Koivikko

Alkupuolella on hieno näkymä koivikkoa, hyvin tavallinen venäläisyyden (ja suomalaisuuden!) symboli: koivu on rakas ihminen, tai koti, jota osattomaksi jäänyt tahtoisi.

Katson televisiosta kaikki venäläiset sarjat. Idiootti, Mestari ja Margarita ja Tohtori Zivago. Osittain se johtuu siitä, että asuin 70-luvulla Helsingissä ja kaikki ystäväni ja tuttuni kävivät katsomassa Capitolin leffat. Olen ehkä ehdollistunut venäläiseen visuaaliseen kuvastoon.

Eilen sattui olemaan Kansallisen arkiston, mikä lieneekään SEAn uusi nimi, en kykene oppimaan sitä, esityksenä Vasili Shuksinin Punainen heisipuu(1973). Muistelin että senniminen kirja on olemassa, en tiedä, mutta tässä käsikirjoitus, ohjaus ja pääosan esittäjä olivat yksi ja sama: Shuksin. Ehkä kirja on olemassa, mutta tiedän varmasti, että sitäkään en ollut lukenut. Miten lienee jäänyt väliin niin kuin elokuvakin.

Nuori neito, paikallisen yhdistyksemme viisas ja lämmin puheenjohtaja, esitteli elokuvan ja vertasi Shuksinin ja Andrei Tarkovskin tuotantoa ja totesi ne yhteismitattomiksi. Andrei Tarkovski vain sattuu olemaan runoilijaisänsä perua hyvin filosofinen, paikoin jopa mystikko. Shuksin sen sijaan kykeni kirjoittamaan ja ohjaamaan suoraa tarinaa. Olen varma siitä että sensuuri, joka ei millään ollut päästää edes Tarkovskin helpointa leffaa eli Solarista, läpi, piti filosofista otetta epäilyttävänä, suorastaan vastavallankumouksellisena. Joka tapauksessa elitistisenä.

Shuksin tuntuu panneen kaikkensa Punaiseen heisipuuhun, se oli käsittääkseni hänen päätyönsä. Siitä on niin paljon aikaa, että nyt se voidaan nähdä omana taideluomanaan ja sen takana ollut neuvostoliittolainen poliittinen konteksti voidaan unohtaa. lukuunottamatta ehkä sosiaalipolitiikkaa.

Minusta olisi oikeasti sen aika.

Rikollinen pääsee vankilasta, menee tapaamaan naista jonka kanssa on ollut kirjeenvaihdossa, repii ja reuhtoo vankilaa itsestään pois, saa lopulta kylänkin puolelleen, ja rupeaa traktorikuskiksi kylälle.

Ymmärtäisikö amerikkalaisen gangsterileffan läpisyömä koivikon merkitysta, sen viattomuuden, näkisikö kauneutta? Todennäköisesti hymähtelisi. Mutta täällä kaupungissa, kevään loskan keskellä, huomaan kaipaavani juuri kotikoivikkoa. Sitä jota en enää ikinä näe.

Kohtalo tai menneisyys, joka tapauksessa ennalta-arvaten, elokuvassa hiipii takaapäin ja tappaa. Sen koivuahalaavan miehen. Ja entinen kirkko on vajoamassa veteen. Jäikö sitäkään kukaan suremaan?

Olen ajatellut yhä enemmän sitä, miten lapsemme ja lapsenlapsemme tulevat selviämään tulevista katastrofeista, joita on ilmassa, maalla ja meressä, ylipäänsä ilmastossa.

Keskiluokka on paisunut siihen mittaan että se heittää alkoholistinsa ja muun yhteiskunnan pohjamudissa tarpovan porukan röttelöihin, jotka syttyvät palamaan miltei itsestään, niin kuin viime viikolla Espoossa, tuossa keskiluokan paratiisissa.

Eivät juopot, työttömät tai sairaat ja vanhukset tarvitse palovaroittimia. Jos ovat pudonneet yhteiskunnan pohjalle, kuolkoot pois, mitä pikemmin sen paremmin.

Jos on koivikon halaileminen romanttista typeryyttä ja naiiviutta, niin on tämänhetkinen köyhien kohtelu kovasydämistä, pahaa, epäinhimillistä. Se on jo kostautunut: lapset ja nuoret voivat pahoin. Ne palaneet viisi ihmistä saattoivat olla heitteillä olevien lasten ja nuorten isiä ja äitejä.

Yksi ihminen tai edes pieni ryhmä ei tälle yhteiskuntafilosofian puutteelle voi mitään. Ei ole olemassa psykiatrien Ilkka Taipaleen ja Claes Anderssonin jo 1960-luvulla aloittamaa Marraskuun liikettä. Ja sen perhesosiaalista siipeä, Yhdistys 9:n kaltaista moneen asiaan kiinnittyvää liikettä. Jossain muistan nähneeni kuvan Kati ja Pekka Peltolan keittiössä istuskelevan ihmisjoukkion miettimässä 60-luvun sosiaalipolitiikkaa, jonka sitten Pekka Kuusi kirjoitti.

Hyvinvoivassa nykynuorisossa on tietysti myös ajattelevia ihmisiä. Heitä on vain niin vähän, että isommaksi liikkeeksi heistä ei ole. Enkä edes tiedä, mistä tämän hetken 20-vuotiaat ovat kiinnostuneet.

Ymmärrän että moni 30-vuotias pitää elämässä kiinni sinnitteleviä suuria ikäluokkia tulppina, vaikka he niin heidän isiään ja äitejään ovatkin. Mutta kun tietäisi ja käsittäisi minne lapsemme maata ovat viemässä! En ole nähnyt minkäänlaista suuntaa. Paitsi rahan kahmimisen ja shoppailun, joka tuntuu olevan pääasiallinen viihtymisen muoto.

Shuksinin elokuva päättyi tragediaan. Mutta tragedia on niin epäoikeudenmukainen, että se yhdisti sitä kylää. Siellä todennäköisesti edelleen eletään kädestä suuhun, niin kuin Venäjällä arviolta 40% kansasta elää. Ja taatusti siellä on omanarvonsa tuntevaa porukkaa, jos ovat juopot miehetkin. Paitsi että nuoret tahtovat kyllä jo raