3.11.19

Eräs elokuva ja muita todellisuuksia

Syksy otti ja harppasi eteenpäin. Kelloja on siirretty niin että nyt on tunti enemmän aikaa nukkua. On myös ollut ensimmäinen isompi myrsky. Säiden reunat ovat entistä terävämpiä, kaikki muuttuu aika nopeasti. Nyt jos rupeaa satamaan, niin ei se matalapaine niin iso ole kuin oli ennen myrskyä. Se tuntui monta päivää ennen. 

Kun kävin välillä näyttelyn avajaisissa Kuntsissa (vaasalainen nykytaiteen museo) ja tapasin Marita Liulian taas uudestaan, edellinen kerta oli 10 vuotta sitten, ei ollut pitkä aika. Se oli lyhyt. Aika ei ole symbolinen käsite, vaan jotain mistä on sovittu. Jossakin on oikea kello joka tikittää. Sen tikityksestä tietää kyllä aika hyvin missä on menty, mutta ei se päde kokemuksiin. Kokemukset päässä ja muistissa laajenevat ja supistuvat, vähän sen mukaan miten elämä on siinä välissä mennyt.

Kesällä huomasin taas siinä omassa kesämaisemassani, joka on nyt ollut olemassa jo 64 vuotta, on tapahtunut huomattavan nopea kasvu. Pihakuusi on hurahtanut valtavaksi aivan lyhyessä ajassa. Sitten vaahterat ottivat ja sairastuivat. Osa muutoksista johtuu siitä ihmisestä jonka piti tappaa minun metsäni ja kaikki ne eläimet. Varsinkin linnut. Siitä on varmasti kauan, melkein ne samat 64 vuotta kun siellä kulki hirviä ja kauriita ilman aikojaan. Vesi oli puhdasta eikö suomönjää.

Lapsena jo tunsin metsiä, moniakin. Niissä isä oli kuljettanut pyörän jopparilla. Tai oli menty junalla jonnekin kauemmas.

Junalla kun menee niin Tampereen jälkeen puut ovat korkeampia. Mutta kyllä ne kasvavat täälläkin. Nyt kello on melkein yhdeksän aamulla ja rupeaa valostumaan. Jos näkisi horisontin, niin siellä aukeaa tuo punainen viiva joka on tulossa tännepäin. Se muistuttaa aurinkoa.

Pari päivää sitten oli televisiossa elokuva oli nimeltään Youth. Yhtenä päivänä huudatin tätä kirjoituskonettani, siellä oli Kiti Neuvosen Nuoruustango. Ajattelin häntä silloin jonkin aikaa. Muistan kun hän lauloi yhtenä aamuna ranskanleipälaulun. Siitä on yli 50 vuotta.

Leffa on Paolo Sorrentinon vuonna 2015 ohjaama, valmistuspaikka oli Italia. Se lopputekstien mukaan oli hyvin kansainvälinen tuotanto. Muistan jo edelliseltä katsomaltani olleeni siitä iloinen. Näin juuri Euroopassa pitää tehdäkin. Tapahtumapaikka oli hotelli Alpeilla, jonkinmoinen retriitti ja lomapaikka, jossa oli kaikenlaisia hyvinvointipalveluja rikkaille ihmisille. Muistin elokuvaa katsoessani miten hyvältä hierominen tuntui. Leffassa hierojatyttö sanoi ajattelevansa käsillään ja sen takia hän ei puhu. Sillä erää hieronnan kohteena sattui olemaan säveltäjää näyttelevä Michael Caine, joka irvisteli hieromalavitsan läpi aukosta kun sattui. Se johtui siitä, että hierojatyttö puhui silloin, että puhuu käsillään.

Hierominen kyllä mielestäni todella auttoi. Koska vanhoja ihmisiä ei kannata enää hoitaa, niin nekin palvelut ovat siirtyneet köyhien ihmisten ulottumattomiin täällä. Sveitsissä palveluista nautti joku Miss Universum, joka ei suostunut olemaan pelkästään nätti. Sellainen huomautus ei taida olla kovin yleinen.

Leffa kertoi vanhuudesta tietenkin. Pääosan esittäjät ovat näyttelijöitä ja jo vanhoja. Harvey Keitel peräti näytteli elokuvaohjaajaa. Hän tahtoi ehdottomasti elokuvansa pääosaan Jane Fondan. Sillä tavalla hurrasin hänen näkemiselleen, että juuri pari viikkoa sitten hän joutui mielenosoitukseen osallistumisen vuoksi vankilaan. Hän osoitti mieltään maansa ilmastopolitiikkaa vastaan. Niin ja hänet pidätettiin tämän viikon perjantaina myös. Mielenosoitukset jatkuvat. Siinä maassa on väärän kuninkaan päivä. Tai ehkä kyse oli kissasta niin kuin on Pasi Ilmari Jääskeläisen yhdessä opuksessa. Väärän kissan päivä?

Elokuva oli omistettu Fransesco Rosille. Hän ohjasi muun muassa televisiosarjan nimeltä Kristus saapui Eboliin. Se sarja pitäisi esittää uudelleen. Se on eurooppalainen mestariteos.

Muistan kuvat Jane Fondasta Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Hän marssi muiden mukana 1960-luvulla silloisen miehensä Tom Haydenin kanssa.  Kunnon ihmisiä. Ilmastosta tiedettiin kyllä jo silloin, että se muuttuu ihmisten toiminnan vuoksi ja siksi ihmisten pitää se lopettaa myös.

Jane Fonda tuli elokuvassa hotelliin kieltäytymään henkilökohtaisesti leffasta. Harvey Keitel teki ilmoituksesta ainoan mahdollisen johtopäätöksen. Nuorisoa taisi edustaa käsikirjoittaja, joka piti savuketta korvansa takana. Jossain vaiheessa hän poltti sen savukkeen. Sitten oli Cainen tytär, joka kaipasi äitiään ja itkeskeli. Äiti oli jo kuollut, tai sitten eli edelleen Venetsiassa. Kun ihminen elää tarpeeksi pitkään, ei hänestä voi aivan varmasti sanoa onko hän elossa vai kuollut.

Loppupuolen laulu oli aivan hirmuisen kaunis. Se kertoi nuoruudesta tietenkin. Säveltäjä ohjasi vielä kerran esityksen. Piti oleman niin että kuningatar Elisabeth ja prinssipuoliso Philip halusivat sen konsertin. Vähän aikaa sitten kuningatar joutui huolehtimaan vanhasta kiukuttelijasta, joka on Amerikan presidentti. Hän tuntui osaavan rauhoittamisen, olihan hän kertonut iltasatuja pienille lapsilleen nuorena äitinä. En ole missään nimessä rojalisti, mutta Elisabet ei onneksi ole seniili. Maailma on muuttunut oudoksi. Vanhuksetkin jakaantuvat hyviin ja pahoihin, hyvin- ja huonostisäilyneisiin.

Jäin tälläkin kertaa huokaamaan Euroopan olemusta. Tämä maailmankolkka tuntuu olevan hengissä ja vaikka Euroopan unioni välillä hapertuu tai jäykistyy sitä byrokraattisuuttaan, niin silti siitä kulttuurien moninaisuudesta syntyy esimerkiksi tällainen elokuva. Ranskan monta televisiokanavaa esimerkiksi olivat tässä tuottajina.  On elokuvan valmistumisesta jo neljä vuotta. Eikä ihmisyyden perusasioista on nyt sentään iäisyyttä vielä kulunut eikä myöskään tästä.

Sitten ne alppiniityt. Olen ollut sellaisilla niityillä, vaikka en Alpeilla. Ilma oli hirveän ohutta. Lähdin juoksemaan niitylle ja askel nousi keveästi, ja sitten puserolle valui punaista vettä, nenästä valui verta solkenaan kun joku pieni suoni ratkesi. Sellaiseen asuinpaikkaan täytyy varmasti syntyä. Olen lukenut jostain, että Tiibetin sherpoilla on laajemmat ja paremmat keuhkot kuin laaksoissa asuvilla muilla tiibettiläisillä.

Lapsena näin elokuvateatterissa jonkun Pikku-Heidi -leffan, joita oli ilmeisesti jo tehty ennen sotia. Laaksotkin ovat Sveitsissä korkealla ja siellä oli pieniä jyrkkäkattoisia taloja ja paljon lapsia. Yritin katsoa jonkun niistä, mutta eivät toimi enää. Nyt kannattaa lukea mieluummin vaikka Friedrich Dürrenmattin Kuunpimennystä tai muita kamalia juttuja siitä maasta. Kyllä vain. Minkä takia synkät jutut ovat uskottavampia kuin kaikki ne lepertelyt, joita niitäkin näkee? Jaa mutta ei. Tuskin lepertelyä näkee enää muualla kuin mainoksissa.

Marita Liulian uusi näyttely ilmestyi Kuntsiin nyt syksyllä, joka on muuttumassa talveksi. Hän ei ole siitä muuttunut yhtään, sama itämainen prinsessa. Minulla oli hänen silkkipainolla tekemänsä kesäpusero, jossa oli I Chingin heksagramma, siis sen kiinalaisen ennuskirjan  yksi kohta.  Se pusero hajosi. Edes se kiinalainen merkki ei säilynyt, kangas hiutui pois.

Maritan suurissa maalauksissa kiiltää kulta, eikä se ole katinkultaa: kultaisia maisemia, jossain on kuusi  lähdössä lentoon, jossakin japanilaissävyisiä maisemia. Pinjanoksia suuressa tuulessa.

