Brighton Rock, Graham Greenen kirja on jostain syystä suomennettu Kiveä kovempi. Se käsittelee samaa aihetta kuin monet täyteen ahdetut, näköalatonta nuorisoa pursuavat paikat: mellakointia. Greene tosin kirjoitti 1950-luvusta.
Sadekausi on alkanut ja sitä kutsutaan syksyksi. Viime viikolla oli kaksi (2) päivää jolloin ei satanut. Jos ei ole sadeviittaa kastuu jokaisella fillarimatkalla. Vielä on niin lämmin, että se ei haittaa, voi lisätä vauhtia ja lämpö leviää viitan sisällä.
Mutta osui yksi päivä jolloin aurinko paistoi enemmän kuin moneen viikkoon. Puolukkaretki! Hallaa ei vielä ole ollut, joten aivan tummat puolukat vielä puuttuivat. Ennen paikalla oli miltei 100-vuotias mäntykangas. Nyt joku oli suorittanut isot hakkuut, joten risuihin auttamatta kompastui. Jäkälä ja sammal olivat imeneet itseensä vettä, siirtolohkareiden väliin jääviä kuoppia ei nähnyt.
En pudonnut kuin kerran enkä nyrjäyttänyt edes nilkkaani. Jalassa oli kunnon saappaat.
Meno oli silti sellaista rymyämistä että kuka tahansa karhu, ilves tai hirvi oli taatusti häipynyt jo siihen mennessä kun oltiin päästy ensimmäiseen punertavaan mäkeen. Takana olisi ollut toinen ja kolmas. Aurinko oli suorastaan kuuma.
Tässä metsässä näin joskus parikymmentä vuotta sitten ilveksen. Olin kulkemassa yksin, ja silmäkulmasta huomasin jotakin laakealla kivellä. Ilves nukkui. Päivä oli melkein samanlainen kuin nyt, mutta olin matkalla pyöreälle lammelle. Silloin ei ollut vielä hakattu yhtään aukkoa lapsuuden mäntykankaaseeni, nyt en voisi olla varma pyöreän lammen sijainnista.
Sen ympärillä loistivat keltaiset marjat, joita pidin tapanani syödä lounaaksi elokuun loppupuolella. Valokkeja. Lammen keskellä oli pystyyn kuollut nuori puu, mikä lienee, ja siihen joku oli ripustanut linnunpöntön. Niihin aikoihin lintuja oli paljon.
Ilves oli tuulen yläpuolella, joten se ei haistanut minua. Matkaa oli kymmenisen metriä. Kiersin hitaasti alaspäin, kuusimetsän puolelle, josta se ei voinut nähdä eikä haistaa minua.
Puolukkametsässä kulkee keskellä kallioharjanne, joka on syntynyt valtavista siirtolohkareista, joita jääkauden loppuvaiheessa jäät eivät olleet enää jaksaneet rytyyttää eteenpäin. Harjannetta pitkin pystyy kävelemään, varovasti.
Täysikäiset, tummat kuuset jäivät alapuolelle. Tuulessa niiden latvat huojuivat hiljaa. Kuuset olivat suojassa, mutta eivät tietenkään enää ihmiseltä.
Minulle tuli päivän kuluessa sellainen tunne, että ihminen alkaa olla aika epätoivoinen, kun hän joutuu viimeisetkin kankaat viemään kasvien ja eläinten kodista pois. Vielä useammat eivät ehkä ajattele eläimiä enää ollenkaan.
Heille puutkaan eivät ole olleet eläviä olentoja enää pitkään aikaan. Risut olivat kuivuneet käppyröiksi ja niistä tulisi monen kesän polttopuut kenelle tahansa joka jaksaisi raijaita niitä tielle asti. Ojia on tiellä paljon, heittelemistöitä monellekin ihmiselle.
Joku porukasta sanoi siihen että hei, älä sure, risut lannoittavat metsän pohjaa ja kohta tässä on uusi männikkö. Seuraavalla kerralla ehkä ei ole enää ihmisiä ja puut saavat jäädä humisemaan itsekseen. Ehkä sentään eläimiä olisi säästynyt, sen ilveksenkin jälkeläiset.
Eniten oli siis nyt kallioita, jäkäliä, sammalta. Sitten löytyi vielä kallioimarre, jota en ollut koskaan ennen nähnyt tässä metsässä.
Mökin pihalla katselin mietteliäästi kasaa vanhoja sementtitiiliä. Niistä tulee vielä jotain. Ehkä rakennetaan iso tiipii, ja siihen keskelle tulisija. Sitten vieraatkin voivat olla siinä yötä ja heräävät alkukesästä lintujen meteliin ja aurinko paistaisi koko viikon.
