5.4.08

Lauantai-iltapäivän huumaa



Melkein menetin juuri nämä tunnit. Ellei 8-vuotias Ruska olisi ollut niin väsynyt, olisimme saaneet muutaman tunnin puhetta monesta suusta.

Pidän senikäisistä tytöistä. Heitä ei ole koulu vielä ehtinyt pilata (no, hieman hän oli ujompi kuin kaksi vuotta sitten) ja heillä on ehtymätön varasto mielikuvitusta, jonka hän voi tarjoilla häneen ehdoitta lankeaville vanhahkoille ystävilleen. Ikäeromme on ihmisiässä hurja.

Sitten ovat lasten äidit; pienempi lapsi olisi ollut viikon vanha. Aivan uusi ihminen. Äitiä en ole koskaan tavannut, Ruskan äiti taas on niitä ihmisiä, jotka istahtavat vastapäätä ja tuntuu kuin olisin tuntenut hänet aina.

Sellainen on äärettömän harvinaista.

Mutta Ruska oli väsynyt ja hänen äitinsä mielestä oli viisainta kääntyä ympäri ja ajaa takaisin Turkuun, auto oli täynnä muuttotavaraa, myös peräkärry ja se pitäisi kaiken lisäksi vielä illalla purkaa.

Ihmiset kulkevat hämmästyttävässä määrin ylös alas länsirannikkoa. Joko koti tai työpaikka ja useimmin kummatkin ovat jossain kaupungissa Turusta Ouluun. Itsekin olen kulkenut sekä pohjoiseen että etelään täältä keskeltä ja oppinut inhoamaan autolla ajamista.

Sen sijaan että olisin (ja aivan mielelläni) kuunnellut äitien ja lasten puhetta ja pikkuisen tuhinaa, vajosin sohvan nurkkaan lukemaan Virginia Woolfin kirjaa Jacob’s Room. Kirja on paksu, punainen, Woolfin valitut teokset, mukana on myös Orlando ja A Room of One’s Own, mistä viimeisen olen lukenut vuosia sitten. Orlandon olen nähnyt ainoastaan elokuvana televisiossa, sellaisenakin se oli huumaava.

Jaakobin huone on nyt suomennettu. Työn teki runoilija, tutkija Kirsti Simonsuuri ja minua jännittää tavattomasti englanninkielisen jälkeen lukea hänen suomeaan. Hän on kyllä runoilija, mutta miten ihmeessä tällainen kieli kääntyy?

Virginia Woolf on kielellisesti täysin omaa rotuaan. En ainakaan muista juuri nyt saaneeni lukea mitään niin puhtaasti soljuvaa, runonkaltaista englantia kuin hänen, siis proosassa:
Anyhow, whether undergraduate or shop boy, man or woman, it must come as a shock about the age of twenty – the world of the elderly – thrown up in such black outline upon what we are; upon the reality; the moors and Byron; the sea and the lighthouse; the sheep’s jaw with the yellow teeth in it; upon the obstinate irrepressible conviction which makes youth so intolerably disagreeable – ‘I am what I am, and intend to be it,’ for which there will be no form in the world unless Jacob makes one himself.


Yhtään lausetta ei voi ohittaa. Ne sisältävät hirmuisen määrän informaatiota, joka määrittelee romaanin henkilöt, tilanteet ja mielenliikkeet ja Woolf liikkuu sujuvasti eri ihmisten päiden sisällä. Tavallaan päähenkilöä ei voikaan olla.

Oikeassa elämässäkin sisäinen ja ulkoinen puhe sotkeutuvat toisiinsa. Mutta Woolf ei sano ”Ajattelin Byronin yhteyttä nummiin.” tai ”Muistan sen kerran kun löysin puolet lampaan kallosta.”. Woolf kirjoittaa hyvin abstraktisti. Abstrakti puhe on aina konkreettista, siinä pyritään täydellisyyteen. Olin sanoa että totuuteen, onneksi siitä ei tarvitse puhua.

Kyllä, Jacob’s Room saa minut tuntemaan oloni 20-vuotiaaksi enkä kaipaa lordi Byronia lainkaan. Kuuntelin radion kulttuuriohjelmasta Kirsti Simonsuuren puhetta kirjan käännöksestä ja kuulosti siltä, että hän on nuortunut. Ainakin hän oli selvästi iloinen.

Alun kuva on Stephen Daldryn, Michael Cunninghamin samannimisestä romaanista ohjaama elokuva Tunnit, jossa Virginia Woolfin roolia näyttelee Nicole Kidman. Leffa on fiktiivinen elämänkertaelokuva. Kirjailijasta kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä esimerkiksi Nigel Nicolsonin elämänkertateoksen Virginia Woolf (suom. Ruth Jakobson, Ajatus Kirjat 2007).

