31.3.10

Kun olin kolme, osa 2

Kun äiti kielsi jotakin, se oli aina melkein jotain hyvää, niin kuin karamellikiisseliä tai hilloa. Sitä piti siis ottaa salaa. Tie kellariin oli vaarallinen, portaat olivat jyrkät ja kylmän hikiset, mutta olin oppinut että parhaiten niitä portaita pääsee kulkemaan avojaloin, kun silloin ei lipsunut. Osasin mennä sinne jo aivan yksin, äiti joskus lähetti hakemaan pienen kermakannun sieltä tai porkkanoita.

Tiesin missä hillopurkit olivat, osasin avata kannen, jossa oli paperia hillon ja kannen välissä, näin milloin hillossa oli hometta ja panin sellaisen kannen kiinni nopeasti. Hillopurkista otin hilloa sormella, sitten nuolaisin ja tasoitin jäljen niin että äiti ei pystynyt näkemään että olin käynyt siellä. Äiti oli jossain kauempana, pesutuvassa, tai kylässä Pekan äidin luona, minun piti olla varma siitä ettei se tulisi pitkään aikaan.

Silloin se yleensä jätti minut hoitamaan vauvaa, vaikka en siis saanut siihen koskeakaan, minun piti vain valvoa että vauva ei päässyt kuuppaamaan sängyn laidan yli lattialle. Sain aina puhutuksi vauvan olemaan aivan hiljaa, annoin sille leivänpalan jota se sai imeä sen aikaa kun kävin kellarissa.
Vauva ymmärsi minua. Se oli sängyssä selällään tyytyväisenä, koska lupasin sille että kun tulen takaisin se saa nuolaista sormeani. Äiti sen sijaan jätti vauvan aina niille sijoilleen. Äiti oli unohtanut kokonaan millaista oli olla vauva .

Muistin millaista oli, kun se ei käsittänyt mitä minä itkin. Joskus oli vatsa kipeä ja äiti vain käänsi kylkeä ja sanoi ”Tuki suus!”, se ei sanonut sitä koskaan kovaa, koska isä nukkui, eikä isä yleensä herännytkään vaikka itkin kuinka kovaa. Isä kuorsasi niin kovaa ettei se herännyt sen takia.

Kun olin vauva heräsin joskus siihen että vieressä oli joku toinen, semmoinen joka ymmärsi mitä minä sanoin, niin kuin isoäiti tai Mamma. Silloin oli heti paljon parempi olo, vaikka olisi ollut nälkä tai vatsa kipeä.

Isä kertoi että olin hyvin vakava vauva, enkä paljon nauranut, se ihmetteli miksi olin sellainen ja äiti väitti että olin perinyt sen isältä itseltään. Minä muistin miten olin katsellut kattoon ja tehnyt siihen kuvia. Oikeastaan suurimman osan aikaa odottelin vain koska pääsisin sängystä ylös, koska isä joskus näytti haluavan että tulen sängystä ylös itse. Rupesin sitten kiipeämään sängyn pienoja pitkin ja lopulta isä nosti minut sängystä seisomaan lattialle, se astui sitten kauemmaksi ja ojensi kätensä ja minä kävelin sen syliin. Se nauroi ja minä nauroin. Äiti tuli silloin sisään ja se kysyi mitä, isä käski äidin ojentaa kätensä niin kävelisin sen luo. Isä asetti minut seisomaan, äiti ojensi hellan luona käsiään, mutta minä pyörähdin ympäri ja menin isän syliin.

En muistanut odottaa, että äiti ja isä riitelisivät, vaan nukahdin. Uni alkoi suoraan ajatuksista, kun olin ajatellut lunta, niin se rupesi tanssimaan silmissä ja katselin sitä ja tunsin miten silmät pyörivät kuopissaan sitä mukaa kuin lumihiutaleet putosivat alas. Tiesin että nukuin ja ajattelin että on herättävä heti kun kuulen äidin ja isän puhuvan. Mutta sitten tuli suuri tuuli, korvissa humisi ja minä rupesin vajoamaan alas niin kuin ketunkoloon joka oli tallin takana kuusen juurella. Siellä oli pimeää mutta lämmintä. Minä käännyin ja puristin jalat koukkuun leukaa vasten niin että lähdin kierimällä putoamaan kohti ketunpojan pesän taaimmaista nurkkaa.

Silloin kun en ollut ulkona leikkimässä Pekan tai Nassun kanssa, tai sitten tallissa silittämässä hevosia, istuin sisällä tuvassa pienessä keinutuolissa joka oli juuri minun kokoiseni. Vankilan sedät tekivät sen minulle syntymäpäivälahjaksi, niin kuin kesäksi potkulaudan. Pekka otti heti potkulaudan omaan käyttöönsä, se halusi potkia sillä enkä minä voinut käyttää sitä kuin silloin kun Pekka oli kotona, tai nukkui.

