Uusin silmin

Tulin kotiin ja näin että kissa on sininen. Kävelen kaupungilla, kaupungin puistossa, enkä ole ikinä nähnyt noin kauas. Ehkä alle 11-vuotiaana. Varjot peittävät kuopan tiellä, syvyys sekoittuu väriin. Kun kerran heitin kepin pois, on tunnusteltava tietä omin jaloin.

Aistit ottavat vauhtia toisiltaan ja jo kaksi viikkoa olen selvästi kuullutkin paremmin. Taivasta en väsy katselemasta. Koiranputket kukkivat jo.

Tätini apuna olin ennen näihin aikoihin leikkaamassa nurmikkoa. Tärkein sääntö oli se, että aina jätettiin luoman ylimmälle töyräälle pitsiä koiranputkista, ne näkyivät verannalla, kun katsottiin joko mansikat kukkivat ja kuinka ovat isoisän vadelmapensaat kestäneet menneen talven.

Pelakuut olin tuonut talvikodosta verannalle ja etuoven portaille takaisin. Ne kestivät vuosi vuoden jälkeen, aina uudestaan.

Katsoin päivät jolloin tulisin, ei olisi ketään muuta paikalla. Keskellä viikkoa, saataisiin työt tehdyksi, puita pinotuksi vähän, halotuksi joka päivä edellisvuodelta, kannetuksi kaikkiin huoneisiin. Talossa tuntui vielä talven kosteus.

Lämmitettiin sauna, oltiin aivan rauhassa. Istuttiin ja luettiin, välillä luettiin ääneen. Piti saada ruoka tehdyksi kun ei syönnin jälkeen pitäisi heti mennä saunaan.

Sain hellan vetämään viimein, kaikki ovet auki, läpiveto ja hirveä yskiminen päälle. Istuttiin keittiön portailla ja juotiin kahvia. Tai keinussa syreenin alla. Se usein kukki silloin, nyt se on ehkä jo vanha ja ehkä joku kaatoi sen.

Salin ikkunasta näkyi omenapuu, joka ei tuottanut koskaan hedelmiä, mutta kukki kukkimistaan. Sen olivat kaataneet jonakin keväänä. Muistettiin surra sitä. Pantiin kannolle pari kynttilää ja katsottiin sitä, kuviteltiin se puu.

Viimeisinä vuosina piti katsoa että mentiin yläkertaan nukkumaan samaan aikaan. Yksi yläkerran rappusista oli vääntynyt, kummankaan ei pitänyt siinä kohtaa nyrjäyttää nilkkaansa, mutta ei ollut kiirettä kiivetä.

Oli lämmin. Luoma kohisi taustalla läpi yön. Isoäidin kangaspuut sopivat hyvin siihen huoneeseen. Siinä huoneessa oli ennen ollut aurinkosänky. Pienenä nukuin siinä pikkusiskon kanssa. Silloin kun kumpikin oltiin oltu nielurisaleikkauksessa, oli oltava sängyssä vaikka oli kesä.

Näperrettiin irti kaksi auringon sädettä. Minä ja sisko. Oli nälkä, muuta ei saanut syödä kuin jäätelöä. Sanoin äidille että sisko aloitti, osoitin sitä sormella. Sisko osoitti minua.

Isä ja täti toivat vuoronperään jäätelöä yläkertaan. Kysyin myöhemmin tädiltä miten jäätelö saatiin säilymään kylmänä. Olin asunut pakastimien kanssa silloin jo kymmenen vuotta. Täti sanoi että etkö sinä muista sahajauhoja navetassa. Täti tuhahti kärsimättömänä: sahajauhojen alla oli jäitä, tietysti!

Olin unohtanut ne sahajauhot. Ne ovat varmasti jo maatuneet ajat sitten. Isä oli korjannut navetan ja saunan katon, viimeksi kun sen näin, se oli romahtanut, saunan kohdalla.

Nyt on varmasti vuosisadan kylmin juhannus tulossa. Ulkona näkyy tuomenkehrääjäkoin peittämä tuomipihlaja. Lintuja on paljon, ne ovat yrittäneet syödä ne toukat ja antaa poikasilleen, mutta verho on nyt liian kova, se on kuin liimaa, lintujen jalat takertuvat kiinni. Mutta tämä on kaupunki. Koi tappaa puita pihassa kiduttamalla, hitaasti. Se on asunut noissa puissa jo kuusi vuotta.

