8.9.19

Vyöhyke erämaassa, Siroa lukiessa

Sain kirjan luetuksi loppuun. Siinä lopussa oli käänne jota en osannut odottaa: jonkinmoinen messiaaninen tulevaisuudenuskon lupaus. Tuntui oudolta. 

Sitä voisi tietenkin analysoida siitä kulmasta, että siinä samassa maailmankolkassa ne israeliitit elivät kuin missä ihan naapurissa ovat olleet islamilaisen kalifaatin ihmiset. Voi siis osoittaa, että täältä nämä monoteistiset hirviöt ovat peräisin. Sen verran vakavahenkinen kirja on, että myyttisten olioiden joukossa ovat Saatana ja Jumala, ja tuodaan siinä gnostilainenkin uskonsirpale samaan joukkoon.  Sitten voi miettiä sitäkin, mitä Freud kirjoitti Mooseksesta ja monoteismista.

Uskontopohdiskelun voi kuitata sillä että kun ihmiset tuskin osasivat lukea, niin ne menivät temppeleihin kuuntelemaan mitä kirjanoppineet sanoivat. Paitsi että se toora ei ole kirja vaan käärö. Ja Mooseksella oli laintaulut, savea varmaan. Ei tulisi mieleenkään epäillä etteikö kaikenlaisia, toistaitoisiakin, huutajia siellä erämaissa liikkunut. Ja että siellä on ollut kapinanpoikasia, kun kansat ovat vaeltaneet ja johtajat ohjanneet erämaahan, jossa tuskin on ollut maitoa ja hunajaa sen enempää kuin nytkään.



Muistan lapsena leikityn leikkiä jonka nimi oli ”seuraa johtajaa”. Se ei kiinnostanut kovin pitkälle, koska ne johtajaksi valitut olivat siitä samasta isommasta pihapiiristä. Ennemmin piti kysyä että miten niin, mikä johtaja se tuommoinen on. Millä perusteella? Mutta leikki päättyi useimmiten siihen, että ruvettiin laulamaan. Siinä voi olla muuten ero tämän päivän lasten juttuihin: me voitiin ja saatiin lopettaa tyhmä johtaja-juttu siihen, että joku aloitti laulun. Voi olla että juuri siinä pihapiirissä oli enemmän musikaalisia ihmisiä. Mutta luulen kyllä että kysymys on asetettava toisin: silloin melkein 70 vuotta sitten oltiin vapaampia kuin tämän päivän lapset ovat. Nyt eivät uskalla puhjeta laulamaan kesken kaiken! Sitä paitsi me lauloimme niin että piha raikui.

Tämä vie takaisin siihen Mooses-juttuun joka kyllä Vanhassa testamentissa kerrottiin niin lujaa parta täristen ja harmaahapset heiluen, että lapset siksi hetkeksi taukosivat. Sen sijaan minun ei tarvinnut mennä ”sunnuntaikouluun” sen jälkeen kun siellä harmaatukkainen nainen uhkasi maailmanlopulla ja tulipallojen polttamisella, jos joku meistä tekee yhtään mitään pahaa. Vanhemmat sanoivat etteivät lasten tekemiset mahdu muuttamaan maailmaa niin paljon että tulisi tulta ja tulikiveä. Olen unohtanut jo miksi sitä sunnuntai-koulua kutsuttiin. Vaikka silloinkaan eivät läheskään kaikki käyneet siellä seurakuntatalossa. Pyhäkoulu! Mistähän pyhästä oli kysymys?

Jostain syystä se yhtenäiskulttuuri alkoi murtua jo 1950-luvun alussa. En ole varma siitä mitä Juha Siro tarkoitti kirjassaan Yllämme kaartuva taivas. En tiedä miksi oli niin tarpeellista että siinä lopussa oli vastasyntynyt lapsi. Kumpikas se muuten oli? Taisi olla tyttö. 

Tässä on toinen outous lapsen elämässäni. En ole ikinä osannut pitää sukupuolta ollenkaan kovasti tärkeänä. Olin siis sitä mieltä että se ei ratkaise ja jos joku väittää että sen sen tekee, ei ole silloin kyllä katsonut kovin tarkkaan ympärilleen. Silloin vuoden kaksi alle kouluikää en osannut sanoa sitä vielä. Mutta laulujoukkomme oli tyttöjä ja poikia enkä muista että kukaan jäi syrjään tai sivuun.

Olen sekä isän että äidin puolelta pienviljelijäsuvusta. Isä ja äiti ovat jollain tavalla olleet talonpoikaiston kannalla, vaikka isä olikin jo päässyt yliopistoon. Isän isosisko pääsi sinne ensin. Siitä siinä ehkä on kyse. Jos asettaa aika tasa-arvoisen pientalonpoikaiston työnjaon ja koulutuksen samalle janalle, niin siitä saattaa tulla käsitys että sukupuoli ei ole onnen este. Kansakoulut jo olivat kaikissa pitäjissä ja melkein kylissäkin. Ihmiset osasivat lukea ja kirjoittaa, lehdet rupesivat ilmestymään.

Sitten toisaalta käsitän sen, että jos joku tulee perheestä, jossa jompi kumpi vanhemmista on alistetussa asemassa ja joutuu pelkäämään, niin silloin se lapsi ei ehkä saa samaa käsitystä asioiden tilasta kuin minä sain. Ehkä siis sain, aikuiset olivat minusta kyllä epäjohdonmukaisia: välillä jostain ei-sanasta johtui periaate, joskus taas oikku. Yhtäkkiä asiat saattoivat mennä päälaelleen. 

Mutta olen aika varma siitä, että varhaisen lapsuuden käsitys siitä, millaisiin ihmisiin voi luottaa, voivat olla aika pysyviä. Minulla oli aikuisia tukena suunnilleen koko ajan. Ne eivät olleet läheskään aina oman perheen aikuisia. Eikä niistä hirveästi ollut edes aikuisen malliksi, sen verran ankaraa kotielämä oli joskus.

Sitten on tietysti ihmisyhteisö, kylä, kaupunki, valtio. Sillä on omat painotuksensa, kulttuurievoluutio oli hidasta, vuosisatoja, tuhansia ja miljoonia meni ennen kuin ajateltiin että nyt on hyvä. Ei ole paha jos oppii kyseenalaistamaan niiden johtajien sanomisia, tulivat ne sitten mistä suunnasta tahansa. Naisia alistetaan maailmassa kyllä kaikkialla. Mutta alistavissa järjestelmissä miehet ovat tiukassa hierarkisessa rivissä, josta poikkeaminen on myös kohtalokasta. Kyllä kai uskonnot luotiin niiden yhteisöjen kuviksi. Muuten ei oikein olisi voitu panna ihmisiä orjan asemaan.



Siron kirjassa sinne ylängölle menivät ne kolme miestä: kuva itämaan tietäjistä. Kansansadut puhuvat hyvistä haltijoista, jotka tulevat antamaan siunauksensa lapsille. Niitä on kokonainen lauma, ei vain kolme miestä. Jostain muistan lukeneeni että oli siellä neljäskin ja se oli mustaihoinen, niitä tietäjiä. Ellei se sitten ollut yksi niistä kolmesta, en tiedä. Legendahan se tietenkin on.

Joka tapauksessa kirja aiheuttaa minussa jonkinmoista liikettä. Nyt olen lueksinut Margaret Atwoodin uuden kirjan paria lyhyttä lukua, joita on painettu esimerkiksi tänne. Siinä tuntuu se sama paha juttu esimerkiksi pohjoisamerikkalaisissa tarinoissa: esitetään kyllä että jotkut voivat pärjätä sortavassa järjestelmässä hyvin, jos ovat varovaisia ja kaukaa viisaita. Naiset kuvataan sellaisiksi, jotka oppivat miellyttämisen taidon. Se saa heidät kuulostamaan idiooteilta. Se puoli naisten elämästä tuskin loppuu aivan pian.  

