Pimeää

Aloin lukea uudestaan Italo Calvinon Amerikan luentoja, eli Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Loki-kirjat on julkaissut sen jo vuonna 1995 Elina Suolahden suomentamana. Se on loisto-opus ja siihen on palattava. Sen ensimmäinen luento on nimeltään Keveys. Ajankohtainen teksti nyt kun talven pimeys on laskeutunut. Onko sen vastakohta raskaus? Eikö? Entä sitten sameus? Ei. Päättämättömyys?

Ajoittain minusta tuntui siltä kuin maailma olisi muuttumassa kokonaan kiveksi: eri ihmisten kohdalla verkkaisen kivettymisen aste vaihteli, mutta siltä ei säästynyt yksikään elämän osa-alue. Oli kuin kukaan ei kykenisi välttämään Medusan läpitunkevaa katsetta.

Sankareista vain siivitetyin sandaalein lentävä Perseus saattoi leikata irti Medusan pään.---(s.18)

Unissakulkeminen jatkuu kyllä pitkälle päivään. Iltaisin poltetaan kynttilöitä. Silitetään kissaa ja selitetään miksi on pimeää. Siihen sekaan mahtuu pilvien välistä paljon sadettakin, kissa ei tahdo parvekkeelle.

Kissoista vain jotkut uivat, yksi taitaa olla Bengalin tiikeri, kyllä kotikissakin osaa uida, mutta se inhoaa vettä. Lauantaisin katsotaan luontodokumentteja kissan kanssa. Viimeksi kohtauksessa, jossa korpit alkoivat nokkia kuollutta kettua, Lidia-kissa kiipesi television eteen ja kun sitä hätisteltiin alas, se hipsi television taakse ja esitti pitkän ja naukuvan vaatimuksen avata televisio, niin että se voisi joko tapella korpin kanssa tai järsiä kuolleen ketun lihaa.

Satoi yöllä, hentojen pilvien läpi tulee nyt kalpeata valoa. Joulukaktus kukkii taas. Kaktus on kohta 40-vuotias eikä osoita väsymystä kukkimiseen. Siinä on suuria puumaisia haaroja. Muistan vieläkin kun ostin sen Erkin kaupasta, asuttiin silloin noin 35 savun kylässä. Tämä on kolmikerroksinen kukka, sillä on paita päällä ja tyllihelma. Väri on hennon vaaleanpunainen, sellainen pienoispilvi, suonet kirkkaamman punaiset. Puhkeaa kukkaan keskellä pimeyttä. Elävä organismi ylimmillään kuin ilo, jonka muuten voisi unohtaa talveksi.

Valopilkkuja on näkynyt muitakin, siis kasvien elämässä. Yksi köynnös, joka yleensä roikuttaa oksiaan ruukun alapuolella ja näyttää kärsivältä, ryhdistäytyi syyskesällä ja rupesi kiipeämään pitkin seinää. Sen voi miltei kuulla hihkuvan.

Tietenkin ystävän tytär, joka piti lapsena tapanaan roikkua pää alaspäin puissa ja joskus kiivetä ihmisiäkin pitkin, sai osana ryhmää sirkuksen valtionpalkinnon. Varmaan palkinto oli väistämätön ja kasvun merkki. Sirkusryhmän nimi on Mad in Finland, vaikka ei kiipeily välttämättä hulluutta ole. Kyllä minulla sydän silti jätti lyömättä muutaman kerran kun katselin flikan hyppyä sillalta alas. Mitä siinä sitten on? Huimausta ja kauneutta, fyysistä läsnäoloa, jota ei aina arkipäivissä huomaa.

Eilen vesijumpassa muistin yhtäkkiä missä olin lapsena syysiltoina. Oltiin kavereiden kanssa yhteiskoulun pihalla. Ensin odoteltiin että kaikki ehtivät paikalle ja silitettiin Tulenheimon hevosia, jotka olivat lämpiminä iltoina koulun kupeessa aidan takana.