Opettelen puhumaan linnuille. Sinitiaiset kyllä jo tuntevat minut. Ja muutama varpunen. Harakka räkyttää vastaan, mutta se on sen tehtäväkin, väittää olevansa minua pätevämpi.

Kesäillan kuvia

Vaasan taidehalli on edelleen uhanalainen, ja luulen että eilen illalla, perjantaina, avajaisissa oli tunnelma, joka oli käsinkosketeltava sen toiveen puolesta että saataisiin säilymään taidehalli, jonka vaasalaiset taiteilijat ovat aikoinaan perustaneet. Olisi syytä.

Näyttelyiden avajaisissa käyminen on henkireikä. Tapaa silloin tällöin ihmisiä, joiden kanssa on ollut tekemisissä jo parikymmentä vuotta. Näyttäytyjiä ei ole. Mutta väriä oli: kauniita itäaasialaisia, kun yksi heistä oli pannut pystyyn oman näyttelyn Ibis-galleriassa. Siinä oli viidakon ihmisistä otettuja värillisiä muotokuvia. Joku meloi suurella joella, jota ajattelin Mekong-joeksi. Se nyt vain sattuu olemaan joki, joka kuuluu nuoruuteeni, siihen sodanvastaiseen nuoruuteen. Vaikka sitä on edelleen mutta ei marsseiksi asti enää.

Sodasta on tullut vakiotilanne. Ajattelin sitä kun lehdissä on Normandian maihinnoususta. Silloin en ollut vielä syntynyt edes.

Vaasalainen toimittaja ja vaasalaisia.info -yhteisöllisen blogin ylläpitäjä Tapio Parkkari teki yhden näyttelyn pitäjän, Caroline Pippingin haastattelun. Hänen teoksensa oli 1001 Buddhaa. Videon voi katsoa täältä, mutta haastattelusta ilmenee että helsinkiläiset ainakin ovat nähneet tämän jo. 

Juuri Buddha-seinien keskellä olisi voinut olla vaikka kuinka kauan. Siinä ei kaivannut erityisemmin puhekumppania vierelleen. Piti kääntyä pois, jos joku lähestyi.

Muita Taidehallin taiteilijoita olivat Jouni Airaksinen, Jyrki Heikkinen, Anni Rapinoja, Jaakko Rönkkö ja Miina Äkkijyrkkä. Ripustus oli sellainen, jota saattoi ajatella toistensa tuntevien taiteilijoiden tekemiksi, mutta olin iloinen kun huomasin että he ovat vähän joka puolelta Suomea. Ripustuksen selkeys ja rauhallisuus tarkoittaa vain sitä, että kuvataiteilijoilla on yhteinen kieli, eikä se johdu asuinpaikasta lainkaan.

Joukkotiedotusvälineet eivät juuri tunne muuta kuin Helsingin taidekaupunkina, joskus harvoin Tampereen ja Turun. Paikalliset lehdet eivät juuri enää näyttelyistä edes kirjoita. Sen vuoksi täältäkin ollaan viemässä jopa tätä taidehallia. Kukaan ei parkaise, ja me joita itkettää, meillä ei ole valtaa.

Yksi keskustelu koski lähestyviä ylioppilasjuhlia, mutta minä päihitin kaikki, koska menen 50-vuotisjuhliin. Kirjoitin 49 vuotta sitten ylioppilaaksi. Yhden vuoden ero verrattuna muihin johtui siitä, että myöhästyin paikkakunnalta muuton vuoksi vuodella. Joka paikkakunnalla ei sitä paitsi ollut saksaa pitkänä kielenä käyttäviä kouluja. Eikä sitä voinut katkaista vuotta ennen kirjoituksia.

