19.10.17

Merkillistä II

Istun yläkerrassa kuuntelemasta klassista musiikkia. Sooloesityksiä, usein oopperan alkusoitto, yksinlauluissa selvä romanttinen vire. Musiikki tuli radiosta, Klassista kahteen, ehkä.  Romanttista kyllä, mutta pyöreä, lämmin, syvä ja tavattoman emotionaalinen äänenväri on venäläinen. Sain sen sanotuksi (tapanani on kommentoida radiopuhetta), kun kuuluttaja ilmoitti että laulaja oli italialainen. Italialaisten ja venäläisten samankaltaisuus? Miksi ihmeessä?

Ehkä sooloissa on kysymys rakkaudesta? Joko rakkauden loppumisesta tai alkamisesta. Yksi syy tuntemukseeni voi olla se, että musiikkikappaleet tulevan uutisten tai ajankohtaisohjelmien jälkeen. Kuuntelen vain Ylen 1-radiokanavaa, joitakin muita radiojuttuja ehkä netin kautta, varsinkin jos joku niitä kehuu. Musiikkia voi tulla myös äänilevyiltä tai CD-levyiltä. Radiossa voin antaa kanavan määrätä. Yllätän itseni ja melkein kuurot korvani. 

Uutisissa pitää olla ryhtiä. Ääni riisuutuu tunteista, ainakaan niillä ei voi hirveästi spekuloida. En oikeastaan voi sanoa muistavani niistä mitään. Ja niistä on lyhyt aika. Uutiset häviävät päästäni koska ne tulevat ulkopuolisesta maailmasta eivätkä vahingossakaan osu omiin ajatuksiini. Tärkeysjärjestys on uutisten, siis tuon ulkopuolisen ja mahdollisesti Pasilan maailman ”uuden” suhteen sellainen, että ne eivät ulotu tänne saakka. Ne eivät paljoa merkitse.

Minusta on selvää että italialaisen ja venäläisen laulajan äänessä on paljon tunnetta, varsinkin tenoreiden. Mies etsi netistä Carusoa ja siinäkin sitä oli. Jään hajamielisesti miettimään mistä tunteelliset äänet kertovat. Ehkä niiden välityksellä saa tietää todella hirmuisen paljon esimerkiksi aikakauden musiikkihistoriasta.  Mutta Caruson ääni merkitsee minulle Italian lämpöä.

Tässä välillä mies ripusti Kuula-opiston aulassa kuukauden riippuneet taulut takaisin tuonne seinälle. Yritin vääntää posliinikukan oksia takaisin taulujen taakse. Varsilla, niillä takertuvilla rönsyillä on pula paikoista minne kiivetä. Tulin ajatelleeksi Juha Mannerkorven viimeistä kirjaa Päivänsinet. Sillä köynnöksellä on täytynyt olla paljon jatkuvaa valoa ja lisäksi kehikko seinässä. En ollut koskaan nähnyt päivänsiniä ennen kirjan ilmestymistä, sitten niitä rupesi olemaan kuvissa ja niiden siemeniä kukkakaupoissa, kunnes ne vedettiin kaupoista pois. Ne ovat hallusinogeeneja.




Pirkko kuoli kesällä, vähän ennen kuin mentiin mökille. Olin siellä metsässä ja sanoin ääneeni Lidia, Pirkko, Pirkko, Lidia, keräsin mustikoita. Tajusin että en voi nähdä sitä ihmistäkään enää koskaan, Lidia on kissa ja yhtä lailla poissa. Pirkko oli äidin serkun emäntä, tuli miniäksi isoäidin viereiseen taloon. Meillä oli ikäeroa rippi-iän verran, hän oli se vanhempi. Toissakesänä pysähdyin tapaamaan häntä. Otettiin muutama vuosi kiinni ja kerrottiin voinnit ja lapset ja työt. 

Katselin Pirkon päivänsineä. Hän sai sen kasvamaan päivänpaisteisella kuistilla. Talon kuisti on leveä ja rakennettu myöhemmin, alkuperäisessä talossa sitä ei ollut. Muistaisin sen hyvin, koska isoäitini äiti Anna asui siinä päädyssä ja aina kun olin isoäidin luona, menin siitä liiverin solasta naapurin puolelle tapaamaan isoäitiä, niin kuin kutsuin häntä. 

Isoäidillä oli siinä kaikki mitä hän tarvitsi. Oli pieni hella, josta tuli myöhemmin lapsuusperheen mökin hella, sitten oli astiakaappi ja pieni ruokakaappi. En muista asunnossa olleen ovea muihin huoneisiin talossa. Ehkä siinä ovat asuneet kumpikin, Juho ja Anna ennen kuin Juho sitten kuoli ja joskus jo 1930-luvulla. Ei ole enää ketään jolta voisin kysyä, koska kaikki vanhempieni ikäiset ovat siitä kuolleet.

Pirkko oli selvästi ylpeä päivänsini-köynnöksestään. Ne kukat eivät olleet hirveän suuria, mutta ehkä niitä pienensivät kylmät yöt. Porstuassa voi säilyttää viileyttä tarvitsevia ruokia. Isoäitini piti porstuan komerossa esimerkiksi puolukkasurvosta, jonka kaapiminen katajatynnyristä vaati hakun tapaista keskellä talvea.

Nyt vierailut loppuivat. Taitaa koko kylällä olla ohi ajat jolloin joku saattoi vain pistäytyä tuvassa ilmoittamatta siitä mitään etukäteen. Toissavuonna porstuassa ei ollut päivänsineä. Pirkko oli punonut  köynnöksen ympyrän muotoiseksi ja varsi näytti köydeltä, se oli paksu ja sieltä täältä tuli lehtiä ja kukkia. Päivänsini kukkii syksyä vasten. Ajattelen sitä varmasti nyt sen vuoksi että on taas syksy.  Ensi yöksi on luvattu jo pakkasta ja kuurasta liukkaita teitä.



Uutisissa tuli hirveä suru kun ajattelin Aung San Suu Kyi’n kohtaloa Myanmarin johdossa. En muista oliko juuri Myanmarista kysymys, pakolaisista kyllä.  Minulle tulee ulkoasiainministeriön tiedotuslehti nimeltä Kehitys. Kesällä ilmestyi numero, jossa on Suu Kyi ja kertomus hänen hallituskaudestaan. Kun luen sitä nyt uudestaan, tuntuu omituiselta, siis vielä omituisemmalta kuin ennen, että buddhalaiset ovat siinä maassa olleet nyt tappajia. Kolmannes Myanmarista on Rakhinen osavaltio, jossa asuu miljoona rohinga-muslimia. Tässä jutussa sanotaan että he ovat peräisin Bangladeshista ja sinne he myös  konfliktin aikana pakenivat. Mutta ei Bangladesh heitä halua.

Koko juttu tuntuu minusta käsittämättömältä. Sen täytyy johtua siitä, että buddhalaisista on (ainakin minulle) tullut jonkinlainen rauhan symboli. Että kun mainitaan buddhalaisuus niin sen pitäisi merkitä ilman muuta rauhanomaista rinnakkaineloa kenen kanssa tahansa. 

Lehdessä sanotaan että rohingoja on tapettu joukoittain, naisia on raiskattu, kodit ja omaisuus tuhottu. Tämä tieto on peräisin YK:n raportista. Suu Kyin oli vähän aikaa sitten YK:n yleiskokouksessa, mutta ei vastannut mitään kysymyksiin rohingoista. Ensimmäiset tiedot uusista murhista ovat jo helmikuulta. YK on tietenkin tuominnut etnisen puhdistuksen. Helmikuussa ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen on tavannut Suu Kyin Myanmarissa ja pyysi silloin maan hallitusta lopettamaan rikokset. 

