19.1.20

Talvilapset II


Oheisvahinkoja on tapahtunut vuosia jo pelkästään amerikkalaisten joukkojen rymistellessä jossain päin maailmaa. Maailman lapset ovat kärsineet. Tämä viimeisin Yhdysvaltain presidentti ei ehkä oikein ole ymmärtänyt missä työpaikassa on. Tämä ei ole pelkästään minun huomioni. Hän tuntuu flirttailevan sotaretoriikalla. Sitten hän joutuu perumaan lupauksensa vetää amerikkalaisjoukot pois.

Hän kyllä näkee pahoja ihmisiä kaikkialla. Esimerkiksi Meksikosta tulevat ovat raiskaajia ja huumekauppiaita.  Sitten aikuisten huonoista ja rikollisista tavoista poisoppimiseksi (?) lapset piti erottaa vanhemmistaan ja panna telttaleireihin. Kukaan ei enää tiedä missä lapset ovat. On talvi. Heitä on kuollut maahanmuuttoviranomaisten kynsissä.

Sodat syttyvät. Aikuiset ihmiset eivät näe politiikan ja siihen kietoutuvan sotilasvallan ja rahan merkitystä sotiin. Jos he tajuaisivat, he tekisivät monta asiaa eri tavalla.

Ajattelin tietysti myös niitä suomalaislapsia Isis-järjestön pakolaisleirillä. Siellä on viime päivinä kuollut yli 500 ihmistä. Yli 300 heistä oli lapsia. Al Hol-leirillä on talvi. Se voi olla vähän lämpimämpi kuin meillä mutta ei paljon, se on myös telttaleiri. En tiedä onko siellä satanut, tämän pitäisi olla sadeaikaa Välimeren etelärannalla, mutta ilmastonmuutos on jo kauan sotkenut sadekausia. Joskus niitä ei tule.

Saavatko lapset puhdasta vettä juodakseen? Leirillä ovat myös lasten äidit. Mutta joidenkin suomalaisten mielestä ne kymmenkunta suomalaisäitiä ja kolmisenkymmentä lasta ovat turvallisuusuhka. 




Ymmärrän kyllä että ihmiset osaavat rakentaa viholliskuvia. Ihminen on ollut jo kauan siinä oikein taitava. Isisläisyys on paha juttu, koska siinä ei ole taustalla edes mitään valtiota. Sen kalifaatin perustaminen ei onnistunut. Aseita ei ollut ehkä tarpeeksi. Sitä paitsi maata on aika helppo vallata, mutta sen pitäminen on eri asia.

En tiedä islamilaisuudesta muuta kuin sen oikeastaan, että se on viimeisin syntyneistä monoteistisista uskonnoista juutalaisuuden ja kristinuskon jälkeen. Sellaista olen lukenut että Koraanissa puhuttaisiin pyhästä sodasta − samalla tavalla kuin kristityt puhuivat ristiretkien aikaan pyhän maan valtaamisesta.  Jotkut muslimit kuitenkin puhuvat pyhästä sodasta ihmisen henkilökohtaisena pyrkimyksenä tulla paremmaksi ihmiseksi. Mutta sitten on ihmisiä, joiden mielestä sota on vain vihollisten tappamista.

Monesta syystä monoteismi on väärillä jäljillä. Yksi syy on tietenkin patriarkaatti. Naiset ja lapset jäävät jalkoihin. Koulun historian tunnilla piti kerran miettiä sotien syitä. Yksi oli saalis jota saataisiin palkaksi sodasta. Samasta kertoo Bertolt Brechtin näytelmä Äiti Peloton (Mutter Courage). Äiti kulki vankkureineen ja lapsineen taistelukentältä toiselle ja myi tavaraa. Lapsille kävi aika huonosti. Mutta äiti pärjäsi hyvin.

Jotkut äideistä saavat hyviä tuloja. Ehkä he ostavat uudet vankkurit, tekevät sitten uusia lapsia jotka taas häviävät. Näitä 30-vuotisia sotia on Euroopassa ollut.

Verrattuna entisiin aikoihin jolloin ritari otti yhteen toisen kanssa, pommitukset, tykistö ja kaikki se tuottavat ne rauniot, joiden alle lapset jäävät. Naiset sitten joutuivat orjiksi tai jäivät lasten kanssa raunioihin.

Oli sitten ajatus sotaan ryhtymisestä mikä tahansa, se ei ole rakentava. Sodalla ei rakenneta maita saati luoda ystävällisiä naapuruussuhteita. Sodilla ei pidetä kunnossa koteja, ei pystytä huolehtimaan lasten hyvinvoinnista ja ennen kaikkea koulutuksesta. Sitä paitsi kaikkiin maailman kouluihin pitäisi saada rauhankasvatus pakolliseksi aineeksi.

Kyllä kai Lähi-Itään on jo saatu aivan tarpeeksi aikaan raunioita. Ne ennen kukoistavat kaupungit, kauppapaikat, keitaat − kaikki se mikä sai ihmiset ilahtumaan ja kasvamaan ihmisenä, kaikki on pyyhitty pois. On jo aivan tarpeeksi kylvetty pommeja ja tapettu lapsia. Ihmisten pitäisi taas aloittaa alusta. Eväät ovat heikot.  Ne lapset jotka jäivät henkiin, pääsevätkö he kouluun? Tytötkin?


Sodille eivät koskaan ole naiset ja lapset voineet mitään. Heikommat jäävät jalkoihin. Juuri äskettäin luin  kirjan Auschwitzista, yhden niistä monista. Yksi uhreista, Primo Levi, kemisti ja kirjailija, jäi henkiin tuhoamisleiristä ja joutui pitkälle matkalle kotiin. Kirjan nimi on ”Aselepo”. En ole varma miksi se oli kirjan nimi. Joutuivatko hänen piinaajansa Nürnbergin tuomioistuimeen? Saatiinko heidät kiinni?

Levi oli yliopistossa opiskellut kemisti. Hänen piti yrittää tarttua elämään kiinni uudestaan. Italialaisilla oli oman sotansa jälkeen edessään aselepoja ja neuvotteluja. Mussolini kyllä ammuttiin, mutta miten mahtoi käydä kollaboraattoreiden?  Kyliä myöten maa oli jakaantunut. Ja miten olivat jaksaneet partisaanien perheet kun miehet olivat vuorilla taistelemassa? Talvilapsiakin varmaan oli.

Talvilapset tulivat nyt mieleen kun Syyriassa ei edes yritetä aloittaa rauhaa.  Yhdistyneiden kansakuntien pitäisi kyetä järjestämään kansainvälinen sotatuomioistuin, nopeasti. Käsittääkseni ehdotuksia on jo käsiteltävänä.

Mutta sen uutisen jälkeen Irakissa leimahti ja Iran uhittelee maailman suurimmalle asemahdille USA:lle, niin nämä diktaattoreiksi ja ilmeisen  kuolemattomiksi itsensä ajattelevat vanhat miehet ovat aloittaneet  uhkailunsa uudestaan. Yksi Iranissa ja toinen Amerikassa, kolmas Syyriassa. Samanlaista uhoa, ei mitään järkeä.




Miksi vanhat miehet haluavat valtaa? He tajuavat jo, etteivät elä enää kovin kauan. Heidän pitää saada vielä tuntea olevansa elossa. Voisivatko ne kääntää silmänsä ehkä kirjahyllyyn ja istua alas ja lukea? Sitten istua hiljaa paikallaan ja miettiä lukemaansa. Eikö?  No,  entäs jos viettäisivät rauhallisen koti-illan perheensä kanssa? Äiti ja lapset menivät kylpylään, kun se on jo avattu.

Mutta vanhat miehet istuvat bunkkereissaan. Istuvat edelleen ja johtavat vaikka nuoret miehet, ne sotilaat, on jo tapettu.

Miksi valtiot ajautuvat itsetuhoisiin tilanteisiin?  Vanhuus ei tietenkään tarkoita viisautta. Mutta miksi sitten ihmiset uskovat näiden sodanhimoisten vanhojen miesten kykyyn johtaa sitä valtiota? Aivan niin kuin kerta kerran jälkeen vanhat miehet onnistuisivat tekemään jonkinlaisen silmänkääntötempun. Sitä paitsi epädemokraattisissa maissa ei ole vapaita vaaleja.

Katsoin lasta pihalla. Pieni poika oli polvillaan lumessa pihalla ja rakensi lumesta jotain. Hymyili minulle kun menin ohi. Pojan iho oli tumma, ei näyttänyt syyrialaiselta. Kyllä hän oli jostain Saharan eteläpuolelta. Poika näytti kuin ei ole koskaan nähnyt lunta ennen. Ehkä hän on juuri tullut tänne, pakolainen.

Suomessa on sanonta ”Se juna meni jo!” jota käytetään tilanteissa kun kaivataan takaisin johonkin mikä oli ennen ja tiedetään että se on mennyttä.

Ajattelin siis junaa.  Junan veturinkuljettaja ei tietentahtoen aja rotkoon tai päin vuorenseinämää. Veturinkuljettaja on veturissaan siksi, että hän tahtoo pitää henkikultansa ja saada palkkaa, jos pientäkin, siitä että kuljettaa matkustajat määränpäähänsä. Ja on jos mahdollista myös ajoissa. Aikakysymys on vähemmän tärkeä kuin turvallisuus jos ollaan vuoristossa.

Lännenleffassa voi olla kohtaus, jossa takana olevasta vaunusta saapuu tyyppi pyssyn kanssan ja uhkaa tappaa veturinkuljettajan ellei pysähdytä ja juuri tuon tai tämän kaktuksen kohdalla. Kyllä tuommoisen veturi-vertauskuvan soisi jäävät fiktion puolelle. Ei kai Lähi-Idässäkään ole ihan niin hulluja ihmisiä että he haluavat junan päätyvän rotkoon?