Kun kaverit tulivat koulun pihalle, järjestäydyttiin sen karusellin ympärille, jossa on köysien päässä kapulat ja joissa juostaan vauhtia että päästään lentämään. Kaverit mittasivat että minä olen kevyin ja laihin, kaikki muut vetivät minut yläilmoihin. Minä lensin. Pidin käsillä kiinni kapulasta. Lensin koulun toisen kerroksen ikkunoiden tasalla, saatoin kääntyä vaakasuunnassa katsomaan taivasta ja maata. Hevoset katsoivat kohti, ja kun kuljin joskus ohi muuten vain, juttelin niiden kanssa lentämisestä. Olin varma siitä että hevoset olisivat halunneet olla pegasoksia. Myytin mukaan Medusan verestä syntyy Pegasos.

Kun uin uima-allasta päästä päähän oli samanlainen keveyden tunne. Sain liikutuksi mihin päin vain. Lapsena en pysynyt kunnolla kävellessä pystyssä, sotkeuduin jalkoihini, mutta lentäminen oli palkinto siitä että ei ollut nälkä.

Olin lukenut tietenkin Oiva Paloheimon kirjoittaman Tirlittanin. Arvasin miltä siitä tytöstä tuntui olla trapetsilla. Mutta en miettinyt putoanko ja molskahdan kanavaan vai muutanko vain pois sen karusellin luota. Silloin oli vain se hetki.

Lumi

Toivon että lumi ei tee enkeleitä eteiseen. Ainakin Pirkanmaalla on paljon ihmisiä vailla sähköä ja siellä asuu paljon ihmisiä. Juupajoki mainittiin, Aamulehden nettiversiossa oli kartta, mutta en kykene paikallistamaan sitä omalle maantieteelliselle kartalleni. Suuret runkoverkkojohdot lähtevät sieltä, missä sijaitsi nelostien varrella puukenkäpuu. Puun koristelija on todennäköisesti nähnyt Ermanno Olmin samannimisen leffan.

Se kartta on muutenkin kyllä vaille päivitystä ollut jo ajat sitten. En muistanut kuin juuri nyt että laulun kirjoittaja, Hector, valitsee kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan tänä vuonna. En ole lukenut yhtään palkintoehdokasta, joten se täytyy ehkä ohittaa. Minulla on edelleen sellainen tapa, että kuljeskelen kirjastossa lukulasit päässä ja vedän sieltä täältä kirjan maistellakseni ja sen mukaan sitten päätän mitä luen.

Lumesta on tehty paljon hienoja tauluja ja valokuvia. Yksi parhaimmista oli Vaasan Kuntsin museon yläkerrassa oleva kuva Helsingin katoista. Näyttely on valokuvaaja Ismo Höltön ja joitakin kuvia on ollut näyttelyn uutisoinneissakin. Kattokuva oli tehty pimeähuoneessa niin, että mustavalkokuvasta oli jätetty harmaasävyt pois ja se muistutti 1960-luvun estetiikkaa muutenkin. Yksi mustavalkoisen käyttäjistä olivat tietenkin puolalaiset graafikot, mutta kyllä heitä oli myös suomalaisissa graafikoissa ja valokuvaajissa.

Tätä nimenomaista valokuvaajaa en ole käynyt vielä missään katsomassa. Mutta hän osui erittäin hyvin tähän jatkumoon, jonka tulin luoneeksi Helsingissä. Siellä oli Virka-galleriassa Hannes Heikuran punaisia valokuvia Helsingistä. Niissä oli tällä kertaa ihmisiä. Lisäksi oli video, jossa Heikura selitti kuviaan Asko Mäkelälle, joka osasi tehdä hyviä kysymyksiä. Punaisissa kuvissa varjot ovat tummanpunaisia, ihmisillä on pysyvästi punaiset posket. Kuvissa on yksinäisyys olotilana, vaikka ihmisiä olisi muitakin kuin se yksi. Mutta voi punaisesta johtaa myös rakkauden ja epätoivon, vaikka se ehkä kuulostaakin kliseeltä. Varsinkin yöaikaan Helsingissä kyllä näkee ihmisiä, jotka olisivat välittömän avun tarpeessa.

Virka-galleria oli auki pitempään kuin Kiasma, josta jouduin lähtemään kesken pois. Byrokraatit ehkä olivat lähteneet jo töistä pois kaupungintalolta. Periaatteessa Heikuran kuvat kai sitten olivat mustavalkoisia? En tiedä yhtään millaista tekniikkaa valokuvaaja oli käyttänyt. Vedostukset eivät mielestäni väriä lukuun ottamatta eronneet Höltön kuvista, siis tekniikaltaan. Kuvamaailma oli hyvin erilainen ja sen takia olen tyytyväinen kummankin valokuvaajan näyttelyn näkemisestä näin peräkkäin.

Kuvat olivat Suomen historiaa. Aika on mennyt nopeasti ja pystyin lukemaan 1960-luvun kuvista oman nuoruuteni maisemia, Helsingistä oli kuva esimerkiksi Skohan talon purkamisesta. Sitten oli kuva Makkaratalon rakennustyömaasta. Silloin elettiin kiivaimpia Helsingin rikkomisen aikoja. Katujen talorivistöissä oli ammottavia aukkoja, joista ne harvat turistit kysyivät että osuivatko sotapommitukset kohdalle.

Olen kyllä asunut kauan maallakin ja siksi oli erittäin helppoa ymmärtää Pohjois-Karjalan kuvia. Suomi oli vielä agrikulttuurimaa ja vasta tulossa oli suurempi muuttovirta Ruotsiin ja peltojen paketointi. Oli vasta edessäpäin sen surun aika.

Eivät ne aivan dokumentteja olleet ne kuvat, kyllä ihmiset oli aseteltu kameran eteen työkaluineen kaikkineen, mutta ei Hölttö kai väittänytkään otosten olevan uutiskuvia. Taide pystyy kyllä aivan mainiosti myös dokumentointiin. Ne kuvissa olevat ihmiset olivat niin kutsuttua tavallista kansaa. En tiedä miten muuten tavallista kansaa voisi kutsua! Suomi on näyttelyn ajoista tyhjentynyt, siis varsinkin maaseutu, mutta ihmiset ovat ihmisiä kaupungeissakin ja heillä on (toivottavasti) käsitys suhteestaan Suomeen.

Eräs käynti Helsingin keskustassa tarkoitti sitten lähituntumaa maailmanhistoriaan. Ateneumissa on vieläkin meneillään Henri Cartier-Bressonin näyttely, pystyssä ensi vuoden puolelle. Suomalaiset valokuvaajat pystyvät aivan samaan kuin heidän ranskalainen kollegansa, mutta Ranska oli vielä 1950-60-luvuilla siirtomaavalta, joten ehkä kuvaajilla oli helpompi pääsy sieltä joka puolelle maailmaa. Seisoin pitkään katsomassa Albert Camus’n, Algerian ranskalaisen kuvaa. Taisi siellä olla myös Simone de Beauvoir ja tietenkin Mahatma Gandhi puoli tuntia ennen kuin murhaaja iski.

Kaikkien näiden kuvien vaikutus oli tietenkin se, että Pariisin attentaatti osui lujaa tähän katsojaan. Kun näkijät ovat kuvanneet siitä mitä oli joskus ja kun nyt tietää että aivan samaa ei ole enää, niin siitä tulee suru aivan yhtä lailla kuin Pohjois-Karjalan kuvista. Toivon että ihmiset käyvät katsomassa taidetta. Sillä tavalla on mahdollista miettiä mistä menneisyydestä ollaan tultu ja mihin tulevaisuuteen ehkä ollaan menossa. Jos ei ole historian tajua, niin ei ole yhteisellä kansalla myöskään identiteettiä. Yhtä vaarallista on jos ei tajua maailman menoa.

Osuin tietysti myös ennen lumen tuloa lukemaan tämän kirjan, jossa mietitään maisemia, myös lumisia ihmisiä ja eläimiä tuolla Lapissa. Historiasta siinäkin kirjassa ja sen kuvissa on kysymys. Eilen kävellessäni lumisateessa kaupungin läpi ajattelin aikaa ja ihmisiä siinä ja ajan henkeä. 

Puistossa pysähdyin hengittämään lunta. Siinä ei ole hajua. Mutta puiden muoto on muuttunut ja liikenteen melu on vaimentunut. Toivottavasti lumi ei sula, tulisivat nyt pakkaset ja keskipäivän viisto, kirkas talvivalo.

Runoilta

Sen verran kävelin illalla ja tapani mukaan marssimalla, että kastuin läpimäräksi. Kainalossa oli sateenvarjo, mutta maalaisen ei pidä välittää pienestä tihkusateesta. Sitä paitsi ei ollut kovin kylmä, vaikka tihku olikin kylmää eikä alkusyksyn lämmintä vettä. Usein ensilumikin on jo tullut kuukausi sitten, viime vuosina ei.

Jos on hiljakkoin ollut voimakkaammin musiikin vaikutuksen alla, niin on helppo sujahtaa sinne uudestaan. Yksi oli pari viikkoa sitten kokemani, näkemäni ja kuulemani barokkikonsertti Johanneksen kirkossa (musiikin ympäristö merkitsee paljon aivan siitä riippumatta, mikä on kuulijan suhde kirkkoihin), toinen oli Sibeliuksen viulukonsertto ja Lemminkäis-sarja radiossa (Pekka Kuusisto ja Susanna Mälkki). Tämä kolmas oli akustinen kitara runon ohella ja itsenäisenä tekijänä kolmessa esityksessä LittFestin ohjelmassa, esiintyjinä Kai Nieminen, runoilija ja Kai Nieminen, akustisen kitaran soittaja.

Runoillan ajan mieleni oli keskittyneen rento. Musiikki on ollut määrittelemässä olemistani aina. Elävä musiikki välittyy parhaiten huonoista korvista kärsivään kuulohermostoon ja siis koko aistiin. Induktiosilmukkaa piti käyttää kun kuuntelin Sibeliusta radiosta. En tietenkään osaa sanoa muuttiko välissä ollut laite soundia, ei kukaan muu kykene puolestani sanomaan kuuloaistimuksistani, niiden erosta. Olen kyllä kuulopoliklinikalla käydessäni ajautunut joskus hyvin ajatteluttavaan ja pohdiskelevaan sananvaihtoon kuulosta, äänien olemuksesta, puheesta.

Kuulontutkija – ehdottomasti melkein ystävä – ei ottanut aineistoon musiikkia, mutta puheessa on aina rytmi, vaikka ulkomaalaiset pitävätkin suomea kovasti tasaisena nuotiltaan. Eri ihmisten puheessa on erilainen sointi. Koska olen vain varttikuuloinen, suhtaudun yhä filosofisemmin musiikkiin ja erittelen sitä yhä kiivaammin. Musiikin kuvaamiseen pitäisi löytää abstrakti sanasto, sellainen, joka vastaisi ei-esittävän kuvataiteen selitystä. Koska minulla sitä ei ole, on tyydyttävä tunneperäiseen kieleen. Sibeliuksen Viulukonserton teemoja on oikeastaan kaksi: toinen on toistuva kysymys ”mitä tämä on?” tai ”minne ollaan menossa?”, toinen on taas ponteva itämainen osasto, jossa husaarit (mitä ne pussihousuiset sotilaat ovat?) marssivat jollain persialaisella (?) torilla. Kaikkihan tuntevat Sibben viulukonserton, joten tuskin noiden kahden kohdan kuvailu meni liian pahasti metsään.

Helsingin Johanneksenkirkon akustiikka oli upea ja sitä käytettiin hyväksi. Orkesteri oli Suomalainen barokkiorkesteri (FIBO) ja lisäksi esiintyi Dominante-kuoro. Kuoro oli keksinyt hienon tavan alleviivata säveliä. Kuoron jäsenet hajaantuivat kirkon kupolin alle lattialle kohtaan, jossa kupoli alkoi jyrkästi nousta. Vaikutus oli häkellyttävä: naisten äänet oikeasti helisivät. En tiedä akustiikasta sen enempää kuin sen että joskus se toimii ja joskus ei. Kuoronjohtaja oli tiennyt miten kuoron hajasijoittaminen vaikuttaa.

Vaasan Loftetissa akustiikka oli hyvä ja musiikki toimi juuri oikeana kommenttina minulle, koska en ymmärrä ruotsia, en saa siitä selvää enkä voi syyttää kuulemista (paitsi vähän). Kun on musiikkia, en tule myöskään ajatelleeksi kieltä, helpotun kun voin nojautua taaksepäin ja keskittyä musiikkiin. En tiedä onko kyse torjunnasta vai vain siitä, että en osaa kieltä enää ja joskus osasin.

Ajattelen patriarkaalisuutta ja muuta konservatiivisuutta. Miksi? Ilta alkoi sillä että joku sanoi että naisen ei pitäisi yrittää esittää miestä. Entä sitten draama, jossa miehet esittävät naisia? Voi kyllä olla että kuulin väärin. Ohimennen kuultu kommentti voi asettaa raamit kokonaiselle illalle. En tiedä miksi tulin ajatelleeksi patriarkaattia. Ehkä se johtuu siitä mielikuvasta että säätyläisten miehillä on ollut enemmän valtaa kuin kellään muilla. Olin säätyläistalossa, jonka katotkin oli koristeltu.

Lastenloru alkaa että ”Ruut, ruut, kello löi jo kakstoista” ja päättyy että ”Mitä varten sotamies on parempi kuin herra?”. Siinä taidetaan puhua säädyistä. Sotiahan Suomi kävi koska Ruotsi tarvitsi sotilaita, sotiminen oli ammatti, ennen oli sotilassukuja.

Provinssi on tunnettu siitä, että täällä on yksikielisiä ihmisiä. Sen vuoksi on järjestettävä festarit joissa on puolet kumpaakin kieliryhmää. Yksikielisiä on kumpiakin ihmisiä, ruotsin- ja suomenkielisiä. En ole yksikielinen, mutta toinen kieleni ei ole ruotsi. Nuorena Tukholmassa tajusin että kieli on vallan väline. Tässä maassa ei ole Tukholmaa. Sitä paitsi provinssi tai provinsiaalisuus ei ole muuta kuin mittakaava-asia. Riippuu paikan hengestä miten olemisen muodot sitten näkyvät.

Muukalaisuus on ollut jollain lailla koko kuukauden läsnä. En asu enää Helsingissä. Siellä on sukulaisia ja ystäviä, joita kuuntelen uteliaana. Heissä näkyy stressaantuminen, mutta myös rentous. Ristiriitaista? Helsingissä hyväksytään olemisen moninaisuus helpommin kuin täällä. Voi olla että sopeutuminen jatkuvasti muuttuvaan seinätapettiin saa kameleontin hermostumaan lopulta.

Eilen kauppaan mennessä pihalla kulki joitakin vieraita, olivat pukeutuneet kylään menemistä varten, kädessä oli kukkapuska ja kävelivät hitaasti. Arvelin että olivat eksyneet. Kysyin että oletteko eksyksissä. Edessä kulkeva nutturapäinen vanhempi nainen sanoi kolkolla äänellä että ei. Kukkapuska kädessä! Minusta tuli todistaja nololle tilanteelle. Mutta miksi ihmeessä kunnon ihminen oli korttelissani ylipäänsä?

Runoilta Vaasassa oli kaikinpuolin kotoisa ja mukava. Ympärillä on tuttuja jo monen vuoden takaa. Runous on yhteistä omaisuutta. Varsinkin viimeisissä akustisen kitaran mietiskelevissä sävelissä tuli ajaton ja hyvin seesteinen olo. Se saattoi johtua Bachista jota runoilijan kaveri ja kaima soitti. Nyt tuli suruviesti että runoilijan isä on kuollut.

Pertti Nieminen suomensi paljon kiinalaista runoutta, mutta kirjoitti omia runoja myös. Olisin toivonut että hän olisi ehtinyt/jaksanut suomentaa I Chingin, kiinalaisen Muutosten kirjan. Sitä kirjaa on käytettävä sitten edelleen englanniksi. Kun lähdin matkalle Amerikkaan, oraakkeli muistutti, että nuori kettu ei kasta häntäänsä uidessaan yli suuren veden. Tässä toinen muunnelma samasta teemasta:

Hsia K'ang

LAULU NUORUKAISESTA

Voi nuorukaista, voi nuorukaista!

Miekka hampaissasi ui yli joen;

älä pelkää rannan tiikeriä,

pelkää virran lohikäärmettä!

(Pertti Nieminen: Veden hohde, vuorten värit. Kiinan runoutta. Hsia K'ang kuuluu Sui-kauteen 589-618 j.a.a.)