13.7.11

Kuumaa

Alakerrassa oli lämmintä varjossa olevan mittarin mukaan 29 astetta. Se oli eilen. Edellispäivänä lukema oli 33 astetta. Ulkona ei ollut kuin 25 astetta, sehän on jotenkin kestettävissä. Nyt on satanut koko yön, mutta aurinkolämmitys (siis ihan vain ikkunoista) ilmeisesti tulee toimimaan sisällä, ulkona on enää 17 astetta. Vaihtelevaa, kuten ilmatieteenlaitos ilmoitti.

Eilen piti päästä siis ulos, ihan vain hengittääkseen. Olin unohtanut tärkeimmän. Maan pinta on suhteellisen täydellisesti peitetty asfaltilla. Se hohkaa lämpöä taatusti enemmän kuin sen toissapäiväisen sisälukeman verran. Virallinen ulkolukema olisi ollut sähkölaitoksen tornissa, mutta tunsin sulavani jo postiin ja apteekkiin päästyäni. Ja vielä piti raahustaa aurinkoa ja ihmisiä tungeksivalle torille.



Olen nähnyt kaksi elokuvaa hiljattain, joissa oleellinen asia on kuumuus.

Ensimmäinen oli Michelangelo Antonionin Ammatti: Reportteri (1975), joka näytettiin viikonloppuna klo 2-4.15, suunnilleen. Siis keskellä yötä. En tiedä mistä esitysaika johtui, mutta ehkä illalla esitetyt muut elokuvat olivat kaupallisempia, joten me ei-kaupalliset, ei tallentavia bokseja omistamattomat olimme aivan vapaita valvomaan kerrankin hyvästä syystä puolen yötä.

Olen nähnyt elokuvan edellisen kerran vuosikymmenet sitten, todennäköisesti joskus 1970-luvulla. Se on merkittävä teos. Puhun tässä teoksesta ihan niin kuin sinfoniasta, sen vuoksi että jotkut auteurit ovat kyenneet merkkiteosten luomiseen myös elokuvina. Se ei ole helppoa, koska elokuvan tekeminen maksaa hirveästi rahaa.

Antonioni (29.9.1912-30.7.2007) kuoli samana päivänä kuin ruotsalaisohjaaja Ingmar Bergman (14.7.1918-30.7.2007). Elokuvan syvällisen uudistajasukupolven kuolema alkaa olla täydellinen. Onko heistä elossa enää Jean-Luc Godard?

Sitten sunnuntai-iltana sain ystävältä kuulla, että kaupungin elokuvateatterissa on, harvinaista kyllä, hyvä elokuva. Kun on vain yksi elokuvateatteri, niin useimmiten siellä menee pelkkää roskaa. KAVA (Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) pudotti kaupungin pois arkiston maakuntaesityspaikoista.

Elokuva oli tämän vuoden Cannes'n elokuvajuhlilla esitetty Lars von Trierin (s. 30.4.1956) ohjaama Melancholia. Seurasin poikkeuksellisesti elokuvajuhlia, koska tahdoin nähdä, saako Aki Kaurismäki palkinnon. Ei saanut, mutta ei saanut myöskään tanskalainen von Trier, joka päin vastoin jostain natsivitseistään joutui persona non grata-porukkaan. Cannes on Etelä-Ranskaa, mutta en ole varma siitä, oliko alue Vichyn hallituksen alainen sodan aikaan.

Euroopassa ollaan edelleen varpaillaan natsi-yhteyksien kanssa. Se vaikutelma on jäänyt, että Ranska ei suorittanut yhtä perusteellista kollaboraattoreiden puhdistusta kuin minkä Saksa joutui tekemään.

Melancholia-elokuvan tekijän oma tuotantoyhtiö on nimeltään Zentropa (melkein yhtä hyvä nimi kuin Kaurismäkien & Co Villealfa!). Von Trierin ensimmäinen menestys oli elokuva Breaking the Waves, toinen tunnettu leffa oli pienemmän elokuvaentusiasti-luokan (mikäli sellaista ylipäänsä on!) elokuva Dogville. Ohjaaja ystävineen perusti käsivarakameraheiluntaan ja improvisaatioon perustuvan dogma 95-ryhmän, joka kaiketi on vielä olemassa.


Elokuvilla on mielessäni yhteys, siis Antonionin ja von Trierin uusimman leffan välillä. Valkokankaalta aistii kuumuuden. Kummassakaan ihminen ei pääse pakoon kohtaloaan. Kohtalo on tässä tapauksessa oikea sana eikä liioittelua.

Antonionin leffassa puhutaan yhden ihmisen leikkautumisesta ulos elämästä. Reportteri tietää olevansa tarpeeton. Minä ajattelin Pohjois-Afrikkaan sijoitetun leffan ajan ensiksi Albert Camus'n Algeria-esseitä, jotka pitää jälleen kaivaa esiin. Toiseksi tuli etsimättä mieleen tämänhetken Pohjois-Afrikka, pakolaisongelma, käsittämätön köyhyys ja Euroopan julmuus ja kovakorvaisuus sen edessä. Ei tarvitse kaivaa esiin TV-uutisten Sudan-kuvia, Välimeren eteläosa riittää. Ja se tieto, että suurin osa pakolaisia joutuu pakenemaan jo itse hätää kärsiviiin köyhiin naapurimaihin.

Mitä silloin tapahtuu reportterille, joka tietää tekevänsä televisiostudiolle valheellisia raportteja? Reportterilta ei odoteta tutkivaa journalismia tai muuta sankaruutta. Mutta lopulta hän ei enää jaksa välittää. Jos ei välitä, kuolee. Toisaalta: jos välittää, kuolee myös. Journalismi on aika tappava ammatti. Vuosittain reporttereita kuolee paljon. Suuri osa ammutaan tai räjäytetään.

Toinen elokuva, tanskalaisleffa, on hankalampi ajateltava. Otin käteeni leffan nähtyäni Timo Aarnialan grafiikkakirjan nimeltä Kuolemantanssi (WSOY 2006). Pyydän lukijaa ottamaan esiin sivun 20! Siinä on pätevästi kuvattu Melancholian sanoma. Aarniala kuoli viime vuonna.

Takakannessa Aki Kaurismäki sanoo: Timo Aarnialalla on Suomen kaunein viiva ja hän piirtää voimakkaita kuvia.

Melancholia on täynnä kauniita kuvia. Se ottaa pois ihmisten niskasta ne suuret synnit, jotka näyttävät nyt johtavan maapallon tuhoon. Jos tuho tuleekin ulkoapäin, avaruudesta, kahden planeetan kuolemantanssina, kukaan ei pääse pakoon eikä universumissa luultavasti ole sitten enää ainuttakaan sivilisaatiota.

Kaikki kuolevat.

En ole katsonut Melancholian trailereita ennen enkä jälkeenpäin. Odotan että elokuva näkyy muutaman vuoden kuluttua uudestaan televisiossa, varmaan kesällä kello kaksi yöllä.

Kumpaakin elokuvaa suosittelen, jos on kiinnostunut kuvasta, jos on kiinnostunut tarinasta, jos tuntee tai ei juuri tällä hetkellä tunne eksistentiaalista tuskaa. Kirjoitin myös tästä aiheesta täällä vähän aikaa sitten. Hassua kyllä, tässäkin on kyse tanskalaisesta kulttuurista. Mutta eikös Tanska kuulu pohjoismaihin niin kuin Suomikin? Ovat naapurustoa? Meillä on samanlainen kulttuuri?

Joka tapauksessa kumpikin elokuva kuvaa arkipäivän surrealismia. Sellainen näkyy erityisen selvästi kuoleman kuvissa, joita yleensä hyvinkin tehokkaasti piilotellaan.


(Tässä olevat kuvat johtuvat tolkuttomasta kuumuudesta, joten niiden yhteys tekstiin on väistämätön. Ne saa klikkaamalla isoiksi niin kuin aina.)




23 kommenttia:

  1. Onpa todella kuumaa. Täällä Vancouverissa onneksi on tavallisesti vain muutamia päiviä, ehkä pari viikkoa heinä elokuun välissä js silloin onkin tuskallista minulle kun en siedä kuumuutta.

    Nuo elokuvat kiinnostaa, pitää yrittää nähdä milloin tulee vastaan tai vuokrata jostain. Kiitos.

    VastaaPoista
  2. Marja-Leena,

    nyt on ollut Suomessa enemmän hellepäiviä kuin koko viime vuonna! Sanoivat Ilmatieteen laitokselta.

    Eilinen loppui niin (ja näet nuo pilvet talon yllä), että ilma musteni kertakaikkiaan. Pisaroi, kun juoksin viemässä roskat roskikseen. Pääsin keittiöön ja salama halkaisi taivaan korttelin takana ja samaan aikaan jyrähti.

    Olin ehtinyt vetää tietokoneen töpselin irti seinästä. Tietokonevelhoni sanoo että piikki sähkössä VOI tietokonetta vaurioittaa.

    Aion katsella kirppareita jos siellä olisi tuo Aarniala. Aarniala tekee grafiikan lehtiä vähän saksalaisen ekspressionismin keinoin. Hän oli syntynyt vuonna 1945, ja siis minun ikäiseni. Lähetän sen sinulle jos löydän. Luulen että pitäisit siitä. Se EI ole kuolemanvakava!

    Tosin juuri tuollaisten kirjojen painos on mitättömän pieni.

    Nyt, kun alakerrassa on paistanut yli puoli päivää, sisällä on suunnilleen 30 astetta taas. Betoniseinät eivät ehdi luovuttaa lämpöään ennen kuin syksyllä - ja se on tismalleen väärä vuodenaika!