Buster Keatonin leffassa Kenraali  ajettiin myös junalla, mutta silloin oli Yhdysvaltain sisällissota. Se maa ei ole vieläkään rämpinyt ylös sieltä rotkosta. Elokuvahistorioitsijoiden mukaan sen junan pudottaminen alas jokeen on ollut studion kallein temppu ikinä.

Mutta junaesimerkki on vain yksi pitkässä pohdinnassa, joka liittyy minän ja toisten ihmisten asemaan. Sattumalta luen nyt Lena Anderssonin kirjaa nimeltä ”Enpä usko - ajatuksia ja kannanottoja”. Andersson on riikinruotsalainen kirjailija ja  Dagens Nyheterin kolumnisti. Hänkin käyttää esimerkkinään junaa. Nyt kuitenkin konduktööriä, joka kuuluttaa saapumisesta Tukholmaan että ”Saavumme Göteborgiin.”. Hän ei halunnut Tukholmaan ja tuli kertoneeksi sen.

Konduktöörin mielestä saapuminen ei voi tarkoittaa muuta kuin kotia, vaikka onkin työkseen saapumassa milloin minnekin. Tavallinen lapsus. Göteborgin kaupunki on ollut vuosia otsikoissa rauhattomuuksien vuoksi.  Göteborg on etelässä ja iso kaupunki. Siellä on kaupunginosia, joista kerrotaan ettei poliisi enää uskalla mennä sinne.

Muistan Tukholman kesistä  1960-luvulla Dagens Nyheterin otsikot, joissa kerrottiin että suomalaisraggarit ja assyrialaiset tappelevat. Se metroasema on hyvin voinut olla Tensta.  En ollut ennen  edes kuullut raggari-sanaa, enkä ollut tiennyt että suomalaisnuoret ovat tappelemassa aseinaan polkypyörän ketjut, enkä ollut tiennyt että nykyaikanakin on vielä assyrialaisia. Ei se muuten ollut Tensta vaan Skärholmen.

Uutiset aiheuttivat päivittelyä Södersjukhusetin taukohuoneessa, yritin pysytellä keskustelusta erossa koska olin suomalainen. Suomalaiskaverini valmistautuivat menemään illalla tansseihin Bal-Palaisiin. Löysin joskus vähän aikaa sitten vanhasta kirjeestä Bal-Palaisin kuitin. Summa oli nuhrautunut pois. Vuosi taisi olla 1966. Ehkä se oli vaatesäilön kuitti. Sen kuitin toisella puolen oli ystävän viesti: “Muistatko?”.



Mutta Syyrian Assad, oli hän nyt sitten presidentti tai kuningas, on kuitenkin ollut ehkä subjektiivisen harhan vallassa, että valta on hyvä ja sen takia hän saa sitä käyttää. Kaikki eivät olleet sitä mieltä, että hänen valtansa oli hyvä.  Kenen valta sitten voisi olla hyvä?

Maa on sitten nyt raunioina. Pienten lasten äitejä kulkee vieläkin raunioissa etsimässä talvilapsiaan. Assad ei ole assyrialainen vaan alaviitti.


11.1.20

Talvilapsia I

Vuosi alkoi sillä lailla että iskin hampaani erityisen herkulliseen ruisreikäleipään ja kiskoin niillä palaa leivästä suuhuni. Leivän maku levisi nälkäiseen suuhuni. Mikään ei ole niin hyvää kuin vähän kuivahtanut ruisreikäleipä.

Siitä repimisestä oli seuraus: hammas otti ja halkesi. Se osui takahampaaseen ja särähti vielä uudestaan, tuntui samalta kuin kivi olisi osunut hampaaseen. Todennäköisesti tulin nielaisseeksi hampaasta palan. Sitten sain sylkäistyksi loput ulos. Ja alaleuassa on reikä. Tämä tarkoittaa melkoista rahanmenoa. Juuri oli pakko hankkia lukulasit kun en enää nähnyt lukea pientä tekstiä.

En minä silmien karsastusta ja näön hekkenemistä pidä mitenkään kummallisena, omituista on lähinnä se että olen ylipäänsä hengissä. Kuka siinä tapauksessa puhuisi? Sillä suurperheellä ei ollut oikein rahaa edes ruokaan kun olin vastasyntynyt. Koko suku oli riippuvainen yhden ihmisen palkasta eikä edes mustasta pörssistä olisi saatu tarpeeksi. Pörssissä ei ollut juuri ruokaakaan (niin minulle kerrottiin myöhemmin), paitsi joskus ja vähän. Sitä paitsi Pappa oli kieltänyt mustassa pörssissä käymisen.



Äiti naimisiin mentyään oli paukauttanut oven perässään kiinni. Hänen äitinsä oli maanviljelijä. Mutta niin oli myös Mamman suku jossain kaukana Kainuussa, maanviljelijöitä ja kalastajia. Mammalla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kerjuureissulle. Siinä sitä olikin. Se taisi olla köyhin paikka Suomessa. Mutta sieltä tuli ruokaa keskellä talvea, että perhe eli sen ensimmäisen sodanjälkeisen pulavuotensa. Elin ensimmäisen elinvuoteni. Jäin henkiin.

Jotenkuten henkiinjääminen ei kyllä ole oikein mistään kotoisin. Pitäisi tietysti olla selvästi joko hengissä ja voida pulskasti tai sitten ottaa ja kuolla pois. Kyllä varmaan Suomessa kuoli vauvoja nälkäänkin. Tai ehkä olin jonkinmoinen talvilapsi. Sellainen joka menee jonkinlaiseen horteeseen ja säilyy hengissä esimerkiksi raunioissa.

Sellaisia on varmaan aika paljon nyt Syyriassa ja Irakissa. Niissä maissa ei rauhalle anneta mahdollisuutta.

Radion tiedeohjelmassa kerrattiin semmoinen asia, jonka jo tiesin: että hankitut ominaisuudet eivät periydy. Mutta jotkut sitkeät tavat reagoida asioihin säilyvät, varhain opitut, semmoiset jotka vauvakin tajuaa, ilman että sillä on vielä sanoja. Jos vauvalla on jatkuvasti nälkä ja se itkee, se voi olla sairas tai sitten ruokaa ei ole tarpeeksi. Se alkaa sitten vähitellen lopettaa itkemistään. Vauvan kroppa tietää mitä tehdä. Ei ole ruokaa tuhlattavaksi ja kaikki pitää säästää. Se nukkuu enemmän kuin ennen. Vauvan vanhemmat muuallakin kuin rauniokaupungeissa ihmettelevät mikä vauvalla on. Ei pitäisi olla mitään vikaa. Kun tässä ollaan elossa kaikki  ja on sentään rauha.

Raunioista pelastettu horrostavan lapsen elimistö toimii säästöliekillä. Ihminen on evoluution myötä oppinut säätelemään elintoimintojaan. Säästöliekillä käymisen käsky olisi selkokielisesti jotenkin niin, että “maailma ei ole helppo paikka eikä ole varmaa onko ruokaa saatavissa myöhemminkään”. On opittava säännöstelemään sitä. Että siis on osattava säilyttämään saatua ruokaa rasvakudoksissa, kunnes  on  varmempaa että sitä sapuskaa löytyy.

Olisin halunnut kuulla biologeilta, osaavatko vauvat ajatella. Jos aikuiset eivät osaa lukea itkua? Lääkäreitä tai klinikoita tuskin on lähelläkään.



Olin oppinut nopeasti kävelemään ja puhumaan ja ylipäänsä vaikuttamaan elossaolevalta. Muistan sanattomia ajatuksia, mutta ne ovat lähinnä kuvia. Ehkä näin ihmisiä jotka ilmestyivät sängyn yläpuolelle. Sitä paitsi kolmen kuukauden ikäisenä minulla on ollut vesirokko. Se on edelleen minussa, se virus, käväisi joku vuosi sitten ilmoittamassa itsestään vyöruusuna.

Kuulostaa aika loogiselta, että jos perheeseen on joskus niukkoina aikoina syntynyt uusi suu ruokittavaksi, niin se annetaan susille, se syöjä. Lapsen kanssa mennään metsään ja jätetään lapsi sammalvuoteelle.

Olen ollut lukevinani hylättyjen lasten tarinaa Grimmin sadusta nimeltä Hannu ja Kerttu. En tiedä sitten miksi siinä sadussa on lisämausteena se, että se metsänoita syötti Hannun ja Kertun ympyriäiseksi ja rupesi suunnittelemaan ruuan valmistamista lapsista.

Ihmissyöntiä keskellä saksalaisia metsiä? Entäs sitten suomalaiset metsät, onko niihin johtamassa polkuja joiden päässä on noidan mökki? Että kaikki ne polut eivät olleetkaan hirvien tekemiä? Oliko se muuten noita? Jos se olikin vain joku yksityisestä hoitokodista karannut vanha nainen, joka ajatteli että aina sitä metsästä saa ruokaa. Vaikka ympärillä olisi minkälainen yhteisö, niin perheet ovat samalla tavalla suljettuja niin kuin ovat olleet aina. Ei niistä tiedä mitä suljettujen ovien takana tapahtuu.

Joka tapauksessa suhteeni ruokaan on ollut suurimman osan elämääni omituinen. Minusta tuli anorektikko joskus 10-12-vuotiaana. Grimmin sensuroimattomat sadut luin 8-vuotiaana. Opin vasta aivan äskettäin että Grimmin sadut oli sensuroitu jossain vaiheessa. Ajateltiin että lapset näkevät painajaisia niistä verisammioissa uivista pienistä sormista ja varpaista. Muistan hyvin että tukka nousi pystyyn niistä kertomuksista.

Seuraavaksi luin joskus aikuisena että Grimmin veljekset olivat haastatelleet niitä aikuisia, joilta satuja saivat. Ne sadut oli kerrottu sen takia että lapsia on varoitettava siitä, ettei ulkomaailma ole aina niin mukava. Ei pidä lähteä vieraaseen metsään. Siellä tulee susi vastaan. Sitä ei lapsille kerrottu, että kyllä aikuiset, siis ihmiset, ovat se suurin uhka.

En ole kyllä kuullut ihmissyönnistä,  jossa käytettäisiin nimenomaan ylimääräiset suut ruuaksi. Nyt kun sitä ajattelen niin Syyrian lapset ja aikuiset näyttävät uutiskuvissa kummatkin aivan yhtä surkeilta ja nälkäisiltä. En muista kuinka kauan se sota on jo jatkunut, ainakin kuusi vuotta. Tuskin siellä lapsia syödään. Ihmisillä on taipumus nähdä lapset omana tulevaisuutenaan, vaikka sen maan tulevaisuudesta ei olisikaan tietoa. Tulevaisuus tarkoittaa jossakin päin maailmaa vielä elossa olevia lapsia, jotka huolehtivat vanhuksista sitten kun kasvavat.


Nyt on kuitenkin toivottavasti tällä erää salamurhien ja vastaiskujen jälkeen rauhallista. Iran tuli vahingossa ampuneeksi ukrainalaisten lentokoneen. Se taas oli niitä Boeingin lentokoneita joita on pudonnut taivaalta. Siviileitä kuoli, mutta sellaisia tapahtumia pidetään vain oheisvahinkoina.  Sotien ohessa tapahtuu harhalaukauksia.

Tuskin syyrialaiset enää edes muistavat minkä takia on sodittu. Kaupunkeja on tuhottu ja kalifaattiakin yrittivät. Ehkä sellainen piti synnyttää muutenkin?  Ei se kyllä milään uudelta valtiolta vaikuttanut.

25.12.19

Kaamoksen lukemista ja kirjan

Nyt joulupäivänä 2019 mietin, oliko äiti tänään vuonna 1939 ajamassa pyörällä asemalle ilmatorjuntahommiin. Hän täytti silloin 15 vuotta. Tuskin siinä huushollissa on ollut liiemmälti aikaa tai varaa juhlia kenenkään syntymäpäiviä. Työvelvollisuudet oli hoidettava. Matkaa äidillä oli kotoa ehkä 12 kilometriä. Oli sentään pyörä!

Olen kyllä nähnyt niitä paksuja pitkiä villasukkia, mitä tytöt pitivät leninkiensä alla niihin aikoihin. Täti minulle kertoi myöhemmin, että koko ajan oli yli 25 astetta pakkasta ja kovimmillaan yli 40 astetta. Omenapuut kuolivat isoäidin talon ympäriltä sinä talvena. Isoisä oli rintamalla.

Ajattelen sitä 15-vuotiasta. En usko että moni nykyinen 15-vuotias pystyisi sellaiseen suoritukseen.  Semmoisiin hommiin pystyisivät todennäköisesti vain urheilijat. Tämän päivän 15-vuotias sanoisi näsäviisaasti ettei nykysodankäynnissä tähystäjiä enää tarvittaisi. 



Nyt on satanut märkää lunta. Lapset ja aikuisetkin leikkivät lumisotaa rannalla. Jotkut taas ruokkivat pullasorsia, joita taitaa olla koko ajan lisää. Ei kai niitä voi päästää kuolemaan kun ne on ensin totutettu siihen että niitä käydään ruokkimassa.

Kun tulin takaisin kävelyltä, talitintit seurasivat menoani hyppimällä puusta toiseen. Mutta myös harakat lensivät katsomaan oliko minulla ehkä jotain. Meidän pitää myös pitää huolta noista linnuista että eivät kuole. Kun luottavat meihin.

Täällä asuu väkeä, joka käy vain kääntymässä, opiskelijoita ja muuta kulkuväkeä. Pieni paikkakunta on sillä tavalla hyvä juttu, että täällä näkee miten yhteiskunta toimiiu. Se siis ei toimi kovin hyvin vaikka ehkä se toimii paremmin kuin monessa muussa maassa pienet paikat.

Jos joku yhteisö ei toimi pitkään aikaan, siitä seuraa kaaos. Sen vallassa taas ei voi tehdä oikein yhtään mitään. Joskus ennen muinoin pohjalaiset ovat ehkä ajatelleetkin perustaa oman valtakunnan. Mutta se on ollut 1000-luvulla, kun siirtolaisia rupesi tulemaan Hämeestä ja täällä olevat saamelaiset väistyivät edeltä pohjoiseen.

Että minkähän takia ne eivät tulleet toimeen? Eikö riittänyt tarpeeksi metsästettävää kummallekin pienelle kansalle? Varmaan ne ovat ymmärtäneet toisiaan aika hyvin, sukulaiskieliä kun puhuivat. Tai sitten eivät ole ymmärtäneet ollenkaan. Mutta tuskin kieli on syy olla tulematta toimeen vieraiden kanssa. Kieli on aina mahdollista oppia.




Talvipäivänseisauksen päivänä mietin saturnalioita. Valon lisääntymistä on syytä juhlia tai muuten seuraavana vuonna pimeys ei väistyisi ikinä. Sitten saamelaisilla on niitä seitoja, kivirykelmiä Lapissa ja niiden juurelle jätetään viestejä. Tai paikkaa Stonehengessä, semmoista josta valokiila osuu jostain kohden diagonaalisesti läpi kivipylväiden. Sitä on ajateltu myös kalenteriksi.

Mahtoivatko Stonehengen ihmiset kulkea kylkimyyryä pimeässä? Suomalaisilta puuttuu usein ryhti. Se voi liittyy jollain lailla uskallukseen. Mutta kyllä näin hirveässä pimeässä tarvitsee rohkeutta että jaksaa olla.

Viime viikolla oli pari yötä jolloin oli mahdollista nähdä tähti. Se paistoi kiilana silmiin ja herätti. Tai sitten heräsin muuten vain ja tähti loisti enkä sitten nukkunut. Päivällä ei kyllä valoa juuri näkynyt. Jonain aamuna kalpean kellertävä kiila.  Sitten tulivat taas paksummat pilvet.

Tietysti jo varhaiset ihmiset ovat nähneet ettei valo ole aina sama. Jo ennen homo sapiensia. Metsästäjä-keräilijät huomasivat että kasvit heräsivät talven jälkeen. Alkoivat vihertää.

Kun pääsee katsomaan sitä sorsalaumaa rannalla, se ui ryhdikkäästi kuin mikäkin laivasto aina uuden ihmisen luo. Sorsat alkavat tarvita talviruokaa. Ilmatieteen laitos lupaa kylmenevää.

Talvehtivat linnut voivat vielä aika hyvin. Kaikkia en tunnista, jotkut lentävät ryhmissä, jotkut taas pitävät etäisyyttä toisiinsa. Se varis joka kauppamatkoilla raakkui hyvän päivän, ei ole enää näyttäytynyt. Muita kyllä on. Nuoret eivät ole oppineet tervehtimistä vielä? Naakat ja varikset pitävät toisiaan silmällä. Kyllä ne tervehtimisen ymmärtävät. Ne odottavat. Näkevät kuinka muunnäköisiä on matkalla jonnekin. Seurailevat niiden uusien elämää.

Luen melkein 1000-sivuista romaania, George Eliotin Daniel Derondaa.  Olen sivulla 489. Kirja on ottanut valtaansa voimalla, jota en muista kokeneeni aikoihin. George Eliotin syntymästä on 200 vuotta tänä vuonna, hänen oikea nimensä oli Mary Ann (Marian) Evans ja hän kuoli 1880.  En minä sitä kirjaa lue kirjailijan syntymää juhliakseni, vaikka siihenkin ilmeisesti olisi syytä.

Kirjan aiheet ovat ne samat kuin nykyäänkin: naisen asema, antisemitismin syntyminen ja kehitys, luokkayhteiskunnan toimimattomuus. George Eliot kirjoitti kirjansa miehen nimellä, koska naisen mahdollisuus saada kirjoja kustannetuksi oli aika pieni. Eliotin kuvauksista on aika kaukana se kartanoromantiikka, josta myöhemmin innostuttiin iloisen Englannin laatukuvana.

Eliotin kirjassa alkupuolella mietitään miten käy Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen kun nyt tekevät rauhan. Vuosi oli 1865, sisällissota loppui. Nyt kun kirja ilmestyy suomeksi, voi nähdä että  sisällissodasta ei Amerikassa ole oikein päästy vieläkään. Ei tarvitse kuin lukea Yhdysvaltain uutisia. Orjuus loppui mutta ei afrikkalais-amerikkalaisilla ole vieläkään samanlaisia mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään kuin valkoisilla.

Juuri nyt olen lukemassa juutalaisuudesta. Englantiin oli muuttanut paljon juutalaisia ja he toivat uskontonsa ja kulttuurinsa mukanaan.  On tuossa juutalaisuuden mystifiointia, mutta saarivaltiossa suhtauduttiin tulokkaisiin myötämielisesti. Euroopan mantereella oli vähän erilainen tilanne. Tämä ei ole historiankirja, vaan tarina.



Tässä muodossa menneisyyteen katsominen on kivaa. Olen taas sama lukija kuin olin joskus 12-vuotiaana: kirja on sukeltamista uuteen maailmaan. Ei ole pahitteeksi viihtyä kirjan parissa!

Menneisyys ei ole vieras manner. Kirjallisuus voi olla elävää historiaa ja sen takia miltei 1000 sivun matkaan on hienoa heittäytyä. Mutta osansa on kaamoksella. Sitä joutuisi muuten koko ajan riuhtaisemaan itsensä ulos. Keväällä sitten! Sitten voi räpytellä silmiään valossa. 


7.12.19

Geenien mutkat

Katsoin suurimman osan Andrei Tarkovskin Stalkeria taas kerran. Olen nähnyt leffan vähän eri tavalla joka kerta. Tietysti muisti on valikoiva, mutta olen vähän väliä kirjoittanutkin tästä elokuvasta jotain. Se on mielestäni Tarkovskin paras elokuva. Miksi siis?

Olin katsomassa Stalkeria ensimmäistä kertaa ystäväni kanssa Bio-Biossa. Mannerheimintien vilinä tuntui sen jälkeen aivan kummalliselta. Mielipide-eromme oli aika perusteellinen. Ystäväni mielestä kolmen miehen kokemus Vyöhykkeellä oli perusfreudilainen: se kertoi mielen eri kerroksista. Minun mielestäni oli tapahtunut ydinonnettomuus.

Luin sitä maisemaa eri tavalla kuin nyt.  Se alun hidas zoomaus Stalkerin ja hänen vaimonsa ja tyttärensä nukkuviin hahmoihin saivat minut ajattelemaan jotain hyvin vanhaa rakennusta esimerkiksi Italiassa: kuhmuraisia seiniä ja kaunis takorautainen parivuode. Köyhyys näkyi heti. Elokuva kertoo luokka-eroista.

En tiedä, onko tai oliko Virossa venäläisiä atomivoimaloita, siis miehityksen aikana. Ignalina oli muistaakseni Liettuassa. Sosnovy Bor on lähellä Viroa. Mutta suurta ydinvoimalaonnettomuutta ei ollut vielä tapahtunut, se Yhdysvaltain Harrisburgin onnettomuus ei ollut sitä paitsi yhtä paha kuin  Tshernobylin, joka oli samaa tyyppiä kuin Ignalina ja Sosnovy Bor. Nyt sain ensimmäistä kertaa kuulla että Stalker on kuvattu Tallinnassa.

Tarkovski käytti Viron rautatietä, mutta ei se tarkoita tarinaa Virosta. Jotakin sosialismin jälkeistä maailmaa se kyllä kuvasi. Kuva lapsesta siirtämässä ajatuksen voimalla laseja oli lapsellinen, mutta sopi tarinallisesti hyvin tuohon. Stalkerin vaimohan selitti että tiesi kyllä mihin rupesi kun meni yksiin vapautuneen leirivangin kanssa. Siperian käyneet tuskin olivat kunnossa enää takaisin tullessaan. Vaimo oli arvellut että lapsi tuskin tulee olemaan normaali.  Ei se paranormaaliutta tarkoita.




Mitä nuo oikein ovat nuo normaalin ja epänormaalin rajat? Nyt aloin lukea Stalkeria jonkinlaisena apokalyptisena runoelmana. Uskonnolliset aiheet ovat läsnä.  Ehkä Tarkovskin isä, Arkadi (muistaakseni), on ollut sen suunnan runoilija. Ei aavistustakaan, en tiedä onko häntä edes suomennettu. Minusta sisällössä, siis mitä Stalker siinä puhuu, on Johanneksen ilmestyskirjan osia. Mutta sen vanhemman suomennoksen mukaan. Pitää löytää se tädin Uusi testamentti jostain, että saa katsotuksi sitä. Ei siinä ole hallavaa hevosta, mutta musta koira (susi?) siinä on. Sudet eivät taida oli yksvärisen mustia. Suunnilleen yksvärisen valkoisia ne kyllä ovat Labradorissa. Sen näin vuosia sitten, kun joku hullu tutkija ajatteli pystyvänsä olemaan osa susilaumaa. Se ihminen tuli sitten syödyksi. Mutta Labrador on kyllä olosuhteillaan äärimmäinen.

Kysymys asettuu aina näin: kun venäläinen tunnemaailma on tuskaa ja surua, niin siihen liittyy oleellisesti ortodoksinen teksti, jonkinmoinen vanhauskoisten maailma. Vammainen tyttö oli puettuna koko ajan isoon huiviin. Ehkä se oli lämmön vuoksi. Vyöhyke oli äärimmäinen paikka. Elokuvassa on kolme miestä.  Yksi on vaurioitunut, Stalker.

Uskostahan siinä on kyse, koska Stalker kysyy takaisin tullessaan vaimoltaan, miten on mahdollista olla uskomatta. Kuinka voi tiedemies ja kirjailija elää ilman semmoista elintä jolla uskotaan? Stalkerin mielestä ne kaksi ovat olleet vajavaisia, ei hän. Tässä kohtaa, miltei elokuvan lopussa, ajattelin että ahaa, Stalker on ehkä jonkinmoinen Jumalan hullu, jollaisia Venäjällä on ollut aina.

Stalker tulee takaisin aivan ilmeisesti kuumeessa. Entisellä rangaistusvangilla on jokin parantumaton sairaus, tuberkuloosi ehkä. Mutta koska hän ei selviä oikeassa elämässä, hänen piti ruveta rakentamaan toista todellisuutta, jossa olisi jotain outoa, joka natsaisi hänen sairaaseen hahmoonsa. 




Ei Tarkovski varmaankaan tahtonut väittää että suurin osa hänen tuntemistaan venäläisistä olisivat jollain lailla sairaita. En muistanutkaan, että siinä oli pahasti saastunutta luonnonvettä. Ehkä joki? Ehkä  venäläismiehityksen aikana ympäristöstä ei ole piitattu ollenkaan? Virolaiset tietäisivät tämän paremmin. 


Mutta äskettäin kävi kylässä Moskovassa pääministeri Rinne hieromassa kauppoja venäläisten kaatopaikkojen saneerauksesta.  Ennen ne kaksi supervaltaa, USA ja Neuvostoliitto, kilpailivat asemahdista ja kummallakin oli aika lailla hällä väliä-suhde ympäristöön. Minua kyllä hämmästyttää eniten se, että isoilla valtioilla ei ole hengissäsäilymisviettiä.

Mutta Tarkovski puhuu sielullisista kuvista. Hän tarvitsee herkkiä ihmisiä ja ilmeitä. Näyttelijät osaavat  asiansa. Ehdottomasti nuo ihmiset ovat peruuttamattoman huono-onnisia.  Ehtikö uudelleen itsenäistynyt Viro omaksua korruption ja kaiken semmoisen valtaan liittyvän Neuvostoliiton miehitysvuosina? Kun siinä ei tainnut olla enää ollenkaan oikeata sosialismia enää, jos ikinä oli.

Näissä pitää aina olla tarkka. Poliittiset tunteet tuntuvat olevan oikeita tunteita. Kyllä siellä on ollut kyse korruptiosta. Muistan usein kuulleeni lapsena, että se tai tämä ihminen olivat ahneita työlle. Mutta Tarkovskin maisemassa kokonaisia varuskuntia on jäänyt mätänemään metsän keskelle. Jätetty, tieten tahtoen.

On kai Venäjällä jo aivan erilainen tapa hoita ympäristöä, Virokin on ollut itsenäinen vaikka kuinka kauan. Hierarkiat ja valtasuhteet ovat rakentuneet uudestaan. Ihmiset ovat saaneet kasvattaa perheitään rauhassa. Siitä olen aina kuullut että virolaiset ovat ylpeitä suurista metsistään. Meillä metsät ovat tehtaiden ruokaa, selluloosaa. Toivon että perheet pysyvät yhdessä ja ihmisillä on rauha kasvattaa lapsensa.

Minkä takia minusta tuntuu siltä että meiltä on rauha mennyt? Ehkä se johtuu juuri noista vähistä metsistä. Niinä vuosina kun kasvatin jalkoihin uudelleen luita särkyneden sijaan, katselin vuosia eestiläistä kalasääskipesää, kahtakin sellaista. Kun en päässyt kävelemään eikä lähellä ole metsää. Metsä on aina enemmän kuin pelkkä siihen kasvanut puusto. Se on täynnä ääniä olennoista.  Kun videokamera oli korkealla puun latvassa, niin lintujahan ne olivat. Sitten pääsin taas liikkeelle ja unohdin sääkset. Ulkona oli parempi ilma, vapaus oli sitä että pääsi kävelemään tuuleen ja sateeseen merenlahdelle.

Katsoin tunnin verran eilen Linnan juhlia. Siellä oli pariskuntia joiden naiset olivat pynttäytyneet värikkäisiin asuihin. Riikinkukkojen kanat eivät levittele pyrstösulkiaan, vaan kukot. Jännitin sitä onnistuuko joku miehistä astumaan jonkun naisen laahuksen päälle. Kiirehtivätkö kadetit apuun?

Linnuista opin hiljaisina sääksivuosinani tietämään, että naaraat ja koiraat eroavat toisistaan, mutta eivät kuitenkaan eroa. Kaikilla linnuilla on reviirihuutonsa. Kaikki linnut joutuvat puolustamaan sitä pesäänsä. Metsissä  uhkaavat ainakin näädät. Ne ovat taitavia kiipeämään.

Kun poikaset kasvavat niiden värityksen ja kuviot oppii tuntemaan. Linnuista kasvaa perheitä. Nyt kun on jo päiviä siitä kun näin elokuvan, toivon että  siellä Vyöhykkeellä kaikki on taas kunnossa eikä joki ole enää likainen.  Linnan juhlat ovat itsenäisyyden juhlimista varten. Ei ole itsestään selvää, että jokin tietty ihmisten asuttama alue on kaikkien yhdessä omistama. Onkohan Suomi sellainen? Kukaan ei ole menettänyt kotiaan ja kaikki on kunnossa? Pikkusiskokin menestyy koulussa?