Olen upoksissa. Mutta ulkoilma jotenkin toistaa Woolfin kirjan maisemia, nopeita muutoksia, kirkkautta ja kuulautta, joita kaikkia kirjassa on tavaton määrä: mustia pilviä ajelehtii auringon editse, tuulee pohjoisesta, varmuutta kevään tulosta ei ole.

Kesä tuntuu pakenevan yhä kauemmaksi. Menneet kesät taas muuttuvat haperoiksi.

Viime kesänä minulla kasvoi parvekkeella horsmia ja pari kolme pienenpientä koivun tainta. Koivut ovat selvinneet talvesta hyvin, ja luulen että horsmat ovat niiden kavereita ja asettuvat taas taloksi parvekkeelle. Mutta niitä on muistettava kastella.

Kohtalonköynnöksessä on valkoisia nuppuja. Lehdet ovat päivän aikana hiukan rypistyneet, on muistettava kastella sitäkin illalla. Sisäelämä jatkuu.

En ole koskaan nähnyt perienglantilaista nummea enkä ole ikinä lukenut Byronia.

Pitäisikö niitä kaivata?

35 kommenttia:

Anitak kirjoitti...

Mun kohtalonköynnös kuoli kun muutin taiteilijataloon, eikä iso posliinikukka ole kukkinut kertaakaan. Pitäisköhän tää ottaa symbolistisesti.

meri kirjoitti...

kääntyy, ei käänny, kääntyy? pohdit varmasti sitä seikkaa, että kun kielet ja kieliopit eivät ole keskenään täysin yhteensopivia, niin joitain asioita pitää kirjoittaa uudestaan - pelkkä kääntäminen ei onnistu.

mielestäni virginia woolfin jaakobin huoneessa lukijaa siivittää poikkeuksellisen huolellisesti oikoluettu teksti, jonka ilmiasusta vastaa paitsi woolf myös vivahdetajuinen ja rekisteritaitoinen, niin lähtö- kuin tulokielensä mitä ilmeisimmin kiitettävästi hallitseva suomentaja, kirsti simonsuuri.

hän kääntää ilmiselvän tietoisena siitä, miten sanat soivat. virkkeet soljuvat hienosti, englannille ominaiseen staccato-tyyliin.

yksi woolfin hämmästyttävistä avuista on, niin kuin huomautitkin, että hän pystyy kirjoittamaan hirveän tiivistä tekstiä.

Ripsa kirjoitti...

Anita! Olen aivan varma siitä että kasveilla on oma luonteensa. Siellä entisessä kodissasi oli ilman muuta enemmän valoa.

Luulen että on olemassa jonkinmoisia kasvivaloja, mutta en tiedä sitten miten ne sopivat ihmisen silmille.

Ai, sinulla oli kohtalonköynnös? Se on verrattain harvinainen kasvi, ei sitä ainakaan kukkakaupoissa yritetä kaupitella.

Minun kohtalonköynnökseni on ystävältä saatu ja alunperin ollut hänen äidilltään vuosikymmeniä ja peittanyt kokonaisen seinän. Tätä minä leikkelen, että siitä tulee semmoinen pyöreä pehko.

Ison posliinikukkasi poikanen kukoistaa täällä kuin ei olisi muuta ikinä tehnytkään kuin elänyt pitkin pitkää valoisaa seinää. Puoliksi ikkunan päällä. Siinäkin on nuput.

Itse asiassa posliinikukka on vähän pelottavakin. Se on niin tummanvihreä ja illalla ja yöllä se luo suunnattoman varjon ja kun se haroo niillä paljailla, köydenomaisilla köynnöksillään (se siis LIIKKUU eestaas!), sitä voisi ajatella hirviöksi joka on aikeissa pistellä minut suuhunsa.

Meri! Minusta kääntäjä, ja siis varsinkin suomentaja, koska suomi on niin omanlaisensa kieli, ei edes indoeurooppalainen, on lähinnä taikuri. Aivan kertakaikkiaan ihailtava otus.

En ole koskenutkaan vielä suomenkieliseen versioon. Minun täytyy kurkata vielä paikka paikoin englanninkielistä elämänkertateosta, joka tuli postista toissapäivänä, hyvin kauniisti tekstatuin osoittein ja hienot postimerkkirivit ympärillä.

Vasta sitten suomi. Tai siis suomeksi.

Tiedätkös, meri, jotenkin minulle kävi englannin kanssa niin, että kun tajusin osaavani lukea Shakespearen englantia, kieli avautui miltei kokonaisuudessaan.

Jacob's Room on kuin pitkän pitkä proosaruno, ei ollenkaan sellaista proosaa jota tavataan proosaksi kutsua, siis proosallista. Sen tiheydestä ei voi muuta kuin nauttia.

Se on kuin nuo kasvit jotka puhkesivat kukoistamaan. Ehkä Jaakobin huone pitääkin lukea kevään valossa.

