5.1.19

Loppiaisaatto kuten haluatte

Olin influenssassa sen ajan jonka jonka se kestää, sisällä, nukuin, luin välillä jotain, söin huushollin toisen ihmisen tekemää keittoa. Siinä oli yksinkertainen resepti: tavallista kananlientä, jota myydään kuutioittain kaupoissa, ja siihen pilkottua inkivääriä. Aika yksinkertainen mutta tehokas lääke. Vähitellen on mahdollista ruveta nukkumaan niin että väsymys vähän hellitti. 

Nivelet kyllä naukuvat edelleen. Siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Täällä oli monen päivän myrsky, matalapaine, joka saa asiaankuuluvat ja asiattomat nivelten nesteet loiskumaan vasten hermoja joita on siellä täällä. Mutta ennen myrskyä kävin etelässä. Sekin on tehokasta, maiseman vaihtaminen. Kävin puhumassa muutaman päivän ajan tutun kissan kanssa. Rupesin tervehtymään kun kissa nukkui jalkojen päällä. Sitten kissan liesussa ollut ihminen tuli takaisin ja minä tulin kotiin.

Nyt yritän suoristaa selkäruotoa Pendolinon penkkien mutkalta. Kerran jo pääsin uimahalliin. Ihmiset toivottelivat toisilleen hyvää loppuvuotta. En oikeastaan huomannut vuoden vaihtumista. Kuuntelin myrskyn vinkumista katolla. Ei se onneksi lähtenyt rullautumaan pois, katto. Kun ruoto alkoi suoristua, rupesin kuuntelemaan radiota. Ylen Areena on ollut hyvä kumppani jo vuosia. Muutenkin radion Yle 1, koska se on ollut hyvä kulttuuriradio. Nyt siellä on kyllä jotain ruvennut muuttumaan.

Siellä tuli joku omituinen juttu aiheesta Leväluhta (joka on isokyröläinen suohauta noin 500-luvulta jaa), jonka vainajien muinainen DNA tuli luetuksi joulukuussa. Radio Variaation lukijoiden (näyttelijöiden?) lausunta oli vähän niin kuin lausuntaa. Selvää oli. Mutta se oli tehty tavattoman monotoniseksi. Siinä ei ollut sisältöä nimeksikään, pelkkää haikailua muinaiseen hauta-tapaan, siis vesihautoihin. Oikea kukkanen oli käsikirjoituksessa: vainajat ovat olleet kunnioitettuja naisia. Juuri päästiin sanomasta että naisia ja lapsia ja joitakin miehiä! Eivät tiedä. Sanovat että kunnioitettuja naisia, mutta sitten on lapsiakin ja muutama mies. Eivät ole ottaneet selvää. Eivätkä saa selvää, koska hautaa ei ole kokonaisuudessaan vielä edes tutkittu. Tyhjää tunnelmointia.

Saa tietysti tarinoita kertoa mistä tahansa. Mutta tarinoiden kertominen on taitolaji ja se on osattava. Tässä ei tuntunut olevan keskusta eikä sydäntä. Tarina lihavoituu silloin aivan itsestään, jos siinä on kunnollinen ydin.

Mutta sitten päästettiin asialle tehosteihmiset. Lausujan ääni asennettiin tulevaksi jostain kaukaa, himmattiin samalla. Siitä ei juuri saanut enää selvää. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun huomasin että verrattuna Radioateljeen äänisuunnittelija Pekka Lappiin, nämä tekijät eivät ymmärrä tekstin ja näyttelijöiden ja äänen yhteissointia. Sitten otetaan ja annetaan korville mössöä, jota kutsutaan ehkä radiofoniseksi (Radio Variaatio!) siksi, että otetaan tietty määrä ohjelmaa ja esitetään se sillä tai tällä volyymilla, mutta sitten vaihdetaan se monotoniseen seuraavaan moodiin, ilman että sisällössä mikään käskisi tehdä sellaista. 

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun ihmettelen sitä, onko Ylen Opisto todella lopetettu. Mistä tulisivat enää radiota välineenä ymmärtävät ihmiset, elleivät Ylen työpajoista? Mistä noita tehosteihmisiä napataan? 

Käsittämättömintä tässä on se, ettei Yle tajunnut lukuisia Prix Italia -palkintoja voittaneen Radioateljeen loppumisen aikoihin (sitä ajettiin alas tosi hitaasti), että sen porukan pitäisi  antaa kouluttaa seuraajia. Radioateljeessa osattiin käyttää stereota, niitä ääniä joilla on suunta, tapaa millä saa tuotetuksi kuuntelijalle kokemuksen tilasta. Tässä Leväluhta-esimerkissä nuoriso tunnelmoi ”pohjanmaalaisessa” (suomeksi sanotaan että pohjalaisessa!) maisemassa hauta-ajatuksilla. 

Siinä ei ollut  paikan henkeä. Olen itse käynyt siellä jo pikkulikkana. Isonkyrön kirkkoherra vei. Mutta hän kuului sukuun, joten kyse ei ollut minkäänlaisesta ”kirkottamisesta”, vaan historianopetuksesta. 

Isä ajeli mopolla, mutta kirkkoherralla oli jo silloin auto. Isä oli opiskellut historiaa ja latinaa ja arkeologiaa, kirkkoherra sen sijaan teologiaa, mutta ilmeisesti miehet kuuntelivat toisiaan. Olin joskus kuuntelemassa ilman että ne tiesivät.



Minun oli pakko jälleen vaihtaa ohjelmaa. Radioateljeesta löytyi Markku Innon (äskettäin kuollut Markku Into), turkulaisen runoilijan tekstiin tehty kertomus jostakin käsittääkseni Raunistulan baarista, jossa tapahtui kamalia. Mutta tärkein juttu oli Kierkegaard. Aamu päättyi hyvin koska sain korvilleni höristämisen arvoista kuunneltavaa. Ei tarvinnut pinnistellä. Kierkegaardista puhuttiin Innon tapaisen tyypin ja tanskalaisen kesken. Tanskan yliopiston filosofian laitokselta sitten löytyi se Sören, joka siis ei ollut Viettelijän päiväkirjan kirjoittaja Kierkegaard, vaan joku muu. Se Sören istui alas siksi, kun runoilija istui baarissa mukanaan Kierkegaardin aforismi-kirja tai vastaava. Tanskalaisvierasta houkutteli turkulaisessa baarissa Kierkegaard suomalaisen runoilijan pöydällä vai oliko se vieressä siinä tuolilla. 

Olen kuullut Innon lukevan runojaan ja hän oli todella hyvä. Nyt ei ollut runoilijaa vaan näyttelijä joka oli todella hyvä. Se oli eleetöntä puhetta, mutta eläytyvää. Siinä oli asiaa koko ajan. Siinä oli tarina ja aivan tarinan lopussa vasta selitys siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Tavallinen tarina. Mutta kun kyse on Kierkegaardista, niin tottakai ihmisten oleminen ja ajatukset olivat se tärkein. Toivoisin että kulttuuriradiossa ymmärrettäisiin, mitä on runous ja miksi se on niin tärkeä asia ja aivan kulttuurielämän ydintä!

Ei tietenkään ole mitenkään yllätys että Kierkegaard tuli nyt aamuna näkyville. Olen toipumassa matkasta ja myrskystä heti sen päälle. Vuoden vaihtuminen ei ollut muuten ongelma. Joskus se nähtävästi tarvitsee tämmöisen draaman että pitää myrskytä. Ja tulomatkalla pääsin ison harppauksen eteenpäin. Jotain kautta olin tajunnut mistä Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja lähti liikkeelle ja pystyin lukemaan kirjaa. 

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että joskus jotkut kirjat vastustavat. Kummallista olisi jos erilaisten ajatusten risteyksessä kaikki vaihtoehdot avautuisivat yhtä hyvin ja nopeasti. Sellainen kaikkien ilmansuuntien samanaikainen avautuminen olisi tuottanut vain hirveän ajatuspuuron päähän.

