9.9.21

Yleisradio ja yleiset kirjastot

Ajattelen lukeneeni kirjan joka jollain tavalla etsi nimeä. En tarkoita sitä, että nimen etsiminen johtuisi siitä, että Touko Kauppinen kirjoitti esikoiskirjan. Eikä nimen hakeminen johdu siitäkään että luin sitä pieniä palasia silloin tällöin, lukeminen kesti, vaikka kirja oli ohut. Minua ei häirinnyt sekään että kirja ei kuulunut oikein mihinkään kategoriaan.

Päinvastoin. Luulen että se oli tarkoitus: olla kuulumatta kategorioihin. Sellainen se ei ole mitenkään tavaton suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä oli pätkissä ilmiselvää nikottelua. En oikein osaa mitään lajeja, eikä minun tarvitsekaan. Kirja voi olla niinku-kirja myös. Se ei tarkoita epämääräisyyttä, vaan sitä, että se voi olla omiaan aloittamaan prosesseja lukijan päässä. Sanoista on tarkoituskin tulla mielikuvia.



Kun aloitin Häikäisevien lukemisen oli omassa päässäni jonkinmoinen muutos. Useimmiten muutoksissa on kysymys ilmojen muuttumisesta ja sellaiseen tottuminen on vaikeata. Keväästä asti lämpötilatkin ovat menneet ylösalas koko ajan. Sijoitin siis maiseman sillalle, lähelle vesiä ja metsään ja minusta niistä oikein mainittiinkin.

Mutta sekään ei vielä saanut minua kuin harhailemaan jonkin aikaa pois kirjan lähettyviltä. Tietysti minulla on myös jatkuvasti paheneva nivelrikko eikä lääkäriin pääse, koska maassa on edelleen pandemia. Olen joutunut viimeisten vuosien aikaan kertomaan toistuvasti ihmisille joiden mielestä ilmaston muuttumisesta olisi pitänyt ilmoittaa paljon aikaisemmin, että kyllä minä siitä olen puhunut jo 1960-luvulla. Mutta kuka senttaria uskoisi.

Kauppisen Teoksen kustantama Häikäisevät on aika uusi kirja, se tuli käteeni kaupungin kirjastosta, jossa on hyviä kirjastonhoitajia. Tämä taisi olla uutuuksien hyllyssä, mutta ei niiden, joiden laina-aika on vain kaksi viikkoa. Koska nykyään julkaistaan kovasti harvoin kirja-arvosteluja, muistan aika hyvin kirjat, joista on jotain mainittu.

Kirjassa oli aivan selvästi kerrottuna miten ihmisten väliset suhteet muuttuvat kun ilmasto muuttuu.  Tosin ilmat ovat aina mitä sattuu, joten en oikeastaan voi yhdistää kirjaa maailmanlopun tilanteeseen. Tässä ihmiset tunsivat toisensa jo niin hyvin, että pystyivät lukemaan toistensa ajatukset ja kiipeämään toistensa päihin. Keskellä mustaa järveä tai merenlahtea soutajan päähän kaivautuminen oli kyllä aika tavalla riskaabelia. 


Olisi voinut tulla vaikka pahempikin trombi ja siinä sitä sitten olisi taas oltu. Nämäkin kaverukset olivat sen verran nuoria, että niiden päätä ei paljon palellut. Sellaisista saa lukea lehdissä. Päättömässä menossa täytyy olla aina todella skarppi.

Illansuussa eilen oli isompi uutinen se, että onneksi lähettivät Helsingin Musiikkitalosta livenä uuden RSO:n kapellimestarin ohjaaman konsertti. Kuuntelin koko konsertin. Mietin kuunnellessani, osaisinko sanoa että uusi ylikapellimestari on nero tai muuten vain hirveän hyvä. Näin lopun konsertista televisiosta (radiosta se tuli livenä) ja kapellimestari Nicholas Collon on nuori ja muistaakseni skotti. Hänellä on kihara pörrötukka, mutta hän ei ehkä ole sellaisesta kärsinyt niin kuin minä kärsin noin nuorena. 


Viimeisenä numerona oli Stravinskin Petruška. Luulin tähän asti että Petruška on Prokofjevin, mutta joka tapauksessa siinä minusta selvästi jolkotteli susi. Kauppisen kirjassakin on Hukka vähän väliä, omana lukunaan. Kirjan Hukka esiintyy paikoin, aika säännöllisin välein, mutta jotenkin Stravinski teki siitä merkittävämmän.  En muista kuka tai mikä se Stravinskin Petruška oli, mutta kovaa vauhtia se meni kun oli kiire.

En pidä mitenkään outona sitä että kuulen värejä ja näen musiikkia. Se kuuluu aivotoimintaani ja on kuulunut aina. Synesteetikko ei ole mitenkään harvinainen otus. Sain sen Hukan samoin kuin ne kaksi poikaa, päähenkilöt, liikkumaan musiikin tahtiin. Siinäkään ei ollut mitään outoa että kumpikaan ei erityisemmin hämmästynyt siitä, miten se toinen, joka kiipesi kivelle ja hävisi, oli sitten jossakin puiden alla, kuusen turvassa, nukkumassa. Kun minä olin lapsi 1950-luvulla sellaisia nukahtelemisia näytti tapahtuvan ihmisten keskellä aivan normaalisti. Metsät olivat vielä metsiä ja siitäkin johtui se, että ihmiset osasivat käpertyä kallionkoloon nukkumaan kun sadekin alkoi uhata.

Nyt semmoinen voisi olla vaarallista. Kirjassa se poika ei tainnut koko aikaa nukkua, vaan pojat tapasivat toisensa kadun vastakkaista puolta kulkiessaan. Mutta muuten kyllä ne pojat kulkivat niin nopeasti ja lujaa ja varsinkin etsiessään Sannaa, että harva siinä kyydissä olisi pysynyt mukana.

Tulin kyllä ajatelleeksi trombia, kun ne olivat siinä veneessä matkalla saareen. Trombeja ei ollut kun olin itse pieni. Olen nuorena juossut karkuun nousuvettä meren rannalla. En ollut huomannut että toiset olivat menneet jo lähelle metsää taaksepäin, polulle.  Nousuvesi voi olla voimakas jos on nousemassa myrsky samaan aikaan.

Joka tapauksessa: Stravinski on kyllä muutenkin kuvilla säveltäjä. Ei harvinaisen voimakas musiikki- ja lukuelämys ollut poikkeus. Kuka tahansa voi järjestää sellaisen itselleen. Siis: kotona voi järjestää huimia taide-elämyksiä ihan vain kahden kulttuuri-instituution voimin: kirjastosta saa kirjoja ja YLE on Yleisradio, meidän tänään 95-vuotias laitoksemme.  Saatiin aivan ilmeisesti hyvä ylikapellimestari radion sinfoniaorkesteriin. Yleisradiolle kiitos ja sitä myötä Suomelle että ymmärtää kirjastojenkin merkityksen!

Milloinkahan yleiset kirjastot tulivat Suomeen? Kai kuitenkin ennen vuotta 1926, jolloin radio aloitti?


28.8.21

Hiekanjyviä

Kuuntelin keskipäivän uutisten jälkeen kaksi ajankohtaisohjelmaa. Reportaasit olivat samaa joka kuului uutisissa. Mikään ei ole muuttunut. Yhdysvaltain johtamalla liittoumalla oli tarkoitus tehdä Afganistanista demokratia tai ainakin  jonkinlainen maallinen yhteiskunta, joka toimii. Lännestä (?) Afganistanissa on ollut tuon allaolevan kirjoituksen jälkeen kaksi valloittajaa, jotka joutuivat lähtemään pois: Neuvostoliitto ja Yhdysvallat, Neuvostoliiton sotimista kesti 10 vuotta ja Yhdysvaltain 20 vuotta. 



Ei sieltä heimoyhteiskunta kadonnut. Nyt on tietysti puolin ja toisin kysymys sitten enää kostamisesta ja kostojen rankaisuista. Kabulista on yritetty evakuoida eri valtioiden kansalaisia ja liittouman avustajia, mutta sitten Isis tuli ja toteutti pari itsemurhapommitusta. Siihen USA sitten vastasi lennokkipommituksella ja väitti saaneensa kohteen tapetuksi.

Tuossa on jossakin kohden kyllä virhe. Jos pommitukset olivat itsemurhapommituksia, niin aaveitako siellä on ajettu takaa niiden droonien avulla?

 



Tämä ei lopu eikä oikeita muutoksia ole lähellä. Oma presidenttimme ilmoitti, että pakolaisia vastustava osa Suomen ihmisistä ei tarkoita sitä, että kyse olisi vihasta, vaan kysymys on ollut koko ajan yrityksestä keskustella. Mutta ehkä pakolaisuudelle on olemassa kansainvälisesti määriteltyjä kriteereitä?


Olen kuunnellut radiosta tänä aamuna Afganistanista pakenevia naisia, sellaisia, jotka ovat osuneet mikrofonin eteen. Kuulin äänistä, että ne naiset pelkäsivät. He lähtivät pelon vuoksi, kyse on ollut kaikkien ihmisoikeuksien menettämisestä, siitä, että seuraavaksi kivitetään. Niinhän edellisen taleban-hallinnon aikaan  kävi, kun heimopäälliköt syyttivät naisia aviorikoksista. Syytöksiä edelsi sharia-istunto, jossa ei ollut naisia.

En tiedä mitä tuosta pitäisi ajatella. Vaikka Suomessakaan ei ole naisten ja miesten välillä vielä läheskään täyttä tasa-arvoa, niin ei täällä sentään ole ketään kivitetty. Naiset saavat käydä töissä. Minulla ei ole kokemusta tuonkaltaisesta pelosta. Olen ainoastaan lukenut sellaisesta. Kertomuksia kivityksistä on Suomessakin tunnetussa teoksessa, Raamatun Vanhassa testamentissa. Sitä kirjaa käytetään ainakin oheislukemistona myös suomalaisissa kouluissa, joita ylläpitää Suomen valtio. Mutta ei täällä saa ihmisiä kivittää kuoliaaksi millään perusteella. Ehkä se olisi tasa-arvon alaraja?

Minulla on yksi kirja, jota usein käytän kun haluan tietää jotain erilaisista ihmisistä, elinpiireistä; sellaisista maista joita en tunne ja joihin en ole itse aivan heti lähdössäkään. Oikeastaan se on vain yksi niistä kirjoista, koska jo lapsuuskotona luin historiankirjoja. Ne saattoivat olla myös romaaneja, mutta kyllä Grimbergin Kansojen historiakin herätti mielikuvitukseni jo lapsena.

Luin Sven Lindqvistin kirjasta ”Myytti Wu Tao Tzusta” arvostelun joskus vuonna 1968. Kirja oli juuri ilmestynyt. Tiesin kuka se kirjailija oli. Nykyään on helppo löytää ihmisestä myös elämänkerta, ainakin lyhyt sellainen (ks. esim. Guardian/2019). Hän matkusti lomillaan Pekingistä, jossa hän toimi sekä Ruotsin suurlähetystössä että opiskeli yliopistossa. Hän kuoli vasta kaksi vuotta sitten.

Jo silloin kirjan ilmestyessä kiinnitin huomioni lyhyeen kappaleeseen jossa Lindqvist kertoo matkastaan Intian kautta Afganistaniin. En tiennyt siitä maasta mitään. Se ei ollut erityisesti missään uutisissa:


”Väitetään että ulkomainen matkailija voi joutua ammuskelun kohteeksi Afganistanissa. Mitään sellaista vaaraa ei Intiassa ole. Mutta minä olen mieluummin itse peloissani kuin näen toisten ryömivän.


Englantilaiset toivat rauhan ja järjestyksen Intiaan. He loivat tietyn oikeusturvan. Mutta siihen sisältyi myös tilanomistajan, koronkiskurin ja kauppiaan oikeus sortaa. Se teki massat avuttomiksi niiden käsissä, joilla on taloudellinen ja sosiaalinen yliote.


Aseet ja hurja päättäväinen halu käyttää niitä pelastivat afganistanilaiset joutumasta brittiläisen imperiumin hallinnon alamaisiksi. Ja vain aseet ja päättäväisyys takaavat esidemokraattisessa, esiorganisatorisessa yhteiskunnassa sen, että kansan näkökohdat jossain määrin otetaan huomioon.


Minä olen pasifisti. Mutta nähtyäni pelon, mielettömän kauhun intialaisten silmissä, luonnottoman alistuvuuden, samalla kertaa pöyhkeilevän ja häpeilevän, ja ennen kaikkea sen mikä ihmisissä on pakotettu kuuliaiseksi, nöyryytetty, murrettu − käytyäni Intiassa olen iloinen nähdessäni aseistettuja talonpoikia.” (suom. Brita Polttila, s. 124)

Tuosta Lindqvistin  matkasta on kauan. En edelleenkään ymmärrä. Olen viikon aikana lukenut kirjahyllystäni löytyviä teoksia joilla voisi olla yhtymäkohtia Afganistanin kriisiin. Yksi on V.S. Naipaulin paksu teos nimeltä Islamin äärillä (suom. Arto Häilä, Otava 2003) ja toinen, ehkä vähän henkilökohtaisempi on Jari Lindholmin Kalašnikov cocktail (WSOY 1990). 


Koulun uskonnon tunneilta tiedän suunnilleen miten yksi olemassaolevista ilmoitususkonnoista levisi. Lindqvist matkusti Intiasta Afganistaniin, Lindholm vain sivuaa Afganistania ja V.S. Naipaul kirjoittaa nimenomaan islamin ääristä. Ehkä hän ajatteli että Afganistan on keskellä. Kaikki nämä kirjat ovat katkelmallisia, niissä on valtavasti anekdootteja, detaljeja. Lindqvistin Myytti Wu Tao Tzusta on ehkä kokoaan isompi.

Kun Afganistania on yritetty valloittaa niin ei Neuvostoliitto sen paremmin kuin USA:kaan onnistunut siinä. Neuvostoliitto yritti kymmenen vuotta, USA 20. Näillä asemahdeilla oli erilaisia syitä yrittää sitä. Olen lukenut paljon muutakin kirjallisuutta, joka käsittelee uskonnollisia järjestelmiä, siis jonkinmoisia teokratioita, eikä niistä oikein saa selvää.


Yhteistä näille tuntuu olevan fanaattisuus, joka lähtee siitä, että juuri oman heimon tai kuningaskunnan ihmiset ovat oikeassa ja siinä on kyse jumaluuksista ja heidän papistoistaan. Muistelen että Mika Waltari sanoi jossain historiallisessa (?) kirjassaan että ”näin on ja tulee aina olemaan”. Siihen nähtävästi liittyy se että toiset ja naapurikansat nimenomaan ovat väärässä. Valta asettuu sitten ratkaisemaan kysymyksen oikeasta ja väärästä.

 


Muistan hyvin kun kävin kerran Firenzessä näyttelyssä jossa aiheena olivat Mesopotamian arkeologiset löydökset. Mutta kun sen alueen kulttuuri on vaikuttanut maailmaan jo 3000-luvulla eaa., niin en osaa sanoa mikä sen vaikutus meihin on ollut. Sieltä ovat peräisin nuolenpää-kirjoituksella tehdyt savitaulut ja Assur Bani-Bal, joka oli historiantunneilla kuvattu mahtava hirviökuningas, lainlaatija jonka asiana oli perustaa oikeus: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Niilläkin on ollut joku absoluuttinen jumaluus. Se näyttely oli hurja. Sen mainoksessa oli kuva puolittain rikkoutuneesta sotilaan kypärästä. En tiedä mistä se oli tehty, varmaan kuparista. En aivan täysin pystynyt latinan pohjalta ymmärtämään mitä näin. Paljon siinä näyttelyssä oli kirjoitettua tietoa.

Nyt en kyllä ole ymmärtänyt sitäkään, että maiden johtajat tuntuvat puhuvan Assur Bani-Balin termein. Koko viikon on itketty että EU ei ole ollut Kabulissa mukana. Kun olen katsonut television uutisia, olen ihmetellyt miten Eurooppa olisi muka siihen kaaokseen mahtunut. Olisiko se kenties selvittänyt sen ja pelastanut kaikki? Suomihan kyllä oli siellä, mutta ei joutunut itsemurhapommittajan tielle. 


Sitten ajattelen sitä että Assur Bani-Balilla ei ollut käytettävissään nykyaikaista tuhokoneistoa. Sitä voisi ehkä jo ruveta purkamaan kaikkien hyvinvoinnin nimissä, kun ihmisten alullesaattama ilmastonmuutos uhkaa koko maapalloa.

14.8.21

Euripides ja Nietzsche

Kun herään painajaisiin siitä, miten hirveäksi on Seinäjoki ja sitä myötä lapsuuskotimaisemani muuttunut, niin ei tässäkään kaupungissa kannata oikein muuta kuin lukea mitä kaikkea ovat saaneet aikaan vanhassa Kreikassa. Luen edelleen Bakkantteja (The Bacchae, tr. William Arrowsmith), mutta  myös Friedrich Nietzschen Tragedian syntyä (suom. Jarkko S. Tuusvuori). 


Muutoksia on aina. Mutta lapsuuskotini sijaitsi viihtyisässä puukauppalassa. Sen nimi oli silloinkin Seinäjoki. Vuodet olivat 1950-53. Kurakauppalaksi kutsuttiin, mutta kyllä se oli ennen muuta lasten kauppala.



Käsittääkseni on kyseenalaistettu onko tämä ylipäänsä Euripideen teksti. Tässä kuitenkin ovat tarpeelliset tiedot näytelmästä:
Henkilöt:
Dionysos (nimeltään myös Bromios, Evios ja Bacchos)
Kuoro Aasian bakkantit (siis Dionysoksen seuraajat)
Teiresias (mm. Noita)
Kadmos (lohikäärme joka kylvää hampaita maahan Theebassa, ainakin Kreikassa)
Pentheos (Boiotian Theeban kuningas)
Lähetti
Sanansaattaja 1 ja 2.
Agave (Pentheoksen äiti, yksi bakkanteista)
Koryfaos (kuoron johtaja)


Paikka Aasian Theeban kuninkaallinen palatsi, sen edustalla, vasemmalta menee tie Kithaironiin , oikealta kaupunkiin. Orkesterikorokkeen keskellä köynnöksin peitetty Semelen hauta, joka edelleen savuaa, Semele on Dionysoksen äiti, Dionysos saapuu. Hän vaikuttaa pehmeältä, jopa naiselliselta, puku on kauriinnahkaa, kantaa seppelettä päässään, pitkät vaaleat hiukset putoavat selkään asti. Hänellä on näytelmän ajan hymyilevä maski päässään.

Ensimmäisenä tästä henkilöstä tulee mieleen, että mitä tarkoittavat vaaleat hiukset? Ainakin Italiassa vaalea on ruskeahiuksinen ihminen ja heitä on ehkä enemmän Pohjois-Italiassa. Antiikin englanninkielisen sanakirjan kannessa näytti olevan kuva Dionysoksesta. Oikeiden nimien löytäminen on ongelma. Yksi henkilö on ehdottomasti Kadmos, joka tahtoi Boiotian Theeban kuninkaaksi. Boiotian helleenit ajattelivat kuuluneen Aasiaan.

Kuoro kertoo aluksi Dionysoksen historian. Ja: Dionysos ei kuulunut olympolaisiin jumaliin ennen kuin myöhemmän pronssikauden aikaan, mutta siitäkin tuntuu olevan erimielisyyttä. Nykyinen kuningas on Pentheos, (ks. Alkestis), joka ei välitä Dionysoksen jumaluudesta. Syy on ennen kaikkea se, että Dionysoksen palvojat ovat naisia. Tässä kuoro kertoo asemasodasta: jos Theeban miehet yrittävät pakottaa naiseni alas vuorilta, niin minä marssitan paikalle bakkanttini ja valloitan paikan uudelleen. Äänessä on siis Bacchos. Käsitän asian niin, että Bacchos on tehnyt bakkanteistaan sotilaita.
Sitaatti:
”Like it or not, this city must learn it’s lesson:
It lacks initiation in my mysteries;
That I shall vindicate my mother Semele
And stand revealed top mortal eyes as the god
She bore to Zeus.”
Säkeet 38-40

Tämä on siis Dionysoksen omaa uhoa. Hän ajoi naiset kodeistaan ja kiukkuisina aivan kaikelle. Naisten vangitsemiset johtuvat uudesta kuninkaasta nimeltä Pentheos, joka ei hyväksy Dionysosta ja kutsuu bakkantteja mainadeiksi, suomeksi heitä taidetaan kutsua raivottariksi. Myytit kulkevat ryppäinä, kerroksina ajassa. Tässä on jonkinlainen siirtymä vanhasta uskosta uuteen. Mainadit olivat naissotureita, joiden tarkoitus oli vallata Aasian seutuja Dionysokselle ja Pan-jumalalle. Ja sitten: naisilla oli huiluja ja symbaaleja ja he tanssivat, tottakai. Niin ja rumpuja myös, he eivät olleet hiljaisia pyhiinvaeltajia.

Näytelmässä seuraa kohtaus jossa kuoro huutaa Bacchoksen kunniaa. Tästä kehittyy jonkinmoinen kulttikohtaus, kerrataan syyt miksi Dionysoksen jumaluus olisi tunnustettava. Jo aiemmin on sanottu että bakkantit  ovat hulluja, kaistapäitä. Bacchos kehottaa seuraajiaan tanssimaan ja laulamaan ja kulkemaan seuraavaan paikkaan, koska Boiotian Theebassa Dionysosta ei oteta todesta.

Näytelmässä mainitaan titaaneja jotka ovat Dionysoksen tukijoita, ehkä: Rhea, esimerkiksi. Hän on Uranuksen ja Gaian tytär, Kronoksen vaimo ja joskus häntä kutsutaan nimellä Kybele. Rhealla on pyhä rumpu.

Teiresiaksen on sanottu olevan sokea ja vanha. Tässä sanailua Kadmoksen ja Teiresiaan välillä:
Kadmos:
Are we the only men who will dance for Bacchus?
Teiresias:
They are all blind. Only we can see.

 
Ehkä eletään siis aikaa jolloin ainoastaan muutamat vanhat noidat ja lohikäärmeet ja naiset kykenevät näkemään ja ehkä ymmärtämään näkemäänsä. Sitten Kadmos näkee Pentheoksen tulevan- Kuningasta on kyllä varoitettu hämäräperäisistä kulkijoista. Pentheos selittää omaa kantaansa. Naiset kuvittelevat olevansa Bacchoksen papittaria, mutta itse asiassa tietysti ihailevat Afroditeä. Pentheoksen oma äiti Agave on bakkanttien mukana. Heidät on ehdottomasti saatava kiinni, että häiriö loppuu. Vaikuttaa siltä että Pentheoksen mielestä olisi parempi että naiset palvoisivat Kyproksen Afroditea.

Melkein kaikissa tragedioissa sodista syytetään jumalia. Ateenan jumalatar on Pallas Athene ja esimerkiksi Troijan on Apollon ja Afrodite. Kreikkalaiset kirjailijat tuntuvat tienneen että isojakin kulttuurisia järistyksiä on tapahtunut menneisyydessä. Dionysoksen jumaluuden häviäminen saattaa tarkoittaa sitä, että se kuuluu vanhempaan myyttikerrostumaan. Jos sitten alkuperäiset titaanit kuten Uranus ja Gaia, olisivat olleet dionyysisten palvontamenojen esi-isiä ja äitejä niin ehkä he helleenien mielestä sitten asettuvat vanhempaan myyttiketjuun. Aasiassahan he tiesivät monien vanhojen myyttien olevan edelleen elossa.

En totisesti tiedä ovatko naissotilaiden esiinmarssitus ja ilmiselvä naisten kapina todellisia tapahtumia, mutta se kyllä tiedetään, että kreikkalaisten yhteiskunnassa naisilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Ylipäänsä ei kai ole mahdotonta, että ihmisillä on tarinoita jotka ovat kulkeneet perheissä, suvuissa ja maakunnissa aina ja ikuisesti? Miksi sitä paitsi

Näytelmän mittaan tulee koko ajan tietoa kaikenlaisesta, mitä on ilmaantunut bakkanttien tuomana. Yhtenä esimerkkinä Dithyrambos:
”Dithyrambus, come!
Enter my male womb.
I name you Bacchus and to Thebes
Proclaim you by that name.”


Dithyrambos-sanan merkitystä ei tiedetä, kreikkaa se ei ole. Mutta runomittahan se on. Korintin Arion kehitti runomitan 7. vuosisadan viimeisellä neljänneksellä eaa. Sen toi ilmeisesti Ateenaan Hermionen Lasos ja siitä tuli kilpailulaji vuoden 509 eaa. Dionysian festivaaleilla. Dityrambi-kuoro ei käyttänyt maskeja, se lauloi ja tanssi näyttämöllä. Tässä tuli selitys Dionysia-festivaaleille. Se olikin omistettu Dionysokselle runokilpailun vuoksi! Ja ilmeisesti kyse on ollut runokuoroista. Niissä taas kuoronjohtajan tehtävä on ollut tärkeä. Tottakai! Tässäkin näytelmässä on kuoronjohtaja keskustelemassa kuoron kanssa.

Olen lukenut Friedrich Nietschen Tragedian syntyä pitkin matkan, koska olin lukenut kirjan jo vuonna 1965 kirjallisuuden appron tenttiin ja muistan hyvin että nuoren Nietzschen teksti tuntui hienolta, vaikka toisaalta hän on hirveän kiivas väitteissään. Tässä siis Euripideestä vähän:

”Elämänsä illassa Euripides itse esitti aikalaisilleen myytin muodossa mitä selkeimmin kysymyksen oman tendenssinsä arvosta ja merkityksestä. Tarvitaanko lopultakaan dionyysisyyttä? Eikö se pitäisi väkivalloin juuria helleenisestä maaperästä? Taatusti, vastaa meille runoilija, jos se vain olisi mahdollista: mutta Dionysos- jumala on liian mahtava; ymmärryksekkäinkin vastustaja – kuten Penteus näytelmässä Bakkhantit – joutuu pahaa aavistamatta hänen lumoukseensa ja liikkuu siitä pitäen sen kohtalokkaassa vallassa. Kahden vanhan jäärän, Kadmuksen ja Teiresiaksen, arvostelma näyttää olevan sama kuin ukkoutuneen runoilijan oma arvostelma: älykkäimmän yksilön pohdiskelu ei kumoa vanhaa kansanperinnettä, ikuisesti sikiävää Dionysoksen palvontaa, vaan sen avulla käy päinsä osoittaa noille ihmeellisille voimille vähintäänkin diplomaattisen varovaista osanottoa: missä nyt tietenkin saattaa aina sattua, että jumala ei ihastukaan haaleasta suopeudesta ja muuttaa moiset diplomaatit – kuten Kadmuksen – lohikäärmeiksi. Tämän kertoo meille runoilija, joka koko pitkän elämänsä vastusti Dionysosta sankarillisin voimainponnistuksin – ja joka lopulta glorifioi Dionysoksen vastustajan ja katkaisi oman lentoratansa itsemurhaan, kuten huimaantunut, joka vain päästääkseen häiritsevästä, kestämättömäksi yltyvästä kurimuksesta heittäytyy alas tornista. Bakkanttitragedia on vastalause Euripideen oman pyrinnön toteutettavuutta vastaan; ah, ja se oli jo toteutettu! ” (s. 95)


Onhan tuossa vastalausetta kerrakseen. En oikein vain käsitä mistä Nietsche päätyi noin jyrkkään käsitykseen.  Kyllä kai voi olla että hän vain on omien demoniensa liikuttelema ja siitä johtuu kaikki? Ei aavistustakaan.


Muuten: terveisiä Sodankylästä. Olin häissä, joissa epäilemättä oli jossain määrin dionyysisen juhlan tuntua. Mutta en usko nähneeni jotakuta aivan oikeaa bakkanttia. Eikä papinkaan puhe kuulostanut Dionysoksen puheelta. 


Oltiin talomuseon vieressä. Katselin pienen maatalon seinällä olevaa öljylamppua. Meillä oli sellainen mökillä aina, kun olin lapsi. Lamppu on siellä vieläkin, mutta nyt energia tulee auringosta. Sitä on riittänyt tänä kesänä.

1.8.21

Tikankolo

Arkhilokhosta on ehkä suomentanutkin joku. Mutta en yritä itse ruveta suomentajaksi. Runossa on oltava paljon eksaktimpi kuin proosan suomentamisessa. Siinä käy aivoissakin aivan erilainen kuhina.

Runon on avauduttava mahdollisimman selvästi ja niin että suuntia on paljon. Ei saa ottaa vain yhtä ja tyytyä siihen. Pitää ehkä suomentaessaan miettiä kaikkia niitä joita on viime aikoina ajatellut, niitä tuntemiaan.

Olen lukenut aamulla uutisia myrskyistä ja pandemiasta ja epätietoisista ihmisistä jotka kulkevat sormi suussa tai hypistellen maskia. Arkhilokhos eli 500-luvulla eaa, näin on ollut aina:

121
Grief and fasting in anguish
Strike city street and dinner table.
We complain, we dream, we blame.
This sea-cyclone calamity,
This storm-wave pounding our hearts
− with hiss and thunder together
It climbed to knock flat
With an orchard of foam on top −
Has mauled us and choked us with hurt.
What are backbones if not ramrods?
The gods toughen us, Perikles,
To stand this pain. Fortune, misfortune;
Misfortune, fortune. Grit your teeth.
Not all of us need to be women.

(Carmina Archilochi. The fragment of Archilochos. Tr. by Guy Davenport. University of California Press, 1964)

En vain tajua mitä tarkoittaa tuo viimeinen viittaus naisiin: ei meidän kaikkien tarvitse olla naisia. Naisilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Ehkä Arkhilokhos oli sitä sorttia uljas soturi ja runoilija, että ei kumarrellut edes Pallas Athenea, Ateenan jumalatarta? Hän ei ottanut tosissaan edes uhrauksia ennen taisteluita, mutta ehkä miehet narskuttavat hampaitaan ja naiset itkevät?




Etsin aamulla jotakin tiettyä paperia laatikosta. Olen eri aikoina järjestänyt laatikoita erilaisiin tarpeisiin, en ole kirjoittanut laatikon sisäseinään sisäpintaan ”koulukeittiö”, ”kasvatusoppi”, niin kuin Pappa oli kirjoittanut. Tämä on sieltä sukutalosta peräisin, Papan aikoinaan hankkima kolmiosainen kirjahylly-laatikosto.  

Tarpeet muuttuvat. Aivan alimpana on käyttämättömiä kirjekuoria, niihin on harvoin tarvetta enää. Ylimmäisenä oli kirje tädiltäni, Papan tyttäreltä, joka kertoi että ei ole ajatellut ympärillään olevaa kaaosta mitenkään minusta johtuvaksi. En muista yhtään mistä kaaoksesta oli kysymys. Sen muistan hyvin että talon hella ei vetänyt, ei sitten millään. Sitä oli jatkunut kauan. Nuohous oli ollut kunnan tehtävä, sitten nuohoojat olivat vähentyneet ja sitten siitä tuli maksullista ja se piti tilata. Täti oli jo vanha eikä jaksanut pitää lukua siitä mitä olisi pitänyt tehdä, eikä sitten tehnyt. Hellaa minun piti sitten vain savustaa kunnes se viimein suostui lämmittämään vähän vettä ja keittiö lämpeni.

Olin ollut yötä kangaspuu-huoneessa ja heräsin aamulla hirveään meteliin. Niin kuin olisi pään sisällä räjäytelty. Kun heräsin kunnolla, huomasin että pääni on kyllä koossa eikä siinä ollut enempää reikiä kuin ennenkään. Juoksin ulos. Siellä oli käpytikka tai ehkä se harmaatikka ylhäällä, näki minut ja lensi nopeasti pois. Se oli tehnyt ammottavan reiän aivan ikkunan alle.

Täti oli herkkäuninen ja heräsi oven avaamiseeni. Että mitä minä meluan. Sanoin että nyt on kyllä paha juttu. Tikka oli hakemassa ikkunalaudan alta ruokaa. Se tietää kyllä onko sitä vai ei. Kun avattiin ikkuna, reikä kyllä näkyi mutta ei aivan ulotettu siihen, se oli räystäästä vähän alaspäin. Lautojen alla olivat tietenkin hirret. Hirret puolestaan olivat suurimmalta osin peräisin edellisestä talosta, joka oli purettu vuonna 1947, jolloin isoisä ja hänen isänsä kuolivat. Mamma tuli asumaan siihen. Sitten kun hän kuoli, se oli meidän kaikkien kesätalo.

Kun pidin tarpeeksi meteliä siitä tikankolosta ja muusta, joku sen nuohoojan sitten tilasi ja maksoi. Viimeksi kun olin siellä yötä ja yksin, viikon verran, hella veti kyllä. Marjojen syömisestä tuli vatsa kipeäksi. Maassa oli kuuraa. Piti juosta nopeasti pesulle saunaan, jonka katto oli romahtanut kauan sitten. Sehän oli olemassa jo kauan ennen sitä taloa. Isä siihen teki uuden katon vuonna 1963. Ehkä siihen oli jäänyt saumaukseen aukko?

Nyt tädin ikäpolvi, myös veljet, sisar ja serkut ovat kuolleet. Viimeksi siellä kesiä olleet eivät keränneet edes marjoja pensaista. Ne hehkuivat kypsyyttään ja punaisuuttaan, mutta ei ymmärtämättömyydelle mitään saa.  Me tädin kanssa kerättiin niitä marjoja ja keitettiin hilloja ja mehuja vuosikausia.

Vadelmapensaat oli tuotu sodan jälkeen Paukkulasta uuteen taloon kauas Pohjanmaalle. Keskellä siellä oltiin silti jollain lailla, koska sisaruksia oli. Tädin nuorempi veli ja poikakin kävi vähän aikaa lähellä olevaa kansakoulua.

Kirje on vuodelta 1993. En ollut silloin siellä öitä kuin joskus vähän myöhemmin syksyllä, mutta päiväseltään kävin ja kuljettiin kaupoissa ja asioilla hänen kanssaan, laitettiin sapuskaa. Täti oli siellä huhtikuusta syyskuun tai lokakuun loppuun. Kangaspuuhuoneesta en muista oliko siellä joku kutonut mattoa tai muuta. Ehkä Mamma joskus kauan sitten.  Mutta tädin kanssa paukuteltiin mattoja, kun naapuritalossa oli kesällä vanhassatuvassa kansalaisopiston piiri. Täti osasi tehdä kauniita mattoja. Minä en osannut. Hän sanoi joskus että vuosi 1945 oli vuosi 0. Sen jälkeen käsityötaito ja -taide oli ottanut ja kuollut. Hän kuljetti johonkin museoon joskus - siihen aikaan kulki vielä linja-autoja ja maallakin pääsi paikasta toiseen. Rupesin tajuamaan mitä on ollut ennen.

Varmaan tikka oli löytänyt monta muutakin hyvää paikkaa hakata. Poikasilleen se niitä hyönteisiä kaivoi. Entisen navetan takana oli vanha haavikko, jossa tikoilla oli pesäkoloja vaikka kuinka paljon. Jos se talomme on purettu, niin sitten tikat ovat menettäneet pesimäalueen. Samoin on laita, jos talo on myyty, koska rahallahan ne talot ostetaan ja sitten maalataan tikankolo umpeen. Sitten sen voi vaikka myydä uudestaan.

Siitä talosta ei voi puhua sen jälkeen kun sen henki kuoli. Talot ovat kylmiä ja mielenkiinnottomia sen jälkeen kun ne menettävät sen ihmisen, joka niillä tienoilla oli ollut lapsesta saakka. Tai ne ihmiset, jos niistä oli perheeksi ja kodiksi asti. Satuin vain aamulla löytämään sen hengen kirjoittaman kirjeen. Oli onni että hän oli siellä silloin, jo silloin kun olin aivan pieni.

17.7.21

Sartren paarmat

Löydän koko ajan lisää kirjoja, joissa on aiheena antiikin kulttuuri. Monia olen lukenut jo paljon aikaisemmin, joskus 20-vuotiaana. Senikäinen ei ymmärrä kovin paljon vielä edellisistä kulttuureista. Saattaa tietää, mutta historiankirjojen tiedot eivät ole vielä ymmärtämistä. Tottakai ihmiset viihtyvät paljon paremmin helpon knoppitiedon parissa kuin kahlaavat kokonaisia kirjoja ihan vaikka vain ihmiskunnan menneisyydestä. Minä tarvitsin antiikin näytelmiä, ne oli luettava tentteihin.

Vaikka meillä kuinka on hengenvaarallinen pandemia niskassa ja koko ihmiskuntaa uhkaa ilmaston muuttuminen ja aivan itseaiheutettu tietenkin, niin silti nopeat voitot ovat tavoiteltuja. Meillä on kaivettava turvetta ja hakattava metsät pois. Ihmiset eivät opi. 




Luen päivittäin myös sanomalehtiä, myös englanninkielisiä, yritän löytää näkökulmia milloin mihinkin ongelmaan. Vuosi sitten tuntui pahalta Kreikan saaren pakolaisleiri. Olen tämän vuoden aikana ihmetellyt tavatonta antiikin Kreikan väkivaltaisuutta. Olisi ollut paljon helpompaa katsoa mistä nyt on kysymys. Väkivaltaa on aina.

Mikään ei ole muuttunut. Pahempi maailman tilanne on nyt: aseet ovat paljon tappavampia. Troija ilmeisesti tuhottiin ja poltettiin, mutta se oli paikallinen ongelma. Tappokoneisto oli vähemmän tehokas kuitenkin. Sitä paitsi vain pienillä osilla kunkin pikkuvaltion väestä oli vapaus menetettävänään. Ne olivat orjayhteiskuntia.

Olen miettinyt koko ajan kreikkalaisia jumalia ja niiden pikkumaisuutta ja julmuutta. Sain juuri luetuksi Jean-Paul Sartren näytelmän nimeltä Kärpäset, sen englanninkielisen version. Kärpäset olivat uusi maanvaiva Argoksessa, jossa Elektra on alistettu palatsinpiian asemaan ja Aigistos ja Klytaimnestra olivat vallassa. Orestes oli lähtenyt maanpakoon.

Tämä on vain yksi esimerkki kaikista löydöistäni joita olen tämän kevään ja kesän aikana tehnyt. Tämä ei ole Sofokleen Elektra. Kärpäset ovat jotain muuta kuin tavallisia kesän paarmoja. Mutta Sartren näytelmän perustarina on sama asia kuin muissakin antiikin tragedioissa: kysymys vastuusta. Sofokles esittää tietysti saman kysymyksen kuin Sartrekin: koska on tapahtunut murha ja kuninkaan lapset ovat vailla suojaa kun kuningas vaihtuu: onko lapsilla oikeus tappaa vallananastajat?  Ja vielä enemmän: koska Orestes osaa miekan käytön, nauttiiko hän vastustajiensa tappamisesta? Mitä Elektra-sisko siihen sanoo?

Seremoniamestarina ja ohjaajana toimii itse Zeus. Kun Elektra ja Orestes miettivät mitä tehdä, he pyytävät yksinkertaisesti Zeusta iskemään palatsiin salamalla. Zeus väittää että jumalilla ei ole oikeutta tehdä mitä tahansa. Tässä siis esitetään että ihmisten asioihin sekaantuvilla jumalilla on omia sääntöjään. Suurin osa jumalista tuntuu näytelmissä kyllä toimivan aivan vain oikkujensa mukaan, olen siitä varma.

Ajattelin ensin, että Sartre halusi nostaa esiin semmoisen kysymyksen että jospas helleenien kulttuuri on ollut sillä lailla saranakohdassa, että sieltä pitää osoittaa joku muu kuin mielivalta syylliseksi ihmisten elämän surkeuksiin. Että ehkä Sartre ajatteli yhteiskuntafilosofiaansa sillä tavalla, että se ei olekaan sattumanvarainen prosessi, vaan että jossakin on olemassa periaatteita ja moraalisia säädöksiä joiden mukaan pitäisi elää vaikka olisi mikä.

Ehkä Sartre puhuu salavihkaa katolisen kirkon puolesta: jospa se ohjaa ihmiset uskomaan muuhun kuin julmaan ja kostavaan jumalaan ja sillä lailla ihmiskunta pelastuu? Siinä oli pitkä jakso jossa sisar ja veli miettivät murhiensa oikeutusta. Zeuksen sääntö oli yksinkertainen: hän ei voi asettua jonkin yksittäisen ihmisen puolelle ja tehdä ihmetöitä, vaan hänet on määrätty toimimaan siellä sivussa. Että ihmisten on ratkaistava omat ongelmansa itse.

En ole lukenut Sartren filosofisia opuksia, niin että tietäisin mihin hän asettaa säännöt esimerkiksi väkivallasta. Ei tietenkään riitä, että hän ilmoittaa ettei Zeus iske salamalla Argoksen palatsiin. Tässä on mukana myös muita yliluonnollisia otuksia kuin Zeus, nimittäin ne kärpäset. Sartre oikeastaan luo sellaisen yhteisön kuvan jossa on ylijumala ja sitten sen touhukkaat apulaiset. Kamalia paarmoja ne ovatkin. Oikeasti ne ovat tietenkin raivottaria. En ole vielä saanut selvää siitä, mitä sääntöjä ja kenen luvalla raivottaret noudattavat.

On tullut selväksi ajat sitten, että ne olympolaiset tekevät mitä lystäävät eivätkä tunnu olevan vastuussa millekään taholle. Silti nimenomaan niille jumalille on annettava jopa uhrilahjoja. Tapettava varsinkin nuoria ihmisiä jumalten alttareille. Niitä kutsutaan uhrilahjoiksi.

Sartren näytelmän perusjuttu on tässä tappamisen oikeutus. Argoksen asukkaat ovat onnettomia. On vaikea sanoa mistä se johtuu. Totta on että Agamemnon on tapettu pois ja kuninkaan lasten oikeudet ovat lakanneet. Mutta sitten on Klytaimnestra, joka on entisen kuninkaan vaimo. Vaimoilla ei ole kansalaisoikeuksia. Voiko ihmisellä, joka ei voi valita elämäänsä ja suuntaansa olla omaa moraalia, jonka puutteesta häntä pitäisi rangaista?

Tuo on yksi ydin joka näissä tragedioissa on. Jean-Paul Sartre oli eksistentialisti. Tässä näytelmässä hän selvästi asettuu kyllä jonkinmoisen emansipaation kannalle. Ettei tässä olisi mukana myös psykologiaa? Elektra vihasi tulenpalavasti äitiään eikä sellainen vihasuhde ole ehkä kovin harvinainen vaikka ei jumalallisia vaikutuksia mistään päin tulisikaan. On kyllä olemassa jumalatar, joka oli nuorten tyttöjen ja lasten suojelija: Artemis. Hän on myös metsästäjä. Siltä vaikutti että Artemis oli sitä mieltä että tyttöjen piti harjoittaa ruumistaan ja kehittyä voimakkaaksi, koska sillä tavalla nainen oppi ottamaan oman paikkansa.

Mutta naiset eivät olleet vapaita kansalaisia.  Sartre näkyy julkaisseen (?) Kärpäset vuonna 1943, tästä kirjasta ei käy ilmi milloin on ollut ensiesitys. Oliko Ranskassa teatteriesityksiä Saksan miehityksen aikaan? Voisin kuvitella että hän on ollut saksalaisten silmälläpidon alainen.

Argoksen kaupungin tilanne on kuvattu niin, että ainakin minun mieleeni nousee kuvia Ranskan vastarintaliikkeen ajalta. Ihmiset pelkäävät varsinkin vieraita ihmisiä. Orestes yrittää kysyä kaupunkilaisilta miten palatsissa menee ja ihmiset sulkevat kiireesti ovensa. Zeus sitten alkaa vähitellen kertoa, että palatsissa on ongelmia. Mutta tuskin Sartre oli ajatellut että kyseeseen tulisi pelkkä palatsivallankumous. Uskoiko hän vallankumoukseen miehitetyssä maassa?

