17.7.21

Sartren paarmat

Löydän koko ajan lisää kirjoja, joissa on aiheena antiikin kulttuuri. Monia olen lukenut jo paljon aikaisemmin, joskus 20-vuotiaana. Senikäinen ei ymmärrä kovin paljon vielä edellisistä kulttuureista. Saattaa tietää, mutta historiankirjojen tiedot eivät ole vielä ymmärtämistä. Tottakai ihmiset viihtyvät paljon paremmin helpon knoppitiedon parissa kuin kahlaavat kokonaisia kirjoja ihan vaikka vain ihmiskunnan menneisyydestä. Minä tarvitsin antiikin näytelmiä, ne oli luettava tentteihin.

Vaikka meillä kuinka on hengenvaarallinen pandemia niskassa ja koko ihmiskuntaa uhkaa ilmaston muuttuminen ja aivan itseaiheutettu tietenkin, niin silti nopeat voitot ovat tavoiteltuja. Meillä on kaivettava turvetta ja hakattava metsät pois. Ihmiset eivät opi. 




Luen päivittäin myös sanomalehtiä, myös englanninkielisiä, yritän löytää näkökulmia milloin mihinkin ongelmaan. Vuosi sitten tuntui pahalta Kreikan saaren pakolaisleiri. Olen tämän vuoden aikana ihmetellyt tavatonta antiikin Kreikan väkivaltaisuutta. Olisi ollut paljon helpompaa katsoa mistä nyt on kysymys. Väkivaltaa on aina.

Mikään ei ole muuttunut. Pahempi maailman tilanne on nyt: aseet ovat paljon tappavampia. Troija ilmeisesti tuhottiin ja poltettiin, mutta se oli paikallinen ongelma. Tappokoneisto oli vähemmän tehokas kuitenkin. Sitä paitsi vain pienillä osilla kunkin pikkuvaltion väestä oli vapaus menetettävänään. Ne olivat orjayhteiskuntia.

Olen miettinyt koko ajan kreikkalaisia jumalia ja niiden pikkumaisuutta ja julmuutta. Sain juuri luetuksi Jean-Paul Sartren näytelmän nimeltä Kärpäset, sen englanninkielisen version. Kärpäset olivat uusi maanvaiva Argoksessa, jossa Elektra on alistettu palatsinpiian asemaan ja Aigistos ja Klytaimnestra olivat vallassa. Orestes oli lähtenyt maanpakoon.

Tämä on vain yksi esimerkki kaikista löydöistäni joita olen tämän kevään ja kesän aikana tehnyt. Tämä ei ole Sofokleen Elektra. Kärpäset ovat jotain muuta kuin tavallisia kesän paarmoja. Mutta Sartren näytelmän perustarina on sama asia kuin muissakin antiikin tragedioissa: kysymys vastuusta. Sofokles esittää tietysti saman kysymyksen kuin Sartrekin: koska on tapahtunut murha ja kuninkaan lapset ovat vailla suojaa kun kuningas vaihtuu: onko lapsilla oikeus tappaa vallananastajat?  Ja vielä enemmän: koska Orestes osaa miekan käytön, nauttiiko hän vastustajiensa tappamisesta? Mitä Elektra-sisko siihen sanoo?

Seremoniamestarina ja ohjaajana toimii itse Zeus. Kun Elektra ja Orestes miettivät mitä tehdä, he pyytävät yksinkertaisesti Zeusta iskemään palatsiin salamalla. Zeus väittää että jumalilla ei ole oikeutta tehdä mitä tahansa. Tässä siis esitetään että ihmisten asioihin sekaantuvilla jumalilla on omia sääntöjään. Suurin osa jumalista tuntuu näytelmissä kyllä toimivan aivan vain oikkujensa mukaan, olen siitä varma.

Ajattelin ensin, että Sartre halusi nostaa esiin semmoisen kysymyksen että jospas helleenien kulttuuri on ollut sillä lailla saranakohdassa, että sieltä pitää osoittaa joku muu kuin mielivalta syylliseksi ihmisten elämän surkeuksiin. Että ehkä Sartre ajatteli yhteiskuntafilosofiaansa sillä tavalla, että se ei olekaan sattumanvarainen prosessi, vaan että jossakin on olemassa periaatteita ja moraalisia säädöksiä joiden mukaan pitäisi elää vaikka olisi mikä.

Ehkä Sartre puhuu salavihkaa katolisen kirkon puolesta: jospa se ohjaa ihmiset uskomaan muuhun kuin julmaan ja kostavaan jumalaan ja sillä lailla ihmiskunta pelastuu? Siinä oli pitkä jakso jossa sisar ja veli miettivät murhiensa oikeutusta. Zeuksen sääntö oli yksinkertainen: hän ei voi asettua jonkin yksittäisen ihmisen puolelle ja tehdä ihmetöitä, vaan hänet on määrätty toimimaan siellä sivussa. Että ihmisten on ratkaistava omat ongelmansa itse.

En ole lukenut Sartren filosofisia opuksia, niin että tietäisin mihin hän asettaa säännöt esimerkiksi väkivallasta. Ei tietenkään riitä, että hän ilmoittaa ettei Zeus iske salamalla Argoksen palatsiin. Tässä on mukana myös muita yliluonnollisia otuksia kuin Zeus, nimittäin ne kärpäset. Sartre oikeastaan luo sellaisen yhteisön kuvan jossa on ylijumala ja sitten sen touhukkaat apulaiset. Kamalia paarmoja ne ovatkin. Oikeasti ne ovat tietenkin raivottaria. En ole vielä saanut selvää siitä, mitä sääntöjä ja kenen luvalla raivottaret noudattavat.

On tullut selväksi ajat sitten, että ne olympolaiset tekevät mitä lystäävät eivätkä tunnu olevan vastuussa millekään taholle. Silti nimenomaan niille jumalille on annettava jopa uhrilahjoja. Tapettava varsinkin nuoria ihmisiä jumalten alttareille. Niitä kutsutaan uhrilahjoiksi.

Sartren näytelmän perusjuttu on tässä tappamisen oikeutus. Argoksen asukkaat ovat onnettomia. On vaikea sanoa mistä se johtuu. Totta on että Agamemnon on tapettu pois ja kuninkaan lasten oikeudet ovat lakanneet. Mutta sitten on Klytaimnestra, joka on entisen kuninkaan vaimo. Vaimoilla ei ole kansalaisoikeuksia. Voiko ihmisellä, joka ei voi valita elämäänsä ja suuntaansa olla omaa moraalia, jonka puutteesta häntä pitäisi rangaista?

Tuo on yksi ydin joka näissä tragedioissa on. Jean-Paul Sartre oli eksistentialisti. Tässä näytelmässä hän selvästi asettuu kyllä jonkinmoisen emansipaation kannalle. Ettei tässä olisi mukana myös psykologiaa? Elektra vihasi tulenpalavasti äitiään eikä sellainen vihasuhde ole ehkä kovin harvinainen vaikka ei jumalallisia vaikutuksia mistään päin tulisikaan. On kyllä olemassa jumalatar, joka oli nuorten tyttöjen ja lasten suojelija: Artemis. Hän on myös metsästäjä. Siltä vaikutti että Artemis oli sitä mieltä että tyttöjen piti harjoittaa ruumistaan ja kehittyä voimakkaaksi, koska sillä tavalla nainen oppi ottamaan oman paikkansa.

Mutta naiset eivät olleet vapaita kansalaisia.  Sartre näkyy julkaisseen (?) Kärpäset vuonna 1943, tästä kirjasta ei käy ilmi milloin on ollut ensiesitys. Oliko Ranskassa teatteriesityksiä Saksan miehityksen aikaan? Voisin kuvitella että hän on ollut saksalaisten silmälläpidon alainen.

Argoksen kaupungin tilanne on kuvattu niin, että ainakin minun mieleeni nousee kuvia Ranskan vastarintaliikkeen ajalta. Ihmiset pelkäävät varsinkin vieraita ihmisiä. Orestes yrittää kysyä kaupunkilaisilta miten palatsissa menee ja ihmiset sulkevat kiireesti ovensa. Zeus sitten alkaa vähitellen kertoa, että palatsissa on ongelmia. Mutta tuskin Sartre oli ajatellut että kyseeseen tulisi pelkkä palatsivallankumous. Uskoiko hän vallankumoukseen miehitetyssä maassa?

Kärpäset surisivat ympäriinsä joka tapauksessa. Oliko Oresteen ja Elektran ainut mahdollisuus tappaa hallitsijapari? Sartre ja Sofokles sen ovat tietenkin päättäneet aiemmin, ne kirjailijat.

Kärpäset, ne äänekkäät paarmat, varmaan symboloivat Gestapoa. Sehän oli miehityksestä vastaava virasto.


Pandemian aikaan olen huomannut miten tarpeellinen oma kirjasto on. Kirjasto ei vuosi sitten tainnut olla edes auki. En ole katsonut mikä juuri nyt on tilanne.  Oma kirjasto on tietenkin tarpeen muulloinkin, varsinkin käsikirjasto. Aina tulee kysymyksiä joihin täytyy saada vastaus.

Minulla on pieni runohylly ja sen alimmilla hyllyillä on draama. Tragedian kirjoittajia kutsuttiin runoilijoiksi. Runohyllyllä on piileksinyt varmaan vuodesta 1990 runo-opus nimeltä Kreikkalaisia iltoja (Pekka Piirto, WSOY 1990):
”kun Anaksagoras kauan sitten kuusiemenineen ja kuukivineen ajettiin
maanpakoon en nähnyt Melippos pieni poika kuun kirkastuvan”


4.7.21

Naamioinnin taito

Ei ole minun itsenäisyyspäiväni. Se on muutaman muun, jotka tunnen. Vaikka en ole varma tunnenko näinä aikoina ketään. En juuri puhu kenenkään kanssa. Se voi johtua siitä että olen kuukausikaupalla olen ollut pää kiinni noissa kreikkalaisissa.

Ne eivät kuitenkaan häviä ikinä. Muistan kyllä oikein hyvin että koulun mielestä minua sivistetään aivan vain minua itseäni varten. Nyt ei ollut enää kyse kansakunnan tilasta. Ne opettajat tulivat selvästi toisesta maailmasta, siitä sotaa edeltäneestä. Monet heistä oli opetettu jäykkään kuuliaisuuteen, mutta oli siinä kyllä paljon muutakin, vanhaa Eurooppaa. Pahimmista jutuista ei puhuttu historian tunnillakaan. Ei puhuttu, vaikka oli antisemitismistä ja juutalaisten tappamisista uutisia myös lehdissä. Menin oppikouluun 1955, silloin oli vasta kymmenen vuotta sodan päättymisestä.



Pahinta olivat aamuhartaudet. En muista enää kuka jyrisi sellaista, että Suomi on selviytynyt ja se rinnastuu Israeliin koska sekin selviytyi ja sen vuoksi suomalaiset ovat valittu kansa. En muista keskustelleeni siitä aamunavauksesta kenenkään kanssa. Minusta sen avauksen päättelyketju ei toiminut.

Pian sen jälkeen tuli oikein taotuksi päähäni: tytöt eivät voi koskaan oppia matematiikkaa, fysiikkaa tai kemiaa. Opettaja katsoi suoraan tyttöjen suuntaan ja minä uskoin. Meitä silti raahattiin kemian luokkaan tekemään kokeita. Opettaja oli varmasti vihainen siitä, että sen oli pakko sietää meitä luokkahuoneessaan, mutta ei voinut mitään sille että koulua johdettiin opetushallituksesta, niin että ei yksittäinen opettaja voinut oppimäärille mitään. Pojista tulisi kuitenkin uusien urien aukojia.

Vähän myöhemmin tuli säännönmukaisia pyörtymisiä aamunavauksissa. Oppilaita kuljetettiin muiden ohi ja päitä viistäen ulos jumppasalista. Ne olivat aivan oikeasti tajuttomia. Aamunavaukset olivat pakollisia koska kaikki kuuluivat evankelisluterilaiseen kirkkoon. Eivät kuitenkaan aivan kaikki. Oli sellaisia muutama koulussa jotka uskonnon vuoksi eivät tulleet kouluun lauantaisin.

Itsenäisyyspäiväna oli lauluna siniristilippumme. Muistan joskus kyselleeni lipusta piirustuksenopelta. Tarkoitukseni oli tietysti kysyä, että minkä takia lippua pitää palvoa. Olin lukenut että alkuasukkailla oli esineitä, joita palvotaan mutta ei meillä. Minusta niitä oli selvästi. Raamattua piti lukea uskontotunnilla ja siellä esiteltiin kultainen vasikka.

Olin silloin tällöin lomalla isoäidin luona. Navetassa oli vasikoita, kanoja, muutama lammas ja tietysti navettakissoja, jotka söivät hiiret pois. Tätini lauloi aina lehmiä lypsäessään ja ne lypsivät hyvin. Minä ruokin kanat ja kävin hakemassa heiniä lehmille. Silitin vasikoita, jotka tulivat lähelle ja puskivat kättäni. Tajusivat että en ole aikuinen.

Eläinten kanssa oli kivaa. Saatoin kertoa sitten loman jälkeen koulutovereille että ei näkynyt kultaisia vasikoita vaikka täti lauloi aarioita ja sillä on kaunis ääni. Elämä oli sillä tavalla hankalaa että en voinut oikein uskoa mihinkään muuhun kuin omiin silmiini. Kasvaminen on aina ankaraa työtä.

Esimerkiksi buddhalaiset hymyilevät sitä että kirkoissa istuu ihmisiä palvomassa kolmipäistä jumalaa. Eivät ne ole pahantahtoisia. Hinduillakin on Shiva jolla on monta kättä ja taitaa olla jalkojakin. Mutta se tanssii. Tanssi oli jotain jonka ymmärsin. Olin aina joskus elokuvissa ja välillä projektori meni rikki. Ihmiset rupesivat nykimään. Siinä näkyi miten jalat ja kädet liikkuvat aivan vain kun kävelee, ei tarvitse edes juosta. Konehuoneen ihminen nosti katseensa kirjasta jota oli lukemassa ja havahtui nostamaan filmin kelalleen ja ihmisten kävelystä tuli tavallista.

Useimmista jutuista pystyin puhumaan isän kanssa. Minun ei tarvinnut välittää niistä ukoista pilvien päällä, koska niiden olemassaolosta ei ole mitään havaintoja. Joku kaveri väitti nähneensä enkelin, mutta sillä oli kova kuume ja kohta se rahdattiin sairaalaan.  Maailma oli vähän aikaa aivan jengoillaan.

Olen ollut umpisukkeluksissa kreikkalaisten kanssa. En ole ollut fiktiivisissä maailmoissa, en paossa, vain lukenut Euripideen näytelmiä. Hyvien suomentajien opus! Hyvyys määrittyy niin, että heidän suomensa ei asetu poikkiteloin, kun yritän ymmärtää monimutkaisia suhteita eurooppalaisen kulttuurin ensimmäisen kukoistuksen aikana.  Jumalat asettuvat paikoilleen ihmisten kuvana ja ihmiset vetoavat niihin hulluihin minkä kerkiävät.
Kreikkalaisen tragedian maailma on aika selvä kuva ihmisistä, eikä se oleellisin osin poikkea lainkaan meidän maailmastamme joka on vielä olemassa hellekesän 2021 aikana, ulkona on varmasti jo 30 astetta lämmintä, varjossa.

Luin Länsimaiden perikadon (Osvald Spengler) ja Raamatun ylioppilaskesänä 1965. Olin Ruotsissa tiskaamassa astioita. En lukenut sinä kesänä mitään muuta. Olin 19-vuotias, elokuussa täytin 20, mutta sitten olin jo Tampereella etsimässä asuntoa opiskelutalveksi. Menin opiskelemaan Draamastudioon. Sinä syksynä teatterihistorian luentosarjassa käytiin läpi ne kreikkalaiset. Nyt keväällä luin uudelleen osia Nietzschen Tragedian synnystä ja muistin sen kirjan. Oli siinä ymmärtämistä, mutta Nietzsche oli hauska.

Minulla on lisää noita kreikkalaisia. Ne ovat englanniksi, mutta ovat helppoa kieltä. Olen lukenut myös Otto Mannisen Medeian (WSOY 1949). Siinä Imettäjä selittää mistä kaikki alkaa:
”Jos Argo-laivaa päästäneet päin Kolkhista
ei siniseinät Loukuttaja-luodot ois,
jos kaattu yht’ ei Pelion-vuoren petäjää
ois airoiks soutaa sankareitten retkellään
noin Peliaalle noutoon taljan kultaisen,
ei ois Medeia, emäntäni, Iolkos-maan
kuninkaanlinnaan silloin kanssa Iasonin
pois purjehtinut lemmen vimman viemänä,
ei isänmurhaan tyttäriä Peliaan
ois vietellyt, ei miehineen ja lapsineen
Korinthoon jäänyt. Pakolaisna saapui, vaan
on päässyt kaiken kaupungin hän suosioon
ja kaikess’ ollut apu altis Iasonin:
siit’ onni korkein koituukin ja siunaus,
ett’ epäsopu miest’ ei naisest’ erota.”


Alakerran työpöydällä on myös Apollonius of Rhodes’n opus The Voyage of Argo. The Argonautica, siis Rhodoksen Apollonioksen kertomus Argon retkestä. Sitä olen aloittanut jo vuosia sitten. Kirjojen kanssa käy usein niin, että vanhemmat jäävät odottamaan uusien kirjojen varjoon.

Ei ole kauan siitä kun Teemalla oli Euripideen Medeia, italialaisena tuotantona ja 1960-70 -lukulaisesti esitettynä mutta kuitenkin Kreikassa. En muista miten suomennos oli tehty, minusta se ei ollut tuo Otto Mannisen suomennos. Medeiana oli sen ajan italialainen filmitähti Gina Lollobrigida, aika räikeästi maskeerattuna. Olisipa käytetty antiikin kreikkalaisia maskeja! Olisi voinut olla parempi lopputulos.

Naamiot kertovat antiikista joskus enemmän kuin itse tekstit. Helleenit eivät yrittäneet näyttää arkaaista todellisuutta: tekstithän ovat selvästi ihmisten puhumia, ihmisten ongelmista. Ne ovat olleet mielentilan tai yhteiskunnallisen aseman kuvaajia. Olen nähnyt kuvia maskeista, etruskitaiteilijat ovat maalanneet niitä naamioita esimerkiksi maljakoihin. Roomassa on suuri etruskimuseo, jossa olisin halunnut viettää koko päivän. Ainakin silloin se sijaitsi Villa Giuliassa.

Olin aika hämmästynyt törmätessäni etruskeihin Euripides-opuksen viimeisessä näytelmässä Rhesos. Ehkä heiltä olisi saatavissa koko näyttämökuvasto? Siis antiikin teatterin? Oliko heillä itsellään teatteria? Kyllä he ovat ainakin teatterista pitäneet, koska niitä näyttelijöitä vaaseissa ja maljakoissa on.

Rhesos ei ollut Euripideen kirjoittama. Etruskit olivat troijalaisten puolella sotimassa, kun taas kreikkalaiset olivat yksin piirittämässä sitä samaa Troijaa. Niistä on löydetty viitteitä, että olisivat asuneet Aasian puoleisella rannalla, siis etruskit. Siellä Aasian puolella olisi viitteitä etruskin kielestä vieläkin.


Kun ajattelee historian tutkimuksen vaikeuksia, niin harmittaa, että aina ovat sodat tuhonneet kaiken. Se Troijakin piti niin kertakaikkiaan polttaa, ettei siitä jäänyt mitään.

Se leffa ei ollut huono, se italialainen Medeia. Mutta jännittävästi nämä tekstit tuovat mieleen teatterin ritualistisen taustan. Uhrilehto oli usein tapahtumapaikkana. Jumalat vaihtelivat mutta ne halusivat uhrinsa. Aivan ilmeisesti jumalat, eli papit, ovat tarvinneet ihmisuhreja. Sitä on vaikea ymmärtää, miksi?