Onpa komeita kiviä ihailtavaksi marjareissulla!
VastaaPoistanuo kuvat, nuo kuvat, on hienoja!
VastaaPoistaKirjoitit: "Sadekausi on alkanut ja sitä kutsutaan syksyksi."
VastaaPoistaKirjoitin ihan vastikään toisaalla, miten syksy tarkoittaa eri ihmisille niin eri asioita. Joillekuille se on vuodenaika, jolloin tulee kunnolla pimeä. Toisille sitä määrittää lehtipuiden väri. Kolmannet rajaavat sen kalenterista. Neljänsille se on lämpötilakysymys. Ilmatieteen laitoksen mukaan esim. Tampereella terminen syksy ei ole alkanut vieläkään.
Itse tapasin pitkään katsoa pitkään ihmisiä, jotka sanoivat rakastavansa syksyä. Vasta pari vuotta sitten oivalsin, ettei se tarkoitakaan, että he rakastavat sitä kylmänkosteaa värittömänharmaata vuodenaikaa, joka tulee vasta tämän nyt täällä vallitsevan jälkeen.
Marja-Leena,
VastaaPoistaehkä seitsenvuotiaasta olen kiipeillyt noita kallioita, vaikka isä väitti että tipahdan. En minä koskaan tipahtanut. Äidin mielestä minun olisi jatkuvasti pitänyt poimia puolukoita. Karkasin!
Eljas,
ihan sama, mutta eri elementti näissä kuin sinulla meri!
Keiju,
en usko että terminen syksy on täälläkään vielä lähelläkään. Sade pitää hallan poissa. Puolukkaan tulee makeus pakkasen jälkeen.
Täällä ruska on aika pientä, koska on ollut isoja myrskyjä. Seuraavat kovat tuulet ovat tulossa. Lapissa on ollut jo pakkasta ja värit alkavat muuttua punaisemmiksi.
Kyllä minä marraskuun loskastakin pidän, jos on lämmin ja mukava paikka lukea, kirjoittaa ja nukkua. Voi olla että olen karhujen sukua.
ote päiväkirjastani viime syksyltä:
VastaaPoistasyysmyrskystä ei ole tietoakaan, ja auringonpaiste lämmittää puolukkasaalista perkaavaa sielua. sankoon putoilee syvänpunaisia marjoja. elämä on viime viikon ajan täyttynyt marjastuksesta ja sienestyksestä. puolukkareissulla osuin myös oivaan kantarelliapajaan. rantakivikkoon raivatun perunamaan sato odottaa vielä perunannostajia.
maalla kesän taittuminen syksyksi poikii paljon töitä. veneitä nostetaan, kasveja peitellään, hiirenloukkuja asennetaan ja ovia teljetään tänäkin viikonloppuna tuhansilla mökeillä. linnunpönttöjä on miltei joka puussa. en minä niitä kaikkia aina puhdista, mutta joskus on syytä kopistella vanhat pesätarpeet pois, tuumin ja kolautan telkän pesän tyhjäksi kesäasukkien jäljiltä.
katiskat ovat jo valmiiksi rannassa. kala lakkasi löytämästä tiensä katiskaan. nostin ne rannalle. ne voisi jo kuljettaa talven varalta suojaan, kun soutuvenekin nostetaan ylös.
naapuri tulee apuun. pyöreiden puunoksien kanssa vene rullataan kahden puun väliin. pitkä puukalikka työnnetään reunojen alle niin ettei vene painu lumikuormassakaan maahan. kun naapuri on käynyt syyssiikaa verkoilla narraamassa, hän siirtää moottorivene siihen viereen ja molemmat peitetään talveksi pressulla.
naapuri aikoo asentaa mökkitielleen puomin. kyllä niitä kaikenlaisia hälytyslaitteita, jotka pärähtävät soimaan kännykässä, voi asentaa, mutta paras keino on laittaa kunnon terästolpat ja punakeltaiseksi maalattu teräspuomi munalukolla kiinni mökkitien päähän. kokemus on osoittanut, ettei ne rosvot jalkaisin kilometrien päästä lähde tavaroita kantamaan.
Meri,
VastaaPoistatuossa on juuri oikea ja asialtaanen syystöiden kuvaus. Kaikki nämä pitäisi osata. Olen kysellyt täällä saaristolaisilta, ja kyllä ne suunnilleen noita töitä ovat. Ne ovat luonnollisia töitä.Osa olemista ja elämistä. Syksyllä pitää varustautua pitkään talveen. Puolukka on yksi keino.
