Audenia ja muutamia lumihiutaleita

Päivät ovat menneet toisiaan viistäen. Sille ei taida saada mitään. Aurinko ei jaksa paistaa ja risukasoja on. Suurimmaksi osaksi lumen alla. Aivan vähän tulee lunta nytkin. Muutamia hiutaleita sataa viistosti ikkunan yli. Ulkona on pakkanen eikä sinne nyt tahdo kissakaan.

 

Ja kun lopetin äsken radion kuuntelun vähäksi aikaa, niin kumarruin katsomaan mikä violetti kirja tuossa olikaan pöydällä oli. Se on alakerran kirjoituspöydän kulmalla. Sen alla on sateeseen aikoinaan jätetty kirja nimeltä Politics of Experience. Arvelin että se pitäisi ehkä lukea uudelleen. Mutta sen päälle pysähtyi W.H. Audenin pokkari ”Collected Shorter Poems” 1927-1957 (Faber and Faber Limited 1966). En ole lukenut sitä kannesta kanteen. Se on vasta silmäilykirja ja on mahdollista että saan sen luetuksi.

Tänään löysin sieltä eräänlaisen selityksen sotien olemassaoloon. Sitä voisi ajatella kodittomuudeksi. Haluan kirjoittaa siitä tähän kaksi säkeistöä, ensimmäisen ja viimeisen. Siinä välissä on sitten koko historia, mutta se tietenkin muuttuu riippuen tilanteesta. Enkä usko että kukaan runoilija tulee muutenkaan ikinä otetuksi vastaan ilman lukijan omia ajatuksia ja kokemuksia kodittomuudesta:
”Say this city has ten million souls,
some are living in mansions, some are living in holes:
Yet there’s no place fo us, my dear, yet there’s no place for us.”
(Tässä välissä on 10 säkeistöä)
” Stood on a great plain in the falling snow;
Ten thousand soldiers marched to and fro:
Looking for you and me, my dear, looking for you and me.”

Runon nimi on ”Twelve Songs”.  Tuskin Auden oli ensimmäinen joka ajatteli että rakkaudettomuus liittyy kodittomuuteen. Tai päinvastoin. Sodan aikaan taas rakkaus on monella tavalla poissa. Se ehkä on olemassa vain kaipauksena. Runossa on erilaisia kohtauksia elämästä. Missään tapauksessa runo ei ole välinpitämätön, koska siihen liittyy niin monia kohtaloita. Kysymys ei ole ainoastaan ihmisistä.

Tänä talvena linnut ovat olleet pienempiä kuin ikinä. Ne tarvitsevat enemmän ruokaa ihmisiltä kuin olen koskaan nähnyt. Täällä ei ole tarpeeksi puita ja pihlajanmarjatkin tulivat syödyksi jo syksyllä. Talitintit ovat aivan pikkuisia ja hätää kärsiviä olivat jo kaksi kuukautta sitten. Puut suojelisivat niitä ja niistä löytyisi syötävää. Viime syksynä sembramännyssä oli käpyjä, mutta lähellä asuva orava vei ne perheelleen ja sillä oli kova työ raahata isoja käpyjä.  Se oli aika laihassa kunnossa vuosi sitten syksyllä. Nyt ovat myös harakat ja varikset nälkäisiä.

Täällä asti ei ole vielä sotaa.  Jo lapsena minulle kerrottiin, että vaikka muualla on lämpimämpää ja mukavampaa, niin ei se tee pohjoisesta turvallisempaa. Sitä minulle ei kerrottu miksi vainolaisia ylipäänsä pitää olla. Meille rakennettiin isoäidin maalle pieni kesämökki, jolle annettiin nimi Piilopirtti. Nimi tuli siitä, että sinne oli paettu Isonvihan aikaan kasakkeja ja kalmukkeja, jotka riehuivat pitkin ainutta olemassaolevaa tietä. Ihmiset ja karja pääsivät elämään metsään.

Mutta Euroopan historia on täynnä sotia.  Toivottavasti ei käy taas niin että sotilaat tulevat tuhoamaan ihmisten asuntoja niin että ihmiset ja muut eläimet jäävät vaille kotia. Ukrainassakin sataa jo lunta. Gazassa ei sada lunta mutta talvi tulee sinnekin ja pitäisi saada katto pään päälle pommitettujen tilalle. Lapsia kuolee kaikkialla.

Mitkään protestit eivät pysäytä sotia. Niiden alkua ei ole mahdollista selvittää eikä aina ole edes kyse taistelusta naapurin kanssa vain siksi että pitää olla vihollisuuksia. Kun niitä sitten joskus selvitellään, kukaan ei tiedä miksi on sodittu. Näissä suhteellisen lähellä olevissa sodissa näyttää olevan kysymys siitä kuka saa asua ja elää missä.  Historiankirjoista löytyy jotain osviittaa mutta kummallista on se, että vihollisuuksista ei mitenkään voida selvitä neuvottelemalla.

On mietittävä sitä, onko tämä ihmiselle ominaista käytöstä. Mutta kun ajattelen niitä rähiseviä koiralaumoja pääsiäisen aikaan isoäidin talon ja navetan välistä kulkevalla tiellä joskus pääsiäisen aikoihin  ja sitten kissojen reviiritaisteluita, kun ne halusivat yhden ja saman navetan kaikki rotat ja hiiret, niin ehkä puhumattomuutta on ollut aina. Tai sitten neuvottelut menevät vain rähinäksi.

Auden kirjoittaa runokokoelmansa alkupuheessa kirjoittaneensa joskus:
                        History to the defeated
                may say alas but cannot help nor pardon.

Hän selittää puhahdustaan sillä, että halusi kirjoittaa koko typerän ja kirotun tavan vanhalla tyylillä ja kertoa, että moinen tapa suhtautua ihmisiin on aikansa elänyt (siis tässä ”alas” tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”Oh my” nykyään, vähän hurskasteleva huudahdus). Hyvyys ei ole sama asia kuin menestys. Ajattelen että hän tuossa 12 runon mitassa halusi kirjoittaa läpi erilaisia tapoja olla välittämättä kanssaihmisten kärsimyksestä. Muistelen että T.S. Eliot olisi keskustellut Audenin kanssa esimerkiksi uskonnosta. Uskonnoilla on aika paljon voimaa hakeutua konflikteihin vielä nykyäänkin. Mutta kyse on tietenkin sellaisista uskonnollisista ihmisistä,  jotka eivät välitä kanssaihmisistään.

Aivan varmasti ihmiset maailmankatsomuksestaan huolimatta ovat yhtä neuvottomia kuin aina kun sotia vain ottaa ja puhkeaa kuin olisivat luonnonlakeja. Ja kyllä sodilla on taipumus lähettää laineita laajalti. Ihmiset osaavat nopeasti osoittaa sormella niitä naapureitaan jotka nyt sitten olisivat samalla kannalla kuin sodan aloittaneet kansakunnat. Niin kuin sitten voitaisiin suoraan edes nimetä sellaiset ihmiset tai organisaatiot tai historialliset välttämättömyydet, jotka edellyttävät sotia. 

Rauhanliikkeitä kannattavia ihmisiäkin on. Itsenäisyyspäivän aikoihin Suomessakin raahattiin mielenosoittajia aika rumannäköisesti pois. Ehkä he edustivat jotain muuta kantaa? Mutta mikä on muu mielipide? Voisiko ehkä sitäkin kuunnella? 

Sinä päivänä juhlittiin Suomen itsenäisyyttä. Toivottavasti se ei nyt ole häviämässä. Ja sitten ei tässä auta oikein kuin odottaa mitä tapahtuu. Ei meillä olla menossa konfliktien tielle. Keskustelut ja neuvottelut ovat vielä olemassa?

 
Nuo Audenin säkeet olivat kirjan osastossa 1939-1947.  Englantia pommitettiin II maailmansodan aikana koko ajan. Niin pommitettiin Suomeakin.  Auden jää kirjoituspöydälle vielä vuosiksi, hyvin tärkeä runoilija.

Esimerkiksi Vanja-eno ja Valkokaarti

Eilen sain luetuksi loppuun Vanja-enon. Siinä oli kyllä jotain perusteellisen selvää elämästä. Luulen että voi olla aivan selvää elämää mistä tahansa maalaiselämästä, jossa tehdään työtä, mutta jollain lailla voimattomasti, ei ole oikein tietoa siitä miksi, kenen hyväksi.  Mutta talo on suuri ja alustalaisia on paljon. Ehkä tapahtumapaikkaa voisi kutsua kartanoksi? En tiedä.

Olen nähnyt Vanja-enon, todennäköisesti jommassakummassa Tampereen teatterissa, siis suurella näyttämöllä. Vanja-eno ei ole oikein pienten näyttämöiden kamaa. En tiedä mistä se johtuu. Ehkä aihe vain on jotenkin niin selvä ja yleismaailmallinen. Tšehov oli kyllä tarkkasilmäisempi kuin useimmat aikalaisensa.

 

Tsehovin klassiset näytelmät olivat siis samoin kaupunginkirjastossamme. Lokin, Kolmen sisaren ja Kirsikkapuiston lisäksi pääsin pitkästä aikaa, vuoskymmenten jälkeen lukemaan ja miettimään Vanja-enoa. Olen todennäköisesti lukenut aiemmin Kaliman veljesten suomennoksia. Nämä on suomentanut Martti Anhava. Hän on myös kirjoittanut opuksen loppuun oikein tarpeelliset selitykset. 

Siis: Vanja-eno tuntuu selvästi Metsähiiden kehitellyltä versiolta. Metsien hävittämisestä Vanja-enossa ei puhu se myllyllä asuva metsien suojelija, metsähiisi, vaan Astrov. 

Anhava kertoo että Tšehov päätyi lääkäriksi pitemmäksi ajaksi Melihovoon, josta käsin hän pääsi yhteyteen esimerkiksi Pietarin ja Moskovan teattereiden kanssa. Vanja-enon hän päätyy antamaan Moskovan taiteelliseen teatteriin, ensi-ilta oli 26.10.1899. Luin Astrovia heti Tšehovin omakuvana. Tarkka hän on ihmisiä kirjoittaessaan jo Metsähiidessä.

Sekä Metsähiidessä että Vanja-enossa juodaan koko ajan ja ihan hirveästi, eikä aina teetä. On vaikea ymmärtää miten ihmiset ylipäänsä pysyvät hengissä, kun illallisten jälkeen keskustellaan ja sotketaan pahanpäiväisesti henkilösuhteita kun ikävystyneisyyden päälle otetaan sitten ryyppy että tylsyydestä edes jotain kirkastuisi. 

Anhava miettii miten noita ”itsellisiä”, jotka asuvat isoja maalaistaloja tai kartanoita, mutta eivät itse viljele maata, pitäisi suomeksi kutsua. Sonja ja hänen Vanja-enonsa asuvat talossa kahdestaan. Palvelijoita ja työntekijöitä tuntuu olevan paljon. Näytelmän lopulla kun vieraana olevat ”paremmat” ihmiset, elämäänsä kyllästynyt tutkija ja hänen hyvin nuori vaimonsa kuulevat että Vanja-eno on saanut tarpeekseen heistä, syntyy se kunnon näytelmässä tarvittava kliimaksi, joka päättää ihmisten keskeiset sotkut nollapisteeseen. Astrov ei ikinä tule takaisin ja lahjakas ja itsekäs ja ylemmyyden tuntoinen Serebrjakov ja nuori vaimo Jelena lähtevät ovet paukkuen.  Astrov tuntuu rakastavan väärää näytelmän henkilöä. Kyse on ehkä moraalikoodista, mutta tutkijan ja vaimon ikäero on ehkä liian suuri.

Koko ajan siis otetaan vielä yksi ryyppy ja sitten huudetaan palvelijoita valjastamaan hevoset. Siihen vielä pitää lisätä kunnon ukkonen ja salamointi. Kun luin tätä näytelmää nyt, mieleen tuli TV-näytelmä 42nd Street Uncle Vanya. Siinä Tšehov oli siirretty nykypäivän (olisiko ollut 1980-90 luvulla) New Yorkiin ja sellaisella tavalla että venäläisestä sielunmaisemasta ei kyllä näkynyt jälkeäkään. Olen varsinkin nuorena katsonut Tšehoveita venäläisenä kansallisena muotokuvana. 

Newyorkilaisessa esityksessä Vanja-enoa näytteli sama Wally Shawn, joka oli päivällisellä André Gregoryn kanssa (My Dinner with André oli leffan nimi). 42nd St. Uncle Vanya on käsitykseni mukaan paha väärinkäsitys tästä venäläisestä sielusta ja siitä todennäköisesti johtuu tämänhetkisen maailmanpolitiikan surkea tila ja kaikki sodat. Näin se on siitä huolimatta että en ole erityisen vakuuttunut siitä sielun olemassaolosta.

Olen esimerkiksi viimeisen puolen vuoden aikana lukenut paljon kuulovammaisuudesta sattuneesta syystä ja yhä uudelleen tulee esiin semmoinen, että kuurot ihmiset ovat kaikin puolin päästään vialla ja ennenaikaisesti höperöityneitä.  Kuulossakin voi olla sitä sielua, varsinkin kun kuuntelee musiikkia. Jota ei silloin kuullut ja nyt kuulee.
 

Olen siis oppinut, että höperehtimistä alkaa tapahtua kun kuulo huononee. Se johtuu siitä, että aivoissa kaikenmaailman neuronit törmäilevät toisiinsa ja tulevat vahingossa tappaneeksi toisiaan vaellellessaan. Jossain USA:n yliopistossa on huomattu, että kun kuulovamma hoidetaan esimerkiksi kuulosimpukkaan asennettavalla magneettijohdolla, implantilla, niin höperehtiminen vähenee. Suomessa on 800 000 kuulovammaista eikä nykyinen hallitus ole päättänyt allekirjoittaa vammaislakia. 

Mutta takaisin Tšehovin omakuvaan mikäli se nyt Vanja-enon Astrov on. Minua kiinnostaa tietenkin se, mikä sai hänet ajattelemaan ja kirjoittamaan olosuhteista kaukana maaseudulla, vaikka tuskin se itsellisten pieni yläkerros mitään porvaristoa oli, niin kuin on joskus esitetty. Ei Anhavankaan mielestä ole kyse porvaristosta. Vähän turhanaikaisia ihmisiä siellä on, mutta Astrov taisi olla niitä ainoita lääkäreitä suuressa piirikunnassa. Mahtoiko siellä olla edes sairaalaa?

Sitä tulen miettineeksi, että onko varmasti maaorjuus jo lakkautettu. Siellä tuntuu olevan paljon väkeä töissä. Toivon että heille maksettiin sentään palkkaa. Tosin: orjuuden kaltaisissa olosuhteissa eletään ympäri maailman edelleen. Astrov on lääkäri ja hänellä on ammatti. En tiedä minkälaista palkkaa hän sai. Hän tuntuu tapaukselta, joka ei voisi jättää sairaita oman onnensa nojaan. Mutta miksi hän juo? Vai juoko hän siksi, että on epätoivoinen kansa tilanteesta?

Vanja-eno puhuu samanlaisia asioita kuin siinä aiemmassa näytelmässä Metsähiisi:
” Nyt katsotaan eteenpäin. Sitä mitä oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Nyt on enää kolmannes pinta-alasta metsänä. Kauriita ei enää ole, mutta hirviä on. Vihreä ja vaaleansininen ohenevat jo. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Siirrytään kolmanteen osaan: piirikunnan kartta nykyisellään. Vihreää on siellä täällä, mutta ei enää valtavärinä vaan laikkuina; hävinneet ovat niin hirvet kuin joutsenet ja metsotkin…entisistä haja-asumuksista, erillistaloista, skiitoista, vesimyllyistä ei näy jälkeäkään. Kaiken kaikkiaan asteittaisen ja eittämättömän rappion kuva, joka näyttäisi tarvitsevan vielä kymmenen viisitoista vuotta kehittyäkseen täydellisyyteensä. Te sanotte että tässä ilmenevät kulttuurin vaikutukset, että vanhan elämän on luonnonmukaisesti täytynyt väistyä  uuden tieltä. Kyllä, minä ymmärtäisin sen,  jos täällä olisi tehtaita, verstaita, kouluja, jos kansa olisi tullut terveemmäksi, rikkaammaksi, viisaammaksi, mutta eihän täällä ole mitään sellaista! Samat suot ja hyttyset, samat tiettomät taipaleet, köyhyys, lavantauti, kurkkumätä, tulipalot ovat kunnan vitsauksina…”
(Vanja-eno, suom. Martti Anhava, s. 125, Otava 1999)

Mihail Bulgakovin suomennetussa proosakirjassa Valkokaarti (suom. Esa Adrian 1971, venäjänkielinen alkuteos 1925) ja ilmenee Adrianin hienosta alkupuheesta, että Bulgakov oli *myös* ollut lääkäri. Lääkäri ajelee pitkin laajoja Ukrainan tasankoja ja käy hoitamassa sairaita ja vammaisia. Nyt en aio kysyä ovatko Ukrainan ja Venäjän sielut jollain lailla samanlaisia. Ei sen niin tarvitse olla, vaikka kieli onkin sukukieli. Mutta kirja on täysveristä kunnon proosaa jos joku tahtoo tähän ukrainalaiseen sieluun tutustua. Ehkä pitää lopettaa sielusta puhuminen. Lopetan.

Eilen illalla kävin katsomassa loput Ylen Areenasta Ukrainassa vuonna 2022 toteutetun elokuvasarjasta nimeltä ”He jotka jäivät”. En voi sille mitään, mutta kyllä tuo 6-osainen itsenäisten elokuvakertomusten sarja oli kertakaikkiaan tšehovilainen. 

 

Ja Tšehov ei ole missään nimessä hidastempoinen, ikävää elämää kuvaava näytelmäkirjailija ja novellisti.  Lääkärit tietysti näkevät ihmiskirjon työssään ja osaavat sen vuoksi kuvata henkilöitään täsmällisesti.

 

On heilläkin intohimonsa ja joskus varmaan puutteitakin on. Ensisijaisesti: miksi sekä venäläiset että ukrainalaiset juovat niin tolkuttomasti? Sitten tulen ajatelleeksi että ne jatkuvat sodat ovat tehneet ihmisistä surun murtamia eikä missään ole ollut vielä sairaslomia ja tuberkuloosikin on raivonnut kaikkialla.  Päälle vielä sotavammat. 

Tolstoihan kuvaa myös Napoleonin aloittamaa sotaa siinä Sodassa ja rauhassa. Ja vähän erilaista sotaa Anna Kareninassa. Ihmisen kuva noissa tarinoissa tarkentuu. On luettava ja käytävä teatterissakin joskus  että käsittää edes vähän enemmän ihmisten elämästä. Tuskin meissä niin paljon eroa on.
 

Sataa lunta

Ilja Ehrenburgin kirja Tšehovia lukiessa on julkaistu Moskovassa vuonna 1960. Ehrenburg on tunnettu trilogiastaan Ihmisiä, vuosia, elämää (suom. Juhani Konkka, 1960-61), Ehrenburgin omaelämänkerrallinen kirjasarja on kirjahyllyssäni, mutta en uskalla selailla sitä, koska juutun sitten lukemaan sitä. Kyse on hyvin elävästä kirjasta, johon ei liiemmin ole pöly kertynyt, enkä tarkoita nyt  vedota olemattomaan siivousvimmaani. Sama pätee myös Ehrenburgin pienempään kirjalliseen muotokuvaan Anton Tšehovista, suomennos on Martti Anhavan (Otava 1977).

Olen lukenut viimeiset pari viikkoa Tšehovin näytelmiä, joita löysin kirjastosta.  Nämä ovat novellisti/näytelmäkirjailija Tšehovin nuoruudentöitä. Alkupuheen suomennokseen on kirjoittanut Ralf Långbacka, Närpiöstä kotoisin oleva suomenruotsalainen teatteriohjaaja ja pitkäaikainen teatterikorkeakoulun opettaja, se on tiivis tarina kolmen näytelmän kirjoitus- ja esityshistoriasta. Långbackan tapa kirjoittaa on niin tiivis, että jokainen sana pitää lukea. Ja alkupuheeseen on palattava vähän väliä.

Isättömyys (toiselta nimeltään Platonov), Ivanov ja Metsähiisi (suom. Esa Adrian, Love-kirjat 1986) ovat kirjana julkaistut näytelmät. Hyvä että ovat kirjan muodossa. En muista nähneeni uutisia näiden näytelmien esittämisestä. Teatteriuutisia on aika harvoin, kritiikkejä ehkä vielä harvemmin, ainakin nykyään. 

Olen ehkä ollut opiskeluaikoinani tietoinen näistä nuoruusnäytelmistä, mutta en ole lukenut niitä. Se taas ilmeisesti johtuu siitä, että niitä ei oltu suomennettu. Vaikuttaa siltä että Tšehovin nuoruusaikaiset näytelmät löydettiin vasta 1920-luvulla, jolloin tuleva lääkäri ja näytelmäkirjailija oli vasta 18-20-vuotias, mutta niitä oli esitetty jo 1880-luvulla.

Luin viimeisen suomennetun, Metsähiisi-nimisen näytelmän muutama päivä sitten. Pidin sitä ehkä kirjan  parhaimpana näytelmänä.  Syy: kirjassa oli niin selvästi näkyvillä metsänsuojelullinen teema, että se on suorastaan moderni. Långbacka pitää Metsähiittä Vanja-enon varhaisversiona:
”Tutkittaessa Tshehovin  kehitystä kirjailijana tie ’Metsähiidestä’ ’Vanja-enoon’ tarjoaa erinomaista tutkimusaineistoa. 'Metsähiiden' esittäminen tänä päivänä on mitä suurimmassa määrin yhteydessä  siihen, että halutaan löytää avoimempi, alkuperäisempi Tshehov, ’klassista’ Tshehovia edeltänyt Tshehov.” 

 
Mieleen tulee teatteripedagogi Konstantin Stanislavskin Näyttelijän työn vaatimus siitä, että näytelmän tulee perustella jokainen yksityiskohta, se mitä kirjailija pitää tärkeänä, esitetään näytelmässä jo aika alkupuolella tekstiä ja lopussa se pieni yksityiskohta näyttäytyy johtoteemaksi. Käsittääkseni esimerkkinä on Lokin alkukohtaus jossa näkyy metsästyskivääri ja lopussa lokki ammutaan.

En ollut koskaan aiemmin ajatellut Tšehovia luonnonsuojelijana, vaikka olen huomannut Tšehovin novellien tarkat ympäristökuvaukset. Långbacka muistuttaa siitä, että Venäjän Tšehov-esityksissä on päästy 1960-70-luvuilla eroon stanislavskilaisesta näyttelijäntyön ohjauksesta. Tšehov on kyllä kaikessa kirjoittamisessaan tarkka yksityiskohdissa.

Långbacka kertoo että hänen aikansa venäläiset Tšehovin tulkitsijat käyttävät aivan erilaisia painotuksia kuin Stanislavski. Hän mainitsee 1960-70-lukujen tulkitsijoista Otomar Krejcan ja Giorgio Strehlerin ja neuvostoliittolaiset Anatoli Efrosin ja Juri Ljubimovin.  En ole tainnut nähdä itse moderneja suomalaisia lainkaan. En tunne teatteri-esitysten traditioita niin paljon että osaisin sanoa mikä on mitä.

Minulle Tšehovin löytäminen kirjastosta oli tarpeellinen. Olen etsinyt jonkinlaista selitystä siitä miksi maanosamme saa jälleen kärsiä venäläisen sielun odottamattomista liikkeistä. Ei siitä selvää tule tälläkään kertaa, siis sielun olemuksesta, mutta olen iloinen siitä, että näytelmäkirjailija on ollut hereillä jo kouluvuosinaan. 

Metsähiisi esitettiin joulukuussa vuonna 1889 ja esityksestä tuli fiasko. Sitä Lånbackan teksti ei kerro millä tavalla fiasko. Ainakin Metsähiisi esitettiin uudestaan vasta vuonna 1960.  Tšehov kielsi sen esittämisen aivan itse. Långbacka pitää Metsähiidestä senkin takia, että siinä on tapahtumia vaikka kuinka paljon. Tšehovia oli kritisoitu siitä, että hänen näytelmissään ei tapahdu mitään koskaan. Mutta minulle tuli näytelmää lukiessa mieleen monen hänen novellinsa tarkka ympäristön kuvaus. 

Esimerkiksi romaanin Kaksintaistelu kuvaus satamakaupungista Krimillä: meri on läsnä elementtinä kaiken aikaa ja kirjailija käyttää kaikkia aistejaan Mustanmeren kuvauksissa. Tässä elementti ei ole meri, se on ehkä suurempi joki tai koski, koska siellä on mylly. Mylly on se paikka jossa metsähiisi asuu. Paitsi että sitä ihmistä olisi pitänyt kutsua vesihiideksi, ehkä suomentaja ei ollut tietoinen siitä että suomalainen luonnonhenki eli eri elementeissä kuin kotonaan. Långbacka puhuu jostain syystä novellista nimeltä Kaksintaistelu. Minusta se on kyllä romaani, on siinä ainakin yli 200 sivua.

Tšehov oli lääkäri, tarkemmin sanoen maalaislääkäri. Hänen oivalluksensa ihmisten elämästä, heidän luonteistaan, heidän suhteestaan ympäristöönsä ovat ehkä ”siviili”ammatin tuomia ajatuksia. Hän on tarkka kuvauksissaan ihmisten kutomista suhteista naapureihinsa. Jossakin näytelmässä oli vielä pieni porsaskin, jolla oli tärkeä rooli. Siis maalaiselämää.  

Minulla on jossain kirjahyllyssä Kangasalan yhteiskoulussa käytetty oppikirja nimeltä Maailmankirjallisuuden mestarinovellit (tai jotain sinnepäin), jossa taisi olla Kafkan novelli nimeltä Maalaislääkäri. Muistan sen kyllä niin hyvin, että kuva mätänevästä haavasta tulee silmieni eteen vieläkin. En ole koskaan nähnyt mätänevää haavaa mutta minulla on hyvä mielikuvitus. 

Monta kertaa kun olen lukenut Ehrenburgin Tšehov-kirjaa ja nyt Tšehovin aivan nuorena kirjoittamiaan näytelmiä niin luulen että nimenomaan lääkärillä voi olla sellainen katse joka näkee piilossa olevat haavat ja mätänemispesäkkeet.

Näytelmäkirjan kannessa on punainen kuva rantahietikosta tai lainehtivasta pellosta, sen yläpuolella on kuva isomman maalaistalon pihan syrjässä sijaitsevasta huvimajasta. Sellaiset tuntuivat kuuluvan oleellisesti itsellisten ihmisten rakennusten kupeeseen. Päivällisiä ja illallisia oli jokaisessa talossa ja niissä kokoontui kylän/pitäjän ihmisiä. 

Sellaisesta ympäristöstä voi löytyä vesihiisiä ja metsiensuojelijoitakin.  Oletan että ihmiset ovat tietoisia tekojensa seurauksista: metsät ovat olemassa myös eläimiä varten. Joku onneton tuntuu keksivän ajatuksen siitä, että eihän puita tarvitse polttaa uuneissa, sen sijaan voi ruveta kaapimaan notkelmista ja vesien läheltä turvetta. Tšehovin aikainen ajattelu on todellisuutta Suomessa. Turvesuot - ne ojitetut - tummentavat Suomenkin vesistöt niin, että elämä vesissä kuolee.

 Metsähiisi miettii tällaisia:
” Hrushtshov: Metsiä saa kaataa tarpeeseen, mutta on aika lopettaa niiden hävittäminen. Venäjän kaikki metsät vavahtelevat kirveeniskuista, miljardeja puita tuhoutuu, eläinten ja lintujen asuinsijat autioituvat, joet madaltuvat ja kuivuvat, ihania maisemia menetetään peruuttamattomasti, ja tuo kaikki tapahtuu vain siksi, että laiska ihminen ei älyä kumartua poimimaan polttoainetta maasta. Vain järjetön barbaari polttaa tuota [- osoittaa puita -] kauneutta uunissaan, tuhoaa jotakin, jota emme kykene uudelleen luomaan.”  (Repliikki kuuluu tilanomistajalle, joka on opiskellut lääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja häntä kutsutaan nimellä Metsähiisi.)

Tuossa repliikissä on kiinnostavaa se, että ihminen ei ymmärrä poimia lämmittämisainetta maasta. Sitä illallisseurue ihmettelee ja Metsähiisi kertoo tarkoittavansa turvetta. Siinähän polttoainetta kaivettaessa tuleekin metaania ilmakehään. En tiedä miten paljon ilmakehästä tiedettiin Tšehovin elinaikana. 

Oletan että nykyisin Venäjällä poltetaan turvetta aivan vapaasti. Aika vapaata se on meilläkin. Isoäidin naapurissa siirryttiin polttamaan turvepellettejä. Niitä piti vain polttaa entisessä öljylämmityskeskuksessa, jossa tuli lämmitys sekä navettaan että taloon. Emäntä sai niistä pelleteistä ihottuman ja yskän, jotka eivät lähteneet pois. 

Lääkäri ei niistä osannut sanoa mitään. Minulla oli kerran kiukkuinen pomo, joka kävi hoitamassa itseään turvekylvyissä. Se emäntä sanoi siitä että vähemmästäkin tulee kiukkuiseksi. Ei se ole ihmiselle sopiva aine ollenkaan, turve. Tai ehkä turve sopii Skotlannin nummien ja soiden mökkien katoiksi? En ole varma. Yskivätkö ihmiset Skotlannissa enemmän kuin Suomessa?

Eksymisen ylistys

Olen ollut jossain määrin Walter Benjaminin kirjoitusten lumouksessa muutaman kuukauden. Häntä kutsutaan filosofiksi, mutta ei häntä päästetty mihinkään virkaan koska hän oli juutalainen. Eikä väitöskirjaa hyväksytty missään. Hänen asuinmaansa oli Saksa ja vastaavia syrjintätapauksia on ollut Suomessakin 1930-luvulla. Niinpä Benjamin rupesi senttariksi. Nämä syrjimisjutut ovat myös nykypäivää vähän kaikkialla. Suurin syy tässä lähialueella liittyy varmaan jollain lailla Venäjän aloittamaan Ukrainan sotaan.  Sodat ovat tolkutonta tuhlausta sen lisäksi.

Aamulla kuuntelin ohjelman jossa Ylen 1:n toimittajat olivat tehneet puolen tunnin koosteen valkovenäläisistä pakolaisista Liettuassa. Tietenkin Valkovenäjällä on oma diktaattorinsa. Ihmiset yrittivät vuonna 2020 saada siihen maahan demokratiaa sen jälkeen kun Lukasenka tuli valituksi epärehellisissä vaaleissa. Diktaattori heitti valittajat vankilaan ja sitten he vapauduttuaan joutuivat pakenemaan omasta maastaan.

Syrjinnän ja virkakieltojen jälkeen on helppo supistaa edelleen kansalaisten oikeuksia. Tästä ei puhuta koskaan liian paljon. Luen myös uutta kirjallisuutta, jossa mietitään ihmisten olosuhteita ja elämänmenoa. Esseitä voisi suomentaa enemmän! Luulen että Benjaminissa kiehtoi se, että hän ei kirjoittanut mistään oppituolista käsin, vaan harppoi siellä täällä eri ilmiöiden keskellä niin kuin halusi ja onneksi hänen tekstejään säilyi.

Löysin kirjastosta amerikkalaisen Rebecca Solnitin tekstejä nimeltä Eksymisen kenttäopas (A Field Guide to Getting Lost,  2005, suom. Pauliina Vanhatalo 2020, S & S, painopaikka Liettua). Nimiösivun toisella puolen on lueteltu sitaatit, niiden kirjoittajat ja teosten suomalaispainosten ajat.

Minä kuljeskelen kirjastossa, paitsi silloin kun on kiire löytää joku tietty teos. Tässä juuri sitaattien kirjoittajat saivat kiinnostumaan:  John Keats, Henry David Thoreau, Virginia Woolf, Platon, Vladimir Nabokov, Karen Blixen, Dante Alighieri, F. Scott Fitzgerald, Herodotos ynnä Donald Rumsfeltin sitaatti Mika Ripatin 3.8.2011 kolumnista Ylen sivulla nimeltä ”Tiedän kuin tiedänkin”. Minusta tuo lista näyttää sen että kirjastoissa sopii vaellella.  Jää selvittämättä mitä Ripatti on kirjoittanut.

Rebecca Solnit on USA:ssa (lähinnä Länsirannikolla) elävä ihminen, jota päädyn kutsumaan vaeltajaksi. Syy on se, että olen asunut siellä Länsirannikolla ja kolunnut niitä vuorten juurikukkuloita ja välttynyt eksymiseltä ainoastaan sen takia että en ollut yksin ja sitä paitsi ymmärsin kyllä kunnioittaa myrskyä ja suuria puita aivan vaistomaisesti. Ne ovat niin valtavia ne puut, että pelkkä kaatuneen puun runko saattaa eksyttää vaellusreitiltä. Solnit kulki usein autiomaissa, jotka alkavat heti siitä Kalifornian rannikolta itään.

Tänään on myrsky tuolla ikkunan takana. Suomessa ovat katkenneet sähköt muutamilta tuhansilta suomalaisilta. Ei ole täältä vielä. Myrskyt ovat voimistuneet niin kuin muutkin luonnonilmiöt, koska ihminen on saanut aikaan ilmaston pahemman laatuisen muuttumisen. Sellaisen että eivät ne muinaiset dinosaurukset siihen pystyneet. Ne tappoi komeetta, joka ilmeisesti putosi Meksikon Jukataniin. Pieniä hiiren näköisiä otuksia, varhaisia nisäkkäitä ja lintuja jäi jäljelle. Viisas ihminen on onnistunut siinä missä valtavat dinosaurukset eivät. Ilmeisesti niiltäkään ei älyä ole puuttunut.

Solnit kirjoittaa kuljeskelustaan ja yhtä lailla kaikesta kirjallisuudesta, mitä hän sattuu löytämään. Aivan ensimmäisiltä sivuilta aloin aavistella että tämän kirjoittajan seurassa on hyvä olla. Niin oli. Hän siteeraa esimerkiksi Walter Benjaminia:
” Kyvyttömyys suunnistaa kaupungissa saattaa hyvin olla epäkiinnostavaa ja banaalia, eihän se edellytä kuin tietämättömyyttä. Mutta siihen, että eksyy kaupunkiin kuin metsään, vaaditaan aivan erilaista koulutusta.”  (Solnit s. 11)

Otin tuosta välistä pois vain sen tiedon että Walter Benjamin oli 1900-luvun filosofi-esseisti. Tiesin sen ja useimpien muidenkin on hyvä tietää se.  Olen itse oikein hyvä eksymään. En edes osaa lukea karttoja, mistä aiheutuu vähän väliä sotkuja. Mutta suomalaisessa metsässä en ole ikinä eksynyt. Nykyään asia voi olla toisin, koska maanomistajat ovat ruvenneet vetämään suoria ojia täydellisesti raiskatun metsän pinnalle, niin että suunnistaminen metsän omien vinkkien perusteella ei enää onnistu.  On hyvä pitää kompassia mukana, mutta sekin valitettavasti pyörii kuin hyrrä, koska metsänraiskaajat ovat nostaneet kiviä metsän pohjasta ja vanhassa kallioperässä voi olla metalleja.

Sonoran aavikolle kyllä jää, koska mittasuhteet muuttuvat siellä niin hurjasti että sieltä on vaikeaa löytää ulos. Valokin muuttuu, aavikoiden päällä on suolaa, joka heijastaa milloin mitäkin. Sen valkoisuuden keskeltä ihminen saattaa pudota rämeeseen tai suolaonkaloon. Ja jos ihmisillä ei ole tarpeeksi vettä mukanaan niin sinne jäävät. Solnit kertoo vakavista eksymisistä siltä ajalta kun valkonaamat valtasivat Amerikan mannerta. Karttoja ei ollut. Lännen valloittajien vankkurikaravaaneja jäi keskelle autiomaata.

Kaupungin ja n.k. luonnon välille jää ei-kenenkään maata, jonka eläimet löytävät:
”Eläinten näkökulmasta hylätyt esikaupunkimaisemat olivat muuttuneet vapaiksi vaeltamisen kentiksi. Lapset kuljeskelivat harvoin edes turvallisimmilla alueilla. Kun vanhemmat pelkäävät mahdollisia (ja todellisia, mutta harvinaisia) hirveyksiä, lapsilta riistetään tavalliset ihmeelliset kokemukset.  Itse uskon lapsuuden vaeltelun kehittäneen itseluottamustani, suuntavaistoani ja seikkailuntajuani, mielikuvitusta, tutkimisen intoa, kykyä eksyä vähän ja löytää tie takaisin. Saa nähdä, mitä seuraa kasvavan nykypolven pysyvästä kotiarestista.” (Ibid, s. 12)

Suomalaisen huomautus tuohon on tietenkin se, että koska meillä on n.k. jokamiehen oikeudet, niin tonttien rajat eivät ole niin näkyviä kuin Amerikan No Trespass-kylttien maailmassa.  Lapsiraukat. Kotiaresteista seuraa helposti esimerkiksi ylipaino.

Rebecca Solnit (s. 1961) on herättänyt huomioni aikaisemminkin. Seuraan usein amerikkalaista LitHub -sivustoa, joka käsittelee kirjallisuutta sen monella tapaa rönsyilevässä englanninkielisessä kulttuurilehdistössä, olen nähnyt hänen juttujaan myös Guardianissa, joka on brittilehti. Hän on aivan ilmeisesti senttari niin kuin minäkin. Senttareille on ominaista kulkeminen paikasta toiseen ja siksi voi puhua esimerkiksi eksymisen kartastosta. Parasta on eksyminen kirjastossa sellaisille hyllyille, joista ei ehkä ole ollut ennen tietoinen.

En tiedä mitään niin huimaa kuin se ajatus, että en saa ikinä elämäni mitassa luetuksi kaikkea kirjallisuutta. Senkin takia lasten kotiarestit ovat hirveä ajatus, samoin kuin se että meidän on tieten tahtoen aiheutettava ja jatkettava tätä nykyistä kuudetta joukkotuhoaaltoa: lapset eivät saa tilaisuutta löytää omia polkujaan ja kohta on liian myöhäistä. Ihminen on menettänyt itsesuojeluvaistonsa.

Mutta myös taiteen parista Solnit löytää etsimisen ja löytämisen ongelman. Esimerkkinä voi ajatella vaikka Yves Kleinin teosta nimeltä ”Hyppy tyhjyyteen” (Le Saut dans le Vide) vuodelta 1960. Solnit kirjoittaa:
 ”Siitä on jäljellä ainoastaan virallinen valokuva, jossa näkyy hiljainen pariisilaiskatu kivimuureineen, lehtipuita muurin yläpuolella ja joko mansardimalliselta muurinhrjalta tai muuriin päättyvän rakennuksen mansardikatolta hypännyt Klein. Hän ei putoa vaan hyppää ylöspäin.” (Ibid, s.205)

Olen kuullut tästä, ehkä nähnytkin sen valokuvan. Tottakai kuvataiteilija tahtoo oppia lentämään. Kuka ei tahtoisi!  Muistan ajatelleeni että jos se kuva on ollut jossain teosluettelossa, niin mitä siitä on ajateltava. Solnit ajattelee että Klein on ollut taipuvainen mystiikkaan ja miettii ”puhtaan tietoisuuden tyhjiötä”, näyttelyn aihetta. Tuo ilmaisu saa minut miettimään mikä olisi ”puhtaan järjen” kuva. Mitä sellaiset sanat tarkoittavat kuvataiteessa?

Kirjat ovat hyvää seuraa. Samoin jotkut elokuvat, kuvat seinillä joko virallisesti tai epävirallisesti. Solnit päätyi olemaan minulle ehkä jonkinlainen kanssavaeltaja muutaman viikon ajan. Ei ollut kiirettä mihinkään. Jään miettimään mitä ylipäänsä mystiikka tarkoittaa. Eri ihmisillä on erilainen kyky keskittyä, esimerkiksi? 

Lenni-kissa on tämän päivän ihmetellyt että mikä ne lehdet saa kiitämään ilmassa. Äkillinen myrskypuuska sai yhden vaahteranlehden syöksymään suoraan kissan naamalle. En ole nähnyt sen hyppäävän niin äkisti ja korkealle kuin sen lehden yllättämänä. Minähän leikin Lennin kanssa poninhäntä-lenksuilla ja narun päässä olevalla pienellä puupallolla, mutta vaahteranlehden lento oli paljon huimempaa. Ei sellaiseen ihminen pysty.

Kissa mietti selvästi että olisi harjoiteltava enemmän, etteivät sentään lehdet hyökkää niskaan. Lenni-raukka säpsähtelee vieläkin jos sen puoleen kumartuu ja silittää selkää. Siitä näkee että se on valmis hyppyyn.

Ilmat viilenevät

Täällä tuntuu alkaneen syys. Lenni-kissa on närkästynyt siitä, että emme voi antaa hänelle helteisiä aurinkokylpyjä parvekkeella enää. Sitä paitsi kissat eivät kertakaikkiaan pidä sateesta.

Eilen kuoli Aulis. Hän oli tärkeä hahmo jo kun olin suunnilleen 10-vuotias: melkein ylioppilas ja kaikkea. Ei hän minun kanssani puhunut, pikkulikan. Minun luokallani Kangasalan yhteiskoulussa oli hänen sisarensa Anja, joka kuoli jo muutama vuosi sitten.

Rastaat tyhjensivät pihlajat kahdessa päivässä

 

On hyvä että tätä blogia voi selata eestaas. Arvelin että olen kirjoittanut Auliksesta aika paljon. Minulle tulee pätkittäin Aamulehti, joten näin uutisen. Siellä ei ollut varsinaista muistokirjoitusta, mutta kyllä joku haastattelu aika kauan sitten. Aulis Aarnio kirjoitti myös muistelmansa nimeltä Vastahankaan (Siltala 2009), kirjassa esiintyi myös isäni Jouko jonkinlaisena varhaisena mentorina.  

Auliksen sisko Anja oli luokkatoverini ja häntä olin nähnyt silloin tällöin muutenkin. Sekä Anja että Aulis asuivat Huutijärvellä melkein koko elämänsä, mitä nyt Aulis joitain aikoja töissä Helsingissä. Auliksesta ei ollut vielä nekrologia, mutta olen ajatellut Aulista blogissani muutaman kerran, vaikka hän oli vielä silloin täyttäpäätä elossa: Auliksesta täällä.

Jos linkki ei toimi, juttuja voi etsiä hakusanalla ”Aulis Aarnio” minun blogistani.

Sebald, Rintala ja Grünewald - ja Lenni

Aika aloitti kiitonsa heti kun kalenteriin ei tarvitse panna juuri mitään merkintöjä enää. Jotain yhteistä tällä on ehkä senkin vuoksi että kirkkaiden ja lämpimien säiden jälkeen alkoivat sateet ja pimeys.  Tänä vuonna oli hyvä että sateiden pimeyden jälkeen seurasi poutapäiviä ja aurinko ilmaantui herättämään myöhemmin ja illat pimenivät.

Tänä aamuna Lenni-kissa on ollut ihmeissään siitä, mikä voima saa lehdet lentämään puusta. Se tarkisti ensimmäiseksi aamulla että kertakaikkiaan kaikista ikkunoista näkyy se sama voima. Kyllä se minustakin tuntuu voimallisemmalta tänä vuonna, siis tuuli. Ilmasto osoittaa tyytymättömyytensä ihmisille: mitä tahansa ei pitäisi tehdä. Mutta tehdään sittenkin. Tietäminen ei oikein onnistu. Seuraavaksi Lenni halusi nähdä miten vesi juoksee alas viemäristä suihkuhuoneessa. Katsoi minua ja katsoi sitä ritilää.

Koska Lenni ei ole pentu, sillä on todennäköisesti kaikki ne kyvyt mitä kissalla on. Se on yksi älykkäimmistä kissoistamme. Meillä on ollut viimeisten 54 vuoden aikana ehkä kymmenkunta kissaa. Luvusta voi päätellä että kato on ollut kuitenkin käynyt. Maalla asuessa kissat usein vain painuivat lähimmälle maatilalle, koska niiden ympäriltä löytyi elävää ruokaa. Yksi meni melko varmasti minkin ruuaksi, koska sitä etsiessäni minkki käveli vastaan, yhden toisen tappoi ihminen autollaan. Minkki käveli tien toista laitaa eikä pelännyt. Lähti kuitenkin siitä juoksemaan mutta tietä pitkin. Olin kuullut kauhutarinoita siitä että ne voivat käydä ihmisen kurkkuun kiinni ja että ne kokevat olevansa voittamattomia.

Sinänsä en ihmettele sitä. Ei kukaan halua olla häkkieläin.

Nyt on takana pitempi kirjamatka. Rupesin lukemaan W.G. Sebaldin pitkää runoa nimeltä Luonnon mukaan ( Palladium-kirjat & Ntamo 2022/Nach der Natur, 1988, suom. Kari Aronpuro) ja  aivan alku jo herätti. Tiesin mistä tässä on kysymys, olin lukenut tästä aiemminkin vaikka kuinka. Muistelin että ensimmäinen ottelu Grünewaldin kanssa oli hankala. Kun Paavo Rintala kirjoitti että ”Minä, Grünewald”, niin siinä oli nimeä myöten kestämistä että miten siinä elämässä käy. Maalarin viime vaiheessa rutto kulki kintereillä ja saavutti hänet vuonna 1528. Rintala kirjoittaa että tautia kutsuttiin Englannin ”hikikuumeeksi”, mutta ilmeisesti rutto on jollain lailla todistettu.

Sekä Sebald että Rintala käsittelevät Isenheimin alttarin maalausta, jota soviteltiin pitkään milloin kenenkin saksalaisen maalarin nimiin. Rintala kertoo että Grünewald oli käynyt stipendin saatuaan Italiassa tutkimassa renessanssia, mutta saattaa olla että ei käynyt. Muutenkin maalareille selvisi ajan mittaan millaisia maaleja oli hyvä käyttää ja myös millaisia asetelmia kirkkomaalauksiin on tapana maalata. Tärkeätä oli tietenkin että kuvat ovat ikonisia niin että kirkkoväki tietää mitä tarinoita raamatusta käydään läpi.

Rintalan ja Grünewaldin mielestä neitsyt Marian on oltava alttarimaalauksessa, mutta viimeisissä kuvissaan Grünewald halusi Maria Magdalenan. En ole taidehistorioitsija, joten en osaa vastata ikonografisiin kysymyksiin muutenkaan, mutta ajatus on sillä tavalla mielenkiintoinen, että siinä käännytään pyhistä kuvista aste maallisempaan suuntaan. Ylipäänsä Rintala seurailee 1400-1500-luvun maalaustaiteen historiaa. Rintala oli käynyt katsomassa Isenheimin alttaria, samoin oli Sebald ja aivan ilmeisesti siinä on jotain pysäyttävää.

Uskon kyllä millaisia kuvia taiteilija on maalannut ja varsinkin uskon taivaan mustuuteen, koska on varmasti ollut auringonpimennys vähintään. Valo häviää. Olen itse nähnyt yhden täydellisen auringonpimennyksen ja se taisi olla vuonna 1990 ja se näkyi ainakin Joensuun tienoilla. Linnut lopettivat laulunsa ja ilma oli purppuranpunainen, vähän ruskeampi sitä kun oli pimeimmillään joskus aamulla kello kolme. Grünewaldin taivas näyttää aivan mustalta. On siellä sentään joitakin ruskean sävyjä, joki virtaa siellä alhaalla ja vihertää. Sebaldin pitkän runon kansikuvan on tehnyt Marra Lampi, sävyt toistavat Grünewaldin Isenheimin alttarin värisävyjä. Kuva on sekatekniikkaa ja suluissa sanotaan että maalaus, tietysti kansi on valokuvattu ja Petri Nuutinen on valokuvaaja.

W.G. Sebald kuoli liian aikaisin. Hän syntyi 1944, päätyi Saksasta Englantiin 1970, jossa kuoli auto-onnettomuudessa 2001. En ollut tiennyt hänen kirjoittaneen runoja ennen kuin luin Kari Aronpuron suomentaneen tuon opuksen nimeltä Nach der Natur. Sitä vielä luen ja aivan ilmeisesti prosessi jatkuu.

Minulla on työpöydällä myös opus nimeltä Die Großen Maler: Altdeutsche Meister/Dürer, Grünewald, Holbein, Granach (Wissen Verlag München 1975), jossa on Italiassa painetut värikuvat teoksista. Olen nähnyt Italian renessanssin mestareita Italiassa ja  tunnistan sen, että Grünewald ei ollut keski-ajan maalareita, mutta ei myöskään renessanssin. Hän jäi jollain lailla siihen väliin.

Mutta kirkoista ihmiset eivät olleet jääneet paitsi missään nimessä. Päinvastoin: 1500-luvun alkupuolella on kuulunut jo mutinaa ja pienimuotoista nahistelua ynnä pahempiakin, koska Luther (Rintalan mukaan Paksu Hanhi, hanhi on saksaksi die Gans) ja hänen seuraajansa alkoivat saada valtaa Saksan seurakunnissa.

Rintalan kirjassa on työ ja tuska pysyä tarinan perässä, koska siinä käydään läpi lukemattomia ruhtinaskuntia, joissa aateliset ja kirkko keskustelivat siitä onko katolinen eli kaiken kansan kirkko oikeampi (siis teologisesti) kuin olisi reformoitu, jollaista aivan ilmeisesti jo ajateltiin. Semmoisen arveltiin olevan enemmän kaiken kansan kirkko. Kirkko oli hajoamassa toisin sanoen.

Euroopan kamalin uskonsota ikinä, 30-vuotinen, oli vuorossa vasta 1618-48, noin suunnilleen. Sen on täytynyt tuntua sekavalta ja ahdistavalta aikakaudelta. Ihmisten elinpiiri kuitenkin seurasi kirkkopyhiä ja niihin liittyviä rituaaleja. Rintala tuntuu ajattelevan Grünewaldin kuvakieltä ajankohdan historiallista natinaa vasten.  Muutos oli niin suuri että se tuntui kauan etukäteen.

Mutta Sebald kertoo myöhäisestä yöhetkestä taiteilijaveljesten Barthel ja Sebald Behamin kanssa kun Grünewald oli ratsastamassa työasioissaan Windsheimiin:

”Heidän kävellessään myöhään  yöhön
vielä värittömillä pelloilla veljekset kertoivat
Nürnbergissä oleskelleesta Thomas Müntzeristä,
joka oli hiljan mennyt Svaabian kautta Elsassiin,
Sveitsiin ja Schwarzwaldiin valmistelemaan kansannousua.
Sillä pasuunoista kuudes
on nyt huudossa ja kirjainparka
on päästettävä pedon kidasta.”
(W.G. Sebald: Luonnon mukaan, VII, s.31)

Koppelo, Metso ja korpimetso

Olin taas matkalla. Olen ollut vähän väliä Tampereella suurimman osan elämääni. En asunut kaikkiaan kuin muutaman vuoden, mutta se on säilynyt tuttuna kaikesta huolimatta. Sielläkin rakennetaan. Olen nuorena kulkenut rautatieasemalta yliopistolle ja sieltä rinnettä alas Verkatehtaan vieritse Haarlan palatsin ohi Hämeenkadulle ja sieltä Siilinkarin kahvilaan tai Leivonpesään ja siitä kirjastoon hakemaan kirjoja (kirjasto on vaihtanut paikka, talo kyllä vielä on, mutta se on nyt jonkinlainen nuorisokeskus, sillä on nimikin, mutta en muista sitä), sitten kämpille jos onnistun välttämään Tillikan, kämppä oli Hämeenpuistossa. Siitä pääsisi nyt suoraan vastapäätä uuteen kaupunginkirjastoon, Metsoon, joka on hieno paikka, edelleen, vaikka se Muumilaakso ei ole enää kellarissa. Muumilaakso tuli paljon 1960-luvun jälkeen.

Vanhasta muistista oikaisen Keskustorin läpi Kauppakadulle. Sinne taakse jää vanhankirkon varjoon entinen kirjasto. Sen edessä on Aaltosen runoilija ja muusa. Hämeensillalle päin näkyvät Tampereen teatterin valot ja voin muistaa ja kuvitella sisällä kuhinan. Olen ollut siellä teatterissa jo joskus 1950-luvulla äidin kanssa. Muistan Eeva-Kaarina Volasen ja Sakari Puurusen, jotka keskustelivat hänen kanssaan. Minä sain rauhassa katsella heitä. Aikuiset harvemmin kiinnittivät huomiota lapsiin.

Kun tuli sairaalasta kuulo-implanttileikkauksesta toukokuun loppupuolella, ajoin lapseni kanssa oikein autolla, ei ratikalla, TAYSista ja kerroin milloin Kauppakadulla ollut opiskelijatalo oli pystytetty. Se näytti olevan siellä vieläkin. Mentiin Taidemuseoon jossa oli Wäinö Aaltosen töiden näyttely.

En kuullut juuri mitään mitä lapsi sanoi. Piti vähän väliä pysähtyä ja kysyä mitä. Implantti aktivoitiin myöhemmin. Sitten kyllä kuulin heti. Päässä oli reikä ja siinä oli teippi päällä. Pää oli myös kuhmuinen ja on edelleen. Mutta nyt on paljon myöhemmin, silloin olivat vasta vaaleanvihreät lehdet lehdet siinä taidemuseon pensaissa. Linnut metelöivät.  Mentiin takaisin melkein samaa reittiä ja näytin lapselle sen runoilija ja muusa-veistoksen oikeassa koossa. Wäinö Aaltonen taisi dominoida julkista veistotaidetta Suomessa silloin 1930-50-luvuilla.

Nyt olin Tampereella pitkän ja sateisen päivän. Kun käyn säädöissä TAYSissa, lähden sieltä Tampereen uuteen kirjastoon Metsoon. Siellä on hieno lehtilukusali ja hiljaista kahinaa. Tuli sateenvarjopäivä kun aamulla kävelin junaan eikä pää saa kastua. Tulin katsoneeksi tarkkaan ikkunoita Kauppakadulla koska olin nähnyt jutun jonkun vanhemman kauniin talon remontista sillä kadulla. En muistanut mikä talo se oli, semmoinen jugend-talo, 4-5 -kerroksinen.

Mutta yhtä kaunis, mutta vähemmän koristeltu oli siinä niillä main. Satuin lukemaan Kauppakadulla olevasta galleriasta. Kritiikit ovat vähentyneet, maininta oli verkossa. Siinä kerrottiin että siellä oleva näyttely on juuri sinä päivänä viimeistä päivää auki vai oliko se seuraavana päivänä.  Galleria oli nimeltään Koppelo.

Se oli pikkuinen näyttelytila, joka jatkui kitiseviä ja natisevia portaita yläkertaan. Käsitin että galleria oli onkinut seinilleen lahjakkaat kaksi Jaanaa: Tuomiston ja Kankaan. Oli hieno pysähdys! En ehtinyt Metsoon, mutta pysähdys virkisti. Maalareiden värimaailmassa oli mielestäni ehdottomasti jotain samankaltaista kuin Inari Krohnin töissä. Niitä muistan katsoneeni pitkään ja hartaasti joskus vuosia sitten Kaustisen kamarimusiikkifestivaaleilla.

Krohnit olivat koulun näyttämötilan seinillä. Onkohan niitä kamarimusiikkifestareita enää? Kaustisilla asui tuttujakin, joita sillä lailla näki kerran vuodessa. En muista kuulleeni radiossakaan enää Kokkolan konsertteja.

Näyttelyn valvoja ei osannut sanoa kuinka vanha talo on, mutta ne puuportaat olivat todella vanhat. Talo vaikutti rapatulta tiilitalolta. Kyllä se reilun toistasataa vuotta vanha on varmasti. Gallerian nimi on Koppelo. Yritin ottaa kuvaa, mutta kamera väitti että oli liian pimeä.

Kun ratikka tuli, Tampere ei näytä edes kovin vanhalta enää. Ratikka teki kaupungista ehdottomasti arvokkaamman. Ja mukavamman. Aiemmin kesällä huomasin että kadun varrella oli ravintoloita ja niiden edessä oli pöytiä ja tuoleja joissa istui ihmisiä aivan kuin olisi jossain etelän kaupungissa. Ehkä se johtui kuumasta kesästä.  Ja ehkä ihmisillä oli kesäloma.  Ehkä ihmisten pitää ylipäänsä istua ulkoilmakahviloissa, jos ilmat kerran alkavat muuttua trooppisiksi?

Katsoin rannekelloani ja tajusin että on mentävä asemalle. Jalat olivat kipeät, niin kuin ne sateella ovat, mutta siitä selviää ainakin osaksi niin että vetää selkänsä suoraksi eikä purista sitä sateenvarjon sankaa niin kuin se olisi pelastusrengas.

Pidän siitä, että voi istua aseman penkillä tosikorkean katon alla ja seurata näyttöä jossa kerrottiin Riihimäelle jumiutuneista junista ja vetureiden vaihdosta. Melkein aina joku juna on myöhässä tai rikki. Mutta ihmiset ovat matkalla ja väistämättä eivät ole kiinni missään. Minullakin on vain reppuni ja matkalippu taskussa. Odottaminen on vapaata oloa.

Yhden tutun taiteilijan näköinen nainen istui siihen viereen ja kaivoi kassistaan oikein tuhdin salaattiastian ja rupesi antaumuksellisesti syömään. Olin syönyt voileivän Siilinkarilla, joten en kadehtinut. Taidat olla nälkäinen? Mmm, vastasi nainen ja kysyi haluanko vähän. Se pikkuinen ja laiha nainen söi sen kokonaan. Oli ollut Tampereella kokouksessa ja sitten menossa takaisin Helsinkiin. Kysyin häneltä kummassa paikassa hän asuu mieluummin, Tampereella vai Helsingissä. Tampereella kuulemma. Samaa mieltä. Mutta ovat ne aika erilaiset.

Viikonloppuna Tammerkoski oli tyhjätty vedestä. Oli kuva lehdessä. Kertoivat että siellä on pohjaa tarkistelemassa muutama arkeologi. Lehdessä ei näkynyt kuin pyörien ja skuuttien raatoja. Pariisissako se oli, jossa skuutit on kielletty?  Suomessa ei ole taidettu kieltää missään. Ne ovat todella vaarallisia huonokuuloisille ihmisille.

En kuule niitä nytkään, niiden suhahdus hukkuu melkein tyystin raivoavien yksityisautojen meluun. Olen ensimmäistä kertaa tajunnut, että normaalikuuloisten maailma on hirveän stressaava. Kärsin päänsärystä jatkuvasti, jos en yksinkertaisesti pane kuulokojeita pois päältä, kun on lähdettävä kaupungille. Täällä tulin asumaan lähelle aseman puistoa, mutta kaupunginisät olivat jo ehtineet saada piirretyksi reitin läpiajokadulle aivan asumani talon vierestä.

Kun soitin jollekin byrokraatille aiheesta, hän kertoi että hän jää eläkkeelle vuoden lopussa ja nyt läpiajokatu on päätetty, joten elämäntyö tuli tehdyksi. Virkamiehillä on on omituisia haluja niilläkin. Vaikka ei Vaasakaan ole huono kaupunki, täällä on hyvä kirjasto, uimahalli ja merenranta lisäksi.

Ai niin. Jossain Isonkyrön suljetun aseman lähettyvillä juna odotti vastaantulevaa, etelään menevää junaa. Silmäkulmastani näin jotain liikettä ruohikolla siinä muutaman metrin päässä. Siinä oli metso ja se tuijotti minua. Olin varmaan ainut, joka huomasi sen, tumman ison linnun. Katsokaa vaikka von Wrightin maalauksia: siinä on se korpimetso komeudessaan. Se katsoi ensin, en minä.  

En olisi huomannut sitä ellei sillä ollut tulipunaisina hohtavia silmiä. Se ei ollut tavallinen metso vaan teeren ja metson sekoitus. Tunsin että minua katsotaan. Niillä on nyt jo lisää poikasia kaikilla, mutta semmoinen tiedonsirpale oli von Wright-kirjassa, että korpimetsot eivät ehkä pysty tekemään poikasia.

Oli kyllä matka: gallerian nimi oli Koppelo ja tulisilmäinen korpimetso tuijotti radan vierestä. Ei siinä junia aseman vuoksi enää pysähdy. Linnut saavat olla. Tuskin siinä lähellä enää juuri ketään asuukaan. Ihmiset tarvitsevat toisiaan, mutta se korpimetso näytti yksinäiseltä.