    VastaaPoista
  3. Jack Nicholson on verraton näyttelijä ja monet hänen tähdittämät elokuvat olen katsonut, mutta tämä Reportteri on kyllä jäänyt kokemuspiirini ulkopuolelle, tai en muista sitä. Tosin kun katsoin trailerin tubesta, oli siinä jotain tuttuakin...

    Uutisissa kerrottiin Ingmar Bergmanin Årön saaren tukikohdasta, ja kuinka siellä nyttemmin hieman rahastetaankin kuuluisuuden jättämistä muistomerkeistä ja siitä, että hänet on haudattukin sinne.

    Aikanaan (uutisten mukaan) kyselijöille ei aina edes vastattu Bergmanin majapaikan sijaintia, oli joskus ihan tunkua kuulema uteliaista.

    Täällä Kainuussa helle hieman hellitti, mustikat alkavat olla kypsiä ja näyttäi aika runsaaltakin sato tänä vuonna. Lakoista en tiedä kun suolle asti en käyskennellyt.

    VastaaPoista
  4. Valto,

    tuon Nicholsonin olet kyllä voinut nähdäkin, riippuu vähän siitä, missä olet ollut joskus vuoden 1975 jälkeen jolloin se oli teattereissa. Minä olen nähnyt sen kyllä elokuvateatterissa Helsingissä, jossa asuttiin silloin. Se teki vaikutuksen.

    Että jos se tuntuu tutulta, niin olet voinut nähdäkin. niihin aikoihin kaikenlaisia leffoja oli vielä teattereissa, nykyään ne ovat ketjuja, jotka ovat suoraan yhteydessä useimmiten amerikkalaisiin tuontifirmoihin ja se roska on sitten sitä roskaa. Ainakin täällä Vaasassa on.

    Eikähän täällä ole mitään kilpailua tietenkään. Olen niitä 1960-luvulla elokuvakerhoihin hurahtaneita, olen vetänyt sellaisia itsekin. Se oli kivaa, liukastella Ladalla seurojentalolle, jotka ei oltu tietenkään taaskaan lämmitetty ja sitten istuttiin karvalakit päässä kylän nuorison kanssa ja juotiin kuumaa teetä. Tuota leffaa muistelen että yritin sitä saada, mutta sitä ei ollut 16-millisenä ja minulla oli tietysti vain sellainen projektori.

    Joka painoi kuin synti!

    Jos sulla on vähän ylimääräistä, niin yritä päästä katsomaan tuota Melancholiaa! Minusta se oli todella hieno elokuva. Minulle ei tule paikallista lehteä, joten olen ystävien hyväntahtoisuuden armoilla. Onneksi joku aina kertoo.

    No, isäntä on mökillä ja sanoo mustikoista samaa. Täytyy miettiä miten sinne pääsisi. Kun ei ole autoa. Ne ovat minun lapsuusajan mustikkamaani, jotka tunnen kuin omat taskuni - ja tätä nykyä putoilen tietysti kivenkoloihin.

    Ah ikääntymisen ihanuutta!

    Kuulemma helle on tulossa uudelleen.

    VastaaPoista
  5. Enemmän hellepäiviä kuin koko viime vuonna? Outo ajatus, vaikka lämmintä onkin riittänyt. Viime vuosihan oli ennätyshellevuosi, rikottiin sekä Suomen lämpöennätys (Liperi, Joensuun lentoasema 37,2 astetta varjossa) että kokonaisen kuukauden keskilämmon Suomen ennätys (Puumalan kirkonkylän säähavaintoasema). Onneksi olen tänä kesänä kestänyt helteitä paremmin kuin viime kesänä, vai riippuukohan se siitä, ettei nyt ole kuumimmillaankaan ollut IHAN yhtä kuumaa? ... Itse asiassa saattaisin jopa pitää helteistä, jos asunnossani olisi viileää.

    Se, että Ingmar Bergman ja Michelangelo Antonioni kuolivat samana päivänä, on minusta ihan käsittämätön "sattuma". Jostain syystä tuo päivämäärä sijoittuu myös ajankohtaan, jolloin lakkasin lopultakin käsittämästä, missä nykyisessä kaupallisessa popmusiikissa on kysymys. (No okei, kaupallisuudesta, mutta aiemmin kaupallisuutta oli välillä ruokkinut muutos eikä pelkkä taiteellinen tasapäistyminen.)

    Lars von Trierin Idiootit on minusta todella loistelias elokuva. Uudempia von Trier-leffoja en ole nähnyt, koska olen ennakkoluuloisesti pitänyt niitä itselleni liian synkkinä (lisälukemistoa: Lukas Moodyssonin tuotanto).