Ei lopetettu ja nyt siis miljoonasta rohingasta puolet on lähtenyt pakoon. Bangladesh on köyhä maa itsekin.  Suu Kyi sanoi että YK:n raportti ei ole puolueeton. Syyksi hän oli sanonut että se on pakenevien ihmisten kertomus. Mutta tuohon Rakhinen osavaltioon ei päästetä edes käymään. Meneillään on etninen puhdistus.

Itseni suhteen on huomautettavaa ehkä vielä enemmän. Miten voin olla niin varma että nimenomaan buddhalaiset ovat väkivallaton ihmisryhmä?  Tässä ajattelen tietenkin Dalai Lamaa ensimmäisenä. Hän ja Tiibetin buddhalaiset ovat olleet paossa jo yli 60 vuotta. Ja Dalai Lama tuntuu olevan rauhan ihminen.

Kumpikin heistä on saanut Nobelin rauhanpalkinnon, Suu Kyi ja Dalai Lama. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Ehkä uskonnosta ei ole rauhan takeeksi. Ilmeisesti ihmisen luonteeseen on kirjoitettu murha ja tappaminen, siis varsinkin oman lajin. Minusta tämä on oikeasti murheellista.  Sitä on vaikea kestää.

Suu Kyi on nyt asettanut jonkun hallinnollisen ryhmän tutkimaan rohingojen asuinalueita. Lehdessä kerrottiin että Suu Kyi ei voi hallita itse, vaan hän joutuu ottamaan armeijan huomioon. Armeija on ajanut rohingoja aseella uhaten pois. Suomalainen ulkoministeriön ihminen joutuu olemaan tekemisissä hallinnon kanssa, mutta kehitysaputyötä voi vielä tehdä. 

Mahtoiko suomalainen puhua myös armeijan päällikön kanssa? Myanmarin uudella johtajalla on valkoisia kukkia hiuksissaan.  Hän on ollut vankina omassa maassaan vuosikausia ja nyt hän joutuu taipumaan edelleen armeijan tahtoon. Millainen on buddhalainen armeija? Nukuin hyvin levottomasti. 


Onneksi pääsin iltapäivällä kävelemään näyttelyn avajaisiin. Cata Ahlbäckin näyttely oli Printmakers-galleriassa. Siellä oli ystäviä ja hyvä ja kirkas tunnelma. Käykää katsomassa hyväätekeviä kuvia! Vaikka ei levottomuus ole kiellettyä sekään.

4 kommenttia:

Rita A kirjoitti...

Tekstiäsi lukiessa tuli mieleen ajat jolloin pidin yhden firman porukalle englannin tunteja ja alkuverryttelyksi kysyin mitä uutisia kurssilaiset olivat lukeneet sanomalehdestä tai kuulleet aamu-TV:stä. Ryhmässä oli miehiä joita politiikka, historia ja ajankohtaisasiat kiinnostivat, mutta hyvin niukasti muistettiin mitä oltiin juuri luettu / kuultu, ellei sitten joku kohu-uutinen.

Tenoreista: Oma suosikkini on ollut iät ja ajat Andrea Bocelli. Kuuntelen mielelläni Pacido Domingoa, José Curaa, José Carrerasta, Pavarottia... mutta Bocellia kaikkein mieluiten. Eräs tuttuni, musiikki-ihminen, todisteli hiljattain miten huonosti Bocellin ääni sopii siihen ja siihen kappaleeseen koska häneltä puuttuu voimaa, mutta se on minulle ihan yhdentekevää. En onneksi ymmärrä musiikin teoriaa ja hienouksia. Andrea Bocelli on minun suosikkini ja sillä hyvä 😀

Sinulla on niin pitkä kirjoitus että olen jo kaksi kertaa käynyt lukemassa ja vieläkin jää osa lukematta seuraavaan kertaan. Antoisaa.

Mukavaa uutta viikkoa ja kiitos leffakommentoinnista blogissani ! 💕

Ripsa kirjoitti...

Rita!

Minä olen täydellinen diletantti mitä tulee musiikkiin, varsinkin laulettuun! Yksi syy siihen on kuulon jatkuva huononeminen siitä asti kun se meni vasemmasta korvasta 11-vuotiaana. On sentään onni että nykyään on rokotus sikotautiakin vastaan. Samaan jälkitautiin kuuluu oleellisesti huimaus, joka sekään ei ole kiva kumppani.

Mutta: kyllä minä kuulen äänen värin. Luuletko että kunnon musiikkitieteilijä kehtaisi sanoa että ääni on lämmin ja pyöreä? Siinä kyllä ei ollut edes väriä.

Antonioni tuli mieleen kun puhuit Helsingin punaisesta auringosta. Siis en muista sitä nimeä, paitsi sen takia että Suomessa haluttiin jotakuinkin omituisia nimiä joskus uuden aallon elokuvan aikaan. Niin ja sitten vielä menit puhumaan italialaisesta elokuvasta sinäkin, vai oliko se nyt italialaista.

Huomaan usein törmääväni omituisiin asioihin ja tilanteisiin. Se saattaa kyllä johtua siitä että minulla on jotenkin vino mieli. Mutta on oikeasti hauskaa aina välillä ajatella että "entä jos" ja sitten sitä päätyi vaikka mihin!

"Keiju" kirjoitti...

Itse olen myös huomannut paljon samaa venäläisessä ja italialaisessa temperamentissa. No, enpä ole yksin löytöineni.

Luin muuten joskus artikkelin, jossa joku sanoi, että mistä hyvänsä uskonnosta saa tarvittaessa väännetyksi sorron välineen. Aika hyvin todettu: mikään uskonto (puhe nyt näistä isoista ja tunnetuista uskonnoista) ei ole sinänsä ja luonteeltaan sorron väline; ei islam, ei kristinusko eikä juutalaisuus. Mutta jokainen niistä taipuu sellaiseksi, kun sille on käyttöä; myös taolaisuus, hindulaisuus ja buddhalaisuus. Mahatma Gandhin tappoi hindu-, ei muslimifanaatikko. Myanmarin suunnalla buddhalaisiksi itseään kutsuva ryhmittymä lahtaa muslimien piiriin kuuluvaa ryhmittymää. Et cætera.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

semmoinen venäläinen (ei neuvostoliittolainen) kirjailija oli kuin Dmitri Mereshkovski, joka kirjoitti kirjasarjan nimeltä Kristus ja Antikristus. Siinä on neljä osaa. Yksi niistä on Leonardo ja Michelangelo. Kun sitten pääsin Firenzeen, pystyin seuraamaan karttaa sillä lailla, että missä sen kirjan kaksi kuvataiteilijaa liikkuivat. Ja käsittääkseni Pietarin kaupungin asemakaava on italialaisen arkkitehdin piirtämä.

Tsaarinvenäjän aatelisto puhui ranskaa ja luki ranskalaisia romaaneja. Ja puhuttiin kuvataiteissa Moskova-Pariisi -akselista. Semmoinen kiertävä näyttely taisi olla Gorbatsovin aikaan.

Uskonnot ovat hankala juttu. Kun ne perustuvat uskoon, niin ihmiset välttyvät halulta tietää. Sen takia uskonnoilla on niin suuri poliittinen valta. Politiikka perustuu siis uskomuksiin. Kyllä kai sen näkee aika selvästi juuri näinä aikoina. Valistuksen projekti lopahti kesken. Tarkoitus oli että ihmiset oppisivat turvaamaan järkeen.

Myanmar on nimenomaan buddhalainen maa, siellä on paljon temppeleitä ja luostareita. Se islamilainen porukka on tullut satoja vuosia sitten ja on ilmeisesti ollut syrjitty aina. Kyllä minä sillä tavalla olen buddhalaisiin pettynyt, että kun se ei oikeastaan ole uskonto. Hinduilla on jumalia, mutta buddhalaisuus oerustuu ihmisen henkiseen kehittymiseen.

Hankalaksi asian tekee se, että kulttuuria ja niissä vaikuttavia uskontoja on vaikea erottaa toisistaan. Niin on tainnut olla aina.