Ei tässä kovin isoa eroa ole. Stalker, kirjailija ja tiedemies ovat kaikki taatusti kuunnelleet kalasääskien kiljumista keväisin.  Kaikki tietävät kuinka ihmismäisesti jopa marakatit ilmeilevät sekä meille serkuilleen että omille sukulaisilleen. Selittävät niin että koko seutukunta kuulee, että en minä ole aprikoosisatoa vienyt, se on ollut tuo tuolta naapuripuusta. Näkeehän sen, näyttävät syyllisiltä jo nyt!

Sitten voin kääntää välillä katseeni television Linnan juhliin ja katsella mitä kaikkea ihmiset niihin röyhelöihinsä ja syömiseensä ja juomiseensa kätkevät. Vai ovatko he kenties olleet narsisteja jo syntymästään? Ei kai nyt sentään.

Sitten ajattelen tietysti ystäviä joilla monella on ollut vanhemmiten joku sairaus, jonka syytä ei tiedetä. Ihminen ei oikein osaa ottaa semmoista asiaa normaalina, että kaikki kuolevat johonkin. Silloin kun olin lapsi, ihmiset kuolivat omia aikojaan ja vanhuuteen.  Suhtautuminen rappeutumiseen ja kuolemiseen on medikalisoitunut ja ihmiset ovat hätääntyneitä siitä, että ylipäänsä voivat siis kuolla johonkin. 


Jostain tuli vastaan tieto siitä, että ihmiset oikein totta juuttuvat kiinni siihen tai tähän huonoa tekevään aineeseen, kun yrittävät saada helpotusta eksistentiaaliseen angstiinsa. Ja kuolevat sitten sen addiktionsa aiheuttamiin oireisiin. Addiktioita on iso kasa.

Eilen katsoin tunnin ajan itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja tulin miettineeksi sitäkin, että kumma kun eivät näytä ketään bulimiasta kärsivää hallituksen jäsentä, esimerkiksi. Voisi kuvitella että siellä tulee vastaan houkutuksia hirveän paljon.

Tietysti minun pitäisi kohtuuden ja oikeuden nimissä sitten sanoa miten sitten pitäisi juhlia itsenäisyyttä. En sano. En edes osaisi sanoa.

On minullakin isän maa ja äidin kieli. Isän maa ovat kaikki historiankirjat ja kertomukset kun mietittiin onko tämän tai tuon kiviröykkiön alla muinaishauta vai nälkään ja vanhuuteen kuollut luuska, siis hevonen. Äidin kieli elää tuolla runohyllyssä. Siellä ovat ne kirjat jotka saavat nukahtamaan kun herään suden hetkenä yöllä enkä saa nukutuksi. Sytytän lukulampun ja rupean lukemaan äidiltä jääneitä runokirjoja.

30.11.19

Sirinää

Takana oli ruuhkapäivä. Hirvittävän korkeilla maksuilla ei saa yhtään mitään. Pahempaa tuo oli kuin millaista oli odottaa kunnanlääkärin odotushuoneessa sen kokonaisen päivän ja sairaan lapsen kanssa. Olen lapsena seisonut jonottamassa ostokortin kanssa sokeria. Odotus oli pitkä. Sen aikana kerroin itselleni tarinoita. En osannut lukea enkä kirjoittaa, joten tarinat tulivat helposti.

Kunnanlääkärin vastaanotolla oli mukavaa. Paikalla oli puoli pitäjää. Ja aina löytyi tuttavia tai sukulaisia. Nyt kukaan ei tunne eikä tervehdi. Jokainen jonottaa hiljaa omassa tuntemattomuudessaan. Se on kertakaikkiaan kummallista.

Sillä ei ole väliä onko kysymys hammaslääkäristä vai fysioterapeutista tai muusta terveyskaupasta. Ne ovat yksityisiä, koska verorahoilla ei saa kunnan omaa hoitoa. Lääkäreillä on oikeus päättää mihin menevät töihin. Terveyskeskukset ovat vihoviimeinen paikka.





Nyt kun on vuoden pimein aika ja sataa koko ajan. Ankeus paistaa paljaana tämän keskiluokan tai sellaiseksi haluavan olemuksessa. Pieni lapsi heilutti minulle. Lapsen äiti huomasi sen ja käänsi lapsen rattaat seinään päin. Lapsen isoäiti tai täti tai tuttu tuli kauppaan myös ja rupesi katsomaan seinillä olevia kuvia.

Kuvassa oli pitkä riippusilta, joka oli ehkä se Päijänteen pitkä silta. Ei se Raippaluodon sillalta näyttänyt. Muuten se olisi voinut se ollakin. Samannäköinen, mutta toiselta rannaltaan asumaton. Pohjalaisissa on se ominaisuus että ne haluavat rakentaa rannoille ja näyttää että eivät missään nimessä päästä ketään asettumaan sinne. Kun ovat olleet täällä aina. Kun mennään itäänpäin, tulee mäkistä maastoa ja mäkien päällä on poltettu vainotulia.

En tiedä mistä keskisuomalaiset ovat niin suuruudenhulluiksi tulleet. Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä silta vain liippaa sitä autiota rantaa ja menee siitä ohi muualle. Sateet ja tulvat lisääntyvät, niin että rannoille ei muutenkaan kannata rakentaa. Pohjalaiset eivät ole millänsäkään ilmastonmuutospuheista. Heidän markkinsa on ulkopuolella tulevaisuuden. Uutisten valossa tuntuu tulevaisuus jo häipyneen pois.

Ajattelin sitä poikaa joka asui sen vierastalon yläkerrassa. Se oli kiipeillyt syysmyrskyssäkin siellä pylonin huipulla. Valjaat sillä oli ollut, mutta tuskin niistä hirveästi on hyötyä, jos myrsky pyyhkii yli. Se säilyi ainakin siinä työssään silloin hengissä. Sillä oli pitkä haava otsassaan, ehkä joku kone sitä oli lyönyt. Tai vaijeri, mahdollisesti. Sitä yritin kysyä että miten ne vaijerit kiinnitetään niihin pyloneihin, kun ei kai sinne mitään nostokurkiakaan voinut tuoda. Se poika oli siihen asti vastannut ykstavuisesti. Nyt se meni kokonaan mykäksi. Voi olla että siltä puuttui sen pyloneihin kiipeämisen vimman vuoksi ihmiselle muuten ominainen sosiaalinen ulottuvuus. Mutta kuulin jälkeenpäin, että oli sinne sen opiskelijahotellin pihalle ilmestynyt sittemmin auto. Sitä tiedonantajani ei kertonut mistä se oli sen hyötynyt.



Joka tapauksessa nämä yksityislääkärit ja kauppiaat näyttävät ohimennessään ufoilta. Muutama vuoskymmen sitten heidät on tunnistanut siitä että he kulkevat jonkinlaisen parfyymin sisällä, semmoisessa pilvessä. Nyt nenääni ei osunut muuta tuoksua kuin vahva kahvin lemu. Jossakin sen kaupan uumenissa joku keitti kahvia. Oli pimeä iltapäivä ja kaduilla kulki autoja tasaisena virtana. Pääni alkoi tulla kipeäksi. Katsoin verhojen peitossa olevasta ikkunasta naamaani ja se alkoi selvästi vihertää. Ajatus alkoi tahmaantua. Ne epäolennot, joilla oli täydellinen maski naamassa kuin olisivat menossa teatterilavalle, alkoivat poukkoilla. Niitä ilmestyi milloin mistäkin huoneesta kuin jossain Jacques Tatin leffassa. Kauppa aikoi vaikuttaa jonkinlaiselta labyrintilta.

Milloin näistä tavallisista yleisönpalvelijoista on tullut robotinkaltaisia epäihmisiä? Ne puhuvat tuskin ääneensä. Sen kyllä ymmärrän. Siinä ihmispaljoudessa muiltakin kuin minulta menisi loppukin kuulo. Sen sijaan kauppa lisäsi valoja auloissa ja teki kaiken kalpeaksi. Siihen päälle tuli sirinää, joka tuli erilaisista huoneista siinä aulojen sivuilla. Maskeeratut ihmiset saavat siitä hyppimisestään palkkaa. He ovat ehkä sitä mieltä että on väärin kun tavallisen yrittäjän on buustattava loppujakin voimia saadakseen byrokraattiset jutut hoidetuksi. Mutta miksi heidän on pidettävä sitä maskia sitten? Kaasuhyökkäys uhkaa?

Opettelevat varmaan kirjoittamista, että valitukset menisivät läpi. En tiedä minne valitukset menevät. Ehkä veroherroille tai aluehallintoon, jotka eivät taaskaan ole ottanut huomioon ihmisiä. He kuitenkin pinnistelevät tuottamisen ja kuluttamisen ristiaallokossa. Eivätkä oikein koskaan opi uimaan vaikka heillä on kysymys omasta ammatista, eikä pelastusrenkaita ja valjaita ole lähetetty, vaikka he pitävät tarpeetonta valtiota pystyssä. Vaikka ei kai valtio sinänsä ole sitä tai tätä.  Surinasta ei saa selvää mitä heidän päässään on.

Gogol olisi hieroskellut käsiään jos olisi päässyt katsomaan tavallista yksityislääkäriasemaa ja erikoiskauppaa. Se olisi tietoinen siitä miten kauan on kulunut Päällystakin kirjoittamisesta ja mutisisi itsekseen että ”mitäs minä sanoin!”.  Gogol tiesi että jälkipolvet vasta alkaisivat ymmärtää mistä hän on puhunut. Mutta olisi hän varmasti ihmetellyt mistä nämä kaikki kuolleet sielut ovat nyt tänne asti löytäneet tiensä. Kohauttaisi sitten olkapäitään: sielut kyllä osaavat matkustaa vuossatoja vaikka kuinka.  Sielut pysähtelevät siellä täällä ja irvistelevät ihmisille, jotka eivät näe heitä ollenkaan. Semmoista se on ollut aina.