Joka tapauksessa ihmiset tekevät Suomessakin työnsä hyvin. Täällä kävi kylässä ensin Risto Vuorinen, jonka kirja Vastarannan lumo ilmestyi alkusyksystä. Risto on entinen työtoveri. Tehtiin  yhdessä aika monen ihmisen kanssa kulttuurilehteä 1980-luvulla Vaasan läänivainaan alueella. Sitten Riston ääni alkoi kuulua radiosta, kun hän oli muuttanut Viroon. Radio on paras tiedotusväline nyt, kun lehdet toisensa perään lopettavat.

En ollut käynyt Virossa koskaan Minun piti lähteä sinne tätini kanssa jo muinaisella Georg Ots-laivalla, mutta sitten hautautui se idea. En saanut sinne lähdetyksi, koska tätikin jo kuoli. Jos olisinkin Georg Otsin aikana voinut tuntea vähäisiä kaikuja tätini kertomasta Virosta 1930-luvulla, niin nyt ei sitä Viroa varmaan enää ollut.




Riston kirja kertoo Virosta joka vuosikymmenien jälkeen alkoi syntyä. Hän osui maahan jo pian laulavan vallankumouksen jälkeen. Se meidän lehti oli Kemun lehti ja Kemu puolestaan aloitti Provinssi-rock-festarit. Risto tuli tutuksi sieltä.

Uskaltauduin Suomenlahden yli viimein vuosi sitten syksyllä. Risto tuli mainostaneeksi Tallinnan rock-kahvilan esitystä. Siellä yhtenä syyslauantaina soitti lapualainen Miljoonasade. Pääsin kävelemään ympäri Tallinnaa ja mietin missä kaikkialla täti olisi voinut olla. Kadut ovat varmasti paikoillaan. Vai pommitettiinko kaupunkia sodan aikana?

Viro ei ole Suomen veli tai sisko, vaikka tuntui tutulta. Se kaupunki ei ollut niin pilattu kuin Helsinki on. Matkalla sinne katsoin Lauttasaarta, sieltä Tallinnan lautalta, ranta ei näyttänyt samalta kuin mitä se oli silloin kun asuin siellä 1970-luvun alussa. Se ei ole yhtään sama, kuin mitä se oli silloin kun äiti ja isä asuivat siellä vuonna 1944.

En tiedä pommitettiinko Lauttasaarta. Sitten: merissä tärkeitä ovat juuri rannat.

Tallinnassa satoi kaksi päivää vuosi sitten. Luin sen Vastarannan lumon.  Olen usein ajatellut Tallinnaa kävellessäni Vuosaaren rannalla. Sanovat että kirkkaalla ilmalla sieltä näkyisi Viro. Risto kertoo Viron 1990-luvusta, kun se maa ottaa kiinni menetettyjä vuosikymmeniä. Suomessa oli lama ja siitä kärsivät toisen ja kolmannen sukupolven ihmisetkin vielä.  Pankkien rahat säilyivät jossakin?




Kirjassa virolaiskoira löytää uuden ihmisen ja pääsee isossa laukussa lautalla Suomeen. Koiran uusi isäntä oli ollut joskus aikoja sitten, Neuvosto-Eestissä, rakentamassa Viru-hotellia. En asunut siinä hotellissa, mutta kyllä se näytti vähän varoittavalta esimerkiltä.

Matka sateessa sieltä sataman läheltä Kumun museoon oli puistoineen kaikkineen hyvä,  rauha tuntui ja oltiin kaukana ainakin 1930-luvun aatteiden taistelusta, joista olin kuullut jo 1960-luvulla. Liikennemerkissä varoitettiin oravista!

24.10.19

Annan silmät II

Anna ei oikein nähnyt lukea enää, vaikka oli hänellä iso suurennuslasi. Kerran luulin, että Anna oli surullinen tai oli juuri itkenyt, kun pyyhki silmiä ja silloin Anna sanoi että kun sulla on nuoret silmät niin etsi se suurennuslasi kun hän ei löydä sitä. Löysin suurennuslasin kamarin kirjoituspöydältä ja vein. Ne toiset siinä kamarissa nyökkäsivät, vaikka rypistivät kulmiaan. Anna sanoi kun tulin takaisin, että hys. Ehkä  meillä oli salaisuus.  Kulmien rypistäminen johtui usein minusta. Mutta oli sunnuntai, oltiin isoäidin luona ja radiosta kuului jumalanpalvelus.

Tajusin sitten jonkun huomautuksesta että Anna ei näe hyvin koska on vanha. Niin vanhoja kuin Anna ei ollut muita siinä päässä pitäjää, kirkolla kuulemma oli ollut joskus. Annalla oli kirkkaat silmät, vaikka niistä joskus valui vesi. Mutta sitten veden läpi näki selvästi, kivet ja kaikki ja Annan silmissä oli pieniä hiekanjyvästen näköisiä niin kuin purojen pohjalla on.

Isopapan kylässä kuljettiin niin, että naisilla oli pitkät harmaat hameet ja pitkä huivi päässä, huivi oli musta. Olin kuullut niitä veisaamassa naapurissa. Livahdin sinne katsomaan kun tietä pitkin meni sunnuntai-iltapäivänä niitä pitkähameisia. Kyllästyin kuitenkin pian, koska ei siitä tullut mitään sen kummempaa. Suurin osa niistä naisista oli vanhoja ja heillä oli kimeät ja särisevät äänet. Muutama nuorempi nainen ja joku mies eivät muuttaneet niitä ääniä yhtään sen paremmiksi. Livahdin keittiöön ja siellä joku täti huomasi ja antoi minulle keksin. Täti antoi sitten vielä toisen, jonka panin takin taskuun.

Pihalla rupesi koira ulvomaan. Se suuntasi kuononsa kohti taivasta ja ulvoi. Se kuulosti samalta kuin se vanhojen naisten veisuu.  Toinen täti oli keittiössä isoisän luona ja kysyin siltä miksi ne ihmiset ovat naapurissa ja ulvovat. Täti hymyili, että niin he haluavat tehdä sunnuntai-iltapäivisin. Sitten täti antoi mehua lasillisen ja kiitti keksistä. Kertoi että isopappa oli sairas. Sanoin että pitää mennä katsomaan. Ei, sanoi täti, vietiin kaupunginsairaalaan.

En ollut koskaan ennen tuntenut ihmistä joka oli viety sairaalaan. Täti katsoi ja kysyi että mennäänkö huomenna katsomaan pappaa? Ajattelin että ne kimeä-ääniset naiset olivat jotenkin yhteydessä sairaalaan ja tiesin jo että siellä kuoltiin.

Ei menty sairaalaan. Isä tuli hakemaan kotiin. En olisi halunnut mennä kotiin. Kukaan ei halunnut minua sinne. Sen verran olin jo oppinut. Mutta isä sanoi että siellä on jotain minkä voisin haluta nähdä. Isää yleensä olin uskonut. Mentiin linja-autolla juna-asemalle ja sitten pitkän ajan kuluttua ja kun olin nukkunut suuren osan matkaa ylhäällä tavaratelineellä junavaunussa, oltiin kotona. Tavarateline oli kuin verkko, jota isä selvitteli järven rannalla. Olin istunut kivellä ja katsonut.

Asemalla odotti hevonen sieltä kodin kylästä ja siinä oli renki isosta talosta. Isä sanoi että ei sitä poikaa saanut rengiksi kutsua vaikka se olikin. Kun kysyin miksi, niin isä luuli että kysyin miksi ei saa, vaikka tarkoitin kysyä että mikä se poika sitten oli. Se oli päiväläinen, sanoi isä. Se päiväläinen juna-asemalla ei ollut se mitä halusin nähdä. En muista yhtään mitä siellä oli silloin. Ei semmoista jota olisin halunnut. Ehkä se oli se vauva, joka kiljui?

Monta vuotta myöhemmin ymmärsin että olin valokuvannut noita juttuja päähäni. Tiesin kyllä jo silloin, siis kun päähän tuli niitä kuvia ja ihmisten puheita, että ne eivät lähde sieltä enää pois.  Aikuiset puhuivat joistain vanhoista ihmisistä että ne ovat hassahtaneet, mutta olen aika varma siitä, että ne vanhat vain katsoivat niitä tallennuksiaan.

Esimerkiksi Anna oli joskus kertonut millaista oli ennen kuin sitä päätykamaria oli rakennettu ja miten hän oli kulkenut pää kolmantena jalkana tuvasta navettaan tien yli ja takaisin. Kosketin Annan päätä, jossa ei ollut huivia, ja Anna ensin hymyili ja sitten rupesi nauramaan ääneen. Sitten Anna kysyi että miten hän muuten olisi päässyt nopeasti katsomaan miten vasikka jaksaa kun piti vielä hakea puita hellaan takaisin tullessa? Että pään on pakko olla kolmas jalka. Sanoin että sinä ajattelet sen matkan. 


Anna osasi ajatella. En muista mistä olin keksinyt ajatus-sanan, mutta se oli vähän niin kuin huone, jossa on asioita joita voi kutsua luokseen. Joku oli sanonut että ajattele nyt vähän, iso ihminen. En kyllä ollut mielestäni kovin iso.

Että Anna kulki pää kolmantena jalkana sopi oikein hyvin myös minun päässäni olevaan huoneeseen. Ymmärsin mitä Anna sanoi. Minä en olisi ylettynyt vielä kuorimaan perunoita siinä hellan vieressä, mutta katselin kun Anna kuori. Hän selitti mitä tekee. Minun pitäisi mennä hakemaan talon toisesta päästä vähän maitoa. Annalla oli pieni maitokannu, mutta siinä oli hyvä kahva, osasin kyllä tulla takaisin läikyttämättä maitoa. Sitten me syötäisiin kaksistaan perunakeittoa. Keittiössä täti antoi maitoa kannuun ja kysyi että jos antaisi vähän tilliä siihen keittoon. Mitä, minä kysyin. Täti käski maistaa. Ei se ollut tuttu maku, mutta ei se pahaakaan ollut.

