18.2.24

Kirjoja muun muassa lapsista

Olen huomannut että vuosi 2023 on ollut hyvien kirjojen julkaisuvuosi. Siitä voi ehkä syyttää koronaa. Ihmiset eivät vuosina 2020-22 oikein olleet missään kotiensa ulkopuolella. Ja jos oltaisiinkin jossain, niin ainakaan eivät päässeet päidensä sisältä kunnolla pois. Jos ihmiset haluavat asiaa miettiä tarkemmin, niin varmaan he päätyvät samaan kuin tutkijatkin ehkä vielä päätyvät: suomalaiset pitävät  viranomaisia jollain tavalla omaisinaan, joten he uskovat kun sanotaan että ei saa kokoontua eikä liikkua isommissa ihmisjoukoissa. On selvittävä itse.



Muistan kun pandemianaikainen pääministeri Sanna Marin lopulta tuskastui ja ilmoitti että onhan isovanhempien saatava nähdä lapsenlapsiaan. Ehkä koulut olivat jo silloin alkaneet uudestaan. Aina olen ollut sitä mieltä, että lapsiin on pidettävä etäisyyttä, koska he saavat aina uudet taudit ensimmäiseksi ja levittävät niitä urakalla. Marinin tuskastuminen ehkä johtui siitä, että hänellä oli itsellään pieni lapsi. Lapset olivat päivähoidossa ja sen takia myös aikuiset sitten sairastuivat milloin mihinkin.

Sairauksia riittää vaikka ne eivät olisikaan koronaa tai lintu-influenssaa. Todennäköisesti joku terveysvirasto tutkii mitä sosiaalisia vaikutuksia koronalla oli. Lehdissä ja radiossa kerrotaan nuorten voivan huonosti. En tiedä millä lailla huonosti, mutta tuskin niissä uutisissa vatsatautia tarkoitetaan saati koronaa. En tiedä yritetäänkö nuorisoa sitten myös hoitaa. En muista että isoihin kampanjoihin on ollut varaa oikeastaan koskaan. Meillä on sitä paitsi hallitus joka säästää.

Koska olen terveyttä ja kaikinpuolista hyvinvointia miettinyt tässä nyt vuoden verran suhteellisen vapaana kulkiessani, niin minusta kirjoissa näkyy sosiaalipoliittinen painotus ainakin jossain määrin.  Kun käyn kirjastossa hakemassa lukemista, niin löydän usein sellaisia kirjoja, joista on ollut esimerkiksi kirja-blogeissa juttua. En nyt valita ettei lehdissä näy juttua kirjoista. Tuskin niitä on koskaan kovin ahkerasti luettu. Eivätkä ihmiset suurin joukoin kulje näyttelyissäkään, ellei kyseessä ole vanhoja mestareita kuten Edelfelt. Tärkeintä minusta on se, että kirjoja sentään vielä kustannetaan. Voi tietenkin olla että uutisotsikot lasten ja nuorten huonovointisuudesta ovat totta. Joku varmaan kerää tilastoja

Juuri nyt luen Günter Grassin kirjaa nimeltä Taikalaatikko, joka on Grassin muistelmien ensimmäinen osa kuten takaliepeessä kerrotaan: ”Taikalaatikolla Günter Grass jatkaa omaelämänkertaansa, jonka Sipulia kuoriessa aloitti, tällä kertaa kätkeytyen lastensa puheenvuorojen ja ihmekameran otosten taakse.” Elämänkerran viimeinen osa taas on nimeltään Grimmin sanat ( suom. Oili Suominen 2015). Tuntuu hyvältä että hänen suomentajansa on ollut pitkin matkaa Oili Suominen. Suomentaja on aivan samalla tavoin luova kirjoittaja kuin alkuperäisen kirjan kirjoittajakin. Ja: saksaa sujuvasti lukevia on suomenkielisissä käsittääkseni aika vähän. Ymmärrän kyllä saksaa jos on tankattava, mutta nyanssit varmasti jäävät piiloon. Grass on sitä paitsi tavattoman täsmällinen.

Grassista on tullut minulle jonkinlainen oma talonsa, vaikka sokkeloinen, vuosien myötä. Nimenomaan Taikalaatikon lukeminen auttaa minua kovasti, kun luen vuonna 2023 julkaistua ”Hullut ihanat linnut”, käsittääkseni Joonatan Tolan toinen kirja, ensimmäinen oli nimeltään ”Punainen planeetta” ja vuodelta 2021. Kummatkin käsittelevät perhettä ja heistä nimenomaan lapsia. Tai ehkä on sanottava toisin: lapset näkevät miten vanhemmat elävät eivätkä voi mitään sille.  Tässä on ote lasten näkökulmasta ”Hullut ihanat linnut”-kirjasta. Luvuilla on nimet ja tämän nimi on: ”Jos sinulla olisi mies apuna”:
”’Oletko dinä hanhiemo?’ kysyin ovella seisovalta naiselta.
  Hän oli noin 50-vuotias, järjettömän iso henkilö, joka ei meinannut mahtua ovesta sisälle. Perässä tuli jotakuinkin äidin ikäinen, pieni luihin näköinen eloton kalpea nainen, jolla oli violetiksi maalatut huulet, punaiset kaninsilmät, ja niin lituskat kasvot että ihan kuin olisi jyrällä pään yli ajeltu, äiti kuvaili myöhemmin.
  Hanhiemo talsi huoneesta huoneeseen jalalta toiselle vaappuen, hitaasti kuin leivällä turvotettu ankka. Kynnet, jotka olivat käyrät kuin varpushaukalla, puristivat jättiläistissejä vasten kansiota (arvatenkin lasten vikalistaa). Hän nuuhki ilmaa kuin näätä kanatarhassa ja loi meihin pälyilevän, ranskanperunan ohi kylmästi kävelevän nirson sorsan katseen: missä oikeat lapset ovat, katse tuntui sanovan, oletko rouva pannut ne kellarihäkkiin vai kenties tappanutkin, ottanut tilalle katulapsia.
  ’Terve pallinaama”, pikkuveli sanoi. ’Mitä tinä tuijotat?’”
  (Hullut ihanat linnut, s.25)

En muista nähneeni näin tervehenkistä tekstiä perheestä/lapsuudesta. ”Hanhiemo” tuli esitellyksi oikein pätevästi ja hän on milloin lähempänä ja milloin kauempana perheestä, josta oli hiljakkoin isä kuollut ja äiti alkoi potea surua oikein tosissaan. Sossun työntekijä ei saanut äitiä haastatelluksi oikein mitenkään, kun kaikki neljä lasta vastasivat kysymyksiin ja johdattelivat virkahenkilöä.

Erinomaista lasten maailman kuvausta! Mutta oletan että tarinassa on omakohtaisuutta ja on todella korkea aika että on, koska lapsethan tottakai kärsivät korona-vuosista muutenkin saati että jos kyseessä oli sosiaaliviraston jo tuntema perhe. En ole millään lailla pätevä arvioimaan oikeaan osumista, mutta sen kirja kyllä kertoo, että sossu voi mennä aivan metsään jo alusta lähtien.

Lapsena tärkein kirjani oli ehdottomasti Peppi Pitkätossu, joka olisi nykyään sossun asiakas. Peppi oli reipas tyttö joka pärjäsi aivan itse vaikka vanhempia ei näkynyt ja taisi olla niin, että setäkin kellui jossain Kaspian meressä. Peppi eli elämäänsä ja nk. normaalit lapset Annika ja Tommi kävivät joskus auttelemassa. Muistelen että kirja luokiteltiin fiktioksi, mutta kun luin tätä Tolan kirjaa, rupesin epäilemään että jotain aivan todellista oli senkin kirjan takana. Astrid Lindgren oli ruotsalainen kirjailija, joka muistaakseni kertoi vanhana hankalista kotioloistaan lapsena. Tottakai: kyseessä oli ilman muuta myös varhainen feministikirjailija, Lindgren.

En väitä että Tolan kirjat kuuluisivat lapsille. Mutta jos lapsi tahtoo lukea kertomuksia lapsista eikä satuja, niin kai hänen pitäisi antaa lukea aikuisen kirjoittamia kirjoja lapsuudesta? Ehkä ne olisivat jopa terapeuttisia myös lapsille? Aikuiset ovat käsittääkseni keskimäärin paljon kovakorvaisempia kuin lapset. Eivät oikein käsitä eivätkä ennen kaikkea enää muista, miten tulivat kasvaneeksi juuri siihen muottiin, jollaisina ilmenevät nyt lapsilleen. Sukupolvet kasvavat ja kasvavat sitten erilleen.

Nyt kun luen Günter Grassin Taikalaatikkoa, mietin sitä miten monella tavalla sukupolvet voivat kuitenkin olla ja elää yhdessä. Grass on aikamoinen velho kuljettaessaan vuoskymmeniä mukanaan. Että hän ymmärtää miten lapset asiat näkevät tuntuu jo hänen teoksestaan Peltirumpu. Ja ne Grassin kasubit siinä Danzigin ympäröivällä maaseudulla! Luulin pitkään että he ovat Grassin oman mielikuvituksen tuotetta, mutta on heitä ollut. Ilmeisesti ovat puhuneet jotain balttilaista kieltä. Preussin kieli oli jo kuollut varmaan Grassin Danzigin vuosina. En ole kasubin kielen kuolemasta kuitenkaan aivan varma, sillä eikö kirjailija olisi kuitenkin tahtonut tietää, mitä/miten ne ihmiset puhuivat?
 
Tietysti kirjassa tuntuu kirjailijan koko tuotanto, siellä on myös Kampela joka oli aikamoinen vonkale ilmestyessään, en muista milloin. Ja Grimmin veljekset ottivat tehtäväkseen kerätä satuja ja tarinoita ja kaiken lisäksi saivat aikaan valtavan saksan sanakirjan. Sen vuoksikin Grassin muistelmien viimeinen osa oli nimeltään Grimmin sanat. Sitä oli hauska lukea, koska vuoskymmenten takainen koulusaksa heräsi päässäni yhtäkkiä henkiin:
”Myöhemmin epäilys, Zweifel, kiteytyi jopa maan alla eläväksi ihmiseksi, jonka mielestä piti epäillä kaikkea paitsi etanoita. Sillä paljon siitä, mikä oli painettu ja mitä pidettiin totena, sujuikin aivan toisin ja uskon voimalla väärin. Lujaksi luultu kallio mureni. Toiveet sulivat heti kun sää muuttui. Ja myös rakkaus eksyi väärään osoitteeseen, kävi vieraissa.” (Taikalaatikko, s. 75)

27.1.24

Norjassakin julkaistaan hyviä kirjoja

Sain luetuksi loppuun erittäin intensiivisen romaanisarjan. Olen muistaakseni käsitellyt Maja Lunde-nimistä suhteellisen nuorta norjalaiskirjailijaa blogissa ennenkin. Nyt on kyllä hyvä ajatella häntä senkin takia, että vähän vanhempaa kaartia norjalaiskirjailija, Jon Fosse, sai viime syksynä Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hänestä on pieni Ylen dokkari, joka kertoo oleellisen. Fosse oli television kirjallisuusohjelmassa vähän ujo, mikä johtuu ehkä siitä, että hän on myös muusikko eikä häntä ole kutsuttu soittamaan. Maisema on vuonomaisema jossain päin Norjaa ja tavattoman kaunis. Sen sijaan en muista nähneeni Maja Lundea Ylen ohjelmissa. En minä tosin televisiota kovin usein katso. Kulttuuriohjelmia silti suurimmaksi osaksi, kirjaohjelmia mielelläni.

Fosse on kirjoittanut paljon näytelmiä. Yksi hänen näytelmänsä on ollut Ylen kuunnelmana. Se ei ole ollenkaan huono, semmoinen kamarinäytelmä, jossa on muistaakseni tasan kaksi ihmistä, mies ja nainen. Häntä siis on jossain määrin suomennettu. Sen kyllä ymmärsin että kieli on hankalaa, koska hän kirjoittaa muistaakseni sitä norjaa joka on vanhaa norjaa. Ellei sitten sitä uudempaa? 

En ole ikinä käsittänyt miksi kirjoitettuja ja ilmeisesti puhuttuja kieliä on kaksi. Muistakseni toinen kirjakieli on perustettu ei niin kovin kauan sitten, nimeltään se on nynorsk eli uusnorja. Vanha kieli oli taas tanskan kieleen perustuva bokmol eli kirjanorja. Asia on nyt niin, että hän kirjoittaa uusnorjaa. Katsoin netistä.  

Samoin on Maja Lunden laita. Olen käynyt kerran Norjassa enkä oikeastaan ymmärtänyt ollenkaan kieltä jota ihmiset ympärillä puhuivat. Samoin olen käynyt kerran Tanskassa enkä ymmärtänyt sitäkään vähää kuin mitä tajusin ajoittain Norjassa. Rupesin noiden kahden matkan vuoksi miettimään semmoista, että miksi meillä pitää opiskella ruotsia, koska ihmiset sekä Tanskassa että Norjassa kehottivat puhumaan Skandinaviskaa. Semmoisesta kielestä en tiedä yhtään mitään. 

Voi olla että se on sitten vähän samaa kuin kveenin kieli on suomalaisille. Sitä puhutaan Jäämeren rannalla Norjassa. Sitä on vaikea ymmärtää. Jos näkee sitä luettuna, sen kyllä käsittää vähän samalla tavalla kuin karjalan kielen. Kielillä tuntuu olevan tapana liudentua toisiinsa. Sen vuoksi murteillakin on omat rajansa.

Olen utelias Jon Fossen suhteen ja siksi otin kirjastosta Maja Lunden ilmastokvartetin viimeisen osan, joka on jäänyt minulta kesken. Olen kyllä kirjoittanut ainakin ensimmäisestä eli Mehiläisten historiasta. Se kirja vaikutti dystopialta ja jäin ihmettelemään nyt viimeistä osaa lukiessani että olenko nähnyt unta kun olen jostain aivan muualta kuin siitä kirjasta lukenut, että lapset joutuvat kiipeilemään puissa ja liimaamaan niihin siitepölyä että mehiläiset eivät kuolisi. Todellisuus on dystopiaa? 

Toinen osa on nimeltään Sininen ja kyse on tietenkin puhtaan veden puutteesta. Kolmas on nimeltään Viimeiset, jossa kerrotaan miten eläimille käy. Tämä viimeinen kertoo kaikenlaisista kasveista - ja myös eläimistä ja ihmisistä (joka on se kamalin eläin) - ja siitä miten ne pärjäävät uudessa tilanteessa. Sen nimi on Unelma puusta ja se on sijoitettu Huippuvuorille. Siellähän on talo, jossa on ihmiskunnalle tärkeimmät siemenet, eli siemenpankki. Oletan että siellä on myös siemeniä Suomesta. 

 Ilmastonmuutos estää kasveja kasvamasta normaalissa syklissään, koska ne ovat riippuvaisia lämmön ja sateen ja valon määrästä. Valokin nimittäin muuttuu, koska ihmiset pakkautuvat isoihin kaupunkeihin ja hyönteiset eivät osaa lukea keinovaloa. Lisäksi on ilmennyt että keinovalon aallonpituus ja väri ovat monille pölyttäjille vääriä. Eri ilmastoissa hyönteisten elämä tapahtuu vähän erilaisissa sykleissä ja sen takia olisi tärkeää että keinotekoista valoa vähennettäisiin. Sitä ei vielä ainakaan ole julistettu yhdeksi korjattavaksi asiaksi, keinovaloa. Käsittääkseni esimerkiksi Euroopan unionilla on olemassa jo ympäristödirektiivejä. Sitten on eri asia miten hyvin niiden noudattamista voidaan valvoa.  

Tässä viimeisessä kirjassa Lunde käsittelee myös kuolemista pandemiaan. Huippuvuorille se ilmeisesti tulee muuttolintujen mukana. 

Ajattelin kirjaa lukiessani kettu- ja minkkiparkoja vankeina ja sairaina valtavissa vankiloissa esimerkiksi Suomessa. Tällä kertaa lintuflunssa ei lähtenyt leviämään ketuista ja minkeistä ihmisiin. Ihmiset pystyvät varomaan, vangitut eläimet taas eivät pysty. 

Huippuvuorilla ihmisille on ehkä kehittynyt oma pieneliöstönsä, koska ne saaret ovat erillään muusta ihmiskunnasta. Maailman häviäminen on aivan ilmeisesti kiinni sattumasta. 

Kirjastosta löytyi tämäkin viimeinen osa Lunden kvartetista. Kirjastolta tuli ilmoitus eräpäivästä. Kirja on vietävä takaisin. Tai ainakin sen lainaus on uusittava. Unelma puusta on Katriina Huttusen suomentama ja se on ilmestynyt viime vuonna.  

Tämän kvartetin neljäs osa on sillä tavallakin hyvä, että se kertoo hienosta kirjastosta jollainen on rakennettu Huippuvuorille. Sen lisäksi siellä on poroja ja jääkarhuja. Jääkarhujen tilanne on kamala, koska ne tarvitsevat jäätä johon perustaa pesä. Huippuvuorillakin jääkarhut ärhentelevät ihmisille, vaikka niitä ei siellä paljon enää olekaan ja lopuksi tässä kirjassa on enää yksi. 

Luulisi että karhut tietävät ihmisten maistuvan pahalta, koska ne syövät niin paljon roskaruokaa. Yritin kyllä lukea millainen ruokavalio ihmisillä siellä on. Vihanneksista taitaa olla isoin pula.  

Huippuvuorten ihmisistä on netissä tietoa. En ollut ennen tätä kirjaa tiennyt että Huippuvuorilla on poroja. Mutta siitä ei voi olla varma, koska tämä kirja on fiktiota. Osa Huippuvuorista kuuluu Norjalle ja osa Venäjälle. Toivottavasti ne nyt eivät rupea siellä tappelemaan. On aivan tarpeeksi paha että Euroopassa on jo sota. Ja Lähi-Idässä. Ja vähän kaikkialla. 