    VastaaPoista
  6. Keiju,
    vaikea kai on mennä väittämään ilmatieteenlaitoksen tilastoja vääriksi. Muistaakseni helleraja on tuo 25 astetta ja kyllä täällä, kaiken lisäksi ihan rannikolla, on ollut sitä kuumempaa jo monta kertaa. Että eivät tainneet tarkoittaa huippulukemia.

    Keljuinta on olla kaupungissa. Mutta Lidia-kissaa ei voi viedä maalle, se ei ole koskaan ollut ulkona ja siellä on kaikenmaailman petoja, inhottavuuden huippuna minkit, joille kesykissat eivät pärjää. Eli ottaa päähän turkistehtailu, ottaa päähän että päästävät eläimiä karkuun ja sitten vielä on "luonnonsuojelijoita" jotka ovat edesauttaneet villiminkkikantojen syntymiseen päästämällä minkkejä vapaaksi.

    Paikalliset metsästäjät ovat yrittäneet loukuttaa niitä, mutta ne ovat viekkaita otuksia, eivätkä mene loukkuun. Ja ovat syöneet suuhunsa saukot, muuten tuskin voi olla, että ne ottivat ja hävisivät tyystin.

    No, tuli haukutuksi yksi taho ja olo on selvästi parempi!

    Kyllä meistä elokuvahulluista useampi hätkähti sitä että Bergman ja Antonioni kuolivat samana päivänä. Kumpikin leffa on hieno, ne ovat jollain tavalla sukulaisia, vaikka aikaero on aika iso.

    Onneksi ajattelu ei katso ikää eikä aikaa. Peruskysymykset näyttävät pysyvän.

    Mitä tarkoitit viittauksellasi Lucas Moodyssoniin? Lilja 4ever? Vai fucking Åmal?

    Musiikin suhteen on justiinsa noin kuin sanoit. Pitäydyn ehkä juuri sen takia niissä musiikeissa joista olen vuosikymmenten myötä oppinut tuntemaan.

    Opettelen kuulemista, mikäli olet lukenut blogiani. Sain pääsiäisen jälkeen kaksi kuulokojetta, joka tulee luomaan minulle stereokuulon. Vielä konsertin kuunteleminen radiossa saa pään särkemään. Kyse on kuukausien tottumisesta.

    Vasemmasta korvasta meni kuulo 12-vuotiaana. Tämä kesä on omistettu musiikille ja kuulemiselle. Häly ja häiriöäänet ovat hirveitä! Ja ihmiset karjuvat toisilleen sen metelin yli!

    Toivottavasti pääset edes käymään maalla!

    VastaaPoista
  7. Ripsa, kyllä maalla on käyty ja nautittu olosta. Onneksi en itsekään asu ihan kantakaupungissa, vaikka oma asunto onkin mitä on, kävelyetäisyydellä on jo ihan toisennäköistä ja -tuntuista.

    Kyllä olen sinun blogiasi seurannut ja lukenut myös kirjoituksesi kuulemisesta. Se laittoi todella sanattomaksi.

    Lukas Moodyssonin uraa voi tarkastella vaikka noiden mainitsemiesi elokuvien kautta. Missä Fucking Åmål oli elämänmyönteinen ja tulevaisuudenuskoinen, Moodyssonin myöhempi (Kimpassa-leffan jälkeinen tuotanto) on ollut poikkeuksellisen synkkää ja lohdutonta. Käsittääkseni von Trierin ura heijastaa samanlaista kehityskulkua – tai ehkä oikeammin näin: mitä von Trier edellä, sitä Moodysson perässä.

    VastaaPoista
  8. No, täällä länsirannikolla on silloin tällöin "skandinaavisia" elokuvia ja luulen että ruotsinkieliset yrittävät vimmatusti päästä lahden toiselle puolen, jossa ehkä on rahaa enemmän leffojen tekemiseen.

    Tässä suhteellisen lähellä asuu Finlandia-palkittu runoilija Gösta Ågren, joka teki jotain dokkareita Tukholmassa nuorena. Kunnes tahtoi takaisin oman ruotsinsa lähelle. Ne ovat todella kaukana toisistaan, riksvenska ja suomenruotsi.

    Siis von Trier on tanskalainen ja eikö Moodysson ollut ruotsalainen? Tuntuu kuitenkin siltä että ne filmausporukat pyörivät toistensa maissa. Suomensuomalaisilla taitaa olla vähiten rahaa elokuvantekoon.

    Kyllä minä tässä mietin nimenomaan nyt sitten n.k. skandinaavisen ja Suomen eroa. En tarkoita kieltä, vaan ehkä elintasoa: jos esimerkiksi Moodyssonin kuvaama nuoriso voi huonosti? Onko meillä Suomessa vielä tarpeeksi köyhiä, joilla olisi myös voimia? En tiedä.

    Mutta Melancholia ei ole mitenkään toivoton leffa. Antichristia en ole nähnyt. Dogville ja Manderlay olivat yksiselitteisen brechtiläisiä. Vaikuttaa siltä että v. Trier on loikkinut suuntaan jos toiseenkin.

