8.7.11

Nimen antamisesta


Olen aina ollut sitä mieltä että tuhoton tarve antaa nimiä ilmiöille, asioille, olioille on jossain tekemisissä omistamisen kanssa. Jos osaamme nimetä linnun niin jollain tavalla omistamme sen. Ajattelin sitä keväällä, kun pari telkkää ui niin auringon valaisemina, etten nähnyt sitä kunnolla. Kysyin vastaantulevalta hölkkääjältä että mikä tuo on? Varjosti silmänsä ja katsoi, nuorilla silmillään, että sotkahan se on.

Olin vastauksesta mielissäni. Sotkahan on suomalaisten alkulintu. Ilmatar loikoili kalliolla ja sotka muni hänen polvelleen munan. Sitten Ilmatar kääntyi ja muna hajosi.

Syntyi maailma. Muna levisi metsiksi, maaksi, ihmisiksi, ylipäänsä kaikenlaiseksi elämäksi.

Ei tuntenut tarvetta ruveta katsomaan mikä olisi ”sotka”-sanan etymologia. Luulen että se tarkoittaa ihmisten puheessa vain yksinkertaisesti vesilintua. Se on kaunis nimi. Minusta kauniimpi kuin telkkä joka kuulostaa veneen moottorin nimeltä.

Satun asumaan korttelissa joka on saanut nimensä venemoottoritehtaasta. Sellainen on joskus ollut tässä. Ehkä se on ollut aika lailla rannassa, koska meri pakenee täällä nopeammin kuin missään päin maailmaa. Nyt tämä on pienessä notkelmassa, mutta ei ehkä ennen ollut.

Ehkä kivet tosiaan nousevat ensin. Saaristossa asuvat sanovat että merikortit eivät pidä kutiaan, uusia kareja on joka kevät.

”Ihmisluonnossa sen enempää kuin ihmisten sosiaalisen järjestäytymisen edellytyksissä ei ole mitään, mikä sisäsyntyisesti pakottaisi kulttuurin olemaan ristiriitainen ja alistava ja tuottamaan väkivaltaisia ja turhautuneita kansalaisia. Viime aikoinaan tehdyt antropologiset ja psykologiset tutkimukset tekevät tästä entistäkin selvempää. Jokainen voi varmistua tästä perehtymässä meditaation kautta omaan sisäiseen luontoonsa. Kun ihminen on saavuttanut tämän verran uskoa ja ymmärrystä, hänet täytyy ohjata pohtimaan vakavaa sosiaalisen muutoksen tarvetta, joka toivon mukaan tapahtuu useiden väkivallattomien keinojen kautta.” (Gary Snyder, Earth House Hold 1969, City Lights. Suom. Tero Tähtinen)

Minulla on aarre, jota luen vähä vähältä silloin tällöin. Se on tämän vuoden ensimmäinen Kirjo-lehti. Lehden päätoimittaja on Erkki Kiviniemi ja toimitussihteeri J.K. Ihalainen. Snyderin lyhyt essee on mukana tuossa lehdessä ja se käsittelee maailman muuttamista buddhalaisuuden avulla. Mukana loppupuolella on jonkinverran esoteerisia kuvitelmia siitä millainen uusi maailmanjärjestys voisi olla. Kaksi mainittavampaa muutosta olisi moniavioisuuden ja hampun polttamisen salliminen kaikkialla.

Moniavioisuus on ehkä jo olemassa oleva tilanne tässäkin maassa, ainakin osittain, mutta hampun polttamisesta voi tulla ongelmia. Sen sijaan on selvää, että ihmisen pitäisi tuntea itsensä ja sitä kautta tajuta muutoksen välttämättömyys, monestakin syystä.

Kirjo-lehden 1/2011 käsittelee ekologiaa. Siitä ei ikinä puhuta tarpeeksi ja tässä lehdessä on monta painavaa puheenvuoroa aiheesta.

Päädyin siteeraamaan Gary Snyderia, koska hänen töistään on ilmestynyt uusi eepos. Ehkä senkin kunniaksi, että runoilija on jo 80-vuotias. Loputtomat vuoret ja joet ilmestyi kesän korvalla Palladium-kustantamosta, J.K. Ihalaisen suomentamana. Snyderin opuksen, jonka valmistumisaika oli perusteellisen pitkä, 1956-96, on erilaisten tekstien kooste. Minulla on Mountains and Rivers Without an End 1960-luvulta. Oli myös tuo Tähtisen käsiinsä saama Earth House Hold (opuksessa on simpukoita kannessa), mutta se on juossut tiehensä. Monille kirjoille käy niin, mutta sille ei olisi saanut niin käydä, koska se on hyvin kallisarvoinen kirja, sananmukaisesti. Jos se olisi vielä kirjahyllyssä, en taatusti edes lainaisi sitä kellekään, saati saattaisi pitkäkyntisten ulottuville.

Pyydän siis kaikkia kykeneviä hankkimaan tuon Loputtomat vuoret ja joet. En ole lukenut Snyderin siihen kirjoittamia lisäyksiä, mutta syksyllä 2010 julkaistu tekstien ja puheenvuorojen antologia nimeltä Erämaan opetus sai minut kirjoittamaan erään vähän pitemmän Amerikka-jutun.

Minua harmittaa se, enemmän kuin mikään, että tässä maassa ruvetaan suomentamaan jonkun todella hyvän kirjailijan tekstejä vasta sitten, kun voidaan olettaa ettei hän ehkä kirjoita enää kovin paljon lisää. Gary Snyder on aika tavalla oma tapauksensa, mutta sekin että minä olen yrittänyt hätyytellä suomalaisia kustantamoja jo 1970-luvun alussa esimerkiksi Gary Snyderin suomentamiseksi, on saanut minut pihisemään kiukusta monta kertaa.

Tosiasia on, että vaikka suomalaiset kuinka rennosti puhuisivat englantia satunnaisten turistien kanssa kadunkulmissa, harva heistä kykenee lukemaan runoutta alkukielellä. Runous ei ole sanomalehteen verrattava tapaus.

Wilsonin vuorijoen alkua. Kuva Michael O'Brien

8 kommenttia:

Heli kirjoitti...

Näyt liikkuvan luomiskertomuksellisissa ajatuksissa, eikös Raamatunkin jossain Genesiksen pätkässä kerro siitä, miten Aatami sai tehtäväkseen antaa nimen kaikelle. En muista nyt, oliko se ennen vai jälkeen sen, kun A. totesi, ettei yksikään eläin kelvannut hänelle kumppaniksi, jonka jälkeen Jumala heltyi luomaan naisen.

Kalevalan luomiskertomuksesta taas olen jostain mielestäni lukenut, että Ilmatar on Lönnrotin luovaa mielikuvitusta. Sotka sen sijaan aivan alkuperäinen. Se Ilmattaren neitseys lienee Lönnrotin myönnytys kristillisille neitsytsyntymille.

Toivottavasti se Ihalaisen käännös tuosta suosittelemastasi runoilijasta on parempi kuin tuo Tähtisen google-käännöstä muistuttava lainaus. Tulee väkisin taas ajatelleeksi Coetzeeta, joka totesi yhtenä niistä lukemattomista ajatuksistaan, miten asiatekstien kirjoittajat käyttävät lähes poikkeuksetta kamalaa kieltä. Sen kamaluus taas estää heitä huomaamasta oman ajattelunsa aukkoja tai keskeneräisyyttä, koska kehno kielenkäyttö estää heitä itseäänkin tavoittamasta ajatustaan kokonaisuudessaan.

Sitä lukiessa en voinut olla ajattelematta eräitä työssäkin vastaan tulevia tekstejä. Juuri niin se on, selkeä kieli kertoo siitä, että kirjoittaja tietää mitä tahtoo sanoa. Eikä tyydy sinne päin oleviin ilmaisuihin.

Niinpä, runous on koko lailla eri juttu. Varsinkin soinnin säilyttäminen edes suunnilleen oikein. Eikä proosakaan aina niin helppoa ole. Kuten tänään HS:n kääntäjät toteavat, moni luki kirjan jopa 2-3 kertaa, ja tekee raakakäännöksen, jonka vasta stilisointien jälkeen luovuttaa edelleen. Moniko alkukielen lukija lukee kirjan noin monta kertaa, moniko palaa hankaliin kohtiin etc. Siinä se ero.

Ripsa kirjoitti...

No, meillä isäntä on Kalevala-asiantuntija, on mökillä Kalevala-kirjat kainalossa. Ongelma on tietysti siinä, että Lönnrot aivan ilmeisesti tavoitteli eeposta.

Kai tämä nyt liittyi silloiseen historialliseen tilanteeseen: Suomelle piti saada identiteetti. Gary Snyder muuten sanoo asiasta hyvin innoittuneen vakuuttuneesti yhdessä esseessään: Suomea ei olisi ilman kansanrunoutta. Kalevala on sen takia hänen mielestään hieno eepos.

En muista milloin se käännettiin englanniksi ekan kerran, mutta on se käännetty useamman kerran.

Ilmatar-tarina tuntuu hienolta. Siinä nyt ei sentäs tapahdu neitseellistä sikiämistä vaan luonnosta tulee luontoa, eli munasta maailma. Ja siinä ei mikään miespuolinen parrakas jumala liiku vetten päällä, vaan jumalatar. Mikähän muuten olisi Lönnrotin mielestä Ilmattaren ja Seppo Ilmarisen suhde?

Tähtinen ei tiennyt siinä Erämaa-kirjassa että Wobbly on IWW-jäsen, siis International Workers of the World. Hän sattui tapaamaan paljon suomalaisia, koska heitä muutti varsinkin sisällissodan jälkeen Länsirannikolle lumperijäkeiksi. Väitetään että suomalaiset ja intiaanit olivat niitä, jotka uskalsivat keikkua "toppereina" siellä hemlockien ja douglas-kuusten huipussa, noin sadan metrin korkeudessa. Nimittäin puu piti kaataa osissa. Jos olisi aloitettu alhaalta, niin puu olisi jumiutunut tiheään jumalattoman korkeaan puustoon.

Ensimmäisinä töinään Snyder oli lumperijäkkinä Seattlen ulkopuolella, joskus 15-16-vuotiaana. Amerikasta minä puhun niin usein siksi, että kun olin siellä, niin ne kovat ajat, 30-luvun pulan ja ammattiyhdistysliike-kahinat, kokeneet ihmiset olivat vielä elossa. Ylistivät suomalaisia. Suomalaiset puolestaan tulivat emigranteista parhaiten toimeen intiaanien kanssa.

Kai minä saatoin ajatella tuohon sellaista paralleelia, että maailman synty, sotkan muna, kansakunnan synty, Suomen sisällissodan pakolaiset Uudella Mantereella. Hakkaamassa neitseellistä metsää, mikä nyt itkettää.

Vuonna 1924 USA pani rajat kiinni suomalaisilta. Syy oli yksinkertainen: Suomi laskettiin epävakaisiin ja köyhiin Itä-Euroopan maihin.

Noista tuossa Hesarissa esitellyistä suomentajista ei oikeastaan säväytä yksikään, mutta pari mainitsee Kersti Juvan, joka minusta on ollut hieno suomentaja. En tiedä minä parissa nyt työskentelee.

Hyvä uutinen oli se, että Virginia Woolfin esseitä julkaistaan viimeinkin. Olisin tahtonut suomentajaksi Kersti Juvan tai Kirsti Simonsuuren. Meillä on aika paljon Woolfin kirjoja, joten täytyy ruveta etsimään esseitä.

Sinänsä vaikutti kyllä siltä, että työtahti oli kaikilla suomentajilla aivan liian kova. Tuskin he ennättävät sulatella suomentamaansa tarpeeksi. J.K. Ihalaisella puolestaan on oma kustantamo, joten tilanne on ehkä siltä osin helpompi. Saa itse suunnitella aikataulunsa.

-rh kirjoitti...

vaikka suomalaiset kuinka rennosti puhuisivat englantia satunnaisten turistien kanssa kadunkulmissa, harva heistä kykenee lukemaan runoutta alkukielellä.

Tai vaikka kykenisi lukemaan, tuskin kuitenkaan arvioimaan laadullisesti.
Mulla oli se onni, että rock-lyriikan kautta tämä kielialue oli joltisenkin elävää. Ja löysin sieltä sellaista jota tarvitsin, ja jota ei juuri voinut kääntää, esim. pH.

Ripsa kirjoitti...

Kuka, mikä on pH?

Minä olen pitänyt Bob Dylanin ja Leonard Cohenin rock-lyriikasta. Eivät ne tekstit oikein toimi ilman musiikkia, vaikka Cohen tulee usein lähelle puhelaulua esityksissään.

Tom Waitsin varhaisemmat työt ovat hyviä. Sattui niin että olin tekemässä gradua 90-luvun alkupuolella, ja jouduin kulkemaan paljon. Pojalta oli jäänyt kasettisoitin, jota kuuntelin matkoilla. Ja siinä usein Waits, mutta myös nuo kaksi muuta.

On niitä muitakin. Esimerkiksi poliittisessa laulussa mieleen tulee etsimättä Strange Fruit. Mutta se oli ehkä jo jazzia.

Sitten tietysti on Venäjältä varmaan paljonkin, joka jää kielimuurin taakse. Ylinnä ehkä Vladimir Vysotski.

Heli kirjoitti...

Kersti Juva onkin ehkä paras / parhaita englannista suomentajia, mutta eipä kai hänkään voi kaikkeen ennättää. Ja onhan tuo Kapari-Jatta nyt tavallaan jonkinlaista nostetta saanut noista Potter-käännöksistä, joissa on omat muttansa.

Olen lukenut Woolfia jonkun verran alkukielellä, mm. hänen kirjeitään. Hänen englantinsa on hivelevän kaunista, mutta kaikkea muuta kuin arkienglantia, eli sanoista harva mahtuu 1000 turistisanan joukkoon. Siksi siinä on suomentajallakin taatusti käyttöä synonyymisanakirjalle, josta mainitsi. Kun on haettava näitä vähemmän käytettyjä, silti kauniita sanoja.

Mutta ainakin tuo kokoelma herättää odotuksia, toivottavasti siitä tulee hyvä.

ps. NVL löytyi, lähtee sinne päin kunhan arki koittaa. Se onkin kokonaan runouslehti, joten sopii sinulle kaikin tavoin.

Ripsa kirjoitti...

Heli,

todensanoakseni en pidä yhtään siitä että Kapari-Jatta suomentaa Woolfia. Tulin vertailleeksi hänen Poe-käännöksiään alkuperäisiin, käytin meirän isäntää vielä apuna, ja siellä oli omituisia valintoja.

Ei hän ole osaamaton, mutta ei hän myöskään ole kielen uudistaja niin kuin Woolf oli englannissa.

Siinä olet oikeassa, hän todella kirjoittaa kaunista englantia. Aivan uskomattoman hirveän upeata. Niinkus tiedät, kestää ennen kuin pääsee hänen kieleensä kiinni, mutta on se kyllä sen arvoista!

Minusta Simonsuuri on suomentanut jotain Woolfia. Missähän se näinen on? Tai Kersti Juva? Pitääkö tässä ruveta karjumaan että kustantamot ovat menettäneet otteensa kirjallisuuteen lopullisesti???

Minun on vähitellen vääntäydyttävä yöpuulle, kun huomenaamulla on hammaslääkäri niin aikaisin kuin kello 8 aamulla. Pelkään hammaslääkäriä aivan hirvittävästi ja pitää nyt vain toivoa että saan nukutuksi.

Lidia käyttää hyväkseen minua ja naukuu ruokaa koko ajan. Minun on opittava kovettamaan itseni, muuten siitä tulee lihava, se saa diabeteksen ja kuolee infarktiin.

Saanko esittää vaatimuksen: tsekkaa nyt onko Lars von Trierin Melancholia vielä jossain leffateatterissa siellä! Mene katsomaan se! Se on Trierin tähänastisista paras leffa, eikä se ole ikinä ollut huono ohjaaja.

Olen pöllämystynyt sekä viime yön Antonionista että tästä Melancholiasta, joka loppui puoltoista tuntia sitten. Elokuva ON taidetta!!!

Odottelen Nuoren Voiman Liittoa! Kivaa!

Heli kirjoitti...

Vaatimuksesi tuli täytetyksi, kävin katsomassa Melancholian, vaikka näitä filmejä on kohta tullut katsottua liikaakin.

Oli siinä hieno loppu, erinomainen. Ilman sitä se ei olisikaan ollut yhtä hyvä. Ja monella tapaa koko elokuva toimii vain tuon loppunsa kautta, pakottaen miettimään elämän loppua ja kuolemaa. Ja viimeiset kuvat olivat kyllä todella toimivia, mykistäviä.

Oli, oli siinä kaiken kaikkiaan aika paljon hyvää, ja kauniitakin kuvia.

Mutta, oli myös narisemisen aiheita. Yksi on tämä uuden taide-elokuvan pysyvänoloinen suuntaus, jossa kai kohta asennetaan kamera näyttelijän sieraimen sisäpuolelle. Ylipäätään ihomatojen esittely tuntuu olevan poikkeuksellisen innostavaa.

Toisekseen lyhentämisen varaa olisi ollut, varsinkin niissä hääjuhlissa - siitäkin huolimatta että häät melkein aina ovat juuri noin tylsiä. Toki siinä oli tätä sovinnaistapojen ja muotojen kritiikkiä, mutta sellaiseen ylsin minäkin jo 17-vuotiaana, ei siihen "auteuria" tarvita.

Mutta tämä filmi alkoi lopulta kiteytyä vasta osasta 2, "Claire". Sillä eihän tätä Justinen masennusta oikein selitetty ennen kakkososaa, jossa hänestä rakennettiin jonkinlainen näkijä, ennustaja. Tai sitten pohjaton pessimisti.

Mitä vielä: joo, oli Kubrick-vaikutteita, ja joo oli sitten käsivarakameraa ihan itsetarkoitukseksi asti.

Mistähän sinä siinä erikseen pidit? Kaikesta?

Ripsa kirjoitti...

Heli,

olipa kivaa että leffa oli siellä myös. Luulen että juuri tämmöinen kosmisia asioita käsittelevä leffa vaatii teatterin ison kankaan.

Ei ole ollut ketään kenen kanssa puhua siitä. Olin ajatellut sanoa siitä sanan tai kaksi, mutta täällä on ukkosta ilmassa ja päätä särkee, ei enää niin pahoin kuin iltapäivällä.

Pimeni ihan pimeäksi, leimahti yksi salama ja samaan aikaan räsähti ja suljin silmäni ja ajattelin että kuolen. Olen ajatellut että kun suljen silmäni ja on joku tunnetila, mikä tahansa, niin kuolen. Se on ollut sunnuntai-illasta asti, kun kävelin horjuen leffateatterista ulos.

Tajuan Lars von Trierin repliikin Cannesissa: Antichrist oli tehty depressiossa, tämä on optimistinen elokuva. Siinä vieritetään ihmiskunnan synnit pois hartioilta heti ja kertakaikkiaan, oikein kunnolla luterilainen näkemys.

Mutta se on tietenkin pintaa. Pidin tavattomasti niistä kahdesta naisen kuvasta siinä leffan alussa: toinen kantaa upottavan golf-kentän läpi liian painavaa lasta. Toinen sotkeutuu liaanin näköisiin villalankoihin morsiuspuvussa. Siskokset. Mutta hyvin sama kohtalo.

Pidin äidistä. Siinä vasta kunnon eukko! Samaistuin häneen heti. Mutta niin vain hänkin kuolee.

Heti alussahan kerrotaan että kyse on täystuhosta. Leffassa ei ole semmoista mitä se nyt on suomeksi, suspense? Se ei ole oikeastaan tarina.

En tiedä onko morsian masentunut. Minusta hän on aivan yksinkertaisesti seinähullu. Mutta viisain siinä palatsissa tietenkin. Se on ilman muuta selvää.

Mutta kaikella sillä rahallakaan ei ole enää merkitystä, se siinä on vapauttavaa. On aika lailla epätodennäköistä että sieltä irtautuisi jokin planeetta, Koiran tähdistöstä vai mistä se oli (olen joskus osannut ne!). Minulla on tässä yläpuolella Timo Aarnialan puuleikkauksista tehty hänen viimeinen kirjansa, jonka nimi oli Kuolemantanssi.

Se on juuri sitä Kubrickia, jota ajattelit. Siis 2001.

Ihmisissä on sellainen hieno ominaisuus, että he kykenevät ajattelemaan ja jos heillä (onnettomilla laumaeläimillä) on järkevä, viisas johtajisto, selvittäisiin tästä ilmastokriisistä, joka minusta näyttää todella olevan tulollaan. NASAn nettisivuilta näkyy, kuinka nopeasti Grönlannin jäätikkö on sulamassa.

Mutta tietysti ongelmat ovat katastrofaalisen kamalat juuri nyt. Meillä keskiluokka ei enää suhtaudu talouden ylläpitäjän osaansa vastuuntuntoisesti. Joku sanoi tänään Peter von Baghin Sinisessä laulussa (käsiteltiin modernismia, eli 1950-lukua Suomessa) että on menetetty se yhteisyys, joka kumminkin oli juuri sodan jälkeen vielä.

En tiedä onko tämä yleinen muuallakin maailmassa. Vaikuttaa siltä että on. Eli siis v. Trierin optimismi oli hieman omituista. Juuri tuossa leffassahan ei ollut ensimmäistäkään köyhää. Ja köyhyys olisi todennäköisesti se tapa jonkä avulla maapallo selviäisi.

Minulla on Kalevi S.:n Köyhien mökkien punaista, aattelin että rupean lukemaan sitä nyt. Nuori Voima tuli, mutta kirjat huomenna. Seilonen on kantanut pitkäaikaista traumaa minun ymmärtääkseni, minusta se käy tästä tekstistä ilmi.

Njooh, siis olen onnellinen siitä, että ihmiset kumminkin jaksavat miettiä. Kuumuus vain kiehuttaa aivoja.