Se oli samanikäinen kuin minä, mutta sen äiti käski sen edelleen päiväunille. Mieleni teki sanoa sille että vain vauvat nukkuvat päiväunia, mutta en uskaltanut sitten, koska se olisi voinut suuttua eikä olisi enää leikkinyt minun kanssani.

Äiti mutisi itsekseen että hirvitti kun murhaaja oli saunanlämmittäjä, silloin kysyin ensimmäistä kertaa, mikä on murhaaja, mutta äiti sanoi vain että isona ymmärrän. Isä sitten tuli kertoneeksi kun puhui sodasta, se sanoi että sodassa on tappamista mutta siviilissä on murhaamista. Niin kuin se synkkä ja vihainen mies, joka kävi joskus siivoamassa ja pienimässä puita? Sillä ei ollut nenää ollenkaan, vaan reiät joista näkyi luuta. Isä sanoi ettei sitä saa tuijottaa, se on sotainvalidi, sitä paitsi se on siviili eikä ollenkaan murhamies, mutta sodassa se ehti tappaa aika monta ryssää ennenkuin siihen itseensä osui. Niin kuin torpeedo, minä kysyin isältä, isä nyökkäsi että niin. Ajattelin se on varmasti sitten ehtinyt tappaa aika monta ryssää.

Tallilla miehet lauloivat sellaista laulua että silmien välliin ryssää juu. Isä sanoi ettei niistä tarvitse piitata, ne eivät ole sotaa nähneetkään, toisin kuin se nenätön mies. Siitä laulusta äiti sanoi että se ei sovi pikkutytöille, vaikka olin minä laulanut kuinka Rannajjärvi tappaa ruman vallesmannin, ja äiti oli hymyillyt.

Kotona voi tehdä joskus asioita joita ei saa tehdä ulkopuolella. Mutta ymmärsin niin paljon että en ikinä laulaisi sitä laulua Pekan äidin kuullen, koska se oli aika vieras. Tallissa vankilan sedät lauloivat sitä ja minä lauloin mukana ja sitten ne taputtelivat minua päälaelle ja kehuivat minun ääntäni. Se tapahtui kyllä silloin kun ketään renkiä ei ollut paikalla. Rengit kun olivat paikalla, niin vankilan sedät eivät puhuneet minulle mitään.

Keinuminen oli hienointa mitä tiesin, sekä sisällä keinutuolissa että ulkona puunoksaan kiinnitetyssä keinussa jossa Pekka antoi minulle vauhtia. Minua huimasi, kun heitin päätä taaksepäin että saisin kovemman vauhdin. Silloin minun piti nostaa päätä takaisin pystyyn hyvin hitaasti ja ravistaa se suoraksi sivukautta. Minä siinä olin ja taivas näkyi silmien edessä ja hävisi taas ja puunoksat vilistivät silmissä.

Mutta tuntui hetken siltä etten olisi ollutkaan siinä, silloin kun huimaus tuntui. Kuin olisin ollut poissa. Sitten ajattelin että poissa mistä, en ollut nukkunut koska sen tietää unista joita silloin näkee ja silloinhan on jossain. Pelotti vähän se että olin jossain jota ei ollut ollenkaan. Joku paikka joka oli ei-missään. Ja jos olin ei-missään, niin oliko minua silloin ollenkaan?

Äiti tuntui tietävän. Se sanoi että sielu on henki. Yritin sitten joskus hengittää ulos ja sisään oikein lujaa, puhalsin, kiipesin arkun päälle jonka yläpuolella oli peili ja katsoin näkyisikö henki peilissä. Jos en vain yksinkertaisesti osannut itse katsoa sitä. Ajattelin että uloshengityksessä suusta tulisi joku olento joka näyttäisi sitten sielulta. Mutta en nähnyt mitään, peilin pinta vain huurustui.

Minä yritin kerran kertoa äidille minkänäköinen sielu on, kuvittelin sen, mutta se vain sanoi että olen käynyt Höpönassun pesällä, eikä kuunnellut. Minä sanoin että niin olinkin.

Minä olin ollut Nassun pesässä, nukkumassa sen kanssa kyljittäin silloin kun äiti oli vauvan kanssa ulkona ja isä oli töissä. Äiti sai minut kerran kiinni kun kömmin pesästä ulos, mutta riiteli siitä vasta isän kanssa. Likainen otus! Isä käski äidin katsoa, että kukahan meistä on likainen. Ne tuijottivat toisiaan vähän aikaa, sitten katsoivat minua ja rupesivat nauramaan.

