Levoton taivas

Ei 11-vuotiasta pitäisi päästää yksin lentokoneeseen, mutta päästetään kuitenkin. Kirjailija mainitsee sen kohdan. Siinä on kyse enemmän kuin vain yksinäisen lapsen pakosta saada olla äidin lähellä. Se on osin tietenkin vapaudenjulistus. Mutta tärkeintä tyttärelle on olla kolmistaan vanhempiensa kanssa.  Tyttärellä ei ole ollut yhdessä olevaa isää ja äitiä ikinä.

Tytär tietysti hallitsee erilaisuutensa ja tietää että siinä on jotain hyvääkin. Silti hän raastaa hermot riekaleiksi useammaltakin lapsenlikalta, joita siis on leegio aivan niinkuin naisia on leegio myös isän saaren talossa, vaimoja ja palvelijoita. Siinä talossa tytär tekee myös haastattelut jotka ovat hyvin tärkeitä, siis isästään. Haastattelujen ajatus on käydä läpi isän elokuvaohjaajuutta myös. Siis isän työtapoja, miten hän kirjoitti päiväkirjojaan ja miten niistä tuli käsikirjoitusten ensimmäisiä versioita, ajatuksia siitä, miten roolit ja kertomus rakentuisivat.

Tytär kysyy jossain vaiheessa käsikirjoitusten tekemisestä. Ja myös ohjaamisesta johon päästään käsikirjoittamisen jälkeen. Sitten kun henkilöt on määritelty ja niiden näyttelijät myös.

Olin ilahtunut siitä, että kirjassa vilahtaa Ingmar Bergmanin Taikahuilu. Hän ohjasi sen televisiolle. Näin sen, olen nähnyt sen vain sen kerran. Se tuli keskellä sunnuntai-iltapäivää matinea-esityksenä joltain kanavalta muistaakseni 1970-luvulla. Se oli kertakaikkisen loistava esitys. En ole koskaan erityisesti pitänyt oopperasta, mutta Bergman puhalsi totisesti henkeä Taikahuiluun.

Tytär saa nähdäkseen myös joitain ohjaussuunnitelmia. Ohjaajan lapsille, joita on kaikkiaan yhdeksän esitetään myös Taikahuilu ja he ilmeisesti pitävät siitä.  Lasten isä määräsi lapset katsomaan elokuvia omassa elokuvateatterissaan saaressa. Se sijaitsee lähellä Gotlantia ja on nimeltään Fårö.

Haastatteluaikana isä ei enää tee töitä. Vähän aikaisemmin isä oli kirjoittanut paksuja vihkoja täyteen muistiinpanoja ja elokuvasuunnitelmia. Jörn Donnerin dokumenttileffassa Ingmar Bergmanista näytetään hänet kirjoittamassa tekstiä vihkoihin. Tuntuu omituiselta että nyt Donnerkin on kuollut.

Ehkä parasta on se, kun siinä pitkässä talossa, joka kasvaa koko ajan pituutta, on yksi pieni eteiskammari, jossa on pöytä ja tuoli ja sänky ja josta näkyy merelle ja ylös taivaalle. Se on mietiskelypaikka. Tytär keksii isän ajattelupaikan ja oppii istumaan siellä itsekin.

Kirja on siis muistelmateos isästä ja äidistä (joka on kaiken aikaa vähän taka-alalla) ja jonkinlainen salapoliisikirja siitä, saako tytär milloinkaan tietää minkälainen ihminen isä oli. Se on aika hyvä romaani vaikka ei tietäisikään keitä tyttären vanhemmat ovat. Mutta ehdottomasti myös kuvaus taiteilijasta, isästä, jonka koko elämänkaari avautui tyttärelle isän vanhuuden myötä. Siitä tuli romaani vanhenemisesta. Kuoleman tekeminen on ankaraa työtä.

Linn Ullmannin kirja Rauhattomat (Like 2016) teki vaikutuksen todennäköisesti  universaaliutensa vuoksi. Siinä oli kolmen ihmisen perhe, mutta vain äiti ja tytär elivät yhdessä. Mutta oli olemassa myös isä, se oli vain jossain muualla.

Ei kai semmoinen ole harvinaista nykyäänkään. Yksinhuoltajanainen on yksi perhemuoto, yksinhuoltajaisiä on vähemmän. Ennen sellaisia naisia on syrjitty ja nimitelty ja pantu jalkapuuhun. Ja äitien tyttäret ovat saaneet kantaa samaa taakkaa.

Kliseitä riittää. Taiteilijamuotokuvat ovat tarpeellisia. Usein luovat ihmiset ovat tarpeeksi eriskummallisia, että heistä saa hyvin kirjan tai kaksikin.

Kun tässä vähitellen pääsen eroon Liv ja Linn Ullmannista ja heidän suhteestaan Ingmar Bergmaniin, niin voin kääntää katseeni toisaalle. Siihen minua on johdattanut kaksi englanninkielistä lehteä, Englannissa ilmestyvä Guardian ja amerikkalainen New York Times. En ole lukenut yhtään Helen Macdonaldin kirjaa. Niitä on H for Hawk (käsittääkseni suomennettu) ja parin päivän päästä ilmestyvä Vesper Flights.

Tuon uuden kirjan nimi herätti huomioni. Siinä kerrotaan muun muassa swift-nimisestä linnusta, jota en heti löytänyt sanakirjasta. Swift tarkoittaa nopeata, joka on tämän blogin nimi, mutta siis Etelä-Pohjanmaan murteella. Todennäköisesti tarkoitan sanalla ripsa asennetta, että on käännettävä katseensa silloin kun näkökenttä muuttuu. Näihin aikoihin ikkunaa ovat hallinneet hirmuisen nopeat pääskyset, joilla alkaa olla kiire jo muuttaa. Viimeiset pari päivää niitä on ollut vähemmän ja varmaan niitä on jo lähtenyt.

Piti siis kaivaa isompi sanakirja. Sieltä löytyi nimi: tervapääsky. Muistelen lukeneeni että se ei olisi pääskynen lainkaan. Sen nimihän on englanniksi swallow eikä swift. Mutta  mikä tahansa noista hyönteisiä sadepilvien alta hotkivissa nopeissa linnuissa on aikamoinen taitolentäjä. Ne tekevät kieppejä ja vaihtavat suuntaa ennen kuin ihminen ennättää räpäyttää silmäänsä. Pari kesää sitten yritin saada valokuvan vettä viistävistä pääskysistä mökillä, mutta en ikinä saanut mitään kummempaa kuin nopean varjomaisen viivan.

Kun luin kirjallisuussivustolta Helen Macdonaldista, toimittaja siteerasi kirjailijaa, kuinka hän tarkensi lintukiikareitaan katsoessaan suuria tervapääskyparvia ja säikähti aivan oikeasti nähdessään muutamia yksilöitä läheltä. Niillä on valtava suu, joka vaikuttaa olevan pelkkää nielemisaparaattia, siis kirkkaan punaisena helottava kita auki ne lentävät ja syövät kaiken mikä osuu tielle.

Minulla on lintukiikarit, jotka sain syntymäpäiväksi vuoskymmeniä sitten. Mutta ei täällä ole paikkaa jossa voisi seurata näitä pikkuparvia joita on ainakin viime viikolla vielä lennellyt taivaalla. Tervapääsky ei ole se frakkipukuinen pääskynen vaan se vähemmän siro, haara sillä on niin kuin haarapääskylläkin, mutta se on kokomusta ja vaikuttaa olevan pelkkää kitaa ja muskeleita ja voimakkaita siipiä.

Että jos haarapääsky on semmoinen lintusukujen keikari ja keikutti aikoinaan puhelinlankoja tähän aikaan vuodesta ja lörpötteli, niin tämä tervapääsky vaikuttaa mafiosolta, joka on sitä tappajaporukkaa, niin että pukeutumisella ei ole niin väliä.



Joka tapauksessa taivaan sini on haalistunut. Yhtäkkiä voi nähdä linnun liikkeen piirtyvän ikkunassa diagonaalisesti. Pääskynen ei oikeastaan voi näyttää noin skarpilta. Valaistus on vain muuttunut, kuukauden päästä on jo syksy.

Ikkunakin on likainen. Se on neljän-viiden metrin korkeudessa katon rajassa. Ei minulla ole mitään keinoa pestä sitä. Lintukiikariin voi etsiytyä vähän isompi hämähäkki, joka kutoo verkkoa nurkassa. Tässä asunnossa ikkunat vuotavat ja ovat vuotaneet aina,  niin että hämähäkeillä on hyvät paikat verkoilleen. Ne kertovat toisille hämähäkeille missä ikkunoiden tiivistys on jäänyt eniten puolitiehen.