18.6.21

Euripides VIII

Rhesos, suom. Tua Korhonen

Euripideen näytelmänä antiikin aikana ja pitkälle uudelle ajalle asti pidetyn Rhesoksen ajoitus on epävarma. Ensiesitys oli mahdollisesti 300-luvulla eaa. Suomennos pohjautuu J. Digglen alkukieliseen editioon. Suomennoksessa sulkujen sisällä olevat näyttämöohjeet ovat tulkintoja.

Ehkä mielenkiintoisin hahmo rooliluettelossa on paimen, ilmeisesti Troijan alamainen, paimentaa karjaa (mitä? Lampaita, lehmiä, hevosia?) Ida-vuorella, ja tuo sanan joukkojen kulkemisesta Troijan valtiaalle, Hektorille. Senhän kaikki tietävät että hän, Paris-Aleksandros on Troijan prinssi. Hän se vei Helenan Spartasta. Menelaos suuttui siitä, mutta koska kyse oli jumalien asettamasta kauneuskilpailuista, niin ehkä maallinen Spartan kuningas ei voinut tehdä asialle mitään? Eikö Hektor tunne häntä, veljeään?

Aivan alussa olevat kreikkalaisen draaman esittelyesseet mainitsevat tästä kyllä, että ei taida olla Euripideen käsialaa.  Se mainitaan teatterifestivaalien ohjelmistossa myöhään, vasta 300-luvulla eaa., lisäksi se on aika lyhyt. Euripideen näytelmät ovat suhteellisen pitkiä. On tutkittu kielen ja tyylin piirteitä, joista päätellään lisää. Jotkut löydetyt Rhesos-käsikirjoitukset ovat teatteriryhmien merkinnöin varustettuja.



Alun tilanne on Troijan sodan loppunäyttämö. Troijalaiset ovat muurien takana, takanaan tasanko, edessä on sitten ranta, jossa ovat kreikkalaisten sotalaivat ja leiri. On yö. Siinä on yksi lisäpiirre, minkä perusteella tutkijat arvelevat, että ei ole klassikoiden näytelmä. Yötä voi olla aika vaikea tuoda näyttämölle. Rooleja on paljon, mistä voi päätellä, että näyttelijät eivät ole voineet olla muutama kerrallaan näyttämöllä. Henkilöt ovat ilmeisesti menneet omia aikojaan, kuoron johtamana, alas näyttämöltä katsomon editse ja vaihtaneet naamion tai vaatteet tai molemmat.

Yövartio herättää Hektorin:
Yövartio (laulaa)

Kreikkalaisleirissä merkkitulet, Hektor,
ovat palaneet läpi yön, laivojen telakkaköydet
hohtavat soihtujen valossa!
Nyt yöllä on koko Kreikan armeija ryhmittynyt
päällikkönsä Agamemnonin teltan luo.
− Ovat saapuneet käskyjä kuulemaan.
Koskaan ei meren takaa
tullut kreikkalaisarmeija ole ollut näin levoton.
− Siksi minä pelkään mitä on tuleva,
Siksi olen tullut luoksesi,
tuon tämän sanoman.
Älä sinä minulle lausu moitteen sanaa.


Hektor tekee sen minkä voi yön pimeydessä: on asetettava vakooja tarkistamaan vihollinen siellä rannalla. Dolon-niminen troijalainen ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Tässä kohden viite kertoo, että ei sotilaan nimi suotta ole Dolōn, joka viittaa sanaan dolos eli juoni. Vakooja on jo miettinyt juonen, jolla voi hämätä kreikkalaiset: hän naamioituu sudeksi ja kulkee ihmisten nähden neljällä jalalla mutta muuten kahdella. Tua Korhosen essee näytelmän lopuksi on nimeltään ”Uni hevosilla ratsastavista susista”, runollinen otsikko kertomukseen Troijan viimeisistä päivistä.

Troijalainen paimen saapuu paikalle ja selvittää Hektorille millaisina hän näki Traakian joukot, jotka ovat tulossa auttamaan Hektorin sodassa. Hän siis on jo nähnyt Rhesoksen, joka johtaa näitä joukkoja. Paimen kertoo täsmällisesti siitä, minkälaisia joukot ovat:
 

Saatuani vastauksen kysymykseeni
jäin vielä paikalle ja sain nähdä
    Rhesoksen kuin jumalan
seisovan traakialaishevosten vetämissä vaunuissa.
Kultainen kääty kiersi kimojen iestäkannattelevaa kaulaa
ja hevoset kimalsivat lunta kirkkaampina.
Samoin sädehti pakotettu kulta kevyen kilven keskellä Rhesoksen olkapäillä.
Pronssinen gorgonpää, samanlainen kuin Athenen vuohennahkakilvessä,
tuijotti molempien hevosten päitsistä,
joiden monet kellot kalisivat pelottavin sävelin.


Viitteessä selitetään elävät gorgot: niiden katse kivettää ihmisen, joka sattuu osumaan katseen tielle. Paimen oli utelias. Hän vain tahtoi tietää millä asialla Rhesos joukkoineen liikkui. Gorgoista kyllä löytää selityksiä antiikkia käsittelevistä kirjoista. Traakia, Rhesoksen kotimaa, on vähän toista maata kuin Troija, jota kreikkalaiset piirittivät.

Hektor kuulustelee Rhesosta. Toinen sota oli sitonut Traakiaa: skyytit hyökkäsivät. Rhesos kertoi ottaneensa skyyttilapset panttivangeiksi että pääsi lähtemään Troijaan.

Tässä näytelmässä puhutaan vähän pitempään Mustanmeren ihmisistä. Ehkä yhteinen asia raja-alueille on ollut hevosten kasvattaminen ja vaihtaminen. Kreikkalaisetkin koristelevat hevosiaan, mutta tässä näytelmässä traakialaisten ovat erityisiä. Rhesos puhkeaa kehumaan itseään sotapäällikkönä Hektorille:
 

Hyvitykseksi pitkästä poissaolostani lupaan seuraavaa
(Adrasteia sallikoon sanani):
kun olemme vapauttaneet Troijan vihollisista
ja olet valinnut osan saaliista jumalille annettavaksi,
minä mielin purjehtia kanssasi kreikkalaisten maille
tarkoituksena valloittaa keihääni avulla koko Kreikka,
niin että kreikkalaiset saavat oppia, mitä kärsiminen on.


Tässä voi arvella että tolkuton itsekehu on jumalten mielestä tylsää ja sen takia kiellettyä, mutta koska Rhesos on hyvä ystävä Zeun tyttären Adrasteian kanssa, niin hänelle moinen sallitaan. Hektor toppuuttelee Rhesoksen ideoita. Sitten sotatoverukset alkavat jo miettiä kuka kreikkalaisista on vaikein voitettava. Mainitaan Diomedes ja Aias, mutta Odysseus on viekas ja julkea roisto. Päätetään vetäytyä puoliksi levolle. Hektor antaa yövartiolle tehtäväksi vartioida leiriä ja ottaa vastaan vakooja Dolon, jonka pitäisi pian jo tulla.

Näytelmä etenee kuin seikkailuelokuva. Kreikkalaisten vakoojat, Odysseus ja Diomedes, ilmestyvät.  Ja heidät nähdessään Athene ilmestyy myös ja kertoo kreikkalaisille mitä heidän pitää tehdä. Athene pyytää vakoojia tappamaan Rhesoksen ja lupaa saalista:

- -
Ne näkyvät helposti pimeässäkin,
loistavat kuin joutsenen siipi joen tummaa vettä vasten.
Ota hengiltä hevosten omistaja ja vie kimot upeana saaliina leiriisi;
missään ei ole niitä kauniimpia.


Ateenalaisten jumalatarkin pitää hevosia aivan ainutlaatuisina yksilöinä. Ehkä traakialaiset ovat olleet hevoskasvatuksen ja -jalostuksen töissä tunnettuja. Muistaakseni Herakles jo tuolla Alkestiissa puhui Traakian hevosista. Jotain niissä on. Olisiko Mustanmeren rannikon ihmisillä ollut jonkinlainen toteemieläin-järjestelmä? Ainakin heillä oli vanha uskonto, se orfilaisuus? En ole ikinä ollut hevoshullu. Hevoset olivat työjuhtia eivätkä haisseet bensalta tai pitäneet meteliä. Tämmöinen jumalatar Athenenkin ilmaisema ihastus kyllä herätti huomiota. Ehkä hevoset oli koulutettu sotaeläimiksi? Ja sotaeläimiä koristeltiin?

Yövartio saa kiinni Odysseuksen ja Diomedeen. Odysseuksen lisänimi on Monineuvo: hän selvittää heidät kiipelistä ja ihan vain kertomalla tunnussanan. Foibos! Kun Athene muuntautui Afroditeksi Pariksen nähdessään, viitteessä kerrotaan kaupunkien jumalista. Troijan jumalia ovat Apollon ja Afrodite, Ateenan taas Athene, Hera ja Poseidon. Runoilija ja laulaja Orfeus on Rhesoksen serkku - ja kultti-jumala. Sitten jo tuleekin vaununajaja ilmoittamaan Rhesoksen kuolemasta. Hän kertoo unestaan:

Näin tai olin näkevinäni hoidokkini, hevoset
(vaunuissa seisten niitä ajan Rhesoksen rinnalla),
mutta sudet istuivat hevosten lautasilla ajaen niitä eteenpäin,
piiskasivat hevosten pitkäkarvaista nahkaa hännillään;
hevoset hirnuivat kiihtyneesti puuskuttaen
ja pudistelivat harjojaan peloissaan.
Minä havahduin puolustamaan kimoja villipetoja vastaan:
pelottava uneni siis herätti minut.


Hän oli kuullut jotain ja kutonut kuulemastaan unen. Rhesos oli kuollut. Troijalaiset tajuavat: vihollisen vakoojat yllättivät. Rhesoksen äiti, Runotar, ilmestyy ”yläilmoihin” kuollut Rhesos sylissään. Runotar laulaa kohtalostaan. Tässä kohtaa niin kuin monta kertaa aiemminkin ihmettelen: miten nämä jumalat ja jumalattaret saadaan yläilmoihin? Runotar syyttää suoraan Athenea poikansa surmasta. Hän lupaa että Ateena ei enää toista laulajaa saa. Edellinen oli ollut laulaja Musaios, joka oli ollut Apollonin opissa − ja runottarien.

