Paljon puhuva kieli

Ensin vaikutti siltä, että tulisi taas paljon lunta jouluksi, niin kuin tuli viime vuonna, mutta sitten alkoi lämpötilan sahaaminen ja nyt tulee taivaalta vettä. Ei tarvitse enää pelätä liukastuvansa ja katkaisevansa lisää luita, jään päällä on hiekkaa eikä vesi ole vielä huuhtonut hiekkaa pois. Se on seuraava vaihe.

On hyvä asua suhteellisen pienessä kaupungissa, jonka kirjasto vielä tilaa uusiakin kirjoja. Kirjastoon pääsee kävelemällä. Yleensä palkintokirjat kyllä kulkevat kiivaasti toisilla teillä, mutta olen tyytyväinen siitä, että löysin esimerkiksi Rosa Liksomin kertomuksen nimeltä ”Väylä”( Like) ja Samuel Beckettin suomennetun opuksen ”Puuttuva sana” (Teos, suom. Caj Westerberg) jossa on viisi teosta, kumpikin vuodelta 2021 ja Olli Sinivaaran ”Puut” (Teos 2022, runokirja). Niissä on miettimistä.

Olen käynyt pohjoisessa muutaman kerran juttumatkoilla ja kolunnut vähän sukulaisten maisemia, siis sen haaran, joka joutui pois kotoaan metsänsä menetettyään Savossa ja löysi pohjoisesta kitukasvuisen maatilan sen sijaan. Sitä paitsi yksi opettaja-sukulainen kävi auskultoimassa Torniossa, josta Väylä eli Tornionjoki alkaa. Kun Väylä sai Finlandia-palkinnon ja Liksom sen toistamiseen vuonna 2021, niin heti sitä ei kirjastosta saanut, koska ihmiset kävivät lainaamassa sitä. Sitten netissä alkoi ilmestyä lukijoiden kommentteja siitä, että kieli, siis meän-kieli, on liian vaikeaa.

Piti nyt sitten tarkistaa onko se vaikeaa minulle. Ei ollut, mutta saattaa johtua siitä, että ensimmäiset kieleni olivat Mikkelin ja Sukevan savon murteet ja sen päälle Vimpelin savonsukuinen puhekieli. Meän-kieli on selvästi itäsuomalaista perua.

Mietin sitä, missä menee Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun raja. Sen muistan että jonnekin Kainuun ja Koillismaan kulmalle oli rakennettava poroaitoja, koska sinne oli ilmestynyt uudestaaan metsäpeuroja, jotka pystyvät risteytymään poron kanssa. Ehkä rajoja on aikoinaan lääneille tehty mielessä porojen laiduntaminen? Joka tapauksessa Väylän pääosassa ovat lehmät, ne pikkuiset suomenlehmät, joita itsekin tunsin lapsena ja nuorena useita. Ihmisten tehtävä on yrittää kuljettaa lehmät turvaan Lapin sodalta Ruotsiin ja sieltä takaisin. Kuljettajiksi kelpasivat sodassa olevien miesten sijaan nuoret tytöt ja pojat.

Kertomuksena Väylä on jännittävä ja perusvireeltään surullinen niin kuin kirja voi olla kun aiheena on sodan jalkoihin jäävät siviilit. Se on hurja kertomus. En minä olisi joskus 12-14-vuotiaana pystynyt tuohon matkaan.

Liksom kutsuu kirjaa kertomukseksi ehkä sen takia, että hän on haastatellut evakkomatkaa tehneitä ihmisiä. Kertomus ei siis ole pelkkää kuvittelua niin kuin romaani on?  Paitsi että kaikessa kaunokirjallisuudessa kirjailijalla on oikeus käyttää mielikuviaan yhtä lailla. Sanat eivät tule tyhjästä. Joka tapauksessa Väylän kirjoittaja on kotoisin Tornionjokilaaksosta ja tuntee meänkielen, joka on yksi Ruotsin virallisista kielistä. Suomessa sillä ei ole vähemmistökielen asemaa.

On ilo lukea muuta kuin n.k. kirjakieltä, koska sillä voi ilmaista hyvin tarkasti ihmisten kokemuksia, eikä tarvitse käyttää lainausmerkkejä. Meän-kielessä on myös ruotsin lainoja, mutta ne on helppo käsittää, koska meillä ruotsi on toinen valtiollinen virallinen kieli.  Meillä kai suomenkielisten oletetaan osaavan ruotsia edelleen. Ehkä kirjassa oli myös saamea, mutta sitä harvemmin kuuluu koulujen ohjelmaan poroalueiden eteläpuolella. Virallisena kielenä se on Enontekiössä, Inarissa, Utsjoella ja Sodankylän pohjoisosissa.

Väylän lukemiseni aikaan pohjoissaamea puhuva utsjokinen Niillas Holmberg kertoi radiossa uudesta kirjastaan, joka on kirjoitettu saameksi. Kolme Suomen saamelaiskieltä eroavat toisistaan niin paljon, että ihmiset joutuvat opiskelemaan muun kuin oman syntymäkielensä erikseen. Holmberg oli käynyt osan koulustaan Tampereella, joten hän puhui sujuvasti suomea. Onneksi ei unohtanut lapsuuden kieltään.

Mutta muistan suomenlehmät ainakin 2-vuotiaasta. En muista milloin ruvettiin hankkimaan Suomeen paremmin lypsäviä maitokoneita. Nythän maalla asuu tuottajia, joilla pitää olla tilikirjat ja kaikki miinukset ja plussat kohdallaan. He ovat tuotantoväkeä. Lehmien asema on surullinen.

Kuuntelin kesällä Yleisradion Tanssiva karhu -kilpailun runoilijoiden tekstejä. Kirjailijat lukivat niitä itse. Yksi kirjailijoista oli Olli Sinivaara. Olen sillä tavalla hankala ihminen, että en kykene hahmottamaan kuulemaani tarkasti jos vain kuulen äänen radiosta. Pitäisi saada nähdä lukija. Olen huonokuuloisten kastia. Onneksi meillä ovat hyvät kirjastot. Sitten tämä puita kuunteleva ja katseleva ihminen sai sen Ylen palkinnon. Hyvä on että Ylellä on palkinto, koska kyllä se ohjaa ihmisiä kirjastojen ja kirjakauppojen runohyllyille. Yleensä saan käydä läpi runohyllyjä aika lailla rauhassa.

Niihin aikoihin kun tutustuin suomenlehmiin vanhemmat raahasivat minua seurantalojen iltamiin ja oli pakko kuunnella lausujien tulkintoja runoista. Kesti pitkään ennen kuin oikeasti opin lukemaan niitä. Yksi lukemiseen houkuttaja olikin sitten huono kuulo, koska en enää voinut olla varma siitä mitä lavalla lausuttiin.

Sinivaaralla ei ole paljon korvinkuultavaa, mutta sitäkin enemmän nähtävää:
”Kukaan ei tiedä, se ei kukaan
joka lukee lumen hiljaisuutta,
lintujen muistoja,
vanhaa aikaa,
joka lukijan käsissä vanhenee
ja vanhenee
ja syntyy niin kuin jokainen kevät,
nälkäänsä rääkyvä poikanen. ”
(Puut, s. 29)

Puita ei oikein ole olemassa ilman lintuja ja linnut kuulee parhaiten. Talvella kaupungissa on vuosi vuodelta enemmän muuttolintuja kun vuodenajat muuttuvat toistensa kaltaisiksi. Siksi tuo poikasen nälkä tulee esiin yhä selvemmin silloin kun sen on joskus kuullut. Siihen ei pidä jäädä odottamaan emon saapumista, koska emo tuskin pitää ihmisen läsnäolosta. Puita on yhä harvemmassa.

Linnuille ei siis uskalla jäädä juttelemaan. Nyt joskus linnut tulevat kyllä koputtamaan ikkunalle, mutta ne vain muistuttavat että talipalloja pitää lisätä. Asun kyllä kaupungissa, jossa puita kaadetaan kaiken aikaa kun on saatava noita korkeita kuutioituja taloja. Kun jo on ehditty repiä puutalot pois. Pienikin lisä ruokaa on tarpeen linnuille. Niitä kuolee koko ajan, lajisto köyhtyy. Linnuilla ei ole enää suojaa puista missään.

Sitten löysin jo 1960-luvulta tutun Samuel Beckett’in uusimman kirjan suomennoksen kirjastosta. Tahdon puhua erityisesti kirjastoista, koska  ne ovat hyvin demokraattinen tapa oppia kirjoista ja lukea niitä mielikseen. Ei tarvitse maksaa, koska kirjastoilla, kustantamoilla ja kirjailijaliitolla on sopimus siitä että jokainen ihminen Suomessa saa lukea ilmaiseksi. Ennen on ollut myös koulukirjastoja. En tiedä onko niitä enää.

”Talvi-ilta laitumilla. Lumisade tauonnut. Askeleet niin kevyet että juuri ja juuri painavat jälkiä lumeen. Ovat lumentulon loputtua juuri ja juuri painaneet. Juuri riittävästi jotta jäljet yhä näkyvät. Lumi tuuliajolla. Minne hänen päänsä häntä vie tässä tuoksinnassa? Yhtäältä yhtäälle toisaalta toisaalle? Vaiko suoraa päätä kangastukseen? Mihin pysähdyksiin? Vihdoin silmä erottaa kaukaa jotain joka muistuttaa tahraa. Se on lopultakin jyrkkä katto josta lumet ovat alkaneet luisua.”
(Beckett: Puuttuva sana/Kehnosti nähty kehnosti sanottu. Suom. Caj Westerberg, Teos 2021, s. 79)

Minulla on edellinen suomennettu Beckett, runoja nimeltä ”Miten sanoa”(runoja vuosilta 1930-1988, Basam, 2006), samoin Westerbergin suomennoksena. Se on silläkin tavalla hieno runokirja, että siinä on ensin alkukielinen runo - englanniksi tai ranskaksi - ja sitten sama suomeksi. Proosaa olisi aika vaikea julkaista sillä tavalla. Westerberg on muistanut edellistä suomennostaan tuossa ”Puuttuvassa sanassaan”. Kun kirjailija tai suomentaja katsoo ympärilleen, niin siinä on oltava tarkka, muuten tekstistäkin tulee epätarkka.

Se muuttuu tahraksi. Näkökyky on tärkeä. Nyt sitä käytetään kaikenlaiseen turhaan, kuten itsensä huvittamiseen liikkuvalla kuvalla. Ihmisiltä unohtuu, että näköään ja näkökenttäänsä voi tarkentaa ja tehostaa. Väsyneistä silmistä ei ole lukijoiksi.

Jäin miettimään Beckettin talvimaisemaa. En tiedä mistä se on. Irlannista hän käsittääkseni on lähtenyt nuorena pois. Mutta II maailmansodan aikaan hän on ollut Ranskassa vastarintaliikkeessä ensin Pariisissa ja sitten Etelä-Ranskassa. Hän on varmaan tuntenut esimerkiksi Rene Char -nimisen runoilijan, jolta ei ole käsittääkseni vieläkään suomennettu mitään. Jostain netin syövereistä onnistuin löytämään muutaman hänen runoistaan englanniksi, mutta sitten ne ovat hävinneet jonnekin tietokoneen uumeniin. Char oli loistava runoilija, teki työtään taistelujen lomassa niin kuin varmaan myös Beckett.

Olen Beckettissä näkevinäni sillä lailla linjan suoraan antiikista, että hän on runoilija, joka kirjoittaa proosaa tai näytelmiä tai jotain muuta, jonka on oltava kerralla oikein. Westerberg on onneksi kirjoittanut noihin suomennoksiin loppuun Beckettin elämästä ja tekstien syntymisistä. Hyvä.

Itselleni Beckett on ollut tärkeä, sillä hänen Godot’insa (En attendent Godot) oli silloin 1960-luvulla yksi suurimmista mullistuksista mitä nuori draamastudiolainen pystyi kuvittelemaan. Näyttämö muuttui pysyvästi.

Mutta täällä lumisade on nyt rännän sekaista vettä. Räntä puolestaan on veden sekaista lunta. On käveltävä varovasti lätäköissä sillä veden alla voi olla jäätä. Minusta talvien pitäisi olla talvia eikä tällaista eestaas vellontaa.

Talven valostakaan ei ole tietoa. Joskus tulee häivähdys sinistä ikkunan läpi, mutta on se harvinaista. Talvella voi sitten vaikka katsella enemmän unia.