Lukemisia ja ampiaisten surinaa

Satunnaisesti ilman ihmisseuraa muutaman päivän. Lenni kyllä puolustaa. Meillä oli eilen illalla hätätilanne: huoneen läpi pörräsi tavattoman vihainen ampiainen. Se oli luultavasti eniten ärsyyntynyt siitä, että joka yrityksellään lentää valoon se törmäsi läpinäkyvään esteeseen. Ehkä se oli niin nuori amppari, että se ei vielä tiennyt mitä on lasi.

Mutta: minä ja Lenni olimme hyvä pari: se kuuli että jotain on sohvan takana ja minä kysyin siltä että onko siellä se amppari, vastaukseksi Lenni juoksutti, siis aivan selvästi ohjasi kohti minua, ampparin sieltä sohvan alta ja minä avasin oven. Se pääsi lentämään ulos ja minä annoin Lennille kermaa siitä hyvästä ja silityksiä.

Löydättekö ampiaisen kuvasta?
Mökillä meillä oli viimeisinä aikoina vähän isompi dilemma: ei ollut ampiaisia, vaan herhiläisiä. Herhiläisten hätisteleminen vaati kahden ihmisen läsnäoloa ja saumatonta yhteistyötä. Sitä ei oltu saatu harjoitelluksi ennen ja kattilat ja astiat kolisivat alas pöydiltä ja astiahyllyistä. Silloinen kissa oli jonkun kaverin hoidossa kaupungissa. Mökki on varmaan herhiläisten ja kyiden kotina nyt.

Lenni ei ole resuisessa elämässään päässyt todennäköisesti ikinä saanut olla vapaa, joten tuskin mökkielämä olisi sille kovin turvallinen. Meillä oli aikoinaan vahva ja lihava puolipersialainen nimeltä Allu, joka kuumana päivänä osasi odottaa käärmeiden marssia ihmisten saunapolulta järveen. Se söi ne kaikki. Sitten se sulatteli niitä päiväkausia. Käärmeitä tuli jonossa ainakin yhdeksän kun katselin verannalta sitä ohimarssia.

Lenni ehkä saisi kyyn pois päiviltä, mutta otus saattaisi ehtiä pistää. Metsät on sieltä jo hakattu pois, niin että tuskin siellä enää pöllöjä on. Huuhkaja nappaisi kaupunkikissan pois kuleksimasta heti. Yksi korppi siellä asuu ja elää ja sillä on todennäköisesti ikävä minua, koska puhuin sen kanssa. Mutta se taatusti hätyyttäisi Lennin tiehensä ja kissaparka eksyisi ja kuolisi sitten pois. Lenni ei edes puhu, koska se ei ole  ilmeisesti ikinä tavannut ihmistä jonka kanssa kannattaisi yrittää mitään kommunikaatiota. Se kyllä itkee jos toinen huushollin ihmisistä on poissa, seisoo ulko-oven edessä ja naukuu, mutta ei mitään sievää miau-ääntä, vaan rahisevaa kurkkuääntä.

Olen siis, luen ja mietin, soitan musiikkia stereoilla. Löysin kirjastosta sähkökirjan, Colson Whitehead: Harlem Shuffle (suom. Markku Päkkilä, Otava, 2021) ja musiikkia kasetilta, Miles Davisiä joltain Porin konsertilta äänitettyä vuodelta 1984.  Olen miettinyt tuota Colson Whiteheadia, koska olen lukenut häneltä aiemmin Nickelin pojat (2019) ja Balladi John Henrystä (2002/2022). Whitehead on suht. nuori, musta amerikkalaiskirjailija (s. 1969) ja hän tuntuu osaavan asettua entisten sukupolvien elämää kuuntelemaan ja tutkimaan. Harlem Shuffle on osittain koominen, siis hauskakin, mutta jollain todella vinolla tavalla. Tässä kerrotaan Haarlemin rikollisista.

Näyttämönä on New Yorkin Haarlem, aika paikantuu sillä tavalla että presidentti Kennedy on ottanut käsittelyynsä rasismin vastaiset lait. En muista minä vuonna Martin Luther King tuli Washingtoniin vaatimaan unelmansa toteuttamista (I have a dream!), mutta taisi olla Kennedyn presidentti-vuosina. Olen kuullut kyllä John Kennedyn pyrkimyksistä saada kansalaisoikeuslait kuntoon silloin 1960-luvun alkuvuosina. Ja niistä vuosista Harlem Shuffle kertoo.

Ajoin siitä ohi isoisän kanssa autolla vuonna 1969 ja hän sanoi että tuonne ei sitten kannata mennä ja että siellä oli 1930-luvulla suomalaisten Haali. Paljon myöhemmin isoisän veli tuli käymään Suomessa yhtenä kesänä isoäidin luo, pää siteissä, mutta paranemaan päin. Joku siellä Harlemissa oli pysäyttänyt hänen kaaransa ja vetänyt hänet ulos, jolloin leuka oli murtunut. Teutori (se isosetä) sanoi että hän on aina elänyt ystävällisissä väleissä mustien kanssa jo senkin takia, että se Haali oli siellä ja se oli suomalaisten kokoontumispaikka. Koko sen kesän Teutori toisteli, että kun hän on lapsillekin opettanut että ihmisten ihonvärillä ei ole mitään väliä. Hän oli siinä vaiheessa ehkä noin 70-vuotias, vähän yli ja oli melkein koko ikänsä asunu Amerikassa.

En ole vielä lukenut Whiteheadin tätä uusinta suomennettua kirjaa loppuun, mutta suomalaisten haalia ei ole mainittu. Olen itse käynyt kylässä siellä syyskuussa 1971 keskellä yötä, siinä 125. kadulla. Sotkuista, viinakauppa oli siinä kulmassa ja joitain ihmisiä huojui ohi. Mustien tapaamispaikka Apollo oli kadun toisella puolen, mutta oli arki-ilta eikä ihmisiä ollut paljon. Olisi kuulemma kannattanut tulla lauantaina. Siellä ollaan siinä Whiteheadin kirjassa. En ole varma milloin Miles Davis on siellä soittanut, mutta olisi hyvin voinut soittaa vuonna 1971, Apollo oli uuden jazzin kantapaikka. Olisivatko ne päästäneet valkoisia ihmisiä sisään?

Mutta tämä on ehdottomasti  hyvä tapa lukea Whiteheadia. Siis luukuttaa hyvää jazzia, niin että kissakin herää nojatuolista. Muistaa se kaukainen lämmin syyskuun yö. Kukaan ei pysähtynyt puhumaan varta vasten meidän valkolaisten kanssa. Ehkä me näytimme liikaa turisteilta? Kaverini oli tanskalainen ja minä suomalainen, olimme lähdössä takaisin vanhaan maahan. Näytimme suhteellisen köyhiltä, niin että tuskin meiltä olisi rahaa saanut. Ehkä Teutorin olisi pitänyt mennä Haarlemiin metrolla niin kuin mekin? Mutta Teutorin mutina pysyi kyllä muistissani kauan. Tapasin hänet vasta joskus 1970-luvun loppupuolella. En kertonut omasta metromatkastani Harlemiin.

Mutta olin Amerikassa nähnyt sen verran köyhyyttä ja surkeutta että ei meistä pohjois-eurooppalaisista oikein saanut turisteja ja sitä paitsi olimme vain vähän aikaa käymässä. Osattomuus näkyi ja slummit olivat asumiskelvottomassa kunnossa. Ei Haarlemissa valkoihoisia näkynyt. Lähdettiin pois sieltä keskikaupungille ja kämpille ja ruvettiin puhumaan, että on meillä aika paljon paremmin. Silloin 1971 ei ehkä absoluuttista köyhyyttä enää ollut sen paremmin Tanskassa kuin Suomessakaan? En ole kyllä varma. Käsittääkseni vielä 1970-luvullakin Suomesta muutti ihmisiä töihin Ruotsiin. Tanskasta köyhempää väkeä muutti Länsi-Saksaan tai Etelä-Ruotsiin.

Mutta Pohjois-Amerikan musta musiikki on kerta kaikkiaan hurjaa. Mustat muusikot ovat bluesista asti olleet aika suvereeneja. Ja kuvittelin mielessäni sitä 1960-luvun Haarlemia lukiessani Whiteheadia. Vaikeaa on ollut suomentajalla, koska mustien puhuma englanti on usein vanhaa viktoriaanista englantia, Yhdysvaltain etelä-valtioista peräisin, ja siihen on sekoittunut orjiksi tuotujen ihmisten afrikkalainen intonaatio ja ehkä sanoja ja fraasejakin? Jostain sellaisesta muistelen Toni Morrisonin joskus kirjoittaneen tai puhuneen. Olen kuunnellut Morrisonin luentoja netistä joskus, hän on erinomainen puhuja ja hyvin selkeä.

Morrison kirjoittaa mustien Amerikasta samoin kuin Whitehead. Ei heissä muuten ole eroa, mutta Whitehead kirjoittaa esimerkiksi Nickelin pojissa poikakodeista, Morrison taas kertoo enemmän tytöistä. Morrison on Whiteheadiä edeltävän sukupolven johtavia kirjailijoita. Heitä minusta kannattaa lukea rinnakkain, mustan väestön oloista kertoo esimerkiksi Luoja lasta auttakoon (suom. Kaijamari Sivill, 2016). Aihe kummankin kirjailijan teoksissa on sama: rotusorto. Kun asuin Amerikassa, mustien ja muiden vähemmistöjen asuinalueita alettiin kutsua ghetto-nimityksellä, joka on käsittääkseni peräisin Euroopan juutalaisvainojen ajoilta. Kai ne sentään ovat ohi?

Tätä kirjoittaessani mietin kovasti viime viikon uutista, joka tuli Suomen Turusta ja sen yliopistosta (en tosin tiedä oliko tutkimuksessa mukana myös Åbo Academi). Sen mukaan opiskelijat eivät halua/jaksa lukea kirjoja. He ymmärtävät mikä tenttien funktio on (toivottavasti), mutta heidän mielestään tenttikirjoja on liian paljon. Lukutaidostahan on puhuttu jo jonkin aikaa, se on lipsumassa. Äidinkielen koulutodistuksista kirjallisuus on käsittääkseni pudonnut jo pois. Silti kirjoja on lukuohjelmissa. Lapset ja nuoret vain eivät noudata niitä. Jostain syystä lapset päästetään luokalta toiselle, vaikka perustaidoissa on selviä puutteita.

En tiedä mikä tällaiseen lukutaidon romahdukseen on syynä. Mutta tietenkin lukemaan oppii vain lukemalla. Tuosta Turun uutisesta tuli onneton olo. Netti tai edes elokuvat eivät mitenkään voi korvata ajatusprosesseja, mitä pitempi syventyminen kirjoihin tuo. Lapset ja nuoret eivät opi edes tuntemaan itseään, koska syvempi käsitys omasta kulttuurista ja kielestä puuttuu. Siitä ei tietenkään voi olla varma mitä Sokrates tarkoitti käskiessään että ”Tunne itsesi!”, mutta luulisin että hän sentään suhtautui lukemiseen positiivisesti.


Kun opetushallituksessa ja/tai ministeriössä on keksitty sana ”osaaminen”, niin mitä sillä tarkoitetaan? Tiedän kyllä että kengännauhojakin voi solmia myös nopeammalla tavalla kuin niin kuin  kotona ja päiväkodissa opetettiin. Olen tavannut ihmisen, joka opetti sitä nopeampaa tapaa joskus ajat sitten. Siitä on kuulemma video netissä. Se käy niin, että nauhoista tehdään rusetti ja sitten se sidotaan yksinkertaisella solmulla yhteen. En kyllä käytä sitä, sormet eivät suostu tekemään rusettia tennarin nauhoista. Hyvä puoli tuossa rusetti-solmussa on se, että se on pitävämpi solmu kuin se äidin ja isän opettama.

Juutuin lukemaan hyllyssä jo vuoskymmeniä pölyyntynyttä kirjaa kesken siivouspäivän. Siinä Juhani Ihanus miettii myös ihmisen kasvamista ja erilaisia teitä siihen kasvuun. Ihmisen kasvuhan ei lopu ammatin saamiseen ja perheen perustamiseen vaan toivottavasti jatkuu koko eliniän. Tässä muutamia ajatuksia kirjallisuuden kyvystä kasvattaa:

”Tunnustamalla auliisti keinotekoisuutensa ja toden näköisyytensä kirjallisuuden kieli raivaa tietä konventioiden ja tapojen tyranniasta mielikuvituksen vapaavaltioon. Kirjallisuus on vapautta ja pakoa. Toisaalta lukija konstruoi tekstistä omiin toiveisiinsa ja puolustusmekanismeihinsa sopivia tulkintoja, toisaalta teksti tarjoaa lukijalle paitsi vapautta myös omia silmänlumeitaan ja manipulointejaan. Näihin sanamaailmoihin ei ole yhtä tulkinta-avainta. Tekstin kalvoon heijastuu väreilevä maailma ja kalvosta heijastuu kertojan värähtely maailmaan.” (Juhani Ihanus: Kauneus ja kuvotus. Gaudeamus, 1987)

Vain rahan vuoksi

On huokaistava välillä vaikka korvan implantti toistaakin pään sisäisen huokauksen kuin se olisi suuri tuuli josta Laila Kinnunen laulaa ”Mandshurian kummuilta”. Se laulu liittyy Venäjään tai Kiinaan ja on sillä lailla kummallinen, että käsittääkseni Mandshuria on Mongoliassa, sisä- tai ulko-Mongoliassa ja sinne on haudattu ihmisiä. Ilmeisesti juuri niiden kumpujen alle. Siellä siis tuulee. Ja kun hengitän, olen kuulevinani miltei myrskyn kun ylipäänsä hengitän. Implantti toistaa mitä sen on käsketty toistaa. Kuulohermo ja aivot ovat tottumassa uuteeen kulttuuriympäristöönsä. 

Kuulohermo on joutunut tiistaista lähtien ottamaan vastaan kummallisia viestejä. Aivot taas työskentelevät ja väsyvät ja aloittavat uudestaan kun olisi saatava selvää äänistä. Minulla on toisessa korvassa tavallinen kuulokoje. Näin sen takia että muuten olen vielä enemmän kuuro. Ja nämä implantin hurinat ja muu elektroninen metelöinnit saavat minut säpsähtelemään.

Lenninkin mielestä puhun aivan päättömiä koko ajan. Mutta hän kyllä tietää olevansa älykäs kissa. Yritän sanoa että pään sisällä soi, mutta se kävelee muualle. Lenni ei puhu.

Aamulla kuulokoje piti meteliä, mutta se ei muuta kuin tahtoi saada uuden patterin sisuksiinsa. Tulin tiistaina junalla kotiin enkä koko matkan aikana oikein tajunnut minne Moog-äänimaisemaan olen joutunut. Moog oli syntetisaattori 1950-luvulla ja vielä myöhemminkin. Siitä ja muistakin syntikoista on dokumentti Ylen Areenassa tai ainakin oli (en onnistunut nyt äsken löytämään tuota ohjelmaa). Siinä kerrotaan pioneeri-naisista jotka alkoivat ottaa käyttöönsä syntikoita ja sen jälkeen oppivat vielä liittämään niihin varhaisia tietokoneita ja sillä lailla pystyivät säilyttämään musiikin.

Naiset halusivat säveltäjiksi, mutta heitä ei huolittu musiikkioppilaitoksiin. Siksi he päätyivät tekemään musiikkinsa itse.  Se sinänsä oli tietenkin itsenäisyysjulistus.

Meillähän on omamme, Kaija Saariaho, joka päätyi opiskelemaan äänilaboratorioihin Pariisiin. Olen kuullut, että ei Suomessakaan jostain syystä ole kovin paljon naissäveltäjiä. Useimmiten mainitaan Helvi Leiviskä.

Syntetisaattorisäveltäjä/muusikko Sharl on vieläkin muistissani. En ole nähnyt häntä sitten Amerikan kommuunipäivieni eli vähän yli 53 vuoteen. Sharl käytti Moog-syntikkaa ja oli nuori nainen. Minä en ymmärtänyt silloin hänen työstään yhtään mitään. Sittemmin hän on opettanut musiikkia eri collegeissa. En tiedä onko hän säveltänyt myös. Mutta silloin 1970-luvun alussa hän kyllä soitti bändissä musiikkia jota paremman puutteessa kutsun älymystö-rock’n’rolliksi. En tiedä tarvitsiko se mitään tyylisuuntaa vaivoikseen, mutta ei se oikein tanssittavalta tuntunut. Enkä edes muista mikä sen nimi oli.

Mutta oli se kiinnostavinta tavaraa mitä olin kuullut koskaan. Ja olin sentään kuullut kaikenlaista, koska lapsuuskotonakin aina soi. Isäkin soitti koko ajan korvakuulolta Chopinia ja Lisztiä - ja tietenkin operetti-sävelmiä. Meillä siis oli piano. Se hävisi samaan aikaan kun koti hajosi.

Kuulokojeeni ja implanttini eivät viittaa mitenkään naissäveltäjiin paitsi sillä tavalla, että olen todistettavasti nainen ja sävellän tai ainakin sävelsin öisin musiikkia, joka syntyi tinnitus-nimisestä kuulohermon tulkinnasta, sitä kutsutaan kuulohäiriöksi tai ehkä jopa taudiksi, siis tinnitusta. Siis jotain sellaista että kävisikö tämä, eikö? No entäs tämä? Hermolla ei taida olla puheääntä. Se ei myöskään kirjoita.

Mutta ehkä voin vaikuttaa siihen ajattelemalla. Päädyin jostain syystä toivomaan ulko- tai sisämongolialaista kurkkulaulua. On muistettava että lännessä ei taidettu tietää siitä kurkkulaulusta mitään ennen kuin aika hiljakkoin. Olen miettinyt sitä, oliko Richard Feynman, tunnettu fyysikko (Nobel-palkinto 1965), joka piti kovasti jotenkin Mongoliaan liittyvästä paikasta nimeltä Tuva, mahdollisesti jo kuullut kurkkulaulua. Tuvalaiset olivat erittäin iloisia Nobel-tiedemiehen kyläilystä.

Unikonserttini olivat hyviä, mutta unta niiden kanssa ei saanut, vaan heräsin heti ja kertakaikkiaan. Nyt siis odotan kiinnostuneena  tulevatko konsertit takaisin vai eivät. Odottavan aika ei ole pitkä, koska aivot toimivat täydellä teholla ja oheisajatuksia tulee paljon. Oheisajatuksiin on aika kevyt vajota muutenkin aina välillä.