    Kyllä minä toivon kaikkea hyvää skandinaaviselle leffalle. Jos sieltä alkaa tulla synkkää kamaa, niin sitten voi toivoa että ne maat kääntävät kurssia!

    Hmm. Vaikuttaako taide yhteiskuntaan???

    VastaaPoista
  9. Kyllä taide vaikuttaa yhteiskuntaan. Takuulla enemmän kuin ylivoimainen valtaosa taiteilijoista ikinä arvaakaan.

    Minusta muuten Lars von Trier on silta Moodyssonin ja Aki Kaurismäen välillä. Eikä Suomi mielestäni ole kovinkaan epäskandinaavinen maa.

    VastaaPoista
  10. Keiju,
    kyllä minusta tuntuu siltä, että vaikutus yhteiskuntaan riippuu aika lailla taiteen lajista. Harvemmin runous - ainakaan nykyään - vaikuttaa yhteiskuntaan sitä sun tätä. Saarikoski taisi kyllä vaikuttaa silloin 1960-luvulla, samoin Salama, samoihin aikoihin, mutta ehkä enemmän proosan puolella. Kolmas kova S on mielestäni Kalevi Seilonen ja hänen aivan varhaiset, surrealistiset teoksensa.

    En tarkoita vaikuttamisella 1:1 vasemmistolaista vaikutusta, eikä se pääasia minun kokemukseni mukaan 1960-luvulla ollutkaan, ennemminkin repeäminen mukaan eurooppalaisiin ismeihin - ilman dogmaattisuutta kuitenkaan.

    Lars von Trtierin dogmaa olen kyllä pitänyt vähän vitsinä. Pikkuisen lapsellisena.

    Täältä Vaasasta katsoen skandinaavisuus, varsinkin kieleen/kieliin liittyvä erottaa Suomen ja muun Pohjolan. Kuvakielen puolella ei ehkä eroja niin selvästi ole. Mutta nyt puhun asiasta, siis kuvakielen puolella, jota käsittääkseni ei ole tutkittu.

    Se tulee kyllä mieleen että Ruotsiin tuli Modernin taiteen museo vuosikymmeniä ennen Suomea. En tiedä miksi. Aivan niin kuin modernismi kuvataiteessa olisi ollut ohutta yläpilveä.

    Kiinnostaa tuo väitteesi Trieristä Kaurismäen ja Moodyssonin välillä. Kysymys olisi silloin ehkä tarinan kertomisen tavasta? Ei niinkään kuvauksesta. Melancholia on tolkuttoman kaunis elokuva, kauniimpi kuin ikinä olen nähnyt A. Kaurismäen ja Moodyssonin tarinoissa.

    Sanoinko jo, että elokuva EI ole masentava? Milloinhan Kaurismäen Le Havre tulee Suomeen? Se olisi kiinnostavaa nähdä ihan nyt perään.

    VastaaPoista
  11. Eli Melancholian uskaltaisi katsoa? Kun Antichrist pelottaa vieläkin kun tulee mieleen. Taidanpa ehdottaa, että menisimme katsomaan Melancholian Ripsan suosituksesta, jos se nyt tässä kulttuurikaupungissa enää on ohjelmistossa, Turussa. Siis Melancholia.

    VastaaPoista
  12. Sami,
    minä en olisi halunnut nähdä Antichristia. Sen sijaan von Trierin miltei kaikki muut leffat olen nähnyt.

    Melancholia oli, niin kuin sanoin, jollain oudolla tavalla hyvin, hyvin kaunis. Se on ihan maailman parhaasta päästä viime vuosikymmenten leffa.

    Jossain määrin tarkovskilainen, mutta ei ehkä tiedon, tietämisen mielessä kuitenkaan.

    Nih, teillä on kulttuuripääkaupunki! Pidätte tämän vuoden siellä riekkujaisia? noh, onko ollut kivaa? Oletko tykännyt jostain enemmänkin mitä siellä nyt on?

    VastaaPoista
  13. Kun en oo ollut missään kulttuurisessa Turussa! Kerran join viinaa Aurajoen rannassa, sen enempää kulttuuria ei ole ollut.

    VastaaPoista
  14. Heips
    Noh, nuorempana Dee ihastui Antonionin leffoihin, erityisesti Punainen erämaa, Blowup, Zabriskie Point ja Ammattireportteri suorastaan järisyttivät, mutta eivät ole enää purreet samalla tavalla. Esteettisiähän ne viimeisen päälle. Muutama Antonionin hieno dokkari ja lyhäri ovat viimeisimmäksi nähtynä. Pitäisipä tehdä uusia kierroksia Antonionin leffojen äärelle.

