On koottava yhteen kuukausien lukemiset, vaikka ainakin Herman Hessen suhteen jään kyllä aika tavalla päättymättömään tilaan. Tässä välillä kirjoitusohjelma on muuttunut ja kaikki on säädettävä uudestaan. On muistettava että lukemiset muuttuvat osaksi aivoja. Hesse ei pakota eikä hänellä ole mitään omia pyrkimyksiä saada ihmiset uskomaan jotain.
Sattumalta tulin löytäneeksi hänen muistelmakirjansa nimeltä My Belief kirjastosta. Minulla on tapana kuljeskella kirjarivistöjen väliköissä ja katsella löytyisikö jotain. Tätä kirjaa ei nähtävästi ole suomennettu vaan käännetty saksasta englanniksi. Se käy onneksi yhtä hyvin noin. Mutta sitten sitaatit pitäisi suomentaa. En rupea siihen, koska tekstin kääntäminen kolmanteen kertaan on huono juttu. Kielestä ei sitten olisi jäljellä yhtään mitään. Tyylikin todennäköisesti on jo muuttunut niin paljon että ei kannata ruveta haikailemaan.
Olen kirjassa nyt sivulla 206, etenen hitaasti. Nyt Hesse pääsee Hitlerin valtaan nousuun ja on pysähdyttävä vähäksi aikaa. Tässä alkaa tulla eteen tuttuja juttuja. Tämänhetkisessä maailmassa, vuoskymmen vaille sata vuotta Hessen kirjoittamisesta alkaa tuntua tutulta. Noita populisteja ja kiihkoilijoita alkaa nousta valtaa, viimeksi nyt USA:ssa. Ja jo toisen kerran. Sen maan asukkaat eivät saaneet ensimmäisellä kerralla tarpeekseen. Sattuu olemaan Orbanin ja kumppaneiden ystävä. Eurooppa toivottavasti löytää itsensä ja pystyy suojautumaan vaikka Orban onkin keskellä Eurooppaa. Mutta sitten kuitenkin noita samanmoisia alkaa olla jo täälläkin melkein joka maassa. Näinä aikoina on ehdottomasti parasta että lukee juuri Hessen tapaisia monikulttuurisia ihmisiä. Semmoiset yksijuuriset eivät oikein taida riittää selvittämään maailman tilaa.
Mutta keitä ihmisiä voisi sitten olla, jotka pystyvät levittämään niitä juuria pitemmälle? Voi olla tietenkin että tämänhetken maailmassa ihmiset eivät ole pystyneet varautumaan. Hesse kirjoittaa oikein laajasti asioita. Jo sivulla 48 hän ottaa käsiteltäväkseen taiteilijat ja heidän yhteytensä psykoanalyysiin. Teksti näkyy olevan vuodelta 1917, siis keskeltä I maailmansotaa Euroopassa:
” If the artist looks at himself analytically he cannot fail to see that among the weaknesses from which he suffers are these: a doubt, about his calling, a distrust of fantasy, an alien voice within him that agrees with bourgeois views and education and rates his whole activity ’only’ a pretty fiction.”
Herman Hesse: My Belief/1917, s. 48
Tuossa sitaatissa jään miettimään ajatteliko Hesse itseään ja omia tekstejään. Mutta muistan kyllä että samoja ajatuksia on ollut muillakin eurooppalaisilla. Mieleeni tulevat Olavi Paavolaisen kirjat vain vähän myöhemmältä ajalta, 1930-50-luvulta. Vuonna 1917 oli I maailmansota. Paavolainen kertoi ajatuksiaan ajan ilmiöistä myös ennen II maailmansodan syttymistä. Eikä rauha ole palannut kunnolla vieläkään. Kylmä sota raivoaa Euroopassa mutta oikea sota hivuttautuu koko ajan lähemmäs ja olen ollut huomaavinani ihmisten puheissa ja teksteissä huolestuneisuutta niin kuin ennenkin, siis ennen noita toisia sotia tässä maanosassa. Kukaan ei oikein tiedä missä ollaan menossa juuri nyt. On kai selvää että ihmiset eivät kaikin osin ole vielä täysin sokeita. Ja heillä on vielä mahdollista puhua ja kirjoittaa. Sensuuri ei ole laskeutunut vielä kulttuurin ylle.
Tuon sitaatin jälkeen Hesse alkaa miettiä Schilleriä ja vetää siihen ajatukseensa mukaan varhaisen psykoanalyytikon Otto Rankin. Pitää siis kaivaa nyt hänetkin esiin. On taas asiaa kirjastoon. Mutta minulla on onneksi käsikirjastoni tässä selän takana. Näistä kulttuurisista tihentymistä on kirjoittanut esimerkiksi Italo Calvino kirjassaan ”Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle”. Muistiossa nimeltä Täsmällisyys Calvino sanoo:
”Näissä puitteissa on tarkasteltava loogis-geometris-metafyysisten ajatuskulkujen uudelleen arviointia, joka alkoi kuvataiteissa vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä ja sen jälkeen kirjallisuudessa. Kristalli voisi tunnuskuvana koota yhteen joukon keskenään hyvin erilaisia runoilijoita ja kirjailijoita kuten Paul Valéry Ranskassa, Wallace Stevens Yhdysvalloissa, Gottfried Benn Saksassa, Fernando Pessoa Portugalissa, Ramón Gómez de la Serna Espanjassa, Massimo Bontempelli Italiassa, Jorge Luis Borges Argentiinassa.”
Calvino s. 110
Joku bibliofiili voisi katsoa keitä tuossa Calvinon listan kirjailijoita on päätynyt suomeksi. Luulisin että Valéry, Stevens, Benn, Pessoa ja Borges, ainakin. Kyllä nuo kirjailijat ovat ehdottomasti 1900-luvun kirjailijoita, siis jos nyt miettii koko vuosisataa. En tiedä onko niistä ollut minkäänlaisiksi myyntimenestyksiksi täällä, mutta ehkä manner-Euroopassa on. Mutta löysin kirjastosta oikein aarteen: Fernando Pessoan eräänlaisen päiväkirjan, joissa vuosiluvutkin ovat vähän epävarmoja, mutta kuitenkin selvää että kirjoittaja on runoilija ja kirjoittaa kokemuksistaan suoraan. Kirja on nimeltäänkin ”Epävarmuuden kirja” ja syntynyt vuosien 1912-1935 välisenä aikana. Minulla on sellainen hämärä mielikuva, että Pessoasta on jossain vaiheessa tehty jonkinlainen dokumentti-elokuva. Voin tietenkin olla väärässä. Hän miettii omaa olemistaan kaikessa muutoksessa, jonka tarkoitusta (mikäli sellaista nyt edes on) ei voi sanoa oikein kunnolla, tietäen ja analysoiden:
” Olen aina oleva tämän mykän taivaan suuren, sinisen valtaistuinkatoksen alla pelkkä hovipoika joka jossain käsittämättömässä rituaalissa, elämään pukeutuneena ja tietämättä miksi, elehtii ja ottaa askeleita, liikehtii ja kumartelee, kunnes juhlat ovat ohi tai minun roolini niissä ja voin mennä syömään ruhtinaallisia aterioit suuriin kojuihin joita kerrotaan pystytetyn puutarhan perälle.”
(18.6.1931, s. 96, ”uudistettu painos Andalusialaisen Koiran vuonna 1999 julkaisemasta suomennoksesta” suom. Sanna Pernu, Basam Books 2016)
Tuollainen luonnehdinta omasta olemisestaan on kyllä aika perusteellinen. Olen lukenut Pessoan runoutta kauan sitten. On mentävä kirjastoon taas. Ainakin toistaiseksi kirjastolaitos on olemassa ja kaupungeissa varsinkin on kirjoja lainaamiseen asti. Kulttuurimäärärahat ovat pudonneet. En kyllä muista milloin oltaisiin eletty aikoja että ne ovat olleet riittäviä. Ja että kirjailijat, kustantamot, suomentajat ja koko se luvuton ihmismäärä saisi elantonsa aivan vain näiden kirjallisten töiden tekemisestä ilman että heidän on pihistettävä kaikesta.
On ilman muuta tärkeää että kirjastot ovat olemassa ja koko kustannusketju mukana. Suomi on harvinainen kieli ja sen takia on tärkeää että mekin saamme lukeaksemme maailmankirjallisuutta. Miksi sen pitäisi olla vain suurten kielialueiden omaisuutta?
Sitten tulen ajatelleeksi että mitenkähän näiden ankeiden aikojen päättyminen on mietitty. Ovatko julkaisulistat ja varsinkin toivomuslistat jo kirjoitettu? Tuo kirja on julkaistu ennen tämän katastrofaalisen populismin tuloa, joten kuvittelen että kukaan ei tiedä minkälaisia toivomuslistoja on kertynyt suomentajien ja kustantajien ja kirjailijoiden muistioissa.
Kannattaa nyt kyllä lukea alkuunsa edes tuo Italo Calvinon ”Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle” (suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat 1995) vaikka vain aivan siksi että eletään vuoden 2024 loppua ja noita toivomuslistoja on nyt tullut esiin tässäkin. Ehkä tuotakaan kirjaa ei enää saa muualta kuin hyvistä kirjastoista? Onneksi ne vielä ovat olemassa vaikka varmasti kirjastonhoitajien määrää supistetaan niin kuin kaikkea muutakin, joka olisi tarpeen että kansakunta pääsisi ryömimään päivänvaloon tästä suosta.
