä jostain syystä äitinsä hautajaiset, mutta niistä ehkä ei ole kyse. En tiedä missä on ollut Kangasalan Seurahuone. Yksi monikerroksinen talo kyllä oli Kangasalan Kinon alapuolella ja siinä oli ravintola. Se oli talo joka kiipesi harjua pitkin ylöspäin. Rinne oli hyvin jyrkkä.

Tiedänpä nyt miten jäykänoloisia juhlia on ennen juhlittu. Kirkossakin on selvä istumajärjestys. Jalmari Finnen mielestä kyse on ollut hyvin tärkeästä juhlasta. Hän kokee viimeinkin saaneensa osakseen arvostusta. En sitten tiedä onko kyse ollut hänen äitinsä arvostuksesta vai mistä. Lapsena Kangasalla kyllä mainittiin Kiljusen herrasväen seikkailuista, mutta minua ne eivät kyllä koskaan erityisesti kiinnostaneet.

Retro siis pysäytti minut aika lailla alkuvaiheessa Kangasalle, tämä nidottu tiiliskivi. Mutta jo Aronpuron runokokoelma ”Aperitif - avoin kaupunki”, jonka luin jo 1960-luvulla oli hyvä esimerkki samanlaisesta tekstien käyttämisestä materiaalina. Siinä käsiteltiin tekstejä aika tavalla eri lailla kuin mitä olin tottunut näkemään runoilijoiden työnä.

Käsitän asian niin että Aronpurolla on ollut jotakin materiaalia Finnestä ja hän on käynyt sitä läpi Andalusian Málagan Álorassa eikä ole voinut tarkistaa kaikkia asioita.  Muistin että toinen tamperelaisrunoilija, Eeva-Liisa Manner, asui myös jossain päin Espanjaa. Minulla ei ole Mannerin Espanjan ajalta muuta kuin Helena Sinervon kirja nimeltä ”Runoilijan talossa”. Mutta onko EU niin perinjuurin muuttanut asioita, että niin Málagassa kuin Pirkanmaallakin on olemassa oma talousalueensa? En ymmärrä noita hallinnollisia juttuja. On noita nimityksiä muutettu Suomessakin. Meiltä esimerkiksi loppuivat läänit.

Voi tietysti olla niin että Aronpuro ei pidä EU:n mukanaan tuomista muutoksista, jotka epäilemättä ovat olleet byrokratiaa lisääviä. Nyt on vuosi 2022, Áloran kirje on vuodelta 2003. Ehkä siellä on joku residenssitalo? Tai oli. Tuskin ainakaan Suomen valtio on niitä kovin paljon lisännyt.

Yritän kuvitella herroja ja daameja ja mamselleita (?) astelemassa arvokkaasti ulos kirkosta, joka kyllä vetää paljon ihmisiä, ja kävelemässä tien yli kohti harjun rinnettä joka on aika jyrkkä. Mitenkähän ne ovat onnistuneet kiipeämään ilman rappusia ja kaiteita sitä rinnettä ylös? Vielä enemmän ihmettelen miten ne ovat päässeet alas. Ne ovat olleet niin hienoa väkeä, että tuskin ne pyllymäkeä ovat suostuneet menemään.

Jään siis miettimään edelleen sitä suurenmoista tilaisuutta Kangasalla kesäkuussa 1934. Finne päättää kirjeensä rouva Friskille:
”Kannattaa siis lukea sunnuntain lehdissä selostuksia. Ne tulevat olemaan aivan erilaisia, sillä H.S:n reporteri on nainen ja Aamulehden on mies.”

11.9.22

Maailman meteliä

Aamulla kissan huomion herättivät eestaas syöksyvät linnut. Ne ovat rastaita, jotka toivoivat että pihlajanmarjoja olisi jäänyt edellisten jäljiltä. Ne ilmeisesti puhuivat jotain. Lennillä on todella tarkat korvat.

Silmäni ovat harjaantuneet näkemään linnut. Niitä seurasin jo lapsena kun lintuja oli paljon enemmän kuin nyt. Meillä on lintukiikarit, mutta rastaat näkivät liikkeen heti ja painuivat muille pihoille. Ne olivat sellaisia rinnastaan punaruskeita, vatsastaan kellertäviä otuksia. Räkäteiksi vähän liian värikkäitä kumminkin. Rastaat tuntee lennosta. Nämä yksilöt tekivät syöksyjä pihan poikki niin että pihan kaksi harakkaa, vai neljäkö niitä on,  joutuivat siirtymään taaemmaksi etteivät jäisi rastaiden nokkien tielle. Harakoilla on yleensä hallussaan ilmatila.



Asiaa tutkittuani jään epätietoisuuden valtaan siitä mitä rastaita. Niitä oli aika paljon. Ja niitä oli jo toissapäivänä. Yhden kuvan perusteella ne olivat mustakaularastaita, semmoista punakaulaista varianttia ja visiteeraamassa Siperiasta. Siis ilmeisesti muuttomatkalla. Rastaat ovat hankalaa porukkaa tunnistettavaksi sen vuoksi, että kaikilla rastailla on paljon värivariaatioita. Rastaiden pitää pesimäaikanaan olla huomaamattomia, sopeutua ympäristöön. Nyt saa jo olla värejä.

Vastapäisellä katolla oli kyyhkyjä. Puluja ne eivät olleet, näillä oli selvä yhtenäinen väri. Niitä oli ehkä parikymmentä, joukossa oli muutama vaaleampi, jotka kyllä tunnistin turkinkyyhkyiksi. Niitä asui joen varrella edellisessä kotipaikassa. Katsoin Wright-veljesten lintukirjaa. Siinä oli uuttukyyhky ja siitä näkyi, että niiden siivet olivat alapuolelta mustia, niistä tuli juovat profiilikuvaan, jonka ne näyttivät minulle päin. Mutta kyyhkytkin näkivät kiikarin ja häipyivät.

Kumpikin kyyhky on Suomessa rauhoitettu. Etelä-Euroopassa niitä ammutaan. Wrightin veljesten uuttukyyhky ja sepelkyyhky (ehkä Savonlinnassa ei ollut turkinkyyhkyjä?) oli tapettu, roikkuivat siivet alaspäin naulasta. Uuttukyyhkystä näkyi tieto myös täältä Vaasasta. Kyyhkytkin lähtevät täältä ensin Söderfjärdeniin ja uuttukyyhky ja sepelkyyhky muuttavat usein yhdessä.

Kaikki linnut ovat harvinaistuneet. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että niillä ei ole enää kotimetsiään. Metsät on hakattu niin tyystin että linnuille ei enää löydy kolopuita. En ole kuullut että lähistöltä olisi suojeltu mitään metsiä. Päinvastoin, kaupunki on aloittanut vähän isommat hakkuut kaikilla omilla maa-alueillaan. Katsoin sinitiaisia ja talitiaisia jotka hyppelivät puissa. Ne ovat pikkuisia. Eivät ole poikueet ennen olleet noin pieniä. Ruokaa ei ole ollut tarpeeksi, ehkä ei vettäkään hellekesänä. Miten noin pikkuiset tintit selviävät jos talvesta tulee kylmä?  

Ihminen voisi ehkä ymmärtää sen verran edes, että jos linnut eivät menesty, niin ei menesty ihminenkään. Kaikki eläimet ovat sopeutuneet ilmastoon ja kasveihin joita maapallolla elää. Metsä on monien eläinlajien koti. Metsä suojelee esimerkiksi vesistöjä, hakatut metsät tuhoavat niitä. Maa tarvitsee aurinkoa ja vettä. Ilmakaan ei pysy hengitettävänä jos ei ole aurinkoa ja vettä.

Ehdin sentään nähdä kyyhkyjä ja rastaita jotka ovat lähdössä. Ulkona ei ole erityisen kylmä, mutta sen verran on, että jossakin ne torkkuvat yöajat ja tulevat sitten syömään aamulla. Kyyhkyt ehkä lähtivät ruokailtuaan kokoontumispaikalle, jossa kurjet ja hanhet jo ovat. Joutsenet lähtevät myöhemmin.



Olen aistinut jonkinlaista muutosta koulujen ulosnäkyvässä menossa. Lapsista on tullut kovaäänisempiä, ne kiljuvat niin että minä (melkein kuuro) saan niistä kirkuvista äänistä pääni kipeäksi uimahallin pukuhuoneessa. Ehkä tässä on tapahtumassa jotain yleisempääkin muutosta, joka näkyy jo lintujen metelissä. Miksi lasten pitää kiljua huomiota?

Ihmismaailmassa on tuttua se, että saan kirjeen verottajalta. En ymmärrä kirjeen sisältöä. On yritettävä etsiä apua jostain. Ehkä kirjaston kansalaisinfo osaa auttaa? Kirjasto on uimahallin ohella paikka mitä tarvitsen useimmin. Voi tietysti olla että verottaja on saanut uudet tietokoneeet ja tahtoo harjoitella niiden käyttöä? Tai on perustettu uusi virka, jonka tehtävänä on informoida kansalaisia?

Tällä viikolla on tapahtunut paljon. Pitkään voi mennä niin, että mitään ei satu silmiin, johon olisi omakohtainen suhde. Mutta sitten niitä tulee oikein ryväs. Muistaakseni maailmankaikkeuden olemukseen kuuluu jonkinmoinen kasaantumisteoria. Pitkään tyhjää ja tylsää ja sitten alkaa tapahtua.

Luin pari päivää sitten Tom Stoppardin haastattelun, kirjoittaja ja haastattelija oli New York Timesin Maureen Dowd. Lehdissä on aina maksumuuri, mutta New York Times’n artikkeleita saa lukeakseen muistaakseni kolme ja sen jälkeen on lehti tilattava.

Suhtauduimme aika lailla nuorena julkisuuteen nousseeseen Stoppardiin epäillen. Olimme aika hiljakkoin alkaneet opiskella draamaa ja tietenkin suunnilleen 20-vuotiaina kriittiset silmämme osuivat erehtymättä epäilyttäviin nimiin ja ilmiöihin. Että vaikuttaa snobilta tuo Tom Stoppard, vain vähän vanhempi kuin me.  Mutta kyllä me kaikki halusimme uusia näytelmiä ja runoja ja muuta kirjallisuutta.

Ilmeni että New Yorkin Broadwaylle tuleva esitys nimeltä Leopoldstadt on Stoppardin omaelämänkerrallinen tarina, tietysti draaman lakien mukaan runollisesti käsiteltynä, etäännytettynä. Joudun heristämään sormeani sille 20-vuotiaalle itselleni nyt.

Haastattelussa on puhe Stoppardin elämän kulusta. Hän ei ole Euroopan ainut holokaustista selviytynyt lapsi, jonka juutalaisuus oli salattava. Hänen perheensä päätyi Englantiin, ainoastaan isä kuoli pakomatkalla, äiti ja kaksi poikaa säilyivät hengissä sillä matkalla. Pääsivät Itävallasta monimutkaista pakoreittiä Intiaan ja vasta sieltä Englantiin, jossa äiti meni uusiin naimisiin ja lapset pääsivät kouluihin.

Olin äimistynyt siitä että 77 vuotta sodan jälkeen edelleen tulee noita tarinoita. Saksa kielsi sodan jälkeen natsismin, siihen vivahtavankin. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa mutta tulevaisuuteen on mahdollista suunnata.

Tuota artikkelia edelsi David Grossmanin viimeisimmän kirjan ”Hevonen meni baariin” (Sus echad nichnas lebar 2014) suomennoksen lukeminen. Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, mutta kirjan pääosin käännös on englanninkielisestä versiosta A Horse Walks into a Bar (2017). Alkuperäinen kirja on hepreaa, siis kieltä jota puhutaan ja kirjoitetaan Israel-nimisessä valtiossa. Suomentaja Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, suomennos on julkaistu vuonna 2018. Grossman tuntuu minusta uudelta Amos Ozilta. Tarina on voimakas ja siinä tuntuu Israelin onneton tarina, siis kansakuntana ja jatkuvan sisällissodan kanssa kipuilevana maana. Palestiinaa Israel ei käsittääkseni ole vieläkään tunnustanut.

Grossman saa muistamaan amerikanjuutalaisen Lenny Brucen tarinan. Hänestä on tehty elokuvakin, siis stand-up koomikosta. Häntä esitti amerikkalaisessa elokuvassa Dustin Hoffman. Se ehkä on vielä netissä saatavissa. Ehkä Lenny Brucen omaelämänkerrallinen kirjakin on suomennettu? Bruce oli kuuluisa silloin kun asuin USA:ssa, mutta ei tullut kohdatuksi. Hän esiintyi ehkä eniten Kalifornian yökerhoissa. En ole käsittääkseni ikinä ollut yökerhossa.

Grossmanin stand-up mies esitellään näin:
”Lyhyt heiveröinen, silmälasipäinen mies lennähtää sivuovesta kuin jonkun potkaisemana. Hän ottaa muutaman huteran askeleen, kompastuu ja kaatuu, mutta pysäyttää itsensä lyömällä kädet puulattiaan ja töksäyttää sitten takapuolensa pystyyn.  Hajanaisia naurahduksia yleisöstä. Klubille virtaa edelleen äänekkäästi juttelevia ihmisiä. ’Hyvät naiset ja herrat!’ ilmoittaa tiukkahuulinen mies valopöydän luota. ’Aplodit Dovaleh G:lle!’ Lavalla mies on edelleen kyyryssä kuin apina, isot silmälasit vinossa. Hän kääntyy hitaasti saliin päin ja tähyää sinne rävähtämättä.
’Ai hetkinen’, hän mutisee, ’tämä ei taidakaan olla Caesarea?’ Naurahduksia. Hän suoristautuu hitaasti ja pyyhkii kätensä. ’Agentti kusetti näköjään taas.’”


Luin tuon paikan nimen: eikö paikka ole Raamatussakin ja kirjoitetaan suomeksi Kesarea? En ole varma siitä miten kirjoitusmuodot nykyään menevät. Englanniksi tuo varmaan olisi Caesarea, joka nimi ehkä tarkoittaa Caesarin kaupunkia tai kylää. Mutta paikan nimi onkin Netanya, josta ehkä tulee nimi Netanyahu, Netanyan asukas. Tästä lähtee liikkeelle romaani, josta tulee vanhenevan pellen muotokuva.

Nykyään Suomessakin on stand-up -koomikoita, televisiossa niitä löytyy vielä enemmän. Ensimmäinen muotokuva pellestä jonka muistan lukeneeni oli Henry Millerin Hymy tikkaiden juurella, 1948 (suom. A.K.M. Taipale, Karisto 1960). Kaikkien viihdyttäjien tarinat tuntuvat surullisilta. Sirkuksissa juuri pellet ovat surusta suunniltaan, aivan itkevien maskiensa näköisiä. Ihmiset tahtovat nähdä vapaa-aikanaan ihmisiä joilla menee vielä huonommin.

Miettiessäni Grossmanin vuonna 2017 voittaman Booker-palkinnon pelleä osui korviini Kalle Haatanen ja Tommi Ushanov, Ylen radio1:n tuotantoa ja Areenassa. Keskustelivat sitten Simone de Beauvoir’sta, Simone Weil’ista, Hanna Arendtista ja Ayn Randista. He olivat jo tunnettuja filosofien (?) piirissä tultuaan USA:han. Vain Simone de Beauvoir tuli takaisin Eurooppaan, Ranskaan. Mutta hän olikin ainut ei-juutalainen tuosta nelikosta.

Simone Weil taas joutui jonkinlaisen uskonnollisen esteen (?) vuoksi käytännöllisesti katsoen luopumaan omasta elämästään. Ei se ollut oikeastaan itsemurha. Ei kyennyt syömään koska hänen sisarensa ja veljensä mantereella eivät saaneet ruokaa. Hän oli sodan aikana Lontoossa.

Keskustelu koski kirjaa nimeltä Vapauden tuli, kirjoittaja on Wolfram Eilenberger, suomennos siis Tommi Ushanovin. En ole lukenut kovin systemaattisesti filosofiaa. Mutta nämä naiset kyllä tunnen. Ayn Rand on ainut jota en ole lukenut lainkaan, mutta hänen nimensä nousi esiin Yhdysvaltain entisen presidentin, nro 45:n, kannattajien puheissa. Ihmisoikeudet olivat Saksan aloittaman maailmansodan vuoksi loppuneet Euroopasta ja kaikki joutuivat elämään miten kuten koko sodan ajan. Amerikkaan pysyvästi päätyneet Hanna Arendt ja Ayn Rand julkaisivat tuotantoaan Yhdysvalloissa, myös de Beauvoirin kirjoja oli käännetty englanniksi.



Sitten vielä näiden kokemusten jälkeen Englannin Elisabet II kuoli. Häntä on muisteltu nyt jo monta päivää. Britit pitivät kuningattarestaan. Saa nähdä miten kuningas Charles III selviää.




21.8.22

Naisten kirjoja

Sunnuntaina 21.8.2022. Tänään Prahassa Neuvostoliiton panssarit vyöryivät aamulla Prahaan. Olin Tukholmassa ja osallistuin Olof Palmén vetämään soihtumielenosoitukseen. Siellä oli paljon suomalaisia. Meidät tunnisti siitä, että monilla oli radio olkapäällä ja kuunneltiin uutisia Suomen rajalta, jossa ehkä kuului panssareiden ääntä sieltäkin. En tiedä onko ikinä vahvistettu missään oliko vai ei. Oli vuosi 1968. Siitä on 54 vuotta.

Mutta kuului radiosta myös suoraa tekstiä suomeksi ja ruotsiksi sieltä Prahasta. Kesätyöläisten asuntolassa ei ollut televisiota, niin että meidän silmiimme se ei ollut TV-sota niin kuin USA:n sota Vietnamissa. Olivat tietysti myös lehdet, lukemiskelpoisimpia olivat Aftonbladet ja Dagens Nyheter.




Nykyistä sotaa edelsi pandemia ja se sai aikaan yhdellä tavalla  hyvän vireen. Kirjastot olivat hiljaisia eivätkä ihmiset vieneet hyviä kirjoja pois heti. Olen saanut lukeakseni  muidenkin edestä.

Esitän siis oman, täysin subjektiivisen listani kirjastosta löytämistäni aarteistani. Nyt sattuivat olemaan naisten kirjoittamia. Monella tapaa ajankohtaisia.

I  Anni Kytömäki: Margarita. Gummerus 2020, 582 s.
Olen seurannut Kytömäkeä. Tunnistan kyllä hyvän kirjoittajan kun sellainen on kirjan kirjoittanut. Ei ole erityisen vaikeaa pysyä selvillä kirjallisesta maailmasta, suomenkielisestä, vaikka päivälehtien kulttuuriosastot ovat pienentyneet. Netissä kirjoitettiin jo 1980-luvulla, jolloin lehdet alkoivat jo vähentää kulttuurisivujaan: eivät olleet vielä blogeja vaan News-sivustoja. Lehdistä katosivat pitkät esseet tai kritiikit. Tilalle tulivat kirjailijahaastattelut joissa haluttiin kirjailijan kasvot esiin.

Kytömäki tuntuu johdonmukaiselta vihreältä ajattelijalta. Hän käy päivittäin metsässä kävelemässä tai juoksemassa. Tärkeintä on se miten hän rakentaa luontosuhteensa fiktion muotoon. Se ei ole yhtään helppo asia. Ihmisillä on hirveä hinku sijoittaa asiat omiin lokeroihinsa niin että ne eivät vahingossakaan törmää toisiinsa.
Margaritaa ei ollut helppo saada kirjastosta. Se sattui onnettomuudekseni saamaan Finlandia-palkinnon vuonna 2020, joten ihmiset varasivat kirjaa. Sain sen vasta vähän yli kuukausi sitten. Sitä ei ollut sähkökirjoissa, joita suosin yksinkertaisesti sen takia että silmät väsyvät tavallisen kirjan lukemisessani.

Löysin sieltä kyllä Pirkko Saision Finlandia-kirjan Passio. Kaikkia kirjoja ei ole kirjastoissa e-kirjoina ja se johtuu siitä että kirjailijat ja heidän liittonsa käy edelleen neuvotteluja kirjastokorvauksista sähkö- ja äänikirjoille. Niistä kirjailijat saavat paljon pienemmän korvauksen kuin mitä tulee painetusta kirjasta.

Tänä kesänä on ollut kovia hellejaksoja. Se sai minut ajattelemaan raakkuja. Niitä oli meillä mökkijärvessä siihen saakka kun järven yläpuolinen metsä sai olla rauhassa ja sieltä poimittiin vain silloin tällöin joku puu. Ensimmäiset suuret hakkuut olivat vuonna 1978. Käytiin laskemassa vuosirenkaita valtavista kannoista: niiden ikä oli 150-200 vuotta. Ne tapettiin silloin, kokonaiset metsät.

Silloin raakkuja kohtasi ensimmäinen kuolema. Järvi on pieni erämaajärvi, tummavetinen. Joku pienviljelijä aloitti turpeen kuorimisen nevoilla. Luonnonsuojeluväki ei yksinkertaisesti kyennyt pysäyttämään paikallisia turvekeisareita.

Vähäksi aikaa turvevesien dumppaaminen matalaan järveen väheni ja jossakin näkyi jo raakkujakin. Mutta rauhaa kesti vain vähän aikaa: nyt ei ole enää metsiä ja suunnilleen kaikki nevat on ojitettu. Samoin metsät. Järvestä hävisivät ahvenet, lahnat ja kiisketkin, hauet lihoivat valtaviksi. Vesi on sameata turvevelliä, jota on pakko käyttää pesuvetenä vielä.

Vesijohto kyllä meni aivan läheltä, mutta kunta kielsi sen käytön. Mökki ei palvele enää tarkoitustaan eikä siellä tee mieli edes käydä enää. Ei ole kuin kymmenisen vuotta siitä, kun ilmoitin ylemmälle instanssille liito-oravista. Siitä ei seurannut muuta kuin metsän lisähakkuita.

Margarita on muun ohessa kertomus raakuista. Mutta siinä kerrotaan hienosti siitä, miten kaikki liittyy kaikkeen ja ihminenkin on osa raakun elämää. Voisi olla myös hyvässä mielessä. Kirja on paksu kuin mikä, mutta kertomus polveilee paikasta ja asiasta toiseen ja päätyy pysymään asiassa.

Tarkoitan tässä ongelmia: miten oli sotien jälkeen koulunkäynnin laita, pääsivätkö kaikki jatkamaan kansakouluista eteenpäin? Entä tytöt? Abortti oli kielletty eikä opintososiaalisia tukia ollut vielä, tytöt saattoivat joutua vaikeuksiin vaikka olisivat olleet kympin tyttöjä. Miten selätettiin polio-epidemia?

Huomasin New York Times-lehdestä että yli 10 miljoonan kaupungissa on puhjennut pieniä polioepidemioita. Margarita-kirja kertoo miten Helsingissä taisteltiin poliota vastaan. Tappava tauti oli sekin niin kuin covid-viruskin.

II  Alexandra Salmela: 56 oletan. Teos 2021, 197 sivua
Kirja on kertomuksia naisista. Heitä on vaikka keitä ja minkänimisiä ja naisia katsotaan naisina ja kirjailijakin on nainen. Tarinoita siis on 56, kuten otsikossakin sanotaan. Siellä kerrotaan 56 naisesta. Tässä viimeistä edellinen tapaus nimeltä ”Kora (talviunten jälkeen alkaa kevät)” otettakoon se tähän kokonaan:
Kora on muuttunut karhuksi. On sydäntalvi, unen aika. Kora nukkuu sikeästi sikiösti pesässään, hän ei herää vaikka kuinka ravisteltaisiin. Lapset saavat olla tyytyväisiä, sillä Kora ei makaa lasisessa ruumisarkussa raiskattuna, omenanpala kurkussaan vaan tuhisee rauhallisen tasaisesti, ja sen lisäksi nyt vihdoin selvisi vastaus ainaiseen kysymykseen, Äiti, mikä eläin? Mikä eläin?

Keväällä Kora tallustaa pesästään. Pesän pohjassa on käärmeennahka. Sellaistakin välillä sattuu.

Kirja on sen verran hurja tapaus, että en ole siitä oikeastaan mitään mieltä. Se tuntuu yksinkertaisesti oikealta elämältä ja moninkertaisesti. En ole vielä rynnännyt katsomaan sanakirjasta mikä on Kora. Se voisi olla joku kreikkalaisen tragedian henkilö tai jumala.

On siellä myös alkupuolella henkilö nimeltä Artemis. Se oli naisjumala, metsästäjä ja lasten, etenkin nuorten tyttöjen suojelija-jumalatar. Yksi niistä suurista jumalista muinaisessa Hellaassa. Artemis-tarina alaotsikko on: (peura).

Olen nähnyt pienen soratien toisella puolella kerran pienen peuranvasan, jonka vieressä oli hirvilehmä. Se vasa ei ollut hirvenvasa, ne ovat sen verran erinäköisiä eläimiä. Ne olivat liikkeellä kaksistaan ja tuijottivat minua. En liikahtanut moneen minuuttiin. Sitten takaani tuli kissa joka pysähtyi siihen myös. Hirvilehmä kääntyi ympäri ja meni takaisin metsään. Metsiä oli silloin vielä. Vasa katsoi meitä ja kääntyi sitten hirven perään.


III  Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen. Suom. Kaijamari Sivill. WSOY 2022 (alkuteos 2019), 528 s.
No niin. Tähän Evariston kirjoittamaan pätee paljolti sama kuin tuohon edelliseen, Salmelan kirjaan. Nämä ovat tarinoita naisista.

Omistuskirjoitus kuuluu:
Tämä on teille siskot & systerit & sisaret & sistahs
& teille naiset & womxn & womyn & teille veljet
& ystävät & brehtren & meidän äijät ja miesväki
& koko suuren ihmisten perheen LHBTIQ-jäsenet


Omistus kaipaa ehkä selvennystä: sistah on mustan väen englannin puhujan sana sisarelle, naisia on tässä womxn ja womyn, josta mieleen tulee x- ja y-kromosomit, brehtren on uskonnollissävytteinen englanninkielinen kutsumanimi veljeksi, mutta joka on vanha sana ja säilynyt ehkä siksi mustaihoisten englanninpuhujien sanastossa (vrt. esimerkiksi musiikkipitoisiin USA:n mustan väestön babtistikirkkojen jumalanpalvelukset!).

Tuo viimeinen ihmisperheen määritelmä LHBTIQ on sitten astetta monimutkaisempi käsite-ryväs. Määritelmä on siis englanniksi lesbian, gay, bisexual, transgender/transsexual, intersex and queer/questioning, enkä ole varma siitä miten nuo suomennetaan, mutta yritetään: lesbo, homo, biseksuaali, transsukupuolinen, sukupuolten välissä oleva ja queer/kyseenalaistaja, kysyjä. Olen kyllä nähnyt kaikkia noita englanninkielisiä termejä käytettävän suomenkielisessä tekstissä, niin että ehkä kaikki nimet eivät ole vielä vakiintuneet. Olisi toivottavaa että suomenkieliset nimitykset alkaisivat olla selviä ja pian! Hei Seta!

Kirjan lukeakseen ei tarvitse sen kummemmin tietää asioista. Rakkaudesta puhutaan paljon ja myös perheistä, vanhempien suhteista lapsiin, ihmisten muuttoliikkeestä entisistä siirtomaista emämaihin ja takaisin ja yleisestä liikehdinnästä, josta naisetkin joutuvat, pääsevät osallisiksi. Elämä on aika kirjava juttu usein.

Omistuksesta näkee jo että henkilöitä on paljon. Siellä vilisee joukossa äitejä ja tyttäreitä ja serkkuja ja isoäitejä ja tätejä ja vaikka mitä. Minusta tämä kirja on Salmelan kirjan sisarteos. Kyllä samaan sarjaan sopii myös Kytömäki, vaikka hän on kirjoittanutkin ehkä vähän perinteisemmin kappalejaoin. Kytömäkikin hyppii kappaleissa henkilöistä ja sukupolvista toisiin aivan sujuvasti. Hänellähän on mukana myös toinen eläinlaji: raakut.

Evaristo sai teoksestaan Booker-palkinnon, joka on englanninkielisen maailman kirjallisuuspalkinto. Palkintolautakunta mainitsi litanian adjektiiveja: ”intohimoinen, partaveitsenterävä, täynnä energiaa ja huumoria”. Tekee mieli sanoa että onneksi naisten on mahdollista kirjoittaa omanlaisiaan intohimoisia ja energisiä teoksia. Ennen sellaiset olisi varmaan ajateltu omimmaksi lajiksi miehille, jotka luontojaan seikkailevat ja sotivat ja muuta sellaista.

Ehkä Kytömäki on vakavin tuosta kolmikosta. Mutta taatusti yhtä terävä ja monipolvinen kuin nuo kaksi muutakin. Pitäisiköhän Salmelaa ja Kytömäkeä alkaa viedä tosissaan muihin maihin ja muille kielille? Toivottavasti se työ on jo alkanut.

9.8.22

Kansainvälinen kissojen päivä 8.8.

Eilen oli kansainvälinen kissojen päivä. Se on eri asia kuin kissanpäivä, joka tarkoittaa päiviä jolloin kaikki menee täydellisesti. Tai ehkä se tarkoittaa sitä että kissa putoaa aina tassuilleen.

Päivä on kyllä muistettava aivan vaikka vain sen takia että kissat ovat aikojen alussa sopineet tekevänsä yhteistyötä ihmisten kanssa. Nykyään työnjako on vähän vaikeammin määriteltävissä.

Meidän kanssamme elävä Lenni on ilmiselvä häive-kissa. Se ei puhu ja sen tassuttelu on äänetöntä. Sillä on kirkkaat värit. Se maastoutuu niin että kenen tahansa voisi luulla huomaavan sen heti. Mutta se ei liiku, vaan tarkastelee ympäriinsä kuin mikäkin perintöprinssi. Tietää paikkansa. Useimmiten se on tyyny, joka on toisten tyynyjen päällä. Englanniksi häive on stealth ja sellaisia ovat uudet suomalaiset lentosotakoneet.

Kissa nukkuu tietysti jalkopäässäni ja lämmittää levottomia ja usein kipeitä jalkojani. Sellainen on ollut meidän huushollin kissojen työ niin kauan kuin niitä on ollut ja on siitä nyt yli puoli vuosisataa tässä kokoonpanossa. Kissat ovat lyhytikäisempiä kuin ihmiset, joten sen takia on puhuttava kissoista lajina. Ne ovat ihmisten kumppaneita.





The Tyger
Tyger! Tyger! burning bright
In the forest of the night,
What immortal hand or eye
Could frame thy fearful symmetry?

In what distant deeps or skies
Burnt the fire of thine eyes?
On what wings dare he aspire?
What hand dare he sieze the fire?

And on what shoulder, & what art,
Coult twist the sinews of thy heart?
And when thy heart began to beat,
What dread hand? & what dread feet?

What the hammer? what the chain?
In what furnace was thy brain?
What the anvil? what the dread grasp
Dare its deadly terrors clasp?

When the stars threw down their spears,
And water’d heaven with their tears,
Did he smile his work to see?
Did he who made the Lamb make thee?

Tyger! Tyger! burning bright
In the forest of the night,
What immortal hand or eye,
Dare frame thy fearful symmetry?


William Blake

7.8.22

Tuulista on

Kuuntelen radiota. Kuurouden lisääntyminen on lisännyt tarvetta kuunnella. Löydän yhä uusia paikkoja joista voin kuunnella ihmisten ajatuksia. Kotona ovat mies ja kissa, saman idean erilaisia ihmisiään ja kissojaan, mutta kumpikin aivan selvästi elossa. Pyrkivät vaikuttamaan olemiseeni, mutta eivät pakota. Kissa on (ehkä) riippuvaisempi minusta kuin minä kissasta, vaikka tiedän oikein hyvin, että kissatta eläminen on itsepetosta.

Kyse on kommunikaatiosta. Tiedän että kun kuuntelen radiota tai katson esimerkiksi elokuvaa niin se minkä saan aisteillani päähäni asti on ennen ilmenemistään käynyt monenlaisten filtterien läpi. Eivät nuo teokset synny työtä tekemättä. Ei yksikään radiojuttu.




Tällä viikolla esiteltiin Yleisradion Tanssiva karhu −kirjapalkinnon kandidaatit, kuusi kaikkiaan. Alunperin palkinto perustettiin sen takia, että Finlandia-palkinto pudotti pois suomalaisen runouden. Finlandia on kyllä kaupallinen palkinto, koska sen kustantavat kirjankustantajat. En tiedä mitä sen  palkinnon kustantajilla on nykyään. Olen kuullut radiossakin ilmoitettavan ja silloin tällöin, että lukeminen ei ole kovin suosittua. En tiedä mistä sellainen tieto on peräisin. Mitä ylipäänsä suosio tarkoittaa ja onko se mitattavissa?

Voi olla kyse ihmisten laiskuudesta. Kirjaimet osataan ja lukutaitokin on, mutta syvempään lukutaitoon tarvitaan työtä, joka on tehtävä ilman opettajaa. Sen toitottaminen että lukeminen ei ole suosittua alkaa minun korviini kuulostaa kehotukselta. Älkää hyvät kansalaiset panko aikaanne johonkin joka ei ole enää suosittua!

Nyt on tuntunut hyvältä taas jälleen kerran kuunnella runoilijoita. Kyllä kirjoittajia löytyy vieläkin netistä, runoilijatkin julkaisevat ja sen lisäksi moni kirjailija päivystää myös netissä, käyvät läpi kirjoittamisprosesseja, julkaisevatkin. Samaten Tanssivan karhun runoilijat kertovat tämänhetkisestä työstään, radiossa.  Miettivät kirjoittamiaan kirjoja, erityisesti niitä viimeisiä. Pidän siitä että voin kuunnella runoilijoiden omaa ääntä. Luulen että siihen perustuivat myös vuosikymmenet sitten julkaistujen kirjallisten äänilevyjen suosio. Tanssiva karhu taisi nyt noteerata myös lavarunouden. Kuunnelkaa itse!

Muistan Olli-Pekka Tennilän (https://areena.yle.fi/audio/1-62940372) kertoneen jo jonkin aikaa siitä, että hänen kirjansa on syntynyt ja sen nimi on Lemmonommel. Sunnuntai-iltapäivänä kuuntelin Tennilää ja Anna-Maija Erämajaa, jotka kumpikin kertoivat kirjastaan ja lukivat otteita siitä (linkit aukeavat noista sinisistä, vaikka en saanutkaan niitä oikeisiin kohtiin!). Minulla on sellainen hatara muisto, että olisin tilannut Tennilän jonkun runokirjan kauan sitten, mutta kirjaa ei ikinä saapunut. Voi olla että kustannusyhtiö lopetti tai jotain sellaista. Ehkä tilikirjat ja sähköpostiviestit lopettivat hävisivät. Onneksi on kirjasto olemassa.

Erämajan kirja kertoi mustikoista. Nyt on mustikka-aika, joten siitä on puhuttava. Kysymys ei ole ainoastaan sanasta mustikka, vaan siitä mitä se tarkoittaa. Joudun itse nykyään hakemaan mustikkani torilta, mutta ennen tähän aikaan vuodesta olin kyllä metsässä. Minulta nimittäin hävisi metsä. Luulen että se on yleisemminkin suomalaisten harmi. Metsät alkavat olla poissa. Minulla niin kuin monilla muillakin suomalaisilla oli omat mustikkapaikkansa, siellä mäntykankaan alapuolella oli korkea kuusikko, joka päästi lävitseen valoa ja valutti kasteluvedet mustikoille. Samaten tiesin missä olivat puolukat. Niitä mäntykankaitakaan ei ole enää. Ei siis ole enää metsää, jossa kävellä. Ne ovat risukkoa ja kantoja, joihin kompastuu.

Tennilän tapa runoilla on alkemistisempi kuin Erämajan, vaikka perinteisiin he kumpikin sukeltavat, eri suunnista vain. Lemmonommel on ilmeisesti palindromi, olin kuulevinani. Noita nimityksiä on erilaisia eivätkä ne pysy päässäni.

Tennilä hajottaa sanoja ja kieltä alkutekijöihinsä ja kokoaa ne sitten yhteen ja löytää vaikka mitä. Runoilija kuulosti kiltiltä. Tulin ajatelleeksi että ehkä hänen kielensä on sympatiaa todellisuutta kohtaan, joka ei välttämättä ole niin hajallaan kuin sitä voisi ajatella. Tai ehkä todellisuuden saisi ehjemmäksi vaikka kirjoittamalla? Kieltä on hajotettava ja sitten koottava uudelleen?

Haastattelija kysyi että kyse siitä, että meidän kielemme kulkee vasemmalta oikealle ja joissakin kielissä se kulkee toisinpäin, tai vaikka alhaalta ylös. En muista miten tuo Lemmonommel tuli tarkalleen selitetyksi, mutta ajattelin että kirjailija on sanaseppo. Hän voi olla myös tutkija, joka purkaa ja kokoaa ja ainekset muuttuvat toisikseen. Kirjan nimen voi lukea myös oikealta vasemmalle.

Minulla on tämän selittämisessä ongelma, koska en erota toisistaan oikeaa ja vasenta. Minun on tiedettävä ja muisteltava kummalla kädellä lusikoin puuroa suuhuni. Joka kerta kun kysytään tuliko joku vasemmalta ja onko etsimäni talo oikealla puolella, päädyn pyörimään ympyrää. En ymmärrä miten pääsin autokoulusta läpi. Ei se heti onnistunutkaan, koska en ehtinyt miettiä minnepäin piti kääntyä kun se autokoulun vääpeli sanoi että risteyksestä vasemmalle. Muistan että armeijassa sanotaan että vasen ykskaks. Ilmeisesti en kuitenkaan ole vasenkätinen. Voisin hyvin olla semmoinen pakotettu, koska 1940-luvulla vanhemmille oli kerrottu että lapsi on ohjattava syömään oikealla kädellä. Muuten tulee ongelmia. Mutta selviän yleensä kiperistä tilanteista. Karttoja en kyllä osaa lukea.

Tennilä selitti että hän tahtoo venyttää kielikorvia ja nämä ovat kielikorvallisia runoja. Haastattelija kertoi itse vahingossa sanoneensa jollekulle että lemmenommel. Kuulin runoilijan hymyilevän. Sellainen vanhempi päivittelysana ja vähän niin kuin kirous on ”Lempo soikoon!”, mutta nyt on sitten mietittävä mikä tai kuka se Lempo on, koska se ei kuulosta hyvältä. Jonkinmoinen hornan henki ehkä. Ihmiset joskus toivottavat toisiaan ”Hornan tuuttiin”.

Lempo ja horna tuntuvat kumpikin entisaikojen Manalan sanastolta. En löydä lempo-sanaa mistään sanakirjasta. Sitä ei ollut edes Kalevala-sanakirjassa, joka on muuten tavattoman hyvä opus. Se ei tarkoita samaa kuin lempi. Lempo kuulostaa joltakin henkilöltä ellei sitten hengeltä.

Toinen sana jonka merkitys on aina jäänyt minulle hämäräksi on aseeminen kirjoitus. Radiossa haastattelija mietti Tennilän kirjan kuvitusta että ne kuviot olisivat aseemista kirjoitusta. Tennilä selitti että ne ovat tuulessa heiluvia puita tai jotain tuulen kanssa tekemisissä olevaa. Hänellä oli ollut valokuvia ja niitä voi käsitellä niin että niistä tulee ikäänkuin merkkejä.  Ajattelin siinä että sanoilla ei tarvitse erikseen leikkiä. Johtuisiko siitä, että sanoja on tarpeeksi?

Kävelin katsomaan tuonne toiseen päähän huonetta, olisiko siellä kuitenkin joku Tennilän runokirja. Ei näkynyt. Ehkä hän on osallistunut joihinkin varhaisiin runoblogeihin? Jonkinlainen ajatus minulla on hänen kirjailijan hahmostaan. Se odottaa nyt vain vielä hahmottumistaan.



Löysin runokirjan tuulesta kuitenkin. Kirja on Paavo Haavikon Tuuliöinä. Se on ollut äitini runokirjahyllyssä, mutta joku on repinyt siitä nimiösivun pois. Kirja on ollut vieraiden kirjastossa. Ehkä kirjasta ei saa ilmetä, milloin se on ilmestynyt tai siinä oli vaarallinen omistuskirjoitus? En tiedä, mutta tuntuu oudolta. Ei kirjoja saa leikellä tai repiä!

Kansiliepeessä sanotaan että paitsi Haavikon runoteosta, Otava julkaisi niihin aikoihin myös Lasse Heikkilän, Kalervo Hortamon, Eeva Salon, Juhani Tuuran ja Marja-Liisa Vartion runokirjan. Päällys on Linnea Mikkolan aika tavalla 1950-luvun grafiikan oloinen.  Runo on osastosta ”Tällä tuulisella seudulla”:

Hautausmaalla, tällä tuulisella seudulla,
pinjakuusen alla,
tällä paikalla käännyin, palasin kujaa,
puissa huokui tuuli, muistelin mennyttä,
eilistä, tuulen isää, murheista
murheeni tähden; että vaelsin
kaipaamatta ketään,
ilman että kukaan kaipaa tällä
            tuulisella seudulla.