Kärpäset surisivat ympäriinsä joka tapauksessa. Oliko Oresteen ja Elektran ainut mahdollisuus tappaa hallitsijapari? Sartre ja Sofokles sen ovat tietenkin päättäneet aiemmin, ne kirjailijat.

Kärpäset, ne äänekkäät paarmat, varmaan symboloivat Gestapoa. Sehän oli miehityksestä vastaava virasto.


Pandemian aikaan olen huomannut miten tarpeellinen oma kirjasto on. Kirjasto ei vuosi sitten tainnut olla edes auki. En ole katsonut mikä juuri nyt on tilanne.  Oma kirjasto on tietenkin tarpeen muulloinkin, varsinkin käsikirjasto. Aina tulee kysymyksiä joihin täytyy saada vastaus.

Minulla on pieni runohylly ja sen alimmilla hyllyillä on draama. Tragedian kirjoittajia kutsuttiin runoilijoiksi. Runohyllyllä on piileksinyt varmaan vuodesta 1990 runo-opus nimeltä Kreikkalaisia iltoja (Pekka Piirto, WSOY 1990):
”kun Anaksagoras kauan sitten kuusiemenineen ja kuukivineen ajettiin
maanpakoon en nähnyt Melippos pieni poika kuun kirkastuvan”


4.7.21

Naamioinnin taito

Ei ole minun itsenäisyyspäiväni. Se on muutaman muun, jotka tunnen. Vaikka en ole varma tunnenko näinä aikoina ketään. En juuri puhu kenenkään kanssa. Se voi johtua siitä että olen kuukausikaupalla olen ollut pää kiinni noissa kreikkalaisissa.

Ne eivät kuitenkaan häviä ikinä. Muistan kyllä oikein hyvin että koulun mielestä minua sivistetään aivan vain minua itseäni varten. Nyt ei ollut enää kyse kansakunnan tilasta. Ne opettajat tulivat selvästi toisesta maailmasta, siitä sotaa edeltäneestä. Monet heistä oli opetettu jäykkään kuuliaisuuteen, mutta oli siinä kyllä paljon muutakin, vanhaa Eurooppaa. Pahimmista jutuista ei puhuttu historian tunnillakaan. Ei puhuttu, vaikka oli antisemitismistä ja juutalaisten tappamisista uutisia myös lehdissä. Menin oppikouluun 1955, silloin oli vasta kymmenen vuotta sodan päättymisestä.



Pahinta olivat aamuhartaudet. En muista enää kuka jyrisi sellaista, että Suomi on selviytynyt ja se rinnastuu Israeliin koska sekin selviytyi ja sen vuoksi suomalaiset ovat valittu kansa. En muista keskustelleeni siitä aamunavauksesta kenenkään kanssa. Minusta sen avauksen päättelyketju ei toiminut.

Pian sen jälkeen tuli oikein taotuksi päähäni: tytöt eivät voi koskaan oppia matematiikkaa, fysiikkaa tai kemiaa. Opettaja katsoi suoraan tyttöjen suuntaan ja minä uskoin. Meitä silti raahattiin kemian luokkaan tekemään kokeita. Opettaja oli varmasti vihainen siitä, että sen oli pakko sietää meitä luokkahuoneessaan, mutta ei voinut mitään sille että koulua johdettiin opetushallituksesta, niin että ei yksittäinen opettaja voinut oppimäärille mitään. Pojista tulisi kuitenkin uusien urien aukojia.

Vähän myöhemmin tuli säännönmukaisia pyörtymisiä aamunavauksissa. Oppilaita kuljetettiin muiden ohi ja päitä viistäen ulos jumppasalista. Ne olivat aivan oikeasti tajuttomia. Aamunavaukset olivat pakollisia koska kaikki kuuluivat evankelisluterilaiseen kirkkoon. Eivät kuitenkaan aivan kaikki. Oli sellaisia muutama koulussa jotka uskonnon vuoksi eivät tulleet kouluun lauantaisin.

Itsenäisyyspäiväna oli lauluna siniristilippumme. Muistan joskus kyselleeni lipusta piirustuksenopelta. Tarkoitukseni oli tietysti kysyä, että minkä takia lippua pitää palvoa. Olin lukenut että alkuasukkailla oli esineitä, joita palvotaan mutta ei meillä. Minusta niitä oli selvästi. Raamattua piti lukea uskontotunnilla ja siellä esiteltiin kultainen vasikka.

Olin silloin tällöin lomalla isoäidin luona. Navetassa oli vasikoita, kanoja, muutama lammas ja tietysti navettakissoja, jotka söivät hiiret pois. Tätini lauloi aina lehmiä lypsäessään ja ne lypsivät hyvin. Minä ruokin kanat ja kävin hakemassa heiniä lehmille. Silitin vasikoita, jotka tulivat lähelle ja puskivat kättäni. Tajusivat että en ole aikuinen.

Eläinten kanssa oli kivaa. Saatoin kertoa sitten loman jälkeen koulutovereille että ei näkynyt kultaisia vasikoita vaikka täti lauloi aarioita ja sillä on kaunis ääni. Elämä oli sillä tavalla hankalaa että en voinut oikein uskoa mihinkään muuhun kuin omiin silmiini. Kasvaminen on aina ankaraa työtä.

Esimerkiksi buddhalaiset hymyilevät sitä että kirkoissa istuu ihmisiä palvomassa kolmipäistä jumalaa. Eivät ne ole pahantahtoisia. Hinduillakin on Shiva jolla on monta kättä ja taitaa olla jalkojakin. Mutta se tanssii. Tanssi oli jotain jonka ymmärsin. Olin aina joskus elokuvissa ja välillä projektori meni rikki. Ihmiset rupesivat nykimään. Siinä näkyi miten jalat ja kädet liikkuvat aivan vain kun kävelee, ei tarvitse edes juosta. Konehuoneen ihminen nosti katseensa kirjasta jota oli lukemassa ja havahtui nostamaan filmin kelalleen ja ihmisten kävelystä tuli tavallista.

Useimmista jutuista pystyin puhumaan isän kanssa. Minun ei tarvinnut välittää niistä ukoista pilvien päällä, koska niiden olemassaolosta ei ole mitään havaintoja. Joku kaveri väitti nähneensä enkelin, mutta sillä oli kova kuume ja kohta se rahdattiin sairaalaan.  Maailma oli vähän aikaa aivan jengoillaan.

Olen ollut umpisukkeluksissa kreikkalaisten kanssa. En ole ollut fiktiivisissä maailmoissa, en paossa, vain lukenut Euripideen näytelmiä. Hyvien suomentajien opus! Hyvyys määrittyy niin, että heidän suomensa ei asetu poikkiteloin, kun yritän ymmärtää monimutkaisia suhteita eurooppalaisen kulttuurin ensimmäisen kukoistuksen aikana.  Jumalat asettuvat paikoilleen ihmisten kuvana ja ihmiset vetoavat niihin hulluihin minkä kerkiävät.
Kreikkalaisen tragedian maailma on aika selvä kuva ihmisistä, eikä se oleellisin osin poikkea lainkaan meidän maailmastamme joka on vielä olemassa hellekesän 2021 aikana, ulkona on varmasti jo 30 astetta lämmintä, varjossa.

Luin Länsimaiden perikadon (Osvald Spengler) ja Raamatun ylioppilaskesänä 1965. Olin Ruotsissa tiskaamassa astioita. En lukenut sinä kesänä mitään muuta. Olin 19-vuotias, elokuussa täytin 20, mutta sitten olin jo Tampereella etsimässä asuntoa opiskelutalveksi. Menin opiskelemaan Draamastudioon. Sinä syksynä teatterihistorian luentosarjassa käytiin läpi ne kreikkalaiset. Nyt keväällä luin uudelleen osia Nietzschen Tragedian synnystä ja muistin sen kirjan. Oli siinä ymmärtämistä, mutta Nietzsche oli hauska.

Minulla on lisää noita kreikkalaisia. Ne ovat englanniksi, mutta ovat helppoa kieltä. Olen lukenut myös Otto Mannisen Medeian (WSOY 1949). Siinä Imettäjä selittää mistä kaikki alkaa:
”Jos Argo-laivaa päästäneet päin Kolkhista
ei siniseinät Loukuttaja-luodot ois,
jos kaattu yht’ ei Pelion-vuoren petäjää
ois airoiks soutaa sankareitten retkellään
noin Peliaalle noutoon taljan kultaisen,
ei ois Medeia, emäntäni, Iolkos-maan
kuninkaanlinnaan silloin kanssa Iasonin
pois purjehtinut lemmen vimman viemänä,
ei isänmurhaan tyttäriä Peliaan
ois vietellyt, ei miehineen ja lapsineen
Korinthoon jäänyt. Pakolaisna saapui, vaan
on päässyt kaiken kaupungin hän suosioon
ja kaikess’ ollut apu altis Iasonin:
siit’ onni korkein koituukin ja siunaus,
ett’ epäsopu miest’ ei naisest’ erota.”


