Kissalla pyyhitään pöytää?

Lidia ei osaa vielä linssiluteen hommaa. Sen häntäkin on aina kysymysmerkkinä. Kuvan näppäsi Sanat-blogin kirjoittaja ja kirjailija Anita Konkka



Meillä on Vaasassa jo kahdeksan vuotta ollut vuoden pimeimpään aikaan, marraskuun alkupuolella, ollut oudonniminen festari, LittFest. Olen ollut joka vuosi mukana.

Se tarkoittaa jonkun kirjailijan vetämää ja ideoimaa, ynnä tietysti työryhmää, rahoittajia ja semmoista, kirjallisuuden juhlaa, joka on kaksikielinen, suomea ja ruotsia. Tänne sellainen sopii erittäin hyvin. Jos katsoo karttaa ja paikannimiä, niin kyllä täällä on suomenruotsalaisten kulttuurinen koti.

Täältä Uumajaan oli myrsky miltei koko ajan, Unescon maailmanperintöalueella. Jos olisi ollut venekierros siellä, oltaisiin oltu aika merisairaita. Merenkurkun kapeikoissa syntyy hetkessä tuulitunneleita.

Tämän vuoden teema, kirjailija ja media, oli kyllä järkyttävän hankala käsiteltävä. Siis ei hankala sikäli, etteivätkö käsitteet olleet selvät, vaan siksi että kaiken aikaa löytyi uusia näkökulmia. Mikä oli tärkeintä?

Voidaan ajatella historiallista perspektiiviä, voidaan puhua kritiikin määrästä ja laadusta, kirjailijat saattavat kertoa mehukkaitakin anekdootteja kaikenmaailman median tapaamisesta, lukijat puolestaan haluavat kysyä, millaisia kissoja kirjailijat haluavat nostaa esiin.

Joku mainitsi kaiken lisäksi kissan hännän noston. Kyseinen sanonta on vähän outo. Milloin kissan hännän nostosta tuli itsetehostuksen symboli?

Toisaalta on aivan ilmeistä, että oikeastaan kukaan muu kuin kirjailija ei voi omaa häntäänsä nostaa. Minulle tuli puheenvuoroja kuunnellessani mieleen että miksi ei kirja riitä. Miksi ei riitä, että kirjailija kirjoittaa ja lukija lukee ja sillä siisti?

Kyllä minä tietysti olen kustantajien kaupallisuuden ja keltaisen lehdistön nousun huomannut. Tämän vuoden vetäjä Anja Snellman sanoi jossain vaiheessa ymmärtävänsä toimittajan työtäkin oltuaan naimisissa kahden kanssa.

Toimittajan työ eroaa kirjailijan työstä, mutta ei siitä haittaakaan ole, esimerkiksi uusi kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis kertoi pitävänsä siitä, että välillä voi tehdä jonkun lehtijutun. Ei tarvitse aivan koko aikaa ajatella uutta kirjaa.

Kirjoittajan työt voivat olla moninaisia. Ehkä lehtijutut ovat ikään kuin sormiharjoituksia itse luovan työn ohella. Mutta kynnyskysymys saattaa silti olla raha: apurahojen määrä on olematon ja summana se on vain noin 1300 € kuussa, eli pienempi kuin lähihoitajan peruspalkka. Naiskirjailijan euro on noin 75 senttiä.

Puhuttiin myös solidaarisuudesta. Tiedekirjasto Tritonian päivän juontaja Kirsi Piha nosti kissaa pöydälle arvellessaan että Märta Tikkasen puheista voisi kuvitella suomenruotsalaisten olevan solidaarisempia toisiaan kohtaan kuin suomenkielisten. Tikkanen nyökytteli ja sanoi että ateljeekritiikki kirjailijoiden kesken ei ole ollenkaan harvinaista. På svenska.

Se kyllä sattui omaan nilkkaan. Miten suomenkieliset ovat päätyneet niin surkeaan jamaan? Ja kaiken lisäksi ruotsinkieliset elävät pitempään kuin suomenkieliset. Ehkä solidaarisuus pitää terveenä? Onko tämä nyt ihan tottakaan?

Kirjailijoita oli kumminkin nyt riittävästi (paljon enemmän kuin tässä on mainittu!) ja heidän antamansa hengenruoka oli hyvää.

Olin tyytyväinen siitä, että tapahtuma on kodikas, että se on mukavissa tiloissa – Tritonian lisäksi kaupunginkirjaston Draamasalissa ja Kuntsin nykytaiteen museossa – lukuun ottamatta kenties esteettömyysnäkökohtaa. Kuulovammaisille ei ollut missään tilassa induktiosilmukkaa. Minä olisin sitä tarvinnut ehdottomasti.

Olen suhteellisen tuore vaasalainen eikä minun korviini ole juuri tullut edes täällä kovin paljon ruotsia lukuun ottamatta ehkä joitakin terveyskeskuskäyntejä, joissa en ole kaikin ajoin ymmärtänyt lääkärin tai hoitajan puhetta. Siksi korvien pitäisi olla kunnossa, mutta kuulokojekorvahan ei ole.

Ensimmäisenä päivänä Panu Rajala, Tuula-Liina Varis ja Märta Tikkanen puhuivat suhteellisen kokoavasti alkoholin vaikutuksesta kirjailijaminuuksiin – Panu Rajala tosin oman Waltari-kirjansa tiimoilta. Eikä alkoholia vaan kissanhännännostamista silmällä pitäen ehkä enemmän.

En ollut ikinä tullut ajatelleeksi että Olavi Paavolainen ja Mika Waltari olisivat voineet olla kilpailijoita. Ja huomionkipeitä!

Juhlat loppuivat siihen kun Tommi Melender (Antiaikalainen) ja Anita Konkka (Sanat) kertoivat kokemuksistaan Blogistanin avarassa maailmassa. Anita on netin maailmassa konkari, Tommi on tullut mukaan suhteellisen hiljakkoin.

Kumpikin piti Blogistaniaa mukavana maailmana, jonne voi kirjoittaa kaikenlaista ja kaiken lisäksi useimmiten siitä tulee palautetta. Voisi kuvitella että tämä maailma on aivan omiaan kirjailijoille. Eikä tässä edes tarvitse ajatella kissan häntää.