Junassa on hyvä lukea

Suomeksi opetetaan lapsille s-kirjaimen sanomista: vesihiisi sihisi hississä. Joka valopää käänsi sen englanniksi: Your watercoal hissed in the elevator.  En usko että kyse on jostain englanninkielisestä käännösrobotista.  Kyllä tuo vaikuttaa amiksen käyneen juuri ja juuri lukemaan oppineen tyypin käännösnäytteestä: katso pomo, olen löytänyt sanakirjat!  Käsittääkseni luku- ja kirjoitustaito on oikeasti huonontunut ja jyrkästi. Jään tässä miettimään mikä/mitä on vesihiili. Ja siis ennen kaikkea sinun (eli minun) vesihiileni.


En syytä amislaista, mutta syytän sitä koulutusta. Voi olla että ihmiset pääsevät amiksista sitten esimerkiksi ammattikorkeakouluihin, mutta ehkä he eivät kuitenkaan saa kiinni ikätovereitaan, kun peruskoulukaan ei ole saanut ihmistä lukemaan ja ymmärtämään. Kyse ei ole kouluista vaan niissä työskentelevistä ihmisistä. Ehkä opettajantyö on jäänyt vähän vaille tarkoitustaan. Ja nyt sellaista ilmeisesti on tiedossa myös: leikkauksia kultuuriin ja opetukseen.

Nuoria ikäluokkia on yhä vähemmän eikä heihin kannata uhrata verorahoja. Tuskin on ikinä ollut mitenkään hirveätä pakkoa, siis koulutukseen. Suurille ikäluokille ei esimerkiksi tarvinnut oikeastaan luoda mitään uutta. Koulujärjestelmäksi kävi edelleen oikein hyvin sotia edeltävä saksalaisperäinen koulutus.

Minä sairastuin johonkin hermokuumeen tapaiseen juuri ennen saksan kielioppi-tenttiä. Kuume kipusi todella ylös ja nopeasti. Aivan samalla tavalla kävi viime viikolla kun pääsin sairaalasta ulos. Toinen puoli päässä surisi ja arvelin sen tarkoittaneen sitä että siellä se kone elämöi kun ei muutakaan voi. Seuraavana päivänä kurkun karheus oli muuttunut flunssaksi. Se puheprosessori prosessoi edelleen jotain.

Se vaikutti nyt uudistuneen, se meteli. Se vaihtoi ohjelmistoa ketterästi. Mukana oli joitakin pätkiä jotka kuulostivat kouluradion kuulokuvilta, joissa matkustettiin Jules Vernen luomiin avaruusmaailmoihin ja teksti oli hyvin lyhyttä, muu osa oli jonkinlaista avaruusmusiikkia. Verrattuna leikkausta edeltäviin tinnitus-ohjelmiin nämä ovat siis aika lapsellisia. Minulla on ikävä sitä mongolialaista kurkkulaulua.

Mutta on kai mahdollista että mongolialainen kurkkulaulu muuttuu astetta jykevämmäksi kunhan insinööri pääsee säätämään sitä implanttia. Ilman niitä massiivisia konsertteja en edelleenkään halua jäädä. Niiden hienoin anti oli, että pystyin itse ohjaamaan niitä konsertteja, eivätkä ne koskaan toistuneet samanlaisina. Kyse on kuulohäiriöstä nimeltä tinnitus, jota ei oikeastaan voi pitää häiriönä. Paitsi ehkä silloin kun konsertti puhkeaa keskellä yötä yhtäkkiä täydellä volyymilla niin että kissakin loikkaa pois lämmittämästä jalkojani.

Epäilen että kissan hienosyinen kuulo on heti alkuunsa kiinnittynyt pääni orkestrointiin. Sillähän on paljon parempi kuulo kuin ihmisillä. Ei kai se ilman palkkiota olisi keskittynyt lämmittämään jalkojani öisin?

Jokin aika ennen Tampereen matkaa olin lukenut kahta tanssitaiteen väikkäriä: Jaana Turusen ja Raisa Fosterin. Raisaa en ole koskaan tavannut livenä, Jaanan olen. Jaanan opuksen nimi oli ”Herkkää ja hiljaista vastarintaa − tanssin muuttuva toimijuus” (TEAK). Raisa Fosterin väikkäri oli englanninkielinen ja nimeltään ”The pedagogy of Recognition/ Dancing Identity and Mutuality” (Academic Dissertation, University of Tampere). Molemmat löytyvät netistä.

Kumpikin myös käsittelee juuri pedagogian alueen asioita. Englanti oli tietenkin minulle vähän haasteellisempaa kuin suomi, mutta muutoksesta puhui kumpikin, he olivat myös lukeneet samoja opuksia väikkäriä kirjoittaessaan. Koska tanssi on sanatonta niin on todennäköisesti vaikeampaa kirjoittaa väikkäri tanssista kuin joistain muista taiteen alueista. Meillä on onneksi aika laaja taideyliopistokenttä.

Jaana on aloittanut modernin tanssin opintonsa Hollannissa, Raisa taas on käynyt useaan otteeseen Yhdysvalloissa opiskelemassa ja muuallakin. Raisa on kotoisin Kangasalta jossa olen käynyt itse kouluni, Jaana on Helsingistä jossa olen asunut aikuisena. Suomi on suuri maantieteellinen alue mutta yliopistoja ei ole kuin siellä täällä. Tanssi on siis kiinnostava tutkimuskohde koska se on jotenkin osattava verbalisoida.

Kun on ollut kyse tutkimuksesta, niin verbalisoinnin on täytynyt sitten venyä myös jollain lailla abstraktimpaan suuntaan. Sellaisesta olen kuullut että nykyään kyllä otetaan väikkäreiden arvioinnissa  huomioon myös esityksiä, joita on tehty alleviivaamaan tutkija-taiteilijan oivalluksia. Alleviivaaminen ei ole mitenkään tavatonta. Tanssi on esittävä taidemuoto ja on hyvä että mukana on esitys aivan vain sen takia, että katsoja/lukija näkee millainen kohtaaminen tanssiesityksessä on ja sitten toivottavasti esityksen jälkeen on myös mahdollista keskustella siitä mitä tuli nähdyksi.

Olen nähnyt Wim Wendersin tekemän elokuvan yhdestä suuresta eurooppalaisesta tanssipedagogista ja koreografista, Pina Bausch’ista. Näin vilahduksen siitä leffasta, joka tuli keskellä jotain sunnuntaipäivää Teemalta. Löysin pienen pätkän Wenders’n leffasta täältä: https://www.youtube-nocookie.com/embed/p8zkTclatRo , sitä ei tietenkään ollut kokonaisena nähtävillä. Mutta tunnistin elokuvan heti. Ilmaiseksi sitä tuskin näkee enää mistään, koska Pina Bausch kuoli aika pian Wendersin leffan julkaisemisen jälkeen.

Katsoin sen silloin vuosia sitten pieneltä läppäriltä ja liimauduin pienen ruudun ääreen pitkäksi aikaa. Tanssia tulee liian vähän televisiosta vaikka Suomessa on olemassa jo Tanssin talo. Tuli mieleeni kyllä se, että Bausch ja Wenders olivat tehneet aika perusteellisen ja pätevän käsikirjoitukseen leffaan. Muuten tulos ei ehkä olisi ollut niin sykähdyttävä.

En minä eikä moni muukaan täältä noin vain pääse Helsinkiin. Olen myös huomannut, että tanssiryhmät eivät esimerkiksi ennen muinoin kiertäneen Tanssiteatteri Raatikon tapaan enää esiinny juuri muualla kuin Etelä-Suomessa. Ehkä täällä kaukana muualla Suomessa ei ole lainkaan yleisöjä? On muistettava että kulttuuri on luksusta. Tavallinen kansa ei koe tarvitsevansa luksusta. Jos se tarvitsee, se ei enää ole sitä ”tavallista” kansaa. Tässä ei käsittääkseni ole mitään ihmeellistä. Tuskin tuollainen lainalaisuus kuuluu pelkästään Suomelle ja/tai suomalaisille.

Kummassakin väikkärissä oli pitkä ja perusteellinen lista lähdeteoksia ja myös tietoa väikkärin tekijän tuotannosta. Olen miettinyt näitä kirjoja lukiessani sitä lukevatko ihmiset näitä taideyliopistojen tuotantoja? Kumpikaan näistä lukemistani (ei, en ole vielä saanut luetuksi loppuun Raisan kirjaa) ei ollut vaikea kirja. Tietysti, jos olisi aikaa ja olisi oikein perusteellinen ja ahkera, niin kävisi läpi joitakin lähdeteoksia, joita on kyllä kirjoitettu aika paljon.

Olin hämmästynyt siitä että Raisa  oli ottanut yhdeksi lähdeteoksekseen Hegelin Phenomenology of Spirit (1977, Phänomelogie de Geistes, 1907), en ole ruvennut tavailemaan vielä Hegeliä. Yksi syy siihen on tietenkin se, että Hegel oli isäni kotijumalia ja olen kuullut hänestä puolen lapsuuden ajan. Yritin kastella kesämökin juurismaata ja kitkeä rikkaruohoja ja hätistää hänet tiehensä, mutta hän kävi hakemassa sisältä jakkaran ja tuli sen kanssa istumaan penkkien päähän. Hegel ja Schopenhauer.

Semmoinen alle 10-vuotias rimppakinttu yritti unohtaa hetipaikalla koko kesäisen luennon ja poistaa sen aivoistaan kertakaikkiaan, mutta en ole nimistä päässyt ja kyllä Hegeliä on täytynyt silloin tällöin tavailla. Etiikassa käsittääkseni on Hegelin juju. Mutta ehkä Hengen fenomenologiaan kuuluu myös estetiikka? Eli ylipäänsä taiteiden tosiolevuus? Semmoinen platonilainen ulottuvuus, aristotelainen?

Kumpikin väitellyt tanssija tukeutui Butler-nimiseen informanttiin, mutta en päässyt selville mikä hänen etunimensä on. Butler tuntuu olevan tavattoman yleinen sukunimi ja jopa sennimisiä tanssijoita tai tanssija-pedagogeja on vaikka kuinka paljon. Mistä päähäni on jäänyt etunimi Judith? Huomautan tähän vielä, että flunssa senkun jatkuu…


Mutta tässä lyhyt sitaatti Jaana Turusen väikkärin loppupuolelta:

”Edellä esitetty asettuu mielestäni käsittelemäni tanssillisen, somaattisesti tietoisen ja improvisoivan toimijuuden yhteyteen. Olen päätynyt tutkimuksessani siihen, että muutoksessa oleva tanssin toimijuus on yhteyksiä luovaa, vaikutusuhteille avautuvaa, ruumiin materiaalisuuden potentiaalin tunnistavaa, ekosomaattista toimijuutta. Toimijuutta, joka etsii uudenlaisia tekemisen ja ilmaantumisen paikkoja. Paikkoja, jotka mahdollistavat uusia muotoja etsivän ja herkän ruumiillisen vastarinnan.”

Minusta on syytä lukea ja sitä myötä ymmärtää myös yliopistossa tuotettua kirjallisuutta. On kerta kaikkiaan upeata, että näitä tekstejä saa kotikoneelle. Nämäkin ovat kummatkin kuvitettuja painoksia! Kiitos tohtorit Jaana ja Raisa!