Ajan arvailua

Kun olin lapsi, vanhat ihmiset lukivat aina pitkään ja hartaasti päivän lehteä ja kertoivat kuka oli kuollut. Naisten kuolemaa päivittelivät eniten. Kun he olivat paljon minua vanhempia, niin ajattelin että puhuivat ylipäänsä kuolemasta koska se on se viimeinen juttu. Sellainen päiviteltävä asia. Että sekin meni! 

Pitäjän on täytynyt olla pieni, koska isoäiti ja täti tunsivat kaikki kuolleet. Sitten muistin että ihmisiä on ollut vähemmän. Sairaudet veivät paljon ihmisiä jo lapsina. Tädillä oli tulirokon jälkitautina sydäntauti. Ei ollut rokotuksia vielä.

Vaikuttaa siltä että kuva on otettu ulkona. En tiedä miten on mahdollista että en ole nähnyt kuvaa ennen. Sain laatikon muutama vuosi sitten, suurin osa kuvista oli  isän nuoremman siskon kuvia. Mutta muutama kuva on isompia, valokopioita. En tunnista käsialaa, niin että en tiedä kenellä on ollut alkuperäinen kuva. 

Kaikki kirjekuoren kuvissa  näkyvät paitsi minä yhdessä kuvassa ovat kuolleet. Kuvissa on myös yksi 100-vuotiskuva, isän isoisän kuva. Se kuva on otettu vuonna 1947.

En tiedä miksi joku halusi että saan nämä kuvat. Siellä on paljon selviä kuvia, eikä ole enää muita kuin minä, joka osaa sanoa keitä valokuvien ihmiset ovat. Nämä liittyvät kahden suvun historiaan. Mutta valokuvaaja on ollut tätini. Sen vuoksi kuvia pitää katsoa vähän tarkemmin. Jokaisella kuvalla on syynsä. Kuvien teettäminen maksoi paljon, niitä ei otettu pelkästään huvin vuoksi. Ne olivat tärkeitä, koska muisti sai niistä ruokaa.

En osaa myöskään nyt liittää mitään suuria tunteita noihin kuviin, paitsi että on outoa olla ainut joka pystyy sanomaan keitä ihmiset ovat. Aikaa on kulunut. Ja kuvissa olevat ovat vähintään edellistä sukupolvea.

Sen näen että kun olen  tädin kanssa samassa kuvassa, niin olen surkean, laihan ja elämän alkuun pettyneen 6-vuotiaan minäni aivan aito kuva. Katson poispäin, luen senaikaisesta itsestäni sellaista, että en ole halunnut olla ympäröivän maailman kanssa missään tekemisissä. Muistan että osasin jo aivan pienenä mennä kokonaan pois, johonkin sellaiseen tilaan jossa en ollut kenenkään kanssa, mutta en oikeastaan myöskään mitenkään itseni sisällä.

En muista kuvan ottamista. Mutta muistan sen, että isän nuoremmalla siskolla on ollut kamera. Kamerat eivät olleet halpoja.

Miksi hänellä oli äidinisän Sortavalassa otattama kuva? Nuorimies on siinä merimiespuvussa. Hänhän seilasi kauppalaivoilla, lähetti kotiinsa postikortteja. Takana lukee että ennen vuotta 1918. En tiedä miksi juuri ennen sitä. Ellei sitten ole niin että sen jälkeen kaikki muuttui.

Sitten muistan yhtäkkiä, päivää myöhemmin, että se kuvaaja-täti  ja äitini pitivät toisistaan. Isän sisko oli äitiä nuorempi, mutta ei aivan hirveän paljon. Jäljelle jäänyt perhe asui juuri rakennettua taloa  ja serkku kävi metsän rajassa näkyvää kansakoulua. Muistan kun katsoin yläkerran makuuhuoneesta ja odotin koska hän tulee koulusta. Se maisema oli kaunis alkusyksyn lämpimässä. Syksyn sänkipelto siinä ikkunan alla loisti valoa.

Merkintöjen täytyy siis olla isän nuoremman siskon käsialaa. Äiti on ilmeisesti antanut vanhemmistaan saamansa kuvat ja  kameran omistanut on ottanut kopiot. Silti ihmettelen että en ole missään ennen nähnyt näitä kuvia. Minun ja  toisen tädin kuva on vuodelta 1951, en muista kuvan ottamista, mutta isoisän eläkeläistalo valmistui vuonna 1947,  siellä talossa jäljelle jäänyt suku kokoontui. Missähän kuvan nega mahtaa olla? 

En ole mitenkään erityisen morbidi, mutta piti avata tuo kirjekuori, kun luin että runoilija ja suomentaja Kirsti Simonsuuri oli kuollut. Ajattelin häntä ja avasin kirjekuoren, jossa olivat valokopiot sukulaisistani. Piti saada silmäni johonkin, josta oli aikaa. Ajan kulku ei tunnu lineaariselta. Sen kulku on kuin seinäkellossa jonka patteri alkaa loppua. Viisari kulkee milloin nopeasti, milloin hitaasti. Kello menettää rytminsä. Sen pitäisi mitata aikaa, sekunti kestää yhtä kauan kuin jos sanoo ääneensä yk-si.

Yläkerrassa on hänen suomentamansa Aiskhyloksen Oresteia, se suomennettiin teatteriryhmä “Raivoisien ruusujen” esitystä varten. Näin sen esityksen. Se oli osan aikaa jonkinlainen  kulkue, näyttelijät kulkivat yleisön edessä paikasta toiseen Helsingissä joskus 90-luvulla. Olin siellä ja kuljin paikasta toiseen, mukanani poikani, joka harrasti teatteria niihin aikoihin, aika lapsena vielä. Esityksessä oli ainoastaan naisnäyttelijöitä. En tiedä mitä poika oli esityksestä mieltä.  

En tiedä minkä takia oli välttämätöntä tehdä se esitys pelkästään naisten voimin. Ehkä siinä tahdottiin muistuttaa siitä, että naisille ei teattereissa löydy rooleja. Varsinkaan ei vanheneville naisnäyttelijöille. Kirjan muodossa Simonsuuren Oresteia ilmestyi vuonna 1991, Loven kustantamana. Sovittajaryhmä (Marja Kaarina Mykkänen, Ritva Siikala, Solja Kievari) ilmoittaa kirjan alussa, että esitykseen tehdyt lyhennykset eivät näy kirjan tekstissä. 

Muistan ajatelleeni Oresteian nähdessäni että mitähän “Pohjoisen yökirjan” kirjoittaja on sittemmin ollut mieltä ylipäänsä naisten mahdollisuudesta tehdä työtä Suomessa. Hän oli Oulun yliopistossa kirjallisuuden professori, lähti sieltä  pois ja koko maasta, Pohjoinen yökirja kertoo Oulun ajasta. Minusta valoisinta hänen tuotannossaan olivat ne Ateenan vuosien tekstit, se Akropolis. Ateena-instituutti oli kuin hänelle luotu työpaikka, mutta ne taitavat olla korkeintaan 5-vuotisia työpaikkoja. 

Simonsuuri kirjoittaa Oresteian jälkisanoissa näin:

“Aiskhylos korostaa, että ihminen toimii aina tiettyjen välttämättömyyksien alaisena, jotka hänen on vaistomaisesti tajuttava voidakseen tehdä tekojaan oikein. Miehet ja naiset ovat ‘kuolevaisia’, sidottuja maahan ja luontoon, toisin kuin jumalat. He ovat tilassa, josta he pyrkivät pois tappamalla  vanhempiaan, miehiään, veljiään, vastustajiaan ja siten tietämättöminä luulevat raivaavansa tieltään kuolevaisuuden rajoittavia esteitä.”

Simonsuuren suomennos on hieno, siitäkin hänet tullaan kyllä muistamaan. Joku jo tuolla netissä jo sanoi että hän muistutti kreikkalaista jumalatarta. Niistä jumalattarista ei kyllä ole säilynyt valokuvia.