Kannen kuva on kuuluisan ranskalaisvalokuvaajan Brassaïn näkemys pariisilaiskahvilasta joskus 30-luvulta
Kummallista kyllä, Anaïs Nin jäi vaivaamaan, kun Sari mainitsi hänet kommentissa tuossa alemmassa blogissani. En ollut ajatellut häntä vuosiin.
Tai kyllä hän tuli mieleeni lyhyesti, ohimennen, kun luin uutta painosta Henry Millerin kiivaasta, erityisesti kuvataidetta puolustavasta opuksesta Ilmastoitu painajainen. Miller katsoo siinä kotimaataan uusin Euroopasta muuttanein silmin. Amerikka oli varmaan pysynyt samana, mutta Miller oli nähnyt etenkin Pariisin ja Kreikan kulttuurin vahvan läsnäolon, eikä nähnyt Amerikassa siitä kuin heikkoja kaikuja.
Anaïs Nin oli muuttanut New Yorkiin 16-vuotiaana äitinsä ja veljiensä kanssa (Ks. elämänkerta esim. täältä ). Sitten perhe muutti Karibialle ja päätyi Kuubaan. Miltei kouluilta välttynyt tyttö tuli oppineeksi espanjan ranskan ja englannin lisäksi. Sitten löytyi ensimmäinen mies jolla oli rahaa, mutta joka oli myös taiteen tuntija. Nin muutti takaisin Pariisiin, jossa kuten hän kuvaa kuvassa olevassa kirjassa jotenkin että ”taksikuski odottaa rauhassa suudelman loppua ja poliisi hymyilee suutelevalle parille”.
Nin rupesi kirjoittamaan ja hänen päiväkirjansa ovat olleet kautta aikojen nuorten amerikkalaisten tyttöjen, ja ranskalaisten tottakai, lukemistoa, vaikka ne olivatkin, en tiedä ovatko enää, vanhempien kauhistus, koska erotiikkaa niissä on ja uhmaa ja rohkeutta.
Laivat kulkivat Euroopan ja Uuden maailman väliä taas sodan jälkeen ja Nin päätyi takaisin New Yorkiin, jonne myös Pariisissa tavattu Miller oli palannut.
Rakkaus on aina vetänyt lukijoita kirjoille, niin myös Ninin kirjat. Luin tämän A Spy in the House of Love New Yorkissa, ja katselin kaupunkia aivan eri silmin. Edellinen kirja hävisi tai tuli luetuksi repaleiseksi, mutta Nin tulee tehneeksi kirjassa selkoa naisen seksuaalisuudesta, uteliaisuudesta, petturuudesta, kavaluudesta, epärehellisyydestä, ilosta, kateudesta, naurusta, kaikesta.
Hän kuvaa naista sellaisena kuin hän on hyvin monissa eri olomuodoissaan, liikkuva ihminen aivan siinä missä mieskin, jopa kykenevä ajattelemaan. Se oli suhteellisen uusi ajatus maassa, jonka tähdet olivat huipputanssijoita (Rita Hayworth, Ginger Rogers) tai naapurin tyttöjä kuten Doris Day.
Jostakin Ninin kirjasta luin hänen harrastuksestaan koluta divareita ja kirppareita. Olin itse jo löytänyt ne, muita ei kannata käyttääkään. Kaupat ovat paitsi rikkaille tai hyvintoimeentuleville, myös ihmisille, joilla ei juuri riitä mielikuvitusta käyttää mitä mielikuviksellimpia vaatekappaleita ja pukeutua. Tai hankkia puuttuvat huonekalut kotiinsa.
Ja olla silti ihailtu. Naisen perversio, näyttäytymisen ja miellyttämisen halu?
Ninin merkitys on sensuaalisen ja intellektuaalisen ihmisen ylistämisessä – aivan samoin kuin oli Henry Millerilläkin. Nin ja Miller kirjoittivat samaan aikaan kuin beat-sukupolvi (sivustolla linkitetään ainakin Miller beat-ryhmään, ehkä siis vain määrittelykysymys), mutta eivät oikeastaan kuuluneet siihen. He olivat hieman vanhempia ehkä, mutta tärkeintä oli, että kumpikin edusti ehdottomasti monikansallisuutta. Kummastakaan ei onneksi tullut instituutiota, saati julkaisukonetta.
Emigrantit eivät välttämättä ole yksinäisiä hylkiöitä, he voivat perustaa identiteettinsä uuden etsimiseen ja synteesiin. Sillä tavoin he tulevat luoneeksi tulevillekin polville löytämisen iloa.
ripsamuru!
VastaaPoistaanais ninin tuotantoa alettiin julkaista suomenkielellä keskellä alkavaa keskustelua naisen asemasta. vuonna 1974 otava aloitti romaanilla vakoilija rakkauden talossa ja sittemmin ilmestyivät portaat tuleen 1975 ja kuuaurinkojuhla vuotta myöhemmin. näissä romaaneissa paljastui ninin ainutlaatuinen kirjailijan ominaisuus, kyky käsitellä omaelämänkerrallisia aiheita myyttien tapaan.
mutta vasta hänen jättimäinen, 1930-luvun alusta aina 70-luvun loppupuolelle asti ulottuvat päiväkirjansa antavat täysimmän ja kokonaisuuden kannalta antoisimman kuvan hänen merkityksestään.
päiväkirjoissa saa seurata sekä ninin romaanien syntyvaiheita että hänen kirjailijankehitystään, oman tyylinsä synnyttämistä, ja kohdata sellaisenaan elinvoimaisen ja kirjallisesti arvokkaan dokumentin. olennaisinta ninin tuotantoa arvioitaessa ei ole se kumpi - päiväkirja vai fiktiivinen proosa - edustaa hänen päätyötään. itse hän koki päiväkirjansa kirjoittamisen jopa elintärkeäksi, eikä kyennyt luopumaan siitä edes psykoanalyytikkojensa määräyksestä.
minä olen aina pitänyt hänen proosaansa älyllisenä, herkästi syvimpiä latauksia ja muotoja hahmottavana, värikkäänä, kielellisesti oivaltavana ja lyyrisenä. muodollisesti se on hajanaista, kollaasinomaista. ninin persoona taas, niin kuin se päiväkirjassa tulee esiin, on hermostunut, epävarma, alati henkilösuhteista ja ulkoisista tekijöistä huolissaan. hänellä on miltei demoninen tarve spekuloida kanssaihmistensä ajatuksilla, mieltymyksillä ja tuntemuksilla. seesteisimmillään hän oli yksin, kotona kaksin päiväkirjansa kanssa.
päiväkirjoja lukee innolla, sitä lukee kuin jännittävää romaania. sivuilla saavat luonnehdintansa mm. henry miller, lawrence durrel ja antonin artaud. ninin kodit sekä pariisissa että new yorkissa olivat aikanaan lukuisten taiteilijoiden ja vaikuttajapersoonallisuuksien kohtaamispaikkoja.
anais ninin päiväkirjoilta on turha odottaa intiimejä paljastuksia. sen merkitys on aikalaisille paljon syvempi. lukijoilla oli nimittäin ensi kertaa käsissään intohimoinen, yksityiskohtainen ja kaunopuheinen todiste oman aikansa naisen kehityksestä itsensä tuntemisen tiellä.
