Annan silmät II

Anna ei oikein nähnyt lukea enää, vaikka oli hänellä iso suurennuslasi. Kerran luulin, että Anna oli surullinen tai oli juuri itkenyt, kun pyyhki silmiä ja silloin Anna sanoi että kun sulla on nuoret silmät niin etsi se suurennuslasi kun hän ei löydä sitä. Löysin suurennuslasin kamarin kirjoituspöydältä ja vein. Ne toiset siinä kamarissa nyökkäsivät, vaikka rypistivät kulmiaan. Anna sanoi kun tulin takaisin, että hys. Ehkä  meillä oli salaisuus.  Kulmien rypistäminen johtui usein minusta. Mutta oli sunnuntai, oltiin isoäidin luona ja radiosta kuului jumalanpalvelus.

Tajusin sitten jonkun huomautuksesta että Anna ei näe hyvin koska on vanha. Niin vanhoja kuin Anna ei ollut muita siinä päässä pitäjää, kirkolla kuulemma oli ollut joskus. Annalla oli kirkkaat silmät, vaikka niistä joskus valui vesi. Mutta sitten veden läpi näki selvästi, kivet ja kaikki ja Annan silmissä oli pieniä hiekanjyvästen näköisiä niin kuin purojen pohjalla on.

Isopapan kylässä kuljettiin niin, että naisilla oli pitkät harmaat hameet ja pitkä huivi päässä, huivi oli musta. Olin kuullut niitä veisaamassa naapurissa. Livahdin sinne katsomaan kun tietä pitkin meni sunnuntai-iltapäivänä niitä pitkähameisia. Kyllästyin kuitenkin pian, koska ei siitä tullut mitään sen kummempaa. Suurin osa niistä naisista oli vanhoja ja heillä oli kimeät ja särisevät äänet. Muutama nuorempi nainen ja joku mies eivät muuttaneet niitä ääniä yhtään sen paremmiksi. Livahdin keittiöön ja siellä joku täti huomasi ja antoi minulle keksin. Täti antoi sitten vielä toisen, jonka panin takin taskuun.

Pihalla rupesi koira ulvomaan. Se suuntasi kuononsa kohti taivasta ja ulvoi. Se kuulosti samalta kuin se vanhojen naisten veisuu.  Toinen täti oli keittiössä isoisän luona ja kysyin siltä miksi ne ihmiset ovat naapurissa ja ulvovat. Täti hymyili, että niin he haluavat tehdä sunnuntai-iltapäivisin. Sitten täti antoi mehua lasillisen ja kiitti keksistä. Kertoi että isopappa oli sairas. Sanoin että pitää mennä katsomaan. Ei, sanoi täti, vietiin kaupunginsairaalaan.

En ollut koskaan ennen tuntenut ihmistä joka oli viety sairaalaan. Täti katsoi ja kysyi että mennäänkö huomenna katsomaan pappaa? Ajattelin että ne kimeä-ääniset naiset olivat jotenkin yhteydessä sairaalaan ja tiesin jo että siellä kuoltiin.

Ei menty sairaalaan. Isä tuli hakemaan kotiin. En olisi halunnut mennä kotiin. Kukaan ei halunnut minua sinne. Sen verran olin jo oppinut. Mutta isä sanoi että siellä on jotain minkä voisin haluta nähdä. Isää yleensä olin uskonut. Mentiin linja-autolla juna-asemalle ja sitten pitkän ajan kuluttua ja kun olin nukkunut suuren osan matkaa ylhäällä tavaratelineellä junavaunussa, oltiin kotona. Tavarateline oli kuin verkko, jota isä selvitteli järven rannalla. Olin istunut kivellä ja katsonut.

Asemalla odotti hevonen sieltä kodin kylästä ja siinä oli renki isosta talosta. Isä sanoi että ei sitä poikaa saanut rengiksi kutsua vaikka se olikin. Kun kysyin miksi, niin isä luuli että kysyin miksi ei saa, vaikka tarkoitin kysyä että mikä se poika sitten oli. Se oli päiväläinen, sanoi isä. Se päiväläinen juna-asemalla ei ollut se mitä halusin nähdä. En muista yhtään mitä siellä oli silloin. Ei semmoista jota olisin halunnut. Ehkä se oli se vauva, joka kiljui?

Monta vuotta myöhemmin ymmärsin että olin valokuvannut noita juttuja päähäni. Tiesin kyllä jo silloin, siis kun päähän tuli niitä kuvia ja ihmisten puheita, että ne eivät lähde sieltä enää pois.  Aikuiset puhuivat joistain vanhoista ihmisistä että ne ovat hassahtaneet, mutta olen aika varma siitä, että ne vanhat vain katsoivat niitä tallennuksiaan.

Esimerkiksi Anna oli joskus kertonut millaista oli ennen kuin sitä päätykamaria oli rakennettu ja miten hän oli kulkenut pää kolmantena jalkana tuvasta navettaan tien yli ja takaisin. Kosketin Annan päätä, jossa ei ollut huivia, ja Anna ensin hymyili ja sitten rupesi nauramaan ääneen. Sitten Anna kysyi että miten hän muuten olisi päässyt nopeasti katsomaan miten vasikka jaksaa kun piti vielä hakea puita hellaan takaisin tullessa? Että pään on pakko olla kolmas jalka. Sanoin että sinä ajattelet sen matkan. 

