25.7.20

Rottia ja ihmisiä

Ja sitten taas mennään eteenpäin. Vai mennäänkö? Luin kertomusta nenetsi-retkistä, joita tehtiin vuonna 1927-28, ehkä vähän muulloinkin. Neuvostoliittoa ylistetään tekstissä ja mustavalkokuvat ovat hienoja. Samanlaisia kuvia oli Kai Donnerin Siperia-kirjassa.

Mutta se ylistys saa miettimään heti, mikä on retkikuntien tieteellinen osaaminen. Olivatko ne erityisesti etnografisen kartoittamisen perään? Retkikunnan johtajana oli V.Evladov.  Lyhyt sitaatti:
”No matter how much they hurried, it was decided to celebrate the 1st of May (International Workers’ Day - ed.) solemnly. As much so as it was possible in camping conditions the team members gathered in the choom (skin tent) of the herders to a common supper. At the holiday table Evladov and Spitsyn reminisced about the ”May Day meetings” of the past, told the native herders how workers celebrate the 1st of May in big cities. Kalmykov translated their stories into the Komi (Zyrien) language. ”(Julkaisun copyrightit: P.V. Evladov, photographs 1998; T. I. Pika, compiling 1998;  Sovetsky Sport Publishing House 1998)

Luin Kai Donnerin yrityksistä saada Petrograd/Leningradin vallanpitäjiltä ja yliopistoinstituuteilta, lupaa jatkaa nenetsien, joita silloin kutsuttiin samojedeiksi, etnografista tutkimusta. Kirjeenvaihtoa siitä episodista oli Louherannan väitöskirjassa, joka on Ylen sivustolla. Siellä on myös erinomaisia otteita Donnerin Siperia-teoksista, kuunneltavissa monen tunnin verran.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Kai Donneria ei ollut oikein olemassakaan entisissä instituuteissa, mutta Evladoville annettiin lupa lähteä. Erityisesti kiinnittää huomiota tuon Vapunpäivän lopun juttu: venäjänkielinen puhe käännettiin komin kielelle, vaikka nenetseillä on oma kieli. Komit puhuvat suomensukuista kieltä, nenetsit eivät. Ehkä tarkoitus oli saada poropaimenet tuntemaan itsensä työläisiksi?

Mutta ehkä Venäjällä seuraavaksi ruvetaan tekemään etnografista tutkimusta siitä, millaisia tapoja ja tottumuksia neuvostoihmiset aikoinaan oppivat. Nenetsit ovat siellä kyllä edelleen olemassa, ehkä he olisivat sopivia etnografeja seuraavaksi. Harmittaa Kai Donnerin puolesta.



Luen myös Günther Grassin opusta, jonka suomennoksen saimme 1987, Oili Suomisen: Rottarouva  (Die Rättin), rupesin Grimm-veljesten innoittamana miettimään sanan taustaa. Ruotsiksi se on råtta ja suomeksi rotta ja englanniksi rat. Mutta sitten on esimerkiksi sana raatihuone, joten pitää ruveta miettimään miten suuri rottapopulaatio on missäkin kaupungissa ollut.  Kaikenlaisia ihmisen näköisiä ja muotoisia rottia?

Lähes kaikki Grassin kirjat ovat nimenomaisesti magnum-opuksia, eikä Rottarouva tee poikkeusta. Grimmin veljekset eivät pelkästään keränneet satuja vaan myös aloittivat Saksan etymologisen sanakirjan tekemisen. Grass ja Grimmin veljekset maistelivat saksan kieltä päivittäin ja kirjoittivat siitä. Murteita kuulemma saksassa riittää.

Olen varmaan ostanut kirjan jostain divarista, tiedän etten ole lukenut sitä ennen. Olen aina sitten Kampelan lukemisen tykännyt Grassista. Uneni ovat nyt olleet kummallisia, kun olen liikkunut niissä vähän kaikkialla. Grass sanoo miltei joka luvussa ainakin pari kertaa että ”niin sanoi rottarouva joka tuli uniini”. Grass väittää saaneensa joululahjaksi joskus lapsena rotan, jollaista hän toivoi kovasti. Kirjassa käydään läpi erilaisia rottalajeja, mutta ainakin kirjan rottarouvan sanomisista selviää että kyllä: he, rotat, ovat selvinneet neutrinopommista ja nyt ”humaaniaikojen” jälkeen Danzig/Gdanskissa on kaikenvärisiä rottia. Ehkä laboratoriorotat ovat vain minkä tahansa rottalajin albiino-mutaatio?

Neutrinopommit olivat niihin aikoihin ajankohtaisia ja siitä seurasi se, että ilmeni mistä syystä rottarouva oli Grassin unissa. Grass oli nimittäin maatakiertävällä radalla, mutta ei saanut enää yhteyttä kehenkään missään maan pinnalla, siis ihmiseen, mutta sitten rottarouva tuli hänen uniinsa ja Grass sai tietää olevansa ainut jäljellä oleva ihminen. Oletan että rottarouvan luonne tulee paremmin esiin loppupuolella kirjaa. Gdansk ja Danzig siellä ovat ja kasubien maa, tietenkin. Niin ja myös Lyypekki.

Pitää nyt vielä muistuttaa että Günther Grassin kaikkia kirjoja on luettava varovasti. Paitsi rottarouvaa, niin kirjassa esiintyy myös täysgotiikan mestarimaalari Lothar Malskat. Grass käy myös keskusteluja hänen kanssaan. Tietenkin Malskat on kotoisin siitä lähistöltä, Königsbergista.

Lothar Malskat oli oikeasti elossa (kuoli 1988) ja aikamoinen veijari. Sai työkseen korjata Lyypekin Marienkirchenin maalaukset jotka tuhoutuivat II maailmansodan pommituksissa.  Maalaukset olivat freskoja. Nuori Malskat sai tehtäväkseen korjata freskot ja rupesi töihin. Oli niin surkea tilanne että kirkon freskoista ei ollut oikein mitään näkyvissä enää, joten nuori gotiikan mestari Malskat veti seinät valkoisiksi ja rupesi maalaamaan sitten uusia täysgotiikan töitä.

Kirkon juhlallisissa avajaisissa oli esimerkiksi Konrad Adenauer. Töitä tultiin katsomaan sieltä sun täältä. Hyvin ihmeenkaltaisia ne ilmeisesti olivatkin. Yhdessäkin kuvassa tepasteli muun muassa kalkkuna. Sellaisista ei oltu kyllä Euroopassa kuultukaan gotiikan aikaan. Kolumbuskin lähti vasta 1400-luvun lopulla valloittamaan Amerikkaa.

Malskat kuvitteli että joku huomaa hänen jujunsa. Ei huomannut. Hän joutui ilmiantamaan itsensä ja yrityksen joka hoiti projektin juoksevia asioita. Tuomarit eivät ottaneet uskoakseen että mitään sellaista voi ikinä tapahtua. Lopulta kalkkuna huomattiin ja taiteilijanero joutui vankilaan. Sittemmin ilmeni että maalari oli väärentänyt myös nykytaiteilijoiden töitä.

Joka tapauksessa Günther Grass käy tapaamassa maalaria siellä korkealla telineillä ja:
”Eiei! minä huudan ja laskeudun telineiltä. Tämän me hoidamme ilman rottia ja kyyhkyjä. Ei tässä tarvita mitään Jumalan ruoskana toimivaa ruttoa. Ihminen on kehittynyt noista Malskatin täysgotiikan ajoista. Aivan omin voimin, oman itsensä herrana, vihdoin täysivaltaisena hän voi itse tehdä lopun itsestään, vieläpä niin perusteellisesti ettei tähteiden tarvitse jäädä kitumaan. Siksi hän jo käy luonnon ja sen luomien kimppuun. Sillä jo ennen ihmistä pitää saada tuhotuksi tämä metsä, sen herkkä aluskasvillisuus, tuo järjenvastainen pakopaikka, tuo Kuningas Rastaanparran arvaamaton valtakunta…”
(Rottarouva, s. 310)


Näin se käy. Malskatin tapaisia veijareita on Suomessakin ollut käräjillä, mutta eivät kai ole sentään täysgotiikan mestareita olleet. Sellainen maalaustaide kyllä todennäköisesti tuo leivän, vaikka välillä joutuukin vankilaan.