Meri, muistelen että suomenruotsalainen porukka selvitteli Anais Ninin tuotantoa jo aiemmin, koska nimi ei ollut minulle tuntematon asuessani New Yorkissa.
VastaaPoistaLuin usein Husista yliopiston kirjastossa ja pohjalainen Horisont taisi olla jo olemassa.
Ruotsinkielisten kulttuurisivujen lukeminen oli välttämätöntä, koska 60-luvun puolivälin opiskelijaporukalla ei usein ollut pitkänä kielenä englantia, vaan saksa - ja tietysti ruotsi.
Sitten oli tietysti naisasiayhdistys Union, jossa oli miltei pelkästään ruotsinkielisiä niihin aikoihin.
Kyllä Nin noteerattiin ihan alkuunsa.
Sen sijaan 60-luvun amerikkalainen Women's Lib nosti kyllä Anais Ninin esiin ja nimenomaisesti vapauttajanaisena: 50-luvulla hän oli todella harvinainen ilmestys. Ranskalainen nainen ja keskellä New Yorkin kulttuurielämää.
Se on jäänyt askarruttamaan että millainen merkitys hänellä on ollut ranskalaiseen kulttuurielämään.
Ninin päiväkirjaa ruvettiin julkaisemaan Suomessa muistaakseni 60-luvulla. Luin niitä, minua kiinnosti silloin hänen suhteensa psykoanalyysiin ja Henry Milleriin, hänhän oli oli sekä Millerin rakastajatar että mesenaatti. En muista että päiväkirjoissa erotiikka olisi ollut mitenkään korostuneesti esillä. Suomessa häntä kritisoitiin narsismista - 60-luvulla kun piti olla yhteiskunnallinen eikä tuijotella omaa napaansa.Hän editoi rankalla kädellä päiväkirjojaan, mutta säilytti niiden intiimin luonteen (tai narsistisen jos haluaa ilkeästi tulkita.)
VastaaPoistaJos olisi aikaa, lukisin uudestaan hänen päiväkirjojaan, koska olisi kiinnostavaa tietää miltä ne tuntuvat minusta nykyään. 60-luvulla ne tekivät vaikutuksen, kun ei sillä tavalla - niin feminiisesti - saanut kirjoittaa ainaskaan Suomessa.
Ranskassa naiset esim. Colette, ovat kirjoittaneet ties kuinka kauan feminiisesti toisin kuin meillä. Meidän naisklassikkomme Canth ja Jotuni eivät ole sanankäytöltään feminiisiä. Modernissa klassikossa Marja-Liisa Vartiossa alkaa jo olla omaa naisen ääntä.
Anita, en minäkään muista päiväkirjojen erotiikkaa, ja tuon kuvassa olevan kirjankin erotiikka on "feminiinisempää", miten sen sanoisi, ehkä psykologisempaa, kuin esimerkiksi hänen ystävänsä Henry Millerin.
VastaaPoista"Henry ja June" on osittain Ninin käsikirjoituksen pohjalle tehty leffa. June oli Millerin amerikkalainen vaimo Pariisissa.
Colette tulee minunkin mieleeni kun ajattelen Niniä, ja myös Marguerite Duras. Jotain periranskalaista kirjailijassa säilyi New Yorkissakin.
Ote tuosta kirjasta:
"She gazed at the stranger lying naked beside her and saw him as a statue she did not want to touch again.".
Naisen mielenliikkeet kutoutuvat kirjassa hienosti fyysisiin liikkeisiin. Mutta nainen ei ole koristautumisestaan huolimatta luopunut aivoistaan.
Anais Ninin kieleen tutustuin ensimmäisen kerran lukioikäisenä v. 1975 lukemalla kirjan: Portaat tuleen (Ladders to Fire, käänn. Raija Mattila). Tuo pienoisromaani on viisiosaisen romaanisarjan ensimmäinen teos. Päiväkirjoja olen vain selaillut, mutta kerrotaan että päiväkirjamerkinnät ovat siirtyneet lähes sellaisenaan näihin teoksiin, joissa hän käsittelee eräänlaista kolmiodraamaa näiden välillä: Henry Miller ja hänen toinen vaimonsa June sekä A.Nin itse.
VastaaPoistaHänellä on minusta nimenomaan feminiininen ilmaisutapa ja tajunnanvirrallinen. Tuo Anitan viittaus Marja-Liisa Vartioon on oikein hyvä rinnastus. Vartio kirjoittaa samoista teemoista vahvalla kielellä. Myöhemmistä suomalaisista naiskirjailijoista tässä yhteydessä tulee mieleeni Raija Siekkinen, jonka kieli on vaikuttavaa.
Ranskalaiset filosofit ja kirjallisuuden tutkijat ovat naiskieltä määritelleet (irigaray, cixous, kristeva) eivätkä kai ole kauhean yksimielisiä olleet siitä, että onko sitä ja jos on niin mitenkä se ”naiskieli” tai feminiininen on sitten olemassa.
Sinikka Tuohimaa käsitteli teemaa teoksessaan ”Kapina kielessä - tutkimus feminiinisen ilmenemisestä kirjallisuudessa” (Gaudeamus 1994) ja vaikka tuota teosta on myöhemmin moitittukin niin minusta se oli lukemisen arvoinen.
Hirlii, jotakin tässä kyllä on.Minä ajattelin että monikansallista, Ninin suhteen, mutta voi olla niin että naisen kieli todella on erilaista kuin miehen.
VastaaPoistaMuuten voisi olla vaikea ajatella sitäkin, että useimmat miehet eivät pääse kiinni naisten kirjoittamiin kirjoihin. Oletan kyllä että useimmilla lukijoilla, siis miehillä, yritystä on.
Kyse on tietysti kommunikaatiosta. Miksi sinä kutsuisit Irigaray'ta, paitsi siis feministiksi? Psykoanalyytioksi, semiootikoksi vai sosiologiksi?
Muistan erittäin hyvin monien amerikkalaisten naisten kanssa käymäni keskustelut vieläkin mm. Ninistä ja kielestä. Useimmat olivat sitä mieltä että se on fantastista.
Luulin että kysymys on ranskan ja espanjan jälkeisestä jälleen uudesta kielestä.
Mutta voi olla niin, että jos ihminen osaa kunnolla ja on sisäistänyt monta kieltä, niin se saattaa taipua paremmin kuin yksikielisen ihmisen opukset.
Mainitsit Siekkisen, joka todella oli novellin mestareita. Ajattelin aivan äkkiseltään, että ehkä kyse on aisteilla kirjoittamisesta, musiikista.
Hänen novelleissaan soi hiljaisuuskin, kahvikuppi kolahtaa, novelleja on mahdollista kuunnella.
Olen tutustunut niin minimaalisen vähän näihin filosofeihin, ja silloinkin lähinnä kielentutkimuksen näkökulmasta, että en osaa sijoittaa (enkä oikeastaan tunne haluakaan) Irigarayta mihinkään varsinaiseen lokeroon, joten en oikeastaan kykene vastaamaan kysymykseesi.