Pää oli kipeä päiväkausia sen jonottamisen jälkeen. Tavallisennäköisiäkin ihmisiä tuli eri huoneista vielä pitkään. Sitten ne alkoivat ohentua ja liudentuneina häipyä. Jonot lyhenivät. Ne maskipäiset hävisivät. Ehkä heidät oli määrätty hätyyttelemään ihmisiä huoneista ja  sitten alkoivat hyppelehtiä aivan luonnostaan. Parfymoituja ihmisiä ei näkynyt ollenkaan. Ehkä heillä oli joku takaovi mistä luikahtaa ulos.

Silloin oli hirvittävän pimeä. Oli yhtäsoittoa pimeä viikkoja. Ehkä kuukausia. Nyt alkoi eilen valostaa. Taivaan värit ovat hentoja, kun taivasta on pesty nyt sumuilla, tihkulla ja sateella. Vaaleanpunaista ja turkoosiin menevää sinistä.

Olen keskiviikosta asti katsonut televisiosta elokuvia. Enkä ole oikeastaan katsonut niitä, vaan yrittänyt löytää kahden tunnin rakoja että niitä ehtisi katsoa. Aika alkoi mennä omituisiin asioihin. Laskujakin piti maksaa. Yritin jatkaa lukemista mutta päähän ei jäänyt nyt juuri mitään. Teemalla tulee elokuvia. Televisiosta on nyt sisällä sijaitseva aurinko.

Olin ollut päiviä sen kirkasvalotilan surinan nujertama. Nyt alkavat auringon myötä ne äänet häipyä päästä. Mutta kyllä siitä surinaa syntyy kun kymmeniä kirkasvalolamppuja on päällä yhtä aikaa. Sähköt menevät poikki. Yksityisyrittäjät juuttuvat loukkuun niissä takaovien käytävissä. Niille tulisi mieleen mitä rahvas on aina sanonut: et olisi se miksi olet parfymoinut itsesi ellei tämä valtio olisi antanut sinulle ilmaista koulutusta. 

Valot sammuisivat käytävälabyrintista kokonaan.  Oletan että kaikki liittyy ilmastonmuutokseen. Ei se ole hysteriaa.

Nyt taivaalla rupesi helottamaan aurinko. Se sattui särkeviin silmiini, mutta harvoin olen tuntenut mitään niin upeaa kuin juuri se eilinen aurinko. Se näkyi ensin mäen päällä olevassa keltaisessa puutalossa. Hätkähdin että kullastako täällä on talot tehty. Sitten kulman takaa aurinko osui suoraan ja hyvin viistosti silmiin. Silmät säikähtivät ja rupesivat räpyttelemään.

Näin eilen unkarilaisen elokuvan nimeltä Kosketuksissa, ohjaajana Ildikó Enyedi. Huomasin sen koska juuri National Book Awardin Yhdysvalloissa voitti unkarilainen László Krasznohorkai eikä meidän Pajtim Statovci, ulkomaisten käännöskirjojen sarjassa.  Krasznohorkai on tehnyt paljon elokuvia, varmaan kirjoittaakin niitä kuvien kautta, en ole lukenut kirjoja enkä nähnyt niitä elokuvia. Voittajateos Saatanatango on suomennettu vuonna 1985. Suomalainen Statovci sen sijaan voitti suomalaisen Finlandia-palkinnon.

Enyendin leffa kertoi teurastamosta, jossa oltiin kosketuksen päässä toisistaan. Monella tavalla. Lihaa ei pitäisi syödä. Helsingin Sanomat kirjoitti Enyedin leffasta negatiivisesti, se kun ei ollut koskaan päässyt Suomessa elokuvateatterilevitykseen. Minusta elokuva puhui siitä, että ihmiset olivat joutuneet kauas maailmasta, jossa olisi hyvä olla. Mutta olin saanut siitä omakohtaisen todistuksen jo aiemmin samalla viikolla.

Kaupan kassa hymyili ja toivotti hyvää pikkujoulua. Sillä ihmisellä hymy nousi kasvoille asti, silmät olivat ystävälliset. Mistä sen tietää? Kai semmoisen jo tähän ikään on oppinut tuntemaan. Eikä pidä pelästyä oikeasti ystävällistä kosketusta. Katsettakaan.

23.11.19

Marraskuu sumussa

Näin jo taas seuraavan merkittävän elokuvan. Se oli Pasolinin Medeia. Näkyy olleen tuotantovuosi 1969. En ole nähnyt sitä, koska en ollut Suomessa silloin. Mutta ei sitä ole myöskään ollut elokuvakerhojen ohjelmissa sitten myöhemmin. Syy on ehkä siinä tolkuttomassa väkivallassa, jota Medeiassa on aivan riittämiin. Samoin on vihjauksia seksistä. Muistaakseni elokuvakerhoihin otettiin elokuvia, jotka oli yleensä sallittu yli 12-vuotiaille. Pasolinia ei ehkä olisi sallittu?

Pasolini antaa runoutensa kukkia tässä työssä. Kuvauspaikka näyttää olleen Turkki. En saanut selvää siitä täsmälleen. Talot on rakennettu kuin valtaviin termiittikekoihin ja sellaisia on ainakin Pohjois-Anatoliassa. Pasolini ei ole ehkä ajatellut asiaa historiallisesti, mutta kaiken järjen mukaan Kultaisen taljan tarina menee jonnekin meren taakse.  Siinä ovat siis Jason ja Medeia. Juuri oli radiossa haastateltavana niitä vanhasta kreikasta suomentajia, jotka suomensivat Sofokleen näytelmät. En kuullut mitä heillä on ohjelmassaan nyt. Ehkä Euripides ja siis esimerkiksi Medeia.

Pasolinin tarinassa siellä hyvin kuivassa ilmanalassa ihmisillä on värikkäät vaatteet, heillä on Minotaurus-jumaluus, heillä on eri heimoja, joilla on jonkin verran kahinoita. Ihmisiä tapetaan. Heitä myös uhrataan: pää poikki ja nopeasti. Elokuvasta ei selviä oliko uhri yhteisön hyvinvoinnin vuoksi vai oliko nuori poika tehnyt jonkin rikoksen.

Elokuva pitäisi nähdä vielä uudestaan. En ymmärtänyt ottaa muistikirjaa. Leffan värikkyys ja hirmuinen eksotiikka otti ylivallan. Pitänee ottaa ja katsoa mitä Riane Eisler sanoo niistä alueista. Se ikivanha Vähä-Aasia! Sitten jäin miettimään tietenkin Pasolinin runoutta. Sitä tuskin on paljon suomennettu ikinä. 




Heräsin siihen, että on kalpea valo taas. Näyttää sataneen lunta. Ei ehkä sada juuri nyt. Mutta säiden vaihtelu jatkuu. Jossain Oulun korkeudella menee raja: siitä ylöspäin on talvi. Talvessa parasta on se että lumi valostaa. Jostain syystä pimeä ei nyt nukuta.

On mentävä vesijumppaan, sitten pitää yrittää saada kuuloa kohdalleen ja näköä seuraavalla viikolla. Aikataulut nyt vähän heittävät. Ehkä keskityn siivoamaan tänään ja siinä ohella sitten voin kuvitella jatkavani lukemista.

Tajusin eilen, että digitaalisilla välineillä kuulee paremmin kuin analogisen radion kautta. Tarvitsen tämän induktio-silmukan, mutta sen pitäisi johtaa ääntä mistä ikinänsä sitä hakee. Se on riippuvainen jotenkin tuosta äänen lähteestä. Ehkä se siis tarkoittaa volyymia, ehkä en saa sitä säädetyksi oikein? En tiedä. Jostain syystä Mozartin pianokonsertot ovat ruvenneet antamaan ryhtiä lukemiselle.

Ei ole totta että Mozart on kevyt. Mozart on aika pirullisen raskas, koska se on jatkuvasti niin monimutkainen. Mutta jotenkin, ehkä sävelkuluiltaan, se kuitenkin nostaa tajunnan tasoa niin että saankin yhtäkkiä kiinni asioista, jotka ovat kirjassa läsnä koko ajan. Ne ovat käsittääkseni kyllä nyansseja, tarinassa on kyllä selvä rakenne. Tosin George Eliotin kirjoittaminen (The Mill on the Floss) on ollut keskittyneempää kuin mitä se on monilla nykyajan kirjoittajilla: hänellä on ollut aikaa. Hän on kyennyt istumaan missä onkin istunut ja keskittymään.  Ja keskittyneeseen lukemiseen tarvitaan juuri tämäntasoista tekstiä. Kuuntelen sitä kyllä, siis kieltä.  Olen ollut aina synesteetikko.

En tiedä onko tätä suomennettu. Eliot on kirjoittanut tuon noin 150 vuotta sitten. En tunne hyvin vanhempaa englanninkielistä kirjallisuutta, etenkään proosaa. Se on tuntunut koukeroiselta. Tässähän on vieressä Venäjä ja  romaanitaiteen kukoistus, kaikki ne suuret Turgenjevista lähtien.  Olisivatko he lukeneet englanninkielistä kirjallisuutta? Romaanin muoto on selvä oikeastaan aivan heti.  Siis heti kun alkoi olla ihmisiä, joilla pysyi kynä kädessä. Tarinoitahan on kaikkialla. Venäläisiin tutustuin 1970-luvun alussa.

Onneksi on Eurooppa. Koska siellä on paljon kieliä, niin myös kirjallisuus on moninaista. Sitä on varmasti käännetty muille kielille, ristiin pitkin Eurooppaa, mutta porvaristo on ollut olemassa melkein kaikissa maissa ja sen ihmisillä on ollut kielitaitoa. Jostain kumman syystä Venäjällä nimenomaan naisten lukemista paheksuttiin, ei niinkään moraalin vuoksi, vaan siksi, että romaanit ja niiden lukeminen syövyttäisivät porvarisnaisten aivot pois.  Ehkä miehet lukivat vähemmän? Mutta jotain tuossa on takana, koska koulun suomen tunneilla muistettiin mainita, että romaanit − ja romanssit − ovat  olleet miesten mielestä vahingoksi Euroopan naisille. Kai meille on sanottu että Euroopan? Tuskin suomalaiset ajattelivat olevansa erityisen eurooppalaisia 1950-luvulla. En minä ainakaan.