    Iän myötä jotenkin etääntyy ranskalaisista älykköohjaajista, Godard ja muutamat muut, joita nuorena ”ymmärsi”. Elokuvamaku elää…

    Trier kuuluu Deen topkymppi-ohjaajiin, varsinkin Dogville on huima. Deekin on katsonut Trierit lukuun ottamatta kolmea viimeisintä. Antichrist jääneekin suosiolla väliin, mutta Melancholia nostattaa kiinnostusta. Ripsakin kovasti ylistää. Timbuktussa on odoteltu jatkoa Trierin aikomalle America-trilogialle, Washingtonia Trier joskus suunnitteli? Trier on antanut usein mitä kummallisimpia lausuntoja, joita sitten tulkitaan miten nyt tulkitaan. Ehkä Trier on impulsiivinen suupaltti tai kaikki on tarkkaan harkittua julkisuutemppua?

    Aki Kaurismäen leffoihin Deellä ei ole selkeää suhdetta, ne mietityttävät ja niiden niukka huumori toki vetää hymyyn, mutta kaikki ei ihan natsaa Deen makuun. Sen sijaan Mikan leffoista Klaani ja Rosso ovat olleet elähdyttävämpiä kokemuksia.

    Dee näki syksyllä ties monettako kertaa Tarkovskin koko tuotannon, ne leffat eivät katsomiskeroista kulu, aina löytyy uutta. Deen henki suorastaan salpautui syksyn Tarkovski-retrosta. Ei voi tarpeeksi ylistää.

    Miksiköhän elokuvakäsikirjoituksia ei julkaista. Dee on yrittänyt joitakin kalastaa. Kirjallisuuden perusteella ohjatuista toki voi joskus tunnistaa dialogia. Auts, tähän pitää tiedustella TEAKin kirjastosta, jospa niillä olisi?

    Dee jättää kaupallisen nykytarjonnan lähes kokonaan väliin ja tapailee menneisyyden klassikko-haamuja. Viime vuosien upeita leffakokemuksia ovat olleet Kiarostamit (uusin Iltapäivä Toscanassa epäilyttää) ja tutustuminen afrikkalaiseen elokuvaan.

    Kotikatsomon ohjelmassa mm. 42nd Street Vanja, Ilta Andrein kanssa ja parhaillaan India Song, viipyileviä hetkiä aivan kuten elämä Timbuktussakin.

    Sori ei tullut analyysiä vain mutu-mielipiteitä.

    Silityksiä ihanalle Lidia-katille!

    Timbuktu 43 °C

    VastaaPoista
  15. Sami!

    En minä kyllä oikein ymmärrä tuota kulttuuripääkaupunkia. Olisiko ollut niin että olisi näytetty vaivihkaa von Trier joskus jo aiemmin, etkä ollut huomannut?

    Minulle ei tule paikallista lehteä, joten olen yleensä ystävien armoilla, tämä vinkki osui just kohdalleen.

    Rakkaat timbuktulaiset!

    Arvelin vähän ihan luettuani bloginne sitaatteja ja keskusteluja, että kyllä te leffoja katsotte. Muistaakseni Timbuktu on Afrika parhaita elokuvamaita, ja harmittavan harvoin sieltä tulee mitään tänne asti.

    Meidän perheessä tehtiin niin, että silloin kun VHS-kasetit vielä toimivat, äänitettiin innokkaasti leffoja ja nyt sitten voi katsoa niitä silloin tällöin uudestaan. Varsinkin kesällä hyvä, koska uusintoja on niin paljon.

    Antonionia isäntä ja minä katsottiin kyllä usein nuorempina - ja kuuluttiin aina elokuvakerhoihin kun niitä oli paikkakunnalla. Jos ei ollut niin järjestettiin.

    Ja meistä kumpikin pitää nimenomaan elokuvateatteriesityksistä. Harvemmin on leffoja jotka on suoraan tehty televisiota varten, poikkeuksiakin on, esimerkki: venäläiset klassikkokirjailijoiden teksteihin tehdyt sarjat.

    Nyt täytyy katsoa noita varhaisempia Antonioneja. Sitten voisi ruveta miettimään "vieraantumisen" historiaa. Siitä kun kirjoitti jo Camus kauan sitten. Yksi ilmiselvä ranskalainen ohjaaja sillä puolen on myös: Alain Resnais.

    Täällä Merenkurkun maailmanperintömaiden lähellä ei ole enää KAVAn piiriä ja yksi ainut leffateatteri yleensä työntää roskaa.

    Olen oikeasti sitä mieltä, että jos yleisölle annettaisiin vähemmän roskaa, niin ihmisetkin vähentaisivät roskaamista. Voisivat saada jopa aivan uusia ideoita, joita panna täytäntöön!

    En tiedä olisi semmoista tahoa oikeasti olemassa joka haluaisi nimenomaisesti tyhmistää ihmisiä. Ei, en minä hyviä ja hauskoja viihdeleffoja ole panemassa roskikseen! Päinvastoin niitä voisi olla enemmänkin.