VastaaPoistaTunnen miehiä, jotka aivan vaivattomasti lukevat Niniä ja naisia jotka eivät, joten ei kielentaju ehkä ole niinkään sukupuolessa kuin sisäisen vastaanottimen mallissa ja laadussa sekä taajuuksissa.
Siekkinen on lahjakas, harmillista ettei saanut eläessään sitä huomiota, joka hänelle olisi kyllä kuulunut. Toinen naiskirjailija, joka tulee mieleeni on Woolfin aikalainen Katherine Mansfield.
Naiset omaksuvat jo hyvin pienenä todennäköisesti kaksi eri kieltä, huomaavat että siinä/niissä on eroa. Tässä olen samaa mieltä kuin Irigaray, jonka naiskäsitys liittyy hänen käsitteeseensä naispuheesta, joka syntyy kun nainen puhuu toiselle naiselle ja häviää heti kun mies tulee paikalle. Naiset käyttävät puhuessaankin kaikkia aisteja vahvemmin kuin mies, siksi kai feminiininen kieli usein onkin aistivoimaista.
Sitten on vielä tuokin tietenkin, mistä mainitsit, että mikäli sisäistää useita eri kieliä (kulttuureja, ajattelua) niin niiden kombinaatio on jotakin muuta. Kuten Anais Ninin kohdalla ehkäpä onkin, että ristiriita eri kulttuurien välillä tuottaa jotain uutta.
Kun ehtisi, niin pitäisi lukea päiväkirjat uudestaan.
VastaaPoistaJossain määrin ranskalaista ja sodanjälkeistä eurooppalaista kulttuurielämää kuvaa Duras'n ohella myös Simone de Beauvoir omaelämänkerrallisiksi mainituissa Mandariinit-fiktiossaan.
Kun puhuin miehen kyvystä lukea naisen tekstiä, tarkoitin muinoin tehtyä tutkimusta, jonka otanta oli käsittääkseni tarpeeksi laaja (Eskola&Eskola). Siinä kysyttiin mitä miehet ja naiset lukevat, ja selvisi että useimmat miehet eivät lukeneet naisten kirjoittamia kirjoja.
On mahdollista että tilanne on sittemmin muuttunut ja nuoremmat sukupolvet eivät enää ole niin kovasti sukupuolisidonnaisia kuin olivat vielä 70-luvulla.
Mainitsit Kristevan ja hänhän on sekä semiootikko että psykoanalyytikko, mikä yhdistelmä tekee hänen teksteistään mielenkiintoista. Irigaray'hin olen törmännyt vain joissakin artikkeleissa.
Joka tapauksessa Nin vaikutti amerikkalaisnaisten roolikäsityksiin kyllä ja paljon. Osittain hän tuli hyväksytyksi New Yorkissa varmasti sen vuoksi, että muutenkin kulttuurin painopiste sodan jälkeen alkoi siirtyä Euroopasta Yhdysvaltain itärannikolle.
Esimerkiksi itärannikon juutalaiskirjallisuus alkoi kukoistaa ja kukoistaa edelleen, vaikka moni kirjailijoista on jo kuollut. Jälleen kyse oli emigranteista, jotka pakenivat Natsi-Saksan vainoja.
Kuvataiteissa taas abstrakti ekspressionismi voidaan nähdä saksalaisen ekspressionismin perillisenä, mutta sen syntyminen New Yorkissa vei kuvataiteen uusiutumiseen sittemmin myös Euroopassa.
En muista enää kummankon tekstien kautta, Millerin vai Ninin, -aikoinaan muodostin käsitykseni Anais Ninistä.
VastaaPoistaKehittyikö arasta, herkästä neidosta nimenomaan karskin Miller herran völjyyssä vahva, emansipoitunut nainen?
Monet naisen tasa-arvoa ja itsenäisyyttä = vapautta ajavat naiset taisivat kuitenkin olla, ja ovatko edelleenkin todella vapaita, tasavertaisia yksilöitä miesten kanssa vain ajatuksissaan,-kirjoittaessaan/kirjoituksissaan.
Arki-elämä oli aina tavalla tai toisella sidottua: rakkauteen/perheeseen, seksuaalisuuteen, yhteiskunnan sääntöihin/yleisesti hyväksyttyihin, enemmistön mielipiteisiin/vallalla olevan moraalin rajoituksiin.
Anais Ninistä ja mm. Milleristä on youtubessa mm. haastatteluja.
Noora, luulen että vapaaksi ja tasa-arvoiseksi kasvaminen alkaa jo varhain. Nin oli vain 16-vuotias ja käynyt koulua vain vähän päätyessään muuttamaan pois perheensä kanssa Ranskasta.
VastaaPoistaSe taatusti karaisi. Sen lisäksi äiti oli yksinhuoltaja: enemmän karaisua. Sitten kun tuli aviomies, taisi olla Kuubassa, hän oli sekä rikas että ymmärsi taiteita. Bingo!
Sitten vasta tuli herra Miller, joka sattui tosin olemaan naimisissa noihin aikoihin.
Olet tismalleen oikeassa tuossa arkielämän rajoitus-kysymyksessä. Meillä hajosi 26-vuotias pesukone. Siinä ei ollut paljon vikaa, pelkkä linkoushihna hajosi. Kun kuuli että puhelimessa on nainen, ilmoitti että koska kone on vanha ja pitää tulla peräti parin kadunkulman päästä niin hihnan hinta on 100 euroa ja auton kilometrikorvaus päälle.
Sen lisäksi on oltava käteistä ja maksettava heti. Löin luurin miehen korvalle.
JOS olisin ollut mies, kohtelu olisi ollut paljon asiallisempaa.
En pidä tuhlauksesta. Minun on pakko mennä kierrätyskeskukseen ja olen suht. varma että kone päätyy roskikseen vaikka se tarvitsisi vain yhden vaivaisen hihnan. Merkki on mitä tavallisin: Upo Pesukarhu.
Minulla oli luottokorjaaja miltei 30 vuotta, siellä ei suostuttu edes tulemaan katsomaan konetta. Mies sanoi että niin vanhoja emme korjaa, mutta täällä voisi olla vaihtokoneita. Ei kiitos. Klik.
Ja jälleen kerran: jos olisin ollut mies niin äänensävy olisi ollut kaikkea muuta kuin alentuva.
Mutta tämä ei ole kumppanuusyhteiskunta, jossa miehet ja naiset hoitavat kotejaan/töitään lahjakkuuksiensa mukaan.
Kriteerit ovat jotkut muut.
Ryhdyin käsittelemään feminismiä itsessäni saatuani merin ystävältä Sonjalta Anais Ninin päiväkirjat. Ensimmäinen osa on meneillään ja jo nyt lykkää hikeä pintaan.
VastaaPoistaKalevi-parka, ihan mun surkoni sua tuloo!
VastaaPoistaMinkä takia sinun pitäisi löytää feminismiä itsessäsi? Eikös sun sen sijaan pitäis treffata jotain hyvää äijäporukkaa päiväkahvien merkeissä jossain lähibaarissa?
Onko kylmä vai kuuma hiki?
Tähän em. naiskirjailija-listaan lisäisin vielä yhden, joka ainakin itselleni kolahti oikein vahvasti, ehkä hitusen verran väkevämmin kuin a.nin, myös kahden kulttuurin kasvatti ja siten myös emigrantti natalie sarraute.
VastaaPoistaHirlii, Sarrautea en ole ikinä tullut nauttineeksi.
VastaaPoistaSen verran vielä tuohon monikulttuurisuuteen, että sen tuoma kielellinen kekseliäisyys varmaan on yhtä lailla totta mies- ja naiskirjailijoiden suhteen. Kaikilla ihmisillä ei tosin ole kykyä vaihtaa kieltä aina kaunokirjallisuuteen asti.
Sellainen eurooppalainen nero tulee mieleen kuin Vladimir Nabokov, joka kirjoitti venäjäksi, ranskaksi ja englanniksi ainakin, nuorempana esimerkkinä bosnialaispakolainen Alexandar Hemon.
Kielestä luopuminen voi olla traumakin. Se voi mykistää.
Kalevi, informoi meitä Ripsan kanssa varsinkin sitten, jos löydät uuden feministisen ominaisuuden itsesäsi tai aiot tosissasi vaihtaa vaikka sukupuoltasi :D!
VastaaPoistaNo ei ollut kovin hauska juttu, ja luulen että Anaisiin tutustuminen avartaa kenen tahansa mielen maaisemaa.
Noora, mitäs luulet, lukeeko Kalevi Niniä tosissaan, vai narraako meitä?
VastaaPoistaMutta A. Ninissä muistan viehättäneen hänen kykynsä keksiä ja nähdä uusia asioita.
Tässä on tullut kovasti monia muitakin kirjailijanimiä. Ja minusta tuo oikein oikea, uutta luova kirjoittaminen ei ole edes sukupuolesta kiinni.
Sarraute ja Tropismit!
VastaaPoistaJossakin vaiheessa olin suuri Natalien kielenkäytön ja uudistavan kirjallisen muodon ihailija!
Hänellä oli vaikeaa saada alun alkaen kirjojaan julkaistuksi, vaikka taustatukijana oli mm. Sartre.
Nonnih, jo toinen Sarrauten lukija!
VastaaPoistaOlkaa nyt kilttejä ja valistakaa minua, että miksi lukisin häntä!
Muistatko Noora kuka Sarrautea on suomentanut? Niin ja Hirlii, osaatko itse ranskaa ja olet lukenut noita alkukielellä?
Tuskin narraa, luulenpa, että Kalevilla taitaa olla vielä monenmoista oppimista emansipoituneista naisista ylipäätään.
VastaaPoistaOikaise Kale, jos meni kokonaan mönkään tämä arvioni.
Minua viehättää Anaisissa hänen ulkoinen habituksensa. Hän oli vaatefriikki, kuten kaksi, tai oikeastaa kolme tuttuani.
Olikohan..? Oli. Piti käydä tarkistamassa Anaisin syntymäaika.
Kauriin ja vesimiehen rajatapaus.
Siro, ja huoliteltu.
Ymmärtää hyvin nyt tuon pakkomielteisen päiväkirjoille purkautumisen.
Kuule Noora, luulen että Anais-neito halusi näyttää jenkeille! Siis sen että ette te mitään tyyleistä, väreistä ja semmoisista käsitä, koska te ette ole ranskattaria.
VastaaPoistaMinähän sanoin tuolla jo alkaapäätä, että Nin löysi äkkiä newyorkilaiset divarit ja kirpparit (niin löysin muuten minäkin, enkä edelleenkään suostu menemään n.k. oikeisiin kauppoihin, ellei ole tipahtanut jostain rahaa ja voin mennä Akateemiseen), mutta Nin oli ylpeä siitä, että kukaan näyttäytyvistä daameista ei tajunnut, että kirppareilta ne vaatteet olivat.
Muuten Kemppisen blogissa puhutaan MIEHISESTÄ muodista, enimmäkseen ja siitä kuin Bourdieu ja hänen kirjansa Distinction sai ihmiset ajattelemaan että olet mitä ja missä syöt ja mitä puet ja millaista autoa ajat.
Höh.
Ja joko sinä taas tarkistelet horoskooppeja? Toivotonta!
Piti tarkistaa: mm. Tropismit suomensi 60-luvulla Leena Kirstinä;
VastaaPoistaKultaiset hedelmät samalla vuosikymmenellä Holappa ja Ronimus jne.
Tietysti alkukielellä luettuna kaikki olisi toisin, mutta ei suomennoksetkaan uskoisin, huonoja ole.
Ripsa, täytyy minullakin joku vakaumus olla, vaikkapa Tähdistä ennustaminen :D! On niitä paskempiakin.
VastaaPoistaEikö sinulla ole mitään tällaista epätieteellista harrastusta?
Noora, Leena Kirstinä oli minun opettajani aikoinaan yliopistossa, muistaakseni dramaturgian ja muun kirjoittamisen.
VastaaPoistaHän oli hyvä opettaja ja ei kauhean paljon meitä opiskelijoita vanhempi, joten lisänä tuli jonkinmoinen samaistuminen.
Holappa ja Ronimus tekivät tavattoman paljon työtä ranskalaisen kirjallisuuden suomentamiseksi. Luulen että kustantamoissa heitä myös kuunneltiin, hehän olivat asuneet Ranskassa.
Jaa että epätieteellisiä harrastuksia? Hmmm. Tuossa allaolevassa talossa asui ystävällisiä haamuja ja seurustelin niiden kanssa.
Parvekkeella keskustelen päivittäin tutun talitintin kanssa, joka on nyt jo ehdottomasti sitä mieltä että talipallo alas puun oksalle ja heti! Ne ovat pitkäikäisiä lintuja.
Tämä yksilö on sama kuin parina edellisvuonna, ne poikkeavat vähän väritykseltään ja tämä on erityisen peloton, ja sitä paitsi kiusaa Lidiaa, joka on selvästi siitä kiinnostunut. En tiedä onko Lidia koskaan saanut lintupaistia, tuskin vain, hän ei ole kovin kiinnostunut menemään ulos ja on vähän säikky.
Luulen että useimmat sanoisivat muuten epätieteelliseksi sen että haamut ovat ystävällisiä tai ilkeitä ynnä sen että lajienvälinen kommunikaatio olisi mahdollista!
Mikähän ilta tuli tv;n joltakin kanavalta eräänlaista dokumetointia kummitustaloista. Vaikka en uskonut pätkän vertaa siihen, että se pöytä liikkui itsestään, ja mitä kaikkea kolinaa siinä muka oltiin kuulevinaan.
VastaaPoistaVieraana ollut meedio-ukkeli suolsi tietoa talossa asuneista edesmenneistä henkilöistä, jopa nimiä myöten. Tosin hän kysyi niitä aina henkiseltä opastajaltaan, joka siis oli näkymätöntä energiaa.
Lieö ottanut asioista selvää ennen taloon tuloaan, vai oliko hänellä mikrofoni piilossa, ja yhteys jonnekin, huhahei!
Pelkään minä joskus maalla, kun menen pihan perille pimeällä.
Mummo on kuollut naapurimökkiin, ja minun pikkuveljeni nykyisen kasvimaanpaikalla olleeseen mökkiin.