Eurooppa on hyvä paikka siksi että kansallisuuksia, joilla on oma valtio, on niin paljon. Nyt kun on ollut pitkä rauhan aika, tuntuu miten tärkeä tämä maanosa on. Tietysti on pelkkä vahinko, että on sattunut syntymään tänne. Ei sitä voi tietää miten olisi käynyt minulle tai keskikoulun koulukavereille, jos olisimme sattuneet syntymään Venäjällä tai Amerikassa. Kumpikin olisi voinut olla mahdollinen paikka, koska suomalaisia on siellä.

Väentungos ei tee maailmaa helpoksi paikaksi. Mutta olisiko EU voinut yksinään aloittaa ilmastonmuutoskampanjan? Ei olisi. YK on edelleen tärkein instituutti. Isot maat tuntuvat juuri nyt olevan aika vastuuttomia. Kiina myös. Se että se on kääntynyt vähän paremmaksi viime aikoina, ei ole vähentänyt vähemmistöjen vainoamista. Kestää nähtävästi kauan ymmärtää että vainot vievät ihmisiltä kyvyn nähdä miten pitää elää. 



Yhteiskunta ei toimi jos se on pelkkä sortokoneisto. Voi olla että Kiina on tehnyt möhläyksen siinä suhteessa, että se on antanut keskiluokan paisua niin isoksi kuin tuntuu olevan. Se tekee osasta yhteiskuntaa vastuutonta porukkaa.

Tuskin ihminen on syntyjään aggressiivinen tai tahtoo pahaa kellekään. Tuskin se tahtoo pahaa eläimille tai luonnollekaan. Mutta väkeä on syntynyt kerta kaikkiaan liikaa. Linkolahan sanoi että on hakattava ne kädet irti pelastusveneestä, koska kaikki eivät voi säästyä. Ehkä tilanne tulee olemaan niin epätoivoinen.

Ja: ehkä se onkin jo. Miten muuten on selitettävissä se, että Eurooppa yrittää olla päästämästä Afrikasta tulevia pakolaisia tänne? Eihän EU niin sano, mutta se ei pääse yhteisymmärrykseen siitä, miten tulevat pakolaiset jaetaan maiden kesken. Lopputulos on samanlainen, masentava.

Ei ole hyvä ajatus että Afrikka, valtava manner, jätetään köyhyyteen. Siellähän ilmastonmuutos näkyy ensimmäiseksi, varsinkin savanneilla, jotka kuivuvat. Miten ruoka riittää kaikille? Ilmaston muutos on käynnissä jo, se ihmisten tekemä. Ei sitä enää pääse peruuttamaan enää. Eikä kukaan pääse sitä pakoon, vaikka olisi miljardööri.

Milloin maailmassa oli todella hyvät elinolosuhteet? Mihin asetetaan aikajana esimerkiksi Euroopassa? Olisiko se 1500-luku tai 1700-luku? Vai pitäisikö aikajana asettaa jonnekin Rooman valtakunnan aikaan? Oliko silloin kaikilla tarpeeksi elämiseen? Mutta orjiahan niillä oli ja järjestelmä oli hierarkisista yhteisöistä koostuva Rooman valta. Pakkohan Rooman oli hyväksyä ne valloittamansa provinssit valtakuntaansa, kaikkia ei voinut orjuuttaa. Viljaakin tarvitsivat kaikki.

Mutta kyllä kai orjuus oli yleistä. Olen käsittänyt taloustieteestä, että orjuus koneiden sijaan tuotantovälineenä ei ole kestävä järjestelmä. Ihmisillä on sitä paitsi arvonsa. Orjalle annettiin sen verran ruokaa ettei hän ihan heti kuole. Tuskin hänestä oli huippuhyväksi tuotantovälineeksi.

Valtioiden pitäisi käsittää että demokratiaan perustuva järjestelmä takaa myös kapitalisteille jonkinmoisen työrauhan. Joskus 50 vuotta sitten Suomessa sanottiin eräiden yhtiöiden edustavan valtiomonopolistista kapitalismia (VaMoKap), jota en kyllä käsittänyt, mutta ehkä tarkoittivat sellaisia kuin Valtion Rautatiet, Outokumpu tai Posti. En ole varma. Olen katsonut tänään uutisista vanhojen järjestöihmisten kasvoja. Minusta he ovat vähän hämmentyneen näköisiä.

Sitä kai ei voida välttää että ihmisyhteisöt ovat olleet liikkeessä aina ja esimerkiksi juuri niin että joskus on repressio tai depressio ja regressio. Joskus taas mennään eteenpäin. Ihmiset ovat vain kaikenlaista tietämistä ja tekemistä keksineitä olentoja, jotka sattuivat polveutumaan apinoista ja jotka jäävät eläimiksi edelleen vaikka yrittävät olla jotain muuta tai toista. Mikä vika eläimissä sitten on? No ei mitään.


Kävelin takapihan ohi ja varis, jota kuvasin eilen, tuli pyytämään sapuskaa. Keskustelen takapihan lintujen kanssa päivittäin. Ne puhuvat myös. Ei sattunut olemaan ruokaa mukana. Pitäisi ehkä yrittää viedä niille hedelmiä ja pähkinöitä, jotka olisivat vähän parempaa ruokaa kuin talipallo.

Variksista kirjoitettiin juuri, että niille tulee valkoläikkäisiä sulkia, kun ne joutuvat syömään ihmisten jäteruokaa. Kukaan ei huoli niitä puolisoiksi.

On niin pimeä että ei näe edes ajatella. Linnut tuntuvat olevan enemmän läsnä. Niitä on enemmän. Tässä on tietenkin lähellä saaristo, ehkä ne voivat halutessaan mennä metsiin myös?  Vai eikö metsissä ole tarpeeksi niille ruokaa? Jos niin on, niin ihmiset tajuavat, että tässä maassa on hakattu liikaa metsiä.

Eivät ihmiset ja linnut niin erilaisia otuksia ole. Jos linnut joutuvat lähtemään metsistä pois, niin mihin ihmiset menevät, kun kaupungeista tulee elinkelvottomia?

3.11.19

Eräs elokuva ja muita todellisuuksia

Syksy otti ja harppasi eteenpäin. Kelloja on siirretty niin että nyt on tunti enemmän aikaa nukkua. On myös ollut ensimmäinen isompi myrsky. Säiden reunat ovat entistä terävämpiä, kaikki muuttuu aika nopeasti. Nyt jos rupeaa satamaan, niin ei se matalapaine niin iso ole kuin oli ennen myrskyä. Se tuntui monta päivää ennen. 

Kun kävin välillä näyttelyn avajaisissa Kuntsissa (vaasalainen nykytaiteen museo) ja tapasin Marita Liulian taas uudestaan, edellinen kerta oli 10 vuotta sitten, ei ollut pitkä aika. Se oli lyhyt. Aika ei ole symbolinen käsite, vaan jotain mistä on sovittu. Jossakin on oikea kello joka tikittää. Sen tikityksestä tietää kyllä aika hyvin missä on menty, mutta ei se päde kokemuksiin. Kokemukset päässä ja muistissa laajenevat ja supistuvat, vähän sen mukaan miten elämä on siinä välissä mennyt.

Kesällä huomasin taas siinä omassa kesämaisemassani, joka on nyt ollut olemassa jo 64 vuotta, on tapahtunut huomattavan nopea kasvu. Pihakuusi on hurahtanut valtavaksi aivan lyhyessä ajassa. Sitten vaahterat ottivat ja sairastuivat. Osa muutoksista johtuu siitä ihmisestä jonka piti tappaa minun metsäni ja kaikki ne eläimet. Varsinkin linnut. Siitä on varmasti kauan, melkein ne samat 64 vuotta kun siellä kulki hirviä ja kauriita ilman aikojaan. Vesi oli puhdasta eikö suomönjää.

Lapsena jo tunsin metsiä, moniakin. Niissä isä oli kuljettanut pyörän jopparilla. Tai oli menty junalla jonnekin kauemmas.

Junalla kun menee niin Tampereen jälkeen puut ovat korkeampia. Mutta kyllä ne kasvavat täälläkin. Nyt kello on melkein yhdeksän aamulla ja rupeaa valostumaan. Jos näkisi horisontin, niin siellä aukeaa tuo punainen viiva joka on tulossa tännepäin. Se muistuttaa aurinkoa.

Pari päivää sitten oli televisiossa elokuva oli nimeltään Youth. Yhtenä päivänä huudatin tätä kirjoituskonettani, siellä oli Kiti Neuvosen Nuoruustango. Ajattelin häntä silloin jonkin aikaa. Muistan kun hän lauloi yhtenä aamuna ranskanleipälaulun. Siitä on yli 50 vuotta.

Leffa on Paolo Sorrentinon vuonna 2015 ohjaama, valmistuspaikka oli Italia. Se lopputekstien mukaan oli hyvin kansainvälinen tuotanto. Muistan jo edelliseltä katsomaltani olleeni siitä iloinen. Näin juuri Euroopassa pitää tehdäkin. Tapahtumapaikka oli hotelli Alpeilla, jonkinmoinen retriitti ja lomapaikka, jossa oli kaikenlaisia hyvinvointipalveluja rikkaille ihmisille. Muistin elokuvaa katsoessani miten hyvältä hierominen tuntui. Leffassa hierojatyttö sanoi ajattelevansa käsillään ja sen takia hän ei puhu. Sillä erää hieronnan kohteena sattui olemaan säveltäjää näyttelevä Michael Caine, joka irvisteli hieromalavitsan läpi aukosta kun sattui. Se johtui siitä, että hierojatyttö puhui silloin, että puhuu käsillään.

Hierominen kyllä mielestäni todella auttoi. Koska vanhoja ihmisiä ei kannata enää hoitaa, niin nekin palvelut ovat siirtyneet köyhien ihmisten ulottumattomiin täällä. Sveitsissä palveluista nautti joku Miss Universum, joka ei suostunut olemaan pelkästään nätti. Sellainen huomautus ei taida olla kovin yleinen.

Leffa kertoi vanhuudesta tietenkin. Pääosan esittäjät ovat näyttelijöitä ja jo vanhoja. Harvey Keitel peräti näytteli elokuvaohjaajaa. Hän tahtoi ehdottomasti elokuvansa pääosaan Jane Fondan. Sillä tavalla hurrasin hänen näkemiselleen, että juuri pari viikkoa sitten hän joutui mielenosoitukseen osallistumisen vuoksi vankilaan. Hän osoitti mieltään maansa ilmastopolitiikkaa vastaan. Niin ja hänet pidätettiin tämän viikon perjantaina myös. Mielenosoitukset jatkuvat. Siinä maassa on väärän kuninkaan päivä. Tai ehkä kyse oli kissasta niin kuin on Pasi Ilmari Jääskeläisen yhdessä opuksessa. Väärän kissan päivä?

Elokuva oli omistettu Fransesco Rosille. Hän ohjasi muun muassa televisiosarjan nimeltä Kristus saapui Eboliin. Se sarja pitäisi esittää uudelleen. Se on eurooppalainen mestariteos.

Muistan kuvat Jane Fondasta Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Hän marssi muiden mukana 1960-luvulla silloisen miehensä Tom Haydenin kanssa.  Kunnon ihmisiä. Ilmastosta tiedettiin kyllä jo silloin, että se muuttuu ihmisten toiminnan vuoksi ja siksi ihmisten pitää se lopettaa myös.

Jane Fonda tuli elokuvassa hotelliin kieltäytymään henkilökohtaisesti leffasta. Harvey Keitel teki ilmoituksesta ainoan mahdollisen johtopäätöksen. Nuorisoa taisi edustaa käsikirjoittaja, joka piti savuketta korvansa takana. Jossain vaiheessa hän poltti sen savukkeen. Sitten oli Cainen tytär, joka kaipasi äitiään ja itkeskeli. Äiti oli jo kuollut, tai sitten eli edelleen Venetsiassa. Kun ihminen elää tarpeeksi pitkään, ei hänestä voi aivan varmasti sanoa onko hän elossa vai kuollut.

Loppupuolen laulu oli aivan hirmuisen kaunis. Se kertoi nuoruudesta tietenkin. Säveltäjä ohjasi vielä kerran esityksen. Piti oleman niin että kuningatar Elisabeth ja prinssipuoliso Philip halusivat sen konsertin. Vähän aikaa sitten kuningatar joutui huolehtimaan vanhasta kiukuttelijasta, joka on Amerikan presidentti. Hän tuntui osaavan rauhoittamisen, olihan hän kertonut iltasatuja pienille lapsilleen nuorena äitinä. En ole missään nimessä rojalisti, mutta Elisabet ei onneksi ole seniili. Maailma on muuttunut oudoksi. Vanhuksetkin jakaantuvat hyviin ja pahoihin, hyvin- ja huonostisäilyneisiin.

Jäin tälläkin kertaa huokaamaan Euroopan olemusta. Tämä maailmankolkka tuntuu olevan hengissä ja vaikka Euroopan unioni välillä hapertuu tai jäykistyy sitä byrokraattisuuttaan, niin silti siitä kulttuurien moninaisuudesta syntyy esimerkiksi tällainen elokuva. Ranskan monta televisiokanavaa esimerkiksi olivat tässä tuottajina.  On elokuvan valmistumisesta jo neljä vuotta. Eikä ihmisyyden perusasioista on nyt sentään iäisyyttä vielä kulunut eikä myöskään tästä.

Sitten ne alppiniityt. Olen ollut sellaisilla niityillä, vaikka en Alpeilla. Ilma oli hirveän ohutta. Lähdin juoksemaan niitylle ja askel nousi keveästi, ja sitten puserolle valui punaista vettä, nenästä valui verta solkenaan kun joku pieni suoni ratkesi. Sellaiseen asuinpaikkaan täytyy varmasti syntyä. Olen lukenut jostain, että Tiibetin sherpoilla on laajemmat ja paremmat keuhkot kuin laaksoissa asuvilla muilla tiibettiläisillä.

Lapsena näin elokuvateatterissa jonkun Pikku-Heidi -leffan, joita oli ilmeisesti jo tehty ennen sotia. Laaksotkin ovat Sveitsissä korkealla ja siellä oli pieniä jyrkkäkattoisia taloja ja paljon lapsia. Yritin katsoa jonkun niistä, mutta eivät toimi enää. Nyt kannattaa lukea mieluummin vaikka Friedrich Dürrenmattin Kuunpimennystä tai muita kamalia juttuja siitä maasta. Kyllä vain. Minkä takia synkät jutut ovat uskottavampia kuin kaikki ne lepertelyt, joita niitäkin näkee? Jaa mutta ei. Tuskin lepertelyä näkee enää muualla kuin mainoksissa.

Marita Liulian uusi näyttely ilmestyi Kuntsiin nyt syksyllä, joka on muuttumassa talveksi. Hän ei ole siitä muuttunut yhtään, sama itämainen prinsessa. Minulla oli hänen silkkipainolla tekemänsä kesäpusero, jossa oli I Chingin heksagramma, siis sen kiinalaisen ennuskirjan  yksi kohta.  Se pusero hajosi. Edes se kiinalainen merkki ei säilynyt, kangas hiutui pois.

Maritan suurissa maalauksissa kiiltää kulta, eikä se ole katinkultaa: kultaisia maisemia, jossain on kuusi  lähdössä lentoon, jossakin japanilaissävyisiä maisemia. Pinjanoksia suuressa tuulessa.

Joka tapauksessa ihmiset tekevät Suomessakin työnsä hyvin. Täällä kävi kylässä ensin Risto Vuorinen, jonka kirja Vastarannan lumo ilmestyi alkusyksystä. Risto on entinen työtoveri. Tehtiin  yhdessä aika monen ihmisen kanssa kulttuurilehteä 1980-luvulla Vaasan läänivainaan alueella. Sitten Riston ääni alkoi kuulua radiosta, kun hän oli muuttanut Viroon. Radio on paras tiedotusväline nyt, kun lehdet toisensa perään lopettavat.

En ollut käynyt Virossa koskaan Minun piti lähteä sinne tätini kanssa jo muinaisella Georg Ots-laivalla, mutta sitten hautautui se idea. En saanut sinne lähdetyksi, koska tätikin jo kuoli. Jos olisinkin Georg Otsin aikana voinut tuntea vähäisiä kaikuja tätini kertomasta Virosta 1930-luvulla, niin nyt ei sitä Viroa varmaan enää ollut.




Riston kirja kertoo Virosta joka vuosikymmenien jälkeen alkoi syntyä. Hän osui maahan jo pian laulavan vallankumouksen jälkeen. Se meidän lehti oli Kemun lehti ja Kemu puolestaan aloitti Provinssi-rock-festarit. Risto tuli tutuksi sieltä.

Uskaltauduin Suomenlahden yli viimein vuosi sitten syksyllä. Risto tuli mainostaneeksi Tallinnan rock-kahvilan esitystä. Siellä yhtenä syyslauantaina soitti lapualainen Miljoonasade. Pääsin kävelemään ympäri Tallinnaa ja mietin missä kaikkialla täti olisi voinut olla. Kadut ovat varmasti paikoillaan. Vai pommitettiinko kaupunkia sodan aikana?

Viro ei ole Suomen veli tai sisko, vaikka tuntui tutulta. Se kaupunki ei ollut niin pilattu kuin Helsinki on. Matkalla sinne katsoin Lauttasaarta, sieltä Tallinnan lautalta, ranta ei näyttänyt samalta kuin mitä se oli silloin kun asuin siellä 1970-luvun alussa. Se ei ole yhtään sama, kuin mitä se oli silloin kun äiti ja isä asuivat siellä vuonna 1944.

En tiedä pommitettiinko Lauttasaarta. Sitten: merissä tärkeitä ovat juuri rannat.

Tallinnassa satoi kaksi päivää vuosi sitten. Luin sen Vastarannan lumon.  Olen usein ajatellut Tallinnaa kävellessäni Vuosaaren rannalla. Sanovat että kirkkaalla ilmalla sieltä näkyisi Viro. Risto kertoo Viron 1990-luvusta, kun se maa ottaa kiinni menetettyjä vuosikymmeniä. Suomessa oli lama ja siitä kärsivät toisen ja kolmannen sukupolven ihmisetkin vielä.  Pankkien rahat säilyivät jossakin?




Kirjassa virolaiskoira löytää uuden ihmisen ja pääsee isossa laukussa lautalla Suomeen. Koiran uusi isäntä oli ollut joskus aikoja sitten, Neuvosto-Eestissä, rakentamassa Viru-hotellia. En asunut siinä hotellissa, mutta kyllä se näytti vähän varoittavalta esimerkiltä.

Matka sateessa sieltä sataman läheltä Kumun museoon oli puistoineen kaikkineen hyvä,  rauha tuntui ja oltiin kaukana ainakin 1930-luvun aatteiden taistelusta, joista olin kuullut jo 1960-luvulla. Liikennemerkissä varoitettiin oravista!