    VastaaPoista
  16. Niin, elokuvan lumo on kyl' usein myös elokuvateatterisalin lumoa, jos ei popcornit paukuisi ja karkkipussit rapisisi. On ihan erilaista katsoa leffaa elokuvasalin pimeydessä kuin TV- tai tietsikka-ruudulta.

    VHS-kauden jälkeen klassikkoleffoja onnistuu saamaan usein DVD:nä muutamalla eurolla, koska niillä ei ole juurikaan kaupallista menekkiä leffamyymälöissä.
    Kirjastoissa on nykyisin sellaisia palveluja, joissa voi esim VSH:ta muuntaa digimuotoon.

    Jep, Alain Resnais -ohjaus "Hiroshima, rakastettuni" on haussa ja Durasin tekstinä myös. Ehkä India Song'in kanssa Hiroshima on uuden aallon genressä niitä Deen suosikkeja.

    Ajatteles Ripsa oli niitä aikoja, jolloin jopa Vaasaa pienemmässäkin kaupungissa kahden elokuvakerhon viikoittaisia esityksiä, kaupallinen teatteri esitti päälle matinea-leffan tiistaisin ja sen aikainen (mistähän vuosikymmenestä mahdammekaan puhua?) kaupallinen tuotankin tuntui melko korkeatasoiselta. Huh-huh, vai onks tää jo sitä elämän aikaa, kun alkaa luulla/tietää, että ennen oli jossain asioissa paremmin?

    VastaaPoista
  17. Dee,

    Duras on siitä hankala, että melkein pitäisi osata ranskaa. Osaatko sinä?

    Minä todella LUIN elokuvakässäreitä, kun asuin Villa Tokyossa Helsingissä. Tokyo on/oli Taideteollisen oppilaskunnan nimi. Me asuttiin kommuunia, n. 12 aikuista, viisi lasta ja yhdeksän kissaa (enimmillään).

    Joku oli aina tuomassa 16-millisellä projektorilla leffoja meille. Näytökset olivat koulumme alakerrassa, katsojia saattoi olla paljonkin yli 50 henkeä.

    Jaa, nuo hienot leffakerhojen ja uuden aallon vuosikymmenet olivat 1950-70-luku, suunnilleen, mutta aivan pienillä paikkakunnilla tuon kirotun television tulo tappoi teatterit. Jo viimeistään vuonna 1975.

    Olen minä polkenut leffaan isoäidin luota 13 kilometriä aseman elokuvateatterille. Mikähän siellä olisi mennyt, ehkä joku Kurkvaaran leffa. On voinut olla myös Akira Kurosawan Dersu Uzala. Teatterin pitäjä oli Suuri ElokuvaEntusiasti ja moni meistä nuorista jäi juttelemaan hänen kanssaan leffoista jälkeenpäin.

    VastaaPoista
  18. Joo, katuranskaa... Miksi juuri Durasia ranskaksi miks' alkukielellä? Siksikö, että Durasin kieli on melko "niukkaa" ja "yksinkertaista" vai että Durasin teokset eivät ole kovin pitkäsanaisia?

    Vieraista kielistä ei saa kyl' sävyjä koskaan irti ellei ole kotikaksikielinen, siksi turvaudumme ihanaan suomenkieleen.

    Käännös voi viedä kyl' usein harhaankin. Suomennokset ovat usein "eri teoksia", vaikka kääntäjä olisi kuinka taitava. Käännös on aina eri kirja ja sellaisena sen arvioimme. Kääntäjän rooli on lähes yhtä tärkeä kuin originaalin kirjoittajan. Meillä on onneksi paljon loistavia suomentajia. Sitten tämä toinen onni, että monille klassikoille löytyy useampia käännöksiä vertailtaviksi.

    Hiroshimakin löytyi vihdoin Deen retkireppuun.

    VastaaPoista
  19. Ai kun hyvä että Hiroshima on suomennettu! Kuka suomensi, milloin?

    Durasista tuli mieleen hänen tekemänsä elokuva Indokiinasta, joka on tapahtumattomuuden ja eksistentialismin ylistys. Enkä pahus vie muista elokuvan nimeä. Tanssi?

    Siinä pariskunta haahuilee eestaas ja päätyy käsittääkseni loitontumaan toisistaan.

    Juu, sitä minä just tarkoitin tuolla ranskalla, että riippuu hirveästi suomentajasta. Ei minulla ole hätää sellaisten kirjojen kanssa jotka on alunperin kirjoitettu englanniksi, ruotsi ja saksakin jossain määrin käyvät, mutta ranskaa en osaa. Enkä venäjää!

    Niinpä minä pyrin liimautumaan kuin mikäkin iiliäinen kiinni sellaisiin ihmisiin jotka osaavat nimenomaisesti ranskaa ja venäjää.

    Niillä on kirjoitettu niin paljon muhkea kirjallisuus.