Alakerran työpöydällä on myös Apollonius of Rhodes’n opus The Voyage of Argo. The Argonautica, siis Rhodoksen Apollonioksen kertomus Argon retkestä. Sitä olen aloittanut jo vuosia sitten. Kirjojen kanssa käy usein niin, että vanhemmat jäävät odottamaan uusien kirjojen varjoon.

Ei ole kauan siitä kun Teemalla oli Euripideen Medeia, italialaisena tuotantona ja 1960-70 -lukulaisesti esitettynä mutta kuitenkin Kreikassa. En muista miten suomennos oli tehty, minusta se ei ollut tuo Otto Mannisen suomennos. Medeiana oli sen ajan italialainen filmitähti Gina Lollobrigida, aika räikeästi maskeerattuna. Olisipa käytetty antiikin kreikkalaisia maskeja! Olisi voinut olla parempi lopputulos.

Naamiot kertovat antiikista joskus enemmän kuin itse tekstit. Helleenit eivät yrittäneet näyttää arkaaista todellisuutta: tekstithän ovat selvästi ihmisten puhumia, ihmisten ongelmista. Ne ovat olleet mielentilan tai yhteiskunnallisen aseman kuvaajia. Olen nähnyt kuvia maskeista, etruskitaiteilijat ovat maalanneet niitä naamioita esimerkiksi maljakoihin. Roomassa on suuri etruskimuseo, jossa olisin halunnut viettää koko päivän. Ainakin silloin se sijaitsi Villa Giuliassa.

Olin aika hämmästynyt törmätessäni etruskeihin Euripides-opuksen viimeisessä näytelmässä Rhesos. Ehkä heiltä olisi saatavissa koko näyttämökuvasto? Siis antiikin teatterin? Oliko heillä itsellään teatteria? Kyllä he ovat ainakin teatterista pitäneet, koska niitä näyttelijöitä vaaseissa ja maljakoissa on.

Rhesos ei ollut Euripideen kirjoittama. Etruskit olivat troijalaisten puolella sotimassa, kun taas kreikkalaiset olivat yksin piirittämässä sitä samaa Troijaa. Niistä on löydetty viitteitä, että olisivat asuneet Aasian puoleisella rannalla, siis etruskit. Siellä Aasian puolella olisi viitteitä etruskin kielestä vieläkin.


Kun ajattelee historian tutkimuksen vaikeuksia, niin harmittaa, että aina ovat sodat tuhonneet kaiken. Se Troijakin piti niin kertakaikkiaan polttaa, ettei siitä jäänyt mitään.

Se leffa ei ollut huono, se italialainen Medeia. Mutta jännittävästi nämä tekstit tuovat mieleen teatterin ritualistisen taustan. Uhrilehto oli usein tapahtumapaikkana. Jumalat vaihtelivat mutta ne halusivat uhrinsa. Aivan ilmeisesti jumalat, eli papit, ovat tarvinneet ihmisuhreja. Sitä on vaikea ymmärtää, miksi?





18.6.21

Euripides VIII

Rhesos, suom. Tua Korhonen

Euripideen näytelmänä antiikin aikana ja pitkälle uudelle ajalle asti pidetyn Rhesoksen ajoitus on epävarma. Ensiesitys oli mahdollisesti 300-luvulla eaa. Suomennos pohjautuu J. Digglen alkukieliseen editioon. Suomennoksessa sulkujen sisällä olevat näyttämöohjeet ovat tulkintoja.

Ehkä mielenkiintoisin hahmo rooliluettelossa on paimen, ilmeisesti Troijan alamainen, paimentaa karjaa (mitä? Lampaita, lehmiä, hevosia?) Ida-vuorella, ja tuo sanan joukkojen kulkemisesta Troijan valtiaalle, Hektorille. Senhän kaikki tietävät että hän, Paris-Aleksandros on Troijan prinssi. Hän se vei Helenan Spartasta. Menelaos suuttui siitä, mutta koska kyse oli jumalien asettamasta kauneuskilpailuista, niin ehkä maallinen Spartan kuningas ei voinut tehdä asialle mitään? Eikö Hektor tunne häntä, veljeään?

Aivan alussa olevat kreikkalaisen draaman esittelyesseet mainitsevat tästä kyllä, että ei taida olla Euripideen käsialaa.  Se mainitaan teatterifestivaalien ohjelmistossa myöhään, vasta 300-luvulla eaa., lisäksi se on aika lyhyt. Euripideen näytelmät ovat suhteellisen pitkiä. On tutkittu kielen ja tyylin piirteitä, joista päätellään lisää. Jotkut löydetyt Rhesos-käsikirjoitukset ovat teatteriryhmien merkinnöin varustettuja.



Alun tilanne on Troijan sodan loppunäyttämö. Troijalaiset ovat muurien takana, takanaan tasanko, edessä on sitten ranta, jossa ovat kreikkalaisten sotalaivat ja leiri. On yö. Siinä on yksi lisäpiirre, minkä perusteella tutkijat arvelevat, että ei ole klassikoiden näytelmä. Yötä voi olla aika vaikea tuoda näyttämölle. Rooleja on paljon, mistä voi päätellä, että näyttelijät eivät ole voineet olla muutama kerrallaan näyttämöllä. Henkilöt ovat ilmeisesti menneet omia aikojaan, kuoron johtamana, alas näyttämöltä katsomon editse ja vaihtaneet naamion tai vaatteet tai molemmat.

Yövartio herättää Hektorin:
Yövartio (laulaa)

Kreikkalaisleirissä merkkitulet, Hektor,
ovat palaneet läpi yön, laivojen telakkaköydet
hohtavat soihtujen valossa!
Nyt yöllä on koko Kreikan armeija ryhmittynyt
päällikkönsä Agamemnonin teltan luo.
− Ovat saapuneet käskyjä kuulemaan.
Koskaan ei meren takaa
tullut kreikkalaisarmeija ole ollut näin levoton.
− Siksi minä pelkään mitä on tuleva,
Siksi olen tullut luoksesi,
tuon tämän sanoman.
Älä sinä minulle lausu moitteen sanaa.


Hektor tekee sen minkä voi yön pimeydessä: on asetettava vakooja tarkistamaan vihollinen siellä rannalla. Dolon-niminen troijalainen ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Tässä kohden viite kertoo, että ei sotilaan nimi suotta ole Dolōn, joka viittaa sanaan dolos eli juoni. Vakooja on jo miettinyt juonen, jolla voi hämätä kreikkalaiset: hän naamioituu sudeksi ja kulkee ihmisten nähden neljällä jalalla mutta muuten kahdella. Tua Korhosen essee näytelmän lopuksi on nimeltään ”Uni hevosilla ratsastavista susista”, runollinen otsikko kertomukseen Troijan viimeisistä päivistä.

Troijalainen paimen saapuu paikalle ja selvittää Hektorille millaisina hän näki Traakian joukot, jotka ovat tulossa auttamaan Hektorin sodassa. Hän siis on jo nähnyt Rhesoksen, joka johtaa näitä joukkoja. Paimen kertoo täsmällisesti siitä, minkälaisia joukot ovat:
 

Saatuani vastauksen kysymykseeni
jäin vielä paikalle ja sain nähdä
    Rhesoksen kuin jumalan
seisovan traakialaishevosten vetämissä vaunuissa.
Kultainen kääty kiersi kimojen iestäkannattelevaa kaulaa
ja hevoset kimalsivat lunta kirkkaampina.
Samoin sädehti pakotettu kulta kevyen kilven keskellä Rhesoksen olkapäillä.
Pronssinen gorgonpää, samanlainen kuin Athenen vuohennahkakilvessä,
tuijotti molempien hevosten päitsistä,
joiden monet kellot kalisivat pelottavin sävelin.


Viitteessä selitetään elävät gorgot: niiden katse kivettää ihmisen, joka sattuu osumaan katseen tielle. Paimen oli utelias. Hän vain tahtoi tietää millä asialla Rhesos joukkoineen liikkui. Gorgoista kyllä löytää selityksiä antiikkia käsittelevistä kirjoista. Traakia, Rhesoksen kotimaa, on vähän toista maata kuin Troija, jota kreikkalaiset piirittivät.

Hektor kuulustelee Rhesosta. Toinen sota oli sitonut Traakiaa: skyytit hyökkäsivät. Rhesos kertoi ottaneensa skyyttilapset panttivangeiksi että pääsi lähtemään Troijaan.

Tässä näytelmässä puhutaan vähän pitempään Mustanmeren ihmisistä. Ehkä yhteinen asia raja-alueille on ollut hevosten kasvattaminen ja vaihtaminen. Kreikkalaisetkin koristelevat hevosiaan, mutta tässä näytelmässä traakialaisten ovat erityisiä. Rhesos puhkeaa kehumaan itseään sotapäällikkönä Hektorille:
 

Hyvitykseksi pitkästä poissaolostani lupaan seuraavaa
(Adrasteia sallikoon sanani):
kun olemme vapauttaneet Troijan vihollisista
ja olet valinnut osan saaliista jumalille annettavaksi,
minä mielin purjehtia kanssasi kreikkalaisten maille
tarkoituksena valloittaa keihääni avulla koko Kreikka,
niin että kreikkalaiset saavat oppia, mitä kärsiminen on.