Minä loukkaannuin ja menin ikkunaan. Oli pimeää ja ikkunasta näkyi minun kuvani. Puhalsin ikkunaan ja tein ympyröitä sormella.

Se rinne jossa sai suuria lumipalloja? Sukevan keskusvankila.
Kuva:  Valto Ensio Heikkinen, 2010

17 kommenttia:

  1. Minulla oli joutsenkeinu. Se oli tehty Vaasan lääninvankilassa (isä oli siellä töissä). Isä itse maalasi sen; siinä oli joutsenten lisäksi aaltoja ja lumpeenkukkia.
    Harmittaa vieläkin, että 1980-luvulla annoin sen jäädä sateeseen, jossa se hajosi. Onneksi omat lapseni ehtivät siinä kiikkua.

    VastaaPoista
  2. Obeesia, muistan ihailleeni lapsia joilla sellainen oli. Olet just sen verran nuorempi, että ovat ruvenneet tekemään keinuihin krumeluureja.

    Minun oli aivan samanmallinen kuin isoäidin, siis missähän ne Pohjanmaalla tehtiin? Puuseppiä oli kyllä tuhottomasti.

    On varmaan vieläkin, vaikka käsityön tekeminen on romahtanut. On meilläkin Virtasen Karin tekemät tuolit.

    Ai isäsi oli kanssa töissä vankilassa? Ehditkö kysellä häneltä että millaista oli? Minä en ehtinyt.

    VastaaPoista
  3. Ja kaikki tämä, kun olit kolmen? Miksi, miksi oi miksi, alan ajatella sellaista kuin "epäluotettava kertoja". Mutta, tottahan sinä tiedät parhaiten. Anteeksi.

    VastaaPoista
  4. Mitäh? Että kolmevuotias olisi epäluotettava? Että tämä olisi fiktiota? Että tämä olisi peräti faktaa?

    Kaikenlisäksi sinä pyydät anteeksi. Mitä?

    Juttelin juuri viime perjantaina serkkuni kanssa. Hän on minua 12 vuotta nuorempi. Kun olin sellainen 12 ja puoli niin olin häntä hoitamassa Helsingissä isoäitini kanssa.

    Kokemus oli aika mullistava vaipanvaihtoineen kaikkineen. Huomasin että muistin suunnilleen kaiken ihan pienestä asti. Siinä paikassa päätin etten ikinä unohda mitään.

    Serkku nyökytteli ja ihmetteli siinä samassa että hänellä on voinut olla niin suuri vaikutus tietämättään.

    Sitähän ei tietysti tiedä että milloin iskee - ja ihan tietämättä - dementia, mutta olen kuullut että nuo varhaisvaiheet muistaa edelleen parhaiten.

    VastaaPoista
  5. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  7. Niin, no ehkä olen vain kateellinen sinulle.

    En näet muista omasta 3-vuotisiästäni kuin kaksi tapahtumaa. Enkä niistäkään muista oikeastaan sitä, että olin kolmen. Mutta kun niistä on puhuttu jälkikäteen, olen voinut laskea, että olin silloin kolmen.

    VastaaPoista
  8. Valto Ensio,

    elä sinä rupea hermostuttamaan sitä pikkuista. Se huomaa jos sinä katsot sitä tarkkailemalla. Senkus elätte. Onko minulle muka käynyt jotenkin köpelösti?


    Hannah,

    no joo, Hannah, on syytäkin olla kateellinen! Muistamalla saa aineksia maailmankuvaan kymmenen kertaa paremmin kuin unohtamalla.

    Mutta on siinä myös hieman synkkä puolensa, johon Valto Ensio viittaa tuolla edellä. Varhaislapsuudesta on helppo johtaa aivan perustavia luonteenpiirteitä, tapoja reagoida ja semmoista. Joskus tuntuu olo vain toivottoman fatalistiselta.

    Siis vaihtoehdottomalta. Jos ei sana olisi niin paljon paremmassa käytössä, sanoisin että peräti kohtalottomalta.

    Mutta tottakai nämä pari tarinaa ovat kaikista tuntuneet hermostuttavilta, koska minähän olen kirjallisuuskriitikko!

    VastaaPoista
  9. Jaaha, selaimeni kieltäytyy julkaisemasta anteeksipyyntöä!

    Kommentit, Hannahin ja Valto Ension ilmestyivät tänne jostain syystä kaksi kertaa ja toheloin Valto Ension kommentin pois.

    Sitä ei ollut myöskään postilootassa.

    Valto Ensio, panetko kommentin uudestaan! Siinä kerroit että sinun on ilmeisesti vahdittava pikkuista 3-vuotiastasi, ettei hänen sieluunsa jää syviä haavoja.

    Että muistaisi lapsuuttaan hyvällä.