Anna näytti miten saksilla leikataan tilli. Sakset olivat liian isot, en minä niillä saanut mitään leikatuksi. Olin nähnyt vähän aiemmin sen tädin leikkaavan lampaalta villaa niillä saksilla. Ei nuo ole sakset, sanoi Anna, ne on kerittimet. Osasin sanoa r-kirjaimen hyvin ja Anna ihmetteli että ei ollut huomannut että osaan.




Nyt minulla on kiusaus sanoa että sillä hetkellä opin, mutta kyllä se johtui siitä, että monissa lauluissa on r-kirjain. Olin kuunnellut niitä kimeä-äänisiä vanhoja naisia siellä isopapan naapuritalossa, mutta en muistanut miten ne veisuut menivät. Kuuntelin paljon laulua, tädit lauloivat ja isäkin mörisi, ihmisten puheenkin opin siitä miten ääni nousi ja laski. Kaikkia kirjaimia pystyi harjoittelemaan. Minulla oli hyvät hampaat, joiden väliin voi panna kielen ja sana muuttui.

R-kirjain oli siinä, mitä päiväläiset sanoivat hevosille kun sen piti pysähtyä. Sitä oli pitänyt harjoitella paljon, koska pian piti osata jo ajaa hevosella itsekin. Olin päässyt jo kerran pitelemään ohjaksia ja yritin käskeä Hulia pysähtymään, mutta se ei totellut. Täti minun takanani sanoi että ei kuules, Huli menee omaa tahtiaan. Täti sanoi että se voi joskus olla ilkeä. Miten, minä kysyin. No jos antaa sille leipää, niin se voi puraista, hän sanoi. Ei se sitä tarkoita, minä sanoin. Täti vähän ihmetteli ja sitten kun päästiin pihalle, niin antoi takin taskusta palan leipää ja sanoi että siinä, anna Hulille. Menin sen luo ja se otti hyvin varovasti leivän kädestäni niillä paksuilla huulillaan. Täti hymyili. Minä sanoin sille, että se tuntee minut.

Lähdin Annan luo sanomaan hyvästejä. Anna oli pakannut sokerikon ja hopealusikan sanomalehtipaperiin ja antoi minulle käteen. Että pidät sitten huolta, et päästä laukkuasi putoamaan. En päästänyt.  Nyt kun kirjoitan tätä, en käsitä minne se sokerikko ja lusikka olivat joutuneet. Lusikassa oli pieniä reikiä, jotka olivat tähden muotoisia. Varmaan joku pihisti sitten vuosia myöhemmin opiskelijakämpästä. Siellä se minulla oli. Kuljetin sitä siihen asti mukanani, kun se eräänä päivänä ei enää ollut siellä alivuokralaiskämpässä. Siinä keittiön pöydällä, vahaliinan päällä.





Olin miettinyt pään olemista kolmantena pyöränä.  Kun kerroin tädille siitä juoksemisesta pää kolmantena jalkana, niin hän selitti minulle että Anna tarkoitti menneensä väkkäränä. Nyökkäsin. Se vielä kysyi erikseen että tiesinkö mikä on väkkärä ja sanoin nähneeni sen kotona naapurin pojalla ja oli ollut vappu. Se oli vähän niin kuin lappalaisten neljän tuulen lakki. Sellaisten lakkien kuvia olin nähnyt lehdissä. Ja tiesikö täti että minulla oli poronnahkatossut kotona?  Täti oli kuullut että minun kotonani lattia ja seinät olivat hatarat ja ikkunoista tuuli sisään.






Siinä mentiin aikamme, kotona. Halusin aina Annan luokse, mutta koko aikaa en päässyt olemaan. Isä ja äiti sanoivat että Anna on jo vanha, vanhoille ei pidä mennä vaivaksi. Äidillä oli vauva ja minun piti olla pikkupiikana. Mutta ajattelin että jos pääsen sieltä vielä tädin, isoäidin ja Annan luo, niin sitten lähden jo reellä hevosella kiertämään järven. Huli osasi senkin tien, siellä oli se hiekkakuoppa.

17.10.19

Annan silmät

I
Onkohan silmissä niin että ruskea sisältyy jollain lailla vihreään, miten ne värit sekoittuvat? Ja sitten: mistä minun tummansiniset silmäni ovat peräisin? En muista kellään olleen tämänvärisiä silmiä, tässä tai toisessa suvussa. Annan silmiä en kyllä en onnistu saamaan silmieni eteen enää. Ehkä näen hänestä unta ja muistan sitten. Mutta sen muistan että hänellä oli kuparinruskeat hiukset yli 90-vuotiaana, no, on hän ollut vähintään 94-vuotias, kun kampasin hänen hiuksiaan, niin kuin joka sunnuntai kun olin siellä.  Hiukset olivat kiharat ja silkkiset.

Olin 4-5-vuotias silloin. Kyllä hän katsoi minua. Mutta minkävärisillä silmillä?  Onko silmien värin periytyminen sattuma vai välttämättömyys? Miksi katseeseen sisältyy väri? Silmiin kiinnittyy katse sen takia, että niissä näkyy senhetkinen tila. Terävä katse on erilainen kuin uninen. Ehkä näen hänestä unta joka ei olisi mustavalkoinen niin kuin se valokuva. Siinä hän on nuori, mies on vanhempi ja keskellä on oikea isoäitini pikkutyttönä.




Muistan Annasta  hiljaisuuden joka siinä kamarissa oli. Siellä ei edes pörissyt yksikään kärpänen. Ei tuntunut yhtään pahalta. Sain mennä hänen luokseen ja olla aivan vain hiljaa. Katsoin pienen ruokapöydän ja lipaston pöytäliinoja, ei sellaisia ollut muualla, ohutta kangasta, hienoa ja valkoista. Ei puhuttu paljon, vähän kysymyksiä ja vastauksia. En minä ollut välttämättä se kysyjä. Haluatko hopeateetä, hän kysyi. Oleminen hänen vieressään siinä sängyllä oli täysin vaivatonta. Sitä ennen ja sen jälkeen ei ollut ketään niin mutkatonta ja selvää.

En  kuullut kenenkään väittävän että isoäiti olisi ollut höpsähtänyt tai että pää oli pyörällä.  Lapsena en olisi tiennyt mitä tarkoittaa olla höpsähtänyt. Ja: jos hän olisi ollut, sekin olisi ollut täysin normaali asiaintila. Annasta olin varma. Sitten vielä: olin ainoa joka kutsui häntä Annaksi. Muille hän oli isoäiti tai äiti. Oikeasti hän oli vielä vanhempaa sukupolvea.

Välistä puuttuu muisto isoisästä, joka kuoli kun olin 2-vuotias. Mutta muistan hänen isänsä, joka oli silloin 100-vuotias. Se oli siis ikäpolvea joka oli syntynyt joskus 1850-luvulla. Noissa tapauksissa siis Isopappa 1847 ja Anna  taas 1855. Kumpikin on elänyt läpi 1860-luvun nälkävuodet. En tiedä miten he sattuivat jäämään henkiin. Anna oli kyllä isosta talosta, mutta isoisä ei. Nämä olivat isovanhempien vanhempia. Kun nämä tulevat mieleen pitää olla tarkka.

Anna antoi minulle sokerikon ja hopealusikan. Ne ovat hävinneet. Paljon muutakin on hävinnyt.  Isopapasta muistan silmälasit jotka sain ottaa käsiin. Niissä oli sangat jotka taipuivat.  Hänestä piirretty kuva oli poissa kun kävin viimeksi, se on toisessa pitäjässä kuin missä Anna asui. Poissa on myös Könninkello, joka ei enää käynyt. On minulla kirjoja sieltä kirjahyllystä. Se on tärkeintä.



Jotkut uskonnolliset jutut osuvat oikeaan, niin kuin kerjäläismunkistot tai  muuten vain kaikinpuolisesti  aineellisesti köyhä elämä. Ajattelin typeriä ja ahneita ihmisiä, joista kuulin kertomuksia. Isoisän naapuritalossa oli vanhaisäntä, jolla oli kirjoituspöytä ja siinä kansioita. Joskus kurkistin mitä niissä oli, viivoja ja sarakkeita. Täti siellä sanoi että ei saa häiritä. Isoisän talossa sanottiin että manttaalejaan lukee. Mutta oli sielläkin kirjahylly.  En olisi voinut kuvitella että kukaan siitä talosta olisi asunut ja elellyt Annan kanssa. En tiedä olivatko he ikinä tavanneet.

Joku Annassa veti puoleensa, sanoivat että pitkällä iällä on salaisuus.  Ehkä hän rauhallisesti odotti että mies kuolisi pois, sitten odotti yhtä rauhallisesti sitä että hänelle varataan oma nurkka ja kamari jompaan kumpaan kahdesta talosta. Hän sai oman oven ja omat portaat. Hänellä oli oma pieni hella, kaunis kuin koru, krumeluureja uunin ovessa ja kiemuraisia kirjaimia.

Annalla oli ollut kaikkiaan kuusi lasta, mutta vain kaksi säilyi hengissä. Lapset tappoi todennäköisesti kurkkumätä tai tulirokko, aina sanottiin että tuli tauti ja tappoi. En tiedä oliko siinä pitäjässä kulkutautisairaalaa, vain isoimmissa pitäjissä taisi olla.  Kävikö lääkäri edes lapsia katsomassa?  Mahtoiko pitäjässä olla lääkäriäkään, silloin joskus 1880-luvulla? Silloin ei ollut nälänhätää enää. Edellisen sukupolven lapsista oli mennyt moni nälkään. Anna ehkä ajatteli, että hän odottaa rauhassa ja katsoo miten hän saa olla vanhuutensa, ainakin sen loppuajan. Taloissa ja siinä kylässä oli kyllä elämää. Nuoria rupesi lähtemään niillä main Etelä-Suomen kaupunkeihin. Anna osasi lukea ja kirjoittaa.

Kun kampasin hänen pitkää, tummanruskeaa ja kiharaa tukkaansa, olin kyllä aivan hiljaa, sillä Anna kuunteli radiosta jumalanpalvelusta. Olin perinyt häneltä kiharat hiukset, ne olivat hypänneet kahden polven yli minun päähäni. Ehkä nämä ovat niitä satunnaismutaatioita, sanon nyt. Joku geeni vetää hiukset kiharaan.

Annan hiljaisuudessa oli jotain. Tuskin ihminen tottuu ikinä semmoiseen että lapsi kuolee. Tai että heitä kuolee monta.  En edes tiedä olivatko ne kuolleet lapset tyttöjä vai poikia. Ehkä joku heistä oli ollut vähän saman näköinen kuin minä. Mutta olin sillä hetkellä ainut lapsi niissä kahdessa talossa. En ollut siellä aina, mutta pääsin sinne kun äiti ja isä tarvitsivat rauhaa.

Ovien paiskomista harjoitettiin ahkerasti siellä isän ja äidin perustamassa kodissa. Kumpikin niistä paiskoivat ovia. Jos minä paiskoin ovia, siitä hyvästä minua lyötiin tai tukistettiin. Äiti kysyi että keneen tuosta on tuommoinen tullut ja kihara tukka vielä. Isällä oli kiharatukkainen pikkuveli. Mutta se oli mukava poika enkä ymmärtänyt mitä vikaa sen tukassa oli. Kun kotona oli rauhallista, kerroin että kampasin Annan hiuksia sunnuntaiaamuisin.  Äiti ei pitänyt ajatuksesta. Sanoin että Annalla oli kihara tukka. Isä sanoi että niin oli hänen veljelläänkin.  Äidin suu meni viivaksi ja isä katsoi minua ja veti oman suunsa vinoon hymyyn.

Sitten muutaman vuoden päästä turnipsipellolla ja heinätöissä kuuntelin kun päivämiehet, järven toiselta puolen isosta talosta olevat työmiehet, kertoivat juttuja niistä kylistä ja niistä taloista. Ne vähän minua vanhemmat päiväläiset tiesivät kaiken mitä siinä päässä pitäjää tapahtui. Yksi niistä päiväläisistä ei tullut jonain kesänä töihin ja kertoivat, että pääsi naapuripitäjän nauhatehtaalle palkkatöihin.

Kävin silloin koulua, mutta enkä tiennyt miksi jotkut käyvät päivätöissä mutta jotkut taas palkkatöissä. Kuuntelin vain. Rupesin hitaasti ymmärtämään että ne pojat ja muutama tyttö olivat minun ikäisiäni., ehkä ihan vähän vanhempia. Mutta ei heille annettu mahdollisuutta käydä koulua, niin isä kertoi. Olisi pitänyt mennä kouluun naapuripitäjään ja kotona olisi työtä vaikka kuinka.  Ehkä päiväläinen säästi aikaa ja rahaa kun sai työstä ruuan heinäntekopäiviksi.  Päiväläisten kotitalo oli järven toisella puolella. Anna kysyi kuinka monta oli ollut syömässä heinätöiden jälkeen. Osasin laskea. Anna sanoi että sinun sukulaisias ovat.

Se tehtaasta työn saanut meni sitten tekniseen kouluun Tampereelle. Yksi toinen pääsi Jyväskylään opettajaseminaariin, yksi jäi pitämään taloa, mutta se ei oikein osannut pitää sitä taloa vaan tuli myyneeksi sen. Anna kysyi joskus hiekkakuopasta että oliko ollut kuormia sementtitehtaaseen. En minä sellaista ymmärtänyt. Kysyin miksi talossa eikä siinä koko kylässä ollut sähköjä, mutta siinä naapurikylässä oli. Olin minä sähkölamppuja nähnyt muualla, kotonakin oli.

Anna pyysi katsomaan. Otti seinältä naulasta öljylampun, asetti pöydälle, kiersi kuvun irti, pyysi minua antamaan sakset pöydän laatikosta ja sanoi kiitos ja käski katsoa. Lampun kieli oli musta. Anna kiersi nupista kieltä esille ja leikkasi sen mustan irti melkein kokonaan. Se kieli syöttää tuosta pohjasta öljyä, katsopas. Olin minä ennenkin nähnyt tädin ja isoäidin tekevän sen, mutta Anna teki hitaasti.  Hain tulitikut hellan vierestä.



Yhtäkkiä eräänä aamuna


No niin. Anna ja minä istuttiin pöydän ääressä ja syötiin leipää ja kastettiin sitä hopeateehen. Anna sanoi sen ”No niin.”  ja tarkoitti sitä, että mitä sinä sähköllä. Annalla oli siinä valossa pienet ja kirkkaat silmät.  On omituista että en vieläkään näe hänen silmiensä väriä. Oli sadepäivä ja sellaisena sai polttaa lamppua päivälläkin. Annan kamarissa oli kaksi ikkunaa, toinen tielle ja toinen puutarhaan. Ikkunan alla kukkivat leijonankidat. Kysyin niiden nimestä ja Anna käski katsoa seuraavan kerran kun kissa haukottelee, että eikö ollut samannäköinen kuin tuo kukka.






tilhet tulivat!
 
 Leijonat ja kissat ovat sukua, Anna kertoi. Sinulla se on oikea leijonanharja tukaksi, Anna hymyili. Silmät sillä menivät sirrilleen. Sitten hän meni sängylle pitkäkseen ja sanoi että menepäs etsimään kissaa, pitää ottaa nokkaunet.  Menin portaita alas ja tien yli navettaan. Tiesin missä kissat pitivät sadetta. Siinä navetan viereisessä ladossa.

29.9.19

Kenraali Custer ja lakotat

Eilen kävin katsomassa joutseniani. Siinä ne patsastelivat keskellä lahtea. Oli niillä työn tynkääkin, niiden piti putsata itseään. Viimeksi kun kävin niitä katsomassa yli viikko sitten, siihen tuli katsomaan toinen vanhempi nainen, kun lepäsivät siinä koivujen alla ja sanoi vähän moittivasti, että ovat niin likaisia. Yhdellä oli kaula ruskeana.

Osoitin kädellä siihen merenlahden suuntaan. Kyllä se tiedetään, että pohja on täynnä myrkkyjä, mutta kun lisäksi ihmiset avaavat talojen viemärinsä kohti sitä merenlahtea. Ei näin mones kerta oikein tunnu enää vahingolta, vaan tavalta toimia. Nainen sanoi että joutsenet ovat valkoisia ja ylväitä. Niin ne taitavat olla Yrjö Kokon Laulujoutsen-kirjassa. Mutta Kokko puhui Lapista jonne nämä laulujoutsenet muuttavat keväisin. Syksyisin lähtevät mahdollisimman myöhään, keväisin liukuvat alas lahdelle jään päälle.

Siellä näkyi kymmenes joutsen kauempana uiskentelemassa. En nähnyt sitä läheltä, mutta ei näyttänyt poikaselta. Nämä seitsemän poikasta ovat selvästi harmaita. Ja se viimeviikkoinen ruskeakaulainen oli saanut kaulansa huuhdelluksi. Joku näillä kävelyilläni pysähtyi kertomaan että syksymmällä on ollut kyllä muutakin joutsenporukkaa tässä. Kokoontuvat lähteäkseen. Tai sitten tuo yksinäinen voi olla tämän vanhan parin edelliskesäinen poikanen. Katselin sitä, eikä sen lähistöllä näkynyt muita isoja lintuja. Eivät kai joutsenet heti ensimmäisenä kesänä pesi? Olen kyllä lukenut semmoistakin, että joutsen voi olla harmaa vielä seuraavana keväänäkin. 

Isompien vesistöjen rannoilla on ollut jo isoja parvia. Eilen joku kertoi että hanhet ovat muuttaneet viime viikolla jo. Ja kurkia on mennyt nyt.




Pihalla näkyy paljon pikkulintuja. Kun lehdet ovat vielä tiukasti puissa kiinni, niin en osaa sanoa mitä ne ovat, pujahtelivat lehtien väliin ja tirskuttivat. Talitinttejä ja västäräkkejä on kyllä näkynyt. Ja tervapääskyt  lähtivät jo muutama viikko sitten. Ne taitavat mennä Niilin yläjuoksulle asti. Jotkut meidän joutsenemme menevät vain Tonavan suistoon. Tai Ranskan isoille joille, jotka nekään tuskin ovat hirveän puhtaita enää.

Nämä joutsenet eivät kovasti enää ihmisiä säiky. Poikasten vanhemmat olivat kyllä kaula pystyssä heti kun ihmisiä lähestyi, silloin viime viikolla, kun olivat päiväunilla koivujen alla.  Kyllä ne pitävät poikasista huolta, vartioivat. Sitten täytyy vain toivoa että niillä on talveksi puhtaampi vesistö kuin tämä.

Eilen ne kyllä kuulivat kun tulin lähemmäksi ja avasin kameran, mutta eivät enää säikähtäneet, niin kuin  poikaset joskus kuukausi sitten säikähtivät. Kamerasta tulee selvä klik-ääni, ehkä useimmat ottavat kuvia puhelimillaan. Minulla ei sellaista puhelinta ole. Enkä sellaista tarvitse, toivottavasti ikinä. Siinä on teksti niin pientä että ei sitä näe lukea.

Tuntuu kyllä edelleen oudolta täällä kotona tämä hiljaisuus. Korvani eivät toimi muutenkaan, mutta nimenomaan ne lasten äänet jäävät puuttumaan. Tänään satelee vähän väliä, ei paljon, mutta sen verran että lapset eivät mene ulos. Korttelin lapset ovat etelästä tulleita eivätkä ole tainneet tottua jatkuviin sateisiin. 



Viikko sitten olin kuulemassa viiden lapsen kiljumista ja leikkimistä ja se oli särkeä korvat. Nyt tajuan että rupesin ilmeisesti tottumaan siihen jo. Samanlaista meillä oli kommuunissa Hesassa, viisi lasta touhusi yhdessä, vaikka ei heitä samaan aikaan tainnut viittä olla. Sotken vuosia kun  niistä ajoista on jo yli 40 vuotta. Olisivat ehkä voineet olla, mutta vanhin oli ehtinyt syntyä jo ennen kommuunin perustamista. 

Katselin niitä lapsia ja mietin miten onnekkaita he ovat. Maailmassa on valtavia pakolaisleirejä ja niissä on sekä naisia että lapsia. Pahinta on että Suomen hallitus ei tee päätöstä Syyrian pakolaisleirin suomalaislasten hakemiseksi pois. Ne lapset ovat  Suomen kansalaisia. Niin ovat suomalaisia ne äiditkin, mutta heidän poishakemistaan ei ilmeisesti suunnitella ollenkaan. 

Onhan tämä ongelma. Äidit ovat menneet sinne Isis-morsiamiksi, ilmeisesti sellaisen pitää hyväksyä sharia-lait ja kaikki. Mutta Suomi on allekirjoittanut ja ratifioinut lasten oikeuksien sopimuksen. Niin ja ihmisoikeussopimuksen. Mutta kaikesta huolimatta Suomen kansalaisuutta ei ehkä voi ottaa pois äidiksi tulemisen vuoksi? En oikein käsitä tätä kuviota.

En tiedä onko missään päin maailmaa käsitystä siitä, voiko fundamentalistisesta uskosta parantua. Tarkoitan sellaista uskontoa joka pitää sotimista välttämättömänä, että siis olisi jonkinlainen pyhä sota. Uudelleenkasvatusleireillä puolestaan on totisesti musta maine kun ajattelen esimerkiksi Pol Potin hirmuhallintoa Kambodjassa. 

Maailman hirmuvaltiaat eivät ole suinkaan kuolleet, mutta koko Taliban-al-Quaida-Isis -juttu on käsittämättömän takaperoinen juttu. En käsitä sitä nimenomaan sen takia, että se tuntuu itsetuhoiselta. En tiedä onko olemassa enää muunlaisia lapsia ja naisia tuhoavia yhteisöjä kuin uskonnollisten fundamentalistien yhteisöt. Jonkinlaista kollektiivista hulluutta? 

Sinänsä patriarkaatti tietysti voi hyvin. Tuskin se on ikinä missään kannattanut tyttöjen koulutusta. Tytöt menevät kuitenkin naimisiin, mitä he koululla. Kaikkialla maailmassa tasa-arvosta puuttuu isoja palasia. Naiset eivät ole ihmisluokka, he eivät ole edes vähemmistö, vaan kyllä heitä on yli 50% ihmisistä. Aivan tavallisen patriarkaatin mielestä äitien ei ole välttämätöntä osata lukea ja kirjoittaa, riippuu tietenkin perinteistä? Miten se jälkikasvu sitten tulee löytäneeksi sivistyksen pariin? Tai oppii edes lukemaan ja kirjoittamaan?

Se ehdotonta valkoisten miesten ylivoimaa kannattava porukka niputtaa orjuutettavien joukkoon vielä tummaihoiset miehetkin, vaimoineen ja lapsineen tietenkin. Ihmiset ovat aina matkustaneet, asettuneet jonnekin ja ruvenneet toimimaan yhdessä jo paikalla olijoiden kanssa. 

Ajattelen yhtä Floyd Westermanin biisiä: ”And you came to this land because you wanted freedom, but that you have forgotten now that you are free!”, joka on osa tarinaa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista. Floyd Westerman kuului muistaakseni lakota-heimoon. Tuon älppärin nimi oli Custer died for you sins, jossa nimilaulussa kerrotaan Little Big Hornin taistelusta. Se oli viimeinen ja päätyi valkoihoisen kenraalin tappioon.  Valkoihoiset tappoivat alkuperäiskansat pois tieltään. Joitakin jäi henkiin. Kansansirpaleet alkavat löytää toisiaan vähitellen. Tuho on ollut niin paha, että aivan kaikkea tuskin saavat enää korjatuksi.

Nyt kun Yhdysvallat ja Meksiko riitelevät maahantulijoista ja miettivät rajojen piirtelyä toisennäköiseksi, tosin äänessä on lähinnä Pohjois-Amerikka, niin yhä useammin olen lukenut protestiääniä alkuperäisten asukkaiden suunnalta.  Heidän mielestään rajat olisivat voineet mennä heimorajojen mukaan. Monilla intiaaniheimoilla oli aivan oikeita valtioita ja he tekivät aivan oikeita valtiosopimuksia, mutta eivät aavistaneet että valkoihoiset eivät sellaisista sopimuksista välitä. Ne siis olivat valtiosopimuksia aivan niin kuin eurooppalaisillakin on, kun sotien jälkeen on sovitettu rajoja. Mutta Yhdysvallat on rikkonut ne sopimukset. 

Tuo oli nyt sellainen yritys miettiä, mitä rasismi on. Kummallista siinä on se, että ihmiset kiinnittävät niin kovasti huomiota ihonväriin. Ihmisethän syntyvät tietynvärisiksi eivätkä kykene valkaisemaan itseään vaikka kuinka yrittäisivät. Valkonaamat yrittävät saada rusketusta tummaihoisten ylläpitämien turistirantojen rannoilla, mutta ei se rusketus kestä.

8.9.19

Vyöhyke erämaassa, Siroa lukiessa

Sain kirjan luetuksi loppuun. Siinä lopussa oli käänne jota en osannut odottaa: jonkinmoinen messiaaninen tulevaisuudenuskon lupaus. Tuntui oudolta. 

Sitä voisi tietenkin analysoida siitä kulmasta, että siinä samassa maailmankolkassa ne israeliitit elivät kuin missä ihan naapurissa ovat olleet islamilaisen kalifaatin ihmiset. Voi siis osoittaa, että täältä nämä monoteistiset hirviöt ovat peräisin. Sen verran vakavahenkinen kirja on, että myyttisten olioiden joukossa ovat Saatana ja Jumala, ja tuodaan siinä gnostilainenkin uskonsirpale samaan joukkoon.  Sitten voi miettiä sitäkin, mitä Freud kirjoitti Mooseksesta ja monoteismista.

Uskontopohdiskelun voi kuitata sillä että kun ihmiset tuskin osasivat lukea, niin ne menivät temppeleihin kuuntelemaan mitä kirjanoppineet sanoivat. Paitsi että se toora ei ole kirja vaan käärö. Ja Mooseksella oli laintaulut, savea varmaan. Ei tulisi mieleenkään epäillä etteikö kaikenlaisia, toistaitoisiakin, huutajia siellä erämaissa liikkunut. Ja että siellä on ollut kapinanpoikasia, kun kansat ovat vaeltaneet ja johtajat ohjanneet erämaahan, jossa tuskin on ollut maitoa ja hunajaa sen enempää kuin nytkään.



Muistan lapsena leikityn leikkiä jonka nimi oli ”seuraa johtajaa”. Se ei kiinnostanut kovin pitkälle, koska ne johtajaksi valitut olivat siitä samasta isommasta pihapiiristä. Ennemmin piti kysyä että miten niin, mikä johtaja se tuommoinen on. Millä perusteella? Mutta leikki päättyi useimmiten siihen, että ruvettiin laulamaan. Siinä voi olla muuten ero tämän päivän lasten juttuihin: me voitiin ja saatiin lopettaa tyhmä johtaja-juttu siihen, että joku aloitti laulun. Voi olla että juuri siinä pihapiirissä oli enemmän musikaalisia ihmisiä. Mutta luulen kyllä että kysymys on asetettava toisin: silloin melkein 70 vuotta sitten oltiin vapaampia kuin tämän päivän lapset ovat. Nyt eivät uskalla puhjeta laulamaan kesken kaiken! Sitä paitsi me lauloimme niin että piha raikui.

Tämä vie takaisin siihen Mooses-juttuun joka kyllä Vanhassa testamentissa kerrottiin niin lujaa parta täristen ja harmaahapset heiluen, että lapset siksi hetkeksi taukosivat. Sen sijaan minun ei tarvinnut mennä ”sunnuntaikouluun” sen jälkeen kun siellä harmaatukkainen nainen uhkasi maailmanlopulla ja tulipallojen polttamisella, jos joku meistä tekee yhtään mitään pahaa. Vanhemmat sanoivat etteivät lasten tekemiset mahdu muuttamaan maailmaa niin paljon että tulisi tulta ja tulikiveä. Olen unohtanut jo miksi sitä sunnuntai-koulua kutsuttiin. Vaikka silloinkaan eivät läheskään kaikki käyneet siellä seurakuntatalossa. Pyhäkoulu! Mistähän pyhästä oli kysymys?