24.7.22

30-luvulla kylässä

Jaakko heittää kylmän kiven veteen huomenna. Minulla menivät pienenä sekaisin kesän merkkipäivät ja kutsuin serkkuni Jaakon nimipäivää unikeonpäiväksi. Opetin pikkusiskon laulamaan kaanonina Jaakko kultaa, herätettiin serkku ja käskettiin lopettaa nukkuminen.

Meillä ei ollut kuin luoma johon me olisimme voineet kastaa sen sikeäunisimman meistä, mutta sinne olisi pitänyt jotenkin kierittää se poika ensin portaita alas ja sitten vielä jyrkkää luomanrantaa alas. Se ei ollut oikein minkäänlainen uimaranta, mutta oli siinä hiekkapohja. Siellä oli kuulemma jokitaimeniakin.

Tietysti aikuiset sitten heräsivät kolisutteluun ja viimeistään epävireiseen lauluun ja ilmoittivat että tänään luoman ranta on hirveän kylmä koska Jaakko on keskiyöllä heittänyt siihen kylmänkiven. Lopetettiin sitten sen unikeon rytyyttäminen siltä erää siihen. Pitkään minä sitten jupisin että kun luoman vesi on kyllä kylmää ja sitten serkkupoijan pitää vielä lisätä sitä kylmyyttä. Ja mikä sitä nukuttaa kun aurinko paistaa ja on kesä?



Luin aamulla Taivaannaulan ukaasin Jaakonpäivästä, mutta päivä onkin vasta huomenna. Aika harvoin huomaan tarvitsevani päivämääriä ja viikonpäiviä yhtään mihinkään. Lenni-kissa on suhteellisen tyytyväinen, se ei viihtynyt parvekkeella. Ehkä tuuli on muuttunut kylmemmäksi. Aurinko paistaa eikä tuomenkehrääjäkoi ole muuttanut omia suunnitelmiaan.

Ukkosten ja helteiden keskellä olen lukenut. Ne vaihtelevat niin tiuhaan että huomaan ilmojen ottaneen minut vangiksi. Ei tässä vankilassa ole mitenkään hankala olla. Lukemisia riittää koko ajan. Andy Warhol jäi selailun asteelle kun osui silmään kirjahyllystä vuonna 1937 Olavi Paavolaisen julkaisema Lähtö ja loitsu. Käänsin kirjan lehteä ja siinä lukee että ”Kirja suuresta levottomuudesta”. Tämä on kyllä myöhempi painos koska tämä on Otavan Delfiinikirja-sarjassa ilmestynyt vuonna 1978. On siitäkin aikaa ja tulin siihen tulokseen että en ole voinut ymmärtää sitä silloin.

Ei ole mitenkään omituista, että nuorena ei käsitä joitain vähän kaukaisimpien aikojen ja paikkojen lumoa. Enkä ollut edes hirveän nuori enää. Nyt maailma ei ole edelleenkään piilossa, vaan siitä aukeaa maisemia jotka ovat yhtä lailla pimeitä ja hedelmättömiä kuin Argentiinan pampat. Paavolainen oli juuri käynyt Saksassa vuoden 1936 Nürnbergin puoluekokouksessa ja häikäistynyt sitä järjestäytyneisyyttä jonka näki. Siitä tuli kirja. Sen jälkeen hän lähti laivalla Argentiinaan.
 

Sota oli ilmassa. Sillä tavalla tätäkin kesää on vaikea kestää, koska sota on käynnissä eikä kukaan tiedä sen lopputulosta. Mutta vuonna 1937 Paavolainen oli kyllä nähnyt mitä Saksassa oli tekeillä. Voi tietenkin olla mahdotonta nimetä sitä, varsinkaan sellaista kuin maailmansotaa, koska sellainen oli juuri käyty.

Lähtö ja loitsu on kirja matkustamisesta. Suuri osa matkasta kuluu laivalla. Sellaista hidasta matkustamista on erittäin vähän enää. Maailmassa on nyt pula esimerkiksi öljystä. Lentokoneetkaan tuskin tulevat kuljettamaan sisuksissaan enää samaa määrää turisteja kuin ennen pandemiaa ja Ukrainan sotaa. Mutta Paavolainen ei ole turisti. Kyllä hän on ennemminkin jonkinlainen etnografi tutkimassa sitä, miten merentakaiset alusmaat ovat toipuneet äiti Espanjan holhouksesta ja varsinkin täysmittaisesta ryöväyksestä. Buenos Airesissa Paavolainen kutsutaan tietenkin kulttuurisalonkiin. Paavolaisen nimi kyllä tunnetaan. Hänen teoksensa Kolmannen Valtakunnan vieraana on ilmeisesti jo käännetty espanjaksi, elleivät argentiinalaiset osaa saksaa. Ilmenee että osaavat. Paavolaisen ensimmäinen pelko toteutuu:


”Ei, tämä on sittenkin paljon pahempaa kuin mihin olin valmistautunut. Tämä ei ole eurooppalainen, vaan buenosairesilainen salonki. Täällä ei anneta mitään anteeksi. Täällä ei tunneta huumoria. Täällä ei degeneroituneen eurooppalaisen salongin tavoin osata nauttia mistään ’kuriositeeteista’ ja ’alkuperäisyydestä’. Tämän kaupungin realistisessa ilmapiirissä ei keräillä ’tyyppejä’. Tämä kaupunki ei tunne boheemisuuden puhtaasti eurooppalaista käsitettä.”

Eurooppa on valtameren takana. Mutta ilmenee että salongin pitäjä ymmärtävät sentään saksaa. Salongin pitäjiä jollain tavoin kiinnostaa Saksan Kolmas valtakunta, mutta ei oikein todella. Myöhemmin  kun matkataan pitkälle sisämaahan, ilmenee että saksalaissiirtolaisia on siellä täällä. Suomellakin on oma siirtokuntansa. Niitä kutsutaan nimellä Colonia ja ne tuntuvat käsittävän ehkä kaupan ja postin, ei juuri muuta. Maan raivaaminen on raskasta puuhaa eikä erityisen tuottoisaa. Mutta Paavolainen on vasta Buenos Airesissa ja hänen tulkkinaan ollut tohtori Sánchez on ensin hirveän puhelias ja sitten mykistyy:

”Tunnen olevani säälimättömän tuomioistuimen edessä. Kielitaitoni on kurja, eikä minulla ole ketään puolustusasianajaaa. Señorita Moreiran lausuesssa vaivautuneen näköisenä ensimmäiset saksankieliset kysymykset on pikku tohtori mykistynyt. Hän on jättänyt minut kokonaan Señorita Moreiran armoille. Elegantit hermafrodiitit liikahtelevat silloin tällöin hieman kiusaantuneina, mutta eivät sano ainoatakaan sanaa. Kihokinlehdet ovat kiertyneet tiukasti yhteen kuin saaliista nauttien.”

Ilmeni että hienot buenosairesilaiset kirjallisuuden rakastajat eivät ole lukeneet Paavolaisen Nürnberg-kirjaa, vaan kirjasta ilmestyneen kritiikin nimeltä ”Vielä toinenkin fascismin tie: Suomi”. Paavolaiselle tulee kiire selittää että Suomen hallitus on puolueeton ja hänen oma kirjansa on ”ehdottomasti objektiivinen”. Paavolainen selviää loppuillasta kun salongin naiset suostuvat nyt sitten keskustelemaan ja juomaan teetä.

Paavolainen inhoaa teetä. Hän tutustuu Argentiinassa toiseen juomaan, joka auttaa häntä matkalle valtavan maan maaseutua ja colonioita. Se on maté-tee. Se ei ole teetä vaan yhden tai kahden pensaan lehdistä tehtyä kuumaa juomaa, joka piristää. Sattuu niin, että Paavolainen osuu Etelä-Amerikkaan sen kesän aikana. Hän lähti yli kuukausi sitten Helsingistä, jossa oli talvi ja oli kuljettava jäänsärkijän perässä pitkää ränniä. Laivamatkan kuvaus on hieno. Laivassa eletään tiiviissä yhteisössä jossa on tarkat säännöt aivan vain siksi, että muuten voi käydä huonosti.

