Päivät ovat menneet toisiaan viistäen. Sille ei taida saada mitään. Aurinko ei jaksa paistaa ja risukasoja on. Suurimmaksi osaksi lumen alla. Aivan vähän tulee lunta nytkin. Muutamia hiutaleita sataa viistosti ikkunan yli. Ulkona on pakkanen eikä sinne nyt tahdo kissakaan.
Ja kun lopetin äsken radion kuuntelun vähäksi aikaa, niin kumarruin katsomaan mikä violetti kirja tuossa olikaan pöydällä oli. Se on alakerran kirjoituspöydän kulmalla. Sen alla on sateeseen aikoinaan jätetty kirja nimeltä Politics of Experience. Arvelin että se pitäisi ehkä lukea uudelleen. Mutta sen päälle pysähtyi W.H. Audenin pokkari ”Collected Shorter Poems” 1927-1957 (Faber and Faber Limited 1966). En ole lukenut sitä kannesta kanteen. Se on vasta silmäilykirja ja on mahdollista että saan sen luetuksi.
Tänään löysin sieltä eräänlaisen selityksen sotien olemassaoloon. Sitä voisi ajatella kodittomuudeksi. Haluan kirjoittaa siitä tähän kaksi säkeistöä, ensimmäisen ja viimeisen. Siinä välissä on sitten koko historia, mutta se tietenkin muuttuu riippuen tilanteesta. Enkä usko että kukaan runoilija tulee muutenkaan ikinä otetuksi vastaan ilman lukijan omia ajatuksia ja kokemuksia kodittomuudesta:
”Say this city has ten million souls,
some are living in mansions, some are living in holes:
Yet there’s no place fo us, my dear, yet there’s no place for us.”
(Tässä välissä on 10 säkeistöä)
” Stood on a great plain in the falling snow;
Ten thousand soldiers marched to and fro:
Looking for you and me, my dear, looking for you and me.”
Runon nimi on ”Twelve Songs”. Tuskin Auden oli ensimmäinen joka ajatteli että rakkaudettomuus liittyy kodittomuuteen. Tai päinvastoin. Sodan aikaan taas rakkaus on monella tavalla poissa. Se ehkä on olemassa vain kaipauksena. Runossa on erilaisia kohtauksia elämästä. Missään tapauksessa runo ei ole välinpitämätön, koska siihen liittyy niin monia kohtaloita. Kysymys ei ole ainoastaan ihmisistä.
Tänä talvena linnut ovat olleet pienempiä kuin ikinä. Ne tarvitsevat enemmän ruokaa ihmisiltä kuin olen koskaan nähnyt. Täällä ei ole tarpeeksi puita ja pihlajanmarjatkin tulivat syödyksi jo syksyllä. Talitintit ovat aivan pikkuisia ja hätää kärsiviä olivat jo kaksi kuukautta sitten. Puut suojelisivat niitä ja niistä löytyisi syötävää. Viime syksynä sembramännyssä oli käpyjä, mutta lähellä asuva orava vei ne perheelleen ja sillä oli kova työ raahata isoja käpyjä. Se oli aika laihassa kunnossa vuosi sitten syksyllä. Nyt ovat myös harakat ja varikset nälkäisiä.
Täällä asti ei ole vielä sotaa. Jo lapsena minulle kerrottiin, että vaikka muualla on lämpimämpää ja mukavampaa, niin ei se tee pohjoisesta turvallisempaa. Sitä minulle ei kerrottu miksi vainolaisia ylipäänsä pitää olla. Meille rakennettiin isoäidin maalle pieni kesämökki, jolle annettiin nimi Piilopirtti. Nimi tuli siitä, että sinne oli paettu Isonvihan aikaan kasakkeja ja kalmukkeja, jotka riehuivat pitkin ainutta olemassaolevaa tietä. Ihmiset ja karja pääsivät elämään metsään.