Anna osasi ajatella. En muista mistä olin keksinyt ajatus-sanan, mutta se oli vähän niin kuin huone, jossa on asioita joita voi kutsua luokseen. Joku oli sanonut että ajattele nyt vähän, iso ihminen. En kyllä ollut mielestäni kovin iso.

Että Anna kulki pää kolmantena jalkana sopi oikein hyvin myös minun päässäni olevaan huoneeseen. Ymmärsin mitä Anna sanoi. Minä en olisi ylettynyt vielä kuorimaan perunoita siinä hellan vieressä, mutta katselin kun Anna kuori. Hän selitti mitä tekee. Minun pitäisi mennä hakemaan talon toisesta päästä vähän maitoa. Annalla oli pieni maitokannu, mutta siinä oli hyvä kahva, osasin kyllä tulla takaisin läikyttämättä maitoa. Sitten me syötäisiin kaksistaan perunakeittoa. Keittiössä täti antoi maitoa kannuun ja kysyi että jos antaisi vähän tilliä siihen keittoon. Mitä, minä kysyin. Täti käski maistaa. Ei se ollut tuttu maku, mutta ei se pahaakaan ollut.

Anna näytti miten saksilla leikataan tilli. Sakset olivat liian isot, en minä niillä saanut mitään leikatuksi. Olin nähnyt vähän aiemmin sen tädin leikkaavan lampaalta villaa niillä saksilla. Ei nuo ole sakset, sanoi Anna, ne on kerittimet. Osasin sanoa r-kirjaimen hyvin ja Anna ihmetteli että ei ollut huomannut että osaan.



Nyt minulla on kiusaus sanoa että sillä hetkellä opin, mutta kyllä se johtui siitä, että monissa lauluissa on r-kirjain. Olin kuunnellut niitä kimeä-äänisiä vanhoja naisia siellä isopapan naapuritalossa, mutta en muistanut miten ne veisuut menivät. Kuuntelin paljon laulua, tädit lauloivat ja isäkin mörisi, ihmisten puheenkin opin siitä miten ääni nousi ja laski. Kaikkia kirjaimia pystyi harjoittelemaan. Minulla oli hyvät hampaat, joiden väliin voi panna kielen ja sana muuttui.

R-kirjain oli siinä, mitä päiväläiset sanoivat hevosille kun sen piti pysähtyä. Sitä oli pitänyt harjoitella paljon, koska pian piti osata jo ajaa hevosella itsekin. Olin päässyt jo kerran pitelemään ohjaksia ja yritin käskeä Hulia pysähtymään, mutta se ei totellut. Täti minun takanani sanoi että ei kuules, Huli menee omaa tahtiaan. Täti sanoi että se voi joskus olla ilkeä. Miten, minä kysyin. No jos antaa sille leipää, niin se voi puraista, hän sanoi. Ei se sitä tarkoita, minä sanoin. Täti vähän ihmetteli ja sitten kun päästiin pihalle, niin antoi takin taskusta palan leipää ja sanoi että siinä, anna Hulille. Menin sen luo ja se otti hyvin varovasti leivän kädestäni niillä paksuilla huulillaan. Täti hymyili. Minä sanoin sille, että se tuntee minut.

Lähdin Annan luo sanomaan hyvästejä. Anna oli pakannut sokerikon ja hopealusikan sanomalehtipaperiin ja antoi minulle käteen. Että pidät sitten huolta, et päästä laukkuasi putoamaan. En päästänyt.  Nyt kun kirjoitan tätä, en käsitä minne se sokerikko ja lusikka olivat joutuneet. Lusikassa oli pieniä reikiä, jotka olivat tähden muotoisia. Varmaan joku pihisti sitten vuosia myöhemmin opiskelijakämpästä. Siellä se minulla oli. Kuljetin sitä siihen asti mukanani, kun se eräänä päivänä ei enää ollut siellä alivuokralaiskämpässä. Siinä keittiön pöydällä, vahaliinan päällä.

Olin miettinyt pään olemista kolmantena pyöränä.  Kun kerroin tädille siitä juoksemisesta pää kolmantena jalkana, niin hän selitti minulle että Anna tarkoitti menneensä väkkäränä. Nyökkäsin. Se vielä kysyi erikseen että tiesinkö mikä on väkkärä ja sanoin nähneeni sen kotona naapurin pojalla ja oli ollut vappu. Se oli vähän niin kuin lappalaisten neljän tuulen lakki. Sellaisten lakkien kuvia olin nähnyt lehdissä. Ja tiesikö täti että minulla oli poronnahkatossut kotona?  Täti oli kuullut että minun kotonani lattia ja seinät olivat hatarat ja ikkunoista tuuli sisään.

Siinä mentiin aikamme, kotona. Halusin aina Annan luokse, mutta koko aikaa en päässyt olemaan. Isä ja äiti sanoivat että Anna on jo vanha, vanhoille ei pidä mennä vaivaksi. Äidillä oli vauva ja minun piti olla pikkupiikana. Mutta ajattelin että jos pääsen sieltä vielä tädin, isoäidin ja Annan luo, niin sitten lähden jo reellä hevosella kiertämään järven. Huli osasi senkin tien, siellä oli se hiekkakuoppa.