Juuri nyt, kun luin uudestaan tuota herkullista salonki-kohtausta, tuli mieleeni että ehkä täältäkin saa maté-teetä? Olen kuullut Englannissa asuneilta ystäviltäni, että se tee mitä britit suostuvat Suomeen asti lähettämään on teen pilkkaa ja että ainut kunnollinen tee jää aina niille sumuisille saarilla. En ole tosin varma siitä juovatko myös irlantilaiset teetä yhtä hartaasti. Mutta sitten pitäisi tietää mistä aineksista se maté on kuivattu. Eiköhän sekin vain loju lodjuissa kuukausikaupalla ennen kuin pääsee Suomeen saakka.

Kirjassa kerrotaan ne kasvit joista maté koostuu, mutta kun katsoin Toivo Rautavaaran kirjaa ”Mihin kasvimme kelpaavat” en löytänyt mitään osviittaa. Mutta kirja onkin alunperin julkaistu vuonna 1941 tiedoksi suomalaisille sodan ajalle. Kaikkea piti osata keittää ja kerätä. Maté on valmistettu jerba-puun lehdistä, mikäli ymmärsin Kansan Kuvalehden juttua vuodelta 1932 eli joka näkynee tuossa.

Teen maku paranee kun sitä säilytetään. Kai varaston pitää kuitenkin olla kuiva, luulisin. Joka tapauksessa Paavolainen piti maté-teestä. En tiedä saiko hän sitä juodakseen Suomessa. Tuo suomalaisartikkeli on siitä kiinnostava, että se on kirjoitettu suomalaissiirtolaisista Paraguayssa. Lännen kävijöistä on paljonkin tarinoita, mutta vähemmän Etelä-Amerikasta. Muutama vuosikymmen sitten (?) joku Suomen  colonian asukas kirjoitti kirjan Argentiinasta. Minulla oli se, mutta se on nähtävästi poisjuossut. Etsin sitä, koska piti saada nähdä oliko kirjan kirjoittajan näkemys suomalaissiirtokunnista samantapainen kuin Paavolaisen. Paavolaisen ei sentään tarvinnut aloittaa maanviljelystä tyhjin käsin. Hän oli vain kylässä.


Mutta niin vain Paavolainenkin päätyi katselemaan suomalaisten Misionesia. Tällaista hän sai tietää ajatuksista, mitä Suomen sortokauden ajan kärsivät ruotsalaiset kulttuurisukujen vesat saivat päähänsä siirtokunnan perustamisesta. Ideaa lähti toteuttamaan ”aikoinaan niin kuuluisa tiedemies-originaalimme, ’mustalaisparoni’ Arthur Thesleff”, joka ihastui jesuiittojen päiviltä maineikkaaseen Misionesiin:

”Argentiinan hallitus puolestaan antoi todellisten herrasmiesten ja sivistyneiden idealistien siirtolasta innostuneena niin paljon etuja suomalaisille, että se herätti suuttumusta maan omissa asukkaissa. Ensimmäinen 112 henkeä käsittävä ryhmä saapui perille  Santa Annaan heinäkuussa 1906, ja osanottajien nimiluettelo, joka käsitti etupäässä hienoja ruotsalaisia kulttuurisukujamme, onkin todella imponoiva! Nueva Finlandian propagandaiskulauseena ollut yllättävän nykyaikaiselta vaikuttava ’Miljonääriksi 20 vuodessa’ oli tehonnut.”

Jäin kirjan luettuani miettimään miten Nueva Finlandia mahtaa jaksaa. Ei se ole kovasti ollut otsikoissa. Mutta ei Argentiinakaan ole ollut sitten sotilasvallankaappauksensa jälkeen. Jos sen colonian väki olisi oikeasti tullut miljonäärien paikaksi, niin ehkä olisimme siitä tietoisia. Paavolainen on kyllä tarkkasilmäinen kirjoittaja. Esimerkiksi matka sisämaahan Paranas-jokea pitkin on vaikuttava. Mark Twainin Mississippi-vaellukset tuntuvat helpolta siihen verrattuna. 

 

Kai siellä ui niitä piranoita, jotka syövät ihmiset puhtaaksi sekunneissa: vain luuranko jää.  Elleivät ne sitten ole Paraguain puolella.

10.7.22

Tampereella

Oli asiaa. Kävin Tampereella kävelemässä ja ajamassa ratikalla. Ratikassa istuin kapean ikkunan viereen, jossa kehyksenä oli runo. Tampere on vähän isompi kaupunki, mutta ratikalla on reitti joka kulkee suoraan eikä siinä tarvitse odottaa muuta liikennettä. Minusta Tampere on uudistunut nätisti. Toivon vain että eivät olisi aloittaneet niin hirveää rakennusbuumia sen ratikan tulon innoittamina. Uudet talot ovat lähinnä lego-palikoita eivätkä kovin kauniita.

Rakennustyömaat eksyttivät Ilmarinkadun ja Tammelantorin välillä, mutta löysin kuitenkin kujan josta pääsin eteenpäin. Takaisin tullessa istuin odottamassa junaa asemalla ja mukana oli muistikirja. Teekupillinen oli aika iso ja sen juominen kesti. Jouduin miettimään mitä olin tullut hakemaan, siis päätöstä implantin tulosta.



Leikkaus keikauttaa taatusti elämää uuteen suuntaan. Mitä tässä vaiheessa voi uudelleen löytyvällä kuulolla tehdä? On mahdollista elää edelleen mutta ei voi elää kuulemattomia vuosikymmeniä uudelleen. Ajat menivät ja toiset tulevat.

Alan vähitellen ymmärtää lapsena kuulemiani kun isoäiti ja täti lukivat paikallislehdestä että nyt se ja sekin on kuollut. Heillä oli ollut elämä sillä samalla kylällä koko elämä enkä tiennyt siitä juuri mitään.  Lapselle ne eivät ruvenneet selvittämään kuka se kuollut ihminen oli ollut. Kysyin kyllä. Katsoivat että ei se ymmärrä.

Tampere on muuttunut. Jostain syystä mieleen tulee Keski-Eurooppa. En minä ole siellä asunut koskaan, mutta läpi olen mennyt. Ehkä Virokin on keskieurooppalaisempi, voi se johtua myös suuremmista puista ja monista puistoista, Tallinnassa olen ollut yhden viikonlopun.  Mutta vihreä oli Tamperekin. Siitä oli ratikan myötä tullut jotenkin avarampi kaupunki.

Tärkeintä taisi olla se, että käveleminen ei pelottanut ollenkaan. Tässä kaupungissa missä asun, autot ajavat päälle eikä kukaan tunnu noudattavan liikennesääntöjä. Täällä on liikaa autoja väkimäärään nähden. Ei osata kävellä tai ajaa pyörällä. Vaarallisinta on pysähtyä, koska silloin ajaa sähköpotkulauta päälle.

Nyt on tulossa aivan pieni lisä kävelykeskustaa, mutta se edellyttää sitä, että kaikki on myllättävä sitä ennen. Pölyn ja metelin vuoksi hellepäivät menivät asioiden hoitamisen välttelyksi. Kuulemisen kanssa on niin, että meteli ei ole vain meteliä, vaan yltyy suurien koneiden lähellä helvetilliseksi sekasotkuksi, joka muuttuu sitten korvien soimiseksi. Mitkään äänimassat eivät ole ihmisen kokoisia, käsitettäviä. Kaiken sekasotkun keskellä liikenne jatkaa kasvuaan. Ihmiset niiden peltipurkkiensa sisällä eivät sitä kuule.

Varmaan tamperelaiset kärsivät oman kaupunkinsa mylläämisestä kun Hämeenkatu on pantu uusiksi. Kävin ennen pandemiaa siellä ja olin yli yön. Hämeenkadun ylittämisestä olisi pitänyt antaa mitali. Ehkä oikeassa keskieurooppalaisessa kaupungissa olisi ollut vahdissa liikenteen jakajia, joilla olisi semmoinen koirapilli. Näyttäisivät mihin suuntaan tuosta kadunkulmasta pääsee ja mihin taas ei. Olen nähnyt Suomenkin kaupungeissa poliiseja kadunkulmauksessa puhaltamassa pilliin. On siitä aikaa.

Selvisin Hämeenkadun ylittämisestä hengissä. Näytti siinä koikkelehtivan moni muukin.

Tampereen ratikka on hieno. Se on tarpeellinen väline varsinkin semmoisessa kuumuudessa joka vallitsi vielä muutama päivä sitten. Miten oli mahdollista että ratikassa ei ollut kuuma? Kaupunki oli kertakaikkiaan nätti. Autot pitäisi muuallakin saada jonnekin sivustaan että ne eivät käryllään ja metelillään häiritse ihmisiä - varsinkaan lapsia, joilla keuhkot ovat varmasti vielä hyvät.

Tammerkosken rannalla siinä toisella puolen Tampereen teatteria olivat käärmepuut kasvaneet sitten viimenäkemän. Mutta oli siellä myös niitä mäntyjä, joissa tähän aikaan vuodessa kasvavat pähkylät ja oravien luulisi olevan vailla niitä. Mikäli puu on sembramänty, se on peräisin Siperiasta ja samojedit ennen muinoin kävivät kauppapaikoilla myymässä niitä pähkylöitä. Ne olivat ihmisten ruokaa. Ei siellä kasva viljaa eikä ole mustaa ruokamultaa.

Sitten ne ihmiset kalastivat suurista virroista kalaa, sampiako ne olivat? Kuivasivat ja veivät osan kauppapaikoille. Saivat vaihtokaupassa kuparinuolia jousiinsa. Kansoilla oli omat kauppatavaransa. Jossain vaiheessa oli jotain rahaakin. Ihminen on tavattoman sopeutuva eläin. Keväisin ennen kuin jäät lähtevät näkivät nälkää, mutta useimmat jäivät henkiin. Nälkää jouduttiin näkemään koska koskaan ei voinut tarkasti tietää milloin jäät lähtevät.

Sairaala-alueella oli työ ja tuska löytää siitä rakennusten legopalikka-kasasta juuri sitä oikeaa. Sydänsairaala oli jonkinlainen maamerkki, koska siihen taloon oli tehty kattoon liippa ja maalattu se punaiseksi. Se näytettiin myös alueelta tehdyssä kartassa. Voi sitä sanoa jonkinlaiseksi liikennemerkiksi. Kun käyn täällä uimahallissa, joudun katsomaan samanlaisen palikkakasan tuloa meidän keskussairaalaan. Erona on ehkä palikoiden määrä. Yliopistolliset sairaalat ovat omassa kastissaan.

Opiskeluaikoina minulla oli Tampereen keskussairaalassa tuttuja, koska olivat lääkiksessä ja kävivät harjoittelemassa klinikoilla. Istuin kahvilassa ja kuuntelin puhetta. Hämäläismurre on edelleen olemassa. En kuule mitä sanotaan mutta kuulen miten. Rytmi on erilainen kuin Pohjanmaalla.

Istuin juomassa teetä ja ajattelin että kroppa on käyttöliittymä ja kirjoitin laiskasti. Istuin yksin kahvilan takana olevassa pimeässä paikassa ja ihmettelin ovatko ikkunalaudalla olevat orkideat oikeita vai silkistä tehtyjä.

Kuvittelin että tuomenkehrääjäkoin toukat putoavat pois kun sataa, mutta ne näyttävät olen sitkeitä pikkupiruja. Lehdessä sanottiin että niitä on kaikkialla Suomessa ja paljon ja puut on kaluttu luurangoiksi.  Tampereen sairaalan takana alkoi Petsamon kaupunginosa. Siellä olisi nähnyt onko niiden tuomissa sama vitsaus.

Tuli kävellyksi paljon. Mutta oli outoa tavata VR:n toimistossa elämäänsä kyllästynyt nainen, jota jouduin häiritsemään kun aloin miettiä olisiko mahdollista saada lippu vaihdetuksi. Hän ei ensin vastannut ja sen jälkeen selitti että hän ei tekisi mitään ja että minun olisi soitettava johonkin numeropalveluun ja että lipun hintaa ei hyvitettäisi. Lähdin pois. Ajattelin mennä katsomaan Aleksanterin kirkkoa, mutta katu oli kuuma enkä olisi päässyt varjoisaan paikkaan ollenkaan.

Mäki ylös Aleksanterin kirkolle ei ollut näkyvissä. Siihen oli kasattu raiteiden viereen ja päälle tolkuton määrä niitä legopalikoita. Tuskin sitä ortodoksikirkkoa oli sentään purettu. Lähdin takaisin puistoon. Joku puistotyöntekijä oli vetänyt letkun siihen keskelle rinnettä ja viereisellä penkillä oleva 4-5-vuotias pikkutyttö riehaantui täysin. Juoksi eestaas lähelle vesisuihkua, sitten takaisin äidin luo, joka näytti yrittävän suojella kirjaansa vedeltä. On se voinut tietysti olla myös täti tai isoäiti. Noin kuitenkin täytyy ollakin: lapset ja joku kaitsija nurmikolle kasteluletkun viereen eikä minnekään ole kiire. Viikonloppu oli vasta alkamassa ja kaupatkin ovat auki vielä pitkään.

Kahvilassa näkyi himmeän ikkunan takana vastapäisen seinän kyltti jossa luki että Way Out. Ajattelin ettei sellaista ole. Jostain syystä ihmisillä pitää olla joku selvä suunta ja aina pitää olla pääsy pois. En tiedä missä se poissaolopaikka on ja onko se pakko. Jossain luki että Tampereella on paljon narkkareita. Sellaisesta en ole ennen kuullutkaan siellä. Toivottavasti näkymien haipuminen ei tuo muassaan lamaa.

Minulle jäi tapettavaa aikaa. Onneksi listalla ei ole muuta tapettavaa. Kotona tapettaviin kuuluvat ampiaiset, mutta niiden pörräämistä vahtii Lenni-kissa. Se on paljon tarkempi vahti kuin ihmiset. Jos kuulisin niin voisin vahtia, mutta kun en kuule.

Repussa oli mukana Andy Warholin Fame, joka vaikuttaa kiinnostavalta. Warhol on tuntunut tutulta siitä asti, kun löysin hänen Factory’ssa tuottamansa levyn The Velvet Underground ja Nico. Löysin sen Tukholmasta vuonna 1967. En ole varma siitä missä se levy on nyt. Sen sijaan muistan hyvin Lou Reedin ja yhden hänen kaverinsa dokkarin nimeltä Drella. Velvet Undergroundin porukka kutsui Warholia sillä nimellä. Siinä Warholin muusikkokaverit muistelivat impressaariaan ja hyvin kertoivatkin. Reedin bändikaveri John Cale soitti viulua. Velvet Undergroundista puhuttiin paljon 60-luvulla, mutta siinä kävi niin kuin usein käy: porukka on esillä ja lieveilmiöt ovat niitä, jotka tuovat rahaa.

Warhol pääsi nopeasti eteenpäin lähdettyään Pittsburghin työläiskaupungista. Hänen perheensä oli tullut Euroopasta ja alkuperäinen nimi oli Warhola, olivat ruteeneja.  Warhol miettii paljon rakkautta ja seksiä eikä ole varma niiden merkityksestä. Hänen äitinsä oli opettanut, että rakkautta ei tarvitse hirveästi miettiä; on vain mentävä naimisiin. Pieni ja ohut kirja tuntuu kommenteilta Amerikan 1950-lukuun. Ruteenit taas ovat kansa tai kieli, jolla ei ole valtiota. Onkohan heitä vielä olemassa?

Minulle ei tuota vaikeuksia sukeltaa Pittsburghin 1950-luvulle. Isosetäni Lenni asui siellä ja hän kävi miltei joka kesä kylässä Suomessa sodan jälkeen. Mutta koska olin lapsi ja aika paljon nuorempi Warholiakin, en kuullut hänen puhuvan niin kuin aikuiselle. En tiedä millaista hänen elämänsä oli. Sen tiedän että hän ei koskaan mennyt naimisiin. Mutta ei myöskään Andy Warhol mennyt.  

Fame on lyhennelmä kirjasta nimeltä The Philosophy of Andy Warhol, 1975. Penguin ilmoittaa että kirja ei ilmestynyt kokonaisuudessaan Warholin eläessä. Warhol syntyi 1928, kuoli 1987
Sitaatti sivulta 27:


Very few Beauties are Talkers, but there are a few.
    Beauty sleep.    Sleeping beauty.
    Beauty problems.    Problem beauties.
Even beauties can be unattractive. If you catch a beauty in the wrong light at the right time, forget it.
    I believe in low lights and trick mirrors.
    I believe in plastic surgery.”