Toinen siihen surullisesti ettei koskaan käynyt ylioppilaaksi asti, vaan meni töihin. Mutta sellaisista tulee itsetekemiään ihmisiä taatusti varmemmin kuin meistä, joiden päähän päntättiin edellisten sukupolvien idioottimaisuuksia, eikä niistä oikein kunnolla ole päässyt irti ikinä. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi juuri ne idiotiat piti kaataa puolustuskyvyttömiin pieniin päihin. Kun menin kouluun, niin ensimmäisenä päivänä naisopettaja tukisti minua, koska en heti oppinut paikkaani rivissä. Opettaja oli niin fiksu, että rivit menivät pituusjärjestyksen mukaan. Vasta kun kaikki olivat rivissä, opettaja otti lehmänkellon ja kilisti sitä. Minua sen oli pakko tulla tarttumaan tukasta ja repiä.

Eikä ketään oltu vielä koulussa mitattu ja punnittu, saati että olisin osannut arvata olinko pitempi vai lyhyempi edellä seisovaa. Menin sinä päivänä kotiin ja sanoin etten mene enää kouluun.

Sitä paitsi vain osa ihmisistä käy lukion. Eikä koulutus merkitse suuriakaan kun ihminen yrittää päästä töihin. Ehkä sillä on silloin ollut merkitystä, kun ylioppilaat ovat iänkaiken sitten käveleskelleet raitilla ylioppilaslakki päässä. Vanhoissa Suomi-filmeissä se porukka on aina jossain vaiheessa näkösällä. Ja sen on ehdottomasti puhuttava eri tavalla kuin tavallisen rahvaan.

Niistä tuli kamreereja, kunnankirjureita, kansakoulunopettajia. Luulen että ne elivät herroiksi ja naisiksi ja saivat oikein palkkaakin, kun muu väestö taisi elää kädestä suuhun enimmäkseen. Sitä ajattelin kun katselin niitä Ibis-gallerian kuvia. Nuoret itäaasialaisnaiset näyttivät eksoottisilta kukilta tavallisen suomalaisjäykän yleisön keskellä. Asunnot olivat tyhjiä, puhtaita.

Poikkeuksia olivat aina ne taiteisiin kallistuneet yksilöt, jotka olivat hauskoja ja huvittavia poikkeuksia muuten kunnollisten ihmisten keskellä.

Kuva: Pirketta Levón

No olihan meillä valopilkkuna Miina Äkkijyrkkä. Ja koko joukkio rupesi puhaltamaan pilleihin siinä avajaisissa. Äkkijyrkkä vetäisi lehmien kutsuhuudon ja lauloi yhden virren. Sillä ihmisellä on isot keuhkot. Olen käynyt kävelyllä Uutelassa ennen kuin Äkkijyrkkä ja kyytöt häädettiin siitä liian läheltä hienoa Aurinkolahtea. Yritin puhua parin kissan kanssa, jotka olivat siinä maitotonkkatelineellä puoliksi unessa, mutta kun näkivät vieraan, ne tulivat siitä vilkkaasti alas ja viis veisasivat kissittelystäni. Nyt lehmätaiteilija sanoi että kaikki ne ammuttiin. Joku kysyi että eikö hukutettu.

Näyttelyn nimi on hyvä: WHERE are you from? Varifrån kommer du? MISTÄ tulet? Jos minä osaisin tehdä kuvia seinille asti, niin olisi pakko sanoa että en ole mistään kotoisin. Mutta ei se ole yhtään kummallisempi vastaus kuin suurimmalla osalla ihmiskuntaa.

Sitä voi sitten miettiä että mistä kukin on kotoisin. Minun kotini on kieli. Mutta kyllä se on myös joitakuita maisemia ja joitakin ihmisiä. Tapahtumiakin kulkee joskus päässä kuin elokuvissa. Täällä itsekseen ollessa kuvia tulee silmien eteen satunnaisessa järjestyksessä. Ne kuvat ovat melkein yhtä hyviä kuin unet. Eikä niitäkään voi välttää.

Helteiset ilmat tuovat udun. Illansuussa aurinko paistaa kuin kuu. Kissa on levoton. Yötä ei enää erota illasta, pimeimmän ajan voi nukkua. Olen saanut uudet silmät. Kun tulin sairaalasta kotiin, niin kissa oli ensimmäistä kertaa vuosiin sininen. En ole varma siitä mitä sininen tarkoittaa.