Jos tuossa nyt olisi vuosi 1924, niin näinä aikoina äiti olisi ollut vielä äitinsä vatsassa ja olisi vielä vähän vajaa 9 kuukautta, varmasti potkimassa. Lueskelin merkintöjä, joita äiti ja isä olivat kirjoittaneet minulle pahvikantiseen kirjaan, jonka kuvittajana oli ollut Aarne Nopsanen. Minulla on ollut tuo kirja vuodesta 1963, mutta vasta nyt huomasin kuka oli piirtänyt, maalannut kuvat tuohon äitien ja isien muistokirjaan.
Jostain syystä tuo kirja tuli mieleeni kun joku mietiskeli lapsuuttaan. Olen ollut ensimmäisten äidin ja isän merkintöjen aikaan parin viikon vanha. Tajusin että olen ehkä tavannut Aarne Nopsasen pienenä. Joka tapauksessa olen nähnyt hänen (tai hänen poikansa) työhuoneen. Se oli jossain päin Helsinkiä, mutta en tiedä missä. Olin liikkeellä kaupungissa opiskelevan serkkuni kanssa ja hän kuljetti minua mukanaan. Olin ehkä suunnilleen 15-vuotias. Aikaa on kulunut paljon siitäkin.
Muistikuva tuli yhtäkkiä mieleeni. Se oli jonkinlainen atrium-talo. Siellä oli suurta avointa tilaa kiertämässä parvea, joka oli suunnilleen puoliympyrän muodossa. Käsitin asian niin, että serkkuni oli asumassa ateljee-huoneistossa isäntäväen ollessa huvilallaan ja hän itse tietenkin tahtoi jäädä Helsinkiin kesäksi. Minä kuljin kiltisti ja aika uteliaana perässä.
Parasta oli juosta raitovaunun perässä ja kiivetä siihen kun ratikka oli jo lähdössä. Siinä oli yhden askelman päässä terästanko ja sitten siinä oikealla ankaran näköinen lihava matami joka rypisti meille serkuksille kulmiaan ja ehti sanoa ei, mutta sitten sanoi että menkää nyt sitten. Kysyin serkulta että joudutaanko me ulos, serkku huitaisi kädellään että ei tietenkään. Matami oli rahastaja, joka istui omalla pulpetillaan.
Nyt kun katselin kirjaa muistan kysyneeni että nämäkö ovat nopeasti tehtyjä luonnoksia sitten vain. Mutta serkku ei ollut saanut sellaista kirjaa. Jossain siinä ateljee-huoneistossa oli sen taiteilijan julkaisuja ja tunnistin että se on sama tyyli. Ehkä se taiteilija oli tehnyt ylipäänsä lapsille paljon kuvia. Jäin miettimään. Aarne Nopsanen oli oikeasti taiteilija ja kotoisin Viipurista. On hyvä että meillä on sähköisiä artikkeleita esimerkiksi taiteilijoista ja kuka tahansa voi katsoa mitä kaikkea taiteilija on tehnyt. Hän oli ennen kaikkea kuvittaja.
En tavannut sitä taiteilijaa ikinä. Olisin halunnut kysyä niistä kuvista. Seinillä oli tauluja, mutta en muista enää millaisia ne olivat. Äidin kanssa olin kulkenut näyttelyissä kaupungilla. Ne käynnit rakensivat päähäni kuvamuistia. Ehkä oli eri asia olla taiteilijan ateljeessa ja sellaisen hämmennyksissään sitten unohtaa.
Kesä oli kuuma ja ratikassa olivat ovet ja ikkunat auki. Ratikka kolisi paljon ja se oli aivan täynnä väkeä, niin että piti yltää johonkin rautatankoon ettei mennyt nurin. Minä olin hirveän laiha enkä aina pysynyt pystyssä ponnistelematta. Olin Helsingissä viikon verran ja koko sen ajan serkku laittoi minulle ruokaa ja joka käänteessä piti pysähtyä kioskiin jossa myytiin lämpimiä voileipiä. Tai sitten mentiin baariin joka oli lähellä sitä ateljee-asuntoa. Sen muistan että nukuin hyvin siinä asunnossa. Olivat valoisat kesäyöt, Helsinki ei juuri nukkunut, mutta minä näin unia kaikenlaisista kuvista ja maisemista. Kuvia oli ateljeessa valtava määrä.
Palasin kotiin jossa asuin vielä pari vuotta ja Tampereella kävin laskemassa Wäinö Aaltosen patsaat ja katselin miten Tammerkoski virtasi sillan alla. Pyörteitä, tehtaita. Helsingissä en ollut nähnyt tehtaita. Kotiin piti mennä Keskustorilta lähtevällä bussilla. Minulla oli edessä ehtolaiskuulustelu, taisi olla algebra ja saksa. Sain olla sentään ilman vanhempien valvovia silmiä.
Vanhemmat olivat poissa ja ruokakomero oli tyhjä. Päätin että ehdot menevät nurin kun ei syö eikä ainakaan nuku. Mietin tuota sanaa: minkä ehdon on mentävä nurin? Mille on ylipäänsä ehto? Kuka sellaisen lain on laatinut? Sitäpaitsi: tunnenko sitä laatijaa? Tuskin ne ilmoittautuvat minulle. Minun sen sijaan on ilmoittauduttava koulun kansliaan. Heräsin aamulla ja tiesin että ehdot menevät nurin. Pää oli kirkas.
Tuon ylläolevan muisteluksen syy on yleinen poliittinen tilanne. Otin siis kirjahyllystä Paavo Haavikon teoksen nimeltä Kansakunnan linja. Etsin vuoden 1956. Silloin Urho Kaleva Kekkosesta tuli Suomen tasavallan presidentti ja oli yleislakko. Kirjoittaessaan loppupäätelmänsä siitä ajasta Haavikko kirjoittaa:
” Sosiaalidemokraatit olivat hävinneet vuoden 1956 presidentinvaalit, SAK hävisi yleislakon, ja valtion kassa oli tyhjä syksyllä 1956.”
Ehkä tuossa puhuu runoilija tai vain muuten epätoivoinen ihminen. Muistan hyvin yleislakon. Täytin sen vuoden kesällä 11 vuotta. Kaikki oli epävarmaa eikä mistään saanut puhua edes pihalla lasten parlamentissa. Koulussa ei puhuttu politiikkaa. En muista oliko meillä edes koulua sinä aikana kun lakko oli.
En ollut ikinä jaksanut lukea sanomalehtiä lukuunottamatta sarjakuvia ja ehkä jotain nuorisopalstaa. En tiennyt mitään eduskunnasta, puolueista tai ylipäänsä vallasta. Oletan että siitä ei haluttu lapsille kertoa mitään. Muistan että oven sain avata kerrostalossa vain jos tiesin kuka oli tulossa. Kotona oli puhelin. Se soi ja isä ja äiti sulkivat oven kun puhuivat puhelimessa. Isoäiti oli lähettänyt paketin ja kertoi kuulemma terveisiä. Kaupat olivat kiinni.
On tietysti mahdollista että en muista tarkkaan mitä silloin tapahtui. Taatusti voin sekoittaa koko lakon influenssaan, jolloin koulukin oli kiinni. Meistä ei muistaakseni sairastunut kukaan. Sen tunnelman kyllä muistan että maa ja ihmiset olivat raiteiltaan. Että kun aikuiset sanoivat että maa on raiteiltaan, ajattelin että junien veturinkuljettajat unohtavat katsoa lippuja ja viirejä ja ajavat toisen junan kanssa yhteen. Kuurilan junaonnettomuus ei ehkä ollut vielä tapahtunut. Aivan: Wikipedia kertoo että Kuurilan junaonnettomuus oli 15.3.1957. Ehkä silloin oli se influenssakin?
En tiedä miten tarkkaan Paavo Haavikko on tutkinut historiaa. Mutta on hän ainakin ollut aikuinen kun elettiin vuosia 1956-57. Olen pitänyt Haavikon runoista paljon, samoin hänen näytelmistään. Minulla on tietenkin omat muistoni. Lapsi ei vielä tajua kaikkea, vaikka tietääkin että maailma on raiteiltaan, siis se lähimaailma, ja että juna on pikajuna.
Nyt on vain niin, että on poliittisia lakkoja. Tiedän suunnilleen mitä termillä tarkoitetaan. Mutta olen elänyt jo aika kauan tässä maassa ja ollut ylipäänsä olemassa muuallakin kuin täällä, enkä tiedä voiko olla epäpoliittisia lakkoja. Isäkin oli historian opettaja ja saarnasi koko ajan historian petollisuutta. Kun kysyin että mitä, niin ei osannut sanoa. Sellaisille piti olla kiltti sitten. Käsittääkseni aikuiset eivät edelleenkään osaa sanoa mikä on mitä. Ovatko hallituksessa istuvat ihmiset ja heidän avustajansa aikuisia? Tuskin. En usko.
Tulin juuri Tampereelta, jossa oli mukavia ihmisiä TAYSissa. Tutkivat miten leikattu korva jaksaa. Kuulo on parantunut. Se ei ollut uutinen. Tiedän sen siitäkin, että usein päähän sattuu kun joutuu kulkemaan liikenteen melussa. En muista lapsena kärsineeni metelistä. Mutta jonkun influenssan tai lastentaudin jälkeen kuulo meni. Edellisvuonna olin vielä kuullut saunasirkan juttelua savusaunan lauteiden alla.
Joku juuri muisteli Viljo Kajavaa joka kirjoitti runoja Tampereesta. Tässä on numero 1 osastosta Kuvat, Tampere vielä kerran. Teoksen nimi on Käsityöläisen unet (Otava 1968). Olin unohtanut että minulla oli se kirjahyllyssä:
” Ensin syljenharmaa pisara
Sitten toinen kolmas sata tuhat miljoonia
Niin silmikoituu sumun kudos
Koskenrannan tehtaan rapattuun tiiliseinään.”