Kertoipa tätini nähneen lapsena taas kolmannessa lähimökissä isänsä vieressä nukkuvan oudon ihmisen. Ukki ei ollut sitä havainnut, mutta joku muu lapsista oli todistanut oudon vieraan nähneensä.
Eivät ole kyllä vaellelleet levottomia pelottelemassa ainakaan minua nämä rakkaat vainajat.
Näkyy olevan jo tiistai, pitänee mennä odottelemaan nukkumatin hiekan heitoa silmiin!
Noora, luulen että ihmisillä kuin ihmisillä on suvuissa kulkevia kummitustarinoita.
VastaaPoistaMuistelen että niitä on kerätty jonnekin SKS:n julkaisuun kirjaksi asti joskus,kun jaksaisi vääntäytyä tutkimaan. Kansalliskirjaston pääasialliset kirjat ovat kyllä netissä, mutta se järjestelmä ei noudata aika ajoin ainakaan minun logiikkaani.
Minä muistan pikkulapsena että täti panki lankalauantaina navetan oveen havuja, jotka estäisivät sitä, että pahat silmät eivät noituisi lehmiä umpeen.
Onhan ihan mukava tässä huone-elämässä (kirjailija Matti Mäkelän osuva kuvaus meistä kaupunkieläjistä) ajatella että no joo, ei ollut vielä väkirehua ja karja todella OLi ummessa usein pitkään kevääseen, ennen kuin se pääsi laitumelle.
Minä ajattelen haamuistani paitsi rakkautta myös sitä, että niiden ihmisten elämä oli ollut täysi ja tullut jollain tapaa valmiiksi.
En tarkoita tällä nyt P. Pietarin Suurta kirjaa siellä portilla, vaan sitä, että aatteles, jos kaikki haamut olisivat elossa, niin johan olisi koko planeetta kaluttu jo elinkelvottomaksi ajat sitten!
Milloinkahan se olikaan kun Tropismeja osui käteeni - taisi olla 1980-luvun puolivälissä, siis parikymmentävuotta sitten. Lainasin kirjastosta ja uusin sen vissiin kolme kertaa ja sitten oli palautettava. Lukukokemus oli häkellyttävän ihana. Leena Kirstinä suomensi sen 1968 kuten edellä mainittiinkin.
VastaaPoistaRanskaa osaan yhtä hyvin kuin Matti Pellonpää eli apinoin taitavasti. Eräs ystäväni, joka puhuu ranskaa hyvin on kehoittanut minua opiskelemaan sitä, koska äännän apinoimalla kuulemma ihan oikein (tämä johtunee siitä, että isoäitini rakasti ranskankieltä ja lauloi usein ranskankielisiä lastenlauluja lapsenlapsilleen – pitäisi siis ehkä raivata tilaa kielenopiskelullekin).
Luotan hyviin kääntäjiin. Annikki Suni (1984) on kääntänyt kirjaston poistohyllystä pelastamani Sarrauten kirjan Lapsuus ja hänhän on taitava kääntäjä.
Wikipediassa kerrotaan hyvin Tropismeista ja Sarrauten kielestä, joka elää vivahteista, pienistä nyansseista ja on siksi niin tavattoman ihanaa luettavaa:
”Tropismeja sisältää muutamia hyvin lyhyitä tekstejä. Kirjailijan oman kertomuksen mukaan ne ovat "määrittelemättömiä liikkeitä, jotka liukuvat hyvin nopeasti tietoisuuden rajamailla; ne ovat alkuperältään meidän liikkeistämme, sanoistamme ja tunteistamme, joita me julistamme, jotka me uskomme tuntevamme ja joita pidämme hyvin tunnistettavina. Kielellisesti Sarrauten taide keskittyi kehittämään kieltä, joka voisi ilmaista tätä määrittelemättömän pientä, jatkuvassa liikkeessä olevaa olemassaolomme salaista lähdettä.”
Hienoja ajatuksia, Ripsa.
VastaaPoistaTekisi mieli joskus
melkein uskoa, että ihmisen henki,
ts. energia humsahtaa mustaan aukkoon, samaan nieluun kuin kaikki muukin oletettava aine, silmille näkymättömiin. Ja hengen lihallinen koti lahoaa ilman isännän tai emännän läsnäoloa.
Mutta puolella ja toisella on puolensa!
Tavaraa siis tiiviissa tilassa, tehopakattuna!
(kuolemansa lähellä käyneethän kertovat nähneensä tietynlaisen putken, käytävän, jonka päässä on valoa, tai kertovat leijailevansa elotonta ruumistaan ilmasta katsellen)
Tämmöisiä unenpöppöröisii mietteitä. Luin aamuyöllä puoli kolmeen, joten on hieman tokkurainen olo. Pitäisi lähteä mammaa auttelemaan, ja eräs tuttava on kinunnut käyntiäni joka päivä...ja sitä ja tätä!
Mukavaa päivää sinne lännen suunnalle!
Hirlii, pidän silmällä kirjaa, ellei sitä ole täälläkin myyty pois. Mutta hänhän on kirjoittanut paljon muutakin. Uskon kyllä, että Kirstinä on osannut suomentamisen.
VastaaPoistaNoora, enpä minäkään ole paljon nukkunut.
En usko että meitä on kahta plaatua, siis ruumis ja henki.Hengen näkemiset ovat eräänlaisia toivon tuottamia hallusinaatioita.
Minä KUULIN ne haamuni. Kun alkoivat yöpakkaset, niin hirsitalo kirskahtelee ja kääntyilee, eikä liikkeen tarvitse olla iso kun sen jo kuulee.
Sen sijaan kummitustarinat, joita taitaa olla kaikissa ovat hyviä asioita kelle tahansa ihmisille: siinä varaudutaan pelkoon ja pakenemiseen.
Niitä on ihan mukava kertoakin lapsille. Joku saattaa säikähtää pahaksi ja aikuisen on kyllä nähtävä se. Turhaan ei tarvitse pelotella.
Kummitusjutuissa on kyse varmaan laajemmin kuolemanpelosta.
Hirliille kiitos näin myöhästyneenä muistin virkistämisestä!
VastaaPoistaRipsa
En minäkään osaa kuvitella, saati haluta sitä ikuista elämää, jota niin monet halajavat.
Lieneekö siinä kysymys vain narsistisesta kaikkivoipaisuudesta, täydellisyyden harhasta, tuossa halussa elää ikuisesti?
Sen luulisi meidän kaikkien kuitenkin tietävän, ettei ainakaan tämä tässä muodossaan oleva, ja eloton maallinen tomumajamme matkusta minnekään ikuisuuteen asumaan korkeintaan hautausmaalle, tuhkana tai lihana.
Mutta onhan se hyvä, että osaamme kuvitella, ja uskoa illuusioihin.
Ne pitävät toivoamme yllä pelkojemme keskellä.
Edelleen kuitenkin uskon siihen, että poikani jatkaa minun ikuisuuttani. Kuten me kaikki olemme ihmislajin jatkumoita.
Tosin voi olla, että en jatku kovin kauas tulevaan, sillä pojallani jälkikasvua ei taida olla tiedossa ainakaan lähitulevaisuudessa.
Jospa tuo Cernin hiukkaskiihdytin valottaa jollakin tavalla lähitulevaisuudessa ikuisuuttamme.