Kyllä, jonkun kerran joudun etsimään jotakin sanaa isoisän vanhasta englannin sivistyssanakirjasta, ja yleensä sana löytyy. Mutta ei se haittaa.

A-K.H kirjoitti...

Kuittaan käyneeni.

Ripsa kirjoitti...

Hmm. Kalevi pränttäsi kuitin. Minulta ovat yleensä juuri ne kuitit kateissa joita tarvitsisin.

Kalevi toi kommenttilootaan hiljaisuuden, joka muistuttaa jossain määrin juuri kuuntelemaani Radioateljeeta, jossa puhutaan, siis ääneen, äänettömyydestä.

En tiennyt mitä olin rupeamassa kuuntelemaan mutta Ylen sivulla sanotaan näin:
"Pythagoras, kaikkialla läsnäolevuuden, nomadismin, sielunvaelluksen mies, Akusmatikien oppi-isä, on epäilemättä ollut yksi ensimmäisistä radioammattilaisista: kerrotaan, että hän puhui esiripun takana oleville oppilaille (tyypillinen radiofoninen tilanne), ja että hän vaati heiltä hiljaisuuden sääntöä.

Ranskalainen radion mestari Rene Farabet pohtii Radioateljeelle tekemässään ohjelmassa kuulemisen, puhumisen ja kuuntelemisen monimutkaista olemusta, varsinkin taiteiden alueella. Kielen ja äänen solmiutuminen metaforaksi heittää varjoja, mutta millaisia? Olisiko hämäryys kauneuden perusvalo, jossa jokaisella äänellä on varjonsa.

Ohjelman on käsikirjoittanut Rene Farabet ja ohjannut Harri Huhtamäki. Kertojina ovat Eero Saarinen ja Tom Wentzel. Tekninen toteutus on Pekka Lapin ja tuottaja on Harri Huhtamäki."

Minulla kun on vain ehkä neljännes kuulosta jäljellä, oli hieno kuuntelutunti. Huhtamäki ei päästänyt varjoja mellastamaan vaan puhe ja äänet olivat erikseen, joten kykeni nauttimaan sekä puheesta että äänistä.

Sitten tuli Kalevilta kuittaus. Tottakai, tuntematon ihminen ei voisi antaa kuittia.

Siihen on siis kirjoitettu että olen lukenut, mutta sen enempää siihen ei ole sanomista.

Hiljaisuus on hyvä asia. Yksi ateljeen äänistä, joka oli keskellä ohjelmaa ja sitten vielä lopussa, oli keväinen tai kesäinen lintujen loputon sirkutus, jota en enää ilman apuvälineitä kuule.

Sitten sirkutus katkesi kakstahtimoottorisen mopon pärinään ja ääni kiersi kallon läpi ja sitten häipyi.

Linnut toivottavasti jäivät.

a-kh kirjoitti...

Kyllä sanomista olisi, mutta hetkellinen synkistyminen uuvutti niin, etten jaksanut kuin kuitata, mikä taisi muistuttaa piskin koivennostoa Mannerheimin patsaalla.

Olisihan sekin blogi, jossa ei olisi muita kommentteja kuin kuittauksia.

Hamassa nuoruudessamme litkimme ruskaa ja nyt se on annettu lapselle nimeksi. Eipä silti; poikani on Otto Ville. Nimeä oli kyllä jo ennen O. W. Kuusista, joka ei saanut passia Suomeen, koska hänen turvallisuuttaa ei voitu taata.

Alkaa aika, jolloin linnut karjuvat puissa ja lapset huutavat hyvä hyvä ja taputtavat suuria karvaisia kouriaan.

a-kh kirjoitti...

PS. Jätä Byron väliin ja lue viisikoita. Niin minä olen tehnyt.

Ripsa kirjoitti...

Tottahan minä arvasin että jotakin sinulla on kun et muuta sanonut. Minä sanoin sitten hiljaisuudesta sitäkin enemmän.

Mutta kuule, kuuntele se tuo tämänpäiväinen Radioateljee, sen voi kuunnella netissä. Minusta se oli tosihieno.

Mikähän siinä on että Byron ei ole ikinä oikein kiehtonut? Kai se tolkuton peribrittiläinen siirtomaaisänmaallisuus.

Mutta en minä kyllä Viisikoitakaan ole ikinä jaksanut.

Niin että taidan lukea Virginia Woolfia.

meri kirjoitti...

minulla on autossa pieni, noin kolmenkymmenen kirjan matkakirjasto sellaisessa viisikymmentäluvun vanerilaatikossa. kirjat vaihtuvat kuukausittain ja tällä hetkellä muistan siellä olevan ainakin

ikitärkeän the tudor edition of the complete works of william shakespeare, juri nummelinin valkoinen hehku -niminen johdatus elokuvan historiaan, alison bechdelin nomadimainen sarjakuvakirja fun home, matti hagelbergin kekkos-sarjakuva-albumi, charles dickensin pieni, puolioktaavokokoinen ja pahvikantinen jouluaatto, jussi kiven kaunotaiteellinen eräretkeilyopas, betty macdonaldin the egg and i , antero raution pääkaupunkiseudun julkiset muistomerkit ja taideteokset -niminen patsasbongarin opas, sekä ewan mcgregorin & charley boormanin long way down.

luin jostakin, että joku abdul kassem ismael -niminen suurvisiiri kuljetutti 117 000 teoksen kirjastoaan aina matkoilla mukanaan, sillä hän ei kuulemma halunnut olla siitä erossa. kirjastoa kantoivat kamelit, jotka oli opetettu kulkemaan aakkosjärjestyksessä!

proustin mielestä vessa oli paras paikka lukemiselle ja henry miller oli samaa mieltä. no ainakin hänen omissa kirjoissaan on kohtia, jotka on luettava ulkohuoneessa, jotta saisi niiden sisällöstä kaiken aromin...

minä olen kokenut parhaat lukunautintoni farmariauton takakontissa ja teltassa.

Ripsa kirjoitti...

Vessa kuulostaisi kaikin puolin hyvältä ajatukselta, varsinkin kun siellä on valokuvagalleria.

Mutta se ei onnistu kolmen hengen huushollissa kun ottaa vielä huomioon että toinen asukkaista on n.k. läpipasko (lääketieteellinen nimi) ja toinen diabeetikko.

Autoa ei ole, siis olkoon sohvannurkka.

Mainitsemasi teokset ovat jotakuinkin tuntemattomia lukuunottamatta Shakspuria, kuten Durrell-Miller-kirjeenvaihdosta arvon näytelmäkirjallisuuden kuningasta kutsuttiin.

Josta tuli mieleen että sekin kirja on täältä kadonnut parempiin kirjahyllyihin. Osasin sen aikoinaan miltei ulkoa, mutta en enää muista kuin tämän:

"Pensaasta syöksähti
homo-
seksuaalinen
hevonen."

Sitaatin merkitystä itselleni en tiedä enkä ymmärrä enkä itse asiassa välitäkään ymmärtää.

Jos kaiken aina analysoisi puhki, niin elämästä tulisi ikävää ja harmaata.

Omat parhaat kirjat, käsikirjasto, on aina käden ulottuvilla.

Kirjat ovat siitä jännä juttu, että kun ne sisältävät kukin oman maailmansa ja niitä voi jopa lukea pätkittäin ja muistikin palailee, niin parissa tunnissakin voi sillä tavalla olla monta elämää.

A-K.H kirjoitti...

Jostain syystä on jäänyt mieleeni, kun iltamyöhällä Mustikkamaan kalliolla luin Gogolin elämäkertaa riikinkukkojen huudellessa Korkeasaaressa.

A-K.H kirjoitti...

Tuli mieleeni, että en ole oppinut lukemaan matkustaessa, vaikka olen joutunut matkaan työkseni, muutenkin kuin polkupyörällä. Teltassa on kyllä hyvä olla jotain lukemista, mieluiten paikallisia lehtiä. Matkatessa taannoin Kuopiosta Helsinkiin avasi käytävän toisella puolella oleva keski-ikäinen mies kirjan ja aloitti lukemisen kirjan alusta. Seurasin syrjäsilmin toimitusta aprikoiden, jääkö paljonkin lukematta ennen Helsinkiä, mutta niin vain kävi, että Lahden oikoradalle tullessa kirja oli luettu, ehkä miten kuten, sillä lähden jälkeen hän vielä kursorisesti kävi kirjan läpi ennen Helsinkiä.
Minä koen itseni kirjallisesti kovin puolisivistyneeksi, koska en ole osannut tai jaksanut käyttää aikaani oikein.
Sanoi minusta kuitenkin kerran joku tyyppi, että olen lukenut liikaa. Olin kuulemma ihan samanlainen kuin muuan hänen tuntemansa henkilö, joka tuli hulluksi liiasta lukemisesta.

Ripsa kirjoitti...

Ajjoo. Katsottiin pitkästä aikaa uudestaan Billy Wilderin Irma La Douce, joka ei ole ollenkaan huono leffa, vaikka se onkin viimesen päälle kaksinaismoraalin syömä.

No, mikä ei olisi.

Niin. Mikä nyt sitten on kirjallista sivistystä?

En minä kyllä erityisesti sivistystä ajattele kun tartun kirjaan. Etupäässä tahdon päästä uusiin maailmoihin.

Sellainen mieliharmi juuri kävi että pahuksen Windows-kone otti ja hyytyi ja näyttää olevan nyt olemattomassa tilassa.

Se on vissiin vietävä tohtorille, vaikka se juuri pari kuukautta sitten oli.

Ei siinä muuta, mutta kaikki tavara mitä siellä on. Onneksi on paljon sellaista jota on sentään muuallakin. Mutta kun tässä koneessa ei ole korppuasemaa!

Pesukone metelöi, niin että lukemisesta saati kirjoittamisesta ei kyllä tule enää mitään.

Niin, ne riikinkukot olivat siinä Wilderin leffassa.

kristi kirjoitti...

meillä riikinkukot on kirkon pihassa tai sitten aitauksessa johon uskovien lahjat ja uhrit tuodaan.

Ripsa kirjoitti...

Minä en tiennyt että riikinkukkoja Suomessa onkaan. Mutta ehkä kirjoitat jostain etelänmailta.

A-K.H kirjoitti...

Eräänä kertana, kun kävin Maarianhaminassa, niitä käpötteli ihan noin vain. Oli kesä. Fasaanit joutaisi lahdata.

Ripsa kirjoitti...

Mitä varten? Mistäs ketut sitten saisivat ruokaa ja ilvekset? Ja sudet kanssa, vaikka ilmeisesti ihmiset puolestaan päästävät ne pois päiviltä.

Tapa tai tule tapetuksi. Ketut ja sudet ja kotkat eivät opi syömään porkkanoita.

Mutta yhden vegaani-koiran olen kyllä kerran tavannut. Se oli hirveän ystävällinen sekarotuinen otus.

A-K.H kirjoitti...

Huomenna olen takaisin Outlookissa varsinaisessa sähköpostiosoitteessani. Täytyy ensin käydä varaamassa Ursulasta tuoli ensi kesäksi.

meri kirjoitti...

lykkäsin virginia woolfin oman huoneen lukemista niin pitkälle kuin saatoin. tartuin teokseen vasta muutama vuosi sitten sonjan suosituksesta.

vastenmielisyys johtui kirjan pakollisuudesta. oman huoneen sanotaan kuuluvan feminismin klassikoihin ja tällaiset luonnehdinnat antavat odottaa jotakin tärkeää, tarpeellista ja - ikävää.

heti ensimmäiset sivut saivat minut häpeämään ennakkoluulojani: teoksen rytmi hajotti odotukseni.

kirjoitus ei lähtenyt etenemään opetuksen eikä argumentin tasatahtia, vaan kietoi minut myriadeihin yksityiskohtiin ja aistihavaintoihin. hauttioiduin siitä tavasta, jolla woolf siirtyi samanaikaisesti eri henkilöiden tajunnasta toiseen, antaen heidän täydentää ja suhteuttaa toisiaan.

Ripsa kirjoitti...

Kaleville ihmettelin kahvila Ursulaa jo sen omassa blogissa. Minusta kahvila meren rannalla Helsingissä kuulostaa kylmältä ja märältä. Kesät kyllä keskimäärin sellaisia ovat.

Mutta siellähän sitten istut karvareuhka päässäsi kesäkuussa! Onko sinulla sellainen? Luulisi että Kuopion torilta löytyy.

Tuossa merin viimeisessä kappaleessa on kyllä kiinnostavan fiktion ydin kerrottuna.

Niin se on. Kirjailijan on osattava yllättää lukijansa eikä silitettävä häntä myötäkarvaan.

Tänään kuuntelin puolella korvalla kulttuurimakasiiniohjelma Kultakuumetta, jossa haastateltiin suomentaja Annikki Sunia, joka sai viimeisen Proustin suomennoksesta eilen Agricola-palkinnon.

Suni puhui kääntämisestä minusta hyvin ja punnitusti. Hän on elänyt Proustin kanssa jo 40 vuotta, eli tuntee hänet perinpohjin.

Mutta sanoi siinä että Proust on ratkaisevasti muuttanut fiktion käsitettä.

Nyt kun ei ole tässä käsillä Proustin ja Woolfin elinaikoja, niin jäin mietiskelemään että onkohan proosan uudistamista ollut maailmansotien välisenä aikana enemmänkin ilmassa? Myös ennen sitä, 1910-luvulla?

Tai jos lukee Dostojevskia 1800-luvun puolelta niin kyllä sielläkin aistein kirjoitetaan, no, ainakin Dostojevski, eikä hän ollut yksin, Tshehov on hieno esimerkki detaljien käyttäjänä.

Tai sitten on tietysti James Joyce, josta Woolf ei itse hirveästi piitannut, en tiedä miksi.

Woolfin pariskunnalla oli myös kustantamo, Hogarth Press, joka julkaisi mm. T.S. Eliottin Aution maan ensimmäisen painoksen ja tarttui myös W.H.Audeniin, jota olen vasta silmäillyt, siihen varmaan tulisi uppoudutuksi myös.

Virginia Woolf kyllä tuntuu ainutlaatuiselta juuri tuossa kyvyssään antaa henkilöiden tajuntojen mennä toistensa läpi. Siitä syntyy myös Jaakobin huoneen imu.

A-K.H kirjoitti...

Alan Sillitoen kirja Lauantai-illasta sunnuntaihaamuun ei ollut hullumpi opus lukea.

A-K.H kirjoitti...

Jos T. S. Eliot korjoitti koko ikänsä samaa runokokoelmaa, niin niin Vivaldi sävelsi koko ikänsä samaa sävelmää. Jälkimmäinen on jäänyt minulle läheisemmäksi, samoin Eliot Ness.

Ripsa kirjoitti...

Kuka tahansa kirjoittaa koko elämänsä samaa juttua. Tämä on minun mielestäni kirjallisuuden a ja ö.

Esimerkiksi nyt Kalevalassa käytetään hyvin lukutaidottomien ihmisten muistin virkistämiseksi keksimää toistoa, aina seuraavassa säkeessä on asia sanottu vähän eri tavalla.

Semmoisen osaaminen vaatii vain älyttömän hienovireisen kielellisen asteikon, sävelten puolella se kyllä on Vivaldissa. Vaikka en enää kuulekaan sitä, niin saan sen vaivatta soimaan päässäni milloin vain.

Näitös sen Sillitoen kirjan pohjalta tehdyn leffan, joskus 60-luvulla? On se tainnut joskus telkkaristakin tulla.

Sillitoe on Englannin vanhaa työväenluokkaa joka on tainnut jo mennä mailleen. Älyttömän hieno kirjailija.

Merille vielä lisää tuosta A Room of one's own. Minulla on se aloitettuna käsikirjastossa ja todennäköisesti luen sen Jaakobin huoneen jälkeen.

Tavallaan siis juuri sen vuoksi, että fiktio paradoksaalisesti saakin kiinnostumaan siitä, mitä Woolfilla olisi mahdollisesti sanottavaa elämäntavasta tai -muodosta.

En usko että hän oli kuitenkaan erityisen filosofinen, ainakaan jäykän rationaalisessa mielessä.

Woolfia ajatellaan feminismin airueksi, mutta ainakaan Nicolsonin elämänkertateoksen mukaan hän ei mitenkään erityisemmin ottanut kantaa esimerkiksi köyhän väen naisten sietämättömiin olosuhteisiin vielä silloin 1920-30-luvuilla.

Muuten toivon totisesti että feministinen tutkimus ei missään vaiheessa jämähdä putkiajatteluksi, johon käsitykseni mukaan (päinvastaisesta aivotutkimuksesta huolimatta) naiset ovat erittäin kykeneviä halutessaan. Sitä paitsi feministimiehiä on vaikka kuinka paljon, tässäkin maassa.

Kalevi! Kuka piru on Eliot Ness?

Leonoora kirjoitti...

Veikkasin Elliot Nessia ensin tiskijukaksi, ja kai hän salaisessa palvelussa agenttina pyöriessään oli sitäkin.
Googlasin tarkistaakseni asian :D!

Ripsa kirjoitti...

Ai. Se on sitten jokin fiktiivinen tiskijukka.

Onko Kalevi ollut joskus n.k. diskohile?

Anita Konkka kirjoitti...

Olet saanut Bloggaamista tarkoituksella -tunnustusplakaatin. katso ohjeet Sanat-blogista

A-K.H kirjoitti...

Ensinnäkin "Lauantai-illasta sunnuntaihaamuun", oli olevinaan vitsikästä, mutta taisit lukea väärinkirjoitetun oikein.

Eliot Ness alias Elias Nessinen siekaili aikoinaan olohuoneissamme jahdatessaan maailman vapaimman liitovaltion pirtugangstereita.

Diskoteekeissä en ole koskaan käynyt. Niin deekiksellä en ole ollut, vaikka kansalaiskuntoni ei kaikin ajoin ole ihan rikkumaton ollutkaan.

Ripsa kirjoitti...

Kiitos Anita! Käyn katsomassa mikä se tuolklainen palkinto on. En minä tottapuhuen ihan ilman asiaa osaa kirjoittaa, vaikka oikein todella monta kertaa haluaisin.

Osaisi pitää hauskaa itsensä kanssa, kerrankin... mutta meirän eteläpohojalaasten kans on joskus vähän kronkeli huumorin suhtehen.

Toivon että kun valo lisääntyy niin kasvisi innostuvat kukkimaan. Nehän ovat saattaneet vain nyrpistellä uutta paikkaa!

Kalevi!Ajatella. Ei minun olohuoneissani ole ikinä ollut pirtutrokareita, saati niitä metsästäviä ihmisiä.

Minusta olisi ollut hienoa jos sinusta olisi paljastunut tuommoinen synkkä salaisuus, että olisit heilunut 70-80-luvut diskoissa.

Kuvittelin vielä lisäksi että sulla ois ollut silmämeikki ja poskipunan päällä kulta- tai hopeahiutaleita.

Anteeksi. En ole nukkunut, ja päälle olen katsonut merkittävän japanilaiselokuvan nimeltä Kwaidan isolta kankaalta (v.1964), joten olen nähnyt nyt haamuja enemmän kuin yhdelle päivälle olisi ehkä terveellistä.

meri kirjoitti...

kun W kirjoittaa naisesta ja naisen kirjoituksesta, tuo kirjoittava yksilö ei ole subjekti, vaan kollektiivi.

oman huoneen keskeinen ajatushan on se, että kirjoitus ei nouse ainutlaatuisesta yksilöllisestä kokemuksesta tai neroudesta, vaan rakentuu ennen muuta aikaisemmasta kirjoituksesta, aikaisemmista kirjallisista teoista.

ja ellei tuota edeltävää kirjallisuutta ole, se täytyy hitaasti, lause lauseelta, epäonnistuminen epäonnistumiselta kerätä kokoon.

se muodostuu esimerkiksi hajanaisista tekstinpätkistä, joiden ei ehkä edes ajatella kuuluvan korkeakirjallisuuteen: kirjeistä, päiväkirjoista, viihdekirjallisuudesta...

naispuolinen ihminen, joka on kirjoittanut ajan, tilan ja palkkioiden puutteesta huolimatta, on näin ollen osana myöhempiä, onnekkaampia yrityksiä. eli kuten W sen muotoilee:

"hän elää sinussa ja minussa, jo monissa muissa naisissa, jotka eivät ole täällä nyt, koska he tiskaavat astioita ja laittavat lapsia nukkumaan - - - ja jos meillä on kullakin viisisataa puntaa vuodessa ja omat huoneet; jos vapaus on muodostunut meille tavaksi; - - niin hän syntyy"

toinen mielenkiintoinen teema, jota W omassa huoneessa käsittelee, on kirjoittamisen olosuhteet.

hän ei väitä että kirjallisuuden syntyminen edellyttää täydellisiä olosuhteita.

W, tai hänen minähahmonsa mary beton, haluaa vain kieltää oletuksen, joka on nousi aikoinaan suosituksi: paras sanataide nousee puutteesta ja kärsimyksestä, ja nerous toteutuu kaikissa olosuhteissa.

W kirjoittaa näkyviin sen yksinkertaisen tosiasian, jonka jokainen kulttuurihistoriaan tai henkisiin toimintoihin tutustunut tietää: "ihminen ei voi ajatella hyvin jollei ole syönyt hyvin"

ja hän muistuttaa meitä siitä, että ne ihmiset, jotka viimeisen kahden tuhannen vuoden aikana ovat kirjoittaneet, maalanneet tai filosofoineet hyvin, ovat aina saaneet nauttia aterioista ja vain harvoin valmistaneet niitä.

kaikki tämä saattaa kuulostaa loppuunkuluneelta ja itsestäänselvältä.

toisaalta se kuulostaa myös toivottomalta; jos naisen kirjoitus ei voi olla hyvää ennenkuin hänen ateriansa ovat maukkaita, tilat avaria, keskustelut runsaita ja matkat pitkiä ja kiireettömiä, ei hän koskaan voi kirjoittaa loistavasti.

Ripsa kirjoitti...

Huomaan väittäneeni tässä blogissa kahta vastakkaista asiaa: olen lukenut A Room of One's Own ja olen vain aloittanut sitä.

Totuus on siltä väliltä. Olen lukenut sitä pitkin ja poikin, pitempiä pätkiä osan, lyhyempiä selaillen.

Minulla on oma huone ja ihan vähän omaa rahaa. Ei olisi rahaa sekä huoneeseen että ruokaan ilman puolisoa. Sitä paitsi puoliso laittaa ruokaa, koska olen keittiössä täysin käretöön. Syyt siihen olkoot inhan historian peitossa.

Mutta se että pääsisi johonkin kirjoituksillaan, teksteillään, on tietysti kaikilla kirjoittajilla ihan siinä hilkulla. Todennäköisesti useimmiten kukaan ei täysin onnistu eikä teksti ole ikinä valmis.

Kukaan ei mitenkään voi olla valmis. Persoonallisuus on ikuisesti käymistilassa. Se muuttuu.

Jos olisi valmis voisi yhtä hyvin kuolla. Kirjoittaminen on matka, jotka matkustetaan toisten kirjoittavaisten kanssa.

Että siis pitää laittaa lapset nukkumaan? Muistan nauttineeni tavattomasti siitä, kun sain lukea pojalle unilukemista. Lapsparka ei siitä kyllä uniseksi ruvennut vaan istui sängyssään silmät ympyriäisinä, koska valitsin Riitta Nelimarkan Kalevalan tai Grimmin satujen alkuperäiset versiot.

Mutta sitten oli lempeitä kirjoja kuten Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä, se kuvakirja jossa on reikiä ja reiästä näkyy aina jotain seuraavalta aukeamalta.

Aivan samoin nautin suunnattomasti saada lukea pojantyttärelle joskus joulun kieppeissä Liisa Ihmemaata. Laps nukahti siihen käsivarrelleni siinä vaiheessa kun Liisa putoaa putoamistaan kaninkoloon.

Äitinä oleminen ruokkii kirjoittamista. Virginia Woolf ei tahtonut omia lapsia, sen sijaan siskonlapset olivat hänelle tärkeitä, myös "Jacob", jonka esikuva oli siskonpoika ja joka kuoli Espanjan sisällissodassa.

Virginia Woolfin kirjoittavat siskot olivat bloomsburylaisten heimoa, Lontoossa talosta taloon loikkivia ilmieläviä boheeminaisia.

Mitä tuolla aiemmin tarkoitin oli juuri tämä: sen ajan englantilaiset työläisnaiset eivät pystyneet hillumaan yömyöhään keskustelemassa kirjallisuudesta, jota eivät ikinä olleet päässeet tuntemaankaan.

Mutta ilmeisesti kirjeissään Woolf oli miltei parhaimmillaan: ironinen, ilkeäkin, innostunut ja uskomaton verbaalikko.

Ilman niitä kirjeitä hänestä ei olisi tullut sitä prosaistia mikä sitten tuli.

A-K.H kirjoitti...

Niin se on. Nälkäisenä ajattelee vain ruokaa. Voipuneena ei jaksa ajatella edes saatanallisia säkeitä. Sitä vain on, kun sydämen syke putoaa neljäänkymmeneen. Nälkäinen ihminen saattaa olla vihainen, mutta pitkittyessään nälkä aiheuttaa apatiaa.

Ripsa kirjoitti...

Jep. Sitä varten Unescokin keskittyy kouluttamaan kehitysmaiden köyhiä tyttöjä ja naisia.

On nimittäin niin että väestönkasvu luo sotia, jotka puolestaan luovat lisää nälkää ja kierre on valmis.

Mutta jos sen sijaan köyhä nainen osaa lukea ja kirjoittaa, hän ei enää teekään niitä 10 lasta miehensä/miestensä iloksi, vaan keskittyy kouluttamaan niitä muutamaa tyttöä.

Paljoihin miehiin ei ole tarvetta. Jos niitä on paljon, ne vain rupeavat tappelemaan vallasta.

a-kh kirjoitti...

Nykytekniikan aikana miehiä ei tarvita lapsen saamiseksi ja seksuaalisen nautinnon voi hankkia ilman miestäkin, vaikkapa vallasta tappelemalla.

Ripsa kirjoitti...

Joo. Ja rumihia tuloo.

En kyllä puhunut tuolla, Kalevi, sanaakaan seksistä. Puhuin väestöräjähdyksestä ja sodista.

Itse asiassa kirjoitin aiemmin tuohon pitempäänkin, mutta bloggeri meni jumiin ja kadotin kommentin.

Aivoitukseni askartelivat semmosen faktan ympärillä että levottomissa maissa on valtava määrä alle 25-vuotiaita nuoria miehiä, joilla useimmiten ei ole koulutusta ja/tai työtä. Siinä ne ovat sitten milloin minkäkin värvärin uhreina.

Luulisin että harvemmin kuin tytöt.

Esimerkkeinä nyt Iran, Pakistan, Palestiina. Siellähän niitä itsemurhapommittajia on. Ja missä kaikissa maissa on lapsisotilaita? Muistaakseni ainakin Sudanissa, taisi olla myös Ugandassa sen hullun keisarin vai mikä kunkku se oli, aikana.

Entä Afrikan sarvi? Kyllä ne nuorilta näyttävät ne taistelijat.

Ruokaa ei ole tarpeeksi kaikille, köyhtyminen ja slummiutuminen kiihtyy edelleen. Nairobissa taitaa olla Afrikan suurimmat slummit ja siellähän jo taloja paloi.

Slummitaisteluissa häviävät kaikki.

No, kyllä sinä nämä tiedät. Todennäköisesti YK:lla olisi suunnitelmat, miten maat saataisiin jaloilleen, mutta asekauppiaat ovat vissiin aina asialla ensimmäisinä.

Uhrit ovat kaikki ihmisiä, miehiä, naisia, lapsia. Vanhoja ja nuoria.

Pahinta taitaa tulevaisuudessa olla veden puute. Siitä se varsinainen nälänhätä sitten alkaakin.

Siitä olen kyllä samaa mieltä että naiset varmasti kykenevät tappelemaan vallasta siinä missä miehetkin.

Mutta siis harvemmin ase kädessä. Harvemmin ketään tappaen.

Tuosta vastauksestani jäi tämä oleellinen pointsi pois.

Ripsa kirjoitti...

Jaaha.

Kommentti meni sittenkin läpi.

Bloggeri väitti että minulla ei ole valtuuksia kommentoida kommentteja!