Tässä voi arvella että tolkuton itsekehu on jumalten mielestä tylsää ja sen takia kiellettyä, mutta koska Rhesos on hyvä ystävä Zeun tyttären Adrasteian kanssa, niin hänelle moinen sallitaan. Hektor toppuuttelee Rhesoksen ideoita. Sitten sotatoverukset alkavat jo miettiä kuka kreikkalaisista on vaikein voitettava. Mainitaan Diomedes ja Aias, mutta Odysseus on viekas ja julkea roisto. Päätetään vetäytyä puoliksi levolle. Hektor antaa yövartiolle tehtäväksi vartioida leiriä ja ottaa vastaan vakooja Dolon, jonka pitäisi pian jo tulla.

Näytelmä etenee kuin seikkailuelokuva. Kreikkalaisten vakoojat, Odysseus ja Diomedes, ilmestyvät.  Ja heidät nähdessään Athene ilmestyy myös ja kertoo kreikkalaisille mitä heidän pitää tehdä. Athene pyytää vakoojia tappamaan Rhesoksen ja lupaa saalista:

- -
Ne näkyvät helposti pimeässäkin,
loistavat kuin joutsenen siipi joen tummaa vettä vasten.
Ota hengiltä hevosten omistaja ja vie kimot upeana saaliina leiriisi;
missään ei ole niitä kauniimpia.


Ateenalaisten jumalatarkin pitää hevosia aivan ainutlaatuisina yksilöinä. Ehkä traakialaiset ovat olleet hevoskasvatuksen ja -jalostuksen töissä tunnettuja. Muistaakseni Herakles jo tuolla Alkestiissa puhui Traakian hevosista. Jotain niissä on. Olisiko Mustanmeren rannikon ihmisillä ollut jonkinlainen toteemieläin-järjestelmä? Ainakin heillä oli vanha uskonto, se orfilaisuus? En ole ikinä ollut hevoshullu. Hevoset olivat työjuhtia eivätkä haisseet bensalta tai pitäneet meteliä. Tämmöinen jumalatar Athenenkin ilmaisema ihastus kyllä herätti huomiota. Ehkä hevoset oli koulutettu sotaeläimiksi? Ja sotaeläimiä koristeltiin?

Yövartio saa kiinni Odysseuksen ja Diomedeen. Odysseuksen lisänimi on Monineuvo: hän selvittää heidät kiipelistä ja ihan vain kertomalla tunnussanan. Foibos! Kun Athene muuntautui Afroditeksi Pariksen nähdessään, viitteessä kerrotaan kaupunkien jumalista. Troijan jumalia ovat Apollon ja Afrodite, Ateenan taas Athene, Hera ja Poseidon. Runoilija ja laulaja Orfeus on Rhesoksen serkku - ja kultti-jumala. Sitten jo tuleekin vaununajaja ilmoittamaan Rhesoksen kuolemasta. Hän kertoo unestaan:

Näin tai olin näkevinäni hoidokkini, hevoset
(vaunuissa seisten niitä ajan Rhesoksen rinnalla),
mutta sudet istuivat hevosten lautasilla ajaen niitä eteenpäin,
piiskasivat hevosten pitkäkarvaista nahkaa hännillään;
hevoset hirnuivat kiihtyneesti puuskuttaen
ja pudistelivat harjojaan peloissaan.
Minä havahduin puolustamaan kimoja villipetoja vastaan:
pelottava uneni siis herätti minut.


Hän oli kuullut jotain ja kutonut kuulemastaan unen. Rhesos oli kuollut. Troijalaiset tajuavat: vihollisen vakoojat yllättivät. Rhesoksen äiti, Runotar, ilmestyy ”yläilmoihin” kuollut Rhesos sylissään. Runotar laulaa kohtalostaan. Tässä kohtaa niin kuin monta kertaa aiemminkin ihmettelen: miten nämä jumalat ja jumalattaret saadaan yläilmoihin? Runotar syyttää suoraan Athenea poikansa surmasta. Hän lupaa että Ateena ei enää toista laulajaa saa. Edellinen oli ollut laulaja Musaios, joka oli ollut Apollonin opissa − ja runottarien.

Rhesos ei tietenkään kuole lopullisesti, koska hän on syntynyt jumal-ihmiseksi, hän rupeaa elämään Pangaion vuoren sisällä jossa tunnustetaan Bakkhos-jumalaa. Traakiassa on jo Orfeus. Runotar päättää valituslaulunsa:
 

Voi kuolevaisten huolia, kun tekevät lapsia.
Ne teistä, jotka päädyitte lapsettomuuteen,
ei osanne ole huono:
ette tehneet lapsia − ette myöskään joudu hautaamaan heitä.


Sitten onkin jo näytelmä ohi. Niin kuin moni muukin näytelmä, tämäkin loppuu yhtäkkiä, töksähtäen. Tiedonjyvänen vielä tulee: Hektor alkaa esittää määräyksiä ja käskee hyökkäykseen. Joukkojen on odoteltava etruskien torvien ääntä merkiksi. Mutta sellaista ovat arkeologit ja/tai kielitieteilijät esittäneet, että etruskit olisivat tulleet Italian niemimaalle Välimeren Aasian puoleiselta rannalta. 



Tua Korhonen kirjoittaa tähän viimeiseksi suomentajan esseen nimeltä ”Uni hevosilla ratsastavista susista”. Hän vahvistaa että Rhesos ei ole Euripideen näytelmä. Sen lisäksi on erittäin harvinaista, että jumala/jumalat muuttuvat toisiksi, niin kuin tässä Athene muuttuu Afroditeksi. Näyttämöllä on ollut kiirettä, kun henkilöitä on muutenkin paljon ja tässä vielä jumalasta tulee aivan toinen jumala. Ehkä jossain museossa on naamioita, joissa on ollut erilaisia olympolaisia jumalia. Tässä näytelmässä tulevat uusina, vähempiarvoisina jumalina, muusat eli runottaret, sitten taitaa olla niin että jokikin on jumalallinen kun se on saattanut Runottaren raskaaksi. Niin ainakin kävi Rhesoksen äidille.

Täydelliset roolimuutokset ovat olleet tavallisempia komedioissa. Näyttämörakenteita ja kuvia pitää miettiä. Mutta jos lukija tahtoo tietää näistä hahmoista enemmän, niin alkuperäisiä tarinoita löytyy Iliaasta. Esimerkiksi Athene/Afrodite ks. Ilias 10.274-295, 507-714; nuo kirja- ja säemerkinnät ovat standardeja, joten jos kotona ei ole Iliasta suomeksi, mutta englanniksi, latinaksi tai miksi tahansa muuksi kieleksi on, niin merkinnät toimivat. Täydellisiä klassikoita!   

Jumalat taitavat olla silmänkääntäjiä. Roolitus on hankalaa: näyttelijöitä on tarvittu ainakin neljä lisää. Sitten pitää miettiä ovatko nämä oikeita ihmisiä. Arkeologit ovat kaivaneet jäännöksiä paikalta jossa Troijan kerrotaan olleen. Se on oikeasti tuhoutunut. Näiden näytelmien ensiesityksistä on noin tuhat vuotta taaksepäin siihen, kun Troija paloi ja sen ihmiset joutuivat kuka minnekin. Sitten mietin, miten mahtoi Ida-vuorten paimenelle käydä. Hän olisi elellyt siellä suunnilleen 3500 vuotta sitten. Paimenten asumukset ovat tainneet olla kevytrakenteisia, niistä ehkä ei ole enää jälkiä. Mutta jos löytyisi muinainen kalmisto?

Tällä kertaa suomentaja ei siteerannut runoa esseensä alkuun. Luin Euripides-opuksen ohessa Friedrich Nietzschen teosta Tragedian synty, joten tähän loppuun voi ottaa pienen sitaatin siitä:

”Tai asettaa eteensä olympolaisuuden loistava uniluoma. Tuo suunnaton epäluulo luonnon titaanimahteja kohtaan, tuo kaiken tiedon yläpuolelle armotta valtaistuimensa asettava Moira, suuren ihmisystävän Prometheuksen korppikotka, viisaan Oidipuksen kauhukohtalo, Atreidien sukuviha, joka pakotti Oresteen äidinmurhaan, sanalla sanoen koko tuo metsäjumalan filosofia myyttisine esimerkkeineen, joka hävitti olemattomiin raskasmieliset etruskit – kaiken tämän kreikkalaiset yhä uudelleen päihittivät olympolaisten aina kätketyn ja katseelta vetäytyvän välimaailman avulla.”
(Suom. Jarkko S. Tuusvuori, 23°45 niin & näin -lehden filosofinen julkaisusarja)