Kun tulin eilen kaupasta, näin kahden maahanmuuttajatytön leikkivän barbeilla. Kiitin kohtaloani, että minulla oli lauma leikkiviä lapsia vierelläni, eikä yksinäisiä hetkiä omituisesti venyneiden ja puettujen aikuista naista kuvaavien nukkien kanssa. Ne lapset ovat aika hiljakkoin tulleet eivätkä puhu vielä suomea. Mutta pian minä voin istua siihen kysymään että mitä ne nuket heidän mielestään ovat. 

Ongelma on hyvin yksinkertainen: naisia on vähän yli puolet ihmiskunnasta. Sitä yritetään opettaa  voimattomaksi. Sen lisäksi sille on kunniaksi olla myös tyhmä. Ainakin tyhmyys on hyve jos se johtaa siihen että ihminen tyytyy kyselemättä olemiseensa. Mutta sellaisesta tilanteesta jää yhteisöön levottomuus. Kukaan ei oikein tiedä mikä on mitä.

Löysin sen kohdan Siron kirjasta, jota hain. Siinä on päiväys: Sunnuntai 20.12.2026. Siinä Aviel, Balmir ja Cabrel ovat matkalla jonnekin. Ne kaksi muuta epäilevät Cabrelia, joka puhkeaa saarnaamaan jumalasta, joka kostaa:
”Ja ennen kuin moottorin veto katoaa kokonaan, Balmir ehtii kirota ääneen kymmenet kerrat, manata oman tyhmyytensä ja koko matkan helvetin syövereihin, aivan erityisesti Cabrelin, turhan ja toimettoman matkalaisen, joka on tuonut silkkaa epäonnea…”

Siro kirjoittaa Cabrelin saarnaavan ihmisen pojasta. Mutta saarnakohtaus on ennen tätä saapumista vyöhykkeelle (Zona, kuten oli Tarkovskin Stalkerissa, jossa oli myös kolme miestä). Tässä on kuvaus maisemasta:
”He kulkevat läpi louhikkoisen solan ja ehtivät tasaiselle maalle, kun horisonttia tavoittava aurinko värjää maiseman leiskuvan punaiseksi. Taivaalla tuulihaukka kääntyy vasten vähäistä henkäystä, jää paikalleen leijumaan ja tarkkailemaan yösijaansa valmistavia miehiä.”

Samoin on usein lännenleffoissa kolme miestä vaeltamassa läpi vihamielisen tienoon jonnekin, jossa heidän on tehtävä urotöitä. Ehkä kyse on miehisyyden myytistä. Ennen kuin pääsin tuohon saarnakohtaan, ajattelin että ehkä Siro tavoitteli Jesidi-kansan kuvausta. Se kansa asuu ylängöllä jossain rajaseudulla, ehkä Irakin puolella ja Isis on tappanut niitä ihmisiä viimeaikoina. Jesidit eivät ole muslimeita eivätkä kristittyjä. Mutta tietysti noita uskomuksia on risteillyt Lähi-Idän vaiheilla varmaan aina. Tuo ihmisen poikakin on todennäköisesti tarkoittanut jotain selvää ja yleistä. Jesidien uskonnossa on jäänteitä esimerkiksi zarahustralaisuudesta. Siro puolestaan kertoo aiemmin tässä kirjassa gnostilaisuudesta, joka on myös niiden lähialueiden uskonnollinen virtaus. Siinä tiedon tavoittelu on hyve.

Tästä ei nyt oikeastaan pääse muuhun ajatukseen, tai jopa lopputulokseen, kuin että joku on joskus kuullut kirjanoppineilta sellaisen tai tällaisen tarinan ja koska se sattuu olemaan uusi juttu, niin kuulijat alkavat pitää sitä jonkunlaisena uskonkappaleena. On niitä uskoviakin, jotka osaavat itse löytää kirjojen maailmaan sen jälkeen kun ovat kuunnelleet tarinoita ja tajunneet että tarinoihin voi liittää oman lisänsä ja sillä tavalla se vähän muuttuu. Pelkkä uskominen ei riitä ja hyvä ettei riitä, koska uskossa on kyse myös sokeudesta. Sitten ovat temppeleissä ne kirjanoppineet, joita on syytä varoa.

Uskosta kohti tietoa. Kyllä tietoon liittyy ajatus pelastumisesta. Ainakin säilymisestä jollain tavalla hengissä ilmastonmuutoksesta. Pidän siitä että Siro on pannut loppuun kirjallisuusluettelon aika suuren osan niistä kirjoista olen tullut lukeneeksi.  Kirja on romaani, mutta se on näkyvästi sellainen, että lukija näkee mistä päin kirjailija on näitä maisemia hakenut. Saksa-osuudesta tiedän jotain. Kävin yhtenä kesänä katsomassa Mäntässä Anselm Kieferin töiden näyttelyn. Mutta sodan jälkeen näkyvät rauniot aina. Ja usein vuosikymmeniä. Ihmiset voivat lähteä pois lopullisesti.

Kirjassa on tarina siitä, miten nuori saksalainen selviää rintamamatkastaan valokuvaajana. Rauhan tulossa on toisenlainen epävarmuus.   Natsi-Saksan kuvaus on tämän romaanin toimintaosuus johon mahtuu cliffhangereitä. Se sijoittuu kirjan alkuun.


Mutta lopun erämaavaelluskin asettuu osaksi kuvaa. Se on laaja myös ajallisesti. Minusta tuolla on kyllä se kalifaatti läsnä. Viime ajat ovat olleet yhtä kärsimystä esimerkiksi Syyriassa. Sitten hyvinvoivista maista lietsotaan vain vihaa, vaikka maailma on täyttä vauhtia tuhoutumassa. Valoa on vaikea nähdä loistamassa yhtään missään.  Ex oriente lux? Ei ole näkyvissä sielläkään.

29.8.19

Kasvutarinoita?

Vanhemmat ihmiset olivat minulle se vipu tai peili, josta tiesin milloin Suomi on muuttunut. Kun omat vanhemmat kuolivat nuorina, niin silloin tuli onneksi lähelle ihmisiä, joista kykenin ajattelemaan aikuisuuden suuntaa.

Minulla oli täti, joka oli hirveän vanha, mutta ei ollut yhtään valmis kirjoittamaan muistelmiaan tai muuta sellaista. Hän häiritsi minun kirjoittamistani siellä sukutalossa aina tarpeellaan kertoa sitä tai tätä mitä tapahtui Kämpissä tai Kappelissa 1930-luvulla. 

Hän oli ottanut esille isänsä vanhan Remingtonin, sellaisen kannettavan kirjoituskoneen. Siinä se nökötti katatonisena ruokasalin pöydällä. Mutta kyse on kai siitä, pystyikö hän ponnisteluun, jossa saattoi mielessään yhdistää aikakausia. Sellaista hän oli itse tarvinnut. Ei hän ollut mitenkään sairas, vaan ajatteli luistavansa velvollisuudestaan harjoittaa päätään ja sillä tavalla jatkaa ehkä vähän eteenpäin oman perheensä elämää jonkin aikaa.

Ihmettelin suvun suhteita ja huomasin että samanlaisia on kaikissa suvuissa. En minä tullut toimeen ilman sitä tätiä, joka kertoi jatkuvasti kertomuksia isänsä ja siskonsa ihmeellisestä kyvystä pitää kauniita ja elämää edistäviä puheita ja puhjeta sitten vielä lausumaan lopuksi. Missä, minä kysyin. Hän tuhahti että etkö sinä nyt sen vertaa tiedä. Oli ollut esimerkiksi presidentti Kallion kunniaksi ja kansalle ojennukseksi järjestetty pitkä seminaari, jossa oli välttämätöntä välillä kiteyttää kaikki oppimamme. Kuulin sanan oppi ja niskakarvani pörhistyivät.

