8.5.21

Euripides V

Turvananojat, suom. Liisa Kaski.
”Ensiesitys Ateenassa vuosien 424 ja 420 välillä, luultavimmin 423 eaa. Suomennos perustuu Christopher Collardin toimittamaan kreikankieliseen editioon. Sulkeissa olevat näyttämöohjeet ovat suomentajan tulkintoja, jotka pohjaavat alkutekstin antamiin vihjeisiin ja klassisen tragedian esityskonventioihin.”



Foinikian naisten ja Turvananojien tarina liittyy Theeban sotaan, jossa Theeban kuningas Oidipuksen pojat Polyneikes ja Eteokles taistelivat vallasta (ks.edellinen blogitekstini). Kumpikin kuoli ja myös heidän äitinsä Iokaste syöksyi miekkaan taistelun lopuksi. Sotajoukko tuli Polyneikeen ja Argoksen kuninkaan Adrastoksen kanssa valtaamaan Theebaa.

Nyt on jälkiselvittelyjen aika. Theeba ei suostu luovuttamaan kuolleita sotilaita Argokseen haudattavaksi.

Kuolleita kohtaan kaikki tunnistavat häpeällisen käytöksen. Kuolleita pitää kunnioittaa niin että haudataan oikein ja kotikaupungissa. Nyt ruumiit on jätetty taistelukentällä eläinten raadeltaviksi.  Ja ne ovat siellä Theebassa.

Kuningatar-äiti  Aithra on ateenalaiseen tapaan tullut Eleusiksen uhrilehtoon (Eleusiin lehdot ja niityt, joista puhuttiin historiankirjoissa!) uhraamaan Demeterille, jolta pyydetään hyvää vuodentuloa. Eleusis sijaitsee lähellä Ateenaa ja löytyy kartalta.

Näytelmässä on paljon henkilöitä. Näytelmän eräänlaisina näyttämöohjaajina toimivat airuet, mutta myös sanansaattaja (luulin että ne ovat yksi ja sama toimi tai tehtävä). Argoksessa kaatuneiden äidit ovat tulleet pyytämään apua, että saisivat kuolleet kotimaahan, kuoron muodostavat argoslaiset naiset ja sitten myös argoslaiset isänsä menettäneet pojat.

Mukana on Aithran poika Theseus, Ateenan kuningas.  Yhtenä henkilönä on myös Ateenan suojelusjumalatar Pallas Athene.

Paikka on Demeterin pyhäkköalueen edusta. Esitykset olivat Ateenan Dionysia-festivaaleilla, joka on Dionysos-jumalalle omistettu, mutta sitten kerrotaan Demeterin temppelin tapahtumista, näyttämöllä on näkyvissä Demeterille uhrauspaikka. Varmasti yleisö on miettinyt, miten Dionysos, Demeter ja Ateenan jumalatar Athene ovat sopineet yhteen ja samaan näytelmään. He kuitenkin merkitsevät eri asioita.

Temperamentista on tietysti kyse aina, sanotaan että se on syntymässä saatu, mutta on mietittävä miten ja millaisiin perheisiin he ovat syntyneet. Olympolaiset ovat jumalolentojen ylhäisöä ja silti tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Ei heidän ominaisuuksistaan puutu raivoa tai yltiöpäisyyttä tai tyhmänylpeyttäkään, väitetään että Pallas Athene on viisas ja oikeamielinen. Mahtoiko olla?

Theebassa kaatui rohkea sotilas nimeltä Kapaneus, johon Zeus iski salamalla, kun hän oli kiipeämässä tikkailla Theeban muurin yli. Turvananojien yhtenä henkilönä on hänen leskensä Euadne. Näytelmässä on paljon henkilöitä ja se on hyvin tiiviisti rakennettu näytelmä. Riippuu tietenkin ohjaajista, näyttelijöistä, musiikista ja tanssista millainen olisi lopputulos.  Mutta: kyllä minä mietin ankarasti miten koko väkimäärä on onnistuttu käsittelemään, kun roolinäyttelijöitä on vain kolme. Ynnä airuet ja kuorot.

Jostain syystä näitä kumpaakaan Euripideen Theeban sotaan liittyvää näytelmää ei ole esitetty Suomessa.  Eivät antiikin näytelmät ole muutenkaan kovin paljon olleet esillä.

Todennäköisesti Dionysia -festivaaleja ei voi verrata siihen miten Euroopan teattereissa kreikkalaisia klassikoita on sittemmin esitetty. Ehkä Foinikian naiset ja Turvananojat onkin esitetty joskus noissa alkuperäisissä paikoissa peräkkäin?

Aithra kertoo ajatuksistaan yleisölle:

"Nuo lehvät sitovat sitomatta, tässä odotan
Demeterin ja Tytön tahrattoman lieden äärellä,
jumalkaksikon edessä, säälien harmaapäisiä äitejä
jotka nyt ovat poikiaan vailla − ja kunnioituksesta
pyhiä lehviä kohtaan. Airueni on mennyt Ateenaan
kutsumaan Theseuksen tänne, niin että hän joko
vapauttaisi Eleusiin maan tästä tuskasta
tai tekemällä jotakin jumalille otollista
lunastaisi anojien langettaman pakon.
Järkevän naisen sopii näet hoitaa kaikki miesten kautta.

Kuoro (laulaen):
Minä pyydän ja anon, vanha rouva
heittäydyn jalkoihin, vanhoilla huulilla rukous
vapauta lapsemme
            lakia vailla lakastuneet ruumiit jätettiin
jäsenet irrottavaan surmaan, vuorten petojen kitaan."

Tuossa kuorona ovat kaatuneiden sotilaiden äidit. Se ilmaistaan sitten, mikä sai Aithran pyytämään poikaansa puuttumaan asiaan ja auttamaan argoslaisia. Alkukohtauksessa on myös Argoksen kuningas Adrastos, mukanaan Argoksessa kaatuneiden sotilaiden poikia, jotka myös toimivat kuorona. Adrastos on vähän kauempana naisista mutta läsnä. Sotilaiden asiaankuuluva hautaus on myös kuninkaan asia, vaikka hän hävisi sodan eikä voi siis käyttää voimaa ruumiiden hakemiseen. Mutta hän seisoo sivussa.

Tässä asetelmassa voi huomata sen, miten käynnissä oleva (siis oikeasti, juuri silloin tai juuri äskettäin) Peloponnesolais-sota oli luonut rintamalinjoja kreikkalaisten keskuuteen. Näytelmässä kysymys on Theebaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä, joka päättyi surkeasti. Ehkä kyse on päivänpolttavasta poliittisesta esityksestä, tarvitaan kenties enemmän tukea Ateenalle? Oliko Sparta voitolla?

Kreikan kaupunkivaltiot olivat tietenkin yhteydessä muihin kaupunkeihin, koska kauppaa käytiin ja tietoja maailman menosta vaihdettiin. Mieleen tulee, että jos tämä onkin uutiskatsaus, jossa kerrotaan ulkopolitiikasta.

Aithran repliikissä puhutaan Demeteristä ja Tytöstä. Tytön nimi on Persefone, mutta hänestä käytetään monia nimityksiä, yksi on Korē joka tarkoittaa tyttöä tai neitoa. Tyttö oli joutunut kadoksiin ja äiti löysi kadonneen Manalasta. Demeteriin liittyy kaksi nimeä: pyroforos (vehnänkantaja) ja pyrforos (tulenkantaja), (koska hän tarvitsi soihdun etsiessään tytärtään Manalasta). Tulin ajatelleeksi maan jumalatarta myös peltojen kulottajana. Ja sitten: tiesiväthän kreikkalaiset että manner järisee ja liikkuu ja tulivuoret syöksevät laavaa ja tuhkaa.  Tulivuoren purkaukset tekivät maan hedelmälliseksi.  

Kaupunkivaltioissa oli sääntöjä siitä, kuka saa asettua turvananojana, siis pakolaisena, kaupunkiin ja kuka taas on käännytettävä pois.  Siihen liittyy tietenkin politiikka ja anojilla puolestaan on hätä. Theseus  torjuu aluksi turvananojien pyynnön, sitten Argoksen äitien kuoro vetoaa vielä Theseukseen:

Kuoro (siirtyy Aithran ympäriltä Theseuksen puoleen):

"Theseus, äitisi Aithran isä oli Pittheus,
Pelopsin poika. Ja Pelopsin maasta isiltämme
me olemme perineet saman veren. Mitä oikein aiot?
Petät kaiken tämän, heität ulos vanhat naiset
antamatta heille mitään siitä mitä piti? Älä tee sitä!
Villipedollakin on turvansa kivenkolossa, orjalla
jumalten alttarit, ja kaupunki kyyristyy toisen puoleen
kun talvimyrsky riehuu. Sillä kuolevaisten kesken
ei ole onnea, joka kestäisi loppuun saakka."

