15.1.23

Paljon puhuva kieli

Ensin vaikutti siltä, että tulisi taas paljon lunta jouluksi, niin kuin tuli viime vuonna, mutta sitten alkoi lämpötilan sahaaminen ja nyt tulee taivaalta vettä. Ei tarvitse enää pelätä liukastuvansa ja katkaisevansa lisää luita, jään päällä on hiekkaa eikä vesi ole vielä huuhtonut hiekkaa pois. Se on seuraava vaihe.



On hyvä asua suhteellisen pienessä kaupungissa, jonka kirjasto vielä tilaa uusiakin kirjoja. Kirjastoon pääsee kävelemällä. Yleensä palkintokirjat kyllä kulkevat kiivaasti toisilla teillä, mutta olen tyytyväinen siitä, että löysin esimerkiksi Rosa Liksomin kertomuksen nimeltä ”Väylä”( Like) ja Samuel Beckettin suomennetun opuksen ”Puuttuva sana” (Teos, suom. Caj Westerberg) jossa on viisi teosta, kumpikin vuodelta 2021 ja Olli Sinivaaran ”Puut” (Teos 2022, runokirja). Niissä on miettimistä.

Olen käynyt pohjoisessa muutaman kerran juttumatkoilla ja kolunnut vähän sukulaisten maisemia, siis sen haaran, joka joutui pois kotoaan metsänsä menetettyään Savossa ja löysi pohjoisesta kitukasvuisen maatilan sen sijaan. Sitä paitsi yksi opettaja-sukulainen kävi auskultoimassa Torniossa, josta Väylä eli Tornionjoki alkaa. Kun Väylä sai Finlandia-palkinnon ja Liksom sen toistamiseen vuonna 2021, niin heti sitä ei kirjastosta saanut, koska ihmiset kävivät lainaamassa sitä. Sitten netissä alkoi ilmestyä lukijoiden kommentteja siitä, että kieli, siis meän-kieli, on liian vaikeaa.

Piti nyt sitten tarkistaa onko se vaikeaa minulle. Ei ollut, mutta saattaa johtua siitä, että ensimmäiset kieleni olivat Mikkelin ja Sukevan savon murteet ja sen päälle Vimpelin savonsukuinen puhekieli. Meän-kieli on selvästi itäsuomalaista perua.

Mietin sitä, missä menee Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun raja. Sen muistan että jonnekin Kainuun ja Koillismaan kulmalle oli rakennettava poroaitoja, koska sinne oli ilmestynyt uudestaaan metsäpeuroja, jotka pystyvät risteytymään poron kanssa. Ehkä rajoja on aikoinaan lääneille tehty mielessä porojen laiduntaminen? Joka tapauksessa Väylän pääosassa ovat lehmät, ne pikkuiset suomenlehmät, joita itsekin tunsin lapsena ja nuorena useita. Ihmisten tehtävä on yrittää kuljettaa lehmät turvaan Lapin sodalta Ruotsiin ja sieltä takaisin. Kuljettajiksi kelpasivat sodassa olevien miesten sijaan nuoret tytöt ja pojat.

Kertomuksena Väylä on jännittävä ja perusvireeltään surullinen niin kuin kirja voi olla kun aiheena on sodan jalkoihin jäävät siviilit. Se on hurja kertomus. En minä olisi joskus 12-14-vuotiaana pystynyt tuohon matkaan.

Liksom kutsuu kirjaa kertomukseksi ehkä sen takia, että hän on haastatellut evakkomatkaa tehneitä ihmisiä. Kertomus ei siis ole pelkkää kuvittelua niin kuin romaani on?  Paitsi että kaikessa kaunokirjallisuudessa kirjailijalla on oikeus käyttää mielikuviaan yhtä lailla. Sanat eivät tule tyhjästä. Joka tapauksessa Väylän kirjoittaja on kotoisin Tornionjokilaaksosta ja tuntee meänkielen, joka on yksi Ruotsin virallisista kielistä. Suomessa sillä ei ole vähemmistökielen asemaa.

On ilo lukea muuta kuin n.k. kirjakieltä, koska sillä voi ilmaista hyvin tarkasti ihmisten kokemuksia, eikä tarvitse käyttää lainausmerkkejä. Meän-kielessä on myös ruotsin lainoja, mutta ne on helppo käsittää, koska meillä ruotsi on toinen valtiollinen virallinen kieli.  Meillä kai suomenkielisten oletetaan osaavan ruotsia edelleen. Ehkä kirjassa oli myös saamea, mutta sitä harvemmin kuuluu koulujen ohjelmaan poroalueiden eteläpuolella. Virallisena kielenä se on Enontekiössä, Inarissa, Utsjoella ja Sodankylän pohjoisosissa.

Väylän lukemiseni aikaan pohjoissaamea puhuva utsjokinen Niillas Holmberg kertoi radiossa uudesta kirjastaan, joka on kirjoitettu saameksi. Kolme Suomen saamelaiskieltä eroavat toisistaan niin paljon, että ihmiset joutuvat opiskelemaan muun kuin oman syntymäkielensä erikseen. Holmberg oli käynyt osan koulustaan Tampereella, joten hän puhui sujuvasti suomea. Onneksi ei unohtanut lapsuuden kieltään.

Mutta muistan suomenlehmät ainakin 2-vuotiaasta. En muista milloin ruvettiin hankkimaan Suomeen paremmin lypsäviä maitokoneita. Nythän maalla asuu tuottajia, joilla pitää olla tilikirjat ja kaikki miinukset ja plussat kohdallaan. He ovat tuotantoväkeä. Lehmien asema on surullinen.

Kuuntelin kesällä Yleisradion Tanssiva karhu -kilpailun runoilijoiden tekstejä. Kirjailijat lukivat niitä itse. Yksi kirjailijoista oli Olli Sinivaara. Olen sillä tavalla hankala ihminen, että en kykene hahmottamaan kuulemaani tarkasti jos vain kuulen äänen radiosta. Pitäisi saada nähdä lukija. Olen huonokuuloisten kastia. Onneksi meillä ovat hyvät kirjastot. Sitten tämä puita kuunteleva ja katseleva ihminen sai sen Ylen palkinnon. Hyvä on että Ylellä on palkinto, koska kyllä se ohjaa ihmisiä kirjastojen ja kirjakauppojen runohyllyille. Yleensä saan käydä läpi runohyllyjä aika lailla rauhassa.

Niihin aikoihin kun tutustuin suomenlehmiin vanhemmat raahasivat minua seurantalojen iltamiin ja oli pakko kuunnella lausujien tulkintoja runoista. Kesti pitkään ennen kuin oikeasti opin lukemaan niitä. Yksi lukemiseen houkuttaja olikin sitten huono kuulo, koska en enää voinut olla varma siitä mitä lavalla lausuttiin.

Sinivaaralla ei ole paljon korvinkuultavaa, mutta sitäkin enemmän nähtävää:
”Kukaan ei tiedä, se ei kukaan
joka lukee lumen hiljaisuutta,
lintujen muistoja,
vanhaa aikaa,
joka lukijan käsissä vanhenee
ja vanhenee
ja syntyy niin kuin jokainen kevät,
nälkäänsä rääkyvä poikanen. ”

(Puut, s. 29)

Puita ei oikein ole olemassa ilman lintuja ja linnut kuulee parhaiten. Talvella kaupungissa on vuosi vuodelta enemmän muuttolintuja kun vuodenajat muuttuvat toistensa kaltaisiksi. Siksi tuo poikasen nälkä tulee esiin yhä selvemmin silloin kun sen on joskus kuullut. Siihen ei pidä jäädä odottamaan emon saapumista, koska emo tuskin pitää ihmisen läsnäolosta. Puita on yhä harvemmassa.

Linnuille ei siis uskalla jäädä juttelemaan. Nyt joskus linnut tulevat kyllä koputtamaan ikkunalle, mutta ne vain muistuttavat että talipalloja pitää lisätä. Asun kyllä kaupungissa, jossa puita kaadetaan kaiken aikaa kun on saatava noita korkeita kuutioituja taloja. Kun jo on ehditty repiä puutalot pois. Pienikin lisä ruokaa on tarpeen linnuille. Niitä kuolee koko ajan, lajisto köyhtyy. Linnuilla ei ole enää suojaa puista missään.

Sitten löysin jo 1960-luvulta tutun Samuel Beckett’in uusimman kirjan suomennoksen kirjastosta. Tahdon puhua erityisesti kirjastoista, koska  ne ovat hyvin demokraattinen tapa oppia kirjoista ja lukea niitä mielikseen. Ei tarvitse maksaa, koska kirjastoilla, kustantamoilla ja kirjailijaliitolla on sopimus siitä että jokainen ihminen Suomessa saa lukea ilmaiseksi. Ennen on ollut myös koulukirjastoja. En tiedä onko niitä enää.

”Talvi-ilta laitumilla. Lumisade tauonnut. Askeleet niin kevyet että juuri ja juuri painavat jälkiä lumeen. Ovat lumentulon loputtua juuri ja juuri painaneet. Juuri riittävästi jotta jäljet yhä näkyvät. Lumi tuuliajolla. Minne hänen päänsä häntä vie tässä tuoksinnassa? Yhtäältä yhtäälle toisaalta toisaalle? Vaiko suoraa päätä kangastukseen? Mihin pysähdyksiin? Vihdoin silmä erottaa kaukaa jotain joka muistuttaa tahraa. Se on lopultakin jyrkkä katto josta lumet ovat alkaneet luisua.”
(Beckett: Puuttuva sana/Kehnosti nähty kehnosti sanottu. Suom. Caj Westerberg, Teos 2021, s. 79)

Minulla on edellinen suomennettu Beckett, runoja nimeltä ”Miten sanoa”(runoja vuosilta 1930-1988, Basam, 2006), samoin Westerbergin suomennoksena. Se on silläkin tavalla hieno runokirja, että siinä on ensin alkukielinen runo - englanniksi tai ranskaksi - ja sitten sama suomeksi. Proosaa olisi aika vaikea julkaista sillä tavalla. Westerberg on muistanut edellistä suomennostaan tuossa ”Puuttuvassa sanassaan”. Kun kirjailija tai suomentaja katsoo ympärilleen, niin siinä on oltava tarkka, muuten tekstistäkin tulee epätarkka.

Se muuttuu tahraksi. Näkökyky on tärkeä. Nyt sitä käytetään kaikenlaiseen turhaan, kuten itsensä huvittamiseen liikkuvalla kuvalla. Ihmisiltä unohtuu, että näköään ja näkökenttäänsä voi tarkentaa ja tehostaa. Väsyneistä silmistä ei ole lukijoiksi.

Jäin miettimään Beckettin talvimaisemaa. En tiedä mistä se on. Irlannista hän käsittääkseni on lähtenyt nuorena pois. Mutta II maailmansodan aikaan hän on ollut Ranskassa vastarintaliikkeessä ensin Pariisissa ja sitten Etelä-Ranskassa. Hän on varmaan tuntenut esimerkiksi Rene Char -nimisen runoilijan, jolta ei ole käsittääkseni vieläkään suomennettu mitään. Jostain netin syövereistä onnistuin löytämään muutaman hänen runoistaan englanniksi, mutta sitten ne ovat hävinneet jonnekin tietokoneen uumeniin. Char oli loistava runoilija, teki työtään taistelujen lomassa niin kuin varmaan myös Beckett.

Olen Beckettissä näkevinäni sillä lailla linjan suoraan antiikista, että hän on runoilija, joka kirjoittaa proosaa tai näytelmiä tai jotain muuta, jonka on oltava kerralla oikein. Westerberg on onneksi kirjoittanut noihin suomennoksiin loppuun Beckettin elämästä ja tekstien syntymisistä. Hyvä.

Itselleni Beckett on ollut tärkeä, sillä hänen Godot’insa (En attendent Godot) oli silloin 1960-luvulla yksi suurimmista mullistuksista mitä nuori draamastudiolainen pystyi kuvittelemaan. Näyttämö muuttui pysyvästi.

Mutta täällä lumisade on nyt rännän sekaista vettä. Räntä puolestaan on veden sekaista lunta. On käveltävä varovasti lätäköissä sillä veden alla voi olla jäätä. Minusta talvien pitäisi olla talvia eikä tällaista eestaas vellontaa.

Talven valostakaan ei ole tietoa. Joskus tulee häivähdys sinistä ikkunan läpi, mutta on se harvinaista. Talvella voi sitten vaikka katsella enemmän unia.

25.12.22

Aaton jälkeen



Aattona istuttiin syömään ja arkkienkeli Mikael suojeli. Firenzen yksi parhaista taiteilijoista, Botticelli, on mitä todennäköisimmin myös miettinyt tulikärpäsiä. Nyt kun on talvi, niitä ei näy ehkä sielläkään. Mitähän Pasolini on niistä miettinyt? Miksi ne olisivat menneet pois?

Maailmanlopun ennustajaksi en kuitenkaan rupea. Ulkona on pikkupakkasta, parvekkeen lasit huurteessa.



# 68
In the hills above Firenze
              the fireflies
         in the heart of night
                                        in the tall grasses
    by the tall Italian cypresses
              Tiny tiny soft sparkles
                      like the eyes of magic winged faeris
flitting about
                    silent in the soft darkness
With tiny tissue-paper eyelids
                                 they blink mutely
                    on and off
                   off and on
        in the still silence
                            of the country night
And Pasolini was mistaken
There still are fireflies
                on earth at night
And the world
             not about to end
                                              in a dearth of light

Lawrence Ferlinghetti: A far Rockaway of the Heart (New Directions 1997)

16.12.22

Retroa IV


Nyt pitäisi ajatella Aronpuron Retron jotain asioita valmiiksi asti - valmiiksi tällä tietoa. Hänen kootut teoksensa pitävät sisällään aika lailla enemmän vielä. Niitä ei kirjastossa vielä näkynyt. Huomasin että hän on ehtinyt tässä välillä suomentaa W. G. Sebaldin varhaisen kirjan, jota ei ole vielä suomennettu. Laskujeni mukaan sitten Sebald jäi neljän painetun opuksen kirjailijaksi. Sebald kuoli nuorena.



Olen kirjoittanut ylös joitakin Aronpuron  huomioita. Jotkut ovat voineet olla vain sitaatteja, jotkut taas voivat olla johtopäätöksiä. Tuolla on esimerkiksi otsikolla Vähäfysiikka 2 ja sitten De rerum signo  lyhyt sitaatti Umberto Econ huomautuksesta esimerkiksi sattumasta ja sen kaltaisista asioista:

”Ihminen lähestyessään maailmaa
aiheuttaa sen,
että luonto alituisesti muuttuu kulttuuriksi”
 

Sitten siitä sattumasta:
”Maailmankaikkeudessa kaikki on sattuman ja välttämättömyyden satoa” (Demokritos)

Sitten vielä tähän Aronpuro itse(?) perään:
”Järjestyksen välttämättömyydet:
sattuma kumoaa todennäköisyyden,
epäjärjestyksen järjestyksen. ”

(Aronpuro s. 512-13)

Tuosta sitten Aronpuro siirtyy miettimään Richard Longin juttuja. Olen nähnyt joskus lyhytelokuvan jossa Long rakentaa sitä pitkää kivistä uraa jonnekin autiomaahan. En tiedä mikä tuossa nyt on merkityksellistä.  Ehkä se, että se Longin kivityö näkyi johonkin satelliittiin, kun astronautit saivat koordinaatit. Mutta Longista saa lukeakseen sivulla 534, siis Retrossa.

Nimittäin juuri merkityksen antaminen on oleellista kaikelle mitä näissä semioottisesti värittyneissä teksteissä on. Merkit ovat merkillinen juttu, mutta niistä on kirjoitettu maailmassa ehkä yhtä kauan kun niitä merkkejä on raapustettu johonkin näkyville. Meillä muistaakseni Ristiinassa ovat lähimmät kalliopiirrokset, pektoklifit. Klif tarkoittaa merkkiä ja on käsittääkseni vanhaa kreikkaa.

Näin televisiosta Rosa Liksomin kirjaan perustuvan leffan Hytti numero 6 (vai oliko se numero 5?), jossa suomalainen nuori nainen ja venäläinen nuori mies joutuivat samaan hyttiin. Muistaakseni kirjassa mennään Siperian läpi junalla, mutta leffassa Moskovasta Muurmanskiin. Leffassa suomalaisnaisessa (venäjäksi finka) oli herännyt halu nähdä Muurmanskin ulkopuolisen Jäämeren rannoilla olisi pitänyt olla petroklifejä. Nekin ovat merkkejä.

Ilman kieltä tuskin voi merkeistä puhuakaan. Tai voi näyttää, niin kuin elokuvassa oli (kuvat olivat jään ja lumen alla). Kalliopiirrokset  ovat kyllä jälkien kaltaisia ja todennäköisesti useimmiten kertovat siitä että ihmisiä siellä ja täällä on asunut.  Vähän aikaa sitten suomalaiset(kin) runoilijat kirjoittivat aseemista kieltä, joka ei ollut kieltä. Tai oli runoilijoiden omaa visuaalista kieltä. Sillä lailla kieli kommunikoi tai ei kommunikoi riippuen ihmisistä.

Sitten voi miettiä vaikka sitä, mitä vauvan kertovat jokellessaan. Tai minä kykenen kertomaan mitä Lenni-kissa kertoo korvillaan ja hännällään. Lenni on sellainen kissa joka ei puhu. Kun se on autuaassa tilassa, se painaa kyntensä sisään päin ja tassuja nyrkkiin ja ojentelee niitä. Kehräyskone on aloittanut murinansa jo aiemmin. Silloin ihminen saa silittää sen pehmeää ja silkkistä vatsaa. Muuten ei saa: se ottaa ihmiskäden suuhunsa ja uhkaa puraista.

Kissa on erillinen otus, se ei ole ihminen, mutta kyllä meillä on tarve keskustella myös ilman ihmiskieltä. Sellaisia otuksia joita asuu ympärillä on paljon. Ennen kuin lumisade alkoi kolme neljä päivää sitten tintit ja varpuset tulivat tirskuttamaan parvekkeelle. Tietysti kävi niin, että talipallot loppuivat lähikaupasta. Ihmisille tuli kiire lähteä etsimään linnunruokaa.

Se että olisiko annettava ruokaa koko ajan on hankala juttu. Kissa ainakin rupeaa lihomaan jos niin tekee. Pihalintujen suhteen asia on eri, koska nyt on paljon variksia, harakoita ja naakkoja. Kyllä ne tarmokkaasti syövät suuhunsa kaikki ruuanjätteet joita ihmiset heittelevät pihalle, mutta on kamala ajatus, että tulevat nielaisseeksi samalla muovia. Se ei sula naakankaan vatsassa. Että pärjäävätkö tintit noille varis-linnuille? Sitä paitsi vastakkaisella katolla näkyy kymmeniä ellei satoja puluja. Ei niitä ole ollut noin paljon edellisinä talvina.

Tietysti ovat myös kuvat. Noita piktogrammeja näkyy kaikkialla ja jo kivikaudelta. Käsittääkseni se viimeisin suuri luolamaalauspaikka on yli 40 000 vuotta vanha. Luola on suljettu, mutta sitä ennen siitä otettiin valokuvia ja tehtiin yksi video. Sen kun on nähnyt niin tietää että ne ihmiset ovat tunteneet erittäin hyvin saaliseläimensa ja myös ne jotka syövät ihmisiäkin. Niitä eläimiäkään ei enää ole.

Ihmisistä ei tiedä. Joidenkin ihmisten perimässä on neandertaalien dna-perimää. ”Ihmiset” ovat nykyään nimeltään homo sapiens, mutta ihmislajeja tiedetään olleen kokonainen pensaikko, eikä niitä saa enää mahtumaan lajipuihin. Niin kuin ei muitakaan eläimiä.

Jostakin luin ajat sitten, että yrittävät saada DNA:ta talteen Siperiasta löydettyjen mammutinpoikasten turkista tai hampaista ja käyttää elefanttien alkioita (?) hyväkseen. Sillä lailla saisivat sitten  uuden eläinlajin aikaiseksi. Vaikka ei luontoa tuolla tavoin pidä muutella, koska sopeutuminen ympäristöön uutena lajina ei todennäköisesti käy noin vain. Ilmaston muuttuminen ei ehkä tarkoita pelkästään lämpenemistä, vaan paikoin maa voi jäätyä.

Aronpuro alkaa julkaista Retron loppupuolella juhlarunoja. Yksi on Kemin kaupunginteatterin vihkiäisruno 22.11. 1980 (s.589), ajatuksena on: ”Synnyttäkää elämän kuva!”.  Elämän kuvia ovat juuri ne Jäämeren kalliopiirrokset.  Niissä on tärkeää se että maisemassa liikkuvat toiset eläimet ja niiden välinen suhde on ollut tärkein. Näin aika pian uusimman Ranskan luolan löytymisen jälkeen kirjan, jonka olivat koonneet niistä kuvista. Samalla luolasta oli tehty videonauha, joka on esitetty parikin kertaa myös Suomen televisiossa. Mutta sinne ei saa mennä, koska ihmisen hengityskin tuhoaisi ne kuvat.

Luin jostain, että Kemin kaupunki on jälleen kerran tahtonut lopettaa kaupungin tuen teatterille. Tuntuu kummalliselta. Kaupunki ei yksinkertaisesti voi kustantaa teatteria? Todennäköisesti valtionapu on pienentynyt. Kemistä on tainnut loppua teollisuus, eli siellä ei ole enää verotuloja. Teatteri on ihmisten viihdyttämistä varten. Se voisi olla myös jotain muuta. Se on ihmiskulttuurille tärkeä osa, teatteri.

Sitten Aronpuro alkaa miettiä ilmiötä nimeltä ”Kuka tahansa”. Kukatahansisuus on ilmeisesti olemassa. Tässä sen ilmeneminen kohdassa 17:
”Kukatahansisuudessani löysin löyhkävalmuskan, haistelin
sen valokaasun tuoksua.
Se toi elävänä mieleen Charles Baudelairen,
Henri Toulouse-Lautrecin Pariisin, Punaisen myllyn.
Kukatahansisuudessani keskustelin Kemijoen suistossa
löyhkävalmuskan kanssa.
Sieni muistutti kesästä kun lohen suku,
tonneittain kalaa kylki kyljessä,
tungeksi kutumatkalla
voimalaitostyömaan edessä.
                   the dimension of stillness.
                                            And the power over wild beast.”