Lentoharjoituksia isän ja äidin katsoessa


Juuri hän oli selittänyt että Olavi Paavolainen oli kauhea dandy ja Arvi Kivimaa sietämätön fabuloija. Huokasin ja nostin katseeni kirjasta johon olin uppoutunut. Hän oli mieliaiheessaan ruotimassa Tulenkantajia ja tahtoi että ymmärrän ehdottomasti kuka on kuka. Tiesin kyllä että ei siitä selvää tule. Sitä paitsi ne kaikki olivat jo kuolleet. Mistä minä tietäisin minkä takia Kivimaan fabulointi oli sietämätöntä! Kun minä yritin hänelle selittää kuka oli mikäkin beatnikki, hänen katseensa rupesi harhailemaan jo ensimmäisen lauseeni jälkeen. Vaikutti siltä, että emme osanneet selittää miksi niin kärkkäästi ilmoitimme ihmisten kuulumisesta siihen tai tähän karsinaan.

Illalla kylään tuli onneksi setä, joka istui pianon ääreen. Setä oli ollut Amerikassa ja otti hienoja valokuvia sen lisäksi että  hän soitti jazzia korvakuulolta. Minä olin raahannut mukaani kotoani kannettavan levysoittimen, jossa raakkui Duke Ellington, tai ei hän raakkunut vaan ne torvet. Levy kyllä särisi pahasti. Rauhoituin heti kun setä alkoi juoksuttaa sormiaan koskettimilla. Tuntui suorastaan viritetyltä siihen kesäiltaan se vanha piano.

Ne olivat veli ja sen sisko, mutta niillä oli niin iso ikäero, että täti kuulosti välillä haudantakaiselta ääneltä, jota ei pitäisi enää kuuluakaan. Täti piti jazzia sietämättömänä metelinä, mikä oli mielestäni vähän yllättävää, kun muistin joskus nähneeni isän albumissa sen isosiskon kuvan 1920-lukulaisesti vyötäröttömässä vaaleassa silkkileningissä ja mustissa korkokengissä. 

Katsoi vielä valokuvaajaa viistosti ja vakavasti.  Unohdin kysyä häneltä, kuka se valokuvaaja oli. Se oli katsonut sitä valokuvaajaa. Olin päästämässä päähäni ajatuksen että jos sen valokuvan oli ottanut Kivimaa tai Paavolainen.

Setä kiusasi siskoaan, joka oli ollut ihkaoikea jatsityttö. Setä oli raahannut kylältä mukanaan muuta nuorisoa ja se näytti tahtovan muualle, mutta rupesi sitten kuitenkin tanssimaan. Se oli niin kamalaa huojumista että pääsin nopeasti siitä jaloista yläkertaan. Liukenin niin kuin useimmiten tein jos onnistuin siinä. 

Ajattelin tätäkin draamanpoikasta kun säikähdin sitä, jos näenkin ihmiset yhä useammin lähinnä kuonana, molekyylimassana, jota ei tarvita mihinkään. On olemassa jokin vaihe jolloin se massa muuttuu ajattelevaksi ja kokevaksi olennoksi. Mutta joskus ei ehkä koskaan. Kammottava juttu. 

Kuvassa syksyn 2019 poikaset, matka edessään


Mutta näitä suuria kaaria tuskin enää osataan käsitellä nykyaikana, missä ikinänsä ihmiset sattuvatkin tapaamaan. Meillä kaikille sinä lauantai-iltana oli paljon yhteistä. Haluttiin kukin ikäkautemme yhteys muualle maailmaan. Ikkunat auki!

Se osuisi nyt kyllä aivan oikeaan. Mikä on Eurooppa? Viime viikolla Suomessa kävi Venäjän presidentti Putin ja sen lisäksi EU:n pitäisi sanoa jotain Amazonin tuhoamisesta. Suomi on puheenjohtajamaa. En tiedä mitä tästä tulee, mutta selvästi se Brasilian presidentti on samaa lajia kuin USA:n siellä vähän pohjoisemmassa.

Kumpikin ovat väkirikkaita maita. En tiedä onko siinä mitään syytä mihinkään. Mutta siinä kyllä että presidentit käsittävät valtansa jollain lailla absoluuttisena, jollaista ei ole juuri nähty kuin afrikkalaisten kuninkaitten sooloiluna. Ja on Afrikassa ollut kuningaskuntia jo ennen siirtomaavaltojen tuloa. Onko aina ollut niin että valta muuttaa kylistä heimoihin, sitten heimoista kansoihin, joista tulisi kuningaskuntia? Välistä jää uupumaan se, että kyläpäälliköistä voi ehkä tulla suuren ja varakkaan suvun turvin heti isompi päällikkö.

Muistan lukeneeni, että esimerkiksi Syyrian presidentti on saanut koulutuksensa Englannissa. Oliko koulutus purrut? Vai oliko hän ollut se sama rikas syyrialainen kuin ennenkin ja välttyi näkemästä sitä kansaansa? 

Voi olla että Syyrian valtiomuotoa pitäisi sitten katsoa ensin. Ei ulkomainen koulutus automaattiset pyyhi taustaa pois. Entä osataanko koulutuksella vaikuttaa siihen miten kunkin lapsen lahjakkuus voidaan ottaa huomioon? Ainakin Suomessa voi olla, että koulun ja oppilaan kommunikaatiosta puuttuu jotain, jos huonommista ja köyhemmistä oloista peräisin olevat lapset eivät selviä koulussa. Väitetään että huono-osaisuus periytyy.

Jos hyväosaisista puolestaan tulee kiusankappaleita ja ylipäänsä maanvaiva, niin kyllä heidän pääsynsä presidenteiksi pitäisi pystyä estämään. Ehkä demokratioissa puuttuu semmoinen laatukriteeristö. Ei ole portinvartijoita. Syyria tuskin on demokratia, Brasiliasta en tiedä. Yhdysvallat ja Venäjä ovat pysähdyksissä, ääntä kyllä vielä kuuluu.



Yksityisajattelussani olen jo kauan sitten ollut sitä mieltä, että näiden keski-ikäisten ja sitä vanhempien miesten välinen taistelu on typerää. Saavat ne tapella, mutta kun ne pystyvät sitten kuitenkin nutistamaan sen tai tämän kansanosan kokonaan. Nyt Bolsonaro aikoo tuhota kaiken muun lisäksi myös ne viimeiset alkuperäiskansat suurten jokien varsilta. 


Muistan kyllä ajatelleeni nuorena että jospa sotien sijaan ne presidentit ja kuninkaat tappelisivat. Mutta niillehän voisi käydä huonosti. Kuka sitten sanoisi kansan kuullen että te olette parhaita ja kauneinta mitä on? Sitä paitsi seuraava heimopäällikkö varmasti jo odottelee. Meillä mietitään näitä joskus yhdessä ja urakalla. Kumpikin on kasvatuksen ja koulutuksen kannalla.

10.8.19

Mökkipäiväkirjasta II

26.7. Palasin Haavikon opukseen Kaksikymmentä ja yksi. Meno ei muuttunut kovin paljon siitä kun Romaanihenkilön kuolema loppui. Edelleen on kyse joukkomurhista, raiskauksista ja teloituksista − siis rauhan aikana. 

Haavikko kertoi suomalaisseikkailijoiden riehumisesta. Pulkkinen puhuu samoista asioista, paitsi että hänen suomalaisensa ovat avustustyöntekijöitä ja Afrikassa. He eivät riehu. On kyllä kysyttävä, tietävätkö he mitä tekevät. Kirjojen ajallinen ero on suunnilleen 10 vuotta, Haavikon eepos vuodelta 1974, Pulkkisen paksu ”pamfletti” vuodelta 1985.

Haavikko kirjoittaa sotaisista joukkioista jonkinlaista kronikkaa. Pulkkisella on pitkiä pätkiä Pohjois-Karjalan elämästä 1800-1900-lukujen vaihteesta, paikallishistoriaa. Haavikon kronikka sijoittuu viikinkiajan jälkeen, kun hitaat suomalaiset tajusivat ryöstöretkien hienouden. Siitä porukasta tuli sitten palkkasotureita. En ole vielä ruvennut tavailemaan Prinssi Igorin kronikkaa, se on englanninkielisenä hyllyssä, muistaakseni Nabokovin kääntämä. 

Se meno ei eroa joidenkin afrikkalaisten maiden sotaisuudesta. Eniten jään miettimään siinä lopetellessani, että kun viikingit oppivat kaupankäynnin Novgorodin ja Konstantinopolin matkoillaan, niin tällä suomalaisryhmällä ei tuntunut olevan käsitystä kaupankäynnistä. Ei heitä kovin monta Suomeen asti sitten säilynyt enää hengissä.