Kun Theseus uskoo äitiään viimein. Sitten näyttämölle tulee theebalaisten airut joka pyytää saada tavata Ateenan tyrannia. Onkohan Euleusiin temppelin lähellä on kulkenut vakoojia, jotka ovat tietoisia turvananojista? Ehkä kreikkalaisten, helleenien, keskuudessa pakolaisuuteen on suhtauduttu samalla tavalla. Airuen viesti kohdistuu lopulta siihen, että Adrastos, Argoksen kuningas ei ole tervetullut lähellekään Theebaa. Ehkä Demeterin temppelin alue on ollut kaikkien valtioiden kansalaisten käytössä tasa-arvoisesti? Oletan että maan jumalattarelle uhraaminen on ollut valtioiden kalentereissa.

Theseus vetoaa perinnäistapoihin. Helleenien säännöt eivät anna lupaa jättää taisteluissakaan kuolleita ihmisiä kentälle ilman hautausrituaaleja. Sen vuoksi näitä turvananojia ei pidä lähettää tiehensä.

Näytelmässä on paljon itkua. Argoslaiset turvananojat itkevät. Heillä on oliivinlehtiä, joihin on sidottu valkoisia nauhoja. Myös Aithra, Theseuksen äiti itkee.  Itku on naisten työtä, se on heidän ponoksensa. Miehillä on taas omanlaisensa ponos, orjilla omanlaisensa. Tunne-elämän rekisterit seuraavat kunkin ihmisen yhteiskunnallista statusta?  

Ponoksesta puhutaan viitteessä. Ne kannattaa lukea heti kun tekstissä ovat, koska usein on repliikit tai laulut sisältävät asioita, joiden merkitys ei ole enää sama nykyään.  Seuraavaksi tulee hautajaisrituaaleja. Ne ovat tärkeitä, koska teatteri on kansojen rituaaleista syntynyt.

Kun ruumiita kannetaan lehtoon, alkavat roolihenkilöt ja kuorot laulaa:
”Adrastos (laulaen)
    Tässä on −
Kuoro (laulaen)
                               − liikaa, liikaa murheiden taakkaa!
Adrastos (laulaen)
             Ai ai, ai ai.
Kuoro (laulaen)
                              Etkö meitä äitejä itke?
Adrastos (laulaen)
             Kuulettehan te −
Kuoro (laulaen)
                             − sinä huokaat molempien tuskaa.”

Tässä esitetään näyttämöllä vanhaa hautajaisrituaalia. Ruumiit on poltettava ensin, sitten äidit saavat poikiensa luut hautaamista varten. Kapaneuksen ruumis, siis hänen, jonka Zeus löi salamalla, pannaan erilliseen rovioon. Hänen vaimonsa Euadne syöksyy samaan rovioon, vaikka hänen isänsä Ifis yrittää pysäyttää nuoren naisen. Dramaattinen kohtaus. Ehkä juuri tämän Theebassa kaatuneen miehen leski koki erityisen velvoittavana kuolla myös. Vai oliko hän surusta järjiltään? Zeus on ylijumala, jotain hänen puuttumisensa sodan kulkuun merkitsi kuitenkin. Zeus vielä katsoi asiakseen tappaa Kapaneuksen erityisen näyttävästi, salamalla.

Sitten kaatuneiden sotilaiden pojat jo tulevat kantaen isiensä tuhkauurnia. Theseus jää näyttämölle ja Pallas Athene ilmestyy. Athene vaatii Theseusta suorittamaan vielä uhrin. Sitten hän kääntyy poikien puoleen ja käskee heitä muistamaan mitä tapahtui ja kostamaan isiensä kuoleman kun aikuistuvat. Ja mitä sitten kostosta seuraa?


Liisa Kaski: Eleusiin naiset ja tehtävänä demokratia.
Tietenkin näytelmä kannattaa lukea ensin (ja tätä edeltävä Foinikian naiset) ja heti perään tämä essee, joka laajentaa huomattavasti meidän 2500 vuotta myöhemmin ilmestyneiden ihmisten käsitystä ihmiskunnan kulttuurista. Ihmiskulttuurilla on pitkät juuret.

Ehkä uuden suomennoksen myötä tulee uusia tulkintoja teattereihin. Minulla on ollut pari vuotta työpöydällä tädiltä saamani Euripideen Medeia. Sen suomentaja on Otto Manninen, ja se on ilmestynyt WSOYn Klassillisessa sarjassa No 2 vuonna 1949. Mitallista runoutta, mutta onneksi ei ole ainut mitallinen opus jota olen tavaillut. Lapsuudessani ja nuoruudessani ei muuta ollutkaan.  

Mutta tässä suomentajan valitsemia mottoja, Miller ja Aiskhylos:
Eleusiissa huomaa, ellei sitä ole aikaisemmin huomannut, ettei pelastus ole siinä että sopeutuu maailmaan joka on mieletön. Eleusiissa sopeutuu kosmokseen. Ulospäin näyttää siltä kuin se olisi särkynyt, hajonnut murentuneen menneisyyden mukana; itse asiassa Eleusis on jatkuvasti koskematon ja me olemme särkyneet, hajonneet, me murennumme tomuksi. Eleusis elää, elää ikuisesti kuolevan maailman keskellä.
Henry Miller: Marussin kolossi, suom. Pentti Saarikoski 1962
 

Kiire on, kalmo jo mätänee.
Aiskhylos: Eleusiin miehet,  fragmentti 53a. Teoksessa Radt  1985, suomennos Liisa Kaski

24.4.21

Euripides IV

Foinikian naiset
Suom. Liisa Kaski. Ensiesitys Ateena 411, 410 tai 409 eaa.
(Suomennos perustuu Donald J. Mastronardan alkukieliseen editioon. Näyttämöohjeet kääntäjän tulkintoja alkutekstin vihjeiden ja esitystradition mukaan.)

On syntynyt vähän lihavampi riita Theeban kuninkuudesta. Oidipuksen pojat olivat sopineet hallitsevansa vuorovuosin sen jälkeen kun kuningas Oidipus oli suljettu talon kellariin. Mutta Eteokles ei tahtonutkaan luopua vuoden jälkeen vallastaan ja Polyneikes lähti maanpakoon Argokseen. Hän meni naimisiin kuninkaan tyttären kanssa ja lähti sitten kuninkaan joukkojen kanssa sotaan Theebaa vastaan. 



Tämä on siis alkutilanne. Näytelmän aika on noin sukupolvi ennen Troijan sotaa. Tässä pieni  otos näytelmän alkupuolelta, jossa esitetään tilanne. Repliikki esitetään laulaen:

Antigone: ( laulaen)
   " I-oo! Hekate valtiatar
        Leton  tytär, vaskisena välkehtii
            tasanko kokonaan."

Antigone katsoo: Argoksen joukot näkyvät jo. Kotiopettaja selittää kuka on kuka Argoksen joukossa. Antigone tahtoo nähdä Polyneikeen, veljensä. Lasten äiti Iokaste on järjestänyt aselevon.

Antigone: (laulaen)   
"Selene, Auringon kirkasvöinen tytär/ kuunkehrän kultainen loito/ miten tyyni ja hillitty on tutkain hänen kädessään/ kun hän hevosiaan tänne ja tuonne käännellen ohjaa."

Selene on kuun jumalatar, tässä kytkös Hekateen. Hekate on Hesiodoksen mukaan kahden titaanin, nimeltään Persēs ja Asteriē, tytär. Hekaten äidin sisar oli  edellä mainittu Leto. Tämä keskustelu on täynnä nimiä. Yhtä lailla puhutaan sotilaista kuin jumalista, jotka ilmeisesti eivät suoraan ohjaa taisteluun ryhtyviä, mutta joille on uhrattu.  Sodanjumala Ares on hirveän vihainen, ehkä Arekselle ei ole uhrattu tarpeeksi usein? Kuoro saapuu ja laulaa ylistystä Theeballe:
 

"Kahden huipun kallio i-oo!
sinä loistat Dionysoksen tulen valoa
hurmion kielekkeiden yllä
                Köynnös, joka päivästä toiseen
                tihkut viiniä
                 kukinnoista sysäät rypäleisen terttusi."

Seuraa tarina Theeban synnystä. Katsojat jo tietävät. Ei olisi tullut mieleeni, että Io-niminen lehmä päätyisi perustamaan Theeban kaupunkia. Io ui, siis lehmän hahmoisena siinä Inakhos -joessa joka laskee mereen Argoksen kohdalla. Joki on olemassa ja se näkyy kartalla.

Theeba ja Foinikia
Apollon on Delfoin oraakkeli ja hänellä on käsitys Theeban asemasta. Nyt Polyneikes on tullut sinne Argoksen kuninkaan sotajoukkojen kanssa ja veli Eteokles hallitsee kuninkaana Theebassa. Pojille tuli riita Theeban hallinnasta sen jälkeen kun isä Oidipus oli heitetty sokeana palatsin kellariin. Tyttäristä läsnä on Antigone. Arkeologit ovat löytäneet esineistöä kaivauksissa, niiden mukaan yhteys Theeban ja Foinikian välillä on ollut todellinen.

