Yleisön joukossa

Olin kirjafestareissa nimeltä LittFest, mutta en kuunnellut kuin kaksi juttua. Ensin oli radion kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen juontamassa kustantaja Touko Siltalan ja kirjailijoiden Karo Hämäläinen ja Kati Tervo keskustelua. Puttosen äänen olin kuullut radiosta, puhui selvästi. Siltala on hyvin nopea vastauksissaan ja skarppi ja vitsikäs, mutta vieressä istuva Karo Hämäläinen pärjäsi kyllä hänelle. Ajoittain kävivät ping pong –keskustelua. Tempo oli silloin aika nopea.

Kati Tervoa oli vaikeampi kuulla. Hänellä on ehkä sellainen äänenrekisteri että se ei aivan tavoita minua, tai tavoittaa, mutta ei muodosta kokonaisia lauseita minun aivoihini. Kyse on varmaan äänen korkeudesta. Pitäisi mennä kuulontutkijalle.

Olen saanut perusoppini kuullun ymmärtämiseen 1950-luvun radiosta. Koulussa kuunneltiin kaunokirjoituksen tai piirustuksen tunneilla kuulokuvia. Ne olivat suhteellisen lyhyitä näytelmiä tai näytelmän ja esitelmän välimuotoa, joskus niihin kuului myös musiikkia. Sen lisäksi kouluradiossa luettiin joskus jotain kirjaa. En tiedä miten radion puhetyöläiset olivat kouluttautuneet työhönsä, mutta he puhuivat tarpeeksi hitaasti, eivät värisyttäneet ääntään ja puhkuneet paatosta, niin kuin ajankohdan lausujat tekivät. Kuunnelkaa vaikka Yrjö Jyrinkoskea, joka kiersi tuolloin kouluja ja lähinnä jylisi. Minulla on joitakin kirjallisia äänilevyjä, joita joskus soitan aivan vain muistaakseni millainen oli Suomen 1950-luku.

Sain taas opetuksen siitä, että ei pidä kuvitella pärjäävänsä isossa tilassa, jossa ääniä pehmentää täysi sali ihmisiä. Aina unohdan. Voi olla että kirjaston Draamasali tarvitsisi joitakin akustisia levyjä seinilleen tai kattoon. En lähtenyt enää seikkailemaan muihin tiloihin.  

Sitten tuli vielä Jake Nyman, joka on myös vanha radioääni, sain mainiosti selvää puheesta. YLEn toimittajilla, Seppo Puttosella ja Nymanilla on täydellinen ulosanti. Ainakin ennen on ollut olemassa Ylen opisto, jossa opetetaan muun muassa äänenkäyttöä. Kaikki äänet eivät ole radiossakaan enää koulutettuja. Kirjailijoilta ja kustantajilta sellaista ei voi vaatia, koska heidän tehtävänsä on kirjallisen tekstin kanssa työskenteleminen. Live-tilanteessa ääniä ei voi leikata. Eikä voi poistaa niinkutuksia tai tavallaan oloja.

Jake Nyman esitteli kiellettyjä levyjä ja esitys oli hauska. Olen minä ennenkin ajatellut YLEn toimittajia: heidän elämänsä ei ehkä ole ihan helppoa, mutta en ole ikinä tullut ajatelleeksi sensuuria. Olihan meillä tietenkin ollut myös elokuvasensuuri, joka oli omalla tavallaan hölmö. Jake Nyman kertoi olleensa toimittaja vuodesta 1972 ja julkaisi viime syksynä kirjan kielletyistä levyistä. Hän soitti otteita ohjelmista, tulivat mieleen elokuun lopun matkat valottomalla pyörällä kuunnelmaa kuuntelemasta isoäidin luona. Mökillä pienemmät lapset nukkuivat.

Sensuuria muistan monen elokuvakerholaisen kiroilleen 1960-70-luvuilla, jolloin kävin elokuvakerhoissa, kerhot eivät saaneet kaikkia haluamiaan elokuvia ja niissä oli tiukat ikärajat. Nyt elokuvasensuuria ei enää ole, mutta ei myöskään elokuvakerhoja.

Kunnolla aloin oppia elokuvien ideaa vasta Tampereen yliopistovuosina Kino-Palatsissa, minne tulivat uudet ranskalaiset, italialaiset ja saksalaiset elokuvat suunnilleen samalla viikolla kuin elokuvien tuottajamaiden teattereihin. Enkä olisi nähnyt kaikkia leffoja, ellei meillä olisi ollut ilmaislippuja leffoihin, teatteriopiskelijoilla. Olen siitä edelleen kiitollinen. Samassa rakennuksessa oli pieni kahvila, johon saattoi mennä keskustelemaan kavereiden kanssa juuri nähdystä.

Elokuvat tuntuivat meistä oikeilta ja todelta, niissä oli se päivä, nykyaika ja nuoruus. Muistan erityisesti Godardin Hullu Pierrot-leffan ja Truffaut’n  Jules ja Jim. Niissä käsiteltiin eniten askarruttavia asioita, rakkautta ja sen sovittamista muuhun. Elokuvien ihanuus oli vapaudessa, jota ei ollut oikeassa elämässä. Olin varma että vapaus vielä koittaa. 

Tampere oli täynnä tehtaissa ja muualla työtä tekeviä ikäisiäni naisia ja heillä tuntui olevan kiire kotiin laittamaan ruokaa lapsille ja miehelle. Sain aiheen miettiä että missä miehet olivat. Elettiin vuosia 1965-68. Mutta eivät ne naiset näyttäneet mitenkään erityisen onnettomilta. Rupesin hitaasti oivaltamaan, että eurooppalaisten elokuvien maailmassa ei eletä niin kuin meillä.

Opin sellaisen asian kuin luokkayhteiskunta. Sitä ei mitenkään ihmeemmin dramatisoitu. Ikäisiäni töissä käyviä naisia alkoi tulla katsomaan ylioppilasteatteria. Sitten tuli ammattiosastoja jotka ostivat kokonaisia esityksiä, aina joskus sentään. 

Nyt olen mennyt elämän läpi toiselle puolen. Mutta entä jos olisin ollut näyttelijä ja sitten näytellyt elokuvassa?  Tiesin että tavalliset näyttelijät usein näyttelivät elokuvissa kesäisin, kun ei ollut näytäntöjä teatterissa. En halunnut näyttelijäksi, joten se ei ollut edes haaveilua. Se näytti rankemmalta työltä kuin mitä oli soitella ammattiosastoille ja olla illalla paikalla repimässä lippuja joita katsojat ojensivat. 

Nyt kun en kuullut kirjailijoiden puhetta tarpeeksi selvästi, tajusin miksi olen ollut vastahakoinen menemään edes teatteriin. Sen aika on ohi ja olen peruuttamattomasti kuulovammainen. Ei kuulovamma silti ole yksityisasia. Kuulo meni lapsena sikotaudin vuoksi. Nyt on valinnanvapaus mennyt siihen suuntaan, että vanhemmat eivät ota enää lapsilleen rokotuksia, edes sitä kolmoisrokotetta, johon sikotauti kuuluu. Ilmeisesti he tahtovat lastensa kuuroutuvan. En käsitä. Kun olin lapsi, rokotuksia ei tietenkään vielä ollut.

Olen työhuoneessani ja luen. Saan kulkea paikasta ja maisemasta ja keskustelusta toiseen ihan vain kirjoja vaihtamalla. Miksi minun pitäisi yrittää kuulla mitä kirjailijat sanovat, kun voin lukea heidän kirjojaan? Mitä niin kutsuttua lisäarvoa antaa kirjailijan puhe? Miksi kirjasto oli täynnä ihmisiä jotka halusi kuulla nimenomaan kirjailijoita?

 Oikeastihan kirjailijat ovat parhaimmillaan kirjoissa. Kuuntelin ihmisten puhetta väliajalla. Se käsitys jäi, että he lukevat ja paljon. Vertailivat kirjoja joita ovat lukeneet viimeksi. Ehkä on keksitty tapa, jolla yksityinen kokemus, lukeminen, muuttuu sosiaaliseksi?

Jake Nyman kertoi että ensimmäinen kielletty levy oli ollut Hiski Salomaan Lännen Lokari. Arvelin että syy on se kun laulussa on viimeiseksi: Maailman tuulet meitä tuuvittaa, mutta vapaus se sittenkin voittaa. ja laulettuna selvästi savolaisella intonaatiolla.  Jake Nyman soitti pätkän radiosta, jossa puhuivat Aune Ala-Tuuhonen ja Hella Vuolijoki ja levy iskettiin säpäleiksi. Vaikutti siltä että vapauden kaihon ajatus ei ollut syynä väkivaltaiseen tekoon. Vuolijoen mielestä laulu on renkutus eikä kuulu hyvään makuun. Mutta hän nauroi. Tuskin kukaan uskoi että hän olisi oikeasti sensuurin asialla. Tai ettei hän olisi pitänyt savolaisista.

Nyt alkaa aivan toisenlainen urakka. Haluan katsoa mahdollisimman monta YLEn Teeman elokuvafestarin leffaa, elokuvat alkavat tänään tiistaina. Mieluiten televisiosta, joka on isompi kuin tämmöinen kirjoitusruutu. Suurin osa leffoista on ulkomaisia, joten mukana on tekstitys. Voin rentoutua. Ymmärrän kaiken eikä tarvitse jäädä suremaan tyhmyyttäni, joka epäilemättä seuraa minua lopun elämän.