Rhesos ei tietenkään kuole lopullisesti, koska hän on syntynyt jumal-ihmiseksi, hän rupeaa elämään Pangaion vuoren sisällä jossa tunnustetaan Bakkhos-jumalaa. Traakiassa on jo Orfeus. Runotar päättää valituslaulunsa:
 

Voi kuolevaisten huolia, kun tekevät lapsia.
Ne teistä, jotka päädyitte lapsettomuuteen,
ei osanne ole huono:
ette tehneet lapsia − ette myöskään joudu hautaamaan heitä.


Sitten onkin jo näytelmä ohi. Niin kuin moni muukin näytelmä, tämäkin loppuu yhtäkkiä, töksähtäen. Tiedonjyvänen vielä tulee: Hektor alkaa esittää määräyksiä ja käskee hyökkäykseen. Joukkojen on odoteltava etruskien torvien ääntä merkiksi. Mutta sellaista ovat arkeologit ja/tai kielitieteilijät esittäneet, että etruskit olisivat tulleet Italian niemimaalle Välimeren Aasian puoleiselta rannalta. 



Tua Korhonen kirjoittaa tähän viimeiseksi suomentajan esseen nimeltä ”Uni hevosilla ratsastavista susista”. Hän vahvistaa että Rhesos ei ole Euripideen näytelmä. Sen lisäksi on erittäin harvinaista, että jumala/jumalat muuttuvat toisiksi, niin kuin tässä Athene muuttuu Afroditeksi. Näyttämöllä on ollut kiirettä, kun henkilöitä on muutenkin paljon ja tässä vielä jumalasta tulee aivan toinen jumala. Ehkä jossain museossa on naamioita, joissa on ollut erilaisia olympolaisia jumalia. Tässä näytelmässä tulevat uusina, vähempiarvoisina jumalina, muusat eli runottaret, sitten taitaa olla niin että jokikin on jumalallinen kun se on saattanut Runottaren raskaaksi. Niin ainakin kävi Rhesoksen äidille.

Täydelliset roolimuutokset ovat olleet tavallisempia komedioissa. Näyttämörakenteita ja kuvia pitää miettiä. Mutta jos lukija tahtoo tietää näistä hahmoista enemmän, niin alkuperäisiä tarinoita löytyy Iliaasta. Esimerkiksi Athene/Afrodite ks. Ilias 10.274-295, 507-714; nuo kirja- ja säemerkinnät ovat standardeja, joten jos kotona ei ole Iliasta suomeksi, mutta englanniksi, latinaksi tai miksi tahansa muuksi kieleksi on, niin merkinnät toimivat. Täydellisiä klassikoita!   

Jumalat taitavat olla silmänkääntäjiä. Roolitus on hankalaa: näyttelijöitä on tarvittu ainakin neljä lisää. Sitten pitää miettiä ovatko nämä oikeita ihmisiä. Arkeologit ovat kaivaneet jäännöksiä paikalta jossa Troijan kerrotaan olleen. Se on oikeasti tuhoutunut. Näiden näytelmien ensiesityksistä on noin tuhat vuotta taaksepäin siihen, kun Troija paloi ja sen ihmiset joutuivat kuka minnekin. Sitten mietin, miten mahtoi Ida-vuorten paimenelle käydä. Hän olisi elellyt siellä suunnilleen 3500 vuotta sitten. Paimenten asumukset ovat tainneet olla kevytrakenteisia, niistä ehkä ei ole enää jälkiä. Mutta jos löytyisi muinainen kalmisto?

Tällä kertaa suomentaja ei siteerannut runoa esseensä alkuun. Luin Euripides-opuksen ohessa Friedrich Nietzschen teosta Tragedian synty, joten tähän loppuun voi ottaa pienen sitaatin siitä:

”Tai asettaa eteensä olympolaisuuden loistava uniluoma. Tuo suunnaton epäluulo luonnon titaanimahteja kohtaan, tuo kaiken tiedon yläpuolelle armotta valtaistuimensa asettava Moira, suuren ihmisystävän Prometheuksen korppikotka, viisaan Oidipuksen kauhukohtalo, Atreidien sukuviha, joka pakotti Oresteen äidinmurhaan, sanalla sanoen koko tuo metsäjumalan filosofia myyttisine esimerkkeineen, joka hävitti olemattomiin raskasmieliset etruskit – kaiken tämän kreikkalaiset yhä uudelleen päihittivät olympolaisten aina kätketyn ja katseelta vetäytyvän välimaailman avulla.”
(Suom. Jarkko S. Tuusvuori, 23°45 niin & näin -lehden filosofinen julkaisusarja)

5.6.21

Euripides VII

 

Andromakhe, suomennos Liisa Kaski
”Ensiesitys vuoden 425 eaa. tienoilla, mahdollisesti Ateenan ulkopuolella. Suomennos perustuu Philip. T. Stevensin ja James Digglen toimittamiin kreikankielisisiin editioihin. Sulkeissa olevat näyttämöohjeet ovat suomentajan tulkintoja, jotka pohjaavat alkutekstin antamiin vihjeisiin ja klassisen tragedian esityskonventioihin.”

Alussa Andromakhe esittelee itsensä. Paikka on ”Theeba, kilikialaisten kaupunki, Aasian maan kruunu”, maa on nimeltään Fthia. Niin kuin muidenkin Euripideen näytelmien alussa, niin tässäkin on lyhyt suorasanainen esitys näytelmän alkutilanteesta. Andromakhe on Troijan sodan leski, hänen puolisonsa oli Hektor, joka tapettiin ja perheen poika Astyanaks heitettiin alas muurilta.

Paikka on siis Fthia, ei aavistustakaan miten se äännetään. Mutta kaupunki on siis Aasian Theeba, helleeneillä on omansa. Andromakhe on paennut Neoptolemoksen talosta nuoren vaimon Hermionen uhkailuja merenjumalatar Thetiksen temppeliin. Merenjumala taas on Poseidon. Tästä ja muistakin Troijan sotaa käsittelevistä teksteistä olen käsittänyt niin että Poseidon hoitaa merenkulun ja kalastajien asioita mutta Thetis taas on enemmänkin pienempien paikkojen ja esimerkiksi saaristolaisten suojelusjumalatar. Kullakin paikkakunnalla on oma perinteinen suojelusjumalansa tai -jumalattarensa.



Andromakheen pitkä monologi selvittää hänen tilanteensa. Neoptolemos on mennyt Delfoihin selvittämään kiukutteluaan Apollon Arvuuttajaa kohtaan, sillä välin Neoptolemoksen vihitty vaimo, Spartan Menealoksen tytär Hermione on kutsunut Spartasta isänsä auttamaan häntä pääsemään eroon Andromakheesta, jolla on Neoptolemoksen kanssa lapsi. Talon tilanne on tulehtunut koska Andromakheella on lapsi mutta Hermioneella ei. Niinpä laillinen valtiatar, Hermione, on päättänyt että Andromakheesta, jalkavaimosta, on päästävä eroon ja lapsesta myös, että hänestä tulisi myös äiti. Andromakhe on siis pelkästään sotasaalista.

Andromakhe lähettää palvelijattarensa viemään viestiä Peleukselle, Neoptolemoksen isoisälle. Isä, Akhilleus, kaatui Troijassa, kun hän helleenien joukossa oli sitä valtaamassa. Andromakhe laulaa siinä Thetiksen alttarilla:

Korkeaan Troijaan toi Paris morsiamen sijaan
                           tuhon
Kun makuukammioonsa toi kumppanikseen Helenan
jonka vuoksi, oi Troija, keihäin ja liekein sinut valloitti
tuhatlaivainen Ares, Hellaan kiivas joukko.
Ja minulta vei miehen.
                       Muurien ympäri hevosin Hektoria kiskoi
Akhilleus, aaltoisan Thetiksen poika.
Minut talutettiin häähuoneestani meren rantaan
ja hartioilleni heitin kuin hunnun kauhean
                                                            orjuuden.
Kyyneleet
             kymmenet
                           laskivat
                                      poskia pitkin.
Kun jätin kaupungin, vuoteen ja mieheni tomuun.
Miksi, oi miksi piti kurjan
                 vielä nähdä päivän kirkas valo
          Hermioneen orjana?


Tämä laulu on tärkeä ja viitteessä kerrotaan miksi. Se vaikuttaa olevan harvinainen laulun runojalaksi: eleginen distikhon, joka perustuu daktyylisen heksametrin ja pentametrin vaihteluun. On mahdollista että Euripides käytti tällaista ensimmäistä kertaa. Tuli luoneeksi valituslaulun mitan.
 
Nyt on muistettava, että Hermione on Meneleaoksen ja Helenan tytär ajalta ennen kuin Helena löysi Pariksen Ida-vuorten rinteiltä paimenesta. Siinä oli kyse maailman kauneimman naisen tittelistä. Paris antoi sen Helenalle omenan muodossa. Vai oliko se toisin päin? Mutta kauneuskilpailuista oli joka tapauksessa kyse. Oliko niin että Helenan piti puraista omenaa? Siinä tapauksessa se kuulostaa samankaltaiselta jutulta kuin se Raamatun Eevan ja Aatamin seikkailu paratiisissa ja käärmeen viettelys.

Seuraa herkullinen sanailu Hermioneen ja Andromakheen välillä. Tämä on sitä osastoa Euripideeltä, josta Aristoteles taatusti oli vihainen: ottaa nyt puheeksi naisten välinen mustasukkaisuus ja tuoda arvokkaaseen tragediaan mustasukkaisen vaimon ja jalkavaimon välinen riita! Tämä ei ole ainut kerta kun naisten väliseen epäsopuun puututaan tässä näytelmässä. Hermione naureskelee että vai että luotat vielä siihen Akhilleuksen poikaan. Andromakhe on omaksunut saman patriarkaatin käsityksen naisten kamaluudesta kuin jotakuinkin kaikki:

”Luotan, niin. Kummallista: kesyttömiä käärmeitäkin
vastaan joku jumala antoi kuolevaisille lääkkeet
mutta siihen mikä on tuhoisampi tulta ja kyytä
ei ole rohtoa keksinyt vielä kukaan. Naisen pahuus!
Millainen onnettomuus me olemme ihmiskunnalle!”

Sitten kun Menelaos (Hermionen isä) löytää Andromakheen ja Neoptolemoksen lapsen, joka oli viety piiloon, ja Menelaos julmistelee senkun kerkiää, Andromakhe vastaa Menelaoksen omakehuun:

” Voi maine, maine! Lukemattomat kuolevaiset, joista
syntyessään ei ole mihinkään, sinä turvotat suuruuteen.
Jos kunnia on totuudesta peräisin, minä onnittelen −
mutta valheen suomalla maineella ei ole mitään arvoa. Vain
sattumalta voi sellainen ihminen joskus vaikuttaa järkevältä.”

Mutta ehkä, koska on nainen ja joutunut orjaksi, niin hän ei sano tuota ääneensä. Ei hän pelkää Menelaosta, mutta nähtävästi tahtoo sanoa itsekseen sanansa maineesta. Tässä kuuluu nyt Spartan ja Ateenan välinen sota. Menelaos oli Spartan kuningas. Tässä Andromakhe ja Menelaos keskustelevat siitä, minkälaisista ansioista ihminen voi ruveta kehumaan maineellaan. Viitteessä käytetään sanontaa ”naiseva riita” eli gynaikeia eris. En tiedä miten muuten tuo olisi voitu suomentaa, mutta viitteessä kerrotaan tarkoitettavan tätä erityisesti Hermionen ja Andromakheen välistä riitaa tai riitaa jossa taistellaan naisesta tai naisen vuoksi, niin kuin Troijan sodan alkusyy oli Helenan ja Pariksen liitto.

Liisa Kaski miettii viitteessä, että ehkä Menelaos oli itse naismainen ottaessaan naisten jutut vakavasti. Ylipäänsä vaikuttaa siltä, että naisten ja miesten väliset suhteet ovat aivan yhtä huojuvalla pohjalla kuin ne ovat nykyisinkin. On muistettava, että naiset ja lapset olivat talon vapaiden miesten omaisuutta ja siinä kaikki. Kun sitä ajattelee, niin aika pienellä huutamisella hirveät epäoikeudenmukaisuudet ratkaistaan.

Onhan tässä näkyvissä myös naisten keskeinen eriarvoisuus. Andromakhe on ylimyssukua ja/tai sellaiseen naitu, mutta kun hän on orja, talon nuorempi nainen, Hermione, saa vallan hänen ylitseen, koska Troijan Hektorin vaimoa ei enää ole. Silti Hermionesta saa Euripideen käsittelyssä sellaisen kuvan, että hän on nuori eikä ehkä sen takia kaikesta Spartan kuninkaan tyttären statuksestaan huolimatta ole aivan vakavasti otettava. Näissä näytelmissä ei niputeta yhteen oikeudettomia naisia luonteeltaan samankaltaisina olioina.

Andromakhe on sen verran Hermionea vanhempi, että voi asettua vastustamaan myös vaimon osan saaneen tytön isääkin, aivan riippumatta hänen kuninkuudestaan. Vaikka naisista tässä puhutaan lievästi hulluina olioina, ei myöskään Menelaosta säästetä. Ikä on yksi asia muiden joukossa, joka näkyy ihmisten käytöksessä, kuten Kuoro kertoo:

”Pitelemätön on vanhusten heimo,
Vaikea sen äkäisyyttä torjua.”

Menelaos häipyy, koska näkee ettei selviä Peleuksesta. Peleus vie mennessään sitten Andromakheen ja lapsen, pois turvaan. Taloon jää vain nuori Hermione, joka yrittää tappaa itsensä, mutta palvelijat ehtivät estää hölmöilyn. Sitten paikalle osuu Orestes, joka on Hermionen ensimmäinen sulhanen, kunnes Menelaos keksi Neoptolemoksen. Tässä pyörityksessä on luettava tekstin jokainen repliikki, koska itkun ja valituksen keskellä uusia ihmisiä tulee paikalle.

Kun Orestes on tässä eräänlainen deus ex machina, on suositeltavaa että lukijat hankkivat oheisaineistokseen Oresteian, joka Kirsti Simonsuuri on suomentanut (Love, 1991). Tragedioiden miehet ovat kaikkialle ehtineitä sankareita, joten heistä on riittänyt moniin tarinoihin. Naiset tekevät hölmöjä asioita aivan samalla tavalla, mutta eivät sentään valtaa kokonaisia maita ja polta esimerkiksi Troijaa poroksi. Tässä tarinassa on siten vielä juonimassa Orestes, joka onnistuukin sitten saamaan Neoptolemoksen hengiltä.

Asialla on väkijoukko joka sekavana röykkiönä tungeksii Delfoin temppeliin kivet kädessään. Tässä tapahtuu
ihme: pyhäkön uumenista kantautuu ääni, joka saa joukkion palaamaan takaisin. Olen ollut sellaisessa temppelissä. Se oli keskellä luolaa oleva pylväs ja pylväässä syvennys. Siihen syvennykseen kun puhui niin ääni kaikui toiseen kerrokseen asti. Tässä merenjumalatar Thetis sitten vielä kertoo, että syy Neoptolemoksen kuolemaan oli Pallas Athenen tahto.  

Jumalat nähtävästi eri käänteissä seisovat siinä keskellä käännettä ja tienhaaraa. Pitävät ehkä käsiään koholla ja kääntelevät peukaloitaan ylös ja alas. Nyt, koska tragedian tapahtumapaikka oli Fthia, niin viimeisimmäksi asioita hoitaa sitten saarelaisten jumalatar, jonka Neoptolemoksen isoisä Peleus kyllä tuntee oikein hyvin nuoruudestaan. Sitä suhdetta kun katsoo aleneviin sukupolviin, niin Andromakheen lapsikin on jumalattaren sukua, Thetiksen lapsia. Vanhapari saa toisensa jälleen.

 

Liisa Kaski: Naisen osa.
On lainattava tähän Kasken esseen tiivistystä näytelmän maailmasta:
”Lyyristen laulujaksojen perusteella näytelmän ytimessä on siis yhtäältä sodan syttymiseen johtanut yksittäisten ihmisten valintojen summa, jumalten leikki ja sattuma, toisaalta sodan mukanaan tuoma liittojen ja perheiden hajoaminen ja kokonaisten sukujen sammuminen. Ei ole väliä puhutaanko Troijan sodasta, peloponnesolaissodasta vai oman aikamme aodista, tulos näyttää aina samalta. 420-luvun Ateenaa puhuttanut aihe on traagisen tunnistettava kaikkina aikoina.”

Kaski kertoo miten se kauneuskilpailu käytiin. En tiedä oliko Hermes kilpailun alullepanija, mutta hän vie Heran, Athenen ja Afroditen Pariksen eteen. Afrodite onnistuu lahjomaan Pariksen, palkkioksi Paris saisi maailman kauneimman naisen Helenan. Helena on valitettavasti naimisissa Spartan kuninkaan Menelaoksen kanssa. Siitä sopasta syttyy sitten Troijan sota, jossa Priamoksen kuningassuku menettää kaiken. Troija poltetaan. Andromakhe päätyy orjaksi Fthiaan. Olen aina ollut sitä mieltä, että kauneuskilpailuita typerämpää eivät ihmiset enää voi keksiä. Kun niistä voi käytä jopa sotia!

Kasken mielestä Euripides saattaa kirjoittaa spartalaistyttöjen vapaasta kasvatuksesta, kun esimerkkeinä ovat Helena ja Hermione. Jään miettimään oliko myös Ateenassa mietitty naisten koulutusta ja sivistystä? Hehän eivät olleet vapaita kansalaisia. Ei Euripides ollut erityisen naisvastainen kuitenkaan. Naiskuvan vertailuksi Kaski tarjoaa Sofokleen Elektraa. Se on ehdottoman hämmentävä. Olen lukenut sen muutama vuosi sitten, mutta Elektran käyttämä kieli, hänen ehdottomuutensa ja korkea etiikkansa ovat kyllä samankaltaisia kuin Andromakheen. Mutta kumpikin nainen osaa myös olla kiukkua ja raivoa täynnä.

Voiko oraakkelin suomentaa sanalla arvuuttaja? Olin aina kuvitellut että Delfoissa istuu ennustaja. Mutta tietenkään ennustaja ei esitä ennustustaan suoraviivaisesti, vaan kuulijalle jää tehtäväksi ymmärtäminen, arvoituksen ratkaisu. Nyt sitten nuo viimeisimmät asiat saavat miettimään, ainakin minut, oliko mahdollista että Troijan sota oikeasti käytiin. Tässä näytelmässä Thetis kertoo, että Epeirosin (Epiroksen) maan Khaoniaan tulee kuninkaaksi Helenos ja Helenoksen myötä Andromakhe ja hänen poikansa pääsevät takaisin palatsiin. Troija ei siis lopullisesti tuhoudu. Peleus ja Thetis puolestaan jatkavat yhteiseloaan ikuisesti.
 
Kaski kirjoittaa sitten missä kaikkialla Andromakhea on esitetty. Yksi näytelmän uusista kirjoittajista on ranskalainen Racine. Elokuvaohjaaja Jacques Rivette ohjasi vuonna 1969 Elokuvan nimeltä Hullu rakkaus (L’amour fou). Se on nähtävissä netissä ja siinä kerrotaan Andromakheen näytelmän ohjaamisesta. Hullu rakkaus on hyvin 60-lukulainen, mutta siinä on jotain tavattoman kaunista ja kiehtovaa. En ollut nähnyt leffaa aiemmin, vaikka todennäköisesti se on näytetty Tampereen Kinopalatsissa samoin kuin kaikki muutkin uuden aallon elokuva 1960-luvulla. En ollut vuonna 1969 Suomessa. Elokuva on nelituntinen ja pysyi mielestäni hyvin kasassa.

Esseensä alussa Liisa Kaski esittää runositaatin:
Ajattelen sinua, Andromakhe, joka putosit
   suuren puolisosi käsivarsilta ja päädyit
  pöyhkeän Pyrrhoksen orjakarjaksi − joka
  tyhjän haudan äärellä vavisten kyyhötät,
Hektorin leski − ja nyt, ah!  − Helenoksen vaimo!

Charles Baudelaire, Pahan kukat (Suom. Antti Nylén 2011, alkuteos Les Fleurs de Mal, 1861)

23.5.21

Euripides VI

Hekabe,  suom. Vesa Vahtikari 

Hekaben esitysvuodeksi arvellaan yleisesti noin vuotta 424 eaa.  Suomennoksessa sulkujen sisällä olevat näyttämöohjeet ovat suomentajan omia tulkintoja. Suomennos pohjautuu Christopher Collardin alkukieliseen editioon, joka puolestaan suurelta osin seuraa James Digglen editiota.



Tapahtumapaikka on Khersenos Traakiassa. Tapahtumapaikat löytyvät opuksen taka- ja etukannen kartoista. Kreikkalaiset ovat palaamassa Troijan sotaretkeltä kotiin. Traakia esiintyy jo edellisissä Euripideen näytelmissä, se mainitaan hevosia kasvattavien ihmisten paikaksi. Troijan kuningatar Hekabe on päätynyt Agamemnonin orjaksi. Troija oli poltettu. Sota oli ohi.

Hekaben puoliso Priamos oli tapettu ja Hekabe lapsineen oli sotasaaliina matkalla Kreikkaan. Nuori Polydoros on lähetetty ennen taisteluja turvaan Priamoksen kestiystävän Polymesterin luo, Hekabe ei tiedä että Polydoros on kuollut. Hekaben tyttäret Kassandra ja Polyksene ja poika Helenos ovat hengissä.  

Näytelmä alkaa Polydoroksen haamun monologilla, jossa kerrotaan mitä oli tapahtunut  ja miksi hän tuli  leijumaan Hekaben teltan yläpuolelle. Koska Polydoros on haamu, on varmaa, että kuolemaan liittyy jotain, mitä äiti Hekaben pitää tietää. Haamu on levoton kuollut, haahuilija. Akhilleus oli sitten toinen levoton haamu, koska hän ilmestyi leijailemaan (Peleuksen poika, siis) sotajoukon yllä ja vaati hautauhriksi Hekaben Polyksene-tytärtä.  Kun Hekabe astuu näyttämölle, Polydoroksen haamu katoaa.

Hekabe laulaa:
”- - -”
”Oi salamavaloinen Zeus, oi synkkä yö!
             Miksi  olen näin pimeässä,
näkyjen ja pelkojen hämmentämänä?
             Oi mahtava Khtoon, mustasiipisten unien äiti.

Lähetän nyt pois öisen näkyni,
                   jossa poikani oli turvassa Traakiassa.
Näin unessa pelottavan näyn, ymmärsin että siinä oli
                    rakas tyttäreni Polyksene.

Oi maanalaiset jumalat, pelastakaa poikani,
        joka on taloni ainoa ankkuri

lumisessa Traakiassa
        isänsä kestiystävän suojissa.”

Vahtikari selvittää viitteissä sitä miten runojalat vaihtelevat ja kertoo kirjoittavansa ne eri tavalla kuin muut repliikkien osat. Tässä on kyse laulusta. Mutta hän selittää myös mikä/kuka on Khthoon. Hän on Manalan jumaluuksia, mutta ei odottele vainajia vietäväksi syvemmälle Manalaan, vaan jonka puoleen voi kääntyä jos joku vaikka vahingossa joutuu maan alle. En ollut tiennyt että on olemassa muitakin maanlaisia jumalia kuin Thanatos ja lautturi Kharon, joka vaikuttaa kyllä enemmänkin työläiseltä kuin jumalalta.

Hekabe selittää näkyjään, joita hän ei kutsu uniksi. Niitä tuo Nyks eli yö. Eikös Tuonelan virran nimi ole Tyks? Ehkä nämä ovat onomatopoeettisia nimiä.

Hekaben ympärillä on muita  troijattaria,  joille hän valittaa näkyjään. Hän kaipaa Kassandraa ja Helenosta, jotka ovat oppineet tulkitsemaan unia. Kassandra tunnettiin ennustajana jo Troijassa, käsittääkseni. Sitten jo tulee viestintuoja ja kertoo että Polyksene on uhrattava Akhilleuksen haudalla. Agamemnonista kerrotaan: ”hänellähän on häiriintynyt ennustajatar vuoteessaan”, joka tarkoittaa Hekaben tytärtä Kassandraa. Millä tavalla Kassandra on häiriintynyt? Hän ei kyllä esiinny tässä näytelmässä, mutta oli oppinut ennustamaan jo Troijassa. Hekabe ajattelee saamaansa viestiä:
        ”Akhilleuksen hauta
on kruunattava tuoreella verellä,
                          jottei Kassandran vuodetta
vain mitenkään asetettaisi
                          Akhilleuksen keihään edelle. ”

Sodissa nuoret naiset olivat sotasaalista samoin kuin kaikki muukin tavara. Kysymys ei ole kovin tavattomasta käytännöstä. Mutta nyt uhrauksesta ei oltu yksimielisiä. Näytelmää  lukiessa on oltava tarkkana, koska outoja hautaustapoja tulee ja tuli jo uusi jumalakin, se Khthoon. Siksi Hekabe neuvottelee Odysseuksen kanssa hautauhrista, hän pyytää, että Akhilleuksen uhrattaisiin eläinuhri. Hekabe ei usko että Akhilleus olisi tahtonut kuolemaa nuorelle tytölle. Polyksene esittää pitkän monologinsa lopuksi syyn siihen, miksi suostuu uhriksi:

”Se, joka ei ole tottunut kokemaan onnettomuutta,
sietää sen, vaikka kärsiikin asettaessaan sen ikeen kaulalleen.
Kuolema olisi silti hänelle onnellisempi kuin elämä.
sillä kunniaton elämä on kaikkein suurin taakka.
Kuoro:
Ylhäiseksi syntyminen on mahtava merkki kuolevaiselle
ja yhä suuremmaksi se tulee heille,
jotka osoittautuvat hyvän syntyperänsä arvoisiksi. ”

Tässä tarina tulee käännekohtaansa. Hekabe ei odottanut, että tytär hyväksyy mestauksensa. Kreikkalaisen sotajoukon enemmistö tahtoi kuninkaallisen perheen ainoan tavoiteltavissa olevan jäsenen tulevan uhratuksi. Agamemnon ei suostu ottamaan Hekabea tyttären asemesta.

”Foinikian naisissa” kuolleen veljesparin päälle heittäytyy heidän äitinsä Iokaste miekkaan, ei tahdo jäädä itse eloon. Ehkä Euripides ei vain halunnut toistaa tätä tarinaa? Hekabe oli vallanpitäjä, jota on rangaistava myös lasten menetyksellä. Troija oli hävitetty lopullisesti.

Eniten ihmetytti huomautus häiriintyneestä Kassandra-tyttärestä. Ehkä hän oli ennustanut vääriä asioita. Todennäköisesti kuka tahansa tuntee olonsa omituiseksi joutuessaan heitetyksi jonkun korkea-arvoisen sotaherran jalkavaimoksi. Voi voittajia!

Euripides puhuu koston kierrettä vastaan. Hän kertoi legendoista miettiessään Argoksen ja Foinikian yhteistä syntyperää, siis lehmän ja lohikäärmeen lapsina.  Sitten hän rupeaa ihmettelemään mitä jumalat oikein touhuavat. Nyt Hekaben tarinan myötä hän huomaa, että eivät jumalat taida kaikkea määrätä, vaan sodan voittajat. Pitää muistaa taustalla kuuluvat Peloponnesolaissodan äänet.

Kun on kyse perheestä tai suvusta, niin näytelmissä tuntuu olevan joku/jotkut jotka kärsivät todella paljon. Sotajoukon edestä on uhrattava nuoria, jotka eivät ole ehtineet vielä edes elää. Varmasti helleenien keskuudessa vastustettiin barbariaa. Jos ei olisi, niin tuskin Euripides ei olisi palannut tähän aiheeseen koko ajan.

Draaman käänne
Hekabe on tähänastisista lukemistani ehkä dramaattisin. Pitkin matkaa olen ajatellut Euripidestä hyvänä draaman luojana. Helleenien armeija odotti pääsyä merelle, oli liian tyyni purjehdusta varten. Siksi siis Polyksenen uhraus.

Mutta sotilaat olivat nuorta väkeä ja heidän tuli sääli orjaksi alennettua prinsessaa (mikäli heitä prinsessoiksi kutsuttiin, kuninkaiden tyttäriä). Viime hetkellä armeija puhkesi huutamaan teloitusta vastaan. Mutta Akhilleuksen poika Neoptolemos katkaisi tytön kaulan.  Sitä ennen Hekaben tytär Polyksene oli vaipunut polvilleen Akhilleuksen haudan päälle ja ”repi sen alas kylkiin keskelle navan kohdalle/ paljastaen samalla ylävartalonsa ja rintansa,/jotka olivat kauniit kuin jumalattaren patsaalla - - -”, kuten sanansaattaja Talthybios tuli Hekabelle kertomaan.

Kertakaikkiaan omituinen mielenvikaisuus niissä ihmisissä oli. Kuoro selittää omasta puolestaan:

” Jokin hirveä jumalten pakottama onnettomuus
kiehuu yli äyräiden Priamoksen lasten ja kaupunkini päälle.”

Tämän jälkeen tulee vielä onnettomuuksia lisää. Mutta lopussa tulee Hekaben  kosto, vääjäämätön sekin. Mietin näytelmää lukiessani, miten tämän voisi tehdä käyttäen naamioita, erivärisiä kaapuja, teatterivaloja, naamioita ja maskeja. Nykyajan sodat ja raa’at kansanmurhat ovat vain yksi variaatio näistä kreikkalaisista tragedioista. Kaiken tappamisen jälkeen ihmisiä todennäköisesti kaduttaa ja hävettää. Euripideen mielestä naisetkin pystyvät samaan. Sitä paitsi hehän eivät edes ole vapaita kansalaisia. Miksi eivät tappaisi!

Summittainen mielihyvänsävyinen tappaminen tuskin on olennaista muille eläinlajeille kuin ihmisille. Vai leikkiikö kissa hiirellä huvikseen? Mitä sen päässä oikein liikkuu? Mihin tässä oikein pitää kääntyä kun tämmöistä on kaikkialla ja räjähdysten ääni tulee televisiostakin suoraan kuulokojeisiini, joiden päässä on induktiosilmukka? Juuri nyt juutalaisten ja palestiinalaisten välisenä sotana. Sitä tuskin on voitu luoda vain minun silmilleni sitä tappamista ja tuhoa. Kyllä se vaikuttaa autenttiselta.

Ennen Hekaben järjestämää kostoa kaikkien surmien vuoksi tulee vielä kuoron loppusäkeistö, jossa kerrotaan miten Hekabe joutui pakomatkalle:

”Kirosin dioskuurien sisaren,
        Helenan,
sekä Ida-vuoren hirveän paimenen,
        Pariksen,
sillä hän tuhosi minulta isänmaan,
        ajoi minut pois kotoani
avioliittonsa vuoksi,
        tai ei avioliittonsa, vaan jonkin hirveän vitsauksen vuoksi.
Kunpa meren ulappa veisi Helenan takaisin,
        eikä hän milloinkaan saapuisi isänsä kotiin.”

Tässä kohden on pitkä viite, jossa selitetään Helenan syntyperä. Hän ei ollut aivan tavallinen kuolevainen, vaan Zeuksen ja Leda-hahmoisen Spartan kuninkaan Tyndareoksen vaimon tytär. Hän on se helleenien ajan maailman kaunein nainen. Selittämättä jää vain ”dioskuuri”. Hekabe on monimutkainen, kaikkialle laajeneva näytelmä, joka tarvitsee näinkin suomennettuna oman selitysosionsa. Kaikkien ihmishenkilöiden, jumalten ja niiden kaltaisten olentojen osuus on näissä tarinoissa niin suuri, että siihen tarvitaan oma mytologian sanakirjansa.

Helenan puolisoksi valikoitui sen kuuluisan omenan myötä Paris. Paris ilmoitetaan tässä Hekaben pojaksi. Hänen kerrottiin jo syntymässä tuovan hävityksen Troijalle, jolloin Hekabe ja Priamos antoivat pojan pois. Hän oli ollut koko elämänsä paimenena Ida-vuoren rinteillä.

Joka tapauksessa Hekabe on kuuluisa hahmo tolkuttomien onnettomuuksiensa vuoksi. Dioskuurit ovat kreikkaa ja tarkoittavat jumalkaksosia, Castoria ja Polydeukesia, eli latinaksi Castor ja Pollux. Heidän mukaansa on nimetty tähtikuvio, josta puolestaan on luotu horoskooppimerkki: Kaksoset. Tieto kuulostaa esimerkiksi ristisanatehtävän kysymykseltä. Dioskuureja metsästäessäni toivoin että Suomen antiikintutkijat tekisivät tällaisten kädettömien ja tietämättömien hyödyksi antiikin jumaluuksien hakemiston, suomeksi. Se voisi olla eräänlainen kartta. Semmoista ei voi hoitaa Wikipedia-sivulla, joka on tynkä.

Kurjuuden kuningatar
Vesa Vahtikari, Hekaben suomentaja, käy läpi tragedian suuren henkilöstön. Henkilökohtaisesti, siis minulle, näytelmä on ehkä monimutkaisin koskaan lukemani. Ehdottomasti näytelmien parhaimmistoa! Hekabe on vaikuttanut kirjoittamisensa jälkeen suunnilleen kaikkiin Euroopan kulttuurin alueisiin, tarkoitan tuota fantastista henkilökavalkadia, jossa vihalla on monta muotoa. Mutta keskushenkilö on Hekabe, entinen Troijan kuningatar, nyt orja.

Muutamia poimintoja näytelmän vaikutuksista - tuon ylläolevan horoskooppimerkin selityksen lisäksi: Demosthenes (384-322 eaa.) siteeraa Polydoroksen haamun avausmonologia ja Aristoteles (384-322 eaa.) käyttää Hekaben puhetta Retoriikassaan. Hekabe esiintyy myös Danten Jumalaisen näytelmän Kiirastulessa. Nämä tiedot Vahtikari kertoo suomennoksen jälkeisessä esseessään. Hän myös valittaa omaa kohtaloaan, koska suomesta loppuvat sanat kuvata onnetonta ihmistä. Siitä esseen osuva nimi.

Esseensä alkuun Vahtikari siteeraa vielä Matti Rossin suomentamaa Hamletia (oma kappaleeni, Veijo Meren suomennos, on vähän erilainen, mutta ajatus on sama):
 

Eikö ole luonnotonta, että pelkän kuvitellun murheen mahti saa tuon näyttelijän koko ruumiin tottelemaan mielikuvitusta, jonka vaikutus vie veret kasvoista ja peittää silmät kyyneliin, ja kiihko ottaa miehen valtaansa ja ääni särkyy, kun hän elää kuvittelemansa tunteet. Ja se kaikki tyhjän tähden! Hekaben tähden! Mitä Hekabe on hänelle, tai hän Hekabelle, miksi Hekaben tähden on itkettävä?

William Shakespeare: Hamlet

20.5.21

Interludium

William Shakespeare: Sonnets
XVIII

Shall I compare thee to a summer’s day?
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May
And summer’s lease hath all too short a date:
Sometime too hot the eye of heaven shines,
And often is his golden complexion dimm’d;
And every fair from fair sometimes declines,
By chance or nature’s changing course untrimm’d;
But thy eternal summer shall not fade
Nor lose possession of that fair thou owest;
Nor shall Death brag thou wander’st in his shade,
When in eternal lines to time thou growest:
   So long as men can breath or eyes can see,
   So long lives this and this gives life to thee.

(Kuultu elokuvassa nimeltä Nomadland.)




8.5.21

Euripides V

Turvananojat, suom. Liisa Kaski.
”Ensiesitys Ateenassa vuosien 424 ja 420 välillä, luultavimmin 423 eaa. Suomennos perustuu Christopher Collardin toimittamaan kreikankieliseen editioon. Sulkeissa olevat näyttämöohjeet ovat suomentajan tulkintoja, jotka pohjaavat alkutekstin antamiin vihjeisiin ja klassisen tragedian esityskonventioihin.”



Foinikian naisten ja Turvananojien tarina liittyy Theeban sotaan, jossa Theeban kuningas Oidipuksen pojat Polyneikes ja Eteokles taistelivat vallasta (ks.edellinen blogitekstini). Kumpikin kuoli ja myös heidän äitinsä Iokaste syöksyi miekkaan taistelun lopuksi. Sotajoukko tuli Polyneikeen ja Argoksen kuninkaan Adrastoksen kanssa valtaamaan Theebaa.

Nyt on jälkiselvittelyjen aika. Theeba ei suostu luovuttamaan kuolleita sotilaita Argokseen haudattavaksi.

Kuolleita kohtaan kaikki tunnistavat häpeällisen käytöksen. Kuolleita pitää kunnioittaa niin että haudataan oikein ja kotikaupungissa. Nyt ruumiit on jätetty taistelukentällä eläinten raadeltaviksi.  Ja ne ovat siellä Theebassa.

Kuningatar-äiti  Aithra on ateenalaiseen tapaan tullut Eleusiksen uhrilehtoon (Eleusiin lehdot ja niityt, joista puhuttiin historiankirjoissa!) uhraamaan Demeterille, jolta pyydetään hyvää vuodentuloa. Eleusis sijaitsee lähellä Ateenaa ja löytyy kartalta.

Näytelmässä on paljon henkilöitä. Näytelmän eräänlaisina näyttämöohjaajina toimivat airuet, mutta myös sanansaattaja (luulin että ne ovat yksi ja sama toimi tai tehtävä). Argoksessa kaatuneiden äidit ovat tulleet pyytämään apua, että saisivat kuolleet kotimaahan, kuoron muodostavat argoslaiset naiset ja sitten myös argoslaiset isänsä menettäneet pojat.

Mukana on Aithran poika Theseus, Ateenan kuningas.  Yhtenä henkilönä on myös Ateenan suojelusjumalatar Pallas Athene.

Paikka on Demeterin pyhäkköalueen edusta. Esitykset olivat Ateenan Dionysia-festivaaleilla, joka on Dionysos-jumalalle omistettu, mutta sitten kerrotaan Demeterin temppelin tapahtumista, näyttämöllä on näkyvissä Demeterille uhrauspaikka. Varmasti yleisö on miettinyt, miten Dionysos, Demeter ja Ateenan jumalatar Athene ovat sopineet yhteen ja samaan näytelmään. He kuitenkin merkitsevät eri asioita.

Temperamentista on tietysti kyse aina, sanotaan että se on syntymässä saatu, mutta on mietittävä miten ja millaisiin perheisiin he ovat syntyneet. Olympolaiset ovat jumalolentojen ylhäisöä ja silti tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Ei heidän ominaisuuksistaan puutu raivoa tai yltiöpäisyyttä tai tyhmänylpeyttäkään, väitetään että Pallas Athene on viisas ja oikeamielinen. Mahtoiko olla?

Theebassa kaatui rohkea sotilas nimeltä Kapaneus, johon Zeus iski salamalla, kun hän oli kiipeämässä tikkailla Theeban muurin yli. Turvananojien yhtenä henkilönä on hänen leskensä Euadne. Näytelmässä on paljon henkilöitä ja se on hyvin tiiviisti rakennettu näytelmä. Riippuu tietenkin ohjaajista, näyttelijöistä, musiikista ja tanssista millainen olisi lopputulos.  Mutta: kyllä minä mietin ankarasti miten koko väkimäärä on onnistuttu käsittelemään, kun roolinäyttelijöitä on vain kolme. Ynnä airuet ja kuorot.

Jostain syystä näitä kumpaakaan Euripideen Theeban sotaan liittyvää näytelmää ei ole esitetty Suomessa.  Eivät antiikin näytelmät ole muutenkaan kovin paljon olleet esillä.

Todennäköisesti Dionysia -festivaaleja ei voi verrata siihen miten Euroopan teattereissa kreikkalaisia klassikoita on sittemmin esitetty. Ehkä Foinikian naiset ja Turvananojat onkin esitetty joskus noissa alkuperäisissä paikoissa peräkkäin?

Aithra kertoo ajatuksistaan yleisölle:

"Nuo lehvät sitovat sitomatta, tässä odotan
Demeterin ja Tytön tahrattoman lieden äärellä,
jumalkaksikon edessä, säälien harmaapäisiä äitejä
jotka nyt ovat poikiaan vailla − ja kunnioituksesta
pyhiä lehviä kohtaan. Airueni on mennyt Ateenaan
kutsumaan Theseuksen tänne, niin että hän joko
vapauttaisi Eleusiin maan tästä tuskasta
tai tekemällä jotakin jumalille otollista
lunastaisi anojien langettaman pakon.
Järkevän naisen sopii näet hoitaa kaikki miesten kautta.

Kuoro (laulaen):
Minä pyydän ja anon, vanha rouva
heittäydyn jalkoihin, vanhoilla huulilla rukous
vapauta lapsemme
            lakia vailla lakastuneet ruumiit jätettiin
jäsenet irrottavaan surmaan, vuorten petojen kitaan."

Tuossa kuorona ovat kaatuneiden sotilaiden äidit. Se ilmaistaan sitten, mikä sai Aithran pyytämään poikaansa puuttumaan asiaan ja auttamaan argoslaisia. Alkukohtauksessa on myös Argoksen kuningas Adrastos, mukanaan Argoksessa kaatuneiden sotilaiden poikia, jotka myös toimivat kuorona. Adrastos on vähän kauempana naisista mutta läsnä. Sotilaiden asiaankuuluva hautaus on myös kuninkaan asia, vaikka hän hävisi sodan eikä voi siis käyttää voimaa ruumiiden hakemiseen. Mutta hän seisoo sivussa.

Tässä asetelmassa voi huomata sen, miten käynnissä oleva (siis oikeasti, juuri silloin tai juuri äskettäin) Peloponnesolais-sota oli luonut rintamalinjoja kreikkalaisten keskuuteen. Näytelmässä kysymys on Theebaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä, joka päättyi surkeasti. Ehkä kyse on päivänpolttavasta poliittisesta esityksestä, tarvitaan kenties enemmän tukea Ateenalle? Oliko Sparta voitolla?

Kreikan kaupunkivaltiot olivat tietenkin yhteydessä muihin kaupunkeihin, koska kauppaa käytiin ja tietoja maailman menosta vaihdettiin. Mieleen tulee, että jos tämä onkin uutiskatsaus, jossa kerrotaan ulkopolitiikasta.

Aithran repliikissä puhutaan Demeteristä ja Tytöstä. Tytön nimi on Persefone, mutta hänestä käytetään monia nimityksiä, yksi on Korē joka tarkoittaa tyttöä tai neitoa. Tyttö oli joutunut kadoksiin ja äiti löysi kadonneen Manalasta. Demeteriin liittyy kaksi nimeä: pyroforos (vehnänkantaja) ja pyrforos (tulenkantaja), (koska hän tarvitsi soihdun etsiessään tytärtään Manalasta). Tulin ajatelleeksi maan jumalatarta myös peltojen kulottajana. Ja sitten: tiesiväthän kreikkalaiset että manner järisee ja liikkuu ja tulivuoret syöksevät laavaa ja tuhkaa.  Tulivuoren purkaukset tekivät maan hedelmälliseksi.  

Kaupunkivaltioissa oli sääntöjä siitä, kuka saa asettua turvananojana, siis pakolaisena, kaupunkiin ja kuka taas on käännytettävä pois.  Siihen liittyy tietenkin politiikka ja anojilla puolestaan on hätä. Theseus  torjuu aluksi turvananojien pyynnön, sitten Argoksen äitien kuoro vetoaa vielä Theseukseen:

Kuoro (siirtyy Aithran ympäriltä Theseuksen puoleen):

"Theseus, äitisi Aithran isä oli Pittheus,
Pelopsin poika. Ja Pelopsin maasta isiltämme
me olemme perineet saman veren. Mitä oikein aiot?
Petät kaiken tämän, heität ulos vanhat naiset
antamatta heille mitään siitä mitä piti? Älä tee sitä!
Villipedollakin on turvansa kivenkolossa, orjalla
jumalten alttarit, ja kaupunki kyyristyy toisen puoleen
kun talvimyrsky riehuu. Sillä kuolevaisten kesken
ei ole onnea, joka kestäisi loppuun saakka."

Kun Theseus uskoo äitiään viimein. Sitten näyttämölle tulee theebalaisten airut joka pyytää saada tavata Ateenan tyrannia. Onkohan Euleusiin temppelin lähellä on kulkenut vakoojia, jotka ovat tietoisia turvananojista? Ehkä kreikkalaisten, helleenien, keskuudessa pakolaisuuteen on suhtauduttu samalla tavalla. Airuen viesti kohdistuu lopulta siihen, että Adrastos, Argoksen kuningas ei ole tervetullut lähellekään Theebaa. Ehkä Demeterin temppelin alue on ollut kaikkien valtioiden kansalaisten käytössä tasa-arvoisesti? Oletan että maan jumalattarelle uhraaminen on ollut valtioiden kalentereissa.

Theseus vetoaa perinnäistapoihin. Helleenien säännöt eivät anna lupaa jättää taisteluissakaan kuolleita ihmisiä kentälle ilman hautausrituaaleja. Sen vuoksi näitä turvananojia ei pidä lähettää tiehensä.

Näytelmässä on paljon itkua. Argoslaiset turvananojat itkevät. Heillä on oliivinlehtiä, joihin on sidottu valkoisia nauhoja. Myös Aithra, Theseuksen äiti itkee.  Itku on naisten työtä, se on heidän ponoksensa. Miehillä on taas omanlaisensa ponos, orjilla omanlaisensa. Tunne-elämän rekisterit seuraavat kunkin ihmisen yhteiskunnallista statusta?  

Ponoksesta puhutaan viitteessä. Ne kannattaa lukea heti kun tekstissä ovat, koska usein on repliikit tai laulut sisältävät asioita, joiden merkitys ei ole enää sama nykyään.  Seuraavaksi tulee hautajaisrituaaleja. Ne ovat tärkeitä, koska teatteri on kansojen rituaaleista syntynyt.

Kun ruumiita kannetaan lehtoon, alkavat roolihenkilöt ja kuorot laulaa:
”Adrastos (laulaen)
    Tässä on −
Kuoro (laulaen)
                               − liikaa, liikaa murheiden taakkaa!
Adrastos (laulaen)
             Ai ai, ai ai.
Kuoro (laulaen)
                              Etkö meitä äitejä itke?
Adrastos (laulaen)
             Kuulettehan te −
Kuoro (laulaen)
                             − sinä huokaat molempien tuskaa.”

Tässä esitetään näyttämöllä vanhaa hautajaisrituaalia. Ruumiit on poltettava ensin, sitten äidit saavat poikiensa luut hautaamista varten. Kapaneuksen ruumis, siis hänen, jonka Zeus löi salamalla, pannaan erilliseen rovioon. Hänen vaimonsa Euadne syöksyy samaan rovioon, vaikka hänen isänsä Ifis yrittää pysäyttää nuoren naisen. Dramaattinen kohtaus. Ehkä juuri tämän Theebassa kaatuneen miehen leski koki erityisen velvoittavana kuolla myös. Vai oliko hän surusta järjiltään? Zeus on ylijumala, jotain hänen puuttumisensa sodan kulkuun merkitsi kuitenkin. Zeus vielä katsoi asiakseen tappaa Kapaneuksen erityisen näyttävästi, salamalla.

Sitten kaatuneiden sotilaiden pojat jo tulevat kantaen isiensä tuhkauurnia. Theseus jää näyttämölle ja Pallas Athene ilmestyy. Athene vaatii Theseusta suorittamaan vielä uhrin. Sitten hän kääntyy poikien puoleen ja käskee heitä muistamaan mitä tapahtui ja kostamaan isiensä kuoleman kun aikuistuvat. Ja mitä sitten kostosta seuraa?


Liisa Kaski: Eleusiin naiset ja tehtävänä demokratia.
Tietenkin näytelmä kannattaa lukea ensin (ja tätä edeltävä Foinikian naiset) ja heti perään tämä essee, joka laajentaa huomattavasti meidän 2500 vuotta myöhemmin ilmestyneiden ihmisten käsitystä ihmiskunnan kulttuurista. Ihmiskulttuurilla on pitkät juuret.

Ehkä uuden suomennoksen myötä tulee uusia tulkintoja teattereihin. Minulla on ollut pari vuotta työpöydällä tädiltä saamani Euripideen Medeia. Sen suomentaja on Otto Manninen, ja se on ilmestynyt WSOYn Klassillisessa sarjassa No 2 vuonna 1949. Mitallista runoutta, mutta onneksi ei ole ainut mitallinen opus jota olen tavaillut. Lapsuudessani ja nuoruudessani ei muuta ollutkaan.  

Mutta tässä suomentajan valitsemia mottoja, Miller ja Aiskhylos:
Eleusiissa huomaa, ellei sitä ole aikaisemmin huomannut, ettei pelastus ole siinä että sopeutuu maailmaan joka on mieletön. Eleusiissa sopeutuu kosmokseen. Ulospäin näyttää siltä kuin se olisi särkynyt, hajonnut murentuneen menneisyyden mukana; itse asiassa Eleusis on jatkuvasti koskematon ja me olemme särkyneet, hajonneet, me murennumme tomuksi. Eleusis elää, elää ikuisesti kuolevan maailman keskellä.
Henry Miller: Marussin kolossi, suom. Pentti Saarikoski 1962
 

Kiire on, kalmo jo mätänee.
Aiskhylos: Eleusiin miehet,  fragmentti 53a. Teoksessa Radt  1985, suomennos Liisa Kaski