Rottarouva on hurja kirja. Siellä on vaikka mitä ja enemmänkin. Mutta pitää olla varovainen. Ei romaaneissa välttämättä aina ole kyse fiktiosta.

11.7.20

Hunajaa heinäkuussa

Hauskaa kuunnella radiosta keskustelua jostain mitä on juuri lukenut. Olin löytänyt kirjaston e-kirjojen listalta Rachel Cusk’in  romaanin Ääriviivat. Olin kyllä nähnyt kirjailijan Helsinki Lit-tapahtumassa, joka televisioitiin. Löysin sen Areenasta. Mutta en muista yhtään mitä Rachel Cusk sanoi Helsingissä keväällä 2019.

Kirjailijan nimi jäi mieleen, vaikka en ollut lukenut kirjaa. Nyt häneltä on suomennettu jo kolme kirjaa. En ole erityisen tottunut lukemaan kirjoja näytöltä vaikka olen sitäkin tehnyt, kun olen tutkinut mikrofilmejä. Mikrofilmien lukeminen käy työstä, varsinkin kun on etsimässä jotakin, eikä tiedä löytyykö sitä vai ei, esimerkiksi jonkun paikallislehden arkistosta. Ehkä paikallislehdet ja paikallisyhdistykset ovat saaneet arkistonsa nettiin?

Koronakevään aikana on olen etsinyt ja löytänyt kirjallisuutta esimerkiksi Gutenberg Projektista. Minulla on tietokonekirjasto. Se on hyvä juttu senkin vuoksi, että tietokoneen ruudulta kirjojen tekstiä voi suurentaa ja pienentää. Silmät väsyvät.

Radio on tarpeellinen tiedotusväline sen takia, että sitä kuunnellessa välttyvät hyvin kirjoista keskustelevien ihmisten äänenpainot. Muutenhan kaikenmaailman ihmisten keskusteluja ei nyt kuulekaan. Rachel Cuskin kirjoista radiossa keskusteli kolme naista. He miettivät miksi Cusk tuntui tärkeältä.  Paikka oli Ylen Radio 1:n Kulttuuriykkösessä.



”Ääriviivoissa” ei ollut tavanmukaista tarinaa. Lukijan piti keskittyä siihen mitä tekstissä oli, tai menettää suuri osa kirjan sisällöstä. Jos päästi ajatuksen harhailemaan, ei auttanut kuin selata taaksepäin löytääkseen paikan johon jäi. Tuntui kummalliselta se teksti. En yleensä ole hajamielinen kun luen uutta ja selvästi kiinnostavaa kirjaa.

”Ääriviivat” ei ollut niin kutsutusti koukuttava. Sanonnasta en pidä, koska kirjat eivät ole huumausainetta. Mutta uusia maailmoja kirjat tuovat aina, niin myös Cuskin ”Ääriviivat”.  Se oli ainut hänen kirjansa tämän kaupungin e-kirjastossa toistaiseksi. Vasta eilen kuulin että ne kolme kirjaa muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden.

Pää tuli aluksi kipeäksi. Kirjaston ohjelma ei ollut niitä parhaimpia. Siinä ei esimerkiksi ollut sivunumeroita. Mutta pää tuli kipeäksi todennäköisesti siksi että kirja oli outo. Tämä nyt vain ei ollut mikään kiltti ja selvä romaani, jonka voi haukata välipalaksi. Päähenkilökin jää hahmottomaksi. Arvelin että sen vuoksi kirjan nimi oli Ääriviivat. Siihen on tyydyttävä.

Päätin olla jättämättä sikseen ja ponnistella edes vähän. Jotain päähenkilö-kertojasta sentään tietää: hän on nainen ja kirjailija. Rachel Cusk on myös nainen ja kirjailija. Välttyisin tällä kertaa miettimästä sitä typerää kysymystä että kuinka paljon romaani (?) kertoo ”oikean” ihmisen elämästä. Miksi ylipäänsä pitäisi ajatella todenkaltaisuutta kun lukee fiktiivistä proosaa? Kun olin lukenut muutamia sivuja, palasin takaisin alkuun ja luin tarkemmin.

Sitten kirjoitin ylös pienen otteen, että muistaisin miten teksti kulki, ei minulla sen kummempia syitä ollut kuin se tavallinen, jonka vuoksi muistivihot täyttyvät: joku asia on herättänyt mielenkiintoni:

”Tähän hetkeen asti hän on uskonut, että suru johtuu säälistä, jota hän tuntee naista kohtaan, mutta jos hän on rehellinen itselleen, hän myöntää ajattelevansa, että kenkien edustama naiseus on häneltä kielletty. Hänestä tuntuu melkein kuin hän ei olisi nainen ollenkaan. Mutta jos hän ei ole nainen, niin mitä hän sitten on? Hän käy läpi naiseuden kriisiä, joka on samalla luovuuden kriisi, mutta toisaalta hän on aina pyrkinyt pitämään  nuo kaksi erossa toisistaan, koska on kuvitellut että ne kumoavat toisensa, sulkevat toisensa pois. Hän katsoo kotinsa ikkunasta puistossa juoksevia naisia, ja kysyy itseltään, juoksevatko he jotain kohti vai jostakin pois. Jos hän katsoo kyllin kauan, hän näkee, että he juoksevat kehää.” (s.? )

Katselin jalkojani jotka ovat paljaat, koska on kuuma. En muista kenestä puhuttiin. Lukemisen myötä nimien merkitys väheni. Minulle tulivat mieleen heti Ylen television ajankohtaisohjelmien, myös uutisten naisvetäjät, jotka joutuvat jostain syystä hoippumaan korkeilla koroilla. Jos  joku nainen näytetään seisomassa niillä koroillaan, huomaa selvästi että selkä on omituisessa asennossa. Nainen näyttää lähinnä jonkinlaiselta hominidiltä, koska tuollaisissa kengissä ei juosta bussia kiinni tai mennä kävelylle metsään. Cusk kirjoittaa: ”Kenkien edustama naiseus” ja minä sanon että selvää orjuutta.

Mutta sitten jo kerrotaan että naiseuden kriisi on samaa kuin luovuuden kriisi. Ehkä se ihminen on kirjailija. Kirjailija Cuskin suhteesta julkisuuteen en tiedä mitään. Miksi hän olisi itsestään puhunut, nimetön henkilö, joka vain kertoo tarinaa? Se kirjan henkilö, kertoja, katsoo ulos ikkunasta ja näkee naisten juoksevan kehää.

Lemmikeillä on oravanpyöriä. Niistä ei ikinä pääse pois. Ei minulla ole mitään tarvetta tietää kuka tämä ihminen on. Tiedän kenkien olevan joku outo fetissi, josta minulla ei ole mitään kokemusta. Minusta kenkiä täytyy olla ettei tule kylmä ja etteivät kivet ja männynkävyt satu jalkapohjaan.



”Ääriviivojen” lukemisesta on jo jonkin aikaa. Nyt on ilmoitettu että koronavirus-rajoituksia on höllennetty ja myös vanhemmat ihmiset pääsevät ihmisten ilmoille. Silti välimatka toisiin ihmisiin pitää edelleen muistaa. Niin se on normaalissakin elämässä mikäli sellaista on.

Tämän päivän neuroottiseen käyttäytymiseen eivät taida kuulua tuollaiset naisellisuuden harhat, esimerkiksi piikkikorkokengät. Ei voi olla niin että niiden käyttäminen on vapaaehtoista. Mutta ehkä ne vain tekevät kantajansa tärkeämmäksi ja asemastaan tietoisemmaksi kuin mitä he muuten olisivat? Vai missä se pakko on?

Siitä tuo ”Ääriviivat” kertoo, ihmisen ja hänen ympäristönsä välisestä keskustelusta. Puhe on päänsisäistä. Yksi tapaaminen menee ohi nopeasti, mutta toinen tulee jo tilalle kun sivua kääntää, toisia nopeasti luotuja tilanteita. Niissä ilmenee jokin olennainen asia.

Kirjan loppupuolella tulee esimerkiksi nainen, joka on löytänyt huoneistosta purkin ja lusikoi hunajaa suuhunsa. Kertoja on lähdössä pois ja toinen tulee asuntoon tilalle. Kertoja-kirjailija yrittää estää hunajan ahmimista ja ehdottaa ateriaa. Mutta lentokentältä tullut nainen ei tarvitse ateriaa, hän tarvitsee hunajaa.

Paikka on Ateena. En ole koskaan ollut siellä, mutta kirjan ihmiselle Ateena on itsestään selvästi tärkeä paikka olla lomalla, heillä on varaa lomamatkoihin. Olen lukenut Ateenasta ja nähnyt siitä kuvia. Opin piirtämään kun opettaja toi kreikkalaisen patsaan kopion tunnille. Kesti pitkään ennen kuin pääsin piirtämään ”oikeata” alastonmallia. Ne varhaiset piirrokseni näyttivät aivan oikeilta ihmisiltä. Patsas on jonkin olemassaolevan idea. 


Mutta itse asiasta, Rachel Cusk'in Ääriviivoista, linkki tänne, jossa Cusk käsitellään perusteellisemmin, Anitan tekstissä on linkkejä myös!



Kreikkalaista hunajaa. Olen nähnyt elokuvan jossa vanhempi mies pitää mehiläisiä, siirtelee pesiä ja sitten linkoaa hunajaa. Elokuvan ohjaajan nimi oli jotain sellaista kuin Atom Egoyan, tuntuu nimimerkiltä (esimerkiksi ”Atomi Itse”), mutta en osaa kreikkaa. Suomestakin luultavasti voi jostain ostaa kreikkalaista hunajaa. Sanotaan että Ateenassa tuoksuvat kukat ja puut ja kuumuus voimistaa tuoksuja.  En muista elokuvan nimeäkään. Joku ehkä muistaa?

Tajusin että päätä särki siksi että posliinikukka kukkii. Siinä on raskas mutta tavattoman kaunis tuoksu. Mikään muu ei tuoksu siltä. Sisälle ei kesäkuun helteiden aikana tullut kuitenkaan yhtään mehiläistä tai kimalaista. Mutta posliinikukan ikkuna katsoo länteen ja sieltä tulee valoa joka päivä.

28.6.20

Sukunimi Lippi ja muita nimiä


Sukunimi on Lippi, Filippo ja Filippino Lippi. Lorenzo Lippi pitää vielä tsekata. Nimi merkitsee paljon. Tai tuossa tapauksessa koko suku. Lapsi pitää panna oppimaan. Ainakin jollakin Lippi-ihmisellä on työhuone ja siellä oppilaita ja assistentteja. Taiteilijan työ oli arvostettu ammatti toisin kuin nykyään. 

Lipit toi ystävä muistiini. Filippo ja Filippino kuuluvat länsimaiden kuvataiteen ytimeen. Näin heitä yhden kuukauden Toskanan matkallani ja paljon muitakin, niin että kyllä ne tuovat uudestaan taidekirjasta nähtynä muistikuvan. Kuvat laajenevat päässä, koska se muistikuva on siellä.

Kun viime vuonna luin taas yhden Leonardo-elämänkerran, tällä kertaa amerikkalaisen Walter Isaacsonin kirjoittaman, niin muistin mitä kaikkea siihen elämänkertaan voi kuulua. Huomasin myös että jenkkikirjoittajalla oli ehkä vähän erilainen näkemys, samoin kuin miksi sitä voisi sanoa − henkinen kantti? − kuin sillä ranskalaisella, Serge Bramlylla.

Asiat ovat kyllä kaikki siinä. Se mikä puuttuu on omakohtaisuus, joka tulee kyvystä yhdistää erilaisia aikakausia toisiinsa ja suhteuttaa. Niin että näkee itsensä keskellä sitä,  on oppinut, että taiteet, kuvat ja kirjallinen näkemys myös, ovat jatkuvasti kasvava ihmiskunnan ominaisuus. Ihmisellä ei muuten mitään olisikaan. Ilman selvää kulttuurista ymmärrystä mitään ei tietenkään tulekaan.

Ei ole mitenkään synti olla amerikkalainen journalisti, niitä on paljon enkä usko että maailmassa on monta korkeatasoisempaa  lehteä kuin esimerkiksi New York Times, jota luen säännöllisesti..  Lehdistön ja muun median kautta tulee tietoon mitä tapahtuu, minkälaisia ajatuksia virtaa mistä. Sekin pitää näkyä, missä alkaa olla selvä stagnaatio, niin paha että siitä liisteristä ei kukaan pääse eteenpäin. Mutta liisterissä olemistakaan ei tietenkään voi täysin välttää aina.

Olen joskus katsonut ihmisten tapiseeraavan ja olen tyytyväinen siitä, ettei minulle ole tullut noin kammottavaa työtä eteen. En tiedä asiasta yhtään mitään paitsi että sarjakuvissa on aina joku tyyppi joka näyttää töistä tultuaan siltä että olisi varta vasten kierinyt tapeteissa tajuamatta että toisella puolen on liisteriä jo. Ehkä sen kaverit olivat vain jättäneet sille ansan. Ehkä se oli nuorin ja hölmöin ihan muuten vain.

Jos olisin perustamassa historiallis-kirjallista koulukuntaa, niin olisin samaa mieltä kuin Bramly. Mutta vain yhdessä erityisessä kontekstissä. Se koskee Dmitri Merežkovskia ja hänen neliosaista kirjasarjaansa ”Kristus ja Antikristus”. Yksi kirjoista käsittelee Leonardo da Vincia ja toinen Michelangeloa. Ellei sitten kaksi.  Jostain syystä Bramly puhuu kirjasarjasta nimeltä ”Ylösnousseet jumalat” eikä Kristus ja Antikristus, mutta Bramly onkin ranskalainen ja ranskannos voi hyvin olla jotain muuta kuin suomennos. 




Joka tapauksessa luin sen valtavan kirjasarjan ja lisäksi James Joycen Odysseuksen (suom. Pentti Saaarikoski) abikeväänä, mutta pääsin kuitenkin läpi kirjoituksista. Odysseus viittaa  kreikkalaiseen tarustoon, Merežkovski toi päähäni myös renessanssin kuvaston. Kun joutuu vastatusten oman kulttuurin käännekohdan kanssa ja sattuu elämään sellaista itse, niin päähän jää jonkinmoinen pysyvä monoliitti.  Historia ei tietenkään muutu, mutta koska minä muutun, niin mietin eri asioita kun aika kuluu eteenpäin. Monoliiteissäkin voi olla halkeamia.

Lorenzo Lippi oli runoilija barokkiajalta. En tiedä hänestä yhtään mitään. Jostain syystä ajattelen että barokki tarkoittaa sitten musiikkia. Joka tapauksessa Bramly ottaa välittäjäkseen tässä Freudin, jolla on päähänpinttymä Leonardon varhaisesta muistikuvasta ja siitä innostuu tekemään psykologisen muotokuvan Leonardosta.

Minulla on moninkertainen peili, josta heijastuu tämänkertainen kuva Firenzen renessanssista. Historioitsija voi lähteä kehittelemään ”oikeata” kuvaa, mutta tuskin sitä aivan helposti löytyy. Kirjasarjaa en ole enää löytänyt, sille vanhalle kirjasarjalle kävi niin että lainasin sen Ruotsissa opiskelevalle ystävälleni, joka otti ja hukkasi sen. Sain häneltä myöhemmin puhelun jossa hän kertoi kuolevansa AIDSiin ja olevansa pahoillaan siitä että kirjat ovat hävinneet muutoissa. Käskin hänen pysytellä hengissä koska kyllä siihen virukseen vielä tulee lääke. Hän ehti kuolla ennen lääkettä. Jostakin syystä sekin tapahtuma on ollut mielessäni ja varsinkin tämän kummallisen alkuvuoden takia. Minulla on edelleen häntä ikävä.




Tietysti se fakta ettei minulla ole omakohtaista kokemusta tapeteista sanoo paljon. En ole ollut kovin pysyvästi kiinni missään. Tämä nykyinen asunto sijaitsee kaupungin vuokra-asuntokorttelissa, joten on aivan varma että en ole missään vaiheessa saanut miettiä ”omia” tapetteja.

Minusta on ehdottomasti niin että hakeutuminen vuoskymmenten velkakierteeseen vain sen vuoksi että pitäisi omistaa jotain on absurdeinta demokraattisessa kapitalismissa aivan yhtä lailla kuin demokraattisessa sosialismissakin olisi. Kumpaakaan järjestelmää ei ole koskaan ollut olemassa.  Olemassaolo on siis koko ajan vaakalaudalla.

Vanha juttu tuosta edelleen tärkeästä huoneentaulusta jossa lukee ”Olla vai omistaa”.  Se ei olisi niin tärkeä, ellei olisi niin ilmiselvää että ihmisyhteiskunnat ovat ajamassa päin seinää huippunopeudella.

Tämän kevään aikana olen ihmetellyt yhtä asiaa. Piti oleman niin että mehiläisten ja kimalaisten populaatiot arvioidaan. Nyt on jo juhannus, kaikki kevään kukat ovat jo kukkineet enkä ole nähnyt yhtään ainutta kimalaista tai mehiläistä. Ampiaiset eivät kuulu joukkoon, siis pölyttäjiin, mutta ei niitäkään näy. Aavemaista.

Miten on mahdollista että kaupasta saa vielä hunajaa?  Juon aamuteeni hunajan kanssa. Kyse ei ole ainoastaan omituisesta tavasta. Siitä asti kun meillä oli mehiläisiä itsellämme  mökillä, olen käyttänyt hunajaa. Enkä sitten yleensä sairastu noihin tavallisiin kylmettymisflunssiin.  Hunajassa ei ole taikaa,  se vain aivan ilmeisesti lisää vastustuskykyä.


Muistan nuoren ihmisen energian, kyvyn olla yhtä niin kuin nyt esimerkiksi parastaikaa kuuntelemassani jazzissa − Ylen Areenassa on jazzia vaikka kuinka paljon! Porin viime vuoden jutut soivat. Tänä vuonna viruksen vuoksi festareita ei järjestetä.

En muista mitä kaikkea tapahtui ensimmäisissä Porin jazzeissa vuonna 1966.   Enkä ollut aivan noviisi jazzin  kuuntelemisessakaan. Aivan varmasti mentiin kavereiden kanssa ensin Liikebaariin ja sitten kuuntelemaan jameja joita oli jo siellä puistokaduilla, kulman takana.

Oltiin liikkeellä musiikin vuoksi. Kellään ystävistäni ei ollut rahaa ja oikeastaan oli vain aina se yksi hetki, se aika kun soi. Sen voimin kesti pitkät talvikuukaudet ilman sitä, poissa sieltä. Satunnaisia jameja talviaikana. Muutaman ystävän tapaaminen ohimennen.

17.6.20

Eurooppa ja erään leffantekijän kuva siitä II


Eurooppa-leffassa kerrotaan nuoresta juutalaispojasta, joka jollain tavalla onnistui säilymään hengissä läpi sodan ja rintamalinjojen siirtymisen. Päähenkilö oli Liettuan juutalainen, nuori poika. Sieltä ihmisten täytyi paeta, kun alkoi olla selvää että juutalaiset aiotaan tappaa. Liettuan naapurimaa on Puola jonne poika onnistui pakenemaan, natsit tulivat perässä. Poika onnistui säilymään hengissä natsiksi naamioituneena. Hän alkoi saada selville, että ghetot olivat surmanloukkuja, ehti sodan alkaessa kuulla perheensä menneen sellaiseen.

Yksi tarinan taso on ihmisen tavaton sopeutuvaisuus ja kyky maastoutua. Se on ihmiselle tarpeen aina, ei ainoastaan maailmansodan aikaan.

”Europa, Europa” on sotaelokuva, mutta se irtoaa pelkän sotaelokuvan kehyksissä siinä, että mukana on rakkaustarina. Rakastunut juutalaispoika ei voi haluta natsiaikana seksiä, koska ympärileikkaus paljastaa. Ihmiset yrittivät tuntea kuitenkin itsensä ihmisiksi, jopa Hitler-jugendin ihmiset.  Ja nuoret ihmiset yrittävät elää nuoruuttaan vaikka olisi mikä.

Sitten muistin että Hitlerin valtakunnassa oli äitiyssiirtoloita, joissa haluttiin varmistaa että puhtaasti arjalaiset odottavat naiset saavat mahdollisimman parasta hoitoa niin että Natsi-Saksan sukukunta säilyisi. Koko arjalaisuuden idea on umpihölmö.

Arjalaisia, siis jonkinlaista heimoa, tuskin on olemassa kuin Pohjois-Intiassa, en edes tiedä miten ovat aikoinaan kirjoittaneet nimensä,  kirjoittivatko edes? Mutta nimi on säilynyt koska se porukka oli kauppiaskansaa ja asui lähellä jotakin Tiibetin vuoriston solaa, jota käyttämällä kaupankäynti onnistui. Muistan lukeneeni, että heitä aivan ilmeisesti Euroopassa edustavat mustalaiset. He taas joutuivat Saksan keskitysleireille niin kutsutun rodun vuoksi. Saksan ”arjalaiset” tappoivat Intian arjalaisia (siis sitä oikeata heimoa) kaasukammioissa.

Juutalaisvainot olivat kestäneet vuosisatoja. Jos ajattelee ihmisryhmien ominaisuuksia, niin ei niissä juuri ole eroja. Tietenkin teknologinen kehitys tekee jonkun kauppiaskansan hyvinvoivaksi, mutta ihmiset vain sattuivat olemaan oikeassa paikassa, kun keksittiin että kuparista saa parempia jousien nuolia kuin luusta.

Nuori poika joutuu kallonmittaukseenkin ja selviää vain huomautuksella että kuuluu balttilaiseen rotuun, koska hiukset ja silmät ovat ruskeat. Pojan ei tarvinnut riisuutua. Vainoissakin sattumalla oli osansa.

Neuvostoliiton surmanluodeilta taas poika selviää, koska venäläiset sattuvat kulkemaan keskitysleirin vieritse ja siellä joku tuntee pojan. Neuvostoliitto ei ollut vielä aloittanut täysmittaisia juutalaisvainoja itse. Muutenhan kaikki leirin asukkaat olisivat kuolleet.




Näin vielä kolmannenkin yksilö vs. järjestelmä -leffan. Sen nimi oli Charlatan (suomeksi ehkä huijari, mutta parantamisesta puhuttaessa puoskari). Sekin oli noita leffoja, jota voisi kutsua realistisiksi. Siinä on selvä tarina, mutta sadunomainen se on niin kuin kaikki näkemäni Hollandit. Voimakas se kyllä on. Esimerkiksi kaikin puolin hyvä asia että ihmiset lopettaisivat lihan syönnin. Se tuli aivan heti. Parantaja pyysi kihdistä kärsivää isoa hikoilevaa miestä lopettamaan lihan syönnin.

Tässä on ammattikunta nimeltä parantajat, jotka seuraavat vuosisataista, ylikin, yrttilääkinnän perinnettä. Tämä parantaja oppi tekemään diagnoosin ihmiset aamuvirtsasta. Yrttilääkinnästä ei ole tässäkään maassa kovin kauan. Olen itse ollut parantajan potilaana lapsena. Kunnanlääkäreitä oli harvassa eikä semmoista ollut ilman päivän jonotusta saatavissa. Kaikissa pitäjissä ei ollut lääkäreitä lainkaan.

Silloin oli voimassa puoskarilaki, joka ei kuitenkaan tuonut lääkäreitä sen paremmin ihmisten keskellä kuin ennenkään. En ollut ollenkaan kummastunut nähdessäni tämän kuvauksen parantamisesta. Käsittääkseni tarina sijoittuu sijoittuu suunnilleen samoille tienoille kuin oli ”Jäljissäkin”.

Parantaja oli arvostettu ihminen, hänen luokseen jonotettiin. Elokuvassa näytetään vanhoja yrttikasvikirjoja, joissa selitetään miten kasvit vaikuttavat. Kirjat ovat paksuja ja perinpohjaisia. Parantajaksi haluava ihminen pyrki oppiin jonkun pätevän parantajan luo ja sitten oli vielä kokeita, jossa tarkistettiin parantajan osaaminen, sellaisia diplomikursseja.

Mutta niin vain sen yhteisönkin sisältä tulivat ensin natsit määräämään ja sen jälkeen kommunistit.  Tässä on siis samantyyppinen tarina kuin tuossa  Europa-leffassa. Sen lisäksi että päähenkilö oli parantaja ja jonkinmoinen Kristus-hahmo, ehkä, hän oli myös homoseksuelli ja löysi työhönsä kumppanin, biseksuaalin, joka on naimisissa naisen kanssa kuitenkin.

Avustaja on tarpeen koska potilaita on niin tuhottomasti, aivan yhteiskuntajärjestyksestä riippumatta. Kun ihmiset sairastavat myös pienemmillä paikkakunnilla, eikä lääkäreitä ole. Niin se on ollut kaikkialla.

Joku oli kuollut saatuaan rotanmyrkystä myrkytyksen. Tulee oikeudenkäynti, jossa etukäteen päätetty että parantaja ja avustaja kumpikin saavat kuolemantuomion.  Tässä on tarpeeksi ehkä yhdelle elokuvalle vainoamista, kaksinkertaisesta syystä. Sekä natsit että kommunistit inhosivat homoseksuaalisuutta. Parantajatkin olivat jo joutuneet suurennuslasin alle.




Jokaisessa näissä Hollandin leffoissa, ”Jäljet”, ”Eurooppa, Eurooppa” ja ”Charlatan”, oli kysymys yksilön jauhautumisesta yhteiskunnallisessa puristuksessa. Keski-Eurooppa on laaja alue. Siellä on asunut aina paljon ihmisiä, siellä on hyvät luonnonolosuhteet, kasvit kukoistavat ja siinä samalla eläimet. Ajattelin ennen kaikkea ”Jälkien” eläimiä, kauriita ja villisikoja, kettuja ja susia. Ja kun ollaan rajaseudulla kaikkia otuksia on paljon.

Ihmisissä aivan ilmeisesti asuu joku hirveä riivajainen. Se ei pysty mitenkään asettumaan aloilleen ja tyytymään siihen mitä on. Oppimaan ehkä enemmän kehittymään. Hevosilla on paksu villa ja jossain Ukrainan rajamailla on vielä villihevoslaumoja. Talvet voivat olla kylmiä. Ja kesäisin metsän pohjassa kasvaa niitä kummallisia sammalia jotka ruokkivat vielä kummallisempia koppakuoriaisia.

Taidan katsoa kaikkea sillä tavalla, että säilyykö ihmiskunta hengissä vai ei. Johtavien ihmisten typeryys ja ahneus näkyvät oikein erityisen hyvin. Tuskin niitä johtajia äänestävät ovat yhtään sen viisaampia.

Keski-Euroopassa rajat ovat siirtyneet sodasta toiseen ja sillä tavalla valtakunnatkin vaihtuivat, mutta ihmiset pyrkivät sotien jälkeen takaisin kotiin. Suomeen tuli pakolaisia Karjalasta, kun karjalaisten kodit jäivät uuden rajan taakse.

Osallistuin tämän verran Sodankylän festareille tänä vuonna. Karanteeni tai ei, tuskin olisin jaksanut matkustaa sinne asti. Sen vuoksi virtuaalifestari on erityisen toivottava. Ehkä se voitaisiin ottaa mukaan ohjelmistoon myöskin aikoina jolloin pandemia ei ole ihmiskunnan niskassa, oli se sitten poliittinen tai aivan yksinkertaisesti viruksen aiheuttama juttu. 

Tulivat tähän vielä helteetkin. Ehkä Sodankylässä olisi ollut vähän viileämpää. Mutta kun ei voi vieläkään pakkautua tiiviiksi ihmismassaksi istumassa teltoissa katsomassa leffoja kun virus on elossa. Saati että uisi sitten joessa yöllä, virkistyisi, heräisi ehkä.  Jos heräämistä nyt aivan heti tarvitaankaan.

14.6.20

Eurooppa ja erään leffantekijän kuva siitä I

Nyt on totuttava vähän nopeampaan aikatauluun. Ei ole hätää. Nyt vain ovat Sodankylän leffafestarit, netissä vain. Hyvä juttu, aivan loistavaa, koska ensimmäiseksi näin melkein kolmen tunnin leffan nimeltä ”Jäljet”, ohjaajana Agnieszka Holland  ja kirjoittajana Olga Tokarczuk. En ole aikoihin nähnyt yhtään näin voimakasta leffaa kuin tämä.

Tulin ajatelleeksi että Holland taitaa olla nuorempi niitä muita puolalaisia mestariohjaajia kuten Andzrej Wajda ja Krzysztof Kieślowski. Kun katsoin Hollandin ja Peter von Baghin keskustelun, niin ilmeni että tottakai Holland oli noiden kahden ystävä ja tehnyt heidän kanssaan töitä. Hänen päähenkilönsä on vanha nainen, ei siis aivan omakuva kuitenkaan. Ja vaikka olisikin.

Tässä on voimakas sanoma eläinten ja muun luonnon puolesta ja oikein tosissaan, mutta myös huumoria. Jostain syystä Hollandin täytyy asettaa  juonen käänteen tekeväksi henkilöksi vähän vinksahtanut tiedemies, joka rakastaa jotain lajia sammalta ja niitä muutamia kuoriaisia ynnä ihmisferonomia joka houkuttelee koko metsän pohjan kamaliin kesäisiin orgioihin.

Sen ötökän nimi oli veri-jotain, mutta viittaa siihen että siinä on jotain hirmuista tekeillä siinäkin.  Ympäristö − puolalaiset metsät, vuorten harjanteet ja laaksot − on julmetun kaunis.  Hevosilla on turkki, pehmeä kuin teddikarhun karva. Muistin siitä heti yhden luontoleffan, jonka olen nähnyt niistä eurooppalaisista villihevosista, joita on Puolan ja Saksan rajaseuduilla. Tässä taisi olla Tšekki naapurissa, ainakin se hullunviisas tiedemies oli sieltä, siitä tuli vanhempien ihmisten rakkausjuttu. Mutta se mikä siinä luonnossa tuntui oli hyväätekevä kauneus millä talot oli istutettu kulloiseenkin metsälämpäreeseen tai vaikka lähelle peltoja. Täydellinen leffa. Absurdit juonteet tarinassa tulivat varmaan Olga Tokarczukilta, nykyiseltä kirjallisuuden nobelistilta. Tokarczuk kirjoitti itse elokuvan käsikirjoituksen oman romaaninsa pohjalta.

Hänen tapansa kirjoittaa tuli läpi. Siis ei mitenkään määräävänä vaan ihan kuvaajan kanssa synkronissa. Niin ja varmaan ohjaajan. Oletan että Tokarczuk on nuorempi kuin Holland. Ja mistä se tämä ohjaaja on saanut kokonaisen maan nimen? Sen kyllä tiedän että hän on asunut kauan Puolan ulkopuolella. Nyt oli elokuvayhtiönä se tuttu puolalainen Tor, Wajdan yhtiö. Siitäkin olin iloinen.

Ihmisiä oli tavallisissa töissään. Ihmisten pahantahtoisuus ja  vastavoimana sitten rakkaus kaikkeen elävään. ”Jälkien” naamiaiskohtauksesta muistin Anna Proszkowskan, wrocławilaisen nukketeatterilaisen, joka oli muutaman vuoden ajan tekemässä työtä täälläpäin. Kuljetin häntä mukana kiertävä lapsille tarkoitettu Taikahuilu. Puolan historiasta saa varmasti kiskotuksi irti mitä tahansa, eikä se lopu. Pidin siitä suvereenisuudesta, jolla Anna kulki kulttuurinsa historian ja nykyisyyden väliä. Hän oli  kaunis ihminen.




Minä en ollut kuin autokuski. Mutta jokailtaiset keskustelumme käsittelivät kaikkea mahdollista hänen historiastaan. Nuket olivat oma juttunsa. Tässä Hollandin leffassa oli myös naamiaiskohtaus, jossa oli mietitty tarkkaan miltä ihmiset näyttävät: puvut, eleet, ilmeet.

Jäin kyllä miettimään sitä riivaako ihmisiä hyvä vai paha tahto. Ehkä siitä ei saa selvää ikinä. Mutta Sodankylä taitaa tosiaan olla ikuisesti! En ehkä pääse sinne fyysisesti mutta parempi tämä on näin. Kulutan huomattavasti paljon vähemmän kaikkea.

Katsoin kaikkiaan kolme elokuvaa. Niissä jokaisessa päähenkilö  joutuu pyristelemään yhteiskunnan pahasta otteesta irti. Tuossa leffassa nimeltä ”Jäljet” vanha nainen opettaa englantia koulussa (vaikka on jo eläkkeellä) ja yrittää saada oikeutta eläimille. Jälkien paikka on jossain Puolan ja Tsekin rajaseudulla. Olin kuvitellut ne maisemat juuri tuollaisiksi.

Metsien puut ovat suunnattoman suuria. Aikakausi on ollut semmoinen, että  itäblokin maiden elintaso ja teknologia on ollut vielä nuorta, ei ole ollut metsien n.k. harvestereita jotka ovat olleet siunaus niille Suomen ihmisille, jotka ovat päättäneet ottaa metsistä kaiken mahdollisen, koska arvelevat että metsien tuhoaminen jossain vaiheessa kielletään.

Harvesterit kykenevät kaatamaan ison metsän kerralla. Sitten sen jälkeen tuodaan valtavat kaivinkoneet, joilla tehdään syviä metsäojia, niin että kaikki varmasti kuolee. Sitä ne kutsuvat metsien uudistamiseksi. Varmuuden vuoksi metsän pohja vielä kynnetään ylösalaisin.

Metsät suojelevat ihmisiä ja eläimiä. Ihmisen eläimellisyys näkyy kaikessa, mutta on se eläinluonteestaan vieraantunut. Eivät eläimet yleensä tapa kuin silloin kun se on ruuan saamiseksi tai esimerkiksi pentujen suojelemiseksi tarpeen. Pienen puolalaisen kylän tai kaupungin ihmiset osoittautuvat teurastajiksi, esimerkiksi metsästäjinä. Eikä siitä pääse mihinkään että sitä samaa ovat Suomen metsäyhtiöt. Kun eläimet häviävät, ihmiset menevät saman tien.

Kai ne ihmiset kuvittelevat olevansa jotakin robotteja tai sen tapaisia. Sellaisia kuolemattomia, jotka kuitenkin käyttävät rahaa ja sitä pitää olla paljon. Kankeasti liikkuvia  rahakoneita. Aivan niin kuin Puolan metsäpitäjissäkin.







”Europa, Europa”-leffa tuntui ensin selvästi perinteisemmältä kuin ”Jäljet”. Joudun heti peräytymään ajatuksestani.  Oli maagisuus edelleen läsnä, se vain ei näy kovin selvästi pahoina aikoina niin kuin II maailmansota oli. Oliko kuvaus ehkä perinteisempää kuin ”Jäljissä”? En tiedä. Mutta tiedän nähneeni ainakin osia tästä elokuvasta joskus. Se voitti jo kaikenlaisia palkintojakin ja oli iso tuotanto. 

Pidin elokuvan nimestä. Minusta ohjaaja jonka sukunimi on Holland on varmasti hyvä tekemään leffan kotimantereestamme Euroopasta.  On tuo paikka, rajaseutu, tärkeä muutenkin. Euroopassa on rajoja sikinsokin.

”Jäljissä” olivat mukana jopa taivaankappaleet, koska saattoi lukea horoskooppeja. Mutta Agnieszka Holland ei ole ohjaajan työssään pysähtynyt yhteen maisemaan, yksiin ihmisiin tai niihin sammaleessa kihiseviin koppakuoriaisiin. Varsinkin talvella ihmiset nostavat katseensa  tähtitaivaaseen ja vanha nainen tutkii taas astrologisia karttojaan ja kulkee kysymässä ihmisten syntymäaikoja.

1.6.20

Ajan talo ja toimisto

Kuuntelin Tiede Ykkösestä Yleltä jutun Kronoksen talosta.  Hylätty talo on ympäröity aidoilla.  Ihmiset eivät enää pääse sinne. Talo alkaa mitata pelkästään aikaa. Kukaan ei enää mittaa lapsen pituutta oven karmia vasten. Eläimet tuskin käyttävät mittanauhaa lapsiaan varten.

Eilen luin edelleen Antti Salmisen kirjaa Mir (kuvittaja Johan L. Pii sama kuin edellisessä teoksessa nimeltä Lomonosovin moottori). Ja se ruoja sanoi radiossakin, juuri tässä Kronoksen talo-ohjelmassa, että talossa on käynnissä sienten bileet. Niitä bileitä on siinä kirjassa, vaikka kuinka paljon. Kirjailija ja filosofi oli katsomassa ajan jumalan taloa. Ymmärrän ajatuksen oikein hyvin.  Nyt eletään korvasienien aikaa.

Ja eletään myös koronaviruksen tulemisen ensimmäistä aaltoa. Viruksesta tiedetään hirveän vähän. Tätä aikaa tulee kestämään. Tätä kutsutaan poikkeustilaksi, mutta ennustajat, esimerkiksi jotkut virologit, ajattelevat tätä kiertävänä epidemiana.

Juuri Antti Salmisen ääni häipyi radiossa ajoittain kuulumattomiin. Tuuli puhalsi Kronoksen talon vieressä ja joku ennenkin siellä käynyt sitten sanoi että aina. Ja on kylmä.  Ehkä ihmiset ovat lähteneet sieltä talosta kun se on niin tuulinen paikka. Talo on Kronoksen talo seuraavat 1000 vuotta.





Meistä ei ole enää näkemässä eikä kokemassa, että mitä sitten. Elämä ehkä jatkuu, ihmistenkin. Ideana on ihmetellä ihmisen lyhyttä ikää. Semmoiset 80 vuotta ja vähän yli, keskimäärin.

Juttu pitää kuunnella uudestaan. En ymmärtänyt millä tavalla se yksi luonnontieteilijä oli kartoittanut sen talon ja ympäristön. Ja miten se onkin kartoitettu, niin millä tavalla se yritetään nyt sitten säilöä? Ja minne?  En ole varma  oliko se kartoittaja luonnontieteilijä. Tuskin niitä kallioita oli katsottu. Vai oliko? Kai se talo on sentään kallion päällä? Miten se muuten säilyisi?

Mannerlaatat alkavat ehkä liikkua. Mutta Suomi on keskellä mannerlaattaa. Siksi juuri tässä tuskin tapahtuu mitään kummallista. Puuseinät romahtelevat perustusten päälle. Sitten ehkä 400 vuoden päästä voi olla näkyvissä betonikivijalka. Ellei se ole kalliota. Mutta varmasti puita on paljon. Kuvasta ei näy kuinka iso se alue on.

Kronoksen talon pitäisi säilyä ainakin 1000 vuotta. Mitä tarkoitetaan säilymisellä? Itse kai ajattelen historiaa kulkemisena, mutta aikamatkailua ei kyllä osata. Osaan lukea, osaavatko ne tulevaisuuden oliot?  Projekti lähti liikkeelle taiteilijoiden ideasta.

Kun ikkunat menevät rikki, linnut muuttavat sisään. Linnut varmaan pesivät talon katolla jo nyt. Ja ulkorakennuksissa, ehkä ne ovat päässeet jo sisällekin.


Suomalaisetkin ovat hyvin kouliintuneet tietämään ihonvärien eron. Minkälaiset variaatiot voidaan hyväksyä että Toinen ei olekaan sellainen kielletty. Ihmisten kesken on kasteja, joiden sääntöjen mukaan on elettävä. On tehtävä ero toiseen, joka on tuntematon ja vieras. Ei sitä ole pakkokaan tuntea. Tai edes mennä lähelle.

Katson parast’aikaa Ylen Areenalta tulevaa sarjaa nimeltä Le Bureau. Siinä kerrotaan virastosta, joka on Ranskan tiedustelun toimisto. Mutta muuten kyse on koko ajan Meistä ja Heistä. Tuntuu olevan aika sattumanvaraista kummalle puolelle kukin toimistotyöläinen kuuluu. Ei selitetä miksi se toimisto on olemassa, mutta jonkinmoinen hyvän ja pahan taistelu siinä on.

Näytteleminen ei ole erityisen sävykästä. Tarina puolestaan on sitten aika monimutkainen.  Olen nyt nähnyt sitä sarjaa 16 jaksoa. En ole ehkä ikinä katsonut jotain juttua näin intensiivisesti. Vai olisiko ollut se  brittien Morse, silloin kauan sitten? Se ensimmäinen, vähän kranttu ja pahantuulinen oopperan rakastaja? Sen jälkeen sarjoja on ollut monia.

Mutta tempo ei ole ollut näin nopea kuin Le Bureau'ssa. En ole tylsistymässä tämän koronan alle, mutta tuntuu hassulta että en oikein osaa mennä nukkumaan näkemättä paria jaksoa. En ole koukussa, mutta ehkä tämä karanteeni on vähän painostava.

Huomasin eilen yhden teeman joka siellä vaikuttaa. Muslimimaiden kulttuuri: perheillä on korostetusti kunniansa.Kaikissa kulttuureissa on oma kunnia-koodistonsa, mutta sarjassa se tuntuu olevan miesten puolella. Kun nainen yrittää nousta asemastaan, hänet vangitaan ja hakataan. Tai tapetaan heti.

Naiset puolestaan eivät näytä tajuavan sitä, että jos haluavat todella vapautua, on tehtävä työtä. Puolinaisuus ei riitä. He katsovat veljiään ja isiään ja näkevät lähinnä vain alistajia ja julmureita. Toisaalla voi olla sitten pappeja tai poliittikkoja. Mutta hekin ovat miehiä ja heilläkin on kunniansa. Naiset yrittävät ottaa nimenomaan kunnian itselleen.

Mutta kunnian mukana he kutsuvat väkivaltaa. Heidän pitäisi kiireesti sen sijaan ruveta kouluttautumaan, mennä ammatteihin, miettiä mitä kaikkea voivat elämällään tehdä.  Heidän pitää skarpata ja nopeasti sittenkin!

Tietenkin tässä sarjassa näkyy enimmäkseen varakkaampien perheiden lapsia, niin kuin varmaan länsimaissa keskimäärin. Voi olla että siltä osin sarjan naiset eivät edusta n.k. tavallista naista sen paremmin kuin sellaista miestäkään.

Miten ihmiset sitten voivat olla toistensa kanssa? Jotenkin tilanne pitäisi kääntää niin, että olisi olemassa vain ihmisiä. Kyllä kai ihmiset voisivat rakasta toisiaan? Eikö?

Ajattelen yhtä I Chingin hexagrammaa. Se meni jotenkin niin, että kun alhaiset ovat vallassa, viisas ihminen painaa päänsä. Siinä tarkoitetaan sitä, että  tulee myös toisenlaisia aikoja.

Sarjassa on  nuorimies, nimeltään Šapur tai jotain sinne päin, iranilainen  suhteellisen hyvinvoivan perheen mustaksi lampaaksi tai syntipukiksi määritetty poika. Pojalla on aina ollut kaikki mitä hän haluaa. Ihmiset eivät tajua kaiken hyvän ympäröimänä, että lapset ovat eläviä ja tuntevia ihmisiä, eikä heitä pitäisi kasvattaa niin, että heistä vain on tulossa perijöitä tai sukunimen kantajia.

Ei taida olla maita joissa patriarkaatti ei vallitse. Joissakin enemmän kuin toisissa. Näistä asioista ei voi olla puhumatta. Jokaisen sukupolven on ratkaistava nämä uudestaan. Le Bureau kertoo, että uusi teknologia ei suinkaan vapauta edes poikia. Asenteet opitaan jo aivan pieninä. Ne kietoutuvat saumattomasti yhteisön jäsenten ympärille. Mutta teknologialla sinänsä ei ole ideologiaa?

Haluan ehdottomasti vielä lainata Antti Salmisen Mir-kirjasta pientä osiota, joka käsittelee  sieniä. Sienet ovat loppumaton tarinoiden aarreaitta, joten tässä on vain pieni osa noista ihmeellisistä olioista jotka ovat elossa. Eri tavalla kuin minä, vaikka tässä vaiheessa  ”omaehtoista” karanteenia en ole enää varma siitä miten oikeastaan eroan niistä:

” Faktantarkistuslista, oranssi post-it lappu
 Tosiasioita on koko ajan vähemmän. Kiistattomia tosiasioita on tällä haavaa neljä:
Ruoste- ja härmäsienillä on elegantimpi tapa elää kuin muilla.
Itiöemä on ilmentymä ja väline.
Jäkäläsieni ei tule toimeen yksin.
Mistään ei ole varmuutta, ja siksi on varmuus.”

Mutta merellä on uusia asukkaita. Joutsenparilla on taas, jo neljättä kesää, seitsemän poikasta. Toivon niille pitkää ikää ja terveyttä!


20.5.20

Koronalukemisia ja musiikkia

Olen päässyt eletronisen musiikin sivustolle ja kuuntelen parastaikaa Philip Glassin sävellystä Metamorphosis. Käyn läpi samaan aikaan harppomalla Juhani Ihanuksen kirjaa Kauneus ja kuvotus (Gaudeamus 1987) ja tajuan että Glassin sävellys on myöhempi, vuodelta 2007, josta siitäkin on aikaa. 

Luon itselleni performanssin.  Johdan sitä itse.  Silmät vaeltavat sinne ja tänne, mutta musiikki lisää uuden ulottuvuuden. Sen avulla rytmitän kirjan aiheita.  Saan luoduksi kirjaan  uuden elementin. Eihän sitä kirjaan tule, vain mieleeni. Mutta muistan aina Glassin pianomusiikkia, kun luen Juhani Ihanuksen kirjaa.

Eteenpäin,  muuten ollaan oltu karanteenissa aivan turhaan. On hienoa huomata että meillä on paljon elävää kulttuuria, joka ei pääse kutsumatta esille. Kokemukseni tulevat itsestään. En ole konsertissa ja kirjastotkin ovat vielä kiinni.

”Kielitietoisuus, kielen muotojen, struktuurien ja arvolatausten taju problematisoi kirjoitusta.” (Ihanus)

Minun ei ei ole pakko olla asioista yhtään mitään mieltä.  Mutta kun kuljen joidenkin kokemusten, lukemisieni tai  kuuntelemisieni kautta tosioudoilla poluilla, voin joskus yrittää kuvata niitä.



Ei tämä ole ainutkertaista eikä oikeastaan edes ainutlaatuista. Voin selittää. Miltei kaikki on ollut mukanani jo 12-15-vuotiaana. Minulla oli valokuva jostain äidin tapaamisesta jonkun valokuvaajapojan kanssa. Se taas liittyi Jyväskylän kesään ja siellä käynnistyneeseen Stockhausenin konserttiin. Nyt olen keskellä Philip Glassia.

Ihminen oppii perusasiat nuorena. Ne jäävät aivoihin ja kerrostuvat. Niillä voi selittää joitakin henkilökohtaisia asioita, mutta mielestäni  kysymys on ajan kulumisesta. Minulla on jossain kirjanen nimeltä Strata joka kertoo kerroksista. Strata oli jokin kuvataidenäyttely, en muista missä tai milloin.

Äiti oli tekemässä Jyväskylässä juttua Stockhausenista. Kuvassa on tummavetinen järvi ja pinnalla ulpukoita. Ehkä muutama perhonen. Kerroin itselleni että se on ollut kuva mökkijärvestämme  ennen kuin hevosella ajettiin talvella rannan pohjalle karkeata hiekkaa painamaan mutaa rannasta pois.

Ehkä se poika on ottanut sen kuvan. Tai järvi oli jossain Jyväskylässä ja on ollut yö ja kaikki on mustaa. Perhosten on täytynyt olla yökköjä, joitakin oikein isoja kiitäjiä. Kuva on kadonnut, sitä ei ole enää missään.




Kuvia on hävinnyt yksinkertaisesti sen takia, että en ole koskaan pannut niitä piiloon. Kuva ei kertoisi vieraille mitään. Että ihmisillä onkin hirveä hinku naulata oma menneisyytensä kiinni johonkin! Joku on ehkä tarvinnut sitä valokuvaa omaksi muistikseen.  Tuskin se vieras on tiennyt Stockhausenista ja varhaisista Jyväskylän kesä-festareista.

Todellisuudessa olen ollut huolimaton ja pannut kuvan vain väärään pahvilaatikkoon. Niissä on tussilla merkitty valokuvien vuodet. Numerot  ovat haihtuneet vuoskymmeniä sitten.

Menneisyys ei pysy samana koska ihmiset muuttuvat. Ihmisillä voi aivan hyvin olla myös joitakin omia ajatuksia siitä, mutta tulkintoja ei saisi ottaa liian vakavasti. Siis esimerkiksi tämä:
”Tulkinta on osa kertomusta, kertomuksessa, ja tekstin teoria on osa tarinaa, tekstin prosessia, ei teoriaa tarinasta. Eikä unen tulkintakaan oikeastaan −  älkäämme erehtykö tässä − ole unen tulkintaa, vaan unta koskevan kertomuksen  tulkintaa, uppoutumista kielellisten viittaussuhteiden verkostoon, joista pyritään tuomaan tietoisuuteen kokemuksen reuna-alueita. Kieli on pitkään palvellut hulluuden strukturoijana, määrittäjänä, diagnosoijana ja ’parantajana’, mutta tosiasiassa kieli itse on − jo Freudinkin näkemysten myötä − paljastunut hulluuden struktuuriksi.” (Ihanus)

Kieli kai on lähinnä väline. Ei siitä tarvitse sen enempää välittää, ellei sitten rupea sen kanssa pelleilemään. Voi sitä leikkiäkin vähän aikaa mutta ei kestä kovin kauan ikinä. Kielipelit ovat erilainen modus. Niissä ei voi kulkea kaikilla tasoilla.

Minulla on vastenmielisyys kielipelejä kohtaan. Se on niin usein hölmöä brassailua. Itsetehostusta. Johonkuhun täytyy tehdä vaikutus.  Siis kun me puhumme tai jollain muulla tavalla teemme tiettäväksi olemassaolomme. Sekin ele on toivottavasti vapaaehtoinen.

Eläinten kieltä pitää tulkita,  se ei avaudu kieltä tuntemattomalle. Mikään ei ole niin kaunista kuin kissan tietynlainen oleminen, jota on paremman puutteessa kutsuttava puheeksi. No viestintää se kumminkin on.

Valailla on lauluja. Valaat myös ymmärtävät ihmisten puhetta ja todennäköisesti ihmiset ymmärtävät valaiden puhetta. Ja kalat kokoontuvat kuuntelemaan kun Väinämöinen soittaa. Runoilija Silene Lehto kirjoitti ensimmäisessä runokokoelmassaan matkastaan Vienanmerelle. Hän tahtoi nähdä maitovalaita. Ne olivat jännittäviä runoja.

En muista oliko se siinä kirjassa vai ehkä jossain dokumenttileffassa  tämä kertomus. Valaita siellä oli, mutta ne eivät tahtoneet tulla keskustelemaan. Ne kerääntyivät päät yhdessä jonkin matkan päähän ja katsoivat kulmakarvat rypyssä ihmisiä.  Ei vaiskaan. Tuskin maitovalailla on kulmakarvoja.

Mutta ihmiset nousivat nopeasti ylös ja kiipesivät odottavaan laivaan. Valailla oli kenties ollut  liian vilkasta yhteydenpitoa ihmisten kanssa ja ne nyt halusivat ehdottomasti toivottaa tämän porukan tervemenneeksi.

Kertomus kuulosti todelta, oli se sitten runokirjassa tai elokuvassa. Vaikka ihmiset olisivat omassa seurassaan (niin kuin yli 70-vuotiaat nyt), eivät kaikki viihdy. Sitten tulee konflikti tai jälkipuheita. Tai sitten episodi unohdetaan. Ehkä ihmiset pysähtyvät miettimään reaktioitaan. Sitten maailmakin muuttuu ihan vähän.  Sen tietää vasta paljon myöhemmin.


Mutta tähän tulee loppusanoiksi kielentaitaja, suomentaja Tarja Roinilan muistolle tämä: kiitos elämäntyöstä joka meille jäi! Olisin halunnut niitä kirjoja vielä enemmän. En ole siinä suhteessa yksin.