Mutta Euroopan historia on täynnä sotia. Toivottavasti ei käy taas niin että sotilaat tulevat tuhoamaan ihmisten asuntoja niin että ihmiset ja muut eläimet jäävät vaille kotia. Ukrainassakin sataa jo lunta. Gazassa ei sada lunta mutta talvi tulee sinnekin ja pitäisi saada katto pään päälle pommitettujen tilalle. Lapsia kuolee kaikkialla.
Mitkään protestit eivät pysäytä sotia. Niiden alkua ei ole mahdollista selvittää eikä aina ole edes kyse taistelusta naapurin kanssa vain siksi että pitää olla vihollisuuksia. Kun niitä sitten joskus selvitellään, kukaan ei tiedä miksi on sodittu. Näissä suhteellisen lähellä olevissa sodissa näyttää olevan kysymys siitä kuka saa asua ja elää missä. Historiankirjoista löytyy jotain osviittaa mutta kummallista on se, että vihollisuuksista ei mitenkään voida selvitä neuvottelemalla.
On mietittävä sitä, onko tämä ihmiselle ominaista käytöstä. Mutta kun ajattelen niitä rähiseviä koiralaumoja pääsiäisen aikaan isoäidin talon ja navetan välistä kulkevalla tiellä joskus pääsiäisen aikoihin ja sitten kissojen reviiritaisteluita, kun ne halusivat yhden ja saman navetan kaikki rotat ja hiiret, niin ehkä puhumattomuutta on ollut aina. Tai sitten neuvottelut menevät vain rähinäksi.
Auden kirjoittaa runokokoelmansa alkupuheessa kirjoittaneensa joskus:
History to the defeated
may say alas but cannot help nor pardon.
Hän selittää puhahdustaan sillä, että halusi kirjoittaa koko typerän ja kirotun tavan vanhalla tyylillä ja kertoa, että moinen tapa suhtautua ihmisiin on aikansa elänyt (siis tässä ”alas” tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”Oh my” nykyään, vähän hurskasteleva huudahdus). Hyvyys ei ole sama asia kuin menestys. Ajattelen että hän tuossa 12 runon mitassa halusi kirjoittaa läpi erilaisia tapoja olla välittämättä kanssaihmisten kärsimyksestä. Muistelen että T.S. Eliot olisi keskustellut Audenin kanssa esimerkiksi uskonnosta. Uskonnoilla on aika paljon voimaa hakeutua konflikteihin vielä nykyäänkin. Mutta kyse on tietenkin sellaisista uskonnollisista ihmisistä, jotka eivät välitä kanssaihmisistään.
Aivan varmasti ihmiset maailmankatsomuksestaan huolimatta ovat yhtä neuvottomia kuin aina kun sotia vain ottaa ja puhkeaa kuin olisivat luonnonlakeja. Ja kyllä sodilla on taipumus lähettää laineita laajalti. Ihmiset osaavat nopeasti osoittaa sormella niitä naapureitaan jotka nyt sitten olisivat samalla kannalla kuin sodan aloittaneet kansakunnat. Niin kuin sitten voitaisiin suoraan edes nimetä sellaiset ihmiset tai organisaatiot tai historialliset välttämättömyydet, jotka edellyttävät sotia.
Rauhanliikkeitä kannattavia ihmisiäkin on. Itsenäisyyspäivän aikoihin Suomessakin raahattiin mielenosoittajia aika rumannäköisesti pois. Ehkä he edustivat jotain muuta kantaa? Mutta mikä on muu mielipide? Voisiko ehkä sitäkin kuunnella?
Sinä päivänä juhlittiin Suomen itsenäisyyttä. Toivottavasti se ei nyt ole häviämässä. Ja sitten ei tässä auta oikein kuin odottaa mitä tapahtuu. Ei meillä olla menossa konfliktien tielle. Keskustelut ja neuvottelut ovat vielä olemassa?
Nuo Audenin säkeet olivat kirjan osastossa 1939-1947. Englantia pommitettiin II maailmansodan aikana koko ajan. Niin pommitettiin Suomeakin. Auden jää kirjoituspöydälle vielä vuosiksi, hyvin tärkeä runoilija.
