Pohjatuuli puhaltaa

Mörkö-kivestä muutaman kymmenen metrin päässä mäkeä ylös näkyy taustalla viistosti asemaa vastapäätä sijaitseva Valkolinna, rapistunut rötiskö, jota ei voida ”vapaussodan” kalliiden muistojen vuoksi purkaa.



Huomasin että Helsingissä keskustellaan graffiteista. Aiheeseen tarttui Radio Ylen ykkösen Kultakuumeessa joku taiteilija jonka nimi hujahti ohi – niin kuin nimet kuulovammaisilta usein menevät ohi. Hän oli tehnyt sekä lasten että muiden taiteilijoiden kanssa graffiti-TAIDETTA jonnekin päin Helsinkiä.

Hänellä oli ideoita jatkaa työtä ja toivoi voivansa puhua parhaiden laittomien graffitien tekijöiden kanssa ja saada heidät työhön mukaan. Joko rata- tai katurakennusosasto oli myöntämässä lupaa. Sitten asiasta oli keskusteltu jopa kaupunginvaltuustosta.

Kivi-Mörkö ei ole enää yhtä hyvässä kunnossa kuin se oli tuossa viime syksyn kuvassa. Sen maali on rapistunut, se on aika pahasti myös kolhiintunut. Nimittäin entinen kotipolkuni on muuttunut kaduksi. Se söi pois tieltään ison laikun asemapuistoa, arvokkaita jalopuita, ja se on keskikaupungin ainut puisto tällä hetkellä.

Kuvaan kuuluu että vihreät olivat mukana päättämässä oikokadusta, jolla siis Kokkolantieltä tulevat pääsevät kätevästi kaupungin autoparkkitunneliin torin alle. Kunnallisvaalit ovat tulossa, ja Mörkö muistuttaa minua niistä joka päivä.

En pidä puolueista enkä niiden politiikasta tippaakaan. Niiden edustajat syövät sanansa (ehkä joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta). Sitä paitsi tämä kadunpätkä kotoani asemapuiston läpi parkkipaikalle on ollut tapetilla ainakin 40 vuotta. Kun luin suunnitelmasta, hälytyin ensimmäiseksi siitä, että asuinkorttelissani asuu paljon lapsia. Mörkökin on eittämättä jonkun lapsen tekemä.

Niinpä yritin ensin asukaskokouksessa saada protestia läpi, ei tullut mitään. Sitten soitin kaupungin instansseille, ja löysin kuin löysinkin virkamiehen joka on ajanut ainakin 40 vuotta suunnitelmaa. Hän kertoi minulle, että ennen kuin hän jää eläkkeelle, päätös kadunpätkästä on tehty. Niin sitten kävikin.

Korttelin takana on kaksi koulua. Koululaiset ja korttelin lapset kulkevat siis läpiajokadun yli päivittäin. Virkamies on enää vailla uutista siitä, kuinka moni lapsi kuolee tai vammautuu auton ajaessa päälle. Autoilla on nimittäin viivasuora tie eikä tähän pantu liikennevaloja. Lapsi ja lapsellinen aikuinenkin kulkee mieluummin polkuja ja mutkitellen.

Kävelin kylmässä pohjatuulessa kotiinpäin. Oli ollut kokous. Se loppui kohdaltani lyhyeen, kun kuulokojeen patteri lopahti ja se piru tekee sen äkkiarvaamatta, eikä mukana tietenkään ollut ylimääräistä patteria. Joku sanoi ilmeisesti jotain hauskaa, ellen se ollut minä, ja kaikki nauroivat. Eli näin auki olevia suita, jotka haukkoivat ilmaa kuin kalat.

Kai se oli naurua?

Lähdin pois tuuleen, ja ilma tuoksui silta kuin aivan kohta tulisi lunta. Ehkä pohjatuuli aina tuoksuu siltä. Käytin uutta tietä koska Mörkö on minusta sympaattinen tervehtijä. Mietin kiven kohtaloa. Se oli ollut asemapuiston kävelytien varrella ennen tietä. Mörkö oli siis ennen katua, mutta sillä ei ollut etuajo-oikeutta, vaan koneet ovat säälittä raapineet sen ilmeikkäitä kasvoja.

Ennen kotimäelle nousua on rautatien tasoristeys. Kaikki valot näyttivät valkoista. Yhtäkkiä aivan edestäni humahti veturi. Vetureiden ja vaunujen huoltopaikka on kahden tasoristeyksen päässä asemalta.

Viereen tuli pyöräilijä, joka sanoi jotain. Että mitä? Kuulemma sitä vaille, etten jäänyt veturin alle. Kohautin olkapäitäni. Seisoin siinä ja puomit nousivat ylös. Valo oli siinä kaikenmaailman asioita miettiessäni muuttunut yhtäkkiä punaiseksi. En kuullut kilkatusta.

Pyöräilijä kopautti päätään ja heilutteli sitä edestakaisin. Niin kai se on. Että jos ei kuule, niin järkikin on jo hävinnyt.

Mikähän olisi parempi, siis ensimmäiseksi? Järki vai kuulo?

Kotona mietin, onko enää mitään keinoa saada jonkinlaista yhteisöllisyyttä markkinavetoiseen kuuliaiseen kansalaismassaan. Elämä olisi hirveän paljon helpompaa jos järjestelmä olisi demokraattinen, ystävällinen ja vielä lisäksi taidemyönteinen.

Taidan yrittää saada joitain taiteilijajärjestöjä tekemään jotain, että saataisiin hauskaa ympäristötaidetta enemmänkin. Taidekoulun oppilaat varmaan olisivat mukana. Eihän asian esittäminen sentään maksa enempää kuin postimerkin hinnan.

Kysymyksiä Spenglerille

NASA:n kuva sukkulan laukaisusta

Luin vuonna 1961 suomennettua Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoa ja Raamattua rinta rinnan ollessani ensimmäistä kertaa Ruotsissa kesätöissä vuonna 1965. Paikka oli keskiaikainen Biskops-Arnö, jossa sijaitsi Pohjola-Nordenin tukikohta.

Tiskasin astioita suuressa keittiössä ja uskoin Spengleriä kun hän aloitti sanomalla että kulttuurit ovat organismeja joilla on aikansa. Kasvitkin lähtevät siemenestä, kukkivat, tuottavat hedelmää (tai eivät tuota) ja sitten kuihtuvat.

Nyt lukiessani sitä uudelleen huomaan että behavioristit, speciestit ja koko evoluutiopsykologien lauma jättänyt Spenglerin, ehkä ajatellen sen olevan vanhentunut, pois lähdeviitteistä. Silti keskustelu evoluution merkityksestä on jatkunut ja jatkuu yhä. Uus-darwinisteja (esim. sosio-) syntyy jatkuvasti, samoin sen vastapuolia, kreationisteja.

Muistan ensimmäisestä lukukerrasta lepakoiden laumat, joita en ollut niin paljon nähnyt ikinä. Pysyttelin iltayöstä poissa puutarhasta, koska epäilin että ne käyvät kiinni kurkkuun ja purevat. Joku oli saanut lepakon puremasta vesikauhun joku aika takaperin. Ja ehti kuolla ennen kuin keksittiin mikä tauti oli.

Goethe: ”Alkuilmiö on se, jossa tulemisen idea on puhtaana silmien edessä.”

Spengler tajuaa että Darwinin aikaan kukaan ei kiinnostu Goethesta. Spengler kirjoitti kirjaa ennen ensimmäistä maailmansotaa, hartaasti ja pitkään. Goethe oli yksi kirjan lähtökohdista kun hän tutkii kulttuurien syntyä, kukoistusta ja kuolemaa. Ollaan saksalaisuuden ytimessä, ja Goethe ulotti tutkimuksensa monille tieteenaloille. Häneltä on peräisin steinerilaisten käyttämä värioppikin.

Spengler puhuu historian ilmaisusta. Valitettavasti länsimaiden perikato on suomennettu lyhennettynä ja vasta 1961, joten on vaikea sanoa kuinka paljon tutkijan kokonaiskäsitys jää piiloon. Hän kirjoittaa esimerkiksi majesteetillisen suurista kulttuureista. Mutta ensin oli ilmiö nimeltä ”alkusielullinen”, joka vaikuttaa steinerilaiselta käsitykseltä. Ei lainkaan outoa, koska Rudolf Steiner lainaili Goethelta mennen tullen.

Nyt luettuina käsitteet kuulostavat mahtipontisilta. Kyse on ehkä vain semantiikasta eikä majesteetillisia kulttuureita tarvitse käsittää sananmukaisesti. Spengler on kuitenkin myös matemaatikko ja matematiikassa hän löytää yhden ilmiasun lisää tutkimukseen. Matematiikka on lähellä arkkitehtuuria, josta hän innostuu erityisesti.

Ne kuvaavat kutakin kulttuurista vaihetta.

Kyse on Egyptistä, Euroopan antiikista, Intiasta, Kiinasta, keskiajan Euroopasta ja ajasta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Spengler näki tulevan tuhon merkit. Valtavia sotia oli tulossa.

Pitäisikö vielä lukea Faust? Jos tunnen tarinan, se riittää, jos olen nähnyt sen näyttämöllä, siinä on tarpeeksi. En tiedä minkä vuoksi nimenomaan faustilainen kulttuuri on eurooppalaisuuden sekä plus- että miinus-merkki.

Länsimaisen kulttuurin ”määritelmä”:
”Oli sattuma, että Länsi-Euroopassa heräsi juuri vuoden 1000 vaiheilla suuri kulttuuri. Mutta heräämishetkestään alkaen se noudatti lakia, johon se oli mukautunut (kohtaloa).” Tässä on kehäpäätelmä. Pitäisi määritellä sitten myös kohtalo.

Kohtalo on sattumanvarainen, esimerkkinä Napoleon. Jää epäselväksi pitääkö Spengler Napoleonin ilmestymistä yhtenä virstanpylväänä Euroopan kulttuurissa. Mitä Napoleonin ilmestyminen merkitsee? Oliko hän ensimmäinen UUSI Caesar, valloittaja?

Tutkijan mukaan elämän kulku ratkeaa sielun ja maailman suhteessa. Voisinko unohtaa sanan ”sielu” ja käsittää sanan minuutena? Toinen hankala sana on ”vaisto”. Kun puhutaan makrokosmoksesta symbolien kokonaisuutena suhteessa sieluun, niin niskakarvani nousevat pystyyn.

”Minätunne ja maailmantunne alkavat vaikuttaa jo alkuihmisissä- --” Ihmettelen mihin Spengler aikoo sijoittaa dialogin minän ja maailman välille. Ei kai se pelkästään emootioissa asu? Tässä on paljon runollista ilmaisua. Spenglerin retoriikka on paikoin todella suurenmoista.

Myöhemmin: ”Kaikki symboliikka on torjuntaa.” Tässä ehkä kuolemanpelko nähdään tolkuttoman toimeliaisuuden, myös abstraktin ajattelun dynamona. Jotain kiehtovaa on käsiteparissa Empfindung und Anshauung. Ja Spengler lisää tähän: ”Laajennettaessa edellistä syvyyssuunnassa se muuttuu jälkimmäiseksi.” Missä on järkeä jopa psykologisena ilmiönä; paine räjäyttää ilmiasun kaikkien nähtäville!

Seuraava makrokosmoksen idea on kyllä tuttu: apolloninen, faustinen ja maaginen sielu, mutta sitten siirtymä arkkitehtuuriin ja jumalmaailmaan näyttää yhtäkkiä viittaavan antiikkiin. Nyt tuleekin estetiikka mukaan historiallisena tekijänä, ihmisten muuttajana.

Aloitetaan antiikista, tutkitaan pylväät ja ”avaruudet”. Mikäli kirjan koko edeltävä teksti tähtää arkkitehtuurin näkemiseen avaruuden ilmaisijana, se seuraa johdonmukaisesti kulttuuri-morfologiaa.

Hyvin mielenkiintoinen selvitys arkkitehtuurin kupolirakenteen historiasta, varsinkin sen arabialais-islamilaisesta juuresta. Voi miettiä vaikka Hagia-Sofiaa.

Perusidea on siis luola: sisältä/ulkoa. Ei ollenkaan huono lähtökohta. Oikeastaan luonnollinen jatko ihmissuvun ajattelun/ajattelijoiden historiaan: kuka luolassa asuu ja ajattelee?

Tässä tulevat tietenkin mieleen Italian renessanssikirkot, jotka olen nähnyt oikeasti. Mutta myös se hieno basilika Santa Maria Maggiore Roomassa. En tiedä mistä kuutionmuotoisen, mosaiikein koristetun pyhyyden palvontapaikan idea on peräisin. Ateenastako?

Joka tapauksessa on mielenkiintoista, että Persian ja Arabian tyylisuunnat levisivät niinkin kauas kuin Shantungiin ja Intiaan. Taatusti Taj Mahal on näille kupoleille sukua.

Arabitaidetta kommentoidessaan Spengler tulee olleeksi kummallisen torjuva: ”Arabeskitaiteena se astui sitten houkuttelevan viehkeänä länsimaisen nuorta taiteenpyrkimystä vastaan. Siitä huolimatta arabialaista sielullisuutta on petetty kukinnossa kuin nuorta puuta, jonka kasvua estää ja surkastuttaa romahtanut aarniometsän runko.”

Niin että islamilaisessa taiteessa ei ole ollut todella suurta kautta? Kuitenkin islamilaisissa ”arabeskeissa” voi nähdä piilossa olevan abstraktin taiteen, joka saapui länsimaihin paljon myöhemmin.

”Patoutuneen intohimon, myöhästyneen luomisen ja hillittyjen tekojen paljous kerääntyy täällä yhteen muutamien vuosien kiireellä. Hitaasti kohoavat muut kulttuurit olisivat samoilla voimavaroilla voineet täyttää vuosituhansien historian.”

Tässä on kyse islamilaisen kulttuurin kukoistuskaudesta, jolloin se ulottui Espanjasta Pakistaniin. Spengler todistaa että kulttuuri oli lyhytikäinen.

Miten voi sanoa, että islamin nopea nousu johtui ahdistuksesta tai arabialaisen sielun ”pettämisestä”? Jos suuren valtakunnan (Rooma) romahtaminen luo valtatyhjiön, se täyttyy.

Firenzessä saatan jäädä istumaan lopuksi päivää Brunelleschin suunnitteleman Santa Spirito-kirkon penkille. Välillä voin käydä työläiskaupunginosassa syömässä halpaa pastaa, jota on lautasella paljon, mutta jonka ravitsevuus on ehkä kyseenalainen.

Santa Spirito on yhtä puhdas ja tyhjä kuin mikä tahansa moskeija. Siellä ei ole edes arabeskeja. Tilan valkoisuus on upea, kupoli näyttää kelluvan ylhäällä. Muodot luovat varjot ja valon. Muuta ei tarvita ja avaruus on siinä.