Olen aina ollut sitä mieltä että tuhoton tarve antaa nimiä ilmiöille, asioille, olioille on jossain tekemisissä omistamisen kanssa. Jos osaamme nimetä linnun niin jollain tavalla omistamme sen. Ajattelin sitä keväällä, kun pari telkkää ui niin auringon valaisemina, etten nähnyt sitä kunnolla. Kysyin vastaantulevalta hölkkääjältä että mikä tuo on? Varjosti silmänsä ja katsoi, nuorilla silmillään, että sotkahan se on.
Olin vastauksesta mielissäni. Sotkahan on suomalaisten alkulintu. Ilmatar loikoili kalliolla ja sotka muni hänen polvelleen munan. Sitten Ilmatar kääntyi ja muna hajosi.
Syntyi maailma. Muna levisi metsiksi, maaksi, ihmisiksi, ylipäänsä kaikenlaiseksi elämäksi.
Ei tuntenut tarvetta ruveta katsomaan mikä olisi ”sotka”-sanan etymologia. Luulen että se tarkoittaa ihmisten puheessa vain yksinkertaisesti vesilintua. Se on kaunis nimi. Minusta kauniimpi kuin telkkä joka kuulostaa veneen moottorin nimeltä.
Satun asumaan korttelissa joka on saanut nimensä venemoottoritehtaasta. Sellainen on joskus ollut tässä. Ehkä se on ollut aika lailla rannassa, koska meri pakenee täällä nopeammin kuin missään päin maailmaa. Nyt tämä on pienessä notkelmassa, mutta ei ehkä ennen ollut.
Ehkä kivet tosiaan nousevat ensin. Saaristossa asuvat sanovat että merikortit eivät pidä kutiaan, uusia kareja on joka kevät.
”Ihmisluonnossa sen enempää kuin ihmisten sosiaalisen järjestäytymisen edellytyksissä ei ole mitään, mikä sisäsyntyisesti pakottaisi kulttuurin olemaan ristiriitainen ja alistava ja tuottamaan väkivaltaisia ja turhautuneita kansalaisia. Viime aikoinaan tehdyt antropologiset ja psykologiset tutkimukset tekevät tästä entistäkin selvempää. Jokainen voi varmistua tästä perehtymässä meditaation kautta omaan sisäiseen luontoonsa. Kun ihminen on saavuttanut tämän verran uskoa ja ymmärrystä, hänet täytyy ohjata pohtimaan vakavaa sosiaalisen muutoksen tarvetta, joka toivon mukaan tapahtuu useiden väkivallattomien keinojen kautta.” (Gary Snyder, Earth House Hold 1969, City Lights. Suom. Tero Tähtinen)
Minulla on aarre, jota luen vähä vähältä silloin tällöin. Se on tämän vuoden ensimmäinen Kirjo-lehti. Lehden päätoimittaja on Erkki Kiviniemi ja toimitussihteeri J.K. Ihalainen. Snyderin lyhyt essee on mukana tuossa lehdessä ja se käsittelee maailman muuttamista buddhalaisuuden avulla. Mukana loppupuolella on jonkinverran esoteerisia kuvitelmia siitä millainen uusi maailmanjärjestys voisi olla. Kaksi mainittavampaa muutosta olisi moniavioisuuden ja hampun polttamisen salliminen kaikkialla.
Moniavioisuus on ehkä jo olemassa oleva tilanne tässäkin maassa, ainakin osittain, mutta hampun polttamisesta voi tulla ongelmia. Sen sijaan on selvää, että ihmisen pitäisi tuntea itsensä ja sitä kautta tajuta muutoksen välttämättömyys, monestakin syystä.
Kirjo-lehden 1/2011 käsittelee ekologiaa. Siitä ei ikinä puhuta tarpeeksi ja tässä lehdessä on monta painavaa puheenvuoroa aiheesta.
Päädyin siteeraamaan Gary Snyderia, koska hänen töistään on ilmestynyt uusi eepos. Ehkä senkin kunniaksi, että runoilija on jo 80-vuotias. Loputtomat vuoret ja joet ilmestyi kesän korvalla Palladium-kustantamosta, J.K. Ihalaisen suomentamana. Snyderin opuksen, jonka valmistumisaika oli perusteellisen pitkä, 1956-96, on erilaisten tekstien kooste. Minulla on Mountains and Rivers Without an End 1960-luvulta. Oli myös tuo Tähtisen käsiinsä saama Earth House Hold (opuksessa on simpukoita kannessa), mutta se on juossut tiehensä. Monille kirjoille käy niin, mutta sille ei olisi saanut niin käydä, koska se on hyvin kallisarvoinen kirja, sananmukaisesti. Jos se olisi vielä kirjahyllyssä, en taatusti edes lainaisi sitä kellekään, saati saattaisi pitkäkyntisten ulottuville.
Pyydän siis kaikkia kykeneviä hankkimaan tuon Loputtomat vuoret ja joet. En ole lukenut Snyderin siihen kirjoittamia lisäyksiä, mutta syksyllä 2010 julkaistu tekstien ja puheenvuorojen antologia nimeltä Erämaan opetus sai minut kirjoittamaan erään vähän pitemmän Amerikka-jutun.
Minua harmittaa se, enemmän kuin mikään, että tässä maassa ruvetaan suomentamaan jonkun todella hyvän kirjailijan tekstejä vasta sitten, kun voidaan olettaa ettei hän ehkä kirjoita enää kovin paljon lisää. Gary Snyder on aika tavalla oma tapauksensa, mutta sekin että minä olen yrittänyt hätyytellä suomalaisia kustantamoja jo 1970-luvun alussa esimerkiksi Gary Snyderin suomentamiseksi, on saanut minut pihisemään kiukusta monta kertaa.
Tosiasia on, että vaikka suomalaiset kuinka rennosti puhuisivat englantia satunnaisten turistien kanssa kadunkulmissa, harva heistä kykenee lukemaan runoutta alkukielellä. Runous ei ole sanomalehteen verrattava tapaus.
Wilsonin vuorijoen alkua. Kuva Michael O'Brien