Samanlaista riehumista pitkin maita ja mantuja on ollut varmaan aina. Sellaisen elämän kintereillä kulkevat köyhyys ja sairaudet ja sitten kokonaisten sukujen sammuminen ja elinmahdollisuuksien loppuminen. Retkueessa ei ollut mukana naisia. Se että naisia ei mainittu, ei tarkoita käsittääkseni sitä etteivätkö he pystyisi aivan samaan. Ehkä heitä pitää poissa tappamisesta lasten huoltaminen? En tiedä. 



Miksi jotkut Afrikan maat edelleen ovat sotaisia, vaikka kolonialistit ovat häipyneet jo kauan sitten? Jotain perää voi olla ylisukupolvisissa traumoissa, joita ilmeisesti on olemassa, varsinkin pahat sodat, sisällissodat, eivät mene ohi yhdessä tai kahdessa sukupolvessa. USA:n jakautuminen periytyy selvästi sen osavaltioiden välienselvittelyyn, jossa kuoli hirveästi ihmisiä, eikä esimerkiksi orjaosavaltioiden tilannetta käsitelty sodan jälkeen. 

Orjuus taloudellisena pohjana tuskin on kestänyt missään. Siitä on käsittääkseni maailmanhistoriassa todisteita. Kauppa sodan jatkeena? Sota kaupan takeena? Sotia hankitaan edelleen, koska asekauppa tuo miljardeja.

Nyt on jäljellä enää kaksi kokonaista päivää täällä puiden keskellä. Tämä ei valitettavasti ole enää metsää, se minulta meni, kun mökin takainen mäki tehtiin aukoksi. Mustikoita etsin. Varpuja oli, mutta varvut tarvitsevat metsän suojakseen.  Täällä on ollut kuivaa jo pitkään. Vesitalous on sekaisin. 

27.7. Löysin hyllystä Suomi-lehden  numeron Kesäkuu/1987. Lehdestä löytyi pitkä neuvostovirolaisen Edgar Savisaarin (Savisaar, vrt. Meri gen. Merin esimerkiksi Viron Lennart-etunimisen presidentin sukunimessä) artikkeli, jonka hän oli kirjoittanut ollessaan mukana yleisliittolaisessa sosiaaliekologian konferenssissa. Konferenssi pidettiin Lvov-nimisessä paikassa, joka taitaa sijaita Puolassa.

Rupesin lukemaan juttua ennen kuin kuuntelin radiota, jossa tuli heinäkuun teeman mukaan puheenvuoro Amerikasta. Ohjelman nimi oli Eurooppalaisia puheenvuoroja.

Joku haastatteli New Yorkissa Green Deal-nimisestä ympäristöjärjestön työntekijää. Nimi on hyvä, koska se muistuttaa amerikkalaisia muinaisesta New Deal-ohjelmasta, jolla saatiin ihmisille työtä ja hyvinvointia 30-luvun surkean laman aikaan. Jenkkien pitää nyt yrittää saada jotain aikaan ilmastokriisin vaikutusten vähentämiseksi, mutta joutuvat tekemään sen ilman hallinnon tukea. Onneksi USA:ssa on jonkinasteinen autonomia kaupungeilla ja osavaltioilla. 



Edgar Savisaar oli keväällä itsenäisessä Virossa ehdokkaana joissakin vaaleissa. Häntä vastustettiin, en tiedä miksi. Ehkä hänestä oli tullut este asioiden tekemiselle? Niin kai usein käy kun vapaus sitten puhkeaa. Ensin on entusiasmi ja sen jälkeen aletaan huomata että ei tämä ihan helppoa olekaan.  

Vanhemmiten joistakin ihmisistä alkaa myös tulla konservatiiveja. Ehkä vuonna 1987 hän ei olisi saanut ekologiaa käsittelevää artikkelia  edes julkaistuksi. Siksikö juttu ilmestyi Suomi-lehdessä? Ja sitten: lehden päätoimittaja oli nykyinen Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto.

Ehkä Suomessa ei kiinnitetty kovin paljon enää huomiota Neuvostoliiton detaljeihin silloin 1980-luvun loppupuolella. Minä en muista huomanneeni artikkelia lainkaan. Mutta tottakai Suomi-lehti on ottanut nimenomaan ympäristöteeman suhteessaan eteläiseen naapuriin. Tärkeätä artikkelissa on nimenomaan tuo julkaisuajankohta, 1987. Siinä puhutaan selkein sanoin tuotannon ja ekologisen tilan ristiriidasta. 

Minusta juttu on sen verran hyvä, että siitä kannattaa ottaa sitaatti:
Immanuel Kantin kategoratiivisen imperatiivin – käyttäytyä sillä lailla, että käyttäytymistapa kelpaisi yleiseksi säännöksi – voi nyky-yhteiskunnan eettisten suhteiden alueelta periaatteena siirtää sekä nykyisten että tulevien, vielä syntymättömien sukupolvien suhteisiin. Tästä seuraa täysin uudenlaisia eettisiä ongelmia: meidän pitäisi ottaa selvää, millaiset ovat jälkeläistemme oikeudet meihin nähden; missä määrin on perusteltua pitää tulevaisuuteen kohdistuvia velvollisuuksia etusijalla verrattuna pikaista tyydytystä vaativiin nykypäivän tarpeisiin; kykenemmekö jakamaan luonnonvaroja tulevien sukupolvien kanssa ainakin yhtä oikeudenmukaisesti kuin jaamme niitä nykyaikana elävien ihmisten kesken. Olemme sidottuja  tuleviin sukupolviin oikeudenmukaisuuden siteitten kautta: velvollisuutemme on säilyttää heille ilma, maa, vesi (ja myös ihmissuhteet) ei huonommassa tilassa kuin itse saimme ne edelliseltä sukupolvelta.

Tämä artikkeli oli kyllä löytö.  Luin sen eilen. Lämpö nousi silloin vähän yli 30 asteen. Mökin keittiön ikkunan pielessä oleva lämpömittari on juuttunut jonkin 1950-luvun heinäpoudan aikaan 27 asteeseen, siitä kiipeää vielä ylöspäin hento juova, mutta vasta viime kesänä se juova näkyi. Tämä kesä on yhtä kuuma.

Vähän väliä olen miettinyt tuota: Neuvostoliitto oli pullollaan asiansa osaavia tiedemiehiä. Savisaar tuossa todistaa, että varoituksia kuului sieltä ja täältä. Tilanne on ollut täällä “lännessä” sama: poliitikot eivät kuuntele tieteentekijöitä. 

Samassa lehdessä oli kertomus Galileon oikeudenkäynnistä. Silloin Vatikaani telkesi vuosisadoiksi tieteen uskonnon taakse.  Kirkkoruhtinailla oli lopullinen valta. Siitäkin on oikeastaan hirveän lyhyt aika.

Eniten kyse on vallasta, oli sitten kyse kirkollisista tai maallisista ruhtinaista. Galileo oli naivi eikä osannut lukea ajan merkkejä, mutta niin on todennäköisesti moni ilmastotieteilijäkin näinä aikoina. 


Oli tultava takaisin kaupunkiin. Elokuun toisella viikolla alkaa aina uusi vesijumppavuosi. Olisin ollut myös vesijuoksemassa, mutta viereisellä radalla pärskyivät jotkut kilpauimarit, silmiin sattui.  Se pahus iski kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin lihaksiin, siis vesijumppa,  en käyttänyt niitä tarpeeksi mökillä. Vuosi vuodelta tuntuu paremmalta tehdä hommia siellä. Ehkä olen ruvennut laiskottelemaan? 


3.8.19

Mökkipäiväkirjasta

16.7. 2019. Viime tai toissavuonna oli tähän aikaan terrori-isku Nizzan rantabulevardilla. Löysin vihkon jossa oli muistiinpanoja. Sitten löysin lehden viime vuodelta. Näkyi olleen hirmuhelle. Niin kuin olikin. Enkä jaksanut tehdä yhtään mitään.

Nyt satoi vähän, kesäsadetta. Mutta maa on kuiva. Pisarat hyppivät kuivien kivien yli. Pitää kysyä onko kuivuus jatkunut. Naapuri avasi ja sulki oven tuolla mäen takana. 



17.7.2019. Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema. Olin unohtanut miten hienosta kirjailijasta on kyse. Tässä on kokonainen aikakausi. Olin esimerkiksi unohtanut kuinka iso merkitys itärajalla oli.  Julkaisuvuosi oli 1985. Siitä ei ole kauan. Tiedän kyllä että joitakin kohtia tässä on syytä kyseenalaistaa, lähteet eivät ole kaikki kohdallaan.  Mutta Afrikka-kokemus ei perustunut pelkästään yhteen lähteeseen onneksi. Ja Neuvostoliitossa kulki vielä turisteja hakemassa halpaa viinaa.

Mutta Neuvostoliiton suhteen Pulkkinen osaa asettautua kärsivien itä-ihmisten asemaan. Sattuu olemaan niin että nyt samaan aikaan − Venäjällä − ei näy merkkejä siitä, että yhteiskunnan demokratisoituminen olisi etenemässä lainkaan. 
Pulkkinen kertoo yhden anekdootin:
KGB:n kuulustelija kirjailijalle: Miksi te aina valitatte? Meidän ansiostahan te kirjoitatte niin taitavasti.

Tuo voisi olla Radio Jerevan-vitsi, ehkä se onkin.  Mutta se ei ole silti ihan vitsi, vaan kertoo järjestelmästä. Sitten voi kysyä, että onko järjestelmissä kovasti paljon eroja. Ja miten niitä eroja lasketaan, mutta idästä ja lännestä on kirjoitettu muutenkin aivan tarpeeksi.

Sataa, on vähän kylmä. Romaanihenkilön kuoleman  löysin kirjaston asiakkaiden lahjoitushyllystä. On hölmö juttu, että oma alkuperäiseni on tuolla kolmen kilometrin päässä. Lainasin sen sukulaiselle, joka ei koskaan palauttanut sitä ja sitten otti ja kuoli. Kirja jäi siihen taloon. En usko että kirjaa on lukenut kukaan. Kun annoin kirjan lainaksi, mielessä kävi ajatus, että pitäisi kirjoittaa nimeni kirjaan. Mutta sitten ajattelin että mitä suotta, aina hän on ollut rehellinen. 

Pikkuradio kuuluu aika hyvin tässä rumassa tuolissa istuessani. Hyvä se tuoli on selälle, mutta hyvin kilpailtu paikka juuri siksi. Radiotoimittaja on kylässä Kaustisella ja siinä soitetaan pelimannimusiikkia. Kuulostaa siltä että soittavat Bachia. Siinä ei ilmeisesti ole mitään outoa, haastateltava on Kreeta-Maria Kentala ja kotoisin Kaustiselta ja soittanut aina. Ohjelmassa on tavattoman hieno tunnelma. No, Kaustisella kivetkin soivat. Olen asunut Kaustisen lähellä, vain Räyrinki oli meidän ja Kaustisen välissä. Ne olivat hyvää porukkaa, myös meidän kylässämme. Tarpeeksi kaukana kaikesta.

Rantasauna kuuluu olevan Perhonjoella, siinä rannalla. Ilmeisesti jonkinlainen sielunmaisema. Pulkkiselle se on juuri nyt laskeutuminen Tenstan T-banan asemalle. Pulkkinen laskeskeli tietävän oloisesti kuinka monenlaisia kivilajeja tunnelissa menee. Tensta on alimpana. Se taisi olla ensimmäisiä T-banan asemia. En muista enää asemien nimiä. Viimeisin, missä kävin kylässä oli Hässelby Gård. Päädyin puhumaan mustaihoiselle tiketinmyyjälle sekaisin englantia ja suomea. Myyjä hymyili. En saanut suustani ruotsia.

Mutta 1960-luvulla ei suomea uskaltanut puhua, ei varsinkaan jossain Slussenin lähellä. Olin edelleen arka sitä puhumaan 2000-luvun alkupuolella kun kävin siellä kylässä. Ystäväni on/oli luokkakaverini. Joitakin heistä jäi pysyvästi Tukholmaan silloin 1960-luvulla. Minä kävin vain kesätöissä. Viimeinen pesti kesti talven yli, mutta sitten lähdin Amerikkaan.

Pulkkinen halusi perustaa itselleen kodin Tenstaan. Sanoi jo katsoneensa itselleen naisen sieltä asemalta. Ajatella! Joillekin oli helppoa tuo muuttaminen. Minulla oli jatkuva huoli matkakassasta, että riittääkö se siihen asti kun ensimmäinen palkkapussi tulee. Pulkkinen oli ehkä minua vähän nuorempi, ehkä hän oli jo onnistunut saamaan Suomesta apurahoja. Hassua on se, että kirjassa lukee juuri tämän (Romaanihenkilön kuolema) olevan syksyn kirjapommi ja Gummerus oli jo ottanut toisen painoksen. Että nyt oli myyty on 20 000! 

Mutta kirjassa on kuvauksia rauhanmarsseilta, joissa suomalaiset luettelevat paikkakuntia ja toivoivat niihin rauhaa ja siunausta − jos se nyt siunauksista paranisi. Marssilta erkanee nuoria, jotka tahtovat päästä suurlähetystöalueelle. Nuoret heittävät kiviä, vanhemmat toivovat siunausta! Rauhanmarssi tuntuu enemmänkin vinksahtaneelta unelta kuin kirjailijan raportilta marssin jälkeen.



Nyt äsken kohtaaminen tiiran tai lokin kanssa (kyllä se on tiira!). Tiira ei pitänyt siitä että tulin laiturille. Oli jo ilta ja kuulosti siltä että tiira suoritti hälytyksen. Se huusi ja lensi minua kohti. Ei kuitenkaan hyökännyt.

Kun lähdin pois, saunan vieritse veden yllä lensi ensin yksi ja sitten toinen iso lintu. Huusivat niin lujaa että kuurot korvani olivat haljeta. Kurkia! Olen kyllä ennenkin tiennyt että linnut pitävät huolta toisistaan. Onkohan kurjilla nyt tällä järvipahalla pesä? Se kyllä kasvaa nopeasti umpeen, kun turvesoita ja metsiä aurataan. Ennen pesät ovat olleet metsän takaisella suolla. Ehkä nekin suot on jo ojittu?

Kaikki luontoalueet alkavat sitä myötä sortua. Ja mitä nämä tekevät kaikella sillä rahalla? Rakentavat niitä hirveitä tyylittömiä talojaan? Ne keski-ikäiset tyypit sitten lihovat ja ajattelevat ottavansa kaiken rakentamansa (rahan myös) mukaan uskomaansa toiseen maailmaan. 

Nämä yhteisöjensä kantavat voimat katsovat asiakseen ajatella kaikkia ihmisiä oman tietonsa tarpeessa oleviksi. Hölmöjä! Itsellään niillä ei ole minkäänvaltakunnan koulutusta, mutta jonkinlainen asema on, joka tarkoittaa sitä, että samaa tietä kun paino nousee, nousee myös arvovalta. Millä tavalla noita asemia oikein jaellaan? Onko ihmisille jaettu osaamisalueita, joista jokaiselle on jonkinmoinen lähetyskäsky? 

En käsitä miten joku ajattelee voivansa elää irrallaan siitä metsästä ja noista soista. Täällä on vielä parempi, pystyy sentään hengittämään. Kaupungeissa autot ovat vieneet ajat sitten hengitysilman.

Maa on menossa kyllä huonolle tolalle. Kaupungissa pystyn unohtamaan välillä. Maalla tämä tulee silmille. Jos ihmiset muuttavatkin pois, niin miksi edelleen pitää pilata järvet, tehdä vedestä mutavelliä?