Minun on ilmeisesti selitettävä tätä vähän tarkemmin vielä. Menetin kuuloni toisesta korvasta ja osin myös toisesta sikotaudin jälkitautina 11-vuotiaana. Nykyään lapsilla ei ole sellaista vaaraa, koska heillä on kolmosrokote, joka suojaa tuhkarokkoa, sikotautia ja vihurirokkoa vastaan. Se on ollut jo muutamille sukukupolville helpotus. Nyt on sitten ilmestynyt kansanliike Pohjanmaalla (kannattaa lukea Heikki Ylikankaan Kansanliikkeiden Pohjanmaa!) ja sen kannattajat eivät usko rokotuksiin. Täällä on paljon ihmisiä jotka sen sijaan tahtovat kuuroja tai puolikuuroja lapsia. Minulta hävisi lapsena moni ammatti kuulon myötä.  Silloin ei vielä ollut niitä rokotuksia, 1950-luvulla. 


Nyt olen varttikuuloinen ja tahdon kuulla kaiken mahdollisen jonka vielä voin, koska on keksitty kuulokojeet. Yritän jopa kuunnella musiikkia, vaikka siitä suuri osa on peruuttamattomasti menetetty. Kuulokojeet eivät pysty täysin toistamaan esimerkiksi klassista tai muuta konserttimusiikkia, intervallit ovat mitä sattuu.



Nyt on Loppiaisaatto. Muistan nähneeni sen äitini kanssa ehkä Tampereen Työväen Teatterissa joskus 1950-luvulla. Silloin oli tapana pitää ohjelmistossa muutama Shakespeare. Yksi niistä oli tietenkin Loppiaisaatto, toiselta nimeltään Kuten haluatte. Sitä lueskelen joka vuosi tähän aikaan. Shakespearen englanti on kaunista, pieni ote:

Twelfth-night; or, What you will
Scene V. Olivia’s house
—-
Clown: Wit, an ’t be thy will, put me into good fooling! Those wits, that think they have thee, do  very oft prove fools; and I, that am sure I lack thee, may pass for a wise man: for what says Quinapalus? ’Better a witty fool than a foolish wit’.

Enter Lady Olivia with Malvolio

God bless thee, lady!

Olivia: Take the fool away.
Clown: Do you not hear, fellows? Take away the lady.
Olivia: Go to, you’re a dry fool; I’ll no more of you: besides, you grow dishonest.
Clown: Two faults, madonna, that drink and good counsel will amend: for give the dry fool  drink, then is the fool not dry; bid the dishonest man mend himself, he is no longer dishonest; if he cannot let the blotcher mend him. Any thing that’s mended is but patched: virtue that transgresses  is but patched with sin; and sin that amends is but patched virtue. If that this simple syllogism will serve, so; if it will not, what remedy? as there is no true cuckold but calamity, so beauty’s a flower. The lady bade take away the fool; therefore, I say again, take her away.


19.12.18

Lasisen pään lukemisia

Katson tanskalaista sarjaa, josta tulee mieleeni Munkin näytelmä Sana, vai oliko se Sanat? Muistaakseni se näytelmä meni jossain Tampereen teatterissa 1960-luvun puolivälin maissa ellei jo ennen. Joka tapauksessa siinä sarjassa on kysymys evankelisluterilaisen mielenmaiseman kummallisuuksista. Vääristymistä ja tuskaa on paljon, mutta eivät käsikirjoittajat ole tosikoita. Minusta sarja on käsikirjoitettu todella hienosti.

Elokuvasarjassa viitataan myös Sören Kierkegaardiin, jota en ole ikinä lukenut. Minulla on hänen kirjoittamansa Viettelijän päiväkirja kirjahyllyssä. Sen on suomentanut peräti V.A. Koskenniemi, joten tuskin voin syyttää huonoa suomennosta lukuhaluttomuudestani. Televisiosarjassa (jonka viimeinen osa tulee tänä iltana Ylen kanavalta 1) väitetään, että Kierkegaardia käytetään myös Tanskan yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Kuulostaa aika ihmeelliseltä tapaukselta, jos hän on filosofi. Ehkä hän ei ollut filosofi?

Hän kyllä on kertonut kärsineensä raskasmielisyydestä koko elämänsä. Hänen vanhempansa olivat hänen syntyessään aika vanhoja, isä 57- ja äiti 45-vuotias. Ehkä vanhempien korkea ikä on riskitekijä tulevalle lapselle? Nyt pitää sitten miettiä Kierkegaardia. Mutta mikä oli se tämän Munkin etunimi?

Otin yläkerrasta mukaan alakertaan slangisanakirjan. Pitää käydä joitakin juttuja Jennifer Eganin kirjassa Manhattan Beach vielä läpi, sitä kohtaa kun menevät  sotatarvikelaivalla jossain Mozambikin tietämillä. Vai olikohan se sittenkin Cape Hornin kohdalla? Siinä ihmiset luovat suhteen toisiinsa ja se tapahtuu kielen rekistereillä. Siis englannin. 

Sanakirja oli mustan pölyn peitossa. Täällä tuota pölyä on ollut kaikesta tästä rakentamisesta ja alkujaan siitä, että tekivät tuon täysin turhan uuden kadun läpi meidän kaupunginosaamme. Tämän kaupungin herrat ja rouvat käyttävät kaupunginosaamme läpikulkupaikkana! Täällä ei ollut tuon kadun rakentamisen aikaan edes thai-hierontapaikkoja!

Olen saanut istutuksi ensimmäistä kertaa tämän flunssan aikana aloillani ja  etsityksi noita tekstinpätkiä. Paitsi tuosta Websteristä löysin yhden: azimuth. Se on vissiin zeniitti. Tai sen vastakohta. Tässä kirjassa on paljon sanoja merestä ja laivoista. Mutta vielä parempi on se, että dialogin avulla Egan selvittelee henkilöidensä suhteita.  



Merimiehet ovat kamalia kiroilemaan. Elizabeth Seaman on sotatarvikelaivan nimi ja irlantilainen seilori on nimeltään Eddie Kerrigan. Hänen tyttärensä Anna esiintyy läpi kirjan. Eddie kyllästyi köyhään elämään New Yorkissa ja vain lähti. Oletan että hän on ollut merillä ennenkin. Ei edes Pearl Harborin jälkeen ole voinut olla niin, että kallisarvoisen lastin kuljettajina olisi ammattitaidotonta porukkaa.

Eddie hyppää tähän laivaan vuonna 1943 ja tulee takaisin vasta sairaalassa ja kuntoutuksessa oltuaan kun laiva on joutunut torpeedohyökkäyksen kohteeksi Mozambikin ja Madagaskarin välisessä salmessa. Laiva oli käynyt tankkaamassa Kapkaupungissa. Matkalla tehdään tuttavuutta ja Ed on ennen ollut matkalla yhdessä puosun kanssa, sen sijaan sähköttäjä on hänelle uusi tuttavuus. Sanailu on hienoa, siinä ovat kyllä käytössä englannin kielirekisterit hyvin rikkaasti, Sparks valittaa maidon vähäisyyttä:
”I’ll crawl across broken glass for a cup of milk like an opium addict for a pipe.”
”You might find opium better.”
     Sparks snorted. ”It’s bad enough needing food and sleep and cigarettes, having to drag this fucking leg around. I can’t afford a habit like that.”
”I’ve seen cripples in opium dens.”
” Sure you have − trying to forget that they are cripples! How’s that for smarts - you’ve got a brace for your fucking leg and a monkey on your fucking  back, and you think you’ve solved your fucking problem when all you’ve really done is stuck your head up your arse.”
(——)
”Your mother must have loved you, Sparks,” Eddie said.
”What on God’s green earth makes you say such a thing?”
” Just a hunch.”
”Well, you’d best taking those hunches of yours and stuffing them in your ear. My ma was the ward’s chief lush. She once puked in my bed trying to give me a good-night kiss! Holy mother of Christ, she was a pig, my ma, an absolute pig.”
” It’s a bad luck ” Eddie said. ”Talking that way about your mother.”
”The bad luck was having such a mother,” Sparks said.

Ja niin edelleen. Dialogi on elävää ja aivan ilmeisesti tähän yhteyteen sopivaa ja kohdallaan, tuntuu suorastaan autenttiselta. Mutta englannin rekistereitä on muitakin, esimerkiksi puosun korkeakulttuurinen tapa puhua. Hieno kirja varsinkin niille jotka ymmärtävät englannin erilaisia rekistereitä. Eikä tätä kirjaa lukeakseen niitä tarvitse erityisesti osatakaan, kunhan osaa oppia ja tuntee englantia nyt ainakin koulusta. Tässä puosun ja Eddien välistä dialogia:
”Making conversations has its uses, I will grant you, ” the bosun said. ”In the present case, however, the explanation strikes me as disingenuous for the simple reason that it ignores our unwavering acrimony. We are, as it were, beyond making conversations. Ipso post facto your statement cannot be taken at face value.”
”Do you talk this way to everyone?”
”What can be the purpose of your question, Third?” the bosun erupted, losing his bookmark and throwing up his hands in frustration. ”Do you intend it rhetorically or literally?”
”Literally,” Eddie said, not entirely certain of the difference.

Egan rakentaa tässä laivan miehistöstä pienoisyhteiskuntaa,  myös yhteiskuntaluokat näkyvät. Puosu oli mustaihoinen mies eikä tietenkään suostunut jalallaankaan astumaan Kapkaupungin apartheid-viidakkoon. Merimiehet eivät ole sokeita. Samalla kirjailija pohjustaa kirjan käännettä, joka tapahtuu siinä salmessa sitten. Saksalaiset sukellusveneet odottivat vielä tätä yhtä alusta. 

Laivan yhteisö on ehtinyt jo muodostua aika selväksi kun miehistö joutuu hyökkäyksen uhriksi. Egan ei tavoittele seikkailu- tai sotakirjan tarinallisuutta, mutta ehkä juuri sen vuoksi se näkyy ja sotakohtauksesta tulee elävä. Kirjan lopussa on pitkä lista eri arkistoja ja muuta taustamateriaalia, jota kirjailija on tarvinnut tämän kirjan kirjoittamiseen. Näin paksussa kirjassa on oltava selvä luuranko.



Tuskin kukaan nykyään valittaa rajojen rikkomista, genre-rajojen, romaaneissa. Toinen maailmansota alkaa olla historiaa. Sota suurimman osan aikaa kuuluu taustakumuna, lavastuksena New Yorkin satama-alueella, mutta sotatarvikkeiden laivaus oli oleellinen osa oikeata sotaa. Olin syvästi pettynyt kun tajusin, että rahtialusta nimeltä Elizabeth Seaman ei ollut olemassa ollenkaan. Googlaaminen tuotti viitteeksi vain Jennifer Eganin.

Potkaisin itseäni: kirjahan on romaani! Se ei ole tietokirja. Se kertoo, millainen oli maailmanlaajuinen sota, mutta romaani se on. Tässä tieto nivoutuu yhteen perheeseen.  Kirjan kannalta oli välttämätöntä että Eddie säilyy hengissä tavatakseen ensimmäistä kertaa vuosiin tyttärensä Annan. 

Luin kirjaa kovassa kuumeessa, pää oli alkuvaiheessa lasia ja jokainen liike sattui. Opin jollain hassulla tavalla välttämään silmien liikuttamista, siis jatkuvasti, muistin kääntää niskaani, en silmiäni. Nukuin ja näin omituisia unia ja heräsin ja rupesin lukemaan kirjaa uudelleen. Manhattan Beach on 438 sivun paksuinen. Siinä oli pitelemistä. Käsiä särki riivatusti, kuume kipuili ihan kaikissa nivelissä. Ja nyt sattuu niskaan.

On tärkeätä lukea kirjaa nyt, kun yhdeltä suurvallalta on katoamassa pohja typerän (poliittisen ja valtiollisen) järjestelmän myötä. Kyse ei ole ainoastaan presidentinvaaleista, kyllä ongelmat vaikuttavat perustuslaillisilta. Sellaista on ilmassa muuallakin. 

Tässä kirjassa näytetään sitä Amerikkaa, joka on antanut mahdollisuuden sekasorron kehittymiseen. Korruptio on pääosassa. Egan käsittelee sodanaikaista New Yorkia: vastakkain asettuvat esimerkiksi nuorten naisten tarve elää itsenäistä elämää ahneiden gangstereiden raivatessa tietä  kohti isompia omaisuuksia ja rikkauksia. 

Ja onneton Eurooppa − kaikki sen sodat! Olisi niin paljon parempi jos maailma tarttuisi yhdessä työhön ja ongelmat saataisiin ratkaistuksi. Nyt vähän kaikkialla, myös Aasiassa ja Afrikassa miljonäärikerhot rikastuvat, kun samalla pitäisi ruokkia satoja miljoonia ihmisiä ja olisi keksittävä miten sateet saadaan tulemaan jälleen. Maailman kaikki monsuunisateet! Ja on pelastettava pohjavedet!

Ilmasto muuttuu ja nopeammin koko ajan. Näistä on puhuttu jo 1960-luvulla. Kukaan ei ole halunnut kuunnella. Tai aivan joku pieni porukka ehkä. Sellainen jolla ei ole valtaa.

Seuraan jotain pääni aloittamaa linjaa, joka todennäköisesti liittyy uniin. Ehkä flunssavirukseni astui johtoon aivoissa ja käy väsytyssotaa, johon tietysti liittyy kaikenlainen surrealistinen aineisto? Illalla ennen nukkumaan menoa luin loppuun Melanie Kleinin kirjan Kateus ja kiitollisuus. Siinä käytiin niin paljon läpi unia ja varsinkin analyytikkoon liittyviä unia, että oma nukkumiseni oli taas katkonaista.


Ehkä lapset saavuttavat eheytensä vielä. Osaavat nukahtaa kaikessa rauhassa. Mutta entä Syyrian lapset, entä rohinga-kansan lapset? Heidän mukanaan kuolee tulevaisuus ja toivo.

2.12.18

Exit N

En tiedä miten tässä käy, yksinolemisessa, mutta on oltava taukoja. Iso miinus omassa olemisessani on syysmyrsky, jalkoihin sattuu ja käveleminen on hankalaa. Osaanpa sentään kävellä! Sitten ovat valot ja äänet ja puhe pukuhuoneessa ja vesijumpan aikaan lihasten kinnaus. Sauna ja vesi, aivan oikeita elementtejä.

Sitten voin istua tässä ja kirjoittaa. Pidän lohikäärmepuusta joka kasvaa tässä Papan kirjoituslipaston (Monumentiksi ristityn) vieressä ja on jo korkeammalla, ylimmät lohikäärmepuun pari tupsua, siis se nuolee kohta Malevitšin Punaista neliötä. Se Malevitš me löydettiin roskiksesta joskus parikymmentä vuotta sitten.  Kirjoituskoneen hakkaaminen oli ajoittain oikeasti raskasta. Tämäkin sattuu selkään ja niskaan, mutta aivot saavat tehdä enimmän työn nyt. 

Ajattelen lintuja, jotka lentelivät hätäisinä eilen talipalloille ja takaisin oksille. Ne tietävät ilman muutoksen paljon ennen meitä. Tämä on ylellistä. Minun ei ole tarvinnut olla liiterissä tekemässä polttopuita iltaa varten. Ei ole tarvinnut kantaa vettä navetan edessä olevasta kaivosta. Ei ole tarvinnut hoitaa lehmiä kuudelta aamulla ja sitten käydä vielä toisen kerran se sama läpi. 

Mietin vähän aikaa kuka oli radiossa puhumassa iltapäivällä kirjailijan kurjasta kohtalosta. Päätyi olemaan Antti Nylèn puhumassa kirjastaan nimeltä Häviö. Kirjan nimi kuulostaa Thomas Bernhardilta, jolla oli semmoinen kirja kuin Haaskuu ellei se ollut Hakkuu. Nylèn ei kyllä kuulosta yhtä  epätoivoiselta tai kyyniseltä kuin Bernhard, vaikka en ole kyllä kuullut hänen puhuvan koskaan, hän on kirjoittanut esimerkiksi kissoista hyvin lämpimästi. Mutta kyllä hän pohtii kirjailijan elämää ja maailmaa vähän synkästi. En ole varma siitä onko hän oikeasti synkkä, mutta onhan taiteilijassa ilman palkkaa jotain kummallista aina. 

Minä olen aina tiennyt että palkkaa ei tule, mutta entä jos ihminen on aivan tavaton lahjakkuus ja päätyy sitten tekemään työtään siitä huolimatta, että kukaan ei maksa palkkaa. Apurahat ovat ainut mahdollinen raha, koska kirjat eivät myy. Ihmiset eivät enää osta kirjoja. Sen lisäksi kirjakaupat eivät ota kirjoja myyntiin. On täysin sattumanvaraista kuka sattuu saamaan kirjaansa johonkin näkyville. Päädyn ajattelemaan, että taiteilijanpalkkaa ei voi olla, koska taiteilijantyötä ei voi konrolloida, se syntyy ihmisten päässä. Sitä paitsi se vie koko elämäniän. Maa ei tahdo niskaansa semmoisia ajattelijoita.

Mutta miten kirjastot enää pystyvät toimimaan kun kirjakaupatkaan eivät toimi? Ei ole olemassa enää kirjallisuuskritiikkejä ja loppui sekin kirjastojen kirja-arvio -julkaisu. En muista enää miksi sitä kutsuttiin. Arvosteleva kirjaluettelo? Olen niitä joskus selaillutkin, koska olen aina lyöttäytynyt kirjastovirkailijoiden seuraan, kun olen voinut. Se on fiksua porukkaa. 



Pimeyden aikaan kirjoitan paljon. Olen tyytyväinen itseni seurassa. Se ei tarkoita sitä että olisin tyytyväinen itseeni, mutta tarkoittaa sitä että en ole jatkuvassa ristiriitatilanteissa ja varsinkin motiivien suhteen. Olen oppinut menemään ulos ja tuulettamaan päätäni.  Kun meren rannalla tuulee, tuuli vie turhat jutut päästä pois. 

Mutta en muista lapsena ja nuorena kuulleeni, että kirjeiden tai päiväkirjan kirjoittaminen on jonkinlainen hyve ja kuuluisi jotenkin sivistyneeseen elämään. Olen ymmärtänyt että sivistys ei ole mitenkään korkeassa kurssissa enää. Mikä ihmisiä estää panemasta itseään viemäriin? Mutta kun puhuttiin lukutaidottomuudesta, niin puhuttiin siitä, että ihmiset eivät kirjoita kirjeitä tai päiväkirjaa. Miten mahtaa olla tutkimuksen laita?

Lapsi oli aamulla rantautunut Kuala Lumpurista. Tai jostain sieltäpäin. Sen päälle meni töihin.  Muistutin lasta Medvedevin Venäjän lukemisesta. Arvasin ettei se ole sitä kirjaa lukenut läpi. Laiskamato! Mutta kuulosti se täyspäiseltä silti.

Muistin sen elokuvaohjaajan eilen, Andrei Zvjagintsevin, ja ajattelin sitä elokuvaa nimeltä Leviathan. Se oli kovasti raamatullinen elokuva kyllä. Kysymys ei ole kumminkaan ortodoksikirkosta, vaan yleisinhimillisestä näkökulmasta. Siinä oli kertomus yhdestä perheestä ja sen tuhoutumisesta, mutta myös paljon enemmästä. Kun siinä oli kyse Kuollan niemimaan maisemista ja niistä ihmisistä siellä, niin se osuu lähelle. Se ei kuitenkaan ole maantieteellinenkään asia. Siinä perheessä perheen äiti tappaa itsensä. Perheen isä joutuu vaimon murhasta vankilaan, niin että syntyy vaihteeksi taas yksi orpo poika Venäjälle. Kukaan ei välitä.

Samaa teemaa Zvjagintsev käy läpi myös uudemmassa elokuvassa, jossa kuvataan keskiluokkaista venäläisperhettä ja nyt keskellä Moskovaa. Siinäkin lapsi tuhoutui. Satun tietämään jotain perheen sisällä syntyvästä vihasta. Joka jää henkiin, voi yrittää pysytellä erossa konflikteista. Suomi ei eroa perhejutuissa kovin paljon muusta maailmasta.

Olen miettinyt, millaisia isojen ihmisapinoiden yhteisöt ovat olleet. Ehkä niissä on ollut tappamista aivan yhtä lailla? Ajattelen tuota Venäjän ”oikeudellista nihilismiä” josta puhutaan tuossa Medvedevin Venäjä-kirjassa (kirjoittajat Susanna Niinivaara ja Hanna Smith, Siltala 2011). En tiedä mikä siinä hannaa, mutta ilmeisesti 500 vuoden aikana mitään kehitystä ei ole tapahtunut. Kyllä kai riippumaton, oikeudenmukainen oikeudenkäynti on yhteiskunnan yksi tukipilari. Ihmisapinoilla semmoista ei vielä ole ollut, vaikka kyllä kai isoilla apinoilla on aika kattava kielijärjestelmä itsekullakin. 

Surullista tämä on tietenkin ennen kaikkea. Venäjällä olisi vaikka kuinka hieno ja dynaaminen maa, ihmiset menisivät eteenpäin. Naapurihan se on kuitenkin. Eniten harmittaa, että en tiedä millaista kirjallisuutta siellä nyt kirjoitetaan. En usko että ihmiset ovat siellä kirjoittamista ja lukemista lopettaneet.

Kaikenlaisia on. Viralliset tahot poistivat melkein kaikki somalit täältä. Täällä on harmaata heidän lähdettyään. Sellainen elämä mitä ne pitivät! Ja värikkäät vaatteet, valopilkut! Ja lapset, joiden kanssa istuin portailla lukemassa läksyjä! Nämä ihmiset ovat köyhiä ja pettyneitä elämäänsä, siis suomalaiset, ja siitä sitten päätös poistaa somalit. 

Huomasin uutisista että myös Tanska on ajatellut panna ulkomaalaisia yksinäiselle saarella, Australia oli ensimmäinen. He eivät työnnä kaikkia sinne, vain sellaiset, jotka ovat tehneet jonkun rikoksen. Se iloinen Tanska jonka tapasin vuonna 1971 syksyllä on häipynyt. Vieraanväriset ovat uhka. Mutta kysymys on varmaan myös kielestä. 



Läheltä liippaa tuota ihmisapinalaumojen yhteisöllisyyttä. Joskus aina välillä olen miettinyt sitä Jane Goodall-tutkijaa, että ehkä hän on ihmisapinoiden kanssa kommunikoidessaan oikeasti ajatellut kohdanneensa jonkun entisen ”paremman” ihmisen. Kuitenkin hän on ehdottomasti puhunut heistä kuin kaltaisistaan, sukulaisista, arvostavasti. Hän tunsi ne simpanssinsa. Simpanssit eivät ole korruptoituneita.

Näinä aikoina olen ihmetellyt mahtaako hän olla hengissä enää. Amerikka on niin täynnä ääniä, että yksi ihmisapinatutkija ei ehkä kuulu enää. Ehkä tuuli kääntyy vielä, tulevat paremmat ajat.