Jostain syystä se yhtenäiskulttuuri alkoi murtua jo 1950-luvun alussa. En ole varma siitä mitä Juha Siro tarkoitti kirjassaan Yllämme kaartuva taivas. En tiedä miksi oli niin tarpeellista että siinä lopussa oli vastasyntynyt lapsi. Kumpikas se muuten oli? Taisi olla tyttö. 

Tässä on toinen outous lapsen elämässäni. En ole ikinä osannut pitää sukupuolta ollenkaan kovasti tärkeänä. Olin siis sitä mieltä että se ei ratkaise ja jos joku väittää että sen sen tekee, ei ole silloin kyllä katsonut kovin tarkkaan ympärilleen. Silloin vuoden kaksi alle kouluikää en osannut sanoa sitä vielä. Mutta laulujoukkomme oli tyttöjä ja poikia enkä muista että kukaan jäi syrjään tai sivuun.

Olen sekä isän että äidin puolelta pienviljelijäsuvusta. Isä ja äiti ovat jollain tavalla olleet talonpoikaiston kannalla, vaikka isä olikin jo päässyt yliopistoon. Isän isosisko pääsi sinne ensin. Siitä siinä ehkä on kyse. Jos asettaa aika tasa-arvoisen pientalonpoikaiston työnjaon ja koulutuksen samalle janalle, niin siitä saattaa tulla käsitys että sukupuoli ei ole onnen este. Kansakoulut jo olivat kaikissa pitäjissä ja melkein kylissäkin. Ihmiset osasivat lukea ja kirjoittaa, lehdet rupesivat ilmestymään.

Sitten toisaalta käsitän sen, että jos joku tulee perheestä, jossa jompi kumpi vanhemmista on alistetussa asemassa ja joutuu pelkäämään, niin silloin se lapsi ei ehkä saa samaa käsitystä asioiden tilasta kuin minä sain. Ehkä siis sain, aikuiset olivat minusta kyllä epäjohdonmukaisia: välillä jostain ei-sanasta johtui periaate, joskus taas oikku. Yhtäkkiä asiat saattoivat mennä päälaelleen. 

Mutta olen aika varma siitä, että varhaisen lapsuuden käsitys siitä, millaisiin ihmisiin voi luottaa, voivat olla aika pysyviä. Minulla oli aikuisia tukena suunnilleen koko ajan. Ne eivät olleet läheskään aina oman perheen aikuisia. Eikä niistä hirveästi ollut edes aikuisen malliksi, sen verran ankaraa kotielämä oli joskus.

Sitten on tietysti ihmisyhteisö, kylä, kaupunki, valtio. Sillä on omat painotuksensa, kulttuurievoluutio oli hidasta, vuosisatoja, tuhansia ja miljoonia meni ennen kuin ajateltiin että nyt on hyvä. Ei ole paha jos oppii kyseenalaistamaan niiden johtajien sanomisia, tulivat ne sitten mistä suunnasta tahansa. Naisia alistetaan maailmassa kyllä kaikkialla. Mutta alistavissa järjestelmissä miehet ovat tiukassa hierarkisessa rivissä, josta poikkeaminen on myös kohtalokasta. Kyllä kai uskonnot luotiin niiden yhteisöjen kuviksi. Muuten ei oikein olisi voitu panna ihmisiä orjan asemaan.



Siron kirjassa sinne ylängölle menivät ne kolme miestä: kuva itämaan tietäjistä. Kansansadut puhuvat hyvistä haltijoista, jotka tulevat antamaan siunauksensa lapsille. Niitä on kokonainen lauma, ei vain kolme miestä. Jostain muistan lukeneeni että oli siellä neljäskin ja se oli mustaihoinen, niitä tietäjiä. Ellei se sitten ollut yksi niistä kolmesta, en tiedä. Legendahan se tietenkin on.

Joka tapauksessa kirja aiheuttaa minussa jonkinmoista liikettä. Nyt olen lueksinut Margaret Atwoodin uuden kirjan paria lyhyttä lukua, joita on painettu esimerkiksi tänne. Siinä tuntuu se sama paha juttu esimerkiksi pohjoisamerikkalaisissa tarinoissa: esitetään kyllä että jotkut voivat pärjätä sortavassa järjestelmässä hyvin, jos ovat varovaisia ja kaukaa viisaita. Naiset kuvataan sellaisiksi, jotka oppivat miellyttämisen taidon. Se saa heidät kuulostamaan idiooteilta. Se puoli naisten elämästä tuskin loppuu aivan pian.  

Kun tulin eilen kaupasta, näin kahden maahanmuuttajatytön leikkivän barbeilla. Kiitin kohtaloani, että minulla oli lauma leikkiviä lapsia vierelläni, eikä yksinäisiä hetkiä omituisesti venyneiden ja puettujen aikuista naista kuvaavien nukkien kanssa. Ne lapset ovat aika hiljakkoin tulleet eivätkä puhu vielä suomea. Mutta pian minä voin istua siihen kysymään että mitä ne nuket heidän mielestään ovat. 

Ongelma on hyvin yksinkertainen: naisia on vähän yli puolet ihmiskunnasta. Sitä yritetään opettaa  voimattomaksi. Sen lisäksi sille on kunniaksi olla myös tyhmä. Ainakin tyhmyys on hyve jos se johtaa siihen että ihminen tyytyy kyselemättä olemiseensa. Mutta sellaisesta tilanteesta jää yhteisöön levottomuus. Kukaan ei oikein tiedä mikä on mitä.

Löysin sen kohdan Siron kirjasta, jota hain. Siinä on päiväys: Sunnuntai 20.12.2026. Siinä Aviel, Balmir ja Cabrel ovat matkalla jonnekin. Ne kaksi muuta epäilevät Cabrelia, joka puhkeaa saarnaamaan jumalasta, joka kostaa:
”Ja ennen kuin moottorin veto katoaa kokonaan, Balmir ehtii kirota ääneen kymmenet kerrat, manata oman tyhmyytensä ja koko matkan helvetin syövereihin, aivan erityisesti Cabrelin, turhan ja toimettoman matkalaisen, joka on tuonut silkkaa epäonnea…”

Siro kirjoittaa Cabrelin saarnaavan ihmisen pojasta. Mutta saarnakohtaus on ennen tätä saapumista vyöhykkeelle (Zona, kuten oli Tarkovskin Stalkerissa, jossa oli myös kolme miestä). Tässä on kuvaus maisemasta:
”He kulkevat läpi louhikkoisen solan ja ehtivät tasaiselle maalle, kun horisonttia tavoittava aurinko värjää maiseman leiskuvan punaiseksi. Taivaalla tuulihaukka kääntyy vasten vähäistä henkäystä, jää paikalleen leijumaan ja tarkkailemaan yösijaansa valmistavia miehiä.”

Samoin on usein lännenleffoissa kolme miestä vaeltamassa läpi vihamielisen tienoon jonnekin, jossa heidän on tehtävä urotöitä. Ehkä kyse on miehisyyden myytistä. Ennen kuin pääsin tuohon saarnakohtaan, ajattelin että ehkä Siro tavoitteli Jesidi-kansan kuvausta. Se kansa asuu ylängöllä jossain rajaseudulla, ehkä Irakin puolella ja Isis on tappanut niitä ihmisiä viimeaikoina. Jesidit eivät ole muslimeita eivätkä kristittyjä. Mutta tietysti noita uskomuksia on risteillyt Lähi-Idän vaiheilla varmaan aina. Tuo ihmisen poikakin on todennäköisesti tarkoittanut jotain selvää ja yleistä. Jesidien uskonnossa on jäänteitä esimerkiksi zarahustralaisuudesta. Siro puolestaan kertoo aiemmin tässä kirjassa gnostilaisuudesta, joka on myös niiden lähialueiden uskonnollinen virtaus. Siinä tiedon tavoittelu on hyve.

Tästä ei nyt oikeastaan pääse muuhun ajatukseen, tai jopa lopputulokseen, kuin että joku on joskus kuullut kirjanoppineilta sellaisen tai tällaisen tarinan ja koska se sattuu olemaan uusi juttu, niin kuulijat alkavat pitää sitä jonkunlaisena uskonkappaleena. On niitä uskoviakin, jotka osaavat itse löytää kirjojen maailmaan sen jälkeen kun ovat kuunnelleet tarinoita ja tajunneet että tarinoihin voi liittää oman lisänsä ja sillä tavalla se vähän muuttuu. Pelkkä uskominen ei riitä ja hyvä ettei riitä, koska uskossa on kyse myös sokeudesta. Sitten ovat temppeleissä ne kirjanoppineet, joita on syytä varoa.

Uskosta kohti tietoa. Kyllä tietoon liittyy ajatus pelastumisesta. Ainakin säilymisestä jollain tavalla hengissä ilmastonmuutoksesta. Pidän siitä että Siro on pannut loppuun kirjallisuusluettelon aika suuren osan niistä kirjoista olen tullut lukeneeksi.  Kirja on romaani, mutta se on näkyvästi sellainen, että lukija näkee mistä päin kirjailija on näitä maisemia hakenut. Saksa-osuudesta tiedän jotain. Kävin yhtenä kesänä katsomassa Mäntässä Anselm Kieferin töiden näyttelyn. Mutta sodan jälkeen näkyvät rauniot aina. Ja usein vuosikymmeniä. Ihmiset voivat lähteä pois lopullisesti.

Kirjassa on tarina siitä, miten nuori saksalainen selviää rintamamatkastaan valokuvaajana. Rauhan tulossa on toisenlainen epävarmuus.   Natsi-Saksan kuvaus on tämän romaanin toimintaosuus johon mahtuu cliffhangereitä. Se sijoittuu kirjan alkuun.


Mutta lopun erämaavaelluskin asettuu osaksi kuvaa. Se on laaja myös ajallisesti. Minusta tuolla on kyllä se kalifaatti läsnä. Viime ajat ovat olleet yhtä kärsimystä esimerkiksi Syyriassa. Sitten hyvinvoivista maista lietsotaan vain vihaa, vaikka maailma on täyttä vauhtia tuhoutumassa. Valoa on vaikea nähdä loistamassa yhtään missään.  Ex oriente lux? Ei ole näkyvissä sielläkään.

29.8.19

Kasvutarinoita?

Vanhemmat ihmiset olivat minulle se vipu tai peili, josta tiesin milloin Suomi on muuttunut. Kun omat vanhemmat kuolivat nuorina, niin silloin tuli onneksi lähelle ihmisiä, joista kykenin ajattelemaan aikuisuuden suuntaa.

Minulla oli täti, joka oli hirveän vanha, mutta ei ollut yhtään valmis kirjoittamaan muistelmiaan tai muuta sellaista. Hän häiritsi minun kirjoittamistani siellä sukutalossa aina tarpeellaan kertoa sitä tai tätä mitä tapahtui Kämpissä tai Kappelissa 1930-luvulla. 

Hän oli ottanut esille isänsä vanhan Remingtonin, sellaisen kannettavan kirjoituskoneen. Siinä se nökötti katatonisena ruokasalin pöydällä. Mutta kyse on kai siitä, pystyikö hän ponnisteluun, jossa saattoi mielessään yhdistää aikakausia. Sellaista hän oli itse tarvinnut. Ei hän ollut mitenkään sairas, vaan ajatteli luistavansa velvollisuudestaan harjoittaa päätään ja sillä tavalla jatkaa ehkä vähän eteenpäin oman perheensä elämää jonkin aikaa.

Ihmettelin suvun suhteita ja huomasin että samanlaisia on kaikissa suvuissa. En minä tullut toimeen ilman sitä tätiä, joka kertoi jatkuvasti kertomuksia isänsä ja siskonsa ihmeellisestä kyvystä pitää kauniita ja elämää edistäviä puheita ja puhjeta sitten vielä lausumaan lopuksi. Missä, minä kysyin. Hän tuhahti että etkö sinä nyt sen vertaa tiedä. Oli ollut esimerkiksi presidentti Kallion kunniaksi ja kansalle ojennukseksi järjestetty pitkä seminaari, jossa oli välttämätöntä välillä kiteyttää kaikki oppimamme. Kuulin sanan oppi ja niskakarvani pörhistyivät.

Lentoharjoituksia isän ja äidin katsoessa


Juuri hän oli selittänyt että Olavi Paavolainen oli kauhea dandy ja Arvi Kivimaa sietämätön fabuloija. Huokasin ja nostin katseeni kirjasta johon olin uppoutunut. Hän oli mieliaiheessaan ruotimassa Tulenkantajia ja tahtoi että ymmärrän ehdottomasti kuka on kuka. Tiesin kyllä että ei siitä selvää tule. Sitä paitsi ne kaikki olivat jo kuolleet. Mistä minä tietäisin minkä takia Kivimaan fabulointi oli sietämätöntä! Kun minä yritin hänelle selittää kuka oli mikäkin beatnikki, hänen katseensa rupesi harhailemaan jo ensimmäisen lauseeni jälkeen. Vaikutti siltä, että emme osanneet selittää miksi niin kärkkäästi ilmoitimme ihmisten kuulumisesta siihen tai tähän karsinaan.

Illalla kylään tuli onneksi setä, joka istui pianon ääreen. Setä oli ollut Amerikassa ja otti hienoja valokuvia sen lisäksi että  hän soitti jazzia korvakuulolta. Minä olin raahannut mukaani kotoani kannettavan levysoittimen, jossa raakkui Duke Ellington, tai ei hän raakkunut vaan ne torvet. Levy kyllä särisi pahasti. Rauhoituin heti kun setä alkoi juoksuttaa sormiaan koskettimilla. Tuntui suorastaan viritetyltä siihen kesäiltaan se vanha piano.

Ne olivat veli ja sen sisko, mutta niillä oli niin iso ikäero, että täti kuulosti välillä haudantakaiselta ääneltä, jota ei pitäisi enää kuuluakaan. Täti piti jazzia sietämättömänä metelinä, mikä oli mielestäni vähän yllättävää, kun muistin joskus nähneeni isän albumissa sen isosiskon kuvan 1920-lukulaisesti vyötäröttömässä vaaleassa silkkileningissä ja mustissa korkokengissä. 

Katsoi vielä valokuvaajaa viistosti ja vakavasti.  Unohdin kysyä häneltä, kuka se valokuvaaja oli. Se oli katsonut sitä valokuvaajaa. Olin päästämässä päähäni ajatuksen että jos sen valokuvan oli ottanut Kivimaa tai Paavolainen.

Setä kiusasi siskoaan, joka oli ollut ihkaoikea jatsityttö. Setä oli raahannut kylältä mukanaan muuta nuorisoa ja se näytti tahtovan muualle, mutta rupesi sitten kuitenkin tanssimaan. Se oli niin kamalaa huojumista että pääsin nopeasti siitä jaloista yläkertaan. Liukenin niin kuin useimmiten tein jos onnistuin siinä. 

Ajattelin tätäkin draamanpoikasta kun säikähdin sitä, jos näenkin ihmiset yhä useammin lähinnä kuonana, molekyylimassana, jota ei tarvita mihinkään. On olemassa jokin vaihe jolloin se massa muuttuu ajattelevaksi ja kokevaksi olennoksi. Mutta joskus ei ehkä koskaan. Kammottava juttu. 

Kuvassa syksyn 2019 poikaset, matka edessään


Mutta näitä suuria kaaria tuskin enää osataan käsitellä nykyaikana, missä ikinänsä ihmiset sattuvatkin tapaamaan. Meillä kaikille sinä lauantai-iltana oli paljon yhteistä. Haluttiin kukin ikäkautemme yhteys muualle maailmaan. Ikkunat auki!

Se osuisi nyt kyllä aivan oikeaan. Mikä on Eurooppa? Viime viikolla Suomessa kävi Venäjän presidentti Putin ja sen lisäksi EU:n pitäisi sanoa jotain Amazonin tuhoamisesta. Suomi on puheenjohtajamaa. En tiedä mitä tästä tulee, mutta selvästi se Brasilian presidentti on samaa lajia kuin USA:n siellä vähän pohjoisemmassa.

Kumpikin ovat väkirikkaita maita. En tiedä onko siinä mitään syytä mihinkään. Mutta siinä kyllä että presidentit käsittävät valtansa jollain lailla absoluuttisena, jollaista ei ole juuri nähty kuin afrikkalaisten kuninkaitten sooloiluna. Ja on Afrikassa ollut kuningaskuntia jo ennen siirtomaavaltojen tuloa. Onko aina ollut niin että valta muuttaa kylistä heimoihin, sitten heimoista kansoihin, joista tulisi kuningaskuntia? Välistä jää uupumaan se, että kyläpäälliköistä voi ehkä tulla suuren ja varakkaan suvun turvin heti isompi päällikkö.

Muistan lukeneeni, että esimerkiksi Syyrian presidentti on saanut koulutuksensa Englannissa. Oliko koulutus purrut? Vai oliko hän ollut se sama rikas syyrialainen kuin ennenkin ja välttyi näkemästä sitä kansaansa? 

Voi olla että Syyrian valtiomuotoa pitäisi sitten katsoa ensin. Ei ulkomainen koulutus automaattiset pyyhi taustaa pois. Entä osataanko koulutuksella vaikuttaa siihen miten kunkin lapsen lahjakkuus voidaan ottaa huomioon? Ainakin Suomessa voi olla, että koulun ja oppilaan kommunikaatiosta puuttuu jotain, jos huonommista ja köyhemmistä oloista peräisin olevat lapset eivät selviä koulussa. Väitetään että huono-osaisuus periytyy.

Jos hyväosaisista puolestaan tulee kiusankappaleita ja ylipäänsä maanvaiva, niin kyllä heidän pääsynsä presidenteiksi pitäisi pystyä estämään. Ehkä demokratioissa puuttuu semmoinen laatukriteeristö. Ei ole portinvartijoita. Syyria tuskin on demokratia, Brasiliasta en tiedä. Yhdysvallat ja Venäjä ovat pysähdyksissä, ääntä kyllä vielä kuuluu.



Yksityisajattelussani olen jo kauan sitten ollut sitä mieltä, että näiden keski-ikäisten ja sitä vanhempien miesten välinen taistelu on typerää. Saavat ne tapella, mutta kun ne pystyvät sitten kuitenkin nutistamaan sen tai tämän kansanosan kokonaan. Nyt Bolsonaro aikoo tuhota kaiken muun lisäksi myös ne viimeiset alkuperäiskansat suurten jokien varsilta. 


Muistan kyllä ajatelleeni nuorena että jospa sotien sijaan ne presidentit ja kuninkaat tappelisivat. Mutta niillehän voisi käydä huonosti. Kuka sitten sanoisi kansan kuullen että te olette parhaita ja kauneinta mitä on? Sitä paitsi seuraava heimopäällikkö varmasti jo odottelee. Meillä mietitään näitä joskus yhdessä ja urakalla. Kumpikin on kasvatuksen ja koulutuksen kannalla.

10.8.19

Mökkipäiväkirjasta II

26.7. Palasin Haavikon opukseen Kaksikymmentä ja yksi. Meno ei muuttunut kovin paljon siitä kun Romaanihenkilön kuolema loppui. Edelleen on kyse joukkomurhista, raiskauksista ja teloituksista − siis rauhan aikana. 

Haavikko kertoi suomalaisseikkailijoiden riehumisesta. Pulkkinen puhuu samoista asioista, paitsi että hänen suomalaisensa ovat avustustyöntekijöitä ja Afrikassa. He eivät riehu. On kyllä kysyttävä, tietävätkö he mitä tekevät. Kirjojen ajallinen ero on suunnilleen 10 vuotta, Haavikon eepos vuodelta 1974, Pulkkisen paksu ”pamfletti” vuodelta 1985.

Haavikko kirjoittaa sotaisista joukkioista jonkinlaista kronikkaa. Pulkkisella on pitkiä pätkiä Pohjois-Karjalan elämästä 1800-1900-lukujen vaihteesta, paikallishistoriaa. Haavikon kronikka sijoittuu viikinkiajan jälkeen, kun hitaat suomalaiset tajusivat ryöstöretkien hienouden. Siitä porukasta tuli sitten palkkasotureita. En ole vielä ruvennut tavailemaan Prinssi Igorin kronikkaa, se on englanninkielisenä hyllyssä, muistaakseni Nabokovin kääntämä. 

Se meno ei eroa joidenkin afrikkalaisten maiden sotaisuudesta. Eniten jään miettimään siinä lopetellessani, että kun viikingit oppivat kaupankäynnin Novgorodin ja Konstantinopolin matkoillaan, niin tällä suomalaisryhmällä ei tuntunut olevan käsitystä kaupankäynnistä. Ei heitä kovin monta Suomeen asti sitten säilynyt enää hengissä.

Samanlaista riehumista pitkin maita ja mantuja on ollut varmaan aina. Sellaisen elämän kintereillä kulkevat köyhyys ja sairaudet ja sitten kokonaisten sukujen sammuminen ja elinmahdollisuuksien loppuminen. Retkueessa ei ollut mukana naisia. Se että naisia ei mainittu, ei tarkoita käsittääkseni sitä etteivätkö he pystyisi aivan samaan. Ehkä heitä pitää poissa tappamisesta lasten huoltaminen? En tiedä. 



Miksi jotkut Afrikan maat edelleen ovat sotaisia, vaikka kolonialistit ovat häipyneet jo kauan sitten? Jotain perää voi olla ylisukupolvisissa traumoissa, joita ilmeisesti on olemassa, varsinkin pahat sodat, sisällissodat, eivät mene ohi yhdessä tai kahdessa sukupolvessa. USA:n jakautuminen periytyy selvästi sen osavaltioiden välienselvittelyyn, jossa kuoli hirveästi ihmisiä, eikä esimerkiksi orjaosavaltioiden tilannetta käsitelty sodan jälkeen. 

Orjuus taloudellisena pohjana tuskin on kestänyt missään. Siitä on käsittääkseni maailmanhistoriassa todisteita. Kauppa sodan jatkeena? Sota kaupan takeena? Sotia hankitaan edelleen, koska asekauppa tuo miljardeja.

Nyt on jäljellä enää kaksi kokonaista päivää täällä puiden keskellä. Tämä ei valitettavasti ole enää metsää, se minulta meni, kun mökin takainen mäki tehtiin aukoksi. Mustikoita etsin. Varpuja oli, mutta varvut tarvitsevat metsän suojakseen.  Täällä on ollut kuivaa jo pitkään. Vesitalous on sekaisin. 

27.7. Löysin hyllystä Suomi-lehden  numeron Kesäkuu/1987. Lehdestä löytyi pitkä neuvostovirolaisen Edgar Savisaarin (Savisaar, vrt. Meri gen. Merin esimerkiksi Viron Lennart-etunimisen presidentin sukunimessä) artikkeli, jonka hän oli kirjoittanut ollessaan mukana yleisliittolaisessa sosiaaliekologian konferenssissa. Konferenssi pidettiin Lvov-nimisessä paikassa, joka taitaa sijaita Puolassa.

Rupesin lukemaan juttua ennen kuin kuuntelin radiota, jossa tuli heinäkuun teeman mukaan puheenvuoro Amerikasta. Ohjelman nimi oli Eurooppalaisia puheenvuoroja.

Joku haastatteli New Yorkissa Green Deal-nimisestä ympäristöjärjestön työntekijää. Nimi on hyvä, koska se muistuttaa amerikkalaisia muinaisesta New Deal-ohjelmasta, jolla saatiin ihmisille työtä ja hyvinvointia 30-luvun surkean laman aikaan. Jenkkien pitää nyt yrittää saada jotain aikaan ilmastokriisin vaikutusten vähentämiseksi, mutta joutuvat tekemään sen ilman hallinnon tukea. Onneksi USA:ssa on jonkinasteinen autonomia kaupungeilla ja osavaltioilla. 



Edgar Savisaar oli keväällä itsenäisessä Virossa ehdokkaana joissakin vaaleissa. Häntä vastustettiin, en tiedä miksi. Ehkä hänestä oli tullut este asioiden tekemiselle? Niin kai usein käy kun vapaus sitten puhkeaa. Ensin on entusiasmi ja sen jälkeen aletaan huomata että ei tämä ihan helppoa olekaan.  

Vanhemmiten joistakin ihmisistä alkaa myös tulla konservatiiveja. Ehkä vuonna 1987 hän ei olisi saanut ekologiaa käsittelevää artikkelia  edes julkaistuksi. Siksikö juttu ilmestyi Suomi-lehdessä? Ja sitten: lehden päätoimittaja oli nykyinen Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto.

Ehkä Suomessa ei kiinnitetty kovin paljon enää huomiota Neuvostoliiton detaljeihin silloin 1980-luvun loppupuolella. Minä en muista huomanneeni artikkelia lainkaan. Mutta tottakai Suomi-lehti on ottanut nimenomaan ympäristöteeman suhteessaan eteläiseen naapuriin. Tärkeätä artikkelissa on nimenomaan tuo julkaisuajankohta, 1987. Siinä puhutaan selkein sanoin tuotannon ja ekologisen tilan ristiriidasta. 

Minusta juttu on sen verran hyvä, että siitä kannattaa ottaa sitaatti:
Immanuel Kantin kategoratiivisen imperatiivin – käyttäytyä sillä lailla, että käyttäytymistapa kelpaisi yleiseksi säännöksi – voi nyky-yhteiskunnan eettisten suhteiden alueelta periaatteena siirtää sekä nykyisten että tulevien, vielä syntymättömien sukupolvien suhteisiin. Tästä seuraa täysin uudenlaisia eettisiä ongelmia: meidän pitäisi ottaa selvää, millaiset ovat jälkeläistemme oikeudet meihin nähden; missä määrin on perusteltua pitää tulevaisuuteen kohdistuvia velvollisuuksia etusijalla verrattuna pikaista tyydytystä vaativiin nykypäivän tarpeisiin; kykenemmekö jakamaan luonnonvaroja tulevien sukupolvien kanssa ainakin yhtä oikeudenmukaisesti kuin jaamme niitä nykyaikana elävien ihmisten kesken. Olemme sidottuja  tuleviin sukupolviin oikeudenmukaisuuden siteitten kautta: velvollisuutemme on säilyttää heille ilma, maa, vesi (ja myös ihmissuhteet) ei huonommassa tilassa kuin itse saimme ne edelliseltä sukupolvelta.

Tämä artikkeli oli kyllä löytö.  Luin sen eilen. Lämpö nousi silloin vähän yli 30 asteen. Mökin keittiön ikkunan pielessä oleva lämpömittari on juuttunut jonkin 1950-luvun heinäpoudan aikaan 27 asteeseen, siitä kiipeää vielä ylöspäin hento juova, mutta vasta viime kesänä se juova näkyi. Tämä kesä on yhtä kuuma.

Vähän väliä olen miettinyt tuota: Neuvostoliitto oli pullollaan asiansa osaavia tiedemiehiä. Savisaar tuossa todistaa, että varoituksia kuului sieltä ja täältä. Tilanne on ollut täällä “lännessä” sama: poliitikot eivät kuuntele tieteentekijöitä. 

Samassa lehdessä oli kertomus Galileon oikeudenkäynnistä. Silloin Vatikaani telkesi vuosisadoiksi tieteen uskonnon taakse.  Kirkkoruhtinailla oli lopullinen valta. Siitäkin on oikeastaan hirveän lyhyt aika.

Eniten kyse on vallasta, oli sitten kyse kirkollisista tai maallisista ruhtinaista. Galileo oli naivi eikä osannut lukea ajan merkkejä, mutta niin on todennäköisesti moni ilmastotieteilijäkin näinä aikoina. 


Oli tultava takaisin kaupunkiin. Elokuun toisella viikolla alkaa aina uusi vesijumppavuosi. Olisin ollut myös vesijuoksemassa, mutta viereisellä radalla pärskyivät jotkut kilpauimarit, silmiin sattui.  Se pahus iski kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin lihaksiin, siis vesijumppa,  en käyttänyt niitä tarpeeksi mökillä. Vuosi vuodelta tuntuu paremmalta tehdä hommia siellä. Ehkä olen ruvennut laiskottelemaan?