Io ja Kadmos-lohikäärme tekivät poikasia, jotka tulivat eloon sen jälkeen kun lohikäärmeen hampaat oli kylvetty maahan. Ensin vain lohikäärme piti tappaa (se kyllä heräsi heti eloon kallion sisällä ja elämöi siellä). Sillä tavalla theebalaiset ovat syntyneet. Mutta samat Io ja Kadmos ovat myös Foinikian perustamisen takana. Minkä tahansa Theebaa tai Tyyrosta tai Argosta käsittelevän näytelmän esitys oli helppo juttu, yleisö on tuntenut tarinat. Samat jumalat heillä oli. Ja titaanitkin olivat Olympoksen asukkeja. Teiresias oli Oidipuksen tarinassa se paimenen asussa oleva noita joka tunnisti Oidipuksen paksuista jaloistaan. Olivatko noidatkin Olympoksen asukkaita?

Lasten äiti Iokaste yrittää saada Polyneikesin puhutuksi ympäri. Iokaste esittää voimakkaan vetoomuksen rauhan puolesta. Mukana on myös Eteokles. Kuoro on kommentoimassa. Iokaste laulaa. Tekstissä ei välttämättä ole esitysohjetta ja suomentaja on ratkaissut asian niin, että laulamalla esitetyt kohdat ovat eri tavalla rivitetyt. Juuri ennen kuin pojat lopullisesti päättävät vihollisuuksien jatkumisesta, he puhuvat vihaisesti toistensa kanssa.

Ennen kuin sotiminen alkaa, senhetkinen kuningas Eteokles vielä antaa määräyksiä Iokaste- äidin veljelle  Kreonille:


”Yksi on enää tekemättä: kysyä Teiresiaalta, lintujen lukijalta, josko hänellä olisi kertoa
jokin oraakkelin suoma lause, Kreon,
lähetän poikasi hakemaan tietäjän tänne. Sen pojan jolla on isäsi nimi, Menoikeus.
Sinun kanssasihan Teiresias ryhtyy puheisiin
mielellään - minua hän paheksuu, koska
olen moittinut ennustaitoa hänen edessään. ”

Iokasteella ja Oidipuksella on lapsia: pojat Eteokles ja Polyneikes ynnä tyttäret Hismene ja Antigone, Hismene ei ole tässä läsnä.

Pitkässä äidinmonologissaan Iokaste  suree ettei voinut osallistua Polyneikeen häärituaaliin, johon kuuluu veden kantaminen morsiamelle. Polyneikes on ollut naimisissa jo jonkin aikaa. Argos ei ollut kovin kaukana, mutta kun elettiin sotien aikaa niin politiikka vaikutti tietenkin jokaiseen kaupunkivaltioon.

Tämän kohdan viitteessä selitetään, että Theeba ei ole innostunut uudesta perheenjäsenestä, joka on Argosin kuninkaan Adrastoksen tytär. Polyneikes taas tuntee olleensa pakolainen. Viitteessä kerrotaan termistä nimeltä parrēsia eli pakolaisella ei ole oikeutta käyttää puhevaltaa kansankokouksessa. Mutta sitä oikeutta ei ole myöskään orjilla eikä naisilla. Polyneikes sanoo äidilleen, joka yrittää sovitella veljesten välejä:


”Iät ja ajat on toisteltu, mutta sanon silti:
omaisuutta ihminen eniten arvostaa,
varallisuudella on suurin valta ihmisten kesken.
Sitä varten olen tullut tänne luvuttoman keihäsjoukon kanssa.
Sillä köyhänä ei jalosyntyinen mies ole yhtään mitään.”

Tässä Euripides kirjoittaa demokratian olemuksesta. Hän on tarkoituksenaan on avata ihmisten silmiä sille että yhteiskunta ei ole valmis, vaikka sitä kutsuttaisiinkin demokratiaksi. Lukijan ei ole pakko tietää antiikin Kreikasta ja itäisen Välimeren kaupunkivaltioista: kyse ihmisoikeuksista, joita joko on tai ei ole niin kuin nykyäänkin.

Poikien äiti puhuu myös Eteokleelle, joka kieltäytyy antamasta veljelleen Polyneikeelle hänen osaansa kuninkuudesta:


”Eteokles, poikani, ei vanhuudessa kaikki ole kurjaa:
kokemus antaa sanat puhua nuoria viisaammin.
Miksi sinä tavoittelet jumalista pahinta,
Kunnianhimoa kyltymätöntä? Lapseni älä!
Se jumalatar on oikeutta vailla! Moneen taloon
ja hyvän onnen kaupunkiin hän on tullut
ja lähtenyt vasta tuhottuaan palvojansa.”

Tässä käsite on filotimia, joka kääntyy vähän hankalasti. Viitteen mukaan kunnianhimo ei ole läheskään aina positiivinen antiikin Kreikassa.  Iokasteen ja poikien välinen keskustelu saa synkän käänteen, kun Kreonin poika joutuu vaaraan. Euripides käyttää tekijänä ja alkuunpanijana tässä Teiresiasta. Tietäjä tahtoo Menoikeus-pojan uhriksi, että Theeba voittaisi sodassa. Syyt vaikuttavat hämäriltä. 1. Kuka on Teiresias? 2. Miksi hän tahtoo sotaa? 3. Miksi on tapettava Kreonin lapsi?  

Teiresias siis vaatii ihmisuhria kun sota olisi vältettävissä neuvotellen. Rauhanneuvotteluissa oli läsnä vain kaksi kuninkaanpoikaa ja heidän äitinsä. Tässä käänteessä olen tajuavinani Euripideen puolustavan järjen käyttöä taikauskon sijaan.

Kohdan ymmärtämiseksi on tutkittava antiikin kulttuuria.  Historiankirjoissa on kyllä kuvauksia olympolaisista jumalista ja  niiden kaltaisista olioista. Paras tuntemani lähde on Robert Graves’s systemaattinen esitys kirjoissa Greek Myths I ja II. Se on hyvä kirjapari senkin takia että siihen uppoutuu viikoiksi, kuukausiksi ja vuosiksi, jos tahtoo tietää ja ymmärtää. Kirjojen löytämisestä ei ole valitettavasti takeita. Suomeksi sitä ei ole käännetty.

Jumaluudet olivat sekä siunaus että kirous poliitikoille. Joskus populistit voittivat, joskus eivät.

Ilmenee että pojan isä, Iokasteen veli Kreon on yksi niistä lohikäärmeen hampaista, joista tuli Theeban perustajia. Kiukkuinen sodanjumala Ares ei pidä lohikäärmeestä? Ares olisi tyytyväinen jos Menoikeus tapetaan. Ares on raukkamainen jumala.

Menoikeus päättää itse uhrautua Theeban hyväksi. Lohikäärme alkoi todennäköisesti silloin metelöidä siellä kalliokammiossaan.

Menoikeus:
”Ei, kautta Zeuksen tähtisen taivaan
ja veripunaisen Areen, joka kerran asetti
mullasta nousseet kylvetyt miehet maan
herroiksi! Minä menen, valutan teuraani
muurien korkeimmalta harjalta käärmeen
yönmustaan luolaan, jonne ennustaja sen määräsi
ja vapautan tämän maan. Olen puhunut.”

Seuraa pitkä kohtaus jossa sanansaattaja kertoo miten taistelu etenee. Iokaste kuuntelee. Kuoro selvittää myös Sanansaattajana, mitä sotilaita siinä käytetään. Lukija saa tietää että hopliitit ovat Kreikan kaupunkivaltioiden aseistettua jalkaväkeä, niitä miehiä, jotka eivät voi pitää hevosta, mutta joilla on varaa haarniskaan.

Taistelun kuvauksessa on paljon viitteitä. Antiikin katsojat tiesivät mikä on mitä. Mutta tekstiä lukeva 2500 vuotta myöhemmin tarvitsee viitteitä ymmärtääkseen mitä tarkoitetaan.

Kuorona toimii Sanansaattaja joka kertoo Iokasteelle mitä taistelukentällä tapahtuu. Lopussa taistelevat veljet ja tappavat toisensa ja Iokaste syöksyy miekkaan myös. Loppu on yksinkertainen ja verinen. En muista lukeneeni mistään näin suorasukaisesti veristä kertomusta. Euripides on kirjoittanut näytelmän puhuakseen rauhan puolesta. Kellarista nousee kuningas Oidipus:


” Oi kuulun isänmaani kansalaiset, katsokaa: tässä Oidipus
joka ymmärsi maineikkaat arvoitukset, miehistä suurin
− minä joka yksin taltutin Sfinksin verentahriman vallan
nyt itse ilman kunniaa joudun kurja ajetuksi maasta pois.
Vaan miksipä tätä itken ja turhaan valitan? Kuolevaisen
on kannettava se pakko mikä jumalilta tulee.”

Kuoro toivottaa yleisölle parempaa elämää:


”Oi suuri pyhä Nike, ohjaa
minun elämääni äläkä lakkaa
seppelöimästä voitoin.”

On siis vielä selvitettävä kuka oli Nike. Ei ainakaan mikään urheiluväline-brändi.


”Maan kiroista veljessotaan”
Sitten on vielä suomentaja Liisa Kasken essee.  Essee selvittää tekstissä olevien  viitteiden lisäksi sekä näytelmän esitystraditiota että esityksen runomittaa ja sen muuttumista. Kaski on ottanut huomioon laulamalla ja musiikin kanssa kerrottuja repliikkejä.