Mietin minne ne vastarannan karhut päätyivät. Ehkä joku tietää, mutta en tunne mökkipaikalta enää ketään. Sekin lähetystyötä tekevä oli jostain muualta, piti kirpparia kirkolla. Ennen oli naapurikylässä joku neuvomassa suojelemaan tämän maapalan liito-oravien vuoksi. Vein sen anomuksen perille, mutta ilmeisesti se meni suoraan roskakoriin.

En muistanut Pulkkisen romaanihenkilön tapaamia puuhakkaita ruotsalaisia lainkaan. Pulkkinen kirjoittaa semmoista satiiria että nauran ääneeni välillä. Kun se haastattelijakaksikko ei vastaa johonkin haastateltavan repliikkiin, niin sitten sivulla lukee kursiivilla että Äänettömyys eli menevät hiljaisiksi. Se siitä puheesta kyllä ilmenee että kirjailija eli siis haastateltava ajattelee aivan jumalattoman lujalla äänellä. Ja sanookin koko ajan.

Tenstan asema! Nyt olen varma siitä että en ole ikinä käynyt siellä, koska Pulkkinen kertoo että aseman seinillä on kirjoituksia kaikilla kielillä, suomeksi myös. Ehkä Tukholman kaupunginisät ajattelivat rohkaista asukkaitaan? Pulkkinen kyllä leikkii kaiken aikaa stereotypioilla. Kirjailijalla on syytä huumoriinsa, ei siinä ole tyhjän puhumista. Sellaista vain mitä ihmiset itse sanoisivat istuessaan Kungsträdgårdenin leijonapatsaiden katveessa odottaessaan että patsaat heräisivät henkiin ja rupeaisivat murisemaan. Ne ovat hyviä leijonia. Mutta ovat siis Kungsassa eivätkä Tenstassa.

Ei minun tarvitse enää mennä Tukholmaan. Kaunis kaupunki se oli. Tuntuu tällä erää siltä, että nämä kaksi paikkakuntaa ovat tarpeeksi ja niiden kirjastot ja uimahallit. Järveen ei mudan keskelle oikein enää mahdu uimaan. Lukea voi kyllä missä vain.

Tänään aamupäivällä tuli eräänlainen herätys. Kahdessa kirppiksessä oli naisia myymässä ja kun kysyin pannunmyssyä, kukaan ei tiennyt mikä se on. Sitten yksi nuorehko nainen heräsi siinä kohtaa kun sanoin että en kestä ajatusta lopunelämän kestävästä teepussien liottelusta. Ai jaa!

Ilmeisesti elän omituisessa maailmassa. Ja naapuri tuli tervehtimään meloen suppo-laudalla (?). En ole ennen nähnytkään. Luulin että se oli pikkulapselle annettava pyllyyn tökättävä kuumelääke. Live and learn!

Odotan että jossain ilmenee uudelleen se kunnon tavallinen maanviljelijä. Sellaisia oli minun lapsuudessani. Minulla oli varmaan toivorikkaammat ja sinisemmät silmät. Mutta kyllä silloin isännät kylvivät ja niittivät joka vuosi. Nyt on liian kuivaa hyväksi viljavuodeksi.


13.7.19

Valokuvia ja muita vahvoja kuvia


Etsin yhden vanhan valokuvan henkilöä. Tiesin sukunimen. Ja etunimi oli kadoksissa,  mieleen tuli aivan ensimmäiseksi Esko, koska vanhempien kirjojen kirjahyllyssä oli Nummisuutarit. En ole kyllä sitäkään lukenut koskaan. Lukemattomia kirjoja tulee varmaan aina olemaan enemmän kuin luettuja.

Arvelin että ei voi olla Esko, koska nimi oli niin näkyvissä. Sitten kurkistin äidin kirjoittamaan lapsuus-muistokirjaan (Elämän aamun auetessa) ja siinä sanottiin että yksi kummi oli Esko. Tiedän että se on hän siinä kuvassa. Minulla ei ole sitä kuvaa missään kansiossa, vaan sen on joku ottanut tätini kameralla. Vuosi on todennäköisesti ollut 1944. Isä ja äiti ovat siinä keskellä, kaikilla on sotilaspuvut, siis miehillä, mutta ei enää niitä hihamerkkejä tai niitä väkäsiä kauluksissa.

Se kuva pitäisi skannata ja suurentaa. Sitten siihen pitää taakse saada nimet. Pitää löytää oikeata mustetta joka säilyisi. Mutta pelkään sitä valokuvaa. Siinä näkyy niin selvästi mitä tulee tapahtumaan. Pappa on selvästi sairas. Katse on hengetön. Mamma näyttää onnettomalta. Samoin se toinen täti, jonka kanssa olin kuvassa sitten kuusi-seitsemän vuotta myöhemmin.

Kummisetä yrittää hymyillä. Hänen edessään vinosti vasemmalla on Eevi, Mamman veljen- tai siskontyttö, isän ja sedän ja tätien serkku. Kameran omistanut täti on nuori likka ja ja katsoo äitiä ja pitää kukkakimppua kädessän isän ja äidin takana. Hän on selvästi innostunut nuoresta rakkaudesta.



Mutta en nyt kyllä tiedä, tuleeko kuvasta skannaamallakaan isoa. Se on niin dramaattinen että soisi sen onnistuvan. Mammasta on olemassa myös iso valokopio, jossa hän istuu keinutuolissa talossa, jonne hänen piti muuttaa yksin kun Pappa kuoli. Mietin sitä kuolemaa. Hän ei ole ehkä tajunnut kuolevansa. Todennäköisesti vanhapari ei saanut keskustelluksi elämäänsä valmiiksi ennen kuolemaa.

Ajattelen hänen sairauttaan. Isä ja hänen vanhempi siskonsa olivat varmoja siitä, että hän ei enää kestänyt kolmatta Suomen sotaa. Hän oli pasifisti eikä sellaisen ihmisen elämä ole ollut helppoa.

Katsoin sitä kuvaa. Sitten katsoin Paukkulan kuvaa vuodelta 1942 tai niillä main. Se ei ole kulissi. Siinä meidän suuren perheen olohuoneen salissa on ikkunan edessä isot pylväät. Pylväitä pitkin kiipeää joitakin oikeita köynnöksiä. Ehkä se on posliinikukka? Ehkä aivasteluistani huolimatta pidän sen vahvasta tuoksusta, koska tunnistan sen? Sitten siellä on vielä takarivissä Osmo, se toinen kummini.

Skannaus onnistui, mikä on kyllä omituista. Viimeksi kesti kauan ennen kuin skannaus lähti käyntiin. Ei siinä mitään vikaa ollut, olin tyrkännyt jonkun namiskan väärään paikkaan. Mutta näin väärin siitä pienestä kuvasta: kameran omistajatar ei hymyile, vaan katsoo vakavan näköisesti äitiä. Vuodesta olen sikäli varma että sotilaspukuja tuskin enää käytettiin kovin paljon myöhemmin. En minä sotilaspukuja tunne, tietenkään.  

Paavolaisen Synkästä yksinpuhelusta opin sen, että kaikilla oli yleensä aina sotilaspuku. Tuskin niitä kaulusväkäsiä on otettu pois vaikka olisi vielä ollut joku työ jossain varuskunnassa esimerkiksi.

Tulee mieleen myös toinen kysymys. Mikä oikeastaan on rakkauden merkitys? Sitä on vaikea nähdä tuosta kuvasta. Se keskuspari, kyllä, isä ja äiti, mutta kun tietää että isän vanhempi sisko oli ollut sotaleskenä jo 3-4 vuotta. Mamma ja Pappa eivät ole kovin onnellisen näköisiä. Leski-täti näyttää uupuneelta.

En ymmärrä missä tuo kuva on ollut. Miksi minulla ei ole sitä? Kuvia on paljon, mutta tuollaisia paljon puhuvia on aika vähän. Voisin kuvitella että kamera on vältellyt tuota taloa ja asuntoa. Kyllä muutkin kuin perhe ovat tienneet missä kunnossa Pappa on.