Hauskin juttu kyllä on se, minkä äsken luin Hesarin Tiede-liitteestä. Aikoinaan Cernin tiedottajana toiminut tyyppi teki aiheesta räp-hip-hop -version!
VastaaPoistaEn ole vielä ehtinyt katsahtaa sitä, mutta se kyllä vie eteenpäin toivoani että kyllä tiedemiehet tottatotisesti ovat ihmisiä.
Olivat ne ensin vähän estelleet että hip-hopia sinne käytäviin, mutta sitten joku oli tullut toisiin ajatuksiin. Niinpä se on nyt jossain Youtube-sivustolla.
Onhan siinä semmoinenkin hauska yhteensattuma, että WWW kehitettiin nimenomaan Cernissä. Muistan ihmetelleeni ajatusta tavattomasti, kun ensimmäistä kertaa availin merkkipohjaista www-linkkilistaa.
Sieltä pullahti ensimmäiseksi tieto, että tämä on Cernin kehittelyä.
Kuulemma räpissä on ihkaoikeaa tiedettä hiukkaskiihdyttimestä ja se teksti juoksee kuvan alalaidassa, joten jos sulla on lauluääntä niin voit illan viihdykkeeksi ruveta räp-artistiksi!
Kiitos kyllä, einköhän saa pian rytmistä kiinni!
VastaaPoistaTuota en muuten tiennyt, www:n syntysijaa.
Pako-tv-sarjan uusi tuotantokausi alkoi tänään kolmosella. Se on kyllä hemmetin ärsyttävä sarja, naurettavat juonenkäänteet saavat vihaisiksi ja melkein koko ajan siinä saa jännittää ja pelätä milloin kenenkin puolesta.
Ja inho- väkivaltainenkin se on, (usein laitan silmät kiinni pahimmissa paikoissa) onhan tapahtumat sijoitettu pääasiassa vankiloihin.
Mutta olen koukussa, inhottaa myöntääkin, oletko sinä sattunut katsomaan moista?
Noora, kun olin vielä töissä ongelmani oli aina se, etten ollut katsonut televisiosta sitä tai tätä. En osannut keskustella kahvipöydässä!
VastaaPoistaTyö oli etupäässä ilta- ja viikonlopputyötä, joten telkkaria en tullut katsoneeksi oikeastaan ollenkaan, siis koko elämässäni!, ennen kuin joskus 90-luvun alusta lähtien!
Taidan olla harvinainen otus.
Ennen digiboksia tosin saattoi panna videolle sen tai tämän TV-teatterin esityksen tai jonkun elokuvan. Nyt ei voi tehdä sitäkään.
Joo, tallentava boksi olisi kallis ja kun olen katsellut tuota tarjontaa, niin vähän sitä tulee hyvää ohjelmaa paitsi Teemalta ja satunnaisesti FST5:stä, ruotsalaisten kanavalta.
Joskus saatan höyrähtää katsomaan telkkaria pitkälle yöhön, niin kuin kävi kun tuli Woodstock-leffa.
Mies on sen sijaan TV-sukupolven lapsi jo, Jenkeissä ihmisille tuli telkkari jo 50-luvulla. Kotiin hankittiin televisio, siis lapsuudenkotiin vuonna 63, mutta juuri parahiksi kodin hajoamisen aikaan.
Kissoista meillä vanhaherra Allu katselee joskus televisiota. Se näyttää pitävän luontodokumenteista. Olen aika varma siitä että se tunnistaa eläimet eläimiksi, ja ilmehtii korvillaan kiinnostusta osoittavasti esimerkiksi mölyapinoille.
Lidia ei piittaa yhtään.
Eilen illalla yritin katsoa Waltarin Gabriel tule takaisin- näytelmää vuodelta 1970, mutta kyllä se tuntui auttamattoman vanhentuneelta. Silmät rupesivat heti lupsahtelemaan kiinni.
Mistä voi johtua se, että jäät koukkuun johonkin väkivaltaiseen sarjaan? Pidät pelkäämisestä?
Ripsa
VastaaPoistaKirjoitin eilen illalla vastauksen tuohon edelliseesi, mutta sain sen taas jollakin konstilla katoamaan ennen lähettämistä laatikkoosi, enkä enää jaksanut kirjoittaa sitä uudemman kerran.
Nyt olen juuri tullut kaupungin toiselta laidalta. Aivan ihana ilma pyöräilyyn. Josko nyt saan tämän perille :D!
Sanopa muuta koukkuunjäämisestäni, minä joka inhoan kaikenlaista väkivaltaa, ja paasaan aina väkivaltaroskaa vastaan.
No, ei sarjassa koko ajan tapeta ja kiduteta toisia, ja on siinä yhteiskunnallisesti ihan hyviä pointteja. Mm. vallan väärinkäytöstä pursuava äklöttävä mätä, jota on kaikilla inhimillisen elämän tasoilla.
Kaiketi alussa viehätyin näyttelijöistä. Muutama tosi hyvä siinä on mukana. Ja heidän ansiostaan lähinnä kohtauksiin tulee tietty jännite, vaikka jännitysmomentteja käsikirjoittaja (t) ym. tekijät ovat kyllä onnistuneesti saaneet ympättyä juonellisesti mukaan, vaikka epäuskottavuudessaan ovat paikoin huvittaviakin. Lähinnä katson sitä saadakseni ilmeisesti annoksen helvetillistä jännitystä elämään.
Pidän pelkäämisestä? Voisin pelon alitajuisen läsnäolon myöntääkin.
Mutta luultavasti, ja toivottavasti se liittyy itsesuojeluun.
Mutta tietoisesti en todellakaan pidä pelontunteista.
Ainakin se on ollut minulle hyvin tuttu ja hallitseva tunne jo lapsena.
Olen kyllä lukenut, että kohtaamalla pelkonsa, ne voi voittaa. Ja siinä lienee vinha perä.
Otsikoinnissasi on Erotica ja Eroica. Varsinkin Beethovenin sinfonian nimen alku muistuttaa minua aina omastani, eli isäni suvun sukunimestä. Mutta sinfonia on tietysti mahtava.
Minulle nuo Woodstokit ja hippiliikeet sun muut olivat kyllä ajassa läsnä, mutta itse seurasin niitä kyllä ulkopuolelta. En saanut niinsanottua vakavampaa herätystä siten, että olisin mennyt mukaan, osallistunut niihin yhteisöllisesti.
Noora, joo, olen joskus katsonut ajat sitten silloin tällöin semmoista amerikkalaista poliisisarjaa kuin Hill Street Blues. Kyllä siinä ne ihmiset olivat enemmän tyypiteltyjä, eli näyttelijän ei tarvinnut osata näytellä mitenkään hirveän hyvin, mutta käsikirjoitus oli suht. hyvin tehty. Ja pahoja poliisejakin oli mukana, ynnä jännitystä rotujen välillä.
VastaaPoistaAsuttiin sen sarjan maisemien lähellä aikoinaan New Yorkissa, Lower East Sidella, joka oli silloin ihkaoikeata slummia, mutta ei mitenkään vaarallinen paikka meille tyhjätaskuille.