Amerikasta kuului eilen että N oli kuollut muutama päivä aikaisemmin. Ajattelin tänä aamuna että ehkä hän on tullut katsomaan miten minä voin. Hymähtelin, mutta kuitenkin sanoin ääneen hänen nimensä. Uskovaisten mielestä kuollut on olemassa vielä jonkin aikaa sen jälkeen kun on kliinisesti kuollut. Minä en usko niihin juttuihin eikä uskonut myöskään N, joku pastori oli tullut katsomaan hoitokodin potilaita ja kysynyt haluaisiko N laulaa hymnin. N: "I've had enough religion!”, se nyt vielä puuttuisi, kun kuolemisessakin on hommaa!

N sanoi joskus pari vuotta sitten peruvansa ajatuksen, että asuttaisiin kaikki taas yhdessä. Ennen hän kyllä toivoi että meillä olisi yhteinen kommuuni uudestaan. Nyt hänen mielestään Amerikka on muuttunut kammottavaksi  ja painajaismaiseksi paikaksi.

N näki sen selvästi. Mutta vaikka hän olikin kuolemansairas, niin eivät aivot olleet vielä kuolleet. Hän oli aivan viimeiseen asti puhunut ystävien kanssa, sitten nukahti eikä enää herännyt. Ei juuri kipuja.

Nyt kun hän on poissa ja moni muukin siinä maassa on jo sairastunut, jotkut varmasti putoavat suorilta jaloiltaan, niin tuskin sinne on enää menemistä. Nyt ovat nämä maanjäristyksetkin. Alaskassakin järisi. Katselin eilen tietä joka oli romahtanut  ja Anchoragen kaupunkiin johtavaa vuonoa ja siellä vuonossa kulkevaa suurta kauppa-alusta, kiertämässä niemeä. Osin jääkansi vuonon päällä. Mutta kun on vuorovesi niin se rikkoo jäitä. Siksi siellä ehkä on sitten se satama.

Täällä on satanut yöllä lunta. Valokuvieni maisemat ovat aika varmasti nyt olemassa. Tämä on N-päivä. Noiden 50 vuoden takaisten ystävien olemassa olo on tärkeä sen takia, että he eivät edustaneet vain sattumanvaraista ystäväpiiriä, vaan kaikki tekivät työtä edistääkseen maailman oikeudenmukaisuutta. Jokainen meistä taisteli sen puolesta. Olimme hyvin  nuoria tietenkin.


Maailman tärkein projekti oli saada rauha tulemaan. Se oli yhteistä sen kaukaisen pienen maan, Vietnamin, ja minun ja ympärillä olevien muiden ihmisten mielestä. Siksi N oli sitä mieltä, että ei nyt kannata tulla. Eikä sitten enää ehditty nähdä.

18.11.18

Ritarin kuolema ja muita kohtaloita

Elena Ferranten Napoli-sarjassa oli kuvaus maanjäristyksestä Napolissa vuonna 1980. Juuri nyt tulin ajatelleeksi, että tulivuori St. Helens räjähti samoihin aikoihin, siellä Yhdysvaltain länsirannikolla. Olen käsittänyt että me kellutaan erittäin hyllyvällä pohjalla ja se sitten purkautuu hallitsemattomasti milloin missäkin. Geologit tutkivat maankuorta. Kun ei aivan osata vielä asentaa antureita sinne aivan lähelle sitä magmaa, joka on maan päällä laavaa, ei tiedetä miksi purkaukset ja järistykset tapahtuvat samoihin aikoihin. Mutta siellä syvällä on sula kerros.

Olen kuullut että torakat ja rotat lähtevät pakoon jo ennen kuin ihmiset tuntevat jalkojensa alla minkäänlaista liikettä. Ihmiset kyllä nakertavat tätä ohutta kuorta senkun ehtivät ja lisääntyvät vieläkin niin nopeasti, että varmasti se kuori vielä ohentuu pitkään.

Kysymys ei ole vain ihmisvanhempien tolkuttomuudesta, kun heidän on aivan pakko tehdä lapsia. Maapallo on epävarma siitä, tahtooko se edes niitä vuoria pinnalleen. Yrittää järistyksillä pudottaa niitä pois pinnaltaan. Ja sitten kirjailija antaa jonkun henkilönsä raivota siitä, että tolkuttomuus on vailla vertaa, kun valtio kannustaa ihmisiä tekemään lapsia. Kirjailija on Thomas Bernhard. Henkilö voi hyvin olla joku muukin kuin kirjailija itse. Tuskin sitä Bernhardia on kukaan yhteiskuntakriitikko työkseen ollut kuuntelemassa. En ole ainakaan kuullut että hän olisi ollut niitä kirjailijoita jotka riitelevät ääneensä kirjan henkilöiden kanssa. Inttämistä ne hänen romaanihenkilönsä kyllä harjoittavat koko ajan.

Eurooppalainen sivistys kukoisti jo siellä minolaisessa kulttuurissa, mutta se otti ja räjähti taivaan tuuliin. Että mitäs sitten? Ihmisiä jäi vielä. Nämä nykyiset ovat itse paljon tuhoavampia kuin mihin minolaiset pystyivät. Thomas Bernhard kirjoitti sieltä Inn-laaksosta, Inn niin kuin Innsbruck. Se on Itävaltaa. Siellä on vuoria ja metsiä. Yhdessä pienoisromaanissa ihminen muutti asumaan metsämajaan. Siellä on kovat talvet, kylmää oli eivätkä polttopuut olleet kuivuneet tarpeeksi.

Luen vierekkäin unettomina öinä Bernhardia ja Ryōkania. Bernhardin maan historiassa on natsiaikojen käsittelemättömiä asioita, se Anschluss vaikka, kun taas japanilaisilla on/oli zeniläisen itäisen maailman hyväksytty muoto, kerjäläismunkit, mutta sitten voi miettiä mitä muuta siellä oli. Olivatko Japanin sisällissodat jo loppuneet kun Ryōkan eli, siis 1758-1831?

Itävallassa on paljon katolisia. Siellä eivät ilmeisesti pitäneet yllä kerjäläismunkistoa, vaan pitäytyvät siihen porvariston malliin. Ehkä kerjäläismunkkeja ei enää ole? Aivan selvästi Bernhard (kuoli 1989) puhuu ihmisistä, jotka ovat sisäistäneet pikkuporvariston elämäntavan. Sitten vain omia aikojaan tapahtuu katastrofeja. Ihmiset hirttäytyvät tai tulevat hulluiksi. Se metsämajaan muuttanut oli ilmeisesti originelli tai erakko. Läpi lukemiseni yritän saada selvää siitä, miten johdonmukainen tai rationaalinen tapaus tämä Bernhard oli. Joka tapauksessa hän tekee edelleen vaikutuksen.



Puunhakkaajia siellä on, metsissä, mutta he kuolevat nuorina. Se on raskasta työtä, heillä on raajoissaan vuotavia haavoja, jotka eivät umpeudu. Siitäkin Bernhard kertoo, että puita on yhä vähemmän. Sitten ihmiset tuhoutuvat omituisesti. Heissä tuntuu esimerkiksi kuoleman mätänevä haju. Että jos jääkaapissa on lihaa, niin se haisee suunnilleen samanlaiselta. Olen nähnyt kun sika tapetaan. Mutta en päässyt niin lähelle että olisin voinut haistaa sen.


Kävin katsomassa Ingmar Bergmanin Seitsemännen sinetin elokuvateatterissa. Sekin kertoo näistä eksistentiaalisista vaivoista, joita ilman ei voi olla. Että miten ollaan päästy osallisiksi siitä valistuksen ajan perinnöstä, mutta suurin osa ihmisistä tuskin koskaan pääsee. Tässä on paljon sattumaa. Kai maailma veti henkeä.

Voi olla että siitä Bernhard puhuu. Pitää muistaa hengittää. Alan miettiä tässä unettomuuden aikana, että ehkä Ryōkan on lopulta liian kesy. Hän osaa aika rauhallisesti kirjoittaa kokonaisen maailman yhdellä istumalla. Rauhallisuus on voimaa. Olen käsittänyt että hän on ollut aika taitava kalligrafi myös, kirjassa on muutamia esimerkkejä siveltimellä kirjoitetuista runoista, en vain osaa kieltä:
Keskustelu unessa
Kun olen kaupungissa kerjäämässä ruokaa, 
tapaan tiellä oppineen vanhuksen.
Mestari, hän kysyy minulta, miksi
asut vuorilla valkeiden pilvien keskellä?
Herra, minä kysyn, miksi
te vanhenette täällä kaupungin pölyssä?
Ennen kuin saamme vastanneeksi kumpikaan
havahdun unestani aamukellon kumahduksiin.
(Ryōkan: Suuri hupsu, suom. Kai Nieminen, Basam Books 2002)

Kai Niemisen suomennos kyllä toimii. Se on suoraa puhetta ja oikein ja hyvin. Jos luen jotain muuta runokirjaa, niin silloin voi olla vaikeaa palata takaisin Ryōkaniin. Ei se johdu vieraudesta. Meillä on ehkä vähemmän puhetta ja enemmän riimittelyä. Aivan niin kuin meillä pitäisi olla enemmän järjestystä, että olisi asetettu runoudelle laki. Olisi kummallista jos se ei vaihtelisi, koska kirjoittaja ei ole joka hetki sama. Aamu on erilaista aikaa kuin ilta.

Bernhard kirjoittaa taas pitkää proosaa, vaikka pienoisromaanit eivät liikuta henkilöitä kovin paljon mihinkään suuntaan. Bernhardin mielestä Itävallassa vallitsee kova rangaistus lahjakkuudesta. Kai sitä tapahtuu muuallakin. Mutta tässä on yksi juoksutus, jollaisia Bernhard harrastaa:

Ja samalla kun valtio ja kun yhteiskunta ja kun massat tekevät kaikkensa hävittääkseen ajattelun, Oehler sanoo, me rimpuilemme kaikin käytettävissä olevin keinoin tätä kehitystä vastaan, vaikka itse enimmäkseen uskomme ajattelun järjettömyyteen, koska tiedämme, että ajattelu on täydellistä järjettömyyttä, mutta koska toisaalta tiedämme aivan tarkkaan, että ilman ajattelun järjettömyyttä meitä ei olisi tai me emme olisi mitään. Sitten tarraudumme siihen kepeyteen, jossa massalla on otsaa elää, vaikka se aina puheissaan kiistääkin tuollaisen kepeyden olemassaolon, Oehler sanoo, mutta luonnollisestikaan emme onnistu elämään kepeästi kuin massat.(Thomas Bernhard: Kolme pienoisromaania.[Kävely], suom. Tarja Roinila, Teos 2016)

Minusta noilla kahdella kirjailijalla, Ryōkanilla ja Bernhardilla, on sama sanoma. Sitä on ylipäänsä hyvä asia miettiä. Ja sitten jos on tai ei, kysytään miksi.



Seitsemäs sinetti jäi kyllä pyörimään päähän. Olin unohtanut suurimman osan elokuvan kuvista. Aivan ensimmäiseksi huomasin omituisen jutun: Bergman on ohjaajana hirveän teatraalinen. Voi se johtua vain siitä, että hän ohjasi paljon Dramateniin. Varsinkin nuorena hän todennäköisesti teki niin kuin monet elokuvaohjaajat tässä maassa: talvet ohjasi Dramatenissa ja sitten kesät teki elokuvia. Tämä elokuva on jo 1950-luvulta, luulin että se on vanhempi.

Olen aika varma siitä, että olen nähnyt tuon leffan elokuvateatterissa ennenkin, mutta en ole varma siitä missä. Valistunut arvaukseni on, että sitä ehkä esitettiin sunnuntaina matinea-leffana siinä Sveavägenin leffateatterissa, jossa oli usein hyviä ulkomaalaisiakin elokuvia. Mutta varmaan rikssvenskit pitivät myös Ingmar Bergmanista.

Sitä on vaikeaa tietää, koska en koskaan tutustunut kehenkään ruotsalaiseen. Suomalaiset elivät 1960-luvulla omissa porukoissaan. Slussenissa oli sodan käyneitä suomalaisia juoppoja, Slussenin sissejä. Kun siellä käveli, piti olla puhumatta suomea. Me oltiin Finnjäveleitä, vaikka Ruotsin talous ei toiminut ilman suomalaisia kesätyöntekijöitä. Eikä meillä puolestaan ollut edes opintolainoja, joten oli käytävä töissä että pystyi talvet opiskelemaan. Entä jos olisin tutustunut joihinkin ruotsinkielisiin opiskelijoihin? Olisivatko pitäneet vertaisenaan? Tuskin. Kyllä se maa oli luokkayhteiskunta. Oli siellä sitten pääministerinä Olof Palme tai ei. Jota vihasivat niin paljon, että hänet piti tappaa. Kukaan ei tiedä kuka lopulta tappoi.

Päädyin Olof Palmen murhaan miettiessäni Seitsemättä sinettiä. Ehkä siinä on jotain samaa. Siis se ketä kuolema jahtaa? Sehän jahtasi sitä ritaria. Se ei jahdannut sitä näyttelijäperhettä eikä tavallisia kunnon uskovaisia. Siinä kyllä poltettiin roviolla yksi tyttö, jolla oli ollut suhde pirun kanssa. Muistin nyt heti että silloin nuorena ihmettelin minkä takia se tyttö itsekin uskoi olleensa yhdessä pirun kanssa.

Ajankohta voi olla ihan mikä vain, tarina ihmisistä ja kuolemasta. Viimeinen ristiretki taisi olla 1300-luvulla, jos se ritari oli sillä retkellä. Tässä puvut ovat jostain teatterin puvustosta eikä niistä ole antamaan viitettä ajankohdasta. Tarina on arkkityyppinen. Siitä se kertoo ettei ihminen oikein voi kohtalolleen mitään. 

7.11.18

Muukalaisia ja vedenneitoja


On semmoinen karikatyyri, että naisia ja heidän feminisminsä astetta arvioidaan sen mukaan, kuinka muodinmukaisesti he pukeutuvat. Joskus takavuosina esimerkiksi vihreiden pukeutumisessa nähtiin vihreätä muotia. Siinä ehkä tarkoitettiin Partio-Aittaa tai jotain sellaista, tuskin kirpputorivaatteita. Karikatyyri olettaa, että ihmisissä oikeasti asuu jokin brändi.

Karikatyyri ei ota huomioon että kaikkialla on ihmisiä joilla ei ole varaa muuhun kirpputoriostoksille. Olen tietoinen siitä, että Suomeenkin on jo auennut elintasokuiluja. Muistan yhteistä, aika köyhää elämää 1950-luvulla. Köyhyys ei tarkoittanut sitä että pitää mennä seiniä pitkin ja yrittää sulautua. Ei semmoista tarvinnut yrittää, koska ei ollut vertailukohtia.

Minä en ole kyllä ikinä oikein kestänyt tavarataloja. Niissä on kelmeä valo ja ihmiset puikkelehtivat vaatetelineiden lomitse eksyneen näköisinä. Semmoiset paikat eivät houkuttele. Kirppareilla on ehkä samanlainen valo, mutta muuten atmosfääri on sen verran nuhruinen että sinne hukkuu se ihmisporukka.  Ja kun se joskus auringon paistaessa tulee esille, se on värikäs.

Eipä siellä usein ole tuttuja. Viimeksi käydessäni taisi olla tuttu nainen, joka on lähtöisin jostain itäisen Euroopan maasta, Albaniasta tai Bulgariasta. Joka tapauksessa hän oli ensin päätynyt Italiaan ja vasta sen jälkeen Suomeen. Nainen on iso ja lämmin, hänellä on yleensä mustat vaatteet, tai tummat. Olen opettanut hänelle vuosia sitten suomea, mutta tunnen muitakin siirtolaisia, koska täällä kaupungin laidalla heitä kuitenkin on. Tässä oli vieressä kierrätyskeskus ja monet juuri tulleet saivat sieltä töitä. Sitten kaupunki lopetti keskuksen. Minulta meni hyvä kirppari. 

Mutta en yleensä näe tuttuja myöskään kaupan ruokaosastoilla. Tiedän että ihmiset käyvät ostamassa ruokansa kerran viikossa, kun on kiire. Olen aika tavalla vapaa kuljeksimaan ja miettimään joka päivä mitä haluan. En keskittyisi tavaroiden rahtaamiseen vaikka olisin rikaskin. 

Vesijumpassa käyn pari kertaa viikossa. Hoidan niveliäni. Kun poljen vettä ja keskityn siihen että saan rytmin toimimaan ja tulen potkaisseeksi viatonta vesijuoksukaveria, anteeksipyyntö hyväksytään. Meitä on niin paljon, että uimme ja törmäilemme toisiimme vähän väliä. Mutta ihmiset ovat hyväntuulisia. Vedessä on täysin omaa kaikki aikamme, ollaan vapaita. Kai se johtuu siitä, että meissä on (muinaisten koulukirjojeni mukaan) 60% vettä.



Ulkona tihuuttaa ja sisällä on valoisaa. Veden lämpötila on käsittääkseni 27 astetta. Se on tarpeeksi viileää siihen, että nivelet ottavat ja lopettavat naukumisensa ihan vain siksi että tuntevat olevansa elementissään. Muistan lukeneeni jostain semmoisen teorian, että oli joskus kauan sitten ihmisiä, joista suurin osa vietti aikansa vedessä. Jostain syystä vedessä olijat olivat suurimmaksi osaksi naisia. Miehet siinä teoriassa kuvattiin puissa kiipeilijöiksi. Ehkä he olivat torjumassa vaaraa ja tähystivät olisiko haita jossain lähettyvillä?

Teoria oli sillä lailla hassu, että siinä väitettiin ihmisillä olleen jonkinlainen turkki vielä niihin aikoihin. Että ne lyhyet karvat turkissa pyörteilivät kun suuren veden laineet niitä kampasivat. En ole löytänyt sitä teoriaa enää mistään vuoskausiin, mutta joskus olen nähnyt maininnan siitä. He olisivat olleet, nämä vedenneidot, läheistä sukua joillekin vesiapinoille. Jostain syystä sellaisia ei ole enää. Muistan kerrotun myös, että vedenneito-teorian kannattajat olisivat olleet feministejä.

Olen usein miettinyt tuota teoriaa. Ehkä se voisi olla mahdollinen jossakin päin tropiikkia. Mutta uimahallissakin tulee ennen pitkää vähän kylmä. Ja on mentävä saunaan. Kai se paikka on ollut jossain etelämeren saaren lähellä. Muistaakseni Peppi Pitkätossun setä tai eno tai isä oli ollut jossain siellä päällikkönä neekereiden saarella. Olen varma siitä että Astrid Lindgren tarkoitti sillä mustaihoisia ihmisiä eikä mitään muuta. Minusta hän olisi ehkä voinut mennä vaatimaan selitystä siihen, miksi valkonaama-Pepin lähisukulainen oli neekerikylän päällikkö. Kirjailijan pitää kyetä vahtimaan luomiaan henkilöitä kuitenkin.

Eilen oli vähän hassu päivä naisten pukuhuoneessa. Olin pessyt hiukset, vain hoitoaineella, koska ne ovat kuivat. Hiuksia piti yrittää kuivata ja pukuhuoneessa on kuivaajia. Kuivaajan kuumuus saa hiukset näyttämään lähinnä heinätukolta. Se albanialainen kaverini pitää pitkää tukkaa ja se on heinätukko myös, mutta tietenkin musta. Nyt kun ajattelen häntä, toivon että hänellä on kaikki OK. 

En ole ymmärtänyt näitä maahanmuuttoviranomaisia ikinä, mutta oletan että jotain lakeja niillä kuitenkin on. Siitäkin näkyy kaikenlaisia uutisia lehdissä. Mutta ehkä kyse on vain siitä että byrokraatit ovat sitkeä ihmisluokka, joka nousee aina pinnalle siitä riippumatta miten pahasti se on lyöty jossain yhteiskunnallisessa kriisissä. Kriisien jälkeen kirjoitetaan aina hirveästi lakeja.

Mutta se hiusten leviäminen kuivaamisen jälkeen herätti naisjoukon siinä penkillä ja joku huusi: sä olet ihan enkelin näköinen! Mutisin, että olisi pitänyt ottaa suoristuspermanentti. Katsoivat ymmärtäväisesti. Totta kai: kukaan ei nuorena ollut tyytyväinen ulkonäköönsä. Sitten hymyilytti. Onhan noita flaamilaisen koulukunnan maalareita jotka ovat panneet pyhimyksille ja enkeleillekin juuri tällaisen tukan. Mutta oli tämä kyllä ensimmäinen kerta kun kukaan kutsuu minua enkeliksi. Risti seinään!

Muukalaisuutta olen pohtinut muutaman kirjan verran viime aikoina. Pidän joistakin lukemisistani kirjaa. Yksi asia on muukalaisuus. Jotenkin tuntuu siltä että se on lisääntynyt. Siihen on paljon syitä. Yksi on se, että ilmasto muuttuu ja ihmiset lähtevät vaeltamaan kohti maita joissa on vielä vettä ja veden mukana tulee ruokaa.  Sitten kun ihmisiä on paljon liikkeellä syntyy liikettä myös paikallaanolevien ihmisten kesken. Tai tulee yhteenottoja tulokkaiden ja vanhojen asukkaiden välillä. Nyt mietin tavallista enemmän sitä, miten tähän liikkeeseen pitäisi suhtautua. Vaikka me emme olisikaan vedenneitoja niin Afrikasta me kuitenkin olemme kotoisin. Mutta uimahallissa minä olen näitä miettinyt.

26.10.18

Pakkasyön jälkeen

Otin matkoille mukaan lehden, joka sopii reppuun hyvin: Tieteessä tapahtuu, numero 5, tältä vuodelta. Minulla on tarve tietää mitä tapahtuu todella ja paras tapa on lukea Suomen tieteellisten seurain artikkeleita, suhteellisen tuoreita ja lukea myös keskusteluista, joita käydään eri julkaisuissa. Olen iloinen siitä, että satuin syntymään täällä ja tämä maa on semmoinen, joka tahtoo tieteentekijöidensä julkaisujen olevan mahdollisimman monien ihmisten luettavissa.

Tämä on kaikille ilmainen julkaisu. Toivon joka kerta uuden julkaisun pudotessa postiluukusta, että löytäisin ihmisiä, joiden kanssa voisin keskustella löytämistäni asioista. Todennäköisesti rupesin ottamaan lehden mukaani junamatkoille, kun olin erityisen innostunut jostain löytämästäni jutusta ja arvelin tapaavani jonkun jonka kanssa voisin pohtia asioita.

Harvoin niin kyllä käy. Kummallisempaa vielä on ollut se, että tapasin ihmisiä, joiden mielestä ilmaiset lehdet eivät voi olla hyviä. Olen voinut kyllä tulkita väärin huomautuksen ”Ai jaa” ja siirtymisen toisiin asioihin. On aivan mahdollista että tapaamillani ihmisillä on ollut kiire tai heidän aivonsa ovat tilapäisen ajatustungoksen vuoksi poissa käytöstä. Ihmiset pystyvät olemaan niin sanotusti tyhjäkäynnillä vaikka eivät käykään sen kummemmalla moottorilla kuin sydämen pumppaaman verenkierron voimalla.



Oikeastaan ihmisen ei pitäisi lähteä kovin kauas pois. Pitäisi mieluummin yrittää aloittaa keskustelu naapurin kanssa. Tai yrittää ilahduttaa uudella ajatuksella lehden myyjää, joka soittaa juuri kun olen lukemassa jotakin artikkelia. Olin lukemassa juttua pihvien korvaamisesta pavuilla kun joku ilmiselvästi itäsuomalainen soitti kysyäkseen tahdonko kuulla terveysvaikutteisista biolääkkeistä, jotka ovat tässä kuussa firmassa alennuksella saatavissa. En nikotellut, vaan suljin puhelimen ja käänsin sen äänettömäksi.

En ole kovin usein epätoivoinen enää. Mutta minusta tuossa keskustelussa oli liikaa surulliseen suuntaan ohjaavaa sattumaa, että tuskin olisin voinut syyttää mitään muuta kuin universumia. Täällä minä nyt kuitenkin asun. Todennäköisesti aivan laidalla, mutta tuskin minä juuri tästä kohden madonreikään joudun ja sitä tietä paralleeliin universumiin. Ja kun oli aamu, tiesin teekannussa olevan vielä teetä. Kävelin keittiöön, en ruvennut laahustamaan. Vastaväitteeksi kävisi hyvin se, että tulisi joku sanomaan universumin olevan maailman onnellisimman paikan. Jupisin sille mahdolliselle opponentille, että siinä sitä sitten edelleen mainostetaan terveellisiä biotuotteita. Eivät kai ne nyt sentään lääkkeitä ole? 

Minulla oli ystävä, nyt jo edesmennyt, siis kuollut, joka joskus kesken keskustelun kysyi käynkö jo iltapäivänokosilla. Katsoin sitä vähän hitaasti, koska minusta se tyyppi on aina ollut huomattavan älykäs ja kaikinpuolin terävä. Väitin ettei kuulu tapoihini. Hän kertoi että hänellä iltapäivänokoset kuuluvat jokapäiväiseen inertiaan ja muutenkin töiden välttelyyn. Kielsin semmoista olevan. Sitä paitsi inertia ei välttämättä ole mitenkään huono juttu. Ja iltapäivänäpsyiltä herätessä tekemisten lista on todennäköisesti vähentynyt.

Hän väitti että tuo oli selvä tunnustus siitä, että kärsin inertiasta. Mutta myönsi sitten että ei se tätä nykyä ole enää mikään synti. Nyt kun ajattelen häntä kieltämässä inertia-nimistä syntiä, hymyilyttää. En olekaan tavannut aikoihin ihmistä, joka pohtisi noin ilmiselvästi ikääntymisen mukanaan tuomaa uudenlaista ajattelua. Sitä paitsi kaipaan niitä epäsäännöllisesti tapahtuvia iltapäivän keskusteluhetkiä. Epäilemättä olen joskus tullut katkaisseeksi hänen iltapäivänokosensa.

Koska kaikki liittyy kaikkeen, niin tässä Tieteessä tapahtuu - lehdessä oli tiivis ja hengästyttävä artikkeli Herbert Butterfieldistä. Junamatkaa oli jäljellä vielä tunnin verran, joten arvelin sen riittävän. Olin jo ratkaissut papujen ja pihvien välisen dilemman. Olin ratkaissut sen itse omassa elämässäni kauan sitten. Muistaakseni vuonna 1970 meidän Vietnamin sotaa vastustava pieni lehtemme julkaisi artikkelin, jonka mukaan muutama eurooppalainen autotehdas oli voitoillaan ostanut suuria palasia Amazonasin sademetsää. Niiden tarkoituksena oli ruveta kasvattamaan siellä pihvikarjaa. Se ratkaisi ruokaongelman. Olin kiitollinen tutuille, jotka näyttivät kaupungin kartalta missä sijaitsevat biodynaamiset ja puhtaat ruokakaupat. Ihminen tarvitsee elääkseen proteiinia. Tiede laskee meidän puolestamme, mitä kannattaa syödä, niin että ruokaostoksemme ei tuhoa luontoa ja saastuta ilmaa.

En ollut ikinä edes kuullut Herbert Buttertfieldistä. Ymmärrän kyllä mitä voisi tarkoittaa internalismin ja eksternalismin välinen kiista, mutta en ole löytänyt tähän mennessä selvää yhteyttä löydösten ja oman elämäni välillä. Luen artikkelia edelleen. On mahdollista että en ymmärrä sitä ikinä. Se sen sijaan ei huolestuta minua oikein hirveän paljon, koska maailmassa on paljon sellaisia asioita joita en käsitä. Olen juuri tällä hetkellä sitä mieltä, että tämä oma pikkuinen universumini jatkuu suunnilleen samaa rataa oli sitten ihminen (h. sapiens) asioista mitä mieltä tahansa.

Minulle hyvin läheinen ihminen sattui sitten soittamaan. Kysyin häneltä mitä hänen inertiaansa kuuluu. Hän yritti seurata omaa ajatuslatuaan, jolle oli joutunut soittaessaan minulle. Mutta kuulin, että hän puuskahti. Sitten kuului pärskähdys. Sitten hän kertoi lähettävänsä minulle diplomityönsä yhden kappaleen. Niin kävi. Työ käsitteli jotakin teknistieteellistä asiaa, jolla oli jotain tekemistä sähkön olemuksen kanssa. En ymmärtänyt lyhyestä kappaleesta yhtään mitään. Mutta se käsitteli nimeltä muun muassa inertiaa.

Se ei ollut minun inertiaani. Nyt kun sitä ajattelen, niin ei ole oikeastaan ihmeellistä, että juuri hän oli ajautunut niin kauas itse kokemistani virkistävistä iltapäiväunista. Luulen että hän on tehnyt liikaa töitä. Seuraavan kerran hänen kanssaan puhuessani kysyin häneltä saman mitä edesmennyt ystäväni oli kysynyt: olen sitä mieltä että sinun pitäisi mennä pitkäksesi ja sulkea silmäsi ja olla ajattelematta yhtään mitään.

Sittemmin olen tavannut tätä elossa olevaa ihmistä (jota rakastan hyvin paljon, kaiken lisäksi) ja olemme onnistuneet luomaan välillemme avaran tilan johon mahtuvat sekä oma että hänen inertiansa. 

En kykene selittämään mitä hänen inertiansa tarkoittaa. Se tapahtuu kuitenkin käsittääkseni jossain päin paralleelia universumia. Kun suljen silmäni, sanaa ajatellessani silmien eteen syöksyy vuoristorata ja sitä ajaa tuhatta ja sataa sähköjuna. Luulen ainakin että se käy sähköllä, koska siitä ei tule mitään savua eikä mitään liuottimen hajun kaltaista katkua.

Tulin muistaneeksi keskustelumme ja yhteisen naurumme tällä viikolla. Ajattelin näitä inertioita kun lähestyin huoltoyhtiön nuorta poikaa ja pyysin häntä miettimään omaa ja meidän muiden terveyttä. Hän voisi ottaa käteensä haravan ja opetella käyttämään sitä sen sijaan että käyttäisi tuota kovaäänistä, haisevaa kakstahtimoottorilla käyvää lehtipuhallinta. Tietysti minulla oli huonoa onnea. Hän ei tiennyt mitä tarkoittaa kakstahtimoottori, eikä oikein tiennyt edes mitä on inertia. Mutta osoitti nurmikkoa jossa hän kahlasi puolisääreen vaahteranlehdissä. Osoitti sitten itseänsä: olen aivan yksin ja minulla on tuntipalkka.


Hymyilin hänelle rohkaisevasti. Sitten tuli mieleeni että tällä viikolla on ollut lakkoja ja taitaa edelleen olla ylityökieltoja. Toivon että hän saa kavereita ja että poikajoukko alkaa haravoida pihaa. Ehkä ensi vuonna? Joka tapauksessa itse tulin matkoilta kotiin ja rupesin ajattelemaan vaihteeksi omaa ja muiden suuriin ikäluokkiin kuuluvien monimutkaista ja nopeasti kulunutta historiaa. Tätä miettimistä on nyt kulunut ehkä kolme viikkoa. Pitempäänkin olisin voinut jaksaa.