Olavi Paavolaisen dandiys ei ehkä ollut sillä lailla kukoistuksessaan sodan aikana kun kaikki kärsivät, hän asui samassa talossa, mutta ei tervehtinyt perhettä. Kun en itse ole häntä nähnyt, niin en tiedä. En ole tavannut ketään muita kuin muutamia vanhoja Kiilan jäseniä, kun olin tädin kanssa vappulounaalla joskus kauan sitten Helsingissä. Ne vaikuttivat mukavilta ja aivan tavallisilta ihmisiltä. Voi tietenkin olla että jostain syystä dandyn olemus on ollut tädin mielestä käytöshäiriöön viittaava asia. En tiedä.



Tädin kanssa tulin aivan pieneksi osaksi jotakin sotaa edeltänyttä aikaa, viimeiset vapaat vuosikymmenet ennen sotaa ja sen jälkeen tulevaa rutistusta, että ihmiset selviäisivät jotenkuten pula-ajan läpi hengissä edes. Turtiainen vaikutti mukavalta vanhalta sedältä. Vasta paljon myöhemmin sain tietää että hän oli ollut turvasäilössä siinä vankilassa, jonka pihapiirissä asuin aivan pienenä. En tiedä saivatko poliittiset mitään ylimääräisiä kävelylenkkejä itselleen. Eniten he olisivat varmaan tahtoneet kirjoja.

Suomessa oli sodan jälkeen väkivaltapiikki. Muistan kun pyykkituvan naiset päivittelivät raakoja murhia ja olivat tyytyväisiä siitä että murhaajilla ei ollut työoikeutta. Silti moni nainen huudahteli niitä raakoja murhaajia. 

Ehkä siellä on vaikuttanut oikeasti pelko. Mutta en muista itse tunteneeni sitä, sen kyllä että oli joskus ikävää, kun Pekan äiti vei lapset matkoille sinä pääsiäisenä ja seuraavanakin. Ihmiset matkustivat toiseen päähän Suomea lomillaan.  Niin minunkin perheeni matkusti kesälomilla.

Sitten ajattelen että eivät kai ne pyykkituvan naiset ole voineet oikeasti pelätä. Ne olivat kaikki olleet lottina sodassa tekemässä jotain, vähintään Taivaskalliolla vartioimassa taivasta niin kuin minun äitini. Ja jos eivät olleet, olivat kotitaloissaan ajamassa tukkeja metsästä, että saatiin talveksi ruokaa. Se minulle kerrottiin että kaikki kutoivat sukkia ja villapaitoja rintamalle.

Minä en osaa kutoa sukkia tai lapasia. Tein kaikki kavennukset aina väärin koulussa ja harmaa villa tuhriutui tummaksi, koska käsitöitä oli kaunokirjoitustunnin jälkeen ja sormet olivat musteessa. Opettaja  antoi numeroksi viisi. Kaunokirjoitusvihko oli täynnä mustetahroja, joten kädentaidon numerot laskivat keskiarvoa. Minulla ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta. 

Kun luin joskus keväällä Günther Grassin Grimmin Sanat-opuksen, niin ajattelin paitsi kaikkia niitä saksan sanoja myös samojen veljesten kokoamia satuja. Niissä miltei aina joku jahtaa pieniä lapsia. En tiedä mitä ne pyykkituvan naiset pelkäsivät, mutta sen olin jo ymmärtänyt että olen samaa sukupuolta. Vankilaystäväni Pekka ei tuntenut tarvetta istua kuuntelemassa niitä naisia. Me  juostiin ja ja pelattiin potkupalloa.

Näin televisiosta Jean Cocteaun elokuvan Orfeus. Huomasin että elokuva pitää nähdä kyllä ehdottomasti ainakin alkuunsa kerran viikossa. Sitten ehkä kerran kuussa. Se näkyy olevan useammassakin paikassa netissä. Tosin ei suomeksi tekstitettynä. 

Kieli oli kaunista. Mutta siinä surrealistiporukassa oli paljon kielen käyttäjiä, myös Cocteau. Tuota elokuvakokemusta pitää nyt miettiä vielä paljon. Leffan valot ja varjot olivat juuri sitä mitä muistan lapsena valvoessani nähneeni katossa. Hienointa oli tietysti ajan käsittely, se ei ollut mikään aikakausi, eikä voinutkaan olla.

Aikuisten satu? Siinähän kuollaan oikein lahjakkaasti ja sitten herätään taas henkiin saman tien. Elokuvassa on laulaja-runoilija Juliette Greco, Juliette Kreikkalainen.  Muistan hänet 1950-luvun lauluista. Kreikkalaisissa näytelmissä kuollaan, mennään Haadekseen ja sitten tullaan sieltä pois jos jumalat antavat luvan.

Orfeus lupasi olla katsomatta Eurydikea. Kun he lähtivät pois,  Eurydike pani kätensä Orfeuksen hartioille siinä leffassa. Niitä paikkoja joihin ihmiset joutuivat takaisin, vaihdettiin koko ajan. Sillä sinänsä ei ole merkitystä, ne paikat tuntuivat merkityksellisiltä joka tapauksessa. Kuvauksellisia rauniotaloja, tiilikasoja ja semmoista.

Kun olin 15-vuotias, onnistuin näkemään Mustan Orfeuksen. Olin kerta kaikkiaan haltioitunut. En usko että olisin käsittänyt kaikkea mitä Cocteau pani leffaansa vielä silloin. Marcel Camus taisi hänkin olla ranskalainen, mutta Mustassa Orfeuksessa ollaan Rion karnevaaleissa. Se idea toimi oikein hyvin, koska siinä kuvataan kuolemaa ja rakkautta. Ne ovat aina lähekkäin. Mustassa Orfeuksessa rakkaus oli ensirakkkautta, mutta Cocteaun Orfeuksessa avioliitto oli vaarassa Orfeuksen vaeltelujen vuoksi. 

Surrealistit ovat aina nauraneet kuolemalle. Tietysti Camus’n leffa oli monella tavalla romanttisempi, mutta romantiikkaa katkoi Camus’n halu nähdä Brasilia kulttuurien kiehuvana keitoksena. Siinä on pitkä episodi Bahian maakunnan afrikkalaisesta uskonnollisesta riitistä, jossa annetaan eläinuhri. Se on se manala jonne Orfeus menee. Elokuva on vuodelta 1960 ja jo silloin tajusin että Camus oli saanut tallennetuksi jotain hyvin ainutlaatuista.

Cocteaun porukka on älyllisempää lajia. Surrealisteja ovat, tietenkin. Monet vitsit menevät nopeasti, esimerkiksi sen kulttuurikapakan mellakka. Siinä on todennäköisesti jotain 1950-luvun politiikkaan liittyvää jota on vaikea muistaa enää. Kuinka moni muistaa Algerian sodan ja OAS kampanjoi pommiattentaatein vähän kaikkialla?   

Mutta Cocteaun surrealistisissa maisemissa alettiin mennä eksistentialistiseen suuntaan jo.  Siitä kertoo erityisesti se että Juliette Greco oli mukana. Piti nyt ainakin tajuta että kuolleista voi herätä ja ruveta taas toimimaan niin kuin ennenkin. Sen lisäksi kuolema on tässä leffassa nainen, Camus’n leffassa se on mies, kaunis ja pitkäsäärinen, muistaakseni pituushypyn Olympia-voittaja, mustaihoinen hänkin.

Nämä Orfeus-leffat tehtiin 10 vuoden välein, Cocteaun vuonna 1951 ja Camus’n 1960. Suomessa ilmestyi Eeva-Liisa Mannerin runokirja nimeltä Orfiset laulut vuonna 1960. Näin Manner kirjoittaa Eurydikena:
Kuin pelto kaipasin tuulta
tähkistä uneksien,
ja yhä olen tyhjä.
Vain musiikki
kulki ylitseni
kuin lento,
tuulen kuvitelma.
Miten hauras on lyyra
naisen toveriksi!
Me tarvitsemme myrskyn.

Täällä tuulee nyt kolmatta viikkoa. Ei ole satanut. Pyykit kuivuvat hitaasti, yöllä on kylmä.  On aika lähteä paikkaan jossa tuuli suhisee puissa. Kaupungissa on liian vähän puita. Rakennukset eivät huoju. Mutta merellä on varmasti myrsky. Saisi sataa, oikein kunnolla.