Tuo Erotica ja Eroica on viittaavinaan eroottisuuteen ja rohkeuteen, jota aikoinaan näin Anais Ninin kirjoissa - aivan samoin kuin näin Women's Lib-naisliikkeessä.
Pitää nyt lisätä tähän että mielestäni naisen asema Yhdysvalloissa oli ainakin silloin paljon huonompi kuin Suomessa. Esimerkiksi naimisissa olevat naiset, etenkin sellaiset, joilla oli lapsia, eivät juuri voineet mennä töihin, koska päivähoitoa ei ollut.
En tiedä mikä tilanne on nyt, tuskin yhtä hyvä kuin Suomessa. Täällähän se on subjektiivinen oikeus. Pidetään asiallisena että lapsi saa päiväkodinohjaajan asiantuntevaa opastusta ja ohjausta.
Woodstock oli minun mielestäni mahtava juttu, mutta ei kyllä hippiyden vuoksi (minä en ollut hippie, olin enemmänkin politico) vaan sen musiikin, koska se oli vielä silloin hyvin aitoa kansanmusiikkia.
No, syntynyt mustien bluesin ja valkoisten kansanmusiikin, etenkin balladien) jonkinmoisena risteytyksenä.
Se kaupallistettiin, siis rock'n'roll, paljolti juuri Woodstockin vuoksi: levytuottajat tajusivat että tuolla "metelillä" voi tienata rahaa.
Lisäksi niillä festareilla oli ilman muuta kyse myös Vietnamin sodasta ja sen vastustamisesta.
Korjaus viimeisimpään kommenttiini:
VastaaPoista"itinsä" tarkoittaa tietysti äitiä.
No luin kommentin kolmeen kertaan enkä löytänyt äitiä.
VastaaPoistaMutta minulla on ollut tekniikkalajin päivä (eli pää ei toimi!), eli on ollut opeteltavana uusvanha pesukone, joka toivottavasti jatkossakin käyttäytyy.
Ensin ei käyttäytynyt, kun panin poistoveden ja tuloveden letkut justiinsa väärinpäin. No, kones on ruotsalainen, että kai ne sitten tekevät juuri toisinpäin.
Silloin kun olin ekoja kertoja Tukholmassa töissä olin aina jäädä auton alle, kun siellä oli vasemmanpuoleinen liikenne.
Saattavat ne vanhasta muistista edelleen tehdä asiat päinvastoin kuin muualla maailmassa tehdään. Eli siis Suomessa.
Kyllä toisen kommenttini piti lähtemän ihan oikeaoppisesti, mutta ei mahda mitään, jos se ei tullut perille.
VastaaPoistaNo, eipä siinä mitään kovin tärkeää ollut.
Noora, kaikki kommenttisi ovat tärkeitä, ihan yhtä lailla. Ne ovat puhetta joka kuuluu minun mieleni korvaan aivan selvänä.
VastaaPoistaTämä minun systeemini, g-mail, on kyllä ennenkin tehnyt sen että joku meili on jäänyt tulematta.
Nyt yöllä tai alkaa jo sarastaa, käytän pikkukonetta jossa on Linux ja se on hyvä. Nopea ja monella tapaa parempi kuin iso Windows rumilus.
Ongelma on vain se, että tässä pitää olla polvituoli ja rikkinäiset polvet eivät jaksa sitä kovin pitkään yhtä soittoa.
Tavallinen tuoli on vanhalle isolle kirjoituspöydälle liian matala.
"Tavallinen tuoli on vanhalle isolle kirjoituspöydälle liian matala."
VastaaPoistaSama ongelma oli Rahikaisellakin.
Verrosen kirja-arvostelun luin, ja se oli hyvä!
Mukavaa viikonloppua ja terveisiä myös kisuille!
Tarkoitatko V. Linnan Rahikaista? Kerropas, en muista!
VastaaPoistaMiten jaksaa äitisi, entä Pekka-kissa? Kiitos kyselystä: olen siivonnut pitkin yötä tavaraa hiekkalaatikosta ja Leo aamulla matolta oksennusta. Puhdas matto laitettiin pari päivää sitten.
Allulla on siis joku mahatauti. Toivon todella että Lidia ei sitä saa.
Olipa kiva jos tykkäsit arviosta. Ei se kai oikein arvostelu ollut, yleensä haluan sekä kertoa kirjasta että yrittää mennä ehkä vähän astetta kauemmas.
Eilen huomasin että Kritiikkiportti joka on Suomen kulttuurirahaston ja Suomen Arvostelijain Liiton yhteisprojekti, ei ole julkaissut minulta kuin yhden arvostelun ja senkin elokuulta.
Sitten katsoin vähän tarkemmin ja vaikutti siltä että Verrosta olisi Suomessa arvioinut vain kaksi eteläsuomalaista lehteä, Demari ja Kouvolan sanomat. Sitten katsoin että Kritiikkiportin mielestä Keskipohjanmaalta ei oikeastaan tule yhtään mitään koskaan.
Siis kyse on kulttuurisivujen arvosteluportaalista johon kuuluu suunnilleen jokainen Suomen lehti.
Asia on selvittelyssä. Voi olla että tungos on niin kova että koneet eivät pärjää. Kukaanhan ei voi tosissaan ajatella että nykyaikana ainoastaan Etelä-Suomea pidettäisiin varteenotettavana alueena...
Tiedätkö mitä Ripsa: minun bloggertunnus tai tuo chaplin-tunnus oli ensin mukana kun vastasin omiin vastauksiini eli annoin omille bloginvastaajilleni vastauksen. Oli sisi täppä siinä. Sitten huomasin, että se täppä tuli sinne vaikka en ollutkaan logganut itseni ollenkaan sisään, eli oli ihan sama jos laitoin itseni anonyyminä tai homogarruluksena sisään; chaplin-täppä oli mukana eli koneeni IP-tunnus oli ilmeisesti googlen hallussa ja (kontrollissa). Voi tuntua vainoharhaiselta mutta ei ole sitä. Nyt on taas niin, että on ihan sama jos laitan kommenttini sisäänkirjatuneena tai en, ei tule tunnaria enää ollenkaan. On siis täysin ilman täppää ja minä en ole asetuksia muuuttanut. Joten - joku (admin) katsoo mitä tämä konee tekee ja juuri tämä.
VastaaPoistaVoisimme ajatella, että olen sairas (ja sitä mieheni on yrittänyt tarjota vuosien varrella) mutta en ole. Olen vakuuttunut, että olen statistical error; jäin pois siitä seulonnasta mikä oli tekeillään kun olin nuori ja ihmettelin aina miksi minun vertani piti antaa ja yhdistää käyttäytymistieteen kaavoihin. Sitten tuli tämä leima, että olen huonostikäyttäytyvä kun olen vain kotona, en siis edes liiku enää. En ole liikkunut 10 vuoteen ja levittävät sontaa: sillä täytyy olla tarkoitus pimentää sellaisia n.s. näkijöitä mitä edustan. ystäväni on viety myös 6 kertaa hourulaan (tikusta asiaa ihan sairaan typerästi) ja joka kerta hän on sanonut mitä on tehnyt ja miksi ja päässyt samalla ulos. Mutta ajatus ja teko on niin sairas, että voimme ymmärtää, että myös Suomessa on ihmisiä, joiden suhde rahaan ja valtaan on se, etteivät aio edes päästää intellektuelleja esiin ilman ,että ovat itse tietoisia mitä kirjoitetaan ja miksi. Muuten on oltava hullu tai sekopää, tai sitten sairas. Tämähän on viite siitä, että heillä (joillakin ryhmillä) on vanhastaan omat jekut miten kontrolloivat omiaan ja rahojaan myös sotien kautta ja juuri sotien kautta. Mutta nyt olisi tarkoitus muuttaa juuri sitä vanhaa traditiota, sillä sota on tyhmää ja sen sanovat kaikki. Mutta raha-pellet eleättävät itselleen sitä optiota koska heille se on helpompaa kuin uuden oppiminen.
Olen siis lievästi järkyttynyt. Mutta tämä on reality: tietotekniikka ei ole mitenkään objektiivista; se on sitä vain ellei ole syytä muuhun: sitten keksivät omat terroristisepitykset.
Tyhmää koska ihminen voisi myös kasvaa.
Katsotaan, hyvää viikonloppua
hg
Garru, minä en tajua asetuksista mitään, enkä ole ikinä tajunnut.
VastaaPoistaSen tiedän että Google mainostaa sen mukaan mitä meileissä on, enkä tiedä miten ne sen tekevät.
Taatusti osoitteita kerätään ainakin siihen tarkoitukseen.
Miksi ne haluaisivat ketään vartavasten vakoilla?
Tuskin näillä "kulttuuriblogeilla" nyt niin isoa merkitystä on... Siis yhtään kellekään.
Hei Ripsa: tämä ei ole immigrantti mutta ihmeellinen posti minulle sillä tänään kuin katsoin omaa blogiani niin eilisen jälkeenhän laitoin itseni administraattoriksi niin oli tullut spam, jota en ole itse spamiksi määritellyt. Oli silti siististi poistettu kommenteista. Olen myös huomannut, etten enää pääsekään itse administroimaan omia kommenttejani (sisääntulevia), sillä joku on ne joko hyväksynyt tai hylännyt minun puolesta. Heti kun sanoin Kemppiselle, että minun katsojamäärä oli parhaimmillaan 150 per päivä niin nyt se tipahti n 50:een eli joku hallinnoi minun nykyistä ja myös tuota entistä blogiani. Ei ole siis mitenkään luotettava ja molemmathan ovat googlen jos olen ymmärtänyt oikein ja google oli ainakin kun se perustettiin mielestäni juutalaisomisteinen tietolähde. Jos se on siis poliittinen, en tiedä.
VastaaPoistaMutta nämä ilmaiset eivät ole sillä tavalla mitenkään "ilmaisia" sillä vaikuttamaan niiden kautta ei pääse. Mutta minun tapauksessa yrittävät leikata pois kaikki ne kontaktit, joita muuten saisin. Kukaan ei ole minulle soittanut viimeiset 2 vuotta eikä myöskään kirjoittanut: olen äimän käkenä sillä olen ulospäinsuuntautunut ja avoin ja rehellinen. On siis varsin kova sensuuri meneillään ja tämä ei ole minun fantasiaa.
Tässä poistettu linkki (jossa ihan norm. tekstiä, mutta en tiedä millä kielellä; taitavat nämä bloginpitäjät olla vähän liian hysteerisisä mielestäni)
http://mithrill.wordpress.com/2008/09/20/gdzie-lezy-kres/
Lue mitä laitoin tänään Petjarille.
VastaaPoistaKyse on siitä, mistä ei tiedotettu ja minä menin ja luin ja puhuinkin sitten siitä ja mietin oliko yhteyttä mm Nokian lähtökohtiin ja riskisijoituksiin. En voi muuta keksiä sillä muuten olen aika pieni ihminen ja tuiki tavallinen. Nopea ja ammattitaitoinen mutta tämä erikoisryhmä, joka pitää siitä, että he ja juuri he, sanelevat miten maailmaa saa tulkita ovat tietysti sitä mieltä, että minä heitän sammakoita suustani. Kvack kvack sitten. Mutta minä olen demokraattinen ja vastustan mm lastenpyydytystä ja sotateollisuuden raakaa toimintaa vaikka sitä useammat pelkäävät. Joss pelkää ei pidä sitten sanoa, että on aikuinen; vain lapset uhkaavat tuolla lailla; sellaisen ryhmän ei sitten siinä tapauksessa tulisi mitenkään ja missään hoitaa n.s. käyttäytymistieteen asioita ja ihmisoikeusasioita jos ei erota rauhaa sodasta ja vapaata mielipidettä sairaudesta. Silloin arviointikyky on virheellinen ja näitä pitää opettaa. Ihminen, joka ei opi rupeaa lopuksi sadistiseksi eli kiusaa ja kiusaa päästäkseen itse eteenpäin mutta kokonainen yhteiskunta ei voi toimia sadistisuuden sanelemana: se johtaa eriarvoisuuteen ja sitten juuri siksi sisällissotaan. Mutta tämä jengi, joka puhuu sodasta ja sanoo, että on aina ollut eivät näe sitä humanioran asettamaa vaatimusta kasvamisen suhteen (intrinsikaalinen kasvu) vaan jatkavat destruktiivisia strategioita ns. rauhan ja ihmisoikeuksien puhumisen kautta samalla lailla kun ollaan sanottu, että kirkko ylläpitää pahuutta puhumalla hyvyydestä (ja estämällä normaalia kasvua yhteiskunnassa).
Nämä ovat tietysti karrikoituneita ja minä en hyökkää tällä mielipiteelläni kehenkään personoituna mutta odotan, että saan kohtelua joka vastaa sitä mitä edustan enkä sitä mitä nämä infantiilit ovat päästäneet itse suustaan: sammakoina tai sanoisiko käärmeinä (kaksijakoisella kielellä, kielenkärjen jakautumisella).
Pitää rakastaa ihmisiä ja silloin niitä kanssa rakastaa; se ei siis ole sama asia kun sanoisi rakastavansa vain joitakin ihmisryhmiä; jos sanoo olevansa hyvä pitää olla sitä myös. Ei siis valikoida: ja argumentointi pitää käydä ideatasolla kuten Platon eikä ihmistasolla kuten koulukiusaajat.
haluan postia jos kirjoitatte:
realzara@suomi24.fi ja jos ette saa vastausta niin sensuroivat myös sitä. Siinä tapauksessa laittanette bloggeihinne, etten ole vastannut sillä vastaan aina ja jokaiselle.
Tämä rupeaa olemaan pian poliisiasia kunnolla.
Ripsa,
VastaaPoistalinkitin sinulle yhden blogimerkin!
Se on tuolla toisessa blogissani, jossa ärhentelen maailman menolle.
Garru, minä en nyt yksinkertaisesti ehdi yksityisetsiväksi katsomaan mitä kaikkea jossain linkissä on.
VastaaPoistaEn tiedä tarvitseeko ihmisiä rakastaa, hyvä kun tulee toimeen eikä tee kellekään tietoisesti pahaa.
Ja jos tekee tiedostamattaan, niin hyväksyy kun se sanotaan.
Täytyys käydä katsomassa, Kirppu!