Siksi pitää miettiä ja kysellä:  

”Milloin ihmisestä tulee aikuinen? Mitä aikuisena oleminen merkitsee? Sitä , että hän tekee päätöksiä, jotka vaikuttavat muihin. Sitä, että hän huomioi enemmän muita kuin itseään. Sitä, että hän suojelee niitä, jotka ovat heikompia, asettuu seinäksi maailman vaarojen ja lasten väliin. Mutta on se enemmänkin. Vastuuta, välttämättömyyttä, suojelua, huonoa omaatuntoa… vastaus kysymyksiin oli jossain näiden sanojen välissä.” (Maja Lunde: Unelma puusta. Suom. Katriina Huttunen, Tammi 2023)

10.1.24

Tieteisfantasiaa kahden pakkasen välissä

Nyt on ensimmäiseksi merkittävä se kirja jota olen lukenut pitkään enkä ole ottanut siihen rinnalle muita kirjoja. Niin ei käy enää kovin useasti. Asun huushollissa jossa on paljon kirjoja ja kirjasto on kävelymatkan päässä. Käveleminen onnistui oikein hyvin myös kovien pakkasten aikaan. Kuivan pakkasilman hengittäminen oli vähän hankalaa, mutta jalat osasivat kuitenkin pysyä tahdissa. 

Matkalla kirjastosta kotiin vuoden 2023 joulun aikaan


Minulla on muutama Johanna Sinisalon kirjaa jo ennestään. Olen kirjoittanutkin niistä mutta lähinnä lehtiin. Nyt lehdet eivät juuri tarvitse enää kirjallisuusjuttuja, eivät edes kritiikkejä. Tähän liittyy sen verran negatiivisia tunteita että mainittakoon muutama: kirjallisuuskriitikkojen ja sitä myötä kritiikkien määrä on vähentynyt Suomessa paljon. Tuo tuli kirjoitetuksi juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt: lehtien toimituskäytäntö muuttui ensin, koska enää ei löytynyt tilaa kulttuurisivuille ja sitä myötä kirjallisuudelle. Suurimmissakin lehdissä kirjoista kirjoittaminen selvästi väheni.

Suurin harmi tässä tulee tietenkin siitä, että jos kouluissa olisi kirjallisuusopetusta, niin mistä opettajat saavat tietonsa kirjoista? Kustantajien luetteloistako? Vai ovatko maakuntien paikallislehdet jollain tavalla parempia tietäjiä ja osaavat vinkata maakunnassa elävästä/elävistä kirjailijoista/kirjoittajista, joiden kirjoja kannattaisi ottaa opetusohjelmaan? Onko kouluissa esimerkiksi omia kirjastoja, joista oppilaat voivat lainata kirjoja? Lasten ja nuorten kirjallisuus on kyllä esillä kerran vuodessa, kun jaetaan Finlandia-palkintoja. Ehkä lasten vanhemmat ja äidinkielten opettajat pääsevät peräti esittämään raadeille ehdotuksia?

En ole itse ikinä lukenut yhtään Magdalena Hain kirjaa ja nyt harmittaa kun tiedän että en missään tapauksessa saa kirjaa käsiini kirjastosta aikoihin. En voi erityisesti pyytääkään kirjoja, koska en ole kirjoittamassa kirjoista sanomalehtiin: kirjoista kirjoittajia ei niissä enää tarvita. Mihin ihmeeseen siis voisin tarvita Magdalena Hain suosittuja lasten/nuorten kirjoja? Pyytämiseen ei taida olla yhtään hyvää syytä. Voisin minä mutista siitä että tahdon lasten pääsevän irti puhelinten pakonomaisesta näpräämisestä.

Siihen olisi vain yksinkertainen syy: lasten toivoisi laajentavan kokemusmaailmaansa standardiminimistä (jollainen on varmaan kaikissa koulun kirjastoissa ainakin) aivan itse ja omaehtoisesti   ja levittäytyvän niin laajalti mielenkuvitusmaailmaansa että sieltä tulevat jo toisesta päästä vastaan kaikenlainen kirjojen maailma. Ihmisten onnellistamiseksi ei tarvita mitään muuta. Siihen voi tietenkin lisätä vielä kuvia ja musiikkia, mutta niitäkin on saatavilla. Kirjasto on onneksi paljon enemmän nykyään kuin mitä oli silloin kun olin lapsi. Silloin ei saanut esimerkiksi lainata aikuisten kirjahyllyistä mitään ennen kuin oli 12-vuotias. Lastenkirjallisuutta oli vähän. Sain sitten kirjakauppaan itselleni pienen pallin että saatoin istua lukemassa jotain joka oli pakko saada luetuksi juuri silloin. Olin lukenut jostakin herkullisesta kirjasta sanomalehdestä.

Pitää olla tietenkin lukutaito. En tiedä ovatko viime vuoden tiedot lasten ja nuorten lukutaidon romahtamisesta totta. Itse en usko että olisin selvinnyt lapsuudesta ja nuoruudesta edes tähän määrään täyspäisenä ilman kirjoja. Eikä minulla ollut mitenkään varaa itse romahtaa, saati että olisi nykyään, kun muita huveja on vähemmän.  Onneksi jouluksi tulivat pakkaset, joten pääsin kaivautumaan  kirjojen maailmaan. Se on helppoa aivan missä tahansa. Juhlapyhät olivat ja menivät, kirjasto oli monina päivinä kiinni tai sitten olin arkajalka enkä uskonut selviäväni vilustumatta 25 asteen pakkasessa sinne ja takaisin. Kotoa löytyi kirjoja, joita en ollut lukenut ainakaan 40 vuoteen. Ja lisäksi vielä oli sellaisia joita en ollut ehtinyt vielä lukea. Sitten ovat vielä netin kirjat.


En siis ole nähnyt Magdalena Hain lasten-/nuortenkirjaa vielä. Mutta tuossa on nyt vieressä Johanna Sinisalon kirja, joka kertoo yhdestä perheestä ja etenkin sen lapsista. Perheen tyttö on 6-vuotias Sissi ja muutaman vuoden nuorempi poika Luukas. Kirjan kannessa on kuva vantterasta hahmosta, josta ei voi sanoa sukupuolta eikä ikää. Paitsi että se ei ole aivan pieni lapsi. Oikeastaan luulen että se on lapsista vanhempi, Sissi, nuorempi Luukas olisi selvemmin pikkulapsi.  

Lapsilla on eri äidit ja kaikki neljä asuvat yhdessä. Lasten isät käyvät silloin tällöin kylässä. Kirja on ilman muuta aikuisten kirja, koska siinä käsitellään kehityspsykologiaa ja tautien syntyä (en tiedä onko kirjan tekemisen aikaan jo liittynyt tieto korona-pandemiasta, siitä muistaakseni liikkui tietoja jo vuoden 2019 loppupuolella ja kirja on julkaistu 2020), mutta ilman sitä tietoakin on tietysti tärkeää sekä äideille että isille ja tietysti lukijoillekin tietää miten taudit tarttuvat ja  miten tauteja voi torjua tai parantaa. Olisin nuorena ehdottomasti halunnut lukea tämän kirjan, koska siinä kerrotaan lasten mielikuvituselämästä. Käsitykseni oli silloin se, että sen paremmin vanhemmat ja muu suku kuin opettajatkaan eivät mitenkään voi arvata miten villiä elämä oli lasten päiden sisällä.
 
 Kirjan nimi on Vieraat ja jokainen lukija saa tietysti itse miettiä miksi sen nimi on tuo. Oma kandidaattini ovat bakteerit ja virukset jotka ovat ihmisten ympärillä. Bakteereja ja viruksia on kaikkialla. Luin tämän aamun Tampereella ilmestyvästä Aamulehdestä että kaupungissa on ruvennut leviämään ärhäkkä noro-virus. Kirjan tapahtumapaikkakin on Tampere. Nyt kirjoitetaan että kaupungin ratikan kiskot ovat paikoin särkyneet vuodenvaihteen kovissa pakkasissa. Kirjan kannen hahmon iholla kulkee sikermä johtoja ja sitten niiden liitäntöjä. Johdot saavat selityksensä kirjasta tai sitten eivät. Voisiko tuo olla vagus-hermo, jonka merkitys on tärkeä ihmisen hermostossa? Ymmärrän asiasta sen verran että hermosto on hirvittävän monimutkainen juttu ja vagus-hermorata esiintyy kirjassa.

Johanna Sinisalo on kirjoittanut tieteiskirjallisuutta ainakin ennen, ja jos ei sitä niin ainakin fantasiakirjallisuutta, vaikka kaiketi kaikki keksityt tarinat ovat fantasiaa. Ongin kirjan kirjastosta koska olin turhautunut siitä, että en saanut käsiini Isaac Asimovin Säätiö-kirjasarjaa. Olen lukenut sen ehkä 1970-luvun lopulla. Se on massiivinen 5-osainen järkäle, jonka arvoa minun silmissäni lisää se, että Asimov oli aivan oikea tiedemies. Siinä kirjassa esiintyi ikivanha nainen, jolla oli jäljellä enää aivan vähän kohtia ruumiissaan semmoista, joka oli ollut jo syntyessä. Nainen oli muistaakseni 500 vuotta vanha ja kyborgi. Asimov tarvitsi kirjaansa semmoisen ihmisen joka oikeasti muisti, en tiedä sitten kuinka iso osa hänen aivoistaan oli jäljellä. Olisin halunnut lukea kirjasarjan uudestaan.

Avasin Sinisalon kirjan auki tuosta noin ja löysin yhden kohdan kirjassa, jossa Sissi kertoo mitä oli tapahtunut:
Mä tiedän että Siiri on antanut sitä vaguskorvahoitoa Luukkaalle. Ainakin kerran samaan aikaan kun mä olin Leian synttäreillä, ja silloin mä menin vähän taikauneen, ja mä oon varma että se on toisenkin kerran, silloin kun mä olin hetken taikaunessa Lellussa.”(Vieraat, s. 246/448, kustantaja Karisto, 2020)

Olen erittäin pitkän elämäni lapsuudesta muistavinani, että ei ollut mitään rajaa, mistä saattoi ruveta kerimään tarinaa. Aikuisten maailma oli kyllä vuonna 1951 paljon kauempana lasten maailmasta kuin nyt. Mutta muistan talvella 1951-52 katsoneeni Pohjanmaan taivasta hartaasti ja kauan, iltatolkulla, sen jälkeen kun olin päässyt käymään lasten kerhossa, jossa opetettiin tähtikarttoja. Siis niitä eläviä tähtiä, jotka vaelsivat paikasta toiseen riippuen toisistaan. Ja ehkä meistä Maassa asuvista, vaikka ihmiset ovat liian pieniä vaikuttaakseen mitään, mutta Maa oli vähän isompi kappale.

Kerroin pihan lapsille tähtikartoista. Meillä ei ollut juuri pihavaloja ja tähdet loistivat kirkkaina. Jatkoin itse sitä kerhon pitämistä, koska jostain syystä kukaan toinen pihan lapsi ei ollut käynyt tiede-kerhossa. Ehkä he eivät olleet saaneet vanhempiensa lupaa? Olisi pitänyt mennä toiselle puolen isoja kivitaloja. Ehkä he olisivat tarvinneet vanhemmat mukaansa, etteivät olisi eksyneet. Pakkasta oli ainakin kaksikymmentä astetta. Kinoksessa säteilivät tähdet kun yksinäinen verstaan lamppu osui siihen.

Kirjan loppu on hirveän kamala ja hankala ja tolkuton. Mutta kun ajattelen niitä kirjan henkilöitä niin minusta niiden elämä oli hankalaa ja tolkutonta ja sen lisäksi kamalan onnellista, niin että olisivat ne senhetkisenkin katastrofin voittaneet. Vieraat on kunnon kirja. Ehkä pitäisi kävellä kirjastoon huomenna kun on viimeinkin lauhtunut eikä vielä uudestaan kylmä ja panna nimensä siihen listaan, jossa jonotetaan lukemaan Magdalena Hain kirjaa.

Torstaina tulevat kylmät taas. Sitä paitsi ovista ja ikkunoista vetää. Pitää valita lukupaikaksi joku kauempana ikkunoista.

9.12.23

Audenia ja muutamia lumihiutaleita

Päivät ovat menneet toisiaan viistäen. Sille ei taida saada mitään. Aurinko ei jaksa paistaa ja risukasoja on. Suurimmaksi osaksi lumen alla. Aivan vähän tulee lunta nytkin. Muutamia hiutaleita sataa viistosti ikkunan yli. Ulkona on pakkanen eikä sinne nyt tahdo kissakaan.

 



Ja kun lopetin äsken radion kuuntelun vähäksi aikaa, niin kumarruin katsomaan mikä violetti kirja tuossa olikaan pöydällä oli. Se on alakerran kirjoituspöydän kulmalla. Sen alla on sateeseen aikoinaan jätetty kirja nimeltä Politics of Experience. Arvelin että se pitäisi ehkä lukea uudelleen. Mutta sen päälle pysähtyi W.H. Audenin pokkari ”Collected Shorter Poems” 1927-1957 (Faber and Faber Limited 1966). En ole lukenut sitä kannesta kanteen. Se on vasta silmäilykirja ja on mahdollista että saan sen luetuksi.


Tänään löysin sieltä eräänlaisen selityksen sotien olemassaoloon. Sitä voisi ajatella kodittomuudeksi. Haluan kirjoittaa siitä tähän kaksi säkeistöä, ensimmäisen ja viimeisen. Siinä välissä on sitten koko historia, mutta se tietenkin muuttuu riippuen tilanteesta. Enkä usko että kukaan runoilija tulee muutenkaan ikinä otetuksi vastaan ilman lukijan omia ajatuksia ja kokemuksia kodittomuudesta:
”Say this city has ten million souls,
some are living in mansions, some are living in holes:
Yet there’s no place fo us, my dear, yet there’s no place for us.”

(Tässä välissä on 10 säkeistöä)
” Stood on a great plain in the falling snow;
Ten thousand soldiers marched to and fro:
Looking for you and me, my dear, looking for you and me.”


Runon nimi on ”Twelve Songs”.  Tuskin Auden oli ensimmäinen joka ajatteli että rakkaudettomuus liittyy kodittomuuteen. Tai päinvastoin. Sodan aikaan taas rakkaus on monella tavalla poissa. Se ehkä on olemassa vain kaipauksena. Runossa on erilaisia kohtauksia elämästä. Missään tapauksessa runo ei ole välinpitämätön, koska siihen liittyy niin monia kohtaloita. Kysymys ei ole ainoastaan ihmisistä.

Tänä talvena linnut ovat olleet pienempiä kuin ikinä. Ne tarvitsevat enemmän ruokaa ihmisiltä kuin olen koskaan nähnyt. Täällä ei ole tarpeeksi puita ja pihlajanmarjatkin tulivat syödyksi jo syksyllä. Talitintit ovat aivan pikkuisia ja hätää kärsiviä olivat jo kaksi kuukautta sitten. Puut suojelisivat niitä ja niistä löytyisi syötävää. Viime syksynä sembramännyssä oli käpyjä, mutta lähellä asuva orava vei ne perheelleen ja sillä oli kova työ raahata isoja käpyjä.  Se oli aika laihassa kunnossa vuosi sitten syksyllä. Nyt ovat myös harakat ja varikset nälkäisiä.


Täällä asti ei ole vielä sotaa.  Jo lapsena minulle kerrottiin, että vaikka muualla on lämpimämpää ja mukavampaa, niin ei se tee pohjoisesta turvallisempaa. Sitä minulle ei kerrottu miksi vainolaisia ylipäänsä pitää olla. Meille rakennettiin isoäidin maalle pieni kesämökki, jolle annettiin nimi Piilopirtti. Nimi tuli siitä, että sinne oli paettu Isonvihan aikaan kasakkeja ja kalmukkeja, jotka riehuivat pitkin ainutta olemassaolevaa tietä. Ihmiset ja karja pääsivät elämään metsään.


Mutta Euroopan historia on täynnä sotia.  Toivottavasti ei käy taas niin että sotilaat tulevat tuhoamaan ihmisten asuntoja niin että ihmiset ja muut eläimet jäävät vaille kotia. Ukrainassakin sataa jo lunta. Gazassa ei sada lunta mutta talvi tulee sinnekin ja pitäisi saada katto pään päälle pommitettujen tilalle. Lapsia kuolee kaikkialla.


Mitkään protestit eivät pysäytä sotia. Niiden alkua ei ole mahdollista selvittää eikä aina ole edes kyse taistelusta naapurin kanssa vain siksi että pitää olla vihollisuuksia. Kun niitä sitten joskus selvitellään, kukaan ei tiedä miksi on sodittu. Näissä suhteellisen lähellä olevissa sodissa näyttää olevan kysymys siitä kuka saa asua ja elää missä.  Historiankirjoista löytyy jotain osviittaa mutta kummallista on se, että vihollisuuksista ei mitenkään voida selvitä neuvottelemalla.

On mietittävä sitä, onko tämä ihmiselle ominaista käytöstä. Mutta kun ajattelen niitä rähiseviä koiralaumoja pääsiäisen aikaan isoäidin talon ja navetan välistä kulkevalla tiellä joskus pääsiäisen aikoihin  ja sitten kissojen reviiritaisteluita, kun ne halusivat yhden ja saman navetan kaikki rotat ja hiiret, niin ehkä puhumattomuutta on ollut aina. Tai sitten neuvottelut menevät vain rähinäksi.

Auden kirjoittaa runokokoelmansa alkupuheessa kirjoittaneensa joskus:
                        History to the defeated
                may say alas but cannot help nor pardon.


Hän selittää puhahdustaan sillä, että halusi kirjoittaa koko typerän ja kirotun tavan vanhalla tyylillä ja kertoa, että moinen tapa suhtautua ihmisiin on aikansa elänyt (siis tässä ”alas” tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”Oh my” nykyään, vähän hurskasteleva huudahdus). Hyvyys ei ole sama asia kuin menestys. Ajattelen että hän tuossa 12 runon mitassa halusi kirjoittaa läpi erilaisia tapoja olla välittämättä kanssaihmisten kärsimyksestä. Muistelen että T.S. Eliot olisi keskustellut Audenin kanssa esimerkiksi uskonnosta. Uskonnoilla on aika paljon voimaa hakeutua konflikteihin vielä nykyäänkin. Mutta kyse on tietenkin sellaisista uskonnollisista ihmisistä,  jotka eivät välitä kanssaihmisistään.

Aivan varmasti ihmiset maailmankatsomuksestaan huolimatta ovat yhtä neuvottomia kuin aina kun sotia vain ottaa ja puhkeaa kuin olisivat luonnonlakeja. Ja kyllä sodilla on taipumus lähettää laineita laajalti. Ihmiset osaavat nopeasti osoittaa sormella niitä naapureitaan jotka nyt sitten olisivat samalla kannalla kuin sodan aloittaneet kansakunnat. Niin kuin sitten voitaisiin suoraan edes nimetä sellaiset ihmiset tai organisaatiot tai historialliset välttämättömyydet, jotka edellyttävät sotia. 


Rauhanliikkeitä kannattavia ihmisiäkin on. Itsenäisyyspäivän aikoihin Suomessakin raahattiin mielenosoittajia aika rumannäköisesti pois. Ehkä he edustivat jotain muuta kantaa? Mutta mikä on muu mielipide? Voisiko ehkä sitäkin kuunnella? 


Sinä päivänä juhlittiin Suomen itsenäisyyttä. Toivottavasti se ei nyt ole häviämässä. Ja sitten ei tässä auta oikein kuin odottaa mitä tapahtuu. Ei meillä olla menossa konfliktien tielle. Keskustelut ja neuvottelut ovat vielä olemassa?

 
Nuo Audenin säkeet olivat kirjan osastossa 1939-1947.  Englantia pommitettiin II maailmansodan aikana koko ajan. Niin pommitettiin Suomeakin.  Auden jää kirjoituspöydälle vielä vuosiksi, hyvin tärkeä runoilija.

12.11.23

Esimerkiksi Vanja-eno ja Valkokaarti

Eilen sain luetuksi loppuun Vanja-enon. Siinä oli kyllä jotain perusteellisen selvää elämästä. Luulen että voi olla aivan selvää elämää mistä tahansa maalaiselämästä, jossa tehdään työtä, mutta jollain lailla voimattomasti, ei ole oikein tietoa siitä miksi, kenen hyväksi.  Mutta talo on suuri ja alustalaisia on paljon. Ehkä tapahtumapaikkaa voisi kutsua kartanoksi? En tiedä.


Olen nähnyt Vanja-enon, todennäköisesti jommassakummassa Tampereen teatterissa, siis suurella näyttämöllä. Vanja-eno ei ole oikein pienten näyttämöiden kamaa. En tiedä mistä se johtuu. Ehkä aihe vain on jotenkin niin selvä ja yleismaailmallinen. Tšehov oli kyllä tarkkasilmäisempi kuin useimmat aikalaisensa.


 



Tsehovin klassiset näytelmät olivat siis samoin kaupunginkirjastossamme. Lokin, Kolmen sisaren ja Kirsikkapuiston lisäksi pääsin pitkästä aikaa, vuoskymmenten jälkeen lukemaan ja miettimään Vanja-enoa. Olen todennäköisesti lukenut aiemmin Kaliman veljesten suomennoksia. Nämä on suomentanut Martti Anhava. Hän on myös kirjoittanut opuksen loppuun oikein tarpeelliset selitykset. 


Siis: Vanja-eno tuntuu selvästi Metsähiiden kehitellyltä versiolta. Metsien hävittämisestä Vanja-enossa ei puhu se myllyllä asuva metsien suojelija, metsähiisi, vaan Astrov. 


Anhava kertoo että Tšehov päätyi lääkäriksi pitemmäksi ajaksi Melihovoon, josta käsin hän pääsi yhteyteen esimerkiksi Pietarin ja Moskovan teattereiden kanssa. Vanja-enon hän päätyy antamaan Moskovan taiteelliseen teatteriin, ensi-ilta oli 26.10.1899. Luin Astrovia heti Tšehovin omakuvana. Tarkka hän on ihmisiä kirjoittaessaan jo Metsähiidessä.

Sekä Metsähiidessä että Vanja-enossa juodaan koko ajan ja ihan hirveästi, eikä aina teetä. On vaikea ymmärtää miten ihmiset ylipäänsä pysyvät hengissä, kun illallisten jälkeen keskustellaan ja sotketaan pahanpäiväisesti henkilösuhteita kun ikävystyneisyyden päälle otetaan sitten ryyppy että tylsyydestä edes jotain kirkastuisi. 


Anhava miettii miten noita ”itsellisiä”, jotka asuvat isoja maalaistaloja tai kartanoita, mutta eivät itse viljele maata, pitäisi suomeksi kutsua. Sonja ja hänen Vanja-enonsa asuvat talossa kahdestaan. Palvelijoita ja työntekijöitä tuntuu olevan paljon. Näytelmän lopulla kun vieraana olevat ”paremmat” ihmiset, elämäänsä kyllästynyt tutkija ja hänen hyvin nuori vaimonsa kuulevat että Vanja-eno on saanut tarpeekseen heistä, syntyy se kunnon näytelmässä tarvittava kliimaksi, joka päättää ihmisten keskeiset sotkut nollapisteeseen. Astrov ei ikinä tule takaisin ja lahjakas ja itsekäs ja ylemmyyden tuntoinen Serebrjakov ja nuori vaimo Jelena lähtevät ovet paukkuen.  Astrov tuntuu rakastavan väärää näytelmän henkilöä. Kyse on ehkä moraalikoodista, mutta tutkijan ja vaimon ikäero on ehkä liian suuri.


Koko ajan siis otetaan vielä yksi ryyppy ja sitten huudetaan palvelijoita valjastamaan hevoset. Siihen vielä pitää lisätä kunnon ukkonen ja salamointi. Kun luin tätä näytelmää nyt, mieleen tuli TV-näytelmä 42nd Street Uncle Vanya. Siinä Tšehov oli siirretty nykypäivän (olisiko ollut 1980-90 luvulla) New Yorkiin ja sellaisella tavalla että venäläisestä sielunmaisemasta ei kyllä näkynyt jälkeäkään. Olen varsinkin nuorena katsonut Tšehoveita venäläisenä kansallisena muotokuvana. 


Newyorkilaisessa esityksessä Vanja-enoa näytteli sama Wally Shawn, joka oli päivällisellä André Gregoryn kanssa (My Dinner with André oli leffan nimi). 42nd St. Uncle Vanya on käsitykseni mukaan paha väärinkäsitys tästä venäläisestä sielusta ja siitä todennäköisesti johtuu tämänhetkisen maailmanpolitiikan surkea tila ja kaikki sodat. Näin se on siitä huolimatta että en ole erityisen vakuuttunut siitä sielun olemassaolosta.


Olen esimerkiksi viimeisen puolen vuoden aikana lukenut paljon kuulovammaisuudesta sattuneesta syystä ja yhä uudelleen tulee esiin semmoinen, että kuurot ihmiset ovat kaikin puolin päästään vialla ja ennenaikaisesti höperöityneitä.  Kuulossakin voi olla sitä sielua, varsinkin kun kuuntelee musiikkia. Jota ei silloin kuullut ja nyt kuulee.
 

Olen siis oppinut, että höperehtimistä alkaa tapahtua kun kuulo huononee. Se johtuu siitä, että aivoissa kaikenmaailman neuronit törmäilevät toisiinsa ja tulevat vahingossa tappaneeksi toisiaan vaellellessaan. Jossain USA:n yliopistossa on huomattu, että kun kuulovamma hoidetaan esimerkiksi kuulosimpukkaan asennettavalla magneettijohdolla, implantilla, niin höperehtiminen vähenee. Suomessa on 800 000 kuulovammaista eikä nykyinen hallitus ole päättänyt allekirjoittaa vammaislakia. 


Mutta takaisin Tšehovin omakuvaan mikäli se nyt Vanja-enon Astrov on. Minua kiinnostaa tietenkin se, mikä sai hänet ajattelemaan ja kirjoittamaan olosuhteista kaukana maaseudulla, vaikka tuskin se itsellisten pieni yläkerros mitään porvaristoa oli, niin kuin on joskus esitetty. Ei Anhavankaan mielestä ole kyse porvaristosta. Vähän turhanaikaisia ihmisiä siellä on, mutta Astrov taisi olla niitä ainoita lääkäreitä suuressa piirikunnassa. Mahtoiko siellä olla edes sairaalaa?


Sitä tulen miettineeksi, että onko varmasti maaorjuus jo lakkautettu. Siellä tuntuu olevan paljon väkeä töissä. Toivon että heille maksettiin sentään palkkaa. Tosin: orjuuden kaltaisissa olosuhteissa eletään ympäri maailman edelleen. Astrov on lääkäri ja hänellä on ammatti. En tiedä minkälaista palkkaa hän sai. Hän tuntuu tapaukselta, joka ei voisi jättää sairaita oman onnensa nojaan. Mutta miksi hän juo? Vai juoko hän siksi, että on epätoivoinen kansa tilanteesta?


Vanja-eno puhuu samanlaisia asioita kuin siinä aiemmassa näytelmässä Metsähiisi:
” Nyt katsotaan eteenpäin. Sitä mitä oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Nyt on enää kolmannes pinta-alasta metsänä. Kauriita ei enää ole, mutta hirviä on. Vihreä ja vaaleansininen ohenevat jo. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Siirrytään kolmanteen osaan: piirikunnan kartta nykyisellään. Vihreää on siellä täällä, mutta ei enää valtavärinä vaan laikkuina; hävinneet ovat niin hirvet kuin joutsenet ja metsotkin…entisistä haja-asumuksista, erillistaloista, skiitoista, vesimyllyistä ei näy jälkeäkään. Kaiken kaikkiaan asteittaisen ja eittämättömän rappion kuva, joka näyttäisi tarvitsevan vielä kymmenen viisitoista vuotta kehittyäkseen täydellisyyteensä. Te sanotte että tässä ilmenevät kulttuurin vaikutukset, että vanhan elämän on luonnonmukaisesti täytynyt väistyä  uuden tieltä. Kyllä, minä ymmärtäisin sen,  jos täällä olisi tehtaita, verstaita, kouluja, jos kansa olisi tullut terveemmäksi, rikkaammaksi, viisaammaksi, mutta eihän täällä ole mitään sellaista! Samat suot ja hyttyset, samat tiettomät taipaleet, köyhyys, lavantauti, kurkkumätä, tulipalot ovat kunnan vitsauksina…”
(Vanja-eno, suom. Martti Anhava, s. 125, Otava 1999)


Mihail Bulgakovin suomennetussa proosakirjassa Valkokaarti (suom. Esa Adrian 1971, venäjänkielinen alkuteos 1925) ja ilmenee Adrianin hienosta alkupuheesta, että Bulgakov oli *myös* ollut lääkäri. Lääkäri ajelee pitkin laajoja Ukrainan tasankoja ja käy hoitamassa sairaita ja vammaisia. Nyt en aio kysyä ovatko Ukrainan ja Venäjän sielut jollain lailla samanlaisia. Ei sen niin tarvitse olla, vaikka kieli onkin sukukieli. Mutta kirja on täysveristä kunnon proosaa jos joku tahtoo tähän ukrainalaiseen sieluun tutustua. Ehkä pitää lopettaa sielusta puhuminen. Lopetan.

Eilen illalla kävin katsomassa loput Ylen Areenasta Ukrainassa vuonna 2022 toteutetun elokuvasarjasta nimeltä ”He jotka jäivät”. En voi sille mitään, mutta kyllä tuo 6-osainen itsenäisten elokuvakertomusten sarja oli kertakaikkiaan tšehovilainen. 

 

Ja Tšehov ei ole missään nimessä hidastempoinen, ikävää elämää kuvaava näytelmäkirjailija ja novellisti.  Lääkärit tietysti näkevät ihmiskirjon työssään ja osaavat sen vuoksi kuvata henkilöitään täsmällisesti.

 


On heilläkin intohimonsa ja joskus varmaan puutteitakin on. Ensisijaisesti: miksi sekä venäläiset että ukrainalaiset juovat niin tolkuttomasti? Sitten tulen ajatelleeksi että ne jatkuvat sodat ovat tehneet ihmisistä surun murtamia eikä missään ole ollut vielä sairaslomia ja tuberkuloosikin on raivonnut kaikkialla.  Päälle vielä sotavammat. 


Tolstoihan kuvaa myös Napoleonin aloittamaa sotaa siinä Sodassa ja rauhassa. Ja vähän erilaista sotaa Anna Kareninassa. Ihmisen kuva noissa tarinoissa tarkentuu. On luettava ja käytävä teatterissakin joskus  että käsittää edes vähän enemmän ihmisten elämästä. Tuskin meissä niin paljon eroa on.
 

29.10.23

Sataa lunta

Ilja Ehrenburgin kirja Tšehovia lukiessa on julkaistu Moskovassa vuonna 1960. Ehrenburg on tunnettu trilogiastaan Ihmisiä, vuosia, elämää (suom. Juhani Konkka, 1960-61), Ehrenburgin omaelämänkerrallinen kirjasarja on kirjahyllyssäni, mutta en uskalla selailla sitä, koska juutun sitten lukemaan sitä. Kyse on hyvin elävästä kirjasta, johon ei liiemmin ole pöly kertynyt, enkä tarkoita nyt  vedota olemattomaan siivousvimmaani. Sama pätee myös Ehrenburgin pienempään kirjalliseen muotokuvaan Anton Tšehovista, suomennos on Martti Anhavan (Otava 1977).


Olen lukenut viimeiset pari viikkoa Tšehovin näytelmiä, joita löysin kirjastosta.  Nämä ovat novellisti/näytelmäkirjailija Tšehovin nuoruudentöitä. Alkupuheen suomennokseen on kirjoittanut Ralf Långbacka, Närpiöstä kotoisin oleva suomenruotsalainen teatteriohjaaja ja pitkäaikainen teatterikorkeakoulun opettaja, se on tiivis tarina kolmen näytelmän kirjoitus- ja esityshistoriasta. Långbackan tapa kirjoittaa on niin tiivis, että jokainen sana pitää lukea. Ja alkupuheeseen on palattava vähän väliä.



Isättömyys (toiselta nimeltään Platonov), Ivanov ja Metsähiisi (suom. Esa Adrian, Love-kirjat 1986) ovat kirjana julkaistut näytelmät. Hyvä että ovat kirjan muodossa. En muista nähneeni uutisia näiden näytelmien esittämisestä. Teatteriuutisia on aika harvoin, kritiikkejä ehkä vielä harvemmin, ainakin nykyään. 


Olen ehkä ollut opiskeluaikoinani tietoinen näistä nuoruusnäytelmistä, mutta en ole lukenut niitä. Se taas ilmeisesti johtuu siitä, että niitä ei oltu suomennettu. Vaikuttaa siltä että Tšehovin nuoruusaikaiset näytelmät löydettiin vasta 1920-luvulla, jolloin tuleva lääkäri ja näytelmäkirjailija oli vasta 18-20-vuotias, mutta niitä oli esitetty jo 1880-luvulla.

Luin viimeisen suomennetun, Metsähiisi-nimisen näytelmän muutama päivä sitten. Pidin sitä ehkä kirjan  parhaimpana näytelmänä.  Syy: kirjassa oli niin selvästi näkyvillä metsänsuojelullinen teema, että se on suorastaan moderni. Långbacka pitää Metsähiittä Vanja-enon varhaisversiona:
”Tutkittaessa Tshehovin  kehitystä kirjailijana tie ’Metsähiidestä’ ’Vanja-enoon’ tarjoaa erinomaista tutkimusaineistoa. 'Metsähiiden' esittäminen tänä päivänä on mitä suurimmassa määrin yhteydessä  siihen, että halutaan löytää avoimempi, alkuperäisempi Tshehov, ’klassista’ Tshehovia edeltänyt Tshehov.” 

 
Mieleen tulee teatteripedagogi Konstantin Stanislavskin Näyttelijän työn vaatimus siitä, että näytelmän tulee perustella jokainen yksityiskohta, se mitä kirjailija pitää tärkeänä, esitetään näytelmässä jo aika alkupuolella tekstiä ja lopussa se pieni yksityiskohta näyttäytyy johtoteemaksi. Käsittääkseni esimerkkinä on Lokin alkukohtaus jossa näkyy metsästyskivääri ja lopussa lokki ammutaan.

En ollut koskaan aiemmin ajatellut Tšehovia luonnonsuojelijana, vaikka olen huomannut Tšehovin novellien tarkat ympäristökuvaukset. Långbacka muistuttaa siitä, että Venäjän Tšehov-esityksissä on päästy 1960-70-luvuilla eroon stanislavskilaisesta näyttelijäntyön ohjauksesta. Tšehov on kyllä kaikessa kirjoittamisessaan tarkka yksityiskohdissa.


Långbacka kertoo että hänen aikansa venäläiset Tšehovin tulkitsijat käyttävät aivan erilaisia painotuksia kuin Stanislavski. Hän mainitsee 1960-70-lukujen tulkitsijoista Otomar Krejcan ja Giorgio Strehlerin ja neuvostoliittolaiset Anatoli Efrosin ja Juri Ljubimovin.  En ole tainnut nähdä itse moderneja suomalaisia lainkaan. En tunne teatteri-esitysten traditioita niin paljon että osaisin sanoa mikä on mitä.


Minulle Tšehovin löytäminen kirjastosta oli tarpeellinen. Olen etsinyt jonkinlaista selitystä siitä miksi maanosamme saa jälleen kärsiä venäläisen sielun odottamattomista liikkeistä. Ei siitä selvää tule tälläkään kertaa, siis sielun olemuksesta, mutta olen iloinen siitä, että näytelmäkirjailija on ollut hereillä jo kouluvuosinaan. 


Metsähiisi esitettiin joulukuussa vuonna 1889 ja esityksestä tuli fiasko. Sitä Lånbackan teksti ei kerro millä tavalla fiasko. Ainakin Metsähiisi esitettiin uudestaan vasta vuonna 1960.  Tšehov kielsi sen esittämisen aivan itse. Långbacka pitää Metsähiidestä senkin takia, että siinä on tapahtumia vaikka kuinka paljon. Tšehovia oli kritisoitu siitä, että hänen näytelmissään ei tapahdu mitään koskaan. Mutta minulle tuli näytelmää lukiessa mieleen monen hänen novellinsa tarkka ympäristön kuvaus. 


Esimerkiksi romaanin Kaksintaistelu kuvaus satamakaupungista Krimillä: meri on läsnä elementtinä kaiken aikaa ja kirjailija käyttää kaikkia aistejaan Mustanmeren kuvauksissa. Tässä elementti ei ole meri, se on ehkä suurempi joki tai koski, koska siellä on mylly. Mylly on se paikka jossa metsähiisi asuu. Paitsi että sitä ihmistä olisi pitänyt kutsua vesihiideksi, ehkä suomentaja ei ollut tietoinen siitä että suomalainen luonnonhenki eli eri elementeissä kuin kotonaan. Långbacka puhuu jostain syystä novellista nimeltä Kaksintaistelu. Minusta se on kyllä romaani, on siinä ainakin yli 200 sivua.


Tšehov oli lääkäri, tarkemmin sanoen maalaislääkäri. Hänen oivalluksensa ihmisten elämästä, heidän luonteistaan, heidän suhteestaan ympäristöönsä ovat ehkä ”siviili”ammatin tuomia ajatuksia. Hän on tarkka kuvauksissaan ihmisten kutomista suhteista naapureihinsa. Jossakin näytelmässä oli vielä pieni porsaskin, jolla oli tärkeä rooli. Siis maalaiselämää.  


Minulla on jossain kirjahyllyssä Kangasalan yhteiskoulussa käytetty oppikirja nimeltä Maailmankirjallisuuden mestarinovellit (tai jotain sinnepäin), jossa taisi olla Kafkan novelli nimeltä Maalaislääkäri. Muistan sen kyllä niin hyvin, että kuva mätänevästä haavasta tulee silmieni eteen vieläkin. En ole koskaan nähnyt mätänevää haavaa mutta minulla on hyvä mielikuvitus. 

Monta kertaa kun olen lukenut Ehrenburgin Tšehov-kirjaa ja nyt Tšehovin aivan nuorena kirjoittamiaan näytelmiä niin luulen että nimenomaan lääkärillä voi olla sellainen katse joka näkee piilossa olevat haavat ja mätänemispesäkkeet.


Näytelmäkirjan kannessa on punainen kuva rantahietikosta tai lainehtivasta pellosta, sen yläpuolella on kuva isomman maalaistalon pihan syrjässä sijaitsevasta huvimajasta. Sellaiset tuntuivat kuuluvan oleellisesti itsellisten ihmisten rakennusten kupeeseen. Päivällisiä ja illallisia oli jokaisessa talossa ja niissä kokoontui kylän/pitäjän ihmisiä. 


Sellaisesta ympäristöstä voi löytyä vesihiisiä ja metsiensuojelijoitakin.  Oletan että ihmiset ovat tietoisia tekojensa seurauksista: metsät ovat olemassa myös eläimiä varten. Joku onneton tuntuu keksivän ajatuksen siitä, että eihän puita tarvitse polttaa uuneissa, sen sijaan voi ruveta kaapimaan notkelmista ja vesien läheltä turvetta. Tšehovin aikainen ajattelu on todellisuutta Suomessa. Turvesuot - ne ojitetut - tummentavat Suomenkin vesistöt niin, että elämä vesissä kuolee.


 Metsähiisi miettii tällaisia:
” Hrushtshov: Metsiä saa kaataa tarpeeseen, mutta on aika lopettaa niiden hävittäminen. Venäjän kaikki metsät vavahtelevat kirveeniskuista, miljardeja puita tuhoutuu, eläinten ja lintujen asuinsijat autioituvat, joet madaltuvat ja kuivuvat, ihania maisemia menetetään peruuttamattomasti, ja tuo kaikki tapahtuu vain siksi, että laiska ihminen ei älyä kumartua poimimaan polttoainetta maasta. Vain järjetön barbaari polttaa tuota [- osoittaa puita -] kauneutta uunissaan, tuhoaa jotakin, jota emme kykene uudelleen luomaan.”  (Repliikki kuuluu tilanomistajalle, joka on opiskellut lääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja häntä kutsutaan nimellä Metsähiisi.)


Tuossa repliikissä on kiinnostavaa se, että ihminen ei ymmärrä poimia lämmittämisainetta maasta. Sitä illallisseurue ihmettelee ja Metsähiisi kertoo tarkoittavansa turvetta. Siinähän polttoainetta kaivettaessa tuleekin metaania ilmakehään. En tiedä miten paljon ilmakehästä tiedettiin Tšehovin elinaikana. 



Oletan että nykyisin Venäjällä poltetaan turvetta aivan vapaasti. Aika vapaata se on meilläkin. Isoäidin naapurissa siirryttiin polttamaan turvepellettejä. Niitä piti vain polttaa entisessä öljylämmityskeskuksessa, jossa tuli lämmitys sekä navettaan että taloon. Emäntä sai niistä pelleteistä ihottuman ja yskän, jotka eivät lähteneet pois. 


Lääkäri ei niistä osannut sanoa mitään. Minulla oli kerran kiukkuinen pomo, joka kävi hoitamassa itseään turvekylvyissä. Se emäntä sanoi siitä että vähemmästäkin tulee kiukkuiseksi. Ei se ole ihmiselle sopiva aine ollenkaan, turve. Tai ehkä turve sopii Skotlannin nummien ja soiden mökkien katoiksi? En ole varma. Yskivätkö ihmiset Skotlannissa enemmän kuin Suomessa?



7.10.23

Eksymisen ylistys

Olen ollut jossain määrin Walter Benjaminin kirjoitusten lumouksessa muutaman kuukauden. Häntä kutsutaan filosofiksi, mutta ei häntä päästetty mihinkään virkaan koska hän oli juutalainen. Eikä väitöskirjaa hyväksytty missään. Hänen asuinmaansa oli Saksa ja vastaavia syrjintätapauksia on ollut Suomessakin 1930-luvulla. Niinpä Benjamin rupesi senttariksi. Nämä syrjimisjutut ovat myös nykypäivää vähän kaikkialla. Suurin syy tässä lähialueella liittyy varmaan jollain lailla Venäjän aloittamaan Ukrainan sotaan.  Sodat ovat tolkutonta tuhlausta sen lisäksi.

Aamulla kuuntelin ohjelman jossa Ylen 1:n toimittajat olivat tehneet puolen tunnin koosteen valkovenäläisistä pakolaisista Liettuassa. Tietenkin Valkovenäjällä on oma diktaattorinsa. Ihmiset yrittivät vuonna 2020 saada siihen maahan demokratiaa sen jälkeen kun Lukasenka tuli valituksi epärehellisissä vaaleissa. Diktaattori heitti valittajat vankilaan ja sitten he vapauduttuaan joutuivat pakenemaan omasta maastaan.



Syrjinnän ja virkakieltojen jälkeen on helppo supistaa edelleen kansalaisten oikeuksia. Tästä ei puhuta koskaan liian paljon. Luen myös uutta kirjallisuutta, jossa mietitään ihmisten olosuhteita ja elämänmenoa. Esseitä voisi suomentaa enemmän! Luulen että Benjaminissa kiehtoi se, että hän ei kirjoittanut mistään oppituolista käsin, vaan harppoi siellä täällä eri ilmiöiden keskellä niin kuin halusi ja onneksi hänen tekstejään säilyi.

Löysin kirjastosta amerikkalaisen Rebecca Solnitin tekstejä nimeltä Eksymisen kenttäopas (A Field Guide to Getting Lost,  2005, suom. Pauliina Vanhatalo 2020, S & S, painopaikka Liettua). Nimiösivun toisella puolen on lueteltu sitaatit, niiden kirjoittajat ja teosten suomalaispainosten ajat.

Minä kuljeskelen kirjastossa, paitsi silloin kun on kiire löytää joku tietty teos. Tässä juuri sitaattien kirjoittajat saivat kiinnostumaan:  John Keats, Henry David Thoreau, Virginia Woolf, Platon, Vladimir Nabokov, Karen Blixen, Dante Alighieri, F. Scott Fitzgerald, Herodotos ynnä Donald Rumsfeltin sitaatti Mika Ripatin 3.8.2011 kolumnista Ylen sivulla nimeltä ”Tiedän kuin tiedänkin”. Minusta tuo lista näyttää sen että kirjastoissa sopii vaellella.  Jää selvittämättä mitä Ripatti on kirjoittanut.

Rebecca Solnit on USA:ssa (lähinnä Länsirannikolla) elävä ihminen, jota päädyn kutsumaan vaeltajaksi. Syy on se, että olen asunut siellä Länsirannikolla ja kolunnut niitä vuorten juurikukkuloita ja välttynyt eksymiseltä ainoastaan sen takia että en ollut yksin ja sitä paitsi ymmärsin kyllä kunnioittaa myrskyä ja suuria puita aivan vaistomaisesti. Ne ovat niin valtavia ne puut, että pelkkä kaatuneen puun runko saattaa eksyttää vaellusreitiltä. Solnit kulki usein autiomaissa, jotka alkavat heti siitä Kalifornian rannikolta itään.

Tänään on myrsky tuolla ikkunan takana. Suomessa ovat katkenneet sähköt muutamilta tuhansilta suomalaisilta. Ei ole täältä vielä. Myrskyt ovat voimistuneet niin kuin muutkin luonnonilmiöt, koska ihminen on saanut aikaan ilmaston pahemman laatuisen muuttumisen. Sellaisen että eivät ne muinaiset dinosaurukset siihen pystyneet. Ne tappoi komeetta, joka ilmeisesti putosi Meksikon Jukataniin. Pieniä hiiren näköisiä otuksia, varhaisia nisäkkäitä ja lintuja jäi jäljelle. Viisas ihminen on onnistunut siinä missä valtavat dinosaurukset eivät. Ilmeisesti niiltäkään ei älyä ole puuttunut.

Solnit kirjoittaa kuljeskelustaan ja yhtä lailla kaikesta kirjallisuudesta, mitä hän sattuu löytämään. Aivan ensimmäisiltä sivuilta aloin aavistella että tämän kirjoittajan seurassa on hyvä olla. Niin oli. Hän siteeraa esimerkiksi Walter Benjaminia:
” Kyvyttömyys suunnistaa kaupungissa saattaa hyvin olla epäkiinnostavaa ja banaalia, eihän se edellytä kuin tietämättömyyttä. Mutta siihen, että eksyy kaupunkiin kuin metsään, vaaditaan aivan erilaista koulutusta.”  (Solnit s. 11)

Otin tuosta välistä pois vain sen tiedon että Walter Benjamin oli 1900-luvun filosofi-esseisti. Tiesin sen ja useimpien muidenkin on hyvä tietää se.  Olen itse oikein hyvä eksymään. En edes osaa lukea karttoja, mistä aiheutuu vähän väliä sotkuja. Mutta suomalaisessa metsässä en ole ikinä eksynyt. Nykyään asia voi olla toisin, koska maanomistajat ovat ruvenneet vetämään suoria ojia täydellisesti raiskatun metsän pinnalle, niin että suunnistaminen metsän omien vinkkien perusteella ei enää onnistu.  On hyvä pitää kompassia mukana, mutta sekin valitettavasti pyörii kuin hyrrä, koska metsänraiskaajat ovat nostaneet kiviä metsän pohjasta ja vanhassa kallioperässä voi olla metalleja.

Sonoran aavikolle kyllä jää, koska mittasuhteet muuttuvat siellä niin hurjasti että sieltä on vaikeaa löytää ulos. Valokin muuttuu, aavikoiden päällä on suolaa, joka heijastaa milloin mitäkin. Sen valkoisuuden keskeltä ihminen saattaa pudota rämeeseen tai suolaonkaloon. Ja jos ihmisillä ei ole tarpeeksi vettä mukanaan niin sinne jäävät. Solnit kertoo vakavista eksymisistä siltä ajalta kun valkonaamat valtasivat Amerikan mannerta. Karttoja ei ollut. Lännen valloittajien vankkurikaravaaneja jäi keskelle autiomaata.

Kaupungin ja n.k. luonnon välille jää ei-kenenkään maata, jonka eläimet löytävät:
”Eläinten näkökulmasta hylätyt esikaupunkimaisemat olivat muuttuneet vapaiksi vaeltamisen kentiksi. Lapset kuljeskelivat harvoin edes turvallisimmilla alueilla. Kun vanhemmat pelkäävät mahdollisia (ja todellisia, mutta harvinaisia) hirveyksiä, lapsilta riistetään tavalliset ihmeelliset kokemukset.  Itse uskon lapsuuden vaeltelun kehittäneen itseluottamustani, suuntavaistoani ja seikkailuntajuani, mielikuvitusta, tutkimisen intoa, kykyä eksyä vähän ja löytää tie takaisin. Saa nähdä, mitä seuraa kasvavan nykypolven pysyvästä kotiarestista.” (Ibid, s. 12)

Suomalaisen huomautus tuohon on tietenkin se, että koska meillä on n.k. jokamiehen oikeudet, niin tonttien rajat eivät ole niin näkyviä kuin Amerikan No Trespass-kylttien maailmassa.  Lapsiraukat. Kotiaresteista seuraa helposti esimerkiksi ylipaino.

Rebecca Solnit (s. 1961) on herättänyt huomioni aikaisemminkin. Seuraan usein amerikkalaista LitHub -sivustoa, joka käsittelee kirjallisuutta sen monella tapaa rönsyilevässä englanninkielisessä kulttuurilehdistössä, olen nähnyt hänen juttujaan myös Guardianissa, joka on brittilehti. Hän on aivan ilmeisesti senttari niin kuin minäkin. Senttareille on ominaista kulkeminen paikasta toiseen ja siksi voi puhua esimerkiksi eksymisen kartastosta. Parasta on eksyminen kirjastossa sellaisille hyllyille, joista ei ehkä ole ollut ennen tietoinen.

En tiedä mitään niin huimaa kuin se ajatus, että en saa ikinä elämäni mitassa luetuksi kaikkea kirjallisuutta. Senkin takia lasten kotiarestit ovat hirveä ajatus, samoin kuin se että meidän on tieten tahtoen aiheutettava ja jatkettava tätä nykyistä kuudetta joukkotuhoaaltoa: lapset eivät saa tilaisuutta löytää omia polkujaan ja kohta on liian myöhäistä. Ihminen on menettänyt itsesuojeluvaistonsa.

Mutta myös taiteen parista Solnit löytää etsimisen ja löytämisen ongelman. Esimerkkinä voi ajatella vaikka Yves Kleinin teosta nimeltä ”Hyppy tyhjyyteen” (Le Saut dans le Vide) vuodelta 1960. Solnit kirjoittaa:
 ”Siitä on jäljellä ainoastaan virallinen valokuva, jossa näkyy hiljainen pariisilaiskatu kivimuureineen, lehtipuita muurin yläpuolella ja joko mansardimalliselta muurinhrjalta tai muuriin päättyvän rakennuksen mansardikatolta hypännyt Klein. Hän ei putoa vaan hyppää ylöspäin.” (Ibid, s.205)

Olen kuullut tästä, ehkä nähnytkin sen valokuvan. Tottakai kuvataiteilija tahtoo oppia lentämään. Kuka ei tahtoisi!  Muistan ajatelleeni että jos se kuva on ollut jossain teosluettelossa, niin mitä siitä on ajateltava. Solnit ajattelee että Klein on ollut taipuvainen mystiikkaan ja miettii ”puhtaan tietoisuuden tyhjiötä”, näyttelyn aihetta. Tuo ilmaisu saa minut miettimään mikä olisi ”puhtaan järjen” kuva. Mitä sellaiset sanat tarkoittavat kuvataiteessa?

Kirjat ovat hyvää seuraa. Samoin jotkut elokuvat, kuvat seinillä joko virallisesti tai epävirallisesti. Solnit päätyi olemaan minulle ehkä jonkinlainen kanssavaeltaja muutaman viikon ajan. Ei ollut kiirettä mihinkään. Jään miettimään mitä ylipäänsä mystiikka tarkoittaa. Eri ihmisillä on erilainen kyky keskittyä, esimerkiksi? 



Lenni-kissa on tämän päivän ihmetellyt että mikä ne lehdet saa kiitämään ilmassa. Äkillinen myrskypuuska sai yhden vaahteranlehden syöksymään suoraan kissan naamalle. En ole nähnyt sen hyppäävän niin äkisti ja korkealle kuin sen lehden yllättämänä. Minähän leikin Lennin kanssa poninhäntä-lenksuilla ja narun päässä olevalla pienellä puupallolla, mutta vaahteranlehden lento oli paljon huimempaa. Ei sellaiseen ihminen pysty.

Kissa mietti selvästi että olisi harjoiteltava enemmän, etteivät sentään lehdet hyökkää niskaan. Lenni-raukka säpsähtelee vieläkin jos sen puoleen kumartuu ja silittää selkää. Siitä näkee että se on valmis hyppyyn.