    Muuten juuri venäjäksi on suomennettu usein uudestaan kirjoja, mikäli olen huomannut. Nyt on ollut keskustelua Virginia Woolfista, häneltä on suomennettu hirveän vähän.

    Sattumoisin olin juuri etsimässä kuka ja milloin on suomentamassa Virginia Woolfin esseitä...

    Suomi on niin kovasti pieni kielialue, että toivoisi noita käännöskirjoja aina ja vain enemmän!

    Terveisiä Timbuktuun, vaikka on tätä hellettä täälläkin!

    VastaaPoista
  20. Heips hellettä!

    "Hiroshima mon amour", Gallimard, 1960. / "Hiroshima, rakastettuni". Like 1991. Suom. Kristina Haataja. Löytyi vasta filmi "Hiroshima, mon amour", 1960 dvd:nä (pohjoismainen tekstitys), kirja vielä uupuu.

    Olisiko haahuilileffa "India song" (1975)? "India Song", Gallimard, 1973. / "India Song". Like 1999. Suom. Kristina Haataja.
    Leffan käsikirjoitus on tylsähkö, mutta leffan kuvien taika kyl' sitten avaa tekstiäkin.
    India songilla on yhteys Durasin leffaan "Son nom de Venise dans Calcutta désert" (1976), jota on kans' yritetty metsästää.
    Täällä on hyvä/arvostelu kuvaus India-leffan tunnelmiin
    http://www.film-o-holic.com/arvostelut/india-song/

    Soitimme em. Durasin leffojen musaa aiemmin http://timbuktu.vuodatus.net/blog/16621/sentimental-journey/

    Yölukemista-kirjoituksessa Marguerite Durasin kirjallinen tuotanto listattuna, kuin myös suomennetut teokset, jos ei ole tullut kesän 2006 jälkeen uusia suomennoksia? http://timbuktu.vuodatus.net/blog/160534/yolukemista/

    Duras kuvaa ainakin kahdessa kirjassaan, "Kirjoitan" ja "Jokapäiväinen elämä", suhteistaan tekemiinsä elokuviin.

    VastaaPoista
  21. Rakkaat timbuktulaiset!

    Olipa mahtava tietopaketti. Minun täytyy panna tuo blogiosoite itselleni ylös, kun en ole noita läheskään kaikkia lukenut.

    Niin, tottakai, India Song. Se tuli telkkarista. Ei ollut muistaakseni meillä leffakerhossa, tai siis arkistoesityksenä.

    Tuolla aiemmin sanoit että elokuvateatterissa on paha tuo karkkipussien availu ja rapina. Meillä oli SEAn leffat vielä Vaasan vanhassa Adamsissa ja kun ne olivat ennen illan leffaa, niin ei edes limsaa saanut kukaan ja se oli hyvä se.

    Joku hallituksen jäsen otti asian puheeksi, että leffan katsoja oli valitellut. Minä sanoin että tästä pitää kirjoittaa lehteen. Ihmisten elokuvan katsomista ei saa häiritä!

    No, hyväkin sanomaan, olin muutamia vuosia n.k. herkässä iässä myymässä lippuja pienen pitäjän elokuvateatteri Kinossa ja kyllä siellä takapenkillä rapisteltiin pusseja ja jotkut jopa pussailivat. Minä punastelin ja käänsin katseeni poispäin. Olin minä nyt ainakin alle 15-vuotias.

    Vannon että jos samat henkilöt eivät olisi sekä rapistelleet pusseja että pussailleet, niin olisin siitä pussien rapistelusta käynyt sanomassa!

    Jaaha. Täytyypä katsoa kaikki nämä linkit. Ja miettiä kuka on Kristiina Haataja. Toivottavasti Duras-fani, että ei ole joutunut pakkotyötä tekemään.

    Kiitos kommentistanne!

    VastaaPoista
  22. Noh, en välttämäti uskaltais suosittella Durasin koko tuotantoa, voi tulla myös pettymyksiä.
    Durasin suomennettu teksti vastaa sivumääräisesti yhtä Sotaa ja rauhaa tai Karamazovin veljeksiä. Sikäli siis "nopea pala" nautittavaksi. Dee kyl' palaa ajoittain Durasin äärelle, syntynyt pitempi myötäelo. Harvan kirjailijan tuotannossa kaikki miellyttää, mutta ainahan yksilölliseen makuun löytyy joku suvereeni mestari, jonka sanoihin pitämättömästi kiintyy.
    Duras-listauksemme jälkeen on suomennettu tekstejä sodasta, rakkaudesta ja kuolemasta, "Sodan vihkot ja muita kirjoituksia", Like 2008.

    VastaaPoista
  23. Ai niin, kaikkihan juontui kuumuudesta ja me harhaillaan jossain ydinasian poskessa. Siis leffa, josta muistaa kuumuuden oli John Hustonin ohjaama Liskojen yö.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista