Löysin muistilappuja, itseni käsinkirjoittamia, tässä sattuman ja välttämättömyyden vuoksi Eeva-Liisa Mannerin kokoelmasta Fahrenheit 121, Kromaattiset tasot. Oli kova työ saada muistilapustani selvää, onneksi löysin kirjan:
”Tulla lähemmäksi kuolleita, ruohoa, luomista,
hiljaisuutta
Sillä luominen on hiljaisuutta, niin kuin kevään syntyminen
ääneti ruohon kangaspuissa
Nukkua kuolleiden luona
eläinten kuunnellessa,
herätä olemassaolon unesta
olemattomuuden varjometsään”
Ja netistä löysin kommentin:
”Nietzschen mukaan tietoisuus on kielellistä ajattelua ja sellaisena pinnallista, ja rationaalisen tietoisuuteen perustuva minä on problematisoitava. Hänen mukaansa tiedostamaton taas on puhdasta olemista, jossa sielun ja ruumiin raja-aidat häipyvät.” (Lyytikäinen 1995b; 163, 165)
Toinen lainaus, samasta runosta nimeltä Kromaattiset tasot:
”Poissaolo on kovertanut huoneen
ja minut. Jos
tyhjä on huoneen äärellinen hyöty
niin tyhjä on minun ääretön
tappioni, jota en edes käsitä
Hän joka on poissa on käsittämätön
hänen läsnäolonsa: tämä on imperfekti: käsittämätön
Mutta minä näen hänet
kuin hän olisi Preesens
tuo konditionaali on optimistinen preesens
läsnäolon tunne poissaolon tilasta
mutta harha kuin kaislojen
lyydialainen sävel, niin mennyt.
Tuo särkynyt profiili (kuin ranta Cornwallin)
joka kauan on muistanut meren daktyylit,
ne nousevat, laskevat, hitaasti, sammuen
huoneeseeni
jossa nukun outona, yksin
(Epi oinopa ponton)”
Viimeinen säe viittaa Oidipus-tarinaan jossa on kertomus Välimeren väristä. Ei tarkkaan tiedetä mitä Homeros tarkoitti. Sananmukaisesti pitäisi olla puhe tummasta viinistä. Arvelevat että olisi tummanharmaa. Vai esimerkiksi purppura? Suuren veden värihän vaihtelee koko ajan.
Erinomainen opas Mannerin tekstien lukemiseen on Juri Joensuun pitkä essee Mannerin tuotannosta, joka löytyy Synteesi-lehdestä, siis netistä, vuodelta 2019 numerosta 1-2. Essee on perinpohjainen ja se kannattaa Mannerista pitävän joka tapauksessa jossain vaiheessa lukea, koska kirjailija ei enää kirjoita runoja ikinä, mutta kootutkin runot onneksi löytyvät hyvinvarustelluista kirjastoista. Essee löytyy netistä.
Juri Joensuun muistan ajalta ennen netin räjähtämistä niin valtavaksi ja jatkuvasti laajentuneeksi kuin mitä se on. Se aika oli 1990-luvun alku, jolloin menin takaisin yliopistoon saamaan vuonna 1965 alkaneille opinnoilleni jonkinlaisen päätöksen. Silloin istuin tiiviisti yliopiston kirjastossa selaamassa esimerkiksi suomalaisia ja kansainvälisiä tutkimuksia. Niitä oli paljon paperisina kappaleina.
Mutta sitten alkoi olla esimerkiksi jo yliopistojen välisiä tietokantoja joista löytyi melkein mitä vain ja arkistot alkoivat huimasti laajentua. Arkistot olivat omiaan yliopistojen kirjastoihin. Olin onnellinen kun parilla napin painalluksella pääsin tarvitsemiini tietokantoihin lukemaan ja miettimään. Kirjastojen niteiden plaraaminen vei tolkuttomasti aikaa.
Olen aina ollut sitä mieltä että ihmisellä pitää olla oikeus tehdä tutkimusretkiä vuosikymmentenkin taakse. Ennenaikaan minun olisi pitänyt mennä yliopiston kirjastoon etsimään viitteitä. Hyvässä lykyssä niitä löytyisikin. Mutta 1960-luvulla eikä pitkään aikaan sen jälkeenkään ollut digitaalisia arkistoja. Viime vuosikymmeninä on sentään tapahtunut edistystäkin, vaikka sitä voi olla vaikeata havaita. Jos tulee halu lukea jotakuta kirjailijaa esimerkiksi vähän tarkemmin, on hyvä etsiä netistä lukemista. Ajatuksia Eeva-Liisa Mannerista löytyy aika paljon, koska hän on suomalaisen modernismin parhaita nimiä. Hän on kyllä ohittamaton.
Kirjoitin hakusanaksi Eeva-Liisa Manner ja Nietzsche. En olisi osannut arvata yhteyttä, vaikka minulla oli sellainen muistikuva että 1960-luvullakin Mannerin runouteen liitettiin Nietzsche. Muisti on kuitenkin heikko ja hapertuva ja siksi on hienoa että yliopistot ja tutkimuslaitokset pitävät yllä digitaalisia arkistoja.
Juri Joensuun kirjaa käyttämänsä sitaatit hyvin. Tässä kirjataan Raili Elovaaran ajatuksia edellä tähän lainaamastani runon ”Kromaattiset tasot” katkelmasta:
” Puhuja leimaa kaikki määritelmät virheellisiksi ja havaitun käsittämättömäksi. Lopulta kaikki käsitykset eliminoituvat ja käsityksistä vapautuminen tuottaa tulokseksi tyhjän. Tyhjä ei kuitenkaan ole negaation seuraus, vaan negaatio on tyhjän seuraus. Mikään määritelmä ei päde tyhjästä.” (Elovaara 1986/1991:16)
Tuo osin siteeraamani runo on pitkä. Siinä kirjailija kirjoittaa runomuotoisena oman kirjailijuutensa hahmon. Ja kulkee omissa maisemissaan aistit hereillä ja filosofisesti. Manner ei ole minun mielestäni koskaan sortunut viisasteluihin tai hämärään ilmaisuun. Leikkiä hän kyllä osasi. Siksi hänen runoutensa kestää aikaa.
Kromaattisista tasoista lisää. Tämä esimerkki kertoo näkemisestä. Manner pysyy tiukasti samassa aiheessa mutta tahtoo ehdottomasti käsitellä aihetta joka puolelta:
”Jatka silmän tutkimista,
pane se Faradayn häkkiin,
siinä on tyhjän teema elleikään ydin”
Samaa asioiden, ilmiöiden tarkastelua hän tahtoo myös jatkaa. Nyt on mukana sitten jo myös minä. Edellisessä kirjoittaja keskusteli jonkun ’sinän’ kanssa. Saman tien Manner pukee minän vähän uudennäköisiin vaatteisiin. Jotka voivat olla tietysti myös ikivanhoja:
” Mutta tämä ei ole tärkeätä. En
ota vakavasti itseäni,
otan vakavasti tyhjän.
Se on subjekti. Minä olen verbi,
Itse alati vaikka hitaasti muuttuvana
Kaiverran lauseitani: tyhjän varjostinta vasten.
Tyhjän sydämen tyhjään lihaan
heideggerlaisen ydintyhjän, jonka opastin on das Schandern”
Runo kromaattiset tasot on Mannerin pisin muistamani. Olen tässä välillä lukenut myös Mannerin proosaa, jota on runokokoelmissakin. En tiedä olisiko niitä kutsuttava proosarunoiksi. Minusta Mannerin kieli ei muutu. Ei muutu myöskään sanomisen tarkkuus.
Yksi Mannerin kirjanmittaisesta proosasta on Varokaa, voittajat (Tammen Kurki-sarja, 1972), kirjan alaotsikko nimiölehdellä on Sattumasta, välttämättömyydestä ja väkivaltaisesta kuolemasta. Lyyrikotkin osaavat kirjoittaa proosaa joka kenties vertautuu dokumenttiin parhaimmillaan. Manner on tiukasti kirjan näkijä eikä anna otteensa hellittää vaan pitää juonen ja myötätuntonsa lukijan näkyvissä koko ajan.
Minulla ei ole kunnollista saksan sanakirjaa, vain pokkari, joka on saksa-englanti -sanakirja. Mutta käsittääkseni das Schandern tarkoittaa suomeksi puistatusta. Kirjassa kertominen on hyvin etäännytettyä, mikä antaa sille dokumentaarisen leiman.Toisaalta etäännyttäminen antaa tekstille todistusvoiman, toisaalta se taas tekee tapahtumista aika tavalla surrealistisia. Vähän niin kuin pienen espanjalaiskaupungin torin olisi maalannut Salvador Dali.
Tässä kirjan toisessa kappaleessa Manner kirjoittaa:
”Onko mitään vaarallisempaa ja kiihottavampaa kuin sana? Laukaus tappoi Marcosin vasta toiseksi. Ensin oli poliisipäällikön sana, laukaus noudatti sanaa niin kuin seuraus syytä.
’Älypää on tapettava, tai se kasvaa kuin lapamato’
Alussa oli lause. Lause toimi kuin liipaisin. Lause tappoi Marcosin.”
Kieli pysyy täsmällisenä. Kirja ei ole ehkä luettavissa nykyisin usein nähtyyn - myös lehdissä - dokufiktioon, jossa tarkkuus on tekstin ydin, mutta teksti on rakennettu niin, että se tuntuu fyysiseltä, dokumentaariselta. Kieli se ei missään tapauksessa voisi tulla jonkun ohikulkevan senttarin kirjoituskoneesta.
Tuolla ylempänä mainitaan Faradayn häkki. Se on fysiikan käsite ja sillä on jonkinlaista tekemistä elektromagneettiseen tilan kanssa. Esimerkkinä on kissa joka pannaan häkkiin ja siitä läpi Faradayn häkin, jossa häkissä on tavattoman paljon rautaa, joten esimerkiksi radiosignaali ei kulje betonirautaisen seinän läpi. Kysymys on jotenkin se, että onko kissa siis olemassa vai ei. Mutta jostain syystä kissa on hengissä vielä matkan toisella puolen. Toivottavasti.
Meiltä meni radio, joka oli siis yhteydessä seinän läpi vapaaseen tilaan, jota ei estänyt rauta, vaan johto oli suojattu. Sattuu olemaan niin, että perheessäni kuunnellaan Ylen radiota paljon. Se johtuu sekä hyvin toimivasta uutistoimituksesta että ennen kaikkea klassisen musiikin paljoudesta. Sitä paitsi meidän yleisradiomme on yksi Euroopan varhaisimpia, olikohan sen perustamisvuosi 1927? Kyllä sitä kehtaa kuunnella vieläkin.
Tavallinen kattoantenni ei toista esimerkiksi Helsingin uuden musiikkitalon hienoja urkuja niin että musiikin kuulisi. Sen sijaan betoniraudan läpi menevät antennijohto toimii ja toistaa. Kaikki kaupungin asukkaat saivat halutessaan kuvitella olevansa Musiikkitalossa. Ehkä paikallinen Ylen toimitus sentään sai säilyttää yhteytensä.
En tiedä. En tiedä mitään elektromagneettisista jutuista, koska en ole oppinut ikinä fysiikkaa. Minulla oli matikan ope joka katsoi minua sanoessaan että ”Tytöille tämä on tarpeetonta, he eivät koskaan opi matematiikkaa, fysiikkaa tai kemiaa”. Uskoin sen heti.
Kaupunki oli joka tapauksessa tehnyt päätöksen olla sallimatta radioantennia, jonka saa liitetyksi pistokkeella radioon, enää taloissaan. En tiedä mikä oli syynä. Varmasti on ollut joku syy. Kaupungin teknisen toimiston ihminen kertoi että hän ei missään tapauksessa tarvitse Yleä. Ei auttanut sanoa että minä tarvitsen. Johdoissa on ehkä tungosta tai ne ovat poikki eikä katkosta ole löydetty?
Tämä tuli jostain syystä mieleen tuosta joskus muinoin Espanjassa tapahtuneesta poliittisesta murhasta, josta Manner kertoo. Nyt sitten Espanja tuli mieleeni koska Ylellä on heinäkuu ja nyt jo juhannuskin täynnä kaikenlaista ohjelmaa Espanjasta. Runoilija Eeva-Liisa Manner oli usein talvisin Espanjassa, koska siellä oli valoa ja aurinkoa ja tilaa kirjoittaa.
Kannattaa kaivaa esiin esimerkiksi toisen kirjailijan Helena Sinervon kirja Runoilijan talossa. Siinä kerrotaan Mannerin Espanjan-talosta. Kirja sopii oikein hyvin lukemiseksi Ylen espanjalaisen kesän juttuihin ja musiikkiin. Kirjat ja varsinkin runot tekevät elämästä kevyempää ja antavat mahdollisuuden poistua Suomesta vähäksi aikaa. Ei kirjoittaminen kirjailijoiden mielestä ole läheskään aina mukavaa ja helppoa.
On muistettava että sekä Sinervo että Manner ovat suomalaisia kirjailijoita. He ovat ihmisen maiseman osa jos lukemiselle antaa aikaa ja mahdollisuuden. Voi astua arkipäivän tuolle puolen. Lukeminen tekee sen, että kun nostaa silmänsä kirjan lehdiltä, voi ehkä nähdä arkipäivän selvemmin. Sitä taas voi jaksaa vähän aikaa paremmin.