3.7.19

Ajan arvailua


Kun olin lapsi, vanhat ihmiset lukivat aina pitkään ja hartaasti päivän lehteä ja kertoivat kuka oli kuollut. Naisten kuolemaa päivittelivät eniten. Kun he olivat paljon minua vanhempia, niin ajattelin että puhuivat ylipäänsä kuolemasta koska se on se viimeinen juttu. Sellainen päiviteltävä asia. Että sekin meni! 

Pitäjän on täytynyt olla pieni, koska isoäiti ja täti tunsivat kaikki kuolleet. Sitten muistin että ihmisiä on ollut vähemmän. Sairaudet veivät paljon ihmisiä jo lapsina. Tädillä oli tulirokon jälkitautina sydäntauti. Ei ollut rokotuksia vielä.

Vaikuttaa siltä että kuva on otettu ulkona. En tiedä miten on mahdollista että en ole nähnyt kuvaa ennen. Sain laatikon muutama vuosi sitten, suurin osa kuvista oli  isän nuoremman siskon kuvia. Mutta muutama kuva on isompia, valokopioita. En tunnista käsialaa, niin että en tiedä kenellä on ollut alkuperäinen kuva. 

Kaikki kirjekuoren kuvissa  näkyvät paitsi minä yhdessä kuvassa ovat kuolleet. Kuvissa on myös yksi 100-vuotiskuva, isän isoisän kuva. Se kuva on otettu vuonna 1947.

En tiedä miksi joku halusi että saan nämä kuvat. Siellä on paljon selviä kuvia, eikä ole enää muita kuin minä, joka osaa sanoa keitä valokuvien ihmiset ovat. Nämä liittyvät kahden suvun historiaan. Mutta valokuvaaja on ollut tätini. Sen vuoksi kuvia pitää katsoa vähän tarkemmin. Jokaisella kuvalla on syynsä. Kuvien teettäminen maksoi paljon, niitä ei otettu pelkästään huvin vuoksi. Ne olivat tärkeitä, koska muisti sai niistä ruokaa.



En osaa myöskään nyt liittää mitään suuria tunteita noihin kuviin, paitsi että on outoa olla ainut joka pystyy sanomaan keitä ihmiset ovat. Aikaa on kulunut. Ja kuvissa olevat ovat vähintään edellistä sukupolvea.

Sen näen että kun olen  tädin kanssa samassa kuvassa, niin olen surkean, laihan ja elämän alkuun pettyneen 6-vuotiaan minäni aivan aito kuva. Katson poispäin, luen senaikaisesta itsestäni sellaista, että en ole halunnut olla ympäröivän maailman kanssa missään tekemisissä. Muistan että osasin jo aivan pienenä mennä kokonaan pois, johonkin sellaiseen tilaan jossa en ollut kenenkään kanssa, mutta en oikeastaan myöskään mitenkään itseni sisällä.

En muista kuvan ottamista. Mutta muistan sen, että isän nuoremmalla siskolla on ollut kamera. Kamerat eivät olleet halpoja.

Miksi hänellä oli äidinisän Sortavalassa otattama kuva? Nuorimies on siinä merimiespuvussa. Hänhän seilasi kauppalaivoilla, lähetti kotiinsa postikortteja. Takana lukee että ennen vuotta 1918. En tiedä miksi juuri ennen sitä. Ellei sitten ole niin että sen jälkeen kaikki muuttui.

Sitten muistan yhtäkkiä, päivää myöhemmin, että se kuvaaja-täti  ja äitini pitivät toisistaan. Isän sisko oli äitiä nuorempi, mutta ei aivan hirveän paljon. Jäljelle jäänyt perhe asui juuri rakennettua taloa  ja serkku kävi metsän rajassa näkyvää kansakoulua. Muistan kun katsoin yläkerran makuuhuoneesta ja odotin koska hän tulee koulusta. Se maisema oli kaunis alkusyksyn lämpimässä. Syksyn sänkipelto siinä ikkunan alla loisti valoa.

Merkintöjen täytyy siis olla isän nuoremman siskon käsialaa. Äiti on ilmeisesti antanut vanhemmistaan saamansa kuvat ja  kameran omistanut on ottanut kopiot. Silti ihmettelen että en ole missään ennen nähnyt näitä kuvia. Minun ja  toisen tädin kuva on vuodelta 1951, en muista kuvan ottamista, mutta isoisän eläkeläistalo valmistui vuonna 1947,  siellä talossa jäljelle jäänyt suku kokoontui. Missähän kuvan nega mahtaa olla? 

En ole mitenkään erityisen morbidi, mutta piti avata tuo kirjekuori, kun luin että runoilija ja suomentaja Kirsti Simonsuuri oli kuollut. Ajattelin häntä ja avasin kirjekuoren, jossa olivat valokopiot sukulaisistani. Piti saada silmäni johonkin, josta oli aikaa. Ajan kulku ei tunnu lineaariselta. Sen kulku on kuin seinäkellossa jonka patteri alkaa loppua. Viisari kulkee milloin nopeasti, milloin hitaasti. Kello menettää rytminsä. Sen pitäisi mitata aikaa, sekunti kestää yhtä kauan kuin jos sanoo ääneensä yk-si.

Yläkerrassa on hänen suomentamansa Aiskhyloksen Oresteia, se suomennettiin teatteriryhmä “Raivoisien ruusujen” esitystä varten. Näin sen esityksen. Se oli osan aikaa jonkinlainen  kulkue, näyttelijät kulkivat yleisön edessä paikasta toiseen Helsingissä joskus 90-luvulla. Olin siellä ja kuljin paikasta toiseen, mukanani poikani, joka harrasti teatteria niihin aikoihin, aika lapsena vielä. Esityksessä oli ainoastaan naisnäyttelijöitä. En tiedä mitä poika oli esityksestä mieltä.  

En tiedä minkä takia oli välttämätöntä tehdä se esitys pelkästään naisten voimin. Ehkä siinä tahdottiin muistuttaa siitä, että naisille ei teattereissa löydy rooleja. Varsinkaan ei vanheneville naisnäyttelijöille. Kirjan muodossa Simonsuuren Oresteia ilmestyi vuonna 1991, Loven kustantamana. Sovittajaryhmä (Marja Kaarina Mykkänen, Ritva Siikala, Solja Kievari) ilmoittaa kirjan alussa, että esitykseen tehdyt lyhennykset eivät näy kirjan tekstissä. 

Muistan ajatelleeni Oresteian nähdessäni että mitähän “Pohjoisen yökirjan” kirjoittaja on sittemmin ollut mieltä ylipäänsä naisten mahdollisuudesta tehdä työtä Suomessa. Hän oli Oulun yliopistossa kirjallisuuden professori, lähti sieltä  pois ja koko maasta, Pohjoinen yökirja kertoo Oulun ajasta. Minusta valoisinta hänen tuotannossaan olivat ne Ateenan vuosien tekstit, se Akropolis. Ateena-instituutti oli kuin hänelle luotu työpaikka, mutta ne taitavat olla korkeintaan 5-vuotisia työpaikkoja. 

Simonsuuri kirjoittaa Oresteian jälkisanoissa näin:
“Aiskhylos korostaa, että ihminen toimii aina tiettyjen välttämättömyyksien alaisena, jotka hänen on vaistomaisesti tajuttava voidakseen tehdä tekojaan oikein. Miehet ja naiset ovat ‘kuolevaisia’, sidottuja maahan ja luontoon, toisin kuin jumalat. He ovat tilassa, josta he pyrkivät pois tappamalla  vanhempiaan, miehiään, veljiään, vastustajiaan ja siten tietämättöminä luulevat raivaavansa tieltään kuolevaisuuden rajoittavia esteitä.”

Simonsuuren suomennos on hieno, siitäkin hänet tullaan kyllä muistamaan. Joku jo tuolla netissä jo sanoi että hän muistutti kreikkalaista jumalatarta. Niistä jumalattarista ei kyllä ole säilynyt valokuvia.