    VastaaPoista
  10. Ripsa, se oli vähän kuin makiaa kakkutaikinaa olisi suuni pielessä ollut kun kirjoitin, siis kieli poskella.

    En tarkkaa sanamuotoa enää muista, mutta suurinpiirtein niin se meni kuin olit omaan kommenttiisi laittanut, että alanpa tässä vahtimaan, mitä nuorimmainen kasvatuksensa tässä vaiheessa alkaa pahkaansa painamaan. Hän täyttää juhannuksena 3 vuotta.

    Sitten totesin jotain sen suuntaista, että luen tätä kirjoitustasi kuten hyvää kirjallisuutta luetaan.

    Muuuten: Kommentin lähettämisessä oli tässäkin päässä vaikeuksia.

    VastaaPoista
  11. Kiitos Valto Ensio! Luulen että Bloggeri on jotenkin takunnut. Mutta kyllä minäkin tohelointiin kykenen!

    Sitä en yhtään osaa sanoa että miksi näitä tarinoita pitäisi kutsua. Se voi olla vain muistamista.

    Suvun mielestä minun vanhimpana pitäisi olla muutenkin tekemässä jotain sukupuuta. Yritinkin, mutta menivät matinpojat ja tuomaantyttäret aivan sekaisin ihan heti.

    VastaaPoista
  12. Mitähän sopimatonta minun kommentissani oli, kun sitäkään ei täällä näy.

    Taitaa olla viisainta muistella isää joskus omassa blogissa ;)

    VastaaPoista
  13. Obeesia, sinun eikä Valto Ension tekstiä ei näkynyt meilissä lainkaan. Valto Ensiolla oli ollut vaikeuksia lähettää omaa kommenttiaan. Sun ei taas tullut perille lainkaan!

    Sähköpostilootassa on tavanomainen pyhäpäivä/lomasuma, mutta nämä kyllä erottuvat yleensä aina joukosta...

    Oivoi, lähärätä ny uurestansa! Minen sensuroi ketään!

    VastaaPoista
  14. Kysyit, millaista isälläni oli vankilassa. Eipä isä paljon puhunut niistä, mutta se oli aina väsynyt ja vihainen, kun se tuli viikkokunnasta kotiin lauantaina.

    Isä oli aluksi maalarimestarina lääninvankilan työpajalla, sitten hän siirtyi matkavartijaksi eli kuljetti vankeja junan perään liitetyllä vankivaunulla Vaasasta Helsinkiin ja sille välille.

    Pari kertaa isältä oli päässyt vanki karkuun. Se oli kauhea paikka, kun pelkäsimme, että isä saa potkut töistä. Vangit joskus uhkailivatkin isää, mutta ei meillä kuitenkaan hirveästi pelätty, että kukaan tulisi kostamaan.

    Työ ei varmastikaan ollut isän luonteelle sopivaa; hän nimittäin muuttui täysin, kun jäi eläkkeelle.

    VastaaPoista
  15. Obeesia, ei kuulosta varsinkaan tuo vankien saattaminen yhtään hauskalta.

    Olen saanut Valto Ensiolta linkkejä jotka viisaavat Sukevan keskusvankilan historiaan, ja sielläkin pohditaan vankien karkaamista. Jotenkin on itsestään selvää että vanki yrittää karata jos vain on mahdollista. Kai vankiloiden olemassaoloa pitäisi yleensäkin kyseenalaistaa. Ei kukaan varmaan ole siellä parantunut n.k. sosiaalisesta sairaudestaan.

    Täällä Vaasassahan ei ole avovankilaa, vaan sitä kutsutaankin Vaasan linnaksi niinkuin siinä laulussa "Nyt vierähän linnasta linnahan kantaen kahlehia.", joka jopa on eteläpohjanmaata.

    Veloena pohdiskeli taannoin blogissaan että ihmettelee miksi ihmiset pysyvät työssä jossa eivät viihdy. Nyt vasta tuli mieleen että asia on kyllä niin että eivät kaikki voi valita työtään. Läheskään kaikki.

    Tuskin kukaan Nurmoon asti lähti kostamaan. Toivottavasti isällesi jäi eläkkeellä oloaikaa, niin että ne edes vähän korvasivat työtä!

    VastaaPoista
  16. Jäi sille. Isä poistui tästä maailmasta melkein 93-vuotiaana. Eläkkeelle se sai jäädä muistaakseni alle 58-vuotiaana johtuen ns. vaarallisesta ammatista, kuten niihin aikoihin sanottiin.

    VastaaPoista
  17. Obeesia, oliko isäsi onnellinen pitkän eläkkeellä olonsa ajan? Se tässä taitaa olla tärkeintä. Että millainen elämästä tulee kokonaisuudessaan.

    Vähän niin kuin jos kerrot itsellesi isäsi elämäntarinaa, eikö?

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista