10.8.14

Uneton helleyönä


Öisin on helteen aikana ollut aivan pieni hetki, jolloin on voinut ajatella nukkuvansa, noin kello neljästä kuuteen. Mutta se on myös virkistymisen aika, koska yhtäkkiä ei olekaan tuskallisen kuuma.

En siis nuku. Valoa on tarpeeksi että kykenen näkemään kirjat ympärilläni hyllyissä. Sänkyä vastapäätä on käsikirjaston vanhoista kirjoista koostuva osa. En ole lukenut niitä kaikkia, selaillut kyllä.

Eräänä yönä löysin Tatu Vaaskiven viimeisen kirjan, Pyhä kevät(WSOY 1943). Se tuli kirjahyllyyni kun viimeinen vanha sukulaiseni kuoli. En tiedä millainen kuolema (eihän kuolemasta tiedä) se on ollut, mutta hän oli vuosia puhumatta sängyn pohjalla. Kädet olivat peiton päällä tarrautuneena siihen, aivan kuin joku olisi tahtonut ottaa peiton väkisin hänen päältään. Hän avasi silmänsä ja tunsi minut, mutta silmissä ei ollut mitään ilmettä.

On aivan mahdollista että hänellä ei ollut enää asiaa. Ehkä kaikki oli sanottu. Ei minullakaan ollut oikeastaan mitään sanottavaa hänelle. Sitä paitsi olimme vuosikymmenten erottamat.

Hänen hyllyssään ollut kirja avautui alkuosastaan yhtenä yönä. Luen Elina Vaara-Vaaskiven tekstiä, jossa hän miettii miehensä tilaa kirjoitusprosessin aikana, Elämänkerrallista esipuhetta, joksi hienoa esseetä kutsutaan:

Viimeisenä syksynä, kun T. Vaaskivi näki tuohon työhön uppoutumisessa ainoan pakotien kärsimästään ahdistuksesta, se ei tahtonutkaan aueta, vaan jätti hänet avuttomaksi. Ei voida koskaan mitata, miten ratkaisevaa tämä hänelle oli, mutta varmaa on, että juuri sellaiset syyt vaikuttivat hänen sekä sielulliseen että ruumiilliseen vastustuskykyynsä tavattoman paljon.

Suurin syy on varmasti ollut käynnissä ollut sota. Vaaskivi oli juuri ollut kesän Ruotsissa, jossa oli tarpeeksi ruokaa ja jopa keskusteluseuraa. Kirjoittaja ei kerro minkälaisin taloudellisin uhrauksin hän saattoi Ruotsissa olla. Mutta noihin aikoihin rahasta tai sen puutteesta puhuminen ei ollut sopivaa.

En tiedä milloin kuoleva sukulaiseni oli tätä kohtaa lukenut. Mutta siinä on kuitenkin selvä kuoleman enne. Enkä käsitä miten en ole lukenut kirjaa aiemmin, vaikka Yksinvaltiaan olen lukenut jo nuorena. Kirjan on täytynyt olla sukutalon kirjahyllyssä, ja minä yleensä löysin kirjat ja luin, ellei joku muu ollut niitä lukemassa.


Unettomuus tässä muodossa, istahtaminen alas, kun on yhtäkkiä löytänyt jotain, ajatukset alkavat pörrätä päässä, päättyi siihen että tunsin nenässäni sairaalan hajun. Yötajunta ei toimi samoin kuin päivätajunta, mutta kun helle on piiskannut ihmistä viikkokausia, päivätajunta on pakko suunnata johonkin tavalliseen ja konkreettiseen. Ihmisen on esimerkiksi yritettävä syödä.

Vaaskiven ja vaimon suhteesta en tiedä mitään, eikä se ole oleellista. Mutta sen tajuan että hän on seurannut hyvin läheltä Vaaskiven kamppailua. Eikä kukaan (viranomainen? lääkäri? kirjailijaliitto?) ole voinut ottaa erityisesti huolenpidon kohteeksi yhtä sairaalloista kirjailijaa, kun koko maa on ollut kuolleita ja itkeviä surevia täynnä.

Vähän myöhemmin Vaara-Vaaskivi (miksi hän ei säilyttänyt runoilijanimeään Elina Vaara?) kirjoittaa:

Oli kuin tuona viimeisenä syksynä kaikki pessimismin padot olisivat murtuneet ja hän nähnyt vain mustien syvyyksien tulvivan. Hän valitti, että hänen tajuntansa suunnattomasti paisuttaa kaiken negatiivisen, koko ajan laajentuen ja täyttyen synkillä kauhunäyillä. Ilman työtään hän oli suojaton.

Vaimon mielestä mies kykenee erittelemään hyvin tarkkaan mitä hänelle tapahtuu, mutta se ei auta. Elina Vaara (kai hän olisi pitänyt oman runoilijannimensä nykyaikana?) nimittää Vaaskiven itsereflektiota tieteelliseksi. Esipuheen alussa hän tahtoo nimenomaan kuvata Tatu Vaaskiven lapsuus- ja nuoruusajan kuumekohtauksia, jotka eivät ilmeisesti olleet tuberkuloosia, mutta sana tieteellinen on outo nykyajan tietämystä vasten, kun sairauksille ei pystytä antamaan nimeä saati parantamaan niitä. Oliko Vaaskivi hysteerinen nuori?


Yksinvaltiaassa” näkyy mielestäni yhtenäinen maailmankuva, se ei ole runollista kuvailua, vaan erilaisten voimien yhteentörmäyksiä ja niihin eläytymistä. Kieli on paljon voimakkaampaa kuin nykyproosan kieli. Tätä Vaaskivi ehkä tarkoitti sillä, kun hän puhuu tarpeesta saada purkaa ahdistusten taakkoja kirjoittamalla. Hän oli sanonut: ”Ihminen ei kuole kesken työtään.”. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänelle itselleen niin kävi.

Pyhä kevät” piti olla trilogian ensimmäinen osa. Ja kyllä, nyt kun olen lukenut kirjaa jo eteenpäin, muistan lukeneeni sen. Olen ollut ehkä toisella kymmenellä. Tapahtumat perustuvat Raamattuun, jonka kertomukset olivat tuttuja. Muistan pitäneeni kirjasta, koska se on niin elävä. Kun kysyin Vaaskivestä joltakin sukulaiselta, vastauksena oli pitkä huokaus. Minulle ei koskaan vastattu. Perheen jäsenet olivat tunteneet hänet. Nyt kysyisin perheeltä, miten he huolehtivat taiteilija- ja kirjailijaystävistään. Hankkiko joku heistä Vaaskivelle ruokaa mustasta pörssistä?

Niin, voisi hyvin olla että 30-luvun lukija olisi kutsunut kirjaa hurmioituneeksi, mutta se ei ole uskonnollista hurmiota. Se on hassu sana, mutta ehkä sille on mahdollista keksiä joku nykyvastine. Nyt ei kyllä tule yhtään nykysuomen versiota mieleen.



Olen sukeltanut aika kauas menneisyyteen. Mutta samaan ystävä rapakon takaa muistutti muusikosta, joka olisi nyt 45-vuotias jos olisi säilynyt hengissä. Hänen albumiaan XO kuuntelin paljon joskus parikymmentä vuotta sitten. Tässä otos hänen postuumilta teokseltaan. Akustisen kitaran alla ja päällä olevat sanat ovat surullisia, mutta hän ei ilmeisesti tehnyt itsemurhaa. XO oli viesti äidille. Kun nyt Elliott Smith olisi 45-vuotias niin tahdon kuunnella häntä ja hänen kitaraansa. Tässä yksi lyhyt otos.

Olen kuljeskellut kaupungissa tekemättä mitään. En ole koskaan kokenut näin pitkää ja musertavaa helleaaltoa Suomessa. Muualla kyllä. Nyt alkoi tuuli, joka enteilee muutosta ilmoihin. Vanhojen kirjojen hylly kaipaa lisää tutkimista.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olen itsekin pohtinut Vaaskiven kuolinsyytä, mitään sisäpiiritietoa minulla tosin ei ole. Joissain yhteyksissä on mainittu Vaaskivella olleen erittäin pahoja hammasongelmia. Aikana ennen antibiootteja hampaat ovat voineet aiheuttaa kroonisen tulehduskierteen. Tämä on vain mutua, mutta epäilen hänelle syntyneen riippuvuuden kipulääkkeistä. Morfiinista, oopiumitinktuurasta? Aika tavallisia ongelmia niihin aikoihin.

Ripsa kirjoitti...

Jotenkin tuntuu kyllä siltä, että jos Vaaskivellä olisi ollut sellaisia ongelmia, olisin kuullut niistä. Perheeni on kuitenkin tuntenut hänet.