Yksi saaressa osan vuotta asuva tuli kaupassa vastaan jotenkin niin loistavin kasvoin että piti kysyä että mikäs nyt on. Ei mikään, työtä vain oli niin täydellisen sopivasti että oli onnellinen.
Kyllä minäkin vielä olisin siellä mökillä pitempään, mutta Lidiaa ei voi viedä sinne minkin ruuaksi.
Olen täällä nähnyt paljon puomeja mökkiteiden päässä ja miettinyt sitä että onko nyt rosvoja enemmän kuin ennen vai onko mökkejä JA rosvoja enemmän? Joskus 1950-luvulla en muista puomeja ikinä nähneekikään, kuin mahdollisesti jonkun tehtaan tiellä.
Mulla on muuten jännä tapa ohittaa suomnennusten aiheuttamat henkis-fyysiset kouristukset: en lue niitä.
VastaaPoista-rh,
VastaaPoistaoikeastaan en koe suurempaa kouristelua. Mutta kun olen vuosia kirjoittanut suomenkielisestä kirjallisuudesta, niin inglisismit ja svetisismit ovat aina harmittaneet.
Tässä ei nyt ole oikeastaan kritiikkiä, kunhan ihmettelen. Luulen että suomentaja oli ajatellut että täällä ei tiedetä missä on Brighton. Kritiikki on siis ollut työtä ja yksi osa siitä on mahdollisen muunkielisen kirjan kieliasun funtsaaminen.
Aika usein luen sen suurimman kielen, englannin, kirjat alkukielellä.
Ripsa, täälläkin satelee. Kastuin tänään kaksi kertaa läpimäräksi kun saatoin ensin ekaluokkalaisen kahdeksaksi kouluun ja sitten yhdeksäksi nuorimman kerhoonsa. Vanhinta ei tarvitse saatella, hän meni kymmeneksi itse. Matkaa koululle kaupungin lävitse on 3 km.
VastaaPoistaMetsään en ole kuin yhden reissun tänä syksynä heittänyt. Ei ole ollut mahdollista mennä mökillekään. Ehkä ensi viikolla minulle avautuu sellainen ja olen siellä useamman päivän itsekseni.
Olen kuitenkin saanut jotain hyödyllistä tehtyä. Ulkovuoraus alkaa olla koko talossa valmis ja nyt odotan sen verran lämpimiä päiviä olevaksi, että saan vielä toiseen kertaan maalatuksi ne osat, jotka sitä kaipaavat. Paneloimatta on pari pientä "räystäskainaloa" kuitenkin ensin.
Mutta hyvää syksyä. Vaimokin alkaa taas siellä suunnalla kulkea opintiellä. Alkoi viimeinen kouluvuosi hänellä. Oli aika ahdistava jakso meillä, mutta nyt on välirauhan aika. Tiukille otti!
Valto,
VastaaPoistatuossa oli kommentissasi juuri se omituinen juttu, mistä me kaupunkilaiset joudumme kärsimään. Maalle on vartavasten mentävä!
Autottomalle se on hankalaa. Vaikka meidän autokyytijämme ovat mukavaa porukkaa, niin huolestutti ihan hirveästi miten selviävät louhikossa, kun ovat jo vanhempia ihmisiä. Hyvin se meni, mutta jos olisi tullut jollekin isompi putoaminen kivenlohkareiden väliin, niin siinä olisi ollut tietäminen.
Se joku 1950-luvun kirkonkylässä elo oli jollain lailla vielä maalla olemista. Ei ole enää. Se mitä tarvitsisin päästäkseni päiväseltään mökille on juuri se, mikä sitä maaseutua tuhoaa: autoistuminen. Siis yksityisautoistuminen.
Ennen ei tarvinnut olla autoa. Kauppa- ja kirjastoauto kävi. Järvestä tuli kalaa. Metsästä mustikoita. Marjapensaat olivat vielä hengissä.
Hyvin vähän tarvitsi mökkiläisen ostaa yhtään mitään. Palvelut loppuivat kun pienviljelys loppui.
Siinä tehtiin mielestäni vuosisadan erehdys. Väittävät että se on EU:n syy, mutta käsittääkseni maataloustukiaisista päättää kunkin maan hallitus. Tässä maassa pienviljelystä ei enää suosittu ja sillä selvä.
Se saa puolukatkin maistumaan kirpeämmiltä. Aivan kuin en olisi oikealla asialla.
Kyllä minä puhun ihan samasta asiasta kuin sinäkin, vaikka ehkä ei heti siltä tunnu.