Olin ajatellut katsoa Frank Zappa-dokumentin. Tai ehkä se on konsertti-taltiointi. Minulla oli yksi hänen levynsä kauan sitten. Ostin sen Tukholman Vanhan kaupungin (Gamla Stan) levykaupasta ihan vain levyn kannen vuoksi vuonna 1967. Siinä oli sama aihe kuin jollain varhaisella Beatlesin älppärillä, mutta ihmiset siinä olivat vähän erinäköisiä ja tekstinä oli: ”We are in it only for the money”.

Tottakai seurasin mitä kaikkea Zappa sävelsi ja esitti sen älppärin ostamisen jälkeen, mutta yksi niistä biiseistä ei tuntunut hyvältä oikein millään tavalla, nimittäin ”American Womanhood”. Zappa oli kuin mikäkin naisvihaaja-monumentti siinä. Eikä hän tainnut pyytää sitä kappaletta anteeksi, joten pysyköön sitten ihmisten mielessä siltä osin.

Zappa oli hieno ja hurja säveltäjä siitä huolimatta. Ja kyllä hän kuului oleellisesti 1960-70-luvun rauhanliikkeeseen niin kuin aika moni muukin muusikko. Rauhanliikkeet usein tuottavat paljon musiikkia. Se ei ole oheistuote, vaan kertoo kai sen, että ihmiset mieltävät tietynlaiset asiat kuten musiikin ja muutoksen samalla tavalla. Sattumanvaraisempaa taitaa olla se kuka nuo massaliikkeet aloittaa.

Oletan että aika moni kirjoittaja on miettinyt, miksi juuri sellainen eikä tällainen musiikki kuuluu missäkin aikakaudessa. Muistan kyllä miettineeni mitä mahtaa tapahtua Zappan valtavalle ääniarkistolle. Toivottavasti sitä ei tulla pihtaamaan vain sen takia että se voisi tuottaa hirveästi rahaa. Raha voi olla huono renki, mutta kyllä se on vielä huonompi isäntä. En pysty tämän implantin metelöinnin vuoksi aivan heti kuuntelemaan Zappaa, mutta ehkä kuitenkin suhteellisen pian.  Minulta meni kuulo alkaapäätä 11-vuotiaana, niin että jos siihen nyt jotain selvää paranemista tulee 66 vuoden jälkeen, niin en aio valittaa. En ehkä voi valita kuitenkaan haluamaani musiikkia.

Jännittävintä tässä on se, että tiede on mennyt tämmöisiä harppauksia eteenpäin. Juttelin odotushuoneessa minua nuoremman naisen kanssa, joka kertoi että tehtaan pomo kiitti kiinnostuksesta työpaikkaa kohtaan ja jatkoi: ”Ei. Meidän henkilöstöpolitiikkamme on sellainen että emme ota kuuroja töihin.” Yritin laskea milloin se puhelu oli käyty: sen täytynyt olla suunnilleen 1990-luvulla tai vähän sen jälkeen.

Suurin osa ihmisistä ei pysty viemään tällaista työsyrjintä-rikosta mihinkään instanssiin. Ei minkään muun vuoksi, mutta aika moni vammainen on kokenut aina, että ei ole ollut aivan täysivaltainen kansalainen. Valta on hankala juttu, kun sitä käytetään väärin.


Mutta Zappan levy on kadonnut. Olen ehtinyt muuttaa maista toisiin ja jonnekin se on jäänyt. Osaan kyllä soittaa niitä biisejä päässäni. Olen lähdössä kauppaan. Toivottavasti kukaan ei nyt tällä kertaa tahdo keskustella. Toisaalta: ihmiset ovat kauan sitten tottuneet siihen että en vastaa kun kysytään tai vastaan aivan väärään kysymykseen.

Ulkona on aurinkoinen ja tuulinen päivä. Ehkä tuuli ei sentään ylly myrskyksi vielä.

Junassa on hyvä lukea

Suomeksi opetetaan lapsille s-kirjaimen sanomista: vesihiisi sihisi hississä. Joka valopää käänsi sen englanniksi: Your watercoal hissed in the elevator.  En usko että kyse on jostain englanninkielisestä käännösrobotista.  Kyllä tuo vaikuttaa amiksen käyneen juuri ja juuri lukemaan oppineen tyypin käännösnäytteestä: katso pomo, olen löytänyt sanakirjat!  Käsittääkseni luku- ja kirjoitustaito on oikeasti huonontunut ja jyrkästi. Jään tässä miettimään mikä/mitä on vesihiili. Ja siis ennen kaikkea sinun (eli minun) vesihiileni.


En syytä amislaista, mutta syytän sitä koulutusta. Voi olla että ihmiset pääsevät amiksista sitten esimerkiksi ammattikorkeakouluihin, mutta ehkä he eivät kuitenkaan saa kiinni ikätovereitaan, kun peruskoulukaan ei ole saanut ihmistä lukemaan ja ymmärtämään. Kyse ei ole kouluista vaan niissä työskentelevistä ihmisistä. Ehkä opettajantyö on jäänyt vähän vaille tarkoitustaan. Ja nyt sellaista ilmeisesti on tiedossa myös: leikkauksia kultuuriin ja opetukseen.

Nuoria ikäluokkia on yhä vähemmän eikä heihin kannata uhrata verorahoja. Tuskin on ikinä ollut mitenkään hirveätä pakkoa, siis koulutukseen. Suurille ikäluokille ei esimerkiksi tarvinnut oikeastaan luoda mitään uutta. Koulujärjestelmäksi kävi edelleen oikein hyvin sotia edeltävä saksalaisperäinen koulutus.

Minä sairastuin johonkin hermokuumeen tapaiseen juuri ennen saksan kielioppi-tenttiä. Kuume kipusi todella ylös ja nopeasti. Aivan samalla tavalla kävi viime viikolla kun pääsin sairaalasta ulos. Toinen puoli päässä surisi ja arvelin sen tarkoittaneen sitä että siellä se kone elämöi kun ei muutakaan voi. Seuraavana päivänä kurkun karheus oli muuttunut flunssaksi. Se puheprosessori prosessoi edelleen jotain.

Se vaikutti nyt uudistuneen, se meteli. Se vaihtoi ohjelmistoa ketterästi. Mukana oli joitakin pätkiä jotka kuulostivat kouluradion kuulokuvilta, joissa matkustettiin Jules Vernen luomiin avaruusmaailmoihin ja teksti oli hyvin lyhyttä, muu osa oli jonkinlaista avaruusmusiikkia. Verrattuna leikkausta edeltäviin tinnitus-ohjelmiin nämä ovat siis aika lapsellisia. Minulla on ikävä sitä mongolialaista kurkkulaulua.

Mutta on kai mahdollista että mongolialainen kurkkulaulu muuttuu astetta jykevämmäksi kunhan insinööri pääsee säätämään sitä implanttia. Ilman niitä massiivisia konsertteja en edelleenkään halua jäädä. Niiden hienoin anti oli, että pystyin itse ohjaamaan niitä konsertteja, eivätkä ne koskaan toistuneet samanlaisina. Kyse on kuulohäiriöstä nimeltä tinnitus, jota ei oikeastaan voi pitää häiriönä. Paitsi ehkä silloin kun konsertti puhkeaa keskellä yötä yhtäkkiä täydellä volyymilla niin että kissakin loikkaa pois lämmittämästä jalkojani.

Epäilen että kissan hienosyinen kuulo on heti alkuunsa kiinnittynyt pääni orkestrointiin. Sillähän on paljon parempi kuulo kuin ihmisillä. Ei kai se ilman palkkiota olisi keskittynyt lämmittämään jalkojani öisin?

Jokin aika ennen Tampereen matkaa olin lukenut kahta tanssitaiteen väikkäriä: Jaana Turusen ja Raisa Fosterin. Raisaa en ole koskaan tavannut livenä, Jaanan olen. Jaanan opuksen nimi oli ”Herkkää ja hiljaista vastarintaa − tanssin muuttuva toimijuus” (TEAK). Raisa Fosterin väikkäri oli englanninkielinen ja nimeltään ”The pedagogy of Recognition/ Dancing Identity and Mutuality” (Academic Dissertation, University of Tampere). Molemmat löytyvät netistä.

Kumpikin myös käsittelee juuri pedagogian alueen asioita. Englanti oli tietenkin minulle vähän haasteellisempaa kuin suomi, mutta muutoksesta puhui kumpikin, he olivat myös lukeneet samoja opuksia väikkäriä kirjoittaessaan. Koska tanssi on sanatonta niin on todennäköisesti vaikeampaa kirjoittaa väikkäri tanssista kuin joistain muista taiteen alueista. Meillä on onneksi aika laaja taideyliopistokenttä.

Jaana on aloittanut modernin tanssin opintonsa Hollannissa, Raisa taas on käynyt useaan otteeseen Yhdysvalloissa opiskelemassa ja muuallakin. Raisa on kotoisin Kangasalta jossa olen käynyt itse kouluni, Jaana on Helsingistä jossa olen asunut aikuisena. Suomi on suuri maantieteellinen alue mutta yliopistoja ei ole kuin siellä täällä. Tanssi on siis kiinnostava tutkimuskohde koska se on jotenkin osattava verbalisoida.

Kun on ollut kyse tutkimuksesta, niin verbalisoinnin on täytynyt sitten venyä myös jollain lailla abstraktimpaan suuntaan. Sellaisesta olen kuullut että nykyään kyllä otetaan väikkäreiden arvioinnissa  huomioon myös esityksiä, joita on tehty alleviivaamaan tutkija-taiteilijan oivalluksia. Alleviivaaminen ei ole mitenkään tavatonta. Tanssi on esittävä taidemuoto ja on hyvä että mukana on esitys aivan vain sen takia, että katsoja/lukija näkee millainen kohtaaminen tanssiesityksessä on ja sitten toivottavasti esityksen jälkeen on myös mahdollista keskustella siitä mitä tuli nähdyksi.

Olen nähnyt Wim Wendersin tekemän elokuvan yhdestä suuresta eurooppalaisesta tanssipedagogista ja koreografista, Pina Bausch’ista. Näin vilahduksen siitä leffasta, joka tuli keskellä jotain sunnuntaipäivää Teemalta. Löysin pienen pätkän Wenders’n leffasta täältä: https://www.youtube-nocookie.com/embed/p8zkTclatRo , sitä ei tietenkään ollut kokonaisena nähtävillä. Mutta tunnistin elokuvan heti. Ilmaiseksi sitä tuskin näkee enää mistään, koska Pina Bausch kuoli aika pian Wendersin leffan julkaisemisen jälkeen.

Katsoin sen silloin vuosia sitten pieneltä läppäriltä ja liimauduin pienen ruudun ääreen pitkäksi aikaa. Tanssia tulee liian vähän televisiosta vaikka Suomessa on olemassa jo Tanssin talo. Tuli mieleeni kyllä se, että Bausch ja Wenders olivat tehneet aika perusteellisen ja pätevän käsikirjoitukseen leffaan. Muuten tulos ei ehkä olisi ollut niin sykähdyttävä.

En minä eikä moni muukaan täältä noin vain pääse Helsinkiin. Olen myös huomannut, että tanssiryhmät eivät esimerkiksi ennen muinoin kiertäneen Tanssiteatteri Raatikon tapaan enää esiinny juuri muualla kuin Etelä-Suomessa. Ehkä täällä kaukana muualla Suomessa ei ole lainkaan yleisöjä? On muistettava että kulttuuri on luksusta. Tavallinen kansa ei koe tarvitsevansa luksusta. Jos se tarvitsee, se ei enää ole sitä ”tavallista” kansaa. Tässä ei käsittääkseni ole mitään ihmeellistä. Tuskin tuollainen lainalaisuus kuuluu pelkästään Suomelle ja/tai suomalaisille.

Kummassakin väikkärissä oli pitkä ja perusteellinen lista lähdeteoksia ja myös tietoa väikkärin tekijän tuotannosta. Olen miettinyt näitä kirjoja lukiessani sitä lukevatko ihmiset näitä taideyliopistojen tuotantoja? Kumpikaan näistä lukemistani (ei, en ole vielä saanut luetuksi loppuun Raisan kirjaa) ei ollut vaikea kirja. Tietysti, jos olisi aikaa ja olisi oikein perusteellinen ja ahkera, niin kävisi läpi joitakin lähdeteoksia, joita on kyllä kirjoitettu aika paljon.

Olin hämmästynyt siitä että Raisa  oli ottanut yhdeksi lähdeteoksekseen Hegelin Phenomenology of Spirit (1977, Phänomelogie de Geistes, 1907), en ole ruvennut tavailemaan vielä Hegeliä. Yksi syy siihen on tietenkin se, että Hegel oli isäni kotijumalia ja olen kuullut hänestä puolen lapsuuden ajan. Yritin kastella kesämökin juurismaata ja kitkeä rikkaruohoja ja hätistää hänet tiehensä, mutta hän kävi hakemassa sisältä jakkaran ja tuli sen kanssa istumaan penkkien päähän. Hegel ja Schopenhauer.

Semmoinen alle 10-vuotias rimppakinttu yritti unohtaa hetipaikalla koko kesäisen luennon ja poistaa sen aivoistaan kertakaikkiaan, mutta en ole nimistä päässyt ja kyllä Hegeliä on täytynyt silloin tällöin tavailla. Etiikassa käsittääkseni on Hegelin juju. Mutta ehkä Hengen fenomenologiaan kuuluu myös estetiikka? Eli ylipäänsä taiteiden tosiolevuus? Semmoinen platonilainen ulottuvuus, aristotelainen?

Kumpikin väitellyt tanssija tukeutui Butler-nimiseen informanttiin, mutta en päässyt selville mikä hänen etunimensä on. Butler tuntuu olevan tavattoman yleinen sukunimi ja jopa sennimisiä tanssijoita tai tanssija-pedagogeja on vaikka kuinka paljon. Mistä päähäni on jäänyt etunimi Judith? Huomautan tähän vielä, että flunssa senkun jatkuu…


Mutta tässä lyhyt sitaatti Jaana Turusen väikkärin loppupuolelta:

”Edellä esitetty asettuu mielestäni käsittelemäni tanssillisen, somaattisesti tietoisen ja improvisoivan toimijuuden yhteyteen. Olen päätynyt tutkimuksessani siihen, että muutoksessa oleva tanssin toimijuus on yhteyksiä luovaa, vaikutusuhteille avautuvaa, ruumiin materiaalisuuden potentiaalin tunnistavaa, ekosomaattista toimijuutta. Toimijuutta, joka etsii uudenlaisia tekemisen ja ilmaantumisen paikkoja. Paikkoja, jotka mahdollistavat uusia muotoja etsivän ja herkän ruumiillisen vastarinnan.”

Minusta on syytä lukea ja sitä myötä ymmärtää myös yliopistossa tuotettua kirjallisuutta. On kerta kaikkiaan upeata, että näitä tekstejä saa kotikoneelle. Nämäkin ovat kummatkin kuvitettuja painoksia! Kiitos tohtorit Jaana ja Raisa!

Mannerin matkassa II

Ja nyt sitten jos on mahdollista niin luen eteenpäin. Eeva-Liisa Mannerin poliittiset runot. En muistanut niitä.

Sitten muistin, että Espanjassa ovat alkaneet aktiivisesti etsiä Espanjan sisällissodan uhreja ja erityisesti suomalaisia. Siitä kerrottiin radion uutisissa. On Suomessa ollut tiedossa että Francoa vastaan lähti taistelemaan paljon suomalaisia, mutta en ollut tiennyt että sielläkin on käynnissä hautojen etsiminen.

Karjalassa etsimiset on lopetettu koska suomalaisten joukkohaudat ovat olleet Sandarmohissa, joka on Venäjän Karjalan aluetta. En tosin tiedä missä menevät Karjalan autonomisen tasavallan rajat. Ehkä niitä on muutettu sitten Neuvostoliiton loppumisen. Suomen rajaa ei ole muutettu, se menee siitä mihin se määrättiin Jatkosodan loputtua.

Kun luin Tuula Hökän toimittamaa näytelmäkirjaa, jossa on mainittu Mannerin runokokoelmat, huomasin että hän oli kommentoinut erityisesti runoteosta nimeltä ”Niin vaihtuivat vuodenajat”. Siinä kokoelmassa on mukana myös maisemia ja ihmisiä Malagasta ja muualta Espanjassa. Nyt vasta käsitin että runoilija on ollut Espanjassa useaan otteeseen. ”Niin vaihtuivat vuodenajat” on vuodelta 1964.

Olen lukenut näitä runoja, mutta en tiennyt että ratkaiseva asia Malagassa on ollut lämpötila. Sen Hökkä kertoo. Se kertomus tuli siinä yhteydessä kun Manner hankki itselleen maalta talon, joka sijaitsi Kangasalan Havisevan kylässä.  Ilmeisesti runoilija tahtoi asumaan lomallaan (mikäli runoilijoilla semmoisia on) juuri niin runollisesti nimettyyn kylään. Arvelen että kylässä on ollut paljon haavikoita.

Mutta siinä talossa oli kylmä. Manner palautti talon entiselle omistajalle, mutta Malagan kokemuksen jälkeen halusi sen takaisin ja sai.  Ehkä Espanjan talojen lämmitys on ollut kehnonlaista. Välimeren rannalla sijaitsevat maat ovat suhteellisen viileitä paikkoja varsinkin talvella ja tietenkin kun merillä on tapana myrskytä. Vanhoissa maalaistaloissa on vain yksinkertaiset ikkunat.

On siis syytä lukea noita runoja uudestaan. Omaankin koottujen runojen kirjaani on tullut mukaan runoja joita en ole lukenut. Ja tosiaan: runoilijalla on ollut yhteys Espanjaan jo aiemmin.

Kalenterin mukaan eletään pääsiäistä. On kylmä, lumet sulavat hyvin hitaasti. Pesty villapusero oli aamulla jäässä, nyt se sentään taipuu jo kun aurinko paistaa edes tuon meren kylmyyden läpi. Mutta viima tunkee sisälle asti. On lähdettävä ulos kävelemään ja täytyy panna tarpeeksi vaatetta niskaan.  Vuodenajat ovat sekaisin, ne eivät vaihdu mitenkään ennustettavasti enää.

Sitten muistin että minulla on myös Mannerin proosaa: Varokaa, voittajat (Tammen Kurki-sarja, 1976, uudistettu painos, alkuperäinen ilmestyi 1972: Mannerilla oli tapana muokata tekstejään ennen uutta julkaisua). Kirja kertoo proosan keinoin ja runoilijan kielellä Espanjasta. Tulen miettineeksi, kuinka kaukana se on todellisuudesta. Ei se kyllä reportaasi ole. Mutta on se kertomus todellisuudesta. Todellisuuden ihmiset keskimäärin kokevat erilaiseksi.

Muistan kirjan ostamisen. Sen kannessa oli kuva joka sopi kirjan sisältöön. Kuva on piirros siitä kuolleesta miehestä torilla. Nuori mies. Otin kirjan käsiini ja kuvassa on signeeraus: Kaivanto -72. Siis Kimmo Kaivanto, jolla oli Tampereen keskustorin varrella sijaitsevassa talossa ateljee. Tiesin siitä jo ennen kuin muutin yliopistoon opiskelemaan. Kansi on vaikuttava. Nyt kun sitä katson (enkä muista kirjan tarinasta paljonkaan), tulen ajatelleeksi, että tietokoneilla tehdyt muunnellut valokuvat tai muu sellainen kuvitus ovat paljon kylmempiä kuin tuo Kaivannon kuva, joka näyttää olevan mustekynällä tehty piirros paperille, eikä siis etsaus.

Kustantamot voisivat tehdä oikeiden kuvataiteilijoiden kanssa sopimuksia sen sijaan että valitaan paino, joka sitten hätäpäissään soittaa mainosammattilaiselle. En tiedä käykö kirjojen kanssa oikeasti näin, mutta yhä vähemmän tulen tarttuneeksi kirjaan kannen suunnittelun ja varsinkin kuvituksen vuoksi. Tunnistan käsin tehdyn kuvan. Kone niin kuin tietokone vaikka, kohtelee kuvauksen kohdetta kylmästi.

Hökkä käy läpi ”Niin vaihtuivat vuodenajat”- runokirjaa. Minulla on ongelma. Minulla on Mannerin runot 1956-1977. Kirja on Tammen julkaisema vuonna 1980 ja sen copyright näkyy olevan Eeva-Liisa Mannerilla. Tiedän että Manner tarkisti runojaan ja saattoi muuttaa niiden sisältöä. Tässä  kirjassa sisällysluettelossa kyllä ovat teokset, mutta lisäksi tässä on kursiivilla esitettyjä aiheita, kuten ”Niin vaihtuivat vuodenajat”, ”Heikentynyt syksy kuoli”, ”Tuttujen lintujen historiasta”, ”Äänien ja tuoksujen biografiasta”, ”Ajan ja tilan suhteista”,  ”Empiirisen minän kokemuksia” ja ” Seferis”, viimeksi mainittu oli kreikkalainen runoilija. Ehkä Seferis tarkoittaa Mannerin suomennoksia? En tiedä olenko lukenut Seferistä kovin paljon, jos olen niin vuosikymmeniä sitten.

Minusta on reilua että Manner otti sitten copyrightin itselleen. Mutta jos yritän jäljittää jotain aihetta niin minulla voi olla ongelma. Manner on paljolti kutonut yhteen eri aiheista melkeinpä runoelmia. Mutta jos Manner on saanut päättää mitä runoja ja varsinkin mistä syystä hän tahtoo mukaan valikoituihin teoksiinsa, niin kyllä hän tekee myös lukijalle palveluksen kokoamalla runoista sarjoja ja antamalla niille nimen.

Se ei tarkoita sitä että Manner tieten tahtoen haluaa lukijan lukevan juuri noita runoja, mutta juuri aiheiden mukaan koottu kirja antaa runokirjastakin tarinallisen kuvan.  Viimeisimmät runot joita olen tavannut aika hartaasti ovat olleen Armas Äikiän suomennokset Vladimir Majakovskin runoista nimellä ”Hyvin!”. Majakovski vaeltaa runoissa ympäri juuri syntynyttä Neuvostoliittoa, joten se on eräänlainen historiallinen tarina.

Runokokoelmia toivottavasti saadaan edelleen kirjoittaa ja julkaista missä tahansa järjestyksessä. Niinhän niitä luetaankin. Minusta se ei ole mitenkään väärin. Sellainen käsittääkseni kuuluu kirjailijan työnkuvaan. Tulen vain miettineeksi tässä sitä millaisen urakan Hökkä on ottanut kantaakseen, kun on saattanut yhteen kirjallisuuden lajien mukaiset kootut julkaisut, siis Eeva-Liisa Mannerin. Ja siis toden totta: näytelmistä minulla näyttää olevan myös lasten näytelmän edellinen versio eli  ”Kauhukakara ja Superkissa. Kissaleikki. Prologi ja kaksi näytöstä” (Kirjayhtymä, 1982).

Kirjan kansi on Mannerin ystäväperheen emäntä eli Ritva Immonen. Kun Manner Jarl Hellemannin kanssa mietti koottuja, hän toi näytelmien joukkoon tuon lasten oopperaksi suunnittelemansa kissanäytelmän. Hellemann tiukkasi kannen tekijää ja että mistä se kissa oli siihen tullut. No oli ystäväperheen taiteilija ja aivan selvästi kissojen tuntija. Kissa on hurja. Manner oli sanonut Hellemannille, että kyllä kai runoilijatkin saavat ottaa bastardinsa mukaan.

Kun olin ottamassa äsken kirjan kannesta kuvaa, niin tietysti meidän Lenni-kissa hyökkäsi paikalle. Älähdin ja tassut hävisivät pöydältä.  Se oli suuri virhe. Lenni oli käsittänyt että puhun kissoista. Hän itse oli juuri noussut ylös olohuoneen sohvan päällyskankaasta muotoilemastaan pussista, jossa hän näytti aivan kengurulta.  En ole edes yrittänyt käydä korjaamassa kangasta paikoilleen, koska siinä vaiheessa Lenni hyökkää puolustamaan luomustaan. Kissat tietävät mitä tahtovat.

Nyt Lenni sitten ottaa hyvin ohuen pilviverhon läpi tulevaa aurinkoa parvekkeella. Ehkä se toimii kengurupussin korvikkeena. Australialaiset kutsuvat  pussissa istujia nimellä Joey, joka tarkoittaa siis kengurun lasta, sanotaanko meillä että pentu? Mutta Lennillä on ollut viime ajat riesanaan pihan harakat ja varikset, jotka tahtovat nokkaista sitä ohimennessään. Sekä lintujen että kissojen refleksit ovat salamannopeita.

Variksia ja harakoita hillitsee parvekkeen katto. Lenniä kutsuttiin sen taloon tullessa nimellä häivekissa niiden uusien amerikkalaisten lentokoneiden mukaan. Englanniksi stealth plane, kissoista ne lentokonevalmistajat eivät ole tainneet ottaa oppia. Lenni on kissa joka ilmestyy yhtäkkiä tähän kun olimme ajatelleet, että siellä se istuu parvekkeella ja ottaa auringonkylpyä.

Mörö-kissa laulaa tällä tavalla tuossa Mannerin näytelmässä Kauhukakara ja Superkissa:
”Linnut taittavat taipaleet huikeat
Ja tähtien mukaan suunnistavat
Niillä veressä kello on kosminen.
Sitä vailla on vain ihmispoloinen.

Saisinpa kiinni sen lintusen!
Sitä vaanisin, ihan himoiten.
Sen siivistä oppia ottaisin.
Jonain päivänä lentäisin itsekin.”

Mannerin matkassa

On ajoitettava lukemisensa ja kirjoittamisensa siihen väliin kun käy kirjastossa tai uusii lainansa. Laina-aika kuluu äkkiä, lukeminen kyllä sujuu, mutta luettavaa on paljon.Unohdan lukemisen keskellä laina-ajat.

Olen ollut huomaavinani että aika on kuin purkka tai verkkarihousujen kuminauha: venyy aikansa, sitten menee poikki. Ajan määreisiin tuo sopii silläkin tavalla, että verkkareiden kuminauhat on ommeltu kiinni kankaaseen, niin että kuminauhaa ei enää saa vaihdetuksi. Aika siis juuttuu johonkin pisteeseen jolle on annettava nimi.  Verkkareissa on solmittava vyö, mutta sen solmu on pesukoneissa tiivistynyt sellaiseksi möykyksi että sitä ei saa enää auki. Ajan olemuksesta taitaa olla turha keskustella. Tänään alkoi kesäaika.

Sitä paitsi kuminauhat eivät kestä kimmoisina enää niin kuin tekivät kun olin pieni.  Minulla on edelleen olemassa lapsen ja isän verkkareita ja shortseja, joiden kuminauhoille ei ole tapahtunut mitään. Mutta riittäköön ajasta, se kulkee omia aikojaan, milloin venyy ja milloin katkeilee. Omiin aikoihini kuuluvat kirjat.

Olen lukenut viime viikkoina Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) draamateoksia Vuorilla sataa. Näytelmät ja kuunnelmat, 563 s., jotka on koonnut Tuula Hökkä.  Hän näyttää koonneen tämän ”Vuorilla sataa”-opuksen lisäksi ”Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot” (1999/2021); ”Kävelymusiikkia”. Proosateokset (2003); ”Ikäviä kirjailijoita. Esseitä 1957-87” (1994); ”Kirjoittamisen aika. Eeva-Liisa Mannerin kirjeitä 1963-1969” (2006); ”Silmäyksiä. Eeva-Liisa Mannerin kirjoituksia elokuvista, mediasta ja maailmanmenosta 1968-1987” (2015). Mannerin Draamateosten kustantajana on ollut Hökän lisäksi Suomen Kirjailijaliitto ja se ilmestyi pandemian keskellä 2021.

Jostain syystä en ole huomannut teosta ennen kuin nyt. Toisaalta taas olen keskellä runojen lukemista juuri nyt. Se on keskittymistä vaativa laji. Olen tottakai tiennyt että Manner on kirjoittanut myös näytelmiä. Tässä Hökän kirjassakin julkaistut ”Poltettu oranssi”(Ensi-ilta 21.10.1966 Suomen Kansallisteatteri ja 25.10. TTT:n Kellariteatteri) ja ”Uudenvuoden yö” (1965, TTT:n Kellariteatteri) menivät ainakin Tampereella kauan. Sen lisäksi ne on julkaistu kirjojen muodossa.

Minulla ei ole muistikuvaa niiden näkemisestä, mutta nyt kun olen ne lukenut ne tuntuvat tutuilta. Poltetun oranssin esittelyteksteissä ovat Eeva-Liisa Mannerin saatesanat, jossa on sitaatti Freudilta, jonka mukaan kaikkeen eroottiseen toimintaan sekaantuu neljä henkilöä.  Muistaakseni Freud jatkaa sitten että aiheesta on keskusteltava enemmän. En tiedä keskusteliko hän siitä myöhemmin. Meillä pitäisi olla jossain Sigmund Freudin kootut opukset, mutta en tiedä missä.

Käsitin tuon Hökän Manner-teoslistan nähtyäni että nämä pitäisi kyllä jollain lailla saada luetuksi kaikki. On siis aloitettava metsästys. Minulla on tähän kyllä henkilökohtainen syy.

Asuin ja kävin suurimman osan kouluani Kangasalla. Vanhemmat ottivat Arava-lainan  ja viisihenkinen perhe asettui siihen Kirkkoharjun kupeeseen. Vähän ylöspäin siitä oli sitten harjunrinteen alapuolella yhteiskoulu ja sitä vastapäätä oli Ilmonin pieni mökki. Siellä asui vielä silloin yksi Ilmonin perheen jäsen, Aarne. Aarnea piti varoa siinä kulkiessaan sillä tavalla, että ei varsinkaan toukokuussa mennyt poimimaan Ilmonin mökin rinteeltä sinivuokkoja. Niitä kasvoi siinä sinisenään. Aarne ei halunnut että niitä poimitaan. En muista nähneeni sinivuokkoja muualla.  Meillä oli niitä Pohjanmaan mökillä, mutta ne oli tuotu Kangasalta - ei kuitenkaan Ilmonin metsästä.

Siitä saattoi kävellä sitten alas maantielle joka kaarsi siitä harjun ja Ukkijärven välistä. Siinä melkein suoraan koululta alas oli Lepokoti, jossa kolme Adlerin sisarusta hoitivat taloa ja niihin lepäämään tulevia ihmisiä. Lepoa tarvitsevia oli paljon ja suuri osa oli kirjailijoita tai muita kulttuuri-ihmisiä. Lepokoti on edelleenkin olemassa, mutta ei juuri enää ota yöpyjiä niin kuin silloin 1950-luvulla.

Kävin tapaamassa Lepokodin yhtä sisarta, Martta Aarnikoskea.  Olin kuullut hänen lausuvan nuorisoseura Pirtillä, joka oli siinä aravatalomme vieressä. Tiesin että Martalla oli mahtava kirjasto. Minä kärsin niihin aikoihin kirjapulasta, koska kirjastossa ei päässyt lukemaan vielä aikuisten kirjoja ja kotikirjaston olin lukenut jo ajat sitten. Lukupulaan tuli jossain vaiheessa korjaus: Kangasalan pyöreä kirjakauppa siinä harjun alla vinosti kirkkoa vastapäätä antoi minulle jakkaran, jolla saatoin istua ja lukea kirjoja, kunhan en sotkenut niiden sivuja. Kirjakaupan väki oli huomannut että silmäilin kirjoja kaivaten. Tiesivät että kunnankirjasto oli ikäraja-asiassa taipumaton.

Olen kuullut Tuula Hökän nimen ennenkin. Täällä on Mannerista ja hänen runoistaan Hökän essee ”niin & näin” -lehdestä https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn054-09.pdf  ja se kannattaa lukea, ei vain niin, että mikäs tämä kirjoittaja on, vaan sillä tavalla, miten hän on Manneria lukenut ja miten käsittänyt. Esseessä mainitaan Mannerin aika ja paleleminen Havisevan talossaan. Mannerilla tuntui olleen taito löytää hirvittävän kylmiä lepopaikkoja. Nyt en siis tiedä, oliko hän Kangasalan Lepokodissa paossa kylmää vai olemassa pitempää aikaa, mutta Haviseva on kylä Kangasalla ja ennen muinoin sinne meni kyllä koulubussikin. Ehkä Havisevan paikka on ollut hänelle enemmän kesämökki, en tiedä. Mutta saman tien Hökkä kertoo että runoilija paleli sitten enemmän kuin missään Espanjan Malagassa. Siellä hän oli käsittääkseni muutaman talven yli.  

Tuskin paleleminen on harvinaista suomalaisissa kesämökeissä. Sen korvaa kuitenkin ympäristö, vesi, linnut, vesilinnut, sauna ehkä ja varsinkin metsä. Maisemien muutokset ovat entiseen verrattuna olleet suuria, koska suomalainen metsänomistaja tahtoo hakata metsät selluksi. Olen kaivannut jo vuoskymmeniä kuovin huutoa kun se nousee järven rannasta ja vaihtaa maisemaa. Kuoveja ei enää ole.

Metsä katosi. Siellä liiteli siipiorava. Lähetin virastolle vaatimuksen saada suojelua liito-oraville. Vastaukseksi tuli hiljaisuus. Peräänsoitto tavoitti kirjeen päällä istuvan virkamiehen joka kertoi että ihmisillä on oikeus käyttää omaisuuttaan niin kuin ne haluavat. Tämä tapahtui kyllä Pohjanmaalla mutta olisi voinut tapahtua missä vain. Siipioravilla ja kuoveilla ei ole oikeutta omaan kotiinsa.

Liito-oravia varten tehtiin vuosia sitten suojelupäätös, joka ei ole nähtävästi enää voimassa. Ehkä se on väljähtynyt, koska maisemaa ei enää ole. Ei ole ääniä edes, vuodenajat ovat muuttumassa toisikseen. Eeva-Liisa Mannerin luontorunot ovat muuttuneet historiaksi. Niitä voi oikeastaan lukea enää vain nostalgisesti.

Mutta olin tuossa aiemmin matkalla kotoani koulun kautta Lepokodille. Ilmonien mökki oli harjun alarinteessä. Koulu on purettu muutama vuosi sitten, Ilmonien metsä ja sinivuokot ovat jääneet rumien rivitalojen alle. En ole noussut enää Kirkkoharjulle, koska en kestä sitä että sekin olisi jo mennyttä.

En tarkoita sitä että Eeva-Liisa Mannerin runous olisi perustunut pelkkään luonnon ihailuun. Sellainen voi olla aika pinnallista. Luontoa saa ihailla, se ei maksa mitään, mutta on aivan eri asia olla siellä sen kaiken keskellä ja kokea luontoon ja maisemaan sulautuminen. Manner ei ollut haikailija.

Lepokodilla Manner kuitenkin on jossain vaiheessa ollut. Ehkä siellä on vain ollut kirjailijoiden ja taiteilijoiden kokoontuminen. Lepokotiin kuului myös sauna ja vene Ukkijärven rannalla. Kerran kuulin että Manner oli ollut siellä käymässä. Silloin piti tehdä asiaa Martta Aarnikotkan luo, jos vaikka sattuisin näkemään runoilijan. Ei ollut paikalla. Ehkä tietolähteeni oli erehtynyt. Sain Martalta kuitenkin lainaksi Mannerin kuunnelman/näytelmän nimeltä Eros ja Psykhe, joka julkaistiin 1959 kirjana. Olin silloin 14-vuotias. Muistan sen lukemisen vieläkin.

Olen aika varma siitä että juuri Eros ja Psykhe oli yksi syistä, joka sai minut sitten opiskelemaan juuri draamaa. Näytelmäkirjallisuus ei voi olla pelkkää hentoa luonnonlyriikkaa, joka sekään ei välttämättä ole hentoa, päinvastoin. Siitä kuunnelmasta muistan tämän säkeen, lyhyen otoksen rakkaustarinasta, joka on niin kuin monet rakkaudet ovat, tragedia:
”Tuuli sammuu,
varjo syvenee,
syvenee vihreys,
ja linnut levittävät viuhkansa.”

Materan maisemissa

 

Nyt on kyse italialaisesta TV-sarjasta joka sijoittuu Materan kaupunkiin, Apulian maakunnassa. Päähenkilö on nimeltään Imma Tataranni, yleinen syyttäjä ja nainen. Katsomisen väliajat olen hoilannut mm. mafianvastaista renkutusta Avanti Popolo, Bandera rosso et libertad, joka kuuluu asiaan vaikka ei sitä sarjassa ole ainakaan vielä laulettu.  Imma löytyy Ylen Areenasta, nyt jo kaksi kautta.
 

Kissa kuuntelee epävireistä laulamistani pöyristyneenä. Mutta on tuskin mahdollista tehdä tuommoista sarjaa ilman että television (RAI Uno) ryhmässä on demokratiamyönteinen henki ja porukka. Siksi tuo Bandera rosso. Alue on sitä samaa Apuliaa, josta oli hiljakkoin dokumentti Ylen ohjelmistossa. Kissa menee tiehensä häntäänsä viskoen.

Siitä on lähdettävä. Ja tietysti Carlo Levi-nimisestä kirjailijasta joka lähti Jumalan selän taakse ja kirjoitti kirjan nimeltä ”Kristus saapui Eboliin”. Siitä tehtiin televisio-sarja joka pitäisi ehdottomasti uusia. Lisäksi Matera on näyttämönä Pier Paulo Pasolinin leffan ”Il Vangelo Secondo Matteo” eli Matteuksen evankeliumi. Lukekaa Raamattunne!

Lisäksi tämmöinen linkki: https://tamamatka.fi/sassi-di-matera-jumalan-selan-takana/ jossa on hieno kuvitus. Tietysti ihmiset joilla on rahaa voivat itse mennä sitä katsomaan, mutta kuvitus jutussa on todella hyvä.

Nyt on ollut jonkin aikaa rauhallista. Näinä aikoina sellaisen ympäristön saaminen vaatii hiljaisuutta. Se taas edellyttää sitä, että napsauttaa kuulokojeet pois päältä. Vielä parempi on jos silloin olo on uninen, koska voi sitten mennä nukkumaan. Meillä meteli johtuu vain tolkuttomasta rakentamisesta ja liikenteestä. Rekat ajavat kaupungin läpi.

Uutisissa siellä ja täällä on sota ja suomalaiset tuntuvat olevan levottomia jopa omista vaaleista. Meillä on kuitenkin rauha. Voi olla että nettisivustojen meteli on vain pienen porukan meteliä. Jos se olisi isomman porukan meteliä, olisin todennäköisesti kuullut siitä jo vesijumppa-saunan lauteilla. Siis että jos täällä esimerkiksi hankittaisiin vallankaappausta ja/tai korruptio nyrjäyttäisi jokapäiväisen elämän. Mittasuhteet on muistettava.

Yleensä kyllä on pakko sulkea korvansa, koska ei saunassa voi pitää kuulokojeita. On siis elehdittävä että ei kuule. Aina paikalle osuu joku, jonka kasvonliikkeet ovat selviä ja tiedän mitä hän sanoo. Ongelma on siinä kun ihmisiä on kymmenkunta ja eivätkä kaikki liikuta suutaan niin että saisin sanoista selvää. Siis suun liikkeet muodostavat sanat, mutta ääntä ei tietenkään tule korviin. Kuurokin voi saada sanoista selvää. Ja jos ei saa niin keskustelukumppani voi pyörittää päätään että ei hän sitä tarkoittanut vaan mitä, minä kysyn. Toinen kuulee ja toinen ei.

Kun olen opetellut huulilta lukemista suunnilleen 66 vuotta, niin olen aika taitava. Mutta animaatioissakin ihmiset ja eläimet liikuttavat suutaan melkein pelkästään ylös ja alas, jolloin suomen vokaalit eivät näy. Animaatioista suuri enemmistö on kyllä jotain muuta kieltä kuin suomea ja meillä ei onneksi repliikkejä dubata vaan ne tekstitetään. Tulen vesijumpasta epäselvän hyvänolon vallassa kotiin. Istun alas juomaan teetä ja miettimään.

Kotona ottaa vastaan Lenni joka ei puhu. Minä sen sijaan puhun koko ajan ja kuulen myös mitä puhun. Kissa liikuttaa häntäänsä ja ottaa käden hampaidensa väliin mutta ei pure. Se tervehtii.  

En saa keskustelluksi oikein mitenkään, kun kuulokojeet eivät oikein toimi enää. Mietin kaikenlaisia ihmisiä, joita olen nähnyt näyttämöllä ja jotka ovat puhuneet ja ilveilleet. Näin joskus Tampereen teatterikesässä Dario Fon, joka esitti italialaista Commedia dell Arte-teatteria eli siitä lähteviä hahmoja. En edes muista oliko hänellä jotain rekvisiittaa vai ei. Hän nimittäin kerta kaikkiaan muuntui siksi henkilöksi. Dario Fon mimiikka ja kehonkieli oli tarkkaa ja harkittua.

Noita henkilöitä, siis klovneja, on Commedia dell Artessa vaikka kuinka paljon. Ohessa linkki heidän suuntaansa, Suomen Teatterikoulun julkaisusta: https://disco.teak.fi/euteatteri/4-4-commedia-dellarten-henkilohahmot/.  Suomessakin puhutaan esiintyjästä nimeltä harlekiini, italiaksi se on Arlecchino. Riippuen siitä mistä päin Italiaa ollaan nimi vaihtelee. Nuo on kerrottu selvästi tuolla linkissä, kuvat ovat hienoja myös.

Dario Fo matkusti usein esiintymään yhdessä vaimonsa Franca Ramen kanssa. Luulen että netissä ehkä vieläkin löytyy joitain noiden kahden huimia juttuja. Ehkä kuuluisin Fo’n esitys oli nimeltään Misterio Buffo. Sen kanssa Fo oli myös Suomessa. Dario Fo sai esityksistään Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997.

Olen nyt viikon ajan katsonut televisiosta yleisen syyttäjän Imman teutarointia. Henkilöhahmo sijaitsee siis Materan kaupungintalolla ja on aika lailla pitelemätön. Hahmo on selvästi naispuolinen Arlecchino, ehkä hän on jonkinlainen Pulcinella? Noin tunnin kestävät pätkät muodostavat kokonaisuuden, jossa Imman ympärillä pyörivät toiset näyttelijä esittävät oman roolinsa tarkasti myös. Henkilöhahmot ovat luontojaan sellaisia ja vaikka kamerat ovat paikalla, he osaavat rytmittää näyttelemisensä niin että komedia (paikoin tragikomedia, sillä paikallisesta mafiasta on leikki kaukana) etenee aina välillä kovastikin rymistellen. Rymistely ei ole itsetarkoitus.

Materan kaupunki, luolien talojen alue, on hyvä tausta Immalle. Henkilöhahmo on myös määritelty jostain syystä jatkuvasti vaatetustaan vaihtavaksi muoti-friikiksi, joka katsoo asiakseen koikkelehtia korkeilla koroilla Materan kivikasoilla. Jotkut luolista ovat käsittääkseni 2000-3000 vuotta vanhoja, koverrettu siihen vulkaaniseen kiveen. Imma on aika lailla todellisuudesta etäännytetty laji, tai olisi ellei maailman hyvinvoivan osan (kuten yleisen syyttäjän) yksi ominaisuus olisi näyttämisen halu. Näyttelijäparka todennäköisesti joutuu kärsimään nyrjähtäneistä nilkoista ja mustelmista polvissa.

Hän näyttää jotenkin omituisesti kykenevän seisomaan suoraselkäisenä, vaikka tuskin noilla koroilla voi. Olen ollut huomaavinani että Suomen Ylen TV-juontajilla on melkein kaikilla korkeakorkoiset sisäkengät. Heidän ei kuitenkaan tarvitse kulkea kuhmuisilla kaduilla. Mutta he luovat omalta osaltaan kuvaa siitä, millaiselta suomalaisen naisen pitää näyttää. Sodasta kertova uutisankkuri saa kivun juonteet jo valmiiksi kasvoilleen, kun korkeiden korkojen lisäksi kengissä on oltava kapeat kärjet.

 
Muistan hyvin kun äitini tuli Italiasta. Itselleen hän oli ostanut hienot italialaiset kengät. En muista kuinka kauan hän niitä piti, mutta ne näyttivät kyllä aivan uusilta aina. Äiti vaihtoi kenkänsä teatteriin mennessään, muistelen että käytti muuten aivan tavallisia talvikenkiä, joissa oli turkisvuori. Jollekin ystävälle kerroin niistä kengistä ja hän reagoi: italialaiset kengät! Ja henkäisi perään. Ja minä olin pitänyt häntä aivan tavallisena järkevänä suomalaisena naisena.

Tietenkin Immalla on myös ystäviä ja työtoverit ovat tärkeitä.  Kun olen miettinyt noiden tunnin pituisten jaksojen dramaturgiaa, niin kyllä siellä on aika hurjaa näyttelemistä. Pienistäkin kohtauksista naiset rakentavat täysmittaisia kohtauksia. He ovat kertakaikkiaan hyviä näyttelijöitä. Eivätkä miehetkään huonoja ole, kyllä heistäkin vanhan teatteriperinteen hahmoja löytyy. En muista nauraneeni niin usein televisiota katsoessani aikoihin, vuosikausiin ehkä. No: aika iso osa juonta on Imman ja tarinoiden miesten välinen liioiteltu, teatraalinen konflikti, yhteensopimattomuus, josta syntyy komedia.


Olen joskus tenttinyt noita teatterihistorian kirjoja, mutta en enää muista mitä kaikkia hahmoja siellä on. Kaikesta kyllä näkyy hyvä näyttelijäntyö, oikeat ajoitukset, draaman kaaret ja käsikirjoituskin on ollut tarkka, samoin henkilöohjaus. Yritin katsoa sitä tuotantoa, mutta teksti kulki liian nopeasti. Näyttää siltä että RAI Uno (1) on tekijä ja brittien ITV tuottaja. Ehkä siitä johtuu se, että yhtäkkiä huomasin katsovani sarjaa. En minä niitä yleensä katso. Mutta ammattimaisuus näkyy sarjasta hyvin.

Tärkeintä hauskassa ja villissä RAI Unon sarjassa on se, että siinä ei kohautella olkia mafialle. Kyllä  tekijöillä on käsitys siitä, miten paljon paremmin yhteisö voisi ilman mafiaa. Sitten on syytä vilkuilla ympärilleen ja miettiä kuinka paljon omassa maassa tuommoista on. Ei kai meillä ole korruptiota? Tai ehkä täältä löytyy joitakuita Immoja jotka taistelevat sitä vastaan?

Kilpikonnasaarella

Kirjastomatka oli hyvä. Tuli miltei pelkästään runoja. Kaikkea sitä huomaakin. En ollut tiennyt että Gary Snyderin Kilpikonnasaari on suomennettu, Aki Räsäsen suomena. Suomentajat ovat tärkeitä, koska ilman heidän käsitystään tekstistä omalla kielellään meiltä puuttuisi paljon.

Snyderistä löytyy paljon tietoa netistä. On muun muassa tämä opus pdf-formaatissa saatavissa ja luettavissa. Englanniksi tietenkin, mutta siellä on esimerkiksi hänen luentojaan vuosien varrelta. En ole huomannut että hän olisi viime aikoina julkaissut uutta runoutta esimerkiksi. Voi hyvin olla että laulut on laulettu. Mutta käsittääkseni hän on edelleen työn touhussa. Syntymävuosi on 1930, niin että tänä vuonna hän täyttää 93 vuotta, eikö niin. Tämä netistä ladattava tiedosto on tässä: https://bewildrewild.org/wp-content/uploads/The-Practice-of-the-Wild-by-Gary-Snyder.pdf ja siis on luettavissa ilmaiseksi.

Turtle Island eli Kilpikonnasaari ilmestyi jo 2014, suomeksi kirjoittanut Aki Räsänen, Basam Books. Tuo ilmaisjulkaisu sisältää samoja perusasioita luonnon olemuksesta ja sen säilyttämisestä kuin runotkin. Siinä on Gary Snyderin elämäntyö, luennoissa ja runoissa. Kilpikonnasaari on jonkun intiaaniheimon nimitys Pohjois-Amerikan mantereelle, jota puhekielessä kutsutaan Amerikaksi. Amerikka puolestaan tuli nimeksi Amerigo Vespuccin vuoksi, joka ajatteli ehkä purjehtivansa Intiaan. Hän eurooppalaisten mielestä löysi mantereen. Eurooppa/eurooppalaiset eivät jostain syystä ymmärtäneet että maa oli jo asuttu.

Oli siellä ilmeisesti ollut kylässä jo ajat sitten viikinkiajan pohjoiseurooppalaisia, mutta he olivat ensin purjehtineet Grönlantiin ja sitten sieltä länteen. Siitä keskustellaan osuivatko he Pohjois-Amerikan mantereeseen vahingossa vai tahallaan. Tuskin merimatkoista on säilynyt lokikirjoja. Saagoja voi tietenkin kutsua myös lokikirjoiksi.

Snyder ei ole ainut ihminen Amerikassa joka ajattelee, että maapallo voisi ehkä paremmin jos valkoihoiset olisivat pysyneet omalla mantereellaan. En pysynyt minäkään omalla mantereellani. Lisäksi siellä on ollut lyhyemmän tai pitemmän ajan luvuton määrä sukulaisia, esimerkiksi kolme isovanhempaani.

Minulla on tämä runo tuossa työpöydän vieressä kuvien ja muiden muistilappujen seassa:

Black Mesa Mine #1
Wind dust yellow swirls
northeast across the fifty-foot
graded bulldozed road,
white clouds puffs,
juniper and pinyon scattered groves
              −firewood for the People
         heaps of wood for all
                 at cross-streets in the pueblos,
ancient mother mountain
pools of water
pools of coal
pools of sand
              buried or laid bare

Solitary trucks go slow on grades
smoking sand
writhes around the tires
and on a torn ups stony plain
a giant green-and-yellow shovel
whirs and drags
house-size scoops of rocks and gravel

Mountain,
be kind
it will tumble in its hole

Five hundred yards    back up the road
a Navajo corral
of stood up dried out poles and logs
all leaned in on an angle,
gleaming in the windy April sun.
(Gary Snyder: Turtle Island)

Mesa tarkoittaa vulkaanista maaperää, sellaisia nousevia ja laskevia vuoria tai hyvin korkeita mäkiä, joita on helppo louhia. Snyder pyytää vuorta olemaan ystävällinen. Minä olisin sanonut että olisi kärsivällinen, koska valtava maansiirtokone tuhoutuu onneksi lopulta. Ja kun runo päättyy Navajo-intiaanien karja-aitaukseen, niin katse luodaan sinne, missä noita maansiirtokoneita ei ole. Voi siellä ehkä olla lapiomiehinä intiaaneja. Nyt sanottaisiin että alkuperäisiä amerikkalaisia, 1st Nation, ensimmäinen kansa.

Paikka missä navajot asuvat on neljän valkoihoisten määrittelemän osavaltion kulmauksessa. Alueella asuu sisäkkäin monia kansoja. Hopit ovat keskellä, navajot siinä alueen ulkokehällä. Olen kuullut kerrottavan että kun hopien kanssa haluttiin keskustella, niin navajot toimivat sanansaattajina. Jos haluaa saada enemmän tietoa alkuperäisten amerikkalaisten tilanteesta, niin voi katsoa esimerkiksi elokuvan nimeltä ”Tanssii susien kanssa” tai lukea Hopi-kansan maailmanselityskirjan.

Tässä on viittaus niin kuin monessa muussakin kohden siihen, että olisi opittava vanhat tavat uudelleen ja palautettava suhde luontoon ja ympäröiviin alueisiin (vesistöt, metsät jne.) terveeksi. Pohjois-Amerikka, varsinkin Yhdysvallat on hirveässä kunnossa. Ihmiset eivät tunnu tajuavan mitä tekevät.

Jotain samaa Snyderin teeseissä on kuin Pentti Linkolankin. Runoteoksen muodossa sanottava tiivistyy sellaiseksi että sen voi nähdä kuvina. Meillä sattuu olemaan lisäksi paksu kuvakirja nimeltä Poets on the Peaks, (teksti ja kuvat: John Suiter) jossa kerrotaan Snyderin, Philip Whalenin ja Jack Kerouacin työstä palovartijoina ja muuten vain vuorilla. Palovartijoiden työt on todennäköisesti nyt ulkoistettu satelliiteille. Mutta runoilijoille työ sopi hyvin. Lehtiö ja kynä kulkivat helposti mukana rinkassa.

Kirjassa kerrotaan että Kerouac löysi mielestään San Franciscon blues-illoista todisteen siitä, että blues tai be-bop on liitettävissä Charley Parkerin kautta buddhalaiseen mielenmaisemaan. Olen yrittänyt kuunnella Parkeria vähän eri korvin tämän kertomuksen kuultuani. Joka tapauksessa Yhdysvaltain 1950-luvun runoudessa on kuultavissa kaikuja buddhalaisuudesta. Whalen puolestaan epäilee että Kerouacin mielestä hän ja Snyder olivat aika lailla höyrähtänyttä ulkoilmakansaa.

Kerouac oli kotoisin itärannikolta toisin kuin Whalen ja Snyder. John Suiter näyttää julkaisseen tämä pehmeäkantisen valtavan opuksen vuonna 2002. Minusta näytti siltä että myös tämä kirja on olemassa pdf-muodossa.  Kelpaa hyvin taustakirjaksi jos tahtoo miettiä mitä beat-runoilijat puuhasivat vapaa-aikanaan. Voiko ylipäänsä sanoa että runoilijoilla on vapaa-aikaa?

Mutta takaisin Gary Snyderin  suomennettuun opukseen nimeltä Kilpikonnasaari. Suomennos on OK, tottakai. Snyder ei sitä paitsi ole ikinä varsinaisesti briljeerannut teksteillään. Hän mieluiten sanoo asiansa yksinkertaisesti ja selvästi. Olen selvillä siitä että hän on ollut juuri siksi suosittu luennoitsija matkoillaan ties minne. Japanista hän löysi zen-buddhismin ja vaimon, Yhdysvaltain Länsirannikolle hän sattui syntymään. Länsirannikon tuholta säilyneet metsät näyttävät lajistoltaan, kooltaan ja muutenkin hyvin samanlaisilta kuin Japanin maasto. Ehkä USA:n länsirannikon vuoret ovat vähän korkeampia?

Joka tapauksessa Snyderin vähän pitempi runo nimeltä Kohti kliimaksia päättyy näin:
IV
kaksi puutavaralaulua

Avohakkuu
Metsänhoito. ”Kuinka
monta ihmistä
korjattiin
Vietnamissa?”

Avohakkuu. ”Jotkut
olivat lapsia,
jotkut olivat ylikypsiä.”

Neitseellinen
Neitseellinen
metsä
on ikivanha; moni-
rintainen,
vakaa;
kliimaksissa.

En ole varma siitä miksi olen joutunut tänä keväänä hyvin selvästi runojen maailmaan. Mutta niin kuin Snyder tuossa edellä kertoi ja Aki Räsänen suomensi pätevästi, kyllä ympäristön tila kaipaa runojakin jo. Ei näille ihmisille ole riittänyt Suomen(kin)metsien tuhoaminen, joka masentaa ihmisiä ja on epäterveellistä kaikin tavoin. Nyt on vielä kenties luvassa täystuho sodankin muodossa niin kuin Snyderin runon kirjoittamisen aikaan oli Vietnamissa.

Sattuu olemaan niin että Suomi on ennen sotaa tuonut Venäjältä puuta. Kun kauppa ei enää sodan vuoksi toimi, niin sitten on hakattava omat metsät. Ihmisten on muistettava että samoja metsiä nämä ovat, maapallon keuhkot.