Siis: elokuvat alkavat tänään tiistaina 20.3. ja jatkuvat viikonloppuun. Kannattaa katsoa, varsinkin kun mukana on ensi-iltaleffoja! Kirjoja ja hyviä elokuvia ei voi asettaa toisiaan vasten. Ne perustuvat kumpikin tarinoihin. Ilman tarinoita me kaikki olisimme paljon vähäisempiä olentoja. Mistä me edes puhuisimme?

Olen täällä

No one knew where she had been born, but word was that she had landed in New York as a fourteen-year-old orphan and had spent several years in a windowless loft on the Lower East Side making hats.

Auster, Paul (2017-01-30T22:58:59). 4 3 2 1: A Novel. Henry Holt and Co. 

En kirjoittanut tuota nimirimpsua itse. En tiedä mitä se tarkoittaa. Mutta eräällä tavalla kyllä ylitin itseni. Tilasin amerikkalaisesta nettikaupasta itselleni kirjan. En pitänyt siitä ajatuksesta, siis että pitäisi tilata nettikirjakaupasta ja kaiken lisäksi amerikkalaisesta. Olen vuosia joutunut kiroilemaan ja kärvistelemään tietokoneiden kanssa, joiden termit ovat kaikki jotakin, mitä ne myyjät kutsuvat englanniksi, mutta ei se mitään Shakespearen sonettien veroista ole. Myyjien kieli on juuri sellaista: en tiedä mitä ne sanovat.

Etsin yhtä kirjaa jota tarvitsin. Joskus parikymmentä vuotta sitten minulla oli tili Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Tarvitsin kirjoja töissä niin kuin tarvitsen nykyäänkin eikä ennen tarvinnut kuin soittaa kirjakauppaan ja kirja oli kohta postissa. Tuossa alun sitaatissa kerrottiin 14-vuotiaasta orpotytöstä joka on tehnyt hattuja Lower East Siden verstaalla vuosia. Tuossa sana ”loft” ei tarkoita parvea, mutta jossain loukossa se lapsiparka niitä hattuja on tehnyt. En tiedä kuka on Henry Holt ja kumppanit. Sekin voi olla Ellis-saarelainen nimi.

Olen kyllä viime aikoina käynyt katsomassa kirjoja Project Gutenbergin listoilla ja ladannut niitä koneelle, useimmat tulevan aivan kiltisti ja asettuvat sinne (mikä nyt milloinkin on paikka, siis virtuaalinenkin). Niistäkin suurin osa on ollut niitä, joita olen tarvinnut. En kovin usein lue ihan vain huvikseni. Ovat kyllä runot ja runokirjat. Jostain syystä kykenen lukemaan runoja helposti netistä. Kun kirjasivustoja alkoi nettiin tulla, niistä moni oli juuri runosivustoja.

Runot merkitsevät minulle paljon. Kun en itse niitä kirjoita, olen oppinut erityisesti pitämään siitä, kuinka vaivattoman tuntuisesti runoilijat osaavat omanlaisensa dramaturgian. Olen salaa toivonut että runot jäisivät sillä tavalla lainsuojattomiksi, että kirjoittajat voisivat tehdä aivan kaiken itse, suunnitella kannetkin, koko taiton. Ja sellaisia on jo! Paha kyllä tässä 70 000 asukkaan kaupungissa ei ole kuin surkea krääsäkauppa joka käyttää itsestään nimitystä kirjakauppa. Se on yleensä kaikissa suomalaisissa kaupungeissa. Monia kirjoja tahtoisin itselleni, joskus yritän ostaa, mutta eivät tilaa. Kirja voi olla kaunis esine.

En ole käsittänyt muuta kuin että kauppa luottaa ihmisten laiskuuteen eli lukemattomuuteen. Laiskuus syntyy suurelta osalta toivottomuudesta. Luulen sen olevan sellaista, että kun ei sisälläni ole mitään, niin ei sinne mitään saa myöskään edes ojentamalla kätensä ja tarttumalla kirjaan. Enkä tarkoita tässä amiksen poikia, joita kyllä on täälläkin. Olen nähnyt semmoisia poikia siellä täällä haahuilemassa. Useimmiten heillä on kysymys ilmeissään, silmissään, joskus useitakin.

Ilmeisesti kaupunki ei muuta ansaitse kuin menettää heidät. Kaupunki ei kuitenkaan ole ajatteleva henkilö. Mutta kaupungin henkilöistä ne aikuiset ovat niitä, jotka eivät ole kyselleet enää vuoskymmeniin. Ne tekevät päätökset siitä, että oppimiseen ei tuhlata rahaa. En ole ikinä kysynyt keltään heistä mitään. Tiedän jo etukäteen että eivät ne osaisi sanoa. Varmaan oppimiseen ei ole ollut mahdollisuuksia ikinä ja semmoisen pitää tietenkin jatkua.

Siitä syntyy rumuutta. Rumuuttakaan ihmiset eivät näe jos ovat oppineet kääntämään katseensa pois tai muuten oppineet sokeiksi. Oppiminen on ylistämisen arvoinen asia.

Siis luen Paul Austerin kirjaa sähköisessä muodossa. Mutta runoja minulla on paljon ja ne ovat kirjoissa, suurimmaksi osaksi, koska ne ovat kauniita esineitä. Niitä on mahdollista kuljettaa kädessään huoneesta toiseen sillä välin kun on mietittävä pitäisikö syödä ja miksi muka. Päädyn katsomaan katon rajassa suikertavaa aivan tavallista huonekasvia. Se päätti roikkumisen sijasta ruveta kiipeämään. Se menee kohti valoa, jota on talvella tuolla viiden metrin korkeudessa katon rajassa. Posliinikukka menee vieläkin pitemmälle: yrittää kaivautua ikkunan raosta ulos. Se nähtävästi näkee loistavan kevätauringon eikä hölmö tajua että siellä on hirveän kylmä öisin.

Kiipesin ylös ja rupesin kiskomaan niitä rönsyjä takaisin sisälle. Surkeilta näyttävät. On pakko ruveta etsimään jostakin kätköstä multapussia, koska nyt rupesi korkeammalle kiipeävä rönsy kellastuttamaan lehtiään. Peikonlehti teki sen jo viime syksynä. Sille vaihdettiin multa. Sitäkään ei olisi pitänyt tehdä. Ehkä minulla ei ole muunlaisia kasveja kuin lähinnä tropiikissa kasvavia? 

En minä kykene mistään taikomaan näille puita joiden runkoon ne voisivat istahtaa ja ruveta sitten haromaan ilmajuurillaan sadetta joka painuu pisaroina ja noroina alas eri puiden latvoista. Tänne pitäisi jotenkin saada sademetsäkin vielä syntymään. Muutaman kerran kun on satanut oikein lujaa ulkona, niin sisäkattoon on tullut pisaroita ja niitä putoili päähäni kun istuin tässä kirjoittamassa. Katossa ei ehkä ole eristeitä niin kuin pitäisi olla. 

Sain syödyksi monta haarukallista runoja samalla kun luin herneenpalkoja ja riisiä lautaselta. Olen oppinut että aisteja pitää käyttää ristiin ja rastiin ja sellaisesta syntyy elämyksiä vähintään. Minulla on muutama kirja Johanna Venhon runoja. Yksi niistä kertoi hapsutukkaisesta ja siemenhampaisesta lapsesta jonka nimi on Valo. Täällä lähellä asuu ihmisiä joiden sukunimi on Valo. Valo tuntuu niin kovasti oleelliselta jutulta että siinä voi tuskin olla kyse muusta kuin pimeyden vastakohdasta.

Valo tulee portaita alas, luinen takkupäälapsi, lämmin säkki suoraan syliin, tulee portaita alas ja nuhjaa vasten kaulaa. (Johanna Venho: Tässä on Valo. WSOY 2009, detalji)

Paul Austeria olen lukenut sen verran paljon että ajattelen hänet on tarinankertojana Isaac Bashevis Singerin sukulaiseksi. Pidän tarinoiden sisällä kulkemisesta, vaeltelusta. Tarinoissa on mitä tahansa ja kun luen niitä, ne tarttuvat päähän ja jäävät sinne. Olen joskus ajatellut niistä pojista, että ehkä he luulevat juuttuvansa tarinoiden keskelle. Ehkä heille ei ole kukaan kertonut ettei se ole vaarallista?

Ei kai sekään ole vaarallista että juuri äsken yksi niistä pojista huuteli kaveriaan ulos.  Alhaalla olija varvisteli ja käveli ja heilutti käsiään. Ainakaan heti se parvekkeella olija ei lähtenyt pihalle asti. Niin nuoria nämä ovat, että eivät uskaltaisi aivan yksin kulkea katsomassa miten kaupungissa rakennetaan ilman eristeitä. Kaveruksilla on kertomuksia toisilleen. Kyllä he siitä vielä venyvät pituutta ja oppivat kertomaan tarinoita eteenpäin. Sellainen on sukua jollekin käsityölle, verkonkutomiselle tai ruuhen veistämiselle. Miksei pajupillikin olisi hyvä asia.

Juuri nyt tuntuu parhaalta ajatukselta etsiä vähän Euroopan juutalaista musiikkia, kletschmeriä, ja soittaa sitä pimeään iltaan. On vielä pitkä siihen että nukkuisin. Ja kun en nuku, voin lukea. Muuten voin kertoa että olen täällä. Siitä ei ole sen enempää kertomista nyt. Paitsi että tulppaanit tulivat etukäteen pyytelemättä tänne, lähetti toi.