(s. 624)
Aronpuron Retrossa liikutaan monissa paikoissa joissa olen ollut, joissakin vähän pitempäänkin. Olin joskus ystävän mökillä jossain Kuivaniemen ja Iin välimaastossa, joen rannalla. Siitä pohjoiseen taisi olla Kemi, sitten päädyin Tornioon. En tiedä milloin Kemijoki on valjastettu, mutta koskiosuudet on ostettu joko sodan aikana tai sen jälkeen köyhiltä joen varren asukkailta. Käsittääkseni niin meneteltiin kaikkien pohjoisen jokien valjastamisen kanssa. Ostajia olivat voimalaitosyhtiöt.

Villilohikanta on nykyään entistäänkin taantunut, kun esimerkiksi Tornion lohikantaa pienentävät kyttyrälohet. Vähiäkin lohia turistit pääsevät edelleen pyytämään. Saamelaiset saattavat jäädä ilman saalista. Näin siellä Iin tuntumassa pienen ja tumman joen varren tiellä poron jolkuttelevan.

Joki oli suosta värjääntynyt. Ehkä siellä oli turvetyömaa ja hakkuuaukioita. Se pieni talo näytti jonkun perheen kotitalolta. Siinä oli ulkorakennuksessa navetta ja ulkokäymälä, joka oli ylhäällä navetan kattoparrujen tasalla. Kaikki oli paljon pienempää kuin muutaman sadan kilometrin päässä etelässä, jossa olin yleensä ollut kesiäni. Matkaa kauppaan oli noin 15 kilometriä yhteen suuntaan.

Kaikki merkitsee jotain. Se on merkillisintä. Aronpuron osaston ”Tuumia” motto on:
”Merkillä ja jumaluudella on sama syntymäaika ja -paikka. Merkin aikakausi on pohjimmiltaan teologinen.” (Derrida) Motto on sivulla 641. Tuumimisesta ei silti tule teologiaa.

Aronpuro on edelleen elävien kirjoissa. Viimeksi hän suomensi ennen suomentamattoman Sebaldin teoksen, ”Luonnon mukaan” (ntamo, 1988/2022) kirjailijan varhaiskaudelta. Edelliset Sebaldit on suomentanut Oili Suominen. Kirja on Sebaldin ensimmäinen ja lyriikkaa.  Kirja on hankittava ja luettava.


4.12.22

Interludum


Huomasin sattumalta että jazz-radiossa on tänään Raoul Björkenheim, joten se soi nyt taustalla. Muistan sen kerran kun olen kuunnellut häntä livenä oikein hyvin. Tarkoitus oli siis vain pysähtyä vähäksi aikaa Seinäjoen teatteriin kuuntelemaan jameja. Musiikki kuului hyvin ja selvästi jo ala-aulaan. Pidin kädet korvilla ja menin yläkertaan. En ole ikinä kokenut aivan niin lujaa viimaa, semmoista joka tuntui oikein puhurilta. Sen se musiikki synnytti.

Björkenheimin olemassaolon tiesin, Orisbergin kartanosta ehkä. En ollut ikinä käynyt siellä, vaikka päätieltä sinne meneekin viitta ja tiesin että siellä on oleillut esimerkiksi Taina Elg, ehkä. Ja että siellä ammutaan syksyisin fasaaneja. Björkenheimilla oli varmaan silloin sen teatterikeikan aikaan päällä vielä Sturm und Drang-kautensa.

Nuorten pitää soittaa lujaa. Varmaan kuuloni meni askeleen alas niiden jamien aikana. Se ei ollut huonoa musiikkia tietenkään. Kyllä se oli aivan oikeaa jazzia ja se on aina hyvää ja livenä sitä ei juuri kuule nykyään. Ehdollistuin jazzille jo 50-luvun lopulla, niin että se on pysynyt. Ilman Pori Jazzia niin ei olisi käynyt se, kausi olisi ehkä mennyt ohi.



Nyt tämä tulee illalla suorana, mutta sen saa kuullakseen jo nyt, mikä on ihanteellista. Tässä koneessa on aika hyvä ääni. Periaatteessa olen kyllä sitä mieltä että vähän huonompikin äänisysteemi, rahinat ja muut, voivat tehdä kuuntelusta yhtä hyvää.  Rahina saa terottamaan kuuloa. Ja jamit ovat parhaimmillaan savuisessa kapakassa vaikka Porin Itäpuistossa tai Otavassa. Ensimmäisistä kokemuksista on todella kauan. Olin ehkä 17-18-vuotias, mutta jazzareita olin sitten puuhaamassa muiden kavereiden mukana vuoden kaksi myöhemmin.  Tänään kuitenkin Björkenheim soittaa kitaraa. Seuraavaksi tulee John Coltranen biisi.

Musiikki vie hyvin helposti vuosikymmenten taakse. Tuskin pystyn kertomaan edes itselleni, mitä olen kuullut mutta paljon. Perheestä jazzin ei ole hurahtanut kuin minä ja neljä vuotta vanhempi serkkuni. Serkku eli sellaista elämää että meni jo ajat sitten kuolemaan. Sitä olen itsekseni pitänyt epäreiluna, siis kuolemista, ja ihan turhaan. En ole oikeastaan tavannut toista ihmistä jolla olisi ollut niin suora suhde elävään musiikkiin. Soitti se itsekin vetopasuunaa nuorena. Huomasin jo nuorena että tämmöisiä ei voi kertoa muille. Oikeastaan on parasta vain olla omissa oloissaan ja kuunnella. Nuorempana oli tärkeämpää svengi, nyt seuraan enemmän sävelkulkuja. Björkenheim on pahuksen hyvä kitaristi.

Mutta asiani on nyt muun muassa ihmetellä kirjoittajia nimeltä Pekka Turunen. Yksi on kirjoittanut kirjan nimeltä ”Kylmää rauhaa” (Atena 2022) ja toinen ”Kun sota on ohi - when war is over” Parvs 2020. Törmäsin samana päivänä kahteen eri Pekka Turuseen. Ensimmäiseksi kirjaa ”Kylmää rauhaa” esiteltiin Kalle Haatasen radio-ohjelmassa (joita jostain syystä pitää ruveta kutsumaan podcastiksi vaikka aivan hyvin voitaisiin puhua Ylen radiokanavista, en oikein ymmärrä muutosta) ja sitten luin Pasi Pikkupeuran pitkää matkaesseetä Kaltiosta (pohjoinen kulttuurilehti) ja siinä mainittiin Parvs’n kustantama kirja ”Kun sota on ohi”. Tuon kirjan kirjoittaja on ”käynyt läpi Itämeren ympäristön militäärikohteita: bunkkereita, kasarmeja, hangaareja. Jotkut rapistuvat rauhassa, joissakin on uutta elämää: kiipeilyseiniä, diskoja.” (Kaltio 5/2022)

Kuvaus sopii aika hyvin Andrei Tarkovskin leffaan nimeltä Stalker. Olen nähnyt joskus lyhyen dokumentin Stalkerin taloista ja maisemista ja sen maisemat ovat ainakin osin peräisin Tallinnan lähettyviltä. Tarkovski ei ollut romantikko elokuvaohjaajana, ennemminkin jonkun sortin mystikko, visuaalisesti hieno. Siis ne raunioituvat alueet ja Alue (Zona) eivät olleet kovin romanttisia paikkoja. Raunioita joihin tuli vesi sisään ja lainehti lattioilla.

Ohjelmassa haastateltiin vanhoja miehiä, jotka olivat mukana kuvauksissa. Voi olla että he eivät olleet ollenkaan niin hirveän vanhoja. Elämä miehitetyssä maassa oli ollut varmasti rankkaa.

Kaltio on hyvä kulttuurilehti. Asun semmoisessa kaupungissa jossa ei kulttuurilehtiä voi ostaa lukeakseen. Kirjastossa niitä olisi, mutta entä sitten kun pitäisi tarkistaa joku yksityiskohta? Nyt huomasin että Pasi Pikkupeuran matkajuttua ei ollut mukana nettilehdessä. Tämä tarkoittaa siis, että lehti on parasta tilata. Pikkupeura on ennenkin kirjoittanut matkoiltaan. Hän osaa puhua venäjää, joten hän on tullut tuntemaan paljon ihmisiä juuri tuolta Itämeren ympäristöstä.

Niin kuitenkin esseen mittaan käy, että Pikkupeura tulee kulkeneeksi aikamoisen kierroksen. Hän tuntuu löytävän paljon ainutlaatuista kulttuurihistoriaa. Keskeinen kaupunki on Itä-Latvian Daugavpils. Siellä on Mark Rothko Art Centre (”jonka kaikki taulut ovat jäljennöksiä”). Maailmankuulu oregonilainen kuvataiteilija on kaupungista (alueelta) kotoisin, muutti vanhempiensa mukana  Daugavpilsistä Amerikkaan jo vuonna 1903. Pikkupeura käy haastattelemassa rovaniemeläisiä kuvataiteilijoita ja kysyy heidän käsitystään Mark Rothkosta:
”Jonkun mielestä työt eivät olleet abstrakteja ollenkaan. Jonkun mielestä värit olivat ’suoraan tuubista’. Jonkun mielestä näin ei suinkaan ollut. Vapaassa Taidekoulussa opiskellut ystäväni  kertoi Rothkon olleen heidän laitoksessaan ’jumalasta seuraava’. Väitti myös koulun olleen CIA:n hanke, nimesi myös kaksi opettajaa tässä yhteydessä. Molemmat ovat jo kuolleet, eikä minulla ole aikaa alkaa CIA:n metkuja selvittää.”

Sitten Pikkupeura alkaa miettiä Venäjää ja sen taiteita,  niiden suhdetta johonkin syvempään kulttuuriseen ilmeeseen:

”Mädän Lännen vieroksumisella on sinänsä Venäjällä Putinia ja sosialismia vanhemmat juuret. Esimerkiksi Leo Tolstoin mielestä Shakespeare oli veristä hourailua ja impressionismi degeneroitunutta töhertelyä.”

Viittauksena on Chesłlaw Miłosz’in opus Vangittu mieli. Mutta Daugavpils on muuten kyllä ilmeisesti ollut ennen II maailmansotaa aikamoinen kulttuurinen sekamelska, kansallisuuksiakin on ollut vaikka mitä, siis raja-alue (Venäjä, Valko-Venäjä, Puola, Latvia, Liettua), mutta myös Venäjän juutalaisasutuksen tihentymä: ” Alueella asui 90% Venäjän ja 40% maailman juutalaisista.”

Suomeksi puhutaan Väinänlinnasta. Alueelta sai muuttaa pois vain erityisluvalla. Ehkä se on ollut sitten eräänlainen ghetto? Joka tapauksessa kulttuuri on ollut erittäin omaleimainen ja menetettiin sitten holokaustissa. Virolainen kirjailija ja semiootikko Valdur Mikita ajattelee itämerensuomalaisten alkukodin sijainneen Väinäjoen ja Emajoen väliselle alueelle.


Tämä nyt on jonkinlainen interludum. Olen suurinpiirtein lukenut Kari Aronpuron Retron läpi. Siinä pidellessäni painavaa kirjaa oli pakko ottaa sen lukemisessa tauko ja Kaltio oli vielä silloin osin lukematta. Se ei ole mitenkään ”vain” kulttuurilehti, vaan aika tuhti lukemisto vähän kaikenlaisista ilmiöistä. Lehti kannattaa hankkia itselleen!

19.11.22

Retroa 3

Kari Aronpuro siirtyy semiotiikan maisemiin.  Semiotiikassa on vaikka mitä, koska merkit vaihtelevat. Mukana on kaikenlaisia mielialoja maisemien mukaan. Sivulla 339 on motto:
Denn wahrhaftig
steckt die Kunst in der Natur,
wer sie heraus kann reissen
der hat sie.

Dürer


 


Dürer eli 21.5.1471-6.4.1528 ja oli kuvataiteilija, kehitti etsaus-tekniikkaa, muun muassa. En ollut ajatellut Düreria jonain semiotiikan merkkinä, mutta nyt tulin ajatelleeksi että hän on varmasti ollut tietoinen esimerkiksi Firenzen renessanssista ja renessanssi juuri Firenzessä on tärkeä. Kannattaa katsoa esimerkiksi hänen Melankoliansa, joka on hieno työ, siinä ei edes kosmoksen läheisyys auta suruun.

Syksyyn sen ei tarvitse liittyä. Sitä paitsi syksyisin on tehtävä työtä. Silloin alkavat koulut ja yliopistot ovat auki. Teattereissa on uusia näytelmiä, orkesterit ilmoittavat esityksistään.

Olen etsinyt tietoa siitä, kävikö Dürer esimerkiksi Firenzessä ja kävivätkö italialaiset hänen luonaan Saksassa, mutta en löytänyt. Saksasta tuli seuraava suuri keksintö: kirjapainotaito, Gutenbergistä Aronpurolla on oma osasto muotokuvarunoissa. Ehkä killoilla on ollut tapaamisia rajojen yli? Alppeja on ylitetty jo ajat sitten.

Killoilla puolestaan oli oma kappeli Firenzessä, yksi niistä kauneimmin koristelluista: Orsan Michele. En unohda varsinkaan sitä alttarikatosta joka on 1300-luvulta. Käsittääkseni maalarit ja piirtäjät kuuluivat takojien, seppien ja hopeaseppien kiltaan.  Killoilla taas oli työhuoneita ja niissä opetettiin asiaankuuluvia taitoja. Esimerkiksi Leonardo opiskeli Andrea del Verrocchion alaisuudessa. Retro-kirjassa on monia viitteitä Firenzeen. Omakin perheeni on ollut kuukauden Grassinassa, jossa sijaitsee Casa Finlandese, lyhyen bussimatkan päässä Firenzestä.

Aika pian sen jälkeen kirjassa tuleekin jo Pohjoinen Guernica, jonka voisin kuvitella olevan Aronpuron runokirjasta nimeltä Aperitiff, avoin kaupunki. En ole siitä varma. Siitä olen varma että olen sen lukenut. Retro on kirjastosta lainassa ja sen hahmottamiseen menee aikaa. Pohjoinen Guernica ei ole leikkiä, vaan vaikuttaa kuvaukselta siitä, mitä tapahtui Tampereella huhtikuun alussa vuonna 1918.

Kysyin Tampereen asioista isoäidiltä vuonna 1968. Tiesin hänen olleen muonittajana Tampereella vuoden 1918 keväällä. Hän sanoi että Väinö Linna valehteli. Sitten hän kertoi että kaikilla oli nälkä. Olin ollut ymmälläni historiasta jota minulle oli kerrottu jo vuosia, ennen kaikkea siitä ettei siinä oltu sanottu mitään Tampereesta. Olin pari vuotta aiemmin muuttanut Tampereen yliopistoon opiskelemaan.

Isoäiti sanoi että vapaus on tärkeä asia. Sota oli nimeltään vapaussota, koska sen jälkeen Suomi irtautui Venäjästä. En sanonut hänelle mitään. Ei ollut lisää kysymyksiä.

Isä oli liittynyt suojeluskuntaan jo vuonna 1936. Hän ei kertonut siitä minulle vaan kuulin siitä vasta hänen isosiskoltaan. Pappa oli suuttunut pojalleen. En tiedä antoiko ikinä anteeksi, mutta oli masentunut talvisodan ja jatkosodan ajan, sairastui sitten dementiaan ja kuoli. Koko suuri perhe joutui sitten ulos ja hajalleen ympäri Suomen.

Muistan nuo keskustelut tuon Aronpuron runon vuoksi. Isoäiti oli äidinäiti, Pappa taas isänisä. Olin Tampereella vuonna 1968, kävin silloin tällöin isoäidin luona. Tampereesta ei sen jälkeen kyllä koskaan enää puhuttu.  Isoäidillä oli tapana tuhahdella mielestään turhille asioille, mutta vanhana hän ei enää tuhahtanut. Oli hiljaa vain siinä takan kupeessa.

Isoäiti ja Pappa tunsivat toisensa. En tiedä oliko heillä erimielisyyksiä poliittisesta historiasta. Pappa kuoli kun olin 2-vuotias. Nyt ajattelen että ihmisten elämä olisi varmasti helpompaa jos nuoruuttaan ei tarvitsisi käyttää miettimällä sitä, mistä on vaiettu. Se on hankalaa senkin vuoksi, että valehtelu olisi helppo huomata, mutta se että mistään ei puhuta on outoa.

Mutta Retrossakin on kysymyksiä ja vastauksia. Olin yliopistolla vuosia, mutta en muista koskaan kuulleeni mitä sen paikalla on ennen ollut. Tampereella tulin kävelleeksi paljon, ei ollut rahaa bussilippuihin. Tässä on kyse Tampereen semiootiikasta:

Viikolla viisi

"Isoisä, mitä oli ennen Kauppakeskuksen kohdalla?
Tehdas.

Isoisä, mitä oli ennen yliopiston paikalla?
Hautakiviveistämö.

Isoisä, mitä oli ennen Konserttitalon kohdalla?
Teurastamo.

Isoisä, mitä oli ennen puiston ja lammen luona?
Pleikkiniitty.

Isoisä, mitä oli ennen Pikkolon paikalla?
Pahainen kärrytie, kukonaskel etelään kasarmi ja vankileiri.

Isoisä, mistä ennen alkaa?
Nykyisyydestä, menneen ja tulevan vatsassa.

Isoäiti, miksi sinulla on partaa poskessa?
"
(Kari Aronpuro: Retro, s. 401)

Mutta mikä/mitä on pleikki? En ole koskaan kuullut sitä sanaa. En tietenkään ole syntyperäinen tamperelainen, mutta lampi ja puisto ovat edelleen siinä matkalla yliopistonmäeltä alas. Siinä välissä on nyt Tampere-talo. Siellä olen käynyt vain kerran. Oli joku konsertti ja halusin tietää millainen akustiikka siellä on. Siellä taisi olla myös Muumitalo alakerrassa, mutta ei ilmeisesti ole enää.

Nyky-Tampereella pidän ratikasta. Se on parempi kuin Helsingin ratikka, se ei tärise ja metelöi kääntyessään. Jos istuu sellaiseen yksittäiseen penkkiin oven lähelle, voi lukea lasia reunassa kiertävää runoa.


1.11.22

Retroa 2

Kari Aronpuro törmää jostain syystä John Ruskiniin (Retro, s.64). Siinä tuli muistuma kesään 1960.

Äiti ja isä olivat matkustaneet Villa Lanteen Roomaan ja meidät lapset pantiin siivoamaan ullakkoa. Tarkemmin sanoen minut pantiin, pikkusisko ja -veli tekivät jotain muuta, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Siellä oli joku John Ruskinin kirja, suomeksi. Muistan että suurin osa siinä sahajauhoisessa ja pölyisessä ullakossa oli 1900-luvun alusta olevaa tavaraa. Lehtiä, almanakkoja, muutamia kirjoja, onnittelukortteja, nuorisoseuran pöytäkirjoja, joiden paikka ei kai pitäisi olla asumattomalla vintillä.

Vieressä oli isoäidin isän huone, josta oli tehty kotimuseo. En päässyt sinne koskaan oleilemaan. Sain kurkistaa vain ovelta. Se isoisoisä oli semmoinen josta olin kuullut, mutta en tiennyt millainen ihminen hän oli ollut. Oli saanut joskus oltermannin sauvan. Kukaan ei selittänyt mikä sellainen on ja miksi. Isoisoisä oli puuhannut osuuskauppaa ja -pankkia, jotka kummatkin olivat olemassa silloin vielä. Tuskin ovat enää. Pienillä kylillä pankkien pitäminen ei enää kannata. Eihän siellä sitä paitsi asu enää ketään.

Olin silloin täyttämässä seuraavassa kuussa 15 vuotta. Vanhemmat tulisivat kotiin ja mentäisiin mökille niin kuin yleensä mentiin.Tajusin jotain aivan selvää ajan kulumisesta.  Se kieli mitä oli käytetty 1900-luvun alussa ei ollut minun tuntemaani suomea. En oikein voinut kutsua sitä vanhaksikaan tai vääränlaiseksi, koska en ollut koskaan tavannut niitä ihmisiä, jotka olivat kirjoittaneet pöytäkirjoja ja lukeneet niitä muutamaa kirjaa, Genoveevan kehtolaulua esimerkiksi ja Ruskinia joka tuntui tylsältä. Nyt sellaisia voisi ehkä osata lukeakin. 



Aronpuro siteeraa siinä aiemmin, ennen John Ruskinia,  Vladimir Majakovskin runoelmaa nimeltä Hyvin!. Minulla sattuu olemaan se kirja runohyllyssäni. Sen on suomentanut A. Äikiä ja sen on kustantanut Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike Petroskoissa 1955. Aronpuro oli lukenut pohjois-hämäläistä kirjallisuutta vähän urakalla ja yksi joita hän siteerasi oli Äikiä.

7
Öin, päivin,
                  aikaan sellaiseen,
ja hetkeen
                 mokomaan,
ovat runoilijat
                       kaduilla
                                     yksikseen
vain varkaat
                    seuranaan.
Hämärä
             merenä
                             maan yli hulvahti.
Siniyö.
          Ja rusko
                       nuotiovalojen.
Sukellusveneenä
                          pohjaan
                                        pulpahti
Pietari
           räjähtäen.

(Hyvin, s.30)



Majakovski kirjoittaa vallankumouksesta Pietarissa, mutta jostain syystä tulevat mieleen sotakuvat Ukrainasta. Äikiän kieli on aika hurjaa.

Sukellusvene? Pietarissa? Nevaanko semmoinen upposi? Mitenkähän sen vallankumouksen oikein kävi, kun Pietari sukelsi? Sukellusveneitä kyllä on käytetty I maailmansodassa. On myönnettävä ettei meidän keskikoulussamme opetettu mitä tapahtui Venäjän vallankumouksessa. Se kyllä mainittiin että käynnissä oli I maailmansota, mutta ei 1950-luvun koulussa Suomen sisällissotaakaan mainittu ollenkaan. Sitä olen kyllä ihmetellyt, koska onhan ihmisten pitänyt ymmärtää sen sodan merkitys II maailmansodan taustaa vasten. Jollain lailla sisällissota määräsi 1920-30 -lukujen ilmapiirin, ainakin Suomessa. Muuallakin paljon muuttui, esimerkiksi Espanjassa.

Majakovski kirjoitti runoelmansa Hyvin! lokakuuksi 1927, siis vallankumouksen ylistykseksi (?), mutta  julkaisun alkuperäinen nimi oli kyllä Lokakuu. En tiedä pitäisikö tuosta ajatella jotain, merkitseekö se sensuuria? Mitä tarkoittaa ”Hyvin!”, sitäkö että kaikki on hyvin? Monessa vanhemmassa venäläisessä suomennoksessa hyvin tarkoittaa samaa kuin oikein.

Aronpuron sitaatti tuosta samasta kirjasta:
Tosiasiain
              virrasta juo


Kirja on ehdottomasti luettava uudestaan. Ainakin Aronpuro tuli arvostaneeksi Äikiän korkealle. Tämä on suomennos, mutta Äikiän kieltä.

Runoja Marra Lampin teoksiin, Lampi oli Aronpuron vaimo ja esiintyy tässä kirjassa, siis Retrossa. Joissakin kirjan jutuissa pariskunta on esimerkiksi Toskanan Grassinassa ja lapset nukkuvat. Marra Lampi oli graafikko, pariskunta sai toisiltaan ajatuksia ja ideoita työhönsä. Ne osat tätä kirjaa ovat kauniita, niissä tuntuu jonkinlainen yhteinen ajattelu, vaikka Retrossa onkin äänessä vain Aronpuro. Sittemmin Lampi on jo kuollut.

Aronpuro kirjoittaa muotokuvia eri taiteilijoista, on siellä mukana myös esimerkiksi Gutenberg, jota ilman meillä ei olisi kirjallisuutta tai kirjoja esineinä. Ghirlandaio on yksi niistä joista tulee puhe, mutta hän on siis se joka kuvasi Vespucceja heidän omassa kappelissaan..

Sarjan runot tuntuvat olevan ”Debordiadi” ja ”Mustaa purkista” kokoelmassa ”Lehmän henkäys”.

Joka tapauksessa muistan hyvin miltä lehmän henkäykset tuntuvat. Varsinkin muistan hyvin miten lehmät jopa näki jo aika kauas, kun ne olivat kotovainiolla isoäidin maatalon lähellä. Lehmiä taisi olla 3-4 kappaletta, joskus oli vasikoitakin. Lehmillä oli metsän reunassa kyllä pieni katos, sateensuoja, niin että niillä oli aika hyvät oltavat.

Joskus kesäisin isoäiti kirnusi itse voita. Kesävoita, josta tuli se loru että Ken söi kesävoin? ja siinä syytettiin kissaa. Vaikka se voi olisi tullut kirkonkylän meijeristäkin, se oli kesäisin keltaista ja hyvää. Sellaista en muista saaneeni talvikodissa Kangasalla, vaikka se olikin silloin vielä maalaispitäjä. Olisi kyllä pitänyt olla vielä keltaista, koska usein syyskuussa karja on vielä ulkona.

Ehkä siinä pitäjässä olivat navetat niin isoja, että lehmät eivät päässeet ulos? Ehkä eivät ikinä? Tunsin kaikki lehmät joita kesäpaikoissa oli. Olin tuntenut lehmät myös todella isossa navetassa niin kuin Sukevalla oli. Mutta siihen aikaan lehmät olivat pieniä ja ruskeita. Niillä oli sarvetkin, tosin ei kovin isoja.

Nyt Sukevan karja on Suomen lajiston kantakirjoissa. Ilmeisesti ne todella erosivat toisistaan. Isoäiti asui Pohjanmaalla. Niiden lehmien nahan kuviot olivat ehkä vähän erilaisia kuin Sukevalla, jossa on ollut varmaan Itä-Suomen karjaa? En ole kyllä asiasta varma. Suomessa oli lehmillä erilaiset värikuviot riippuen mistä olivat kotoisin. Joku rotu oli valkoinen, joku oli läikikäs ja joku oli ruskea.

Sitten Aronpuro kirjoittaa löydöistä Firenzessä. Ensimmäiseksi hän kertoo Ghirlandaiosta, sitten hän päätyy puhumaan Vespuccien kappelista. Hänelle tulee mieleen Amerigo - ”joka purjehti Intiaan”.  Ovat kyllä tutkineet aika tarkkaan Amerigon matkoja ja karttoja ja muuta, niin että hän ei väittänyt löytäneensä uutta mannerta mutta oletti että Länsi-Intiaa sen ehkä piti olla?  En ole varma noista löytöretkien tutkimustilanteista. Ehkä vielä löydetään uusia karttoja.

Mutta Vespuccien kappeli on Ognissanti-kirkossa, Firenzessä tietysti. Kirkon nimi tarkoittaa kaikkien pyhimysten kirkkoa ja Vespuccien kappelin freskot olivat  Ghirlandaion tekemiä. Yhdessä freskossa on Amerigo pikkupoikana. Nämä voi löytää suhteellisen helposti netistä. Mutta pitää kuitenkin tietää kuka on tuo quatrocenton mestari, Ghirlandaio.

***
Yskin kivipölyä koska räjäyttävät kalliota ainakin kuudetta tai seitsemättä vuotta. Pahinta on odottaa bussia kadunkulmassa. Sen toisella puolen on entinen kivilouhos, joka puhdistettiin roinasta vuosi sitten. Nyt sitä täytetään suurilla graniittilohkareilla.

Kivipöly näkyy pölypilvenä aamusta lähtien. Kallio on peruskalliota ja jokaisella räjäytyksellä talo tärähtää. Meillä nähdään sotaunia melkein joka yö.

Päivät ja yöt eivät ole samoja. Huomenna on jo aivan toisin. Mutta tässä syksyssä on kyllä jotain outoa, johon nämä räjähdyksetkin taatusti liittyvät. Ei tarvitse kuin kuunnella uutisia ja sodastahan siellä puhutaan.

Hyvä että korjaajilla riittää töitä. Rakentajat rakentavat toisessa päässä aluetta uutta korjattavaa. Räjähdykset jatkuvat. Mutta ehkä rauha vielä koittaa.


16.10.22

Historiaa eestaas

Nyt on kyllä tapahtumassa liikaa. Pidän ehdottomasti syksystä, koska pimeys alkaa lisääntyä ja tulee aivan luonnollinen veto kohti sisätiloja. Linnuille on annettava talipalloja, nyt ne nokkivat pyöränsarvista kädensijat. Lenni näyttää siltä kuin se olisi menossa oikeastaan talviunille, se ei jaksa sitä lintuakaan kauan, vaan menee kerälle nukkumaan.

Kissojen televisio on ikkuna. Ulkona tapahtuu kaikenlaista, mutta kun sataa niin Lenni ei mene parvekkeelle. Siellä tulee märkä ja häntä kastuu, joten meno muuttuu painavammaksi. Niin se on ihmisilläkin. Ulkona on käytettävä kumisaappaita - jotka eivät varmaan ole nykyään kumia - ja läiskyteltävä lätäköissä, jotka esimerkiksi uimahallin edustalla ovat pieniä lampia. Kaupunki korjaa asfalttia ja jättää kuoppia bussipysäkin eteen. Sateenvarjoa tarvitaan suojaamaan ohiajavien rekkojen kuravesisuihkua vastaan.



Syksy saapui sillä tavoin että meille annettiin kuukausi aikaa tai muuten. Modeemi lopettaa toimintansa. Kaupungin asunnoissa käy vain yhdenlainen järjestelmä. Kaupunki ei ole astumassa uuteen taloudelliseen järjestelmään, vaan ehkä varautuu tulevaan sotatalouteen? Toivottavasti kaupunkiamme hallitaan niin että tiedetään ja tajutaan oleellisimmat asiat.

Kun nyt on etsitty asemia ja ohjelmien ohjeita ja vaikka mitä, niin tajusin että television voi virittää kulkemaan jonkun satelliitin kautta. Ilmeisesti kyse on meidän EU:n satelliiteista, joista johdetaan televisioita ja radioita ja nyt siis myös nettivälineiden ohjelmistoja. Minusta siellä ohjeissa luki selvästi sellainen kysymys että tahdonko televisioni kulkevan satelliitin kautta. Oli pakko ohittaa semmoinen kysymys, koska ei minulla ole aavistustakaan minkä maan tai maanosan satelliitteja tuolla ylhäällä kulkee.

Sitä paitsi: ne satelliittiantennit taitavat olla niitä isoja lautasia, joita varsinkin maahanmuuttajat ripustavat asuntojen katoille. Ei meillä ole semmoisia ja taatusti ne maksaisivat paljon. Tuskin kaupunki meille semmoisia kustantaisi, vaikka niin vuokralaisia ollaankin.

Kaupungeissa on niin tietysti prioriteetteja eikä tavallinen asukas voi olla tietää mikä satelliitti juuri tämän kaupungin yllä hyrrää. Olen miettinyt tässä sitäkin, että kun suunnilleen joka päivä sataa, niin miksi meillä on vain yksi huoltoyhtiön työntekijä haravan varressa hoitelemassa lehtiä kasoihin kun sen sijaan muut käyttävät semmoista käryävää kovaäänistä puhallinta, jota kissa säikähti pahanpäiväisesti ensimmäisen kerran kuultuaan. Ennen kaikkea: miksi niitä lehtiä on pakko yrittää puhaltaa isompiin kasoihin ja nimenomaan rankkasateessa?

Pienet syksyisten lehtien ongelmat alkoivat hymyilyttää kun kuuntelin aamulla radiosta Virtasen taloushistoriaa, jossa haastateltavana oli Aleksanteri-instituutin unkarilaisjäsen, dosentti, tohtori Katalin Miklossy. Hän mietti kulutusyhteiskuntaa, markkinataloutta, joka hänen mielestään tuli itäeurooppalaisiin maihin vähän liian nopeasti.  Unkarissa oli ollut itsetehtyjä farkkuja, mutta niiden farkkujen piti olla nimeltään Levi-Strauss. Mutta en muista ikinä itse kaivanneeni mitään merkkifarkkuja.  Mitä ne merkitsevät?

Pidin siitä, että tuo dosentti muistutti aikarajoista. Ihmiset tarvitsevat aikaa tottua asioihin. Mutta Visegrad-maiden piti päättää asioista nopeasti ja niellä koko paketti eikä vain osia. Hän mietti aivan aluksi myös demokratia-käsitettä. Vaikuttaa siltä että termiksi tuli demokraattinen markkinatalous tai sinnepäin. Muistan jonkun yhteiskuntateoreetikon puhuneen sellaisesta mallista jonka nimi oli demokraattinen sentralismi, joskus anno dazumal. En tiedä mitä semmoinen sitten olisi. Kysymys oli siitä, kumpi on määräävämpi, hallitus vai parlamentti. Sitten on olemassa myös hankala kysymys oikeusvaltioperiaatteesta.

Virtasen ohjelmassa haastateltava analysoi itäisen Euroopan malleja olla EU:n jäsen. Maat ovat suurelta osalta entistä Itävalta-Unkaria, joka oli kaksoismonarkia ja johon kuuluivat esimerkiksi Tsekki ja Slovakia, Rutenia, Slovenia, Transsylvania, Kroatia ynnä esimerkiksi Triesten ja Trenton alueet. Niin ja Galitsia. Rajat ovat vaihtuneet moneen kertaan. Haastattelija kysyi että pitäisikö puhua keskieurooppalaisista maista, jolloin ihmiset ymmärtäisivät että on kyse entisistä Itävalta-Unkarin maista.

Väliin on mahtunut sitten jos jonkinnimisiä maita. Rupesin ajattelemaan esimerkiksi Ukrainaa. Se on varmaan aina ollut vilja-aitta. Olikohan se mustan mullan alue Venäjän tsaarien omaisuutta? Ilja Repinillä on taulu jossa Zaporitsian (se kaupunki jossa on nyt Euroopan suurin atomivoimala ja jonka ympäristöä Venäjä tulittaa) talonpojat kirjoittavat kirjettä tsaarille.

Pidin koulussa maantiedosta varsinkin kun meillä oli opettajana Oulun yliopistossa silloin vielä opiskeleva nuori kaveri, joka oli aivan loistava opettaja. Meillä vaihtuivat kartat, mutta meille myös opetettiin elinkeinoja. On tiedettävä millä mikäkin maa elää ja mistä niiden ihmiset saavat elantonsa, joka taas riippuu poliittisesta järjestelmästä.

Muistan katsoneeni ihastuneena Sissi-keisarinnasta tehtyjä elokuvia - Romy Schneider pääosassa - jossa keisarinna esitettiin itsestään selvästi kauniina ja uudistuksia tahtovana ihmisenä. Sissi-elokuvia näytettiin Kangasalan Kinossa sitä mukaan kun niitä tuli. Oikeassa maailmassa tulivat Sarajevon laukaukset: Sissin ja Franz Josefin poika kuoli, syttyi I maailmansota.

Romanttiset hupsutukset eivät oikein kelpaa historian tai maantiedon oppaaksi. Mutta joku nationalisti ampui sen kruununprinssin. En ole varma siitäkään mitä sana nationalisti tarkoittaa. Sehän ei välttämättä tarkoita kansallis-sosialistia, vaikka semmoinenkin voisi kai nationalisti olla?

Meillä ovat kotona käytössä karttakirjat ja historian opukset. Sitä tässä on mietittävä, että jos valtioiden on kehittyäkseen aina vähän väliä muutettava valtiollista järjestelmäänsä ja siinä samalla talouttaan, niin mitä kaikkea silloin muuttuu? Ihmiset taatusti käsittävät paikkansa yhteisöinä. Niissä ovat sukulaiset ja ystävät ja kaikki ymmärtävät toisiaan ja kauppa käy myös rajojen ulkopuolelle. Hallinto taitaa olla se ydin ja sen mukana valta. Euroopan unioni on yksi vähän isompi yhteisö.

En ole maailmanmenoa miettiessäni hylännyt Kari Aronpuron Retroa. Kyllä se on edelleen mukana. Mutta siinäkin kirjassa puhutaan Venäjän suuriruhtinaskunnasta, jossa Suomen Vaasan läänissä oli kuvernöörinä Alexander Järnefelt ja perheessä oli taiteellisesti lahjakkaita lapsia, mm. kuvataiteilija Eero. Järnefeltit hankkivat kesähuvilan Kolhosta. Siitä Järnefeltien yhdestä tuotoksesta Kari Aronpuro kirjoittaa mahtavassa kirjassaan Retro 1964-2008 (ntamo 2010, 722 s) :
Kolhon kuu

Rutikuiva
kangas jaettu
pystysuoraan

lehmikujalla
vaakasuoraan
risuaidalla

vasemmalle keskellä
hämyssä retkottavasta
portista maalattu

tuhti kasa tervaksia
kuu hehkuu
oikealla ylhäällä

karjarakennuksen
lantalan
päällä

huomiosta kilpailee
karjakeittiön
valkoinen piippu

Väriä värin päälle
Sivellen taiteilija
Järnefelt on pysäyttänyt

ajan antanut
itse kuvalle nimen
Kesäyön kuu

signeerannut maalauksen
vasemmalle alas
1889