Itse tarina on kerrottu myös muissa näytelmissä moneen kertaan. Theeban mytologiaa avataan enemmän ja siitä alkaa tulla selvää. Suomentajalla on ollut myös näytelmätekstiin liittyvä melkoinen urakka: on täytynyt selvittää myös mitkä tekstin kohdat ovat olleet nk. interpolaatiota eli myöhempiä lisäyksiä. Antiikin näytelmät ansaitsevat tulla suomennetuiksi mahdollisimman autenttisina. Mutta opuksen suomi on hyvää!

17.4.21

Euripides III

Väliaika


Eilisen uimahallireissun jälkeisessä hyvässä olossa: voi vain nojautua taaksepäin ja miettiä mitä tuli toissapäivänä nähdyksi. Marssin päämäärätietoisesti kaupungin läpi tarkoituksena katsoa Kuntsin kokoelmia. Siitä tuli eräänlainen interludum, leikki on keskeytettävä vähäksi aikaa.

Aurinko paistoi ja lokit kiljuivat. Yleensä sanotaan että ne kirkuvat, mutta ehkä niitä oli siinä museorannassa sen verran paljon että siitä tuli lähinnä kakofoniaa.  Runoilijat puhuvat lokin kirkumisesta. Linnun kirkaisu, sanoi joskus ehkä Marja-Liisa Vartio. Voi tietenkin olla että sekoitin sen proosateokseen nimeltä ”Hänen olivat linnut”. Siinä kävellessä kevätvalossa, joka ei ole suoraa, koska ilmassa on pölyä ja siitepölyä, pölyä joka tapauksessa. Kävely tähän aikaan vuodesta ei ole niin reipastuttava kuin on talvella ja on sitten myöhemmin kesällä. 

 

Jostain syystä lämpö nostaa pölyn ilmaan taas. Nyt olisi hyvä  lämpötila. Talvihiekoituksesta jäänyt pöly kiertelee. Saisi sataa kunnolla.




Ismo Kajanderin teos on yksi monista jonka muistin. Siinä on sankarivainajan seppele ja kuva sotilaasta. Sotilaan pääksi on osunut pojan lakkiaiskuva: samanikäisen pojan ylioppilaskuva. Siinä on kertomus aikakauden muutoksesta. Historiaan mahtuu saranoita. Tämä oli tietenkin 1960-luvulta. Minulla on sellainen mielikuva, että tästä Kajanderin teoksesta kyllä keskusteltiin.

Mutta näyttelyssä, jossa on esillä osa Kuntsin kokoelmista on paljon tuttuja. Olen kasvanut yhdessä muun muassa suomalaisen kuvataiteen modernismin kanssa.    

Löysin Nietzschen opuksen nimeltä ”Tragedian synty”, se oli pdf-muodossa jollain saitilla, J.A. Hollon suomennos. Kuvittelin että en ole käynyt läpi näitä antiikin juttuja kuin joskus muinoin tenteissä, mutta näyttää siltä että olen lukenut enemmän kuin olen tiennyt. Tämä Nietsche oli minulle tuttu tapaus. Ja tässä on  viittaus juuri tuohon opukseen, vaikka siitä ei ole sanottukaan:

Weltall kohoaa, lepakko ääretön,
kauheat siivet, joita koskaan ei mitata,
poimuissaan armeijat, keihäsmetsä,
maine ja kunnia ja uskonnolliset kulkutaudit.
Welt als Wille und Vorstellung
Die Welt als  Wolle die Welt als Hölle und als
        Verstelltheit
Sudennaamainen nisäkäs  Mahtava piipittäjä
maistanut kaikki taudit kerännyt kaikki lemut
levittää itsensä
saapuu sulaan magmaan.

(Eeva-Liisa Manner: Orfiset laulut, osasto Strontium)

Kävellessäni muistin sen. Siis että tässä on Mannerin käsittelemänä nietzscheläisiä juttuja tuosta opuksesta nimeltä ”Tragedian synty”.  Nähtävästi siitä ei ole olemassa uutta suomennosta. En pidä erityisen huonona J.A. Holloa kyllä. Selvää suomea se on. Ei kaikilla nykysuomen kirjoittajilla ole kielentajua ollenkaan siinä määrin.

Minulla on ollut montakin kaveria jotka ovat sitä mieltä että Nietzsche on runollinen tapaus. Ehkä Manner antaa tuossa runonpätkässä hänestä vähän vielä runollisemman kuvan. Sopii kyllä näihin aikoihin, kun maailmassa raivoaa taas kulkutauti. Minulla on sellainen mielikuva, että Manner olisi suomentanut jotakin Nietzscheä. Wikipedia on kehno sivusto, kun yrittää etsiä suomentajia. Kustantajilla tietenkin on omia tiedostonsa, mutta kustantajat ovat muuttaneet tai lopettaneet.

Eikä Nietzsche ole ollut mitenkään erityisen ollut viime vuosikymmeninä tapetilla. Siksi olen vielä vähän toivorikas. Tämä ei ole logistinen ongelma.  Nyt on katsottava miten Nietzsche ylipäänsä ymmärtänyt antiikin kreikkalaisen tragediarunouden. On mahdollista että aikakausien muutoksista ei enää saa otetta. Nietzsche oli romantiikan ajan perillinen. Niin että mietin Euripidestä ja Nietzscheä, Euroopan kulttuuria.

Mannerin kirja joutui takaisin pölyiseen pieneen runokirjahyllyyn. Olisi käytävä useammin kävelyllä. Toisaalta olisi myös jaksettava lukea paljon enemmän. Kirjan lukeminen edistyy hyppäyksittäin, koska en jaksa istua koko ajan yhdessä paikassa. Kevät tuntuu jo.

Tapasin Kuntsin museossa paljon tuttuja. Suuri osa taitaa olla inaktiivisia, joita ei näyttelyihin enää huolita, tai jo kuolleita. Kuvataiteilijat jaksavat sitätyötä ainoastaan tietyn ajan. Suurin osa ei koskaan pääse niin kutsutusti nauttimaan työnsä hedelmistä. Että siis olisi ollut noin isolla joukolla kunnollinen taiteilijaeläke? Ei tietenkään.  Ja keräilijät ovat rikkaita yksityishenkilöitä, joilla on tuo omituinen harrastus: kuvataide.

Kuntsin kokoelmien taiteilijoista, nyt esillä olevista, ei ollut yhtään outoa tai tuntematonta. Olen käynyt taidenäyttelyissä vuodesta 1954, suunnilleen, joten olen kasvanut yhdessä modernismin kanssa. Ensin näyttelyihin vei äiti ja sen jälkeen kun hän poistui sinne manalaansa lopullisesti, kuljin itse.  

Ymmärrän hyvin senkin että sitten kun taiteilija heittää lusikkansa nurkkaan, niin pitää löytää paikka jossa polttaa se tuotanto. Kukaan ei sitä tarvitse. Jälkikasvun on varustauduttava oikein roviolla, koska semmoisista kodeista joutuu muutama tuhat kirjaakin hävitettäväksi. Moderneja klassikoita ei ole kukaan enää vailla koska se aika meni jo. Antiikin klassikoita taas ei kukaan enää kykene lukemaan koska mitään yhteistä historiaa ei ole.

Samaan aikaan on selvää että nämä historiat on tunnettava. Jos aikoo jatkaa työtä. Kaiken aikaa kuitenkin kuva ihmisyydestä tarkentuu.

Ajattelin pientä Kimmo Kaivannon maalausta, jossa ovat ne lumpeet. Se isompi sininen työ, Tampereen yliopiston yläkerrassa, ei enää viimeksi ollut paikalla. Olikohan se työ mosaiikkia? Niin jotenkin muistan.  Mutta koska hänen työnsä oli omassa yliopistossani, tunsin oloni kotoisaksi. Suurin osa ihmisistä varmaan tuntee itsensä kodittomaksi koko elämän ajan.

Tämä on siis nimeltään interludum. Mannerin Orfisissa lauluissa on Strontiumin jälkeen Postludium. Sen alaotsikkona on:

Hyve on kevyt kuin hius
ja taivas toimii ääneti ja hajutta.

                − Tsetse

En pysty jäljittämään tuota kiinalaista runoilijaa. Ainut, mitä äkkiseltään löytyy on se kärpänen, joka aiheuttaa unitaudin tai jotain vastaavaa. Muutoksia on tapahtunut tavassa translitteroida kiinaa enkä usko että Kiinasta suomentajia on ollut kovin monta. Ei näkynyt tätä runoilijaa myöskään Pertti Niemisen kiinalaisen lyriikan suomennosantologiassa (Veden hohde, vuorten värit. Otava 1987) jossa on kunnioitettava määrä  runoilijoita. On tietysti mahdollista että Tsetse on tässä paikassa Eeva-Liisa Manner itse.

Mutta kun tämä on nyt väliaika, niin se ei johdu tietenkään muusta kuin valon täysin kohtuuttomasta määrästä. On hyvä oppia jälleen tähän kohtuuttomuuteen. Kun niitä fotoneita vielä pari kuukautta sitten joutui mittaamaan yhden käden sormilla, niin nyt ne jo pommittivat otsalle kirjavan aurinkoihottuman.

Että vuodenajat eivät vaihtuisi enää? Yksi ilmastonmuutos-skenaario pohjolaan on jääkauden uusi tuleminen, ties kuinka mones maapallon historian aikana. Interludum, kesken leikin?

11.4.21

Euripides II

Euripides: Alkestis, suom. Tua Korhonen

 
Korhosen essee Alkestiksesta on näytelmän jälkeen. Euripideen käsittely tässä opuksessa aloitetaan kreikkalaisen draaman konkretiasta, näyttämöstä, musiikki-instrumenteista, naamioista (ks. Euripides I). Suomentajan viitteet kertovat sitten yksityiskohtia.

Paikan nimi on Ferai, itäisen Välimeren aluekartta löytyy kirjan kannen sisäsivuilta.  Osa paikoista on vielä paikoillaan, jonkun nimi on voinut muuttua. Voi olla hyödyllistä tietää paikan sijainti, jos tahtoo kulkea kirjailijan maisemassa. Voi myös miettiä, kuinka kauan meni kulkea paikasta toiseen ja mitkä olivat naapurimaat. 

Kuvassa on kreikkalainen rituaalitanssi tai maraton-juoksu. Itse esine on muovipussi Ateenasta tai Delfoista noin 40 vuotta sitten.


Alkestiksen aluksi Apollon ja Thanatos, kaksi jumalaa, väittelevät siitä pitääkö Alkestis luovuttaa Thanatokselle vai suostuisiko hän Apollonin vetoomukseen säästää nuoren naisen henki. Thanatos on Haadeksen jumala.

Admetos on Ferain kuningas. Kun Admetoksen isä, Feres, luovutti asemansa ja tiluksensa pojalleen, niin Apollon suuttui jostain niin kuin jumalilla on tapana, temperamenttisia kun ovat. Jumala vastusti voimallisesti: ellei Admetos suostu, niin hän kuolee ja Apollon ilmoitti milloin. Admetos rupesi miettimään kenet saisi kuolemaan puolestaan. Hänen isänsä kieltäytyi uhrauksesta samoin äitinsä. Mutta nuori vaimo lupasi itsensä Haadekseen Admetoksen puolesta. Vaimon nimi oli Alkestis.

Alkupuolella Ferain miesten kuoro laulaa (tai resitoi):

"Itkekää. Valittakaa. - Oi Ferain maa, sairauden uuvuttamana naisista parhain
viedään maan uumeniin
sysimustaan Haadekseen.”

Onko kysymys metaforasta? Ymmärtääkö yleisö, että Thanatos ei tällä kertaa tappanut Alkestista, vaan sairaus? Ehkä kysymys ei ole edes tarpeen.  Ehkä yleisö käsitti runoilijadramaatikon runoilevan? Nuoret naiset eivät kuole tapellessaan Thanatoksen kanssa, kyllä heihin iskee joku sairaus.

Sitten (Alkestis kuolevana):
” Minun pitää kuolla: ei huomenna eikä ylihuomenna,
vaan jo tänään minä  kuulun olemattomien suureen joukkoon.”

Homeroksen Iliaassa kerrotaan Alkestiin ja Admetoksen pojasta nimeltä Emmelos, joka osallistui vähän vanhempana Troijan sotaan.  Huom!:  lapsia esittivät yleensä nuket, mutta repliikit lauloi tai lausui joku kuorosta, Euripides kirjoittaa ”poikalapsen” laulamaan.  Näytelmässä ei kerrota pojan nimeä.  Lapsen repliikki saattoi tulla myös skēnēn takaosasta, samaten joko näyttelijän tai jonkun kuoron jäsenen esittämänä.

Kuoron lausuma on merkillinen: ”Kaikki me olemme jumalalle kuoleman velkaa, tiedä se.”
Jumalilla on ollut paljon valtaa. Mutta näytelmän alussa oleva keskustelu Apollonin ja Thanatoksen välillä on ehkä jäänyt katsojille mieleen.

Tässä kohtauksessa kuorolla on lauluja ja vastalauluja, joissa kuvaillaan matkaa kuoleman taloon:
                                            Ja se vanhus,
                                      kalmojen kuljettaja Kharon
                                   ohjastimen ja sauvansa ääressä,
                                    tietää, että sauvoo ruuhessaan
                parhainta kaikista, parhainta vaimoa, pitkin Akheron-järveä


Manalassa on siis talo, joka on valoton, mutta järvellä on nimi ja sitä pitkin kulkee ruuhi. Laulujen säestys tapahtui (esimerkiksi) vuorikilpikonna-kuorisen, seitsenkielisen lyyran avulla. 


Mutta seuraavaksi tulee näyttämölle Herakles  matkalla urotöihin. Tällä kertaa hänen pitäisi tappaa pois päiviltä Diomedeen ihmisiä syövät hevoset. Kuoron tervehdykseen Herakles vastaa: ”Ihminen on vuoripetojen ruokaa, ei hevoisten.” En tiedä onko ”hevoisten” painovirhe vai runoa tavoitteleva ilmaisu. Pidän lauseesta kovasti. 


Admetos toivoo itsensä Orfeukseksi, joka voi hakea Eurydikensä takaisin Manalasta. Repliikissä sitten miettii, kannattaako avioitua lainkaan. Admetoksella on onnea, koska vaimo suostuu kuolemaan miehen sijasta.

”Kun kuolo lähestyy, ei kuolla halua kukaan.” Ja viite selventää: ” Säe on prosodisesti outo: jambinen puhemitta rikkoo ns. Porsonin lakia (jos kolmannen metronin ensitavu päättyy sanaväliin, on sen oltava kestoltaan lyhyt; tässä säkeessä se kuitenkin on kaksitavuisen oudeis-sanan jälkitavu, joka on kestoltaan pitkä). Lause on siis kohosteinen ja itsestään selvyydestään huolimatta ikään kuin koko tragedian motto. Lauseen kuolla-verbi (thnēskein) kuuluu tosin seuraavaan (672) säkeeseen.”

Viitteet kannattaa lukea heti samantien. On olemassa klassisisteja jotka eivät viitteitä tarvitse, mutta heitä on Suomessa aina vain vähemmän. Euripides-opuksen alkuteksteissä selitetään runomitat ja runojalat ja muut, mitä Euripides näytelmissään käyttää. Käsittääkseni viime vuosisadan klassillisissa lyseoissa oli runomittojen oppiminen pakollista. Kyllä ne käytiin läpi myös sivistysyhteiskouluissa vielä 1950-60-luvuilla, vaihtelevasti niitä vaadittiin myös oppimaan. Ei niitä ole vaikea oppia.


Admetoksen isän nimi oli Feres (siitä kuningaskunnan nimi Ferai) ja hän keksii vastauksen pojan syytökseen siitä, että ei suostunut kuolemaan poikansa puolesta, vaikka Admetoksen mielestä hän olisi hyvin joutanut kuolla:  
”Olet nokkelasti keksinyt keinon olla koskaan kuolematta,
jos saat kulloisenkin vaimosi aina kuolemaan puolestasi!”

Feres puhuu siitä, kummalle on eläminen tärkeämpää. Ja sitten:
”Vanhaa miestä hautaan kantaessasi et halveksivasti naura.”

Tässä kohden on viite. Feresin repliikki voisi tarkoittaa jotenkin että: et voi enää nauraa minulle halveksivasti hautaan viedessäsi, koska olen jo kuollut.

Isän ja pojan välinen riita siitä, kumpi heistä kuolemaa välttelee, on yhtä tyhjän kanssa, koska Alkestis oli se joka jo kuoli. Kuinkahan paljon helleenit rienasivat kuolemaa ja yrittivät jujuttaa sitä? Ainakin heillä oli tarpeeksi paljon sotia niin, että kuolema oli läsnä kaiken aikaa.

”Feres:
Minä menen, mutta sinä joka häntä siunaat, sinä hänet murhasit,
ja saat kerran maksaa siitä hänen sukulaisilleen.
Akastos ei ole mies eikä mikään, jollei kosta sisarensa kuolemaa.”

Ehkä kosto uhkaa, sillä Akastos on osallistunut argonauttien retkeen. Seuraavassa kohtauksessa näyttämölle tulee Herakles ja palvelija puhuu suunsa puhtaaksi. Herakles on humalassa. Oli sisällä talossa sillä aikaa kun Admetos on kantanut Alkestiksen hautaan. Herakles horisee:
” Laske kukin eletty päivä omaksi, loput Kohtalon huomaan.
Afrodite Kyproslaista palvo, jumalista ihaninta
meille kuolevaisille: hänellä on hyvä tahto.”

Tässä on viitteen mukaan paljon rytmisiä muutoksia, jo ennen kuin Admetos palaa. Hän palaa ja resitoi palatessaan. Runojalat vaihtelevat henkilöiden välillä, seuraavat henkilöitä ja myös muutosta tapahtumissa. Näyttelijältä vaaditaan hyvää rytmintajua.

Admetoksen osasta kärsimyksen selitys: anankē tarkoittaa välttämättömyyttä tai väistämättömyyttä, tässä kuoron henkilöimä: ”Itse kullekin ilmaantuvat/omat onnettomuudet kiristämään kuolevaista!”  Ja Admetos valittaa.

Admetos on kateellinen Orfeukselle. Viitteessä kerrotaan että orfilaisuus oli varhainen mysteeriuskonto, joka lupasi vihityille kuolemattomuuden. Orfeus ei siis ollut mitätön kitaransoittaja, paikallinen pelimanni.

Seuraava käänne tuntuu parkkiintuneesta näytelmien lukijasta odottamattomalta. Herakles sai torut kun oli juopotellut surutalossa. Hän tapaa pihalla Ademetoksen, joka myöntää että oli haudannut vaimon. Herakles ottaa ja lähtee saman tien. Hän tulee takaisin pian ja alkaa loppukohtaus, jossa Herakles tulee takaisin mukanaan hunnutettu nainen. Herakles vaatii Admetosta ottamaan naisen taloon, johdattaa kädestä sisälle. Herakles kehottaa Admetosta nostamaan huntua. Hänen mielestään nainen näyttää hänen vaimoltaan.  Kyseessä ei ollut ihme. Herakles tappeli Thanatoksen kanssa haudalla.

Viitteessä kerrotaan mihin kaikkeen käänne voi viitata. Yksi on selitys nekrofiliasta:  eidōlon ( ks. idoli) tarkoittaa esimerkiksi kuvapatsasta kuolleesta vaimosta. Voi olla kyse suhteesta Admetoksen ja Apollonin välillä. Poikarakas on kreikaksi eromenōs. 

 

Plutarkhoksen mukaan rakastaja oli Herakles. Admetos esitettiin heikkona ja horjuvana kun taas Alkestis oli päättäväinen ja rationaalinen ihminen. Ja nainen. Jo 400-luvulla Praksilla- niminen naisrunoilija kirjoitti pilkkarunon Admetoksesta: välttäkää pelkureita!

Klassisen kirjallisuuden sanakirja (The Concise Oxford Companion to Classical Literature, 1993) kutsuu tätä Euripideen näytelmää satyyrinäytelmäksi. Alkestis on Euripideen hypotesiksen eli juoniselostuksen mukaan sijoitettu näytelmäfestivaaleilla neljänneksi näytelmäksi trilogian lopuksi, ja sellaiseksi valitaan yleensä satyyrinäytelmä samalta  kirjailijalta. Euripides lasketaan kuitenkin lähinnä tragediarunoilijaksi.

Aristoteles pitää pahana Euripideen pyrkimystä tuoda traagisen keskelle ihmisten arkea. Ei tuossa hirveästi aivan arkea ole, mutta ehkä se on määritelmäkysymys. Ehkä satyyrinäytelmään viittaa Herakleen juomiskohtaus?

Suomentaja Tua Korhonen kirjoittaa esseessään kiinnostavan historiallisen katsauksen siitä, missä kaikkialla Alkestista on esitetty. Siitä on tehty oopperoita ja teatteriesityksiä kautta historian. Viimeaikaisesta Alkestiksen uudelleen tulemisesta kerrotaan Barnardin ja Columbian yliopistojen Ancient Drama Clubin esityksestä. Euripideen näytelmä esitettiin alkuperäisenä ja ennenkaikkea alkukielisenä esityksenä vuonna 2012. Korhonen kehuu esityksen musiikkia.

Olisi hienoa jos alkuperäistä musiikkia 2500 vuoden takaa saataisiin uudelleen esityksiin. Tuossa yhdysvaltalaisessa esityksessä oli tietenkin katsojille apuvälineenä käännösteksti.  Onko esimerkiksi Ateenan tai Delfoin teatterifestivaaleilla antiikin kreikka käytössä? Ja minkälaista musiikkia siellä esitetään?

28.3.21

Euripides I

Euripides (484/480 - 406) eaa.) I
Näytelmiä suomeksi antiikin kreikasta

Kirjoitan muistiinpanoja käsin, sitten koneella soveltuvin osin. Ongelmana on joskus lukukelvoton käsialani. Valaistusta ja asentoa on korjattava. Onneksi on nyt valon määrä lisääntymässä.  

Aluksi tässä eepoksessa on selvitys Euripideen asemasta muiden näytelmäkirjoittajien joukossa. Osin  samaa tietoa on Sofokles-opuksessa (Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes, Elektra, suomentajat: Tua Korhonen, Tommi Nuopponen ja Vesa Vahtikari. Teos 2018) ja  kirjoittajatkin ovat osin samoja. Mutta olen ylipäänsä ollut iloinen näiden klassisistien tavasta kirjoittaa mahdollisimman neutraalia suomea, suomen rytmikin toimii. Olen tässä lukiessani ajatellut, että iso työryhmä on mukana ja varmasti myös keskustelua siitä mikä on tärkeätä ja mikä ei.  

Euripidesta on suomennettu tähän uuteen opukseen Alkestis, Foinikian naiset, Turvananojat, Hekabe, Andromakhe ja Rhesos, suomennettavia on siis kaksi enemmän kuin mitä oli Sofokleelta. Suomentajat ovat Tua Korhonen, Liisa Kaski, Vesa Vahtikari, opus on ilmestynyt vuonna 2020 ja päätyi minulle vasta vuotta myöhemmin.  



Olen hurrannut näiden tuloa. Pitkin lukemismatkaa ihmettelen, ovatko nämä samoja eurooppalaisia nykyäänkin. Näytelmien esittämisestä vuosittaisilla teatterijuhlilla on noin 2500 vuotta.  Samankaltaisuus on taatusti vähentynyt.

Ensimmäinen perusteellinen Euripides-essee on opuksen toimittajan, Vesa Vahtikarin. Se käsittelee Euripideen tuotantoa ja tragedioita jotka ovat säilyneet. Sitten vuorossa on Timo Heinosen ja Heta Reitalan essee nimeltä Euripides, tragedia ja dramaturgia. Tällaiselle teatteria yliopistossa opiskelleelle essee on herkkua. Euripides oli tuottelias kirjailija ja hänen näytelmiään esitettiin hänen elinaikanaan paljon, silti näytelmiä, jotka voisi varmasti kirjata hänen nimeensä, ei ole hirveän paljon. Mutta kokonaan säilyneitä näytelmiä on jäänyt häneltä silti eniten. Näytelmiä kopioitiin, mutta Ateenassa oleva arkisto tuhoutui tulipalossa ja samoin meni Egyptin Aleksandrian mahtava kirjasto.

Sofokleessa oli näyttämölle panosta oikeastaan vain viitteissä enemmän juttua. Nyt on pitkä johdanto nimenomaan teatterista. Muistan Kari Salosaaren luennot syksyllä 1965 ja hänen pohdintansa avoimesta ja suljetusta draamasta. Tässä käydään läpi myös teatteritekniikkaa ja erityisesti eri asioiden nimityksiä kreikaksi. Pidän niistä kovasti, koska ne kuulostavat samalta kuin termit nytkin, vain ovat vähän muuntuneet tullessaan monen kielen kautta suomeen.

Sanoja on paljon. Esimerkiksi Dionysia-juhlat kokosivat monen päivän yleisön suuriin amfiteattereihin. Festareilla oli khorēgos eli tuottaja. He olivat rikkaan yläluokan miehiä jotka tuottajina saivat maksetuksi veronsa Ateenalle. Suomen teattereissa tuskin on yleisesti tuottajia, mutta he mahdollisesta yläluokkaisuudestaan (?) huolimatta eivät taida saada verojaan anteeksi.  

Ensiksi käydään läpi millaisia esitykset olivat. Ja todetaan ensimmäinen ongelma, josta jo Sofokles-opuksessa valitettiin: vain pieni murto-osa esitetyistä näytelmistä on säilynyt. Trilogioista vain Aiskhyloksen Oresteia on jäljellä. Tiedetään että Euripides esitti vuonna 415 eaa. kolmen näytelmän sarjan: Aleksandros, Palamedes ja Troijan naiset. Vain  Troijan naiset on säilynyt.

Teatterisanasto on hauskaa, koska harvoin pääsee miettimään oikein kunnolla, käytännössä, miten sanat ovat tulleet. Eivät välttämättä samanlaisina kuin mitä ne nyt tarkoittavat, meillähän on olemassa teatterityöntekijäryhmä nimeltä koreografit. Mutta siis sanoja: skēnē  on näyttämö.  En ole koskaan käynyt Kreikassa, joten en tietenkään tiedä miltä kieli kuulostaa ja onko kielessä paljonkin eripituisia vokaaleja. Mutta olen käsittänyt, että kieltä ei voi verrata antiikin kreikkaan.

Sitten: päänäyttelijä on protagonisti, vastanäyttelijä on deuterogonisti ja kolmas tietenkin tritagonisti.  Kun näyttelijöitä on peräti kolme, niin katsojat 500-300-luvuilla eaa. ymmärsivät tottakai että oikeata totuutta voi olla vaikea tavoittaa ja käänteitä tulee paljon.

Lukiessani mietin mitä kreikkalaiset ovat tuumineet elämästään. Näytelmäkirjoittajat ovat ymmärtäneet millä tavalla katsomo samaistuu. Siihen tarvitaan kolme näyttelijää, jotka tarvitsevat lisäksi kasan naamioita. Sivuilla 18-19 on selvitetty draaman eri vaiheet ja myös runojalat. Kaikkea ei ole vain lausuttu ääneen, paljon keskustellaan myös resitoiden (vrt. ortodoksinen jumalanpalvelus!). Ja lisäksi lauletaan. Tutkijat ovat nyt suhteellisen varmoja siitä, millaista musiikki on ollut. Kyllä nuotteja on löytynyt koko ajan.  Niiden tulkinta vain on hankalaa. Yksi tapa löytää teatteri-informaatiota klassisesta näytelmästä on käydä läpi keramiikkamaalauksia. Niissä on näyttelijöillä on irvistäviä naamioita ja vieressä lurittaa joku kaksinokkaista huilua.

Ainut Euripideen säilynyt satyyrinäytelmä on Pentti Saarikosken suomentama Kyklooppi vuodelta 1966. Sen ehkä saattaa vielä löytää kirjastoista.  Kaikkiaan 500-300-luvuilta eaa. on tieto yhteensä  noin 5000 näytelmän esityksestä festivaaleilla (kirjoitin aiemmin että 5000 on säilynyt, se ei tietenkään pidä paikkaansa vaikka fragmenttejakin on paljon, tieto oli muistiinpanoissa merkitty tähdellä!). Niitä selvitetään myös Sofokles-opuksessa. Euripides on ollut suosittu, hänen näytelmiään on säilynyt eniten. Pahin takaisku oli tietenkin Aleksandrian kirjaston tuhoutuminen. Sinne oli tallennettu kaikki mitä siihen asti oli Välimeren alueella kirjoitettu.

Koska näytelmiä esitettiin kaikkialla antiikin maailmassa, niin niitä myös kopioitiin. Samasta syystä monissa kopioissa on mukana näyttämöohjeita. Tottakai näyttämötekniikan ja muusikoiden piti saada omat kappaleensa. Sillä tavalla on juuri musiikkiakin säilynyt. Jotain on musiikista säilynyt,  esimerkiksi voi olla ohje siitä, pitääkö repliikki lausua (huom. runomitat!) vai resitoida vai onko laulettava. Kreikkalaiskatolisessa messussa on paljon resitatiiveja.  Joka tapauksessa tässä kerrotaan että Euripideen näytelmien musiikki on kadonnut. Olin todennäköisesti radiosta kuullut että musiikki, siis nuotinnokset olisi selvitetty.

Euripides on ollut hyvin suosittu näytelmäkirjailija. Ilmeisesti sen takia näytelmiä on säilynyt eniten näistä kreikkalaisista mestareista. Joka tapauksessa niitä on esitetty ja uudelleen sovitettu. Yksi esimerkki on Goethen näytelmä Iphigénie auf Tauris ja tietenkin uusklassiset näytelmät, esim. Racine. On hyvä että myös esitystietokantoja mainitaan (esim. Archive of Performances of Greek and Roman Drama  eli http://www.apgrd.ox.ac.uk/ ja suomalainen vastaava http://ilona.tinfo.fi  joten tietoa on muuallakin kuin kirjastoissa).

Hamartia tarkoittaa virheellistä  ajattelua:
”Hamartian olemukseen liittyy eksistentiaalinen ulottuvuus, joka määrittää tragediaa keskeisesti: tunne ihmiselämän ja onnen hauraudesta ja ennakoimattomuudesta.” (Heinonen ja Reitala)

Teatterintutkijat käyvät läpi oleellisia käsitteitä, jotka liittyvät draaman rakenteeseen ja sisällykseen. Pathos ja hamartia liittyvät yhteen, esimerkiksi syyllisyys-kysymyksessä. Nietzschen ”Tragedian synty” on yksi opus joka kelpaa tämän suomennosvalikoiman oheislukemistoksi.  Myös Aristoteles on kommentoinut tragediankirjoittajia. Monesti tulee mainituksi, että Euripides kirjoittaa henkilöidensä ongelmista sofistiseen tapaan. Sota on hyvä tragedian aihe, ne lisäävät tarinaan uusia ulottuvuuksia, jumalatkin saavat mellastaa.

Näytelmien yleisteemoja: kyse on toiminnasta, pyrkimyksistä, vastakohdista, ylipäänsä liikkeestä − ja tottakai retoriikan keinoista. Tapahtumisen keskellä on filia, kharis tai eros ja Aristoteles kuulostaa sofistilta. Miten sitä sitten pitäisi määritellä? Runousopissa lukee näin: ”tragediassa ei toimita, jotta jäljiteltäisiin luonteita, luonteet syntyvät toiminnasta” ja sillä tavalla Aristoteles tulee määritelleeksi teatterin perusolemuksen. Niin se on perustaltaan myös Stanislavskin ”Luonteen kehittämisessäkin”.

Euripideen suhteen on ihmetelty miten miten hän ei osaa olla tyylipuhdas tragediankirjoittaja. Esimerkiksi Nietzsche ei pidä Euripideen realistisista kohtauksista. Traagikon ei pitäisi kirjoittaa arjen asioista? Läheneekö Euripides sillä tavalla komediankirjoittajia?

Mutta itsekunkin on luettava näytelmät, että saa miettiä mitä ne edustavat. Ei taida kukaan sanoa etteikö niitä voisi edelleen esittää näyttämöillä.  Tapahtumien autenttisuudesta ei voi tietää. Se tulee mieleen, että Euroopan keski-aikana ja myöhemminkin oli teatteriseurueita, jotka toimivat myös uutislähteinä.

Tuskin katsomoon istahtaa ketään 2500 vuoden takaa. Käsittääkseni hän ei pystyy ymmärtämään edes tekstiä, siis puhetta. Ja koska näyttelijän eleet olisivat ”retorisia” ja niitä puhutaan naamion takaa, niin  tuskin hän käsittäisi sitäkään vähää. Ellei esitykseen olisi lisätty oikein paljon liikettä ja taisteluja ja muuta sellaista.  Nyt voi olla todella pitkä kohtaus jossa kuoro kertoo taistelun kulusta.

Kuoro voi olla nimetty, se voi olla vaikka sanansaattaja. Mistä yleisö on tiennyt kuka se tai tämä tyyppi on ja miksi se huutaa ja deklamoi? Teatteria on ollut varmaan aina, aina siitä asti, kun ihmiset ovat puhjenneet puhumaan viedessään uhrilehtoon kukkia ja ruokia. Aivan varmasti ne ihmiset ovat itkeneet ja laulaneet. Suomalaisillakin on itkuvirsiä.

Jatkan siis lukemista.

7.3.21

Murakami ja muita aikalaisia

Luin äsken Manchesterissä ilmestyvän osuuskunnallisen Guardian-lehden kirjallisuus-osastosta tarinan Haruki Murakamista. Olen lukenut Murakamia sen verran että tiedän hänen olevan kotonaan vähän kaikkialla (Norwegian Woods!), häntä on käännetty kaikille mahdollisille kielille. Japani on jotain toista maata.

Tiedemiehet ovat viime aikoina saaneet selville asioita Japanin pohjoissaarella sijainneesta ainu-kansasta. Sillä tuntuu olevan (olleen, heitä on omakielisiä enää muutama kymmenen) rikas kansanperinne, kieli jolle ei ole löytynyt sukulaisia ja kohtalona jäädä unohduksiin, koska pohjoisessa vallitsevat venäläiset ja etelässä japanilaiset.

Suuremmat maat ja kulttuurit nielaisevat pienemmät. Se sinänsä on kummallinen asiain tila. Syyksi väitetään, että jos jossakin ei ole valtaa, niin se täytyy perustaa. Hirveitä onnettomuuksia on sen vuoksi tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Politiikan kommentaattorit puhuvat jostain sellaisesta kuin valtatyhjiö. 



Ehkä tulevaisuudessa löydetään jostain merkkejä siitä, että joskus tulijat ovat olleet ystävällisiä. Nyt siitä ei ole paljon merkkejä. Toinen kansa, Intian kupeessa olevien saarten adamaanit, on onnistunut säilymään itsenäisenä. Kun heitä yritettiin tulla auttamaan tsunamin kynsistä, he heittivät keihäitä helikopteriin, joka putosi mereen. Intia ei miehittänyt ainakaan sitä saarta.  Käsittääkseni saarille ei ole lupaa rantautua, ne ovat jonkinlainen itsehallintoalue. Lisäksi: kukaan saarelaisista ei kuollut tsunamissa, koska he pystyvät lukemaan meren liikkeitä. Ehkä he ovat olleet siellä aina?

Mahdollisesti  adamaanit ovat ainujen geeni-sukulaisia. Kielet muuttuvat nopeammin kuin geenit. Tai ainakin kansojen DNA:sta voidaan lukea merkkejä siitä, että siellä tai täällä on sukukansoja. Vähiin sukulaiset voivat mennä ennen kuin heistä löydetään jäänteitä.  Ainuja asuu käsittääkseni Japanissa ja jollain Kuriilien saarilla vielä.

Ihmiset  eivät ole kuolemattomia ja sen takia heillä varmaan on ollut tarve rakentaa itselleen jumaluuksia, jotka sitten voivat olla niitä kuolemattomia. Kreikkalaiset olivat siitä hauskoja, että heillä oli myös ihmisten ja jumalten lapsia keskuudessaan. Mutta kyllä muinaiset kreikkalaiset silti kävivät sotia ja hamusivat valtaa ja omaisuuksia.  Sitten kun joku tragedian kuoro kysyi että millä selitätte nämä kammottavuudet, ihmiset olivat viattomia: emmehän me mitään mutta kun nuo jumalten lapset.

Ainuilla on suuri määrä suullista runoutta. En tiedä missä semmoinen arkisto on, mutta kyllä kai se on tallessa. Sitä on kai käännetty japaniksi, muuten tuota säilynyttä runoutta (tarinoita, myyttisiä kertomuksia?) ei varmaan olisi tallessa. Ehkä japanilaiset säilyttävät sitä jossain arkistokellarissa, en tiedä. En ole nähnyt uutisia siitä, että siitä olisi ilmestynyt painettuja kirjoja missään. Ehkä kielen puhujia ei ole enää tarpeeksi? Ajatus tuntuu ahdistavalta. 

 

Ainuja on elossa, mutta ei oikeastaan kuitenkaan elossa. Olemassaoloksi ei riitä pelkkä fyysinen otus, sen- ja tämäntapainen ja -näköinen homo sapiens.

Ainut tulivat mieleen kun luin Murakamista sen pienen jutun. Siinä ei puhuttu kirjallisuudesta. Siinä haastateltiin  Murakamia vaatteista. Taisi siinä olla tekstimainontaakin välillä. Joka tapauksessa kirjailija ei pidä solmioista. Ne eivät tunnu mukavilta. Olin iloinen siitä, että hän kertoi sen, koska aivan syyttäsuotta miehet on pakotettu pitämään virallisissa tilaisuuksissa sitä kammottavaa kuristavaa vaatekappaletta.  Ainujen ei ehkä tarvitse pitää solmioita.

Ajattelin japanilaisia elokuvia. Vaikka Akira Kurosawan leffoissa on paljon julmistelevia samuraita (jotka ovat samantapaisia sotureita kuin entisajan eurooppalaiset ritarit haarniskoissa),  niin oli heidän sotisovissaan helpompi liikkua kuin kanniskellen sitä rautamäärää mukanaan niin kuin ritarit ja sotilaat Euroopassa.

Ehkä japanilaisilla ei ollut tarpeeksi metalleja?  Vaikka olihan heillä keihäitä ja miekkoja. Olen nähnyt kuvia heidän rintahaarniskoistaan, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi kudottu paksuista kaisloista ja ruo’oista.  Ehkä Kurosawan samuraiden aika on ollut aiemmin. Heillä näytti olevan vain tavallisen judokan varusteet. Ehkä he kävivät kotona vaihtamassa asua kun lähtivät taisteluun.

Se Guardianin lyhyt juttu oli naisen kirjoittama. Kuvituksena oli Murakami istumassa nojatuolissa pukeutuneena t-paitaan ja farkkuihin harteillaan ehkä villapaita.  Kirjoittaja ei  muistuttanut että nuorena Murakami opiskeli Yhdysvalloissa. Siellä on ollut tapana pitää vahvasta kankaasta tehtyjä denim-puuvillaisia haalareita ja pitkiä housuja ainakin siitä asti kun sen maan länsirannikon valtasi kultakuume.  Suunnilleen siihen malliin farkkujen historia menee. Farmari-housut? Suomessa ainakin näyttää siltä, että maanviljelijät pitävät suojahaalareita, ei farkkuja.

Tarinaan liittyy myös Ranska. Taisi olla niin, että denim-kangas kehiteltiin nimenomaan ranskalaisissa tehtaissa. Sitten kauppamiehet myivät sen ranskalaisen kankaan suurella voitolla takaisin kultakuumeen sokaisemille amerikkalaisille, jotka tarvitsivat kaivamiseen työhaalareita. Ainakin sellaista tarinaa kerrottiin kirjassa Niin kauas kuin yötä riittää.  Sen kirjoittaja loi unohtumattoman teoksen jonka kertomus pätee vielä tänäänkin. Louis-Ferdinand Celinen (1894-1961) paksu romaani on klassikko. Jotain outoa liittyi hänen tekemisiinsä II maailmansodan aikana, mutta en muista mitä.  Olisiko hän voinut olla kollaboraattori? Ihmisistä ei aina tiedä mihin ne ryhtyvät.

Olen lukenut Murakamia sen verran, että tunnistan hänet Kurosawan maanmieheksi. Japanissa asuu enimmäkseen japanilaisia ja maa eristäytyi muusta maailmasta erittäin hyvin ja tehokkaasti  vuosisatojen ajaksi. Kirjahyllyssäni näyttää olevan vain yksi Murakamin teos, Kafka rannalla (Tammen Keltainen kirjasto 2009, alkuperäinen 2002, suom. Juhani Lindholm), olen lukenut muita sitä mukaa kun niitä on kirjastoon ilmestynyt.  Suon Murakamille mukavan pukeutumisen. En ole ikinä ymmärtänyt miksi miesten on jo nuorina ja lupaavina ammattilaisina kuristauduttava sellaiseen kauluriin. Tunnen kyllä solmion historian, mutta en käsitä miksi kaulaliinasta piti vääntää sellainen kamaluus, jonka kanssa ei ihminen saa kunnolla päätä kääntymään.

Mutta aivan yhtä hirveä kidutusväline on naisilla: korkokengät. Yksi vesijumppakaveri kertoi ortopedinsä esittäneen, että nyt se sitten nähtiin. Mikä siis? No se mitä siitä seuraa kun naiset hylkäävät korkokenkänsä ja kuvittelevat vapautuvansa! Että kun painetaan menemään lättänöissä  tennareissa tai muissa juoksukengissä tasaista asfalttia pitkin, niin kuka tahansa ortopedi tietäisi että polvet siinä menevät. Tulee nivelrikko ja sitten tarvitaan kirurgeja!

Minusta kertomus kyllä tuntui omituiselta. Korkokengissähän koko selkäruoto vääntyy väärään asentoon. Niiden kanssa ei voi juosta bussiin tai junaan. Nainen joutuu nuoresta lähtien vääntämään selkänsä mutkalle ja jo mahdollisesti alkanut S-mallinen skolioosi, jonka jo vääränlainen koululaukku aiheuttaa, muuttuu nivelrikoksi ja syyttäsuotta naisparat sitten tukkivat leikkausjonoja.

Nyt kun eletään poikkeusaikoja, niin leikkausjonot on unohdettu. Ehkä tulevaisuuden kirurgit osaavat suoristaa vinoutuneen selkärangan? Onhan meillä jo tehty tekohampaitakin vuoskymmeniä. Ehkä kirurgit oppivat tekemään kokonaisia keinoselkärankoja. En oikein pysty kuvittelemaan niitä, mutta olen kuullut että nikamia osataan jo vaihtaa. Mahtavatko ne kestää?

Lumisade taukosi. Nyt on syytä lähteä kävelylle. Pihassa keikuttavat pyrstöjään harakat. Ne ovat olleet tässä koko talven, kestäneet myrskyt ja pakkaset. Siltä ne näyttävät että olisi jo aika kevään tulla.

28.2.21

 

 

Piäskyläinen, päivälintu,
yölintu, lepakkolintu,
etsi maat maatakseesen,
lehtoa levätäkseesen,
ei saa maarra maatakseesen,
lehtoa levätäkseesen.
Läkšä laivaisen merellä,
lenšä laivan kannen pääle,
valo vaskisen pesäisen,
muni kultaisen munaisen.
Soi Jumala suuren tuulen,
laiva kaatu kallalleesen,
laiva kaatu kallalleesen,
sysäysi syrjälleesen,
pesä pyörähti perällen,
muna vierähti vetiene.
Siint se saari siunahusi,
saaren päälle nuori neito.
Sint ne käivät kaikk’ kosissa,
käivät pipit, käivät papit,
käivät pipit, käivät ne papit
käivät hoivin hoikat herrat,
käivät soltaatit sovasta,
siniviittaiset Virosta.
Ei toi neito noill’ lähteny,
tuli viimen Nurmen-Tuomas,
Nurmen-Tuomas ja Hiekka-Heikki,
panniit neitosen rekiene,
rämähyttiit rattahille,
löivät ohilla oroa,
helmiruosalla hevosta.
Hepo juoksi, tie himaaji,
reki rautanen rämääji,
jalas koivunen kolaaji,
uuvet portit uuven linnan,
tätä neitoo vietäjessä,
tätä neitoo vietäjessä
ja kultaa kulettajessa.

Kirsti Mäkinen: Alussa oli nainen. (Mari Särkkisen inkeriläinen kehtolaulu, nauhoitus Kotkassa 1961; kirjassa Louhen sanat. Kirjoituksia kansanperinteen naisista. toim. Aila Nenola, Senni Timonen. SKS 1990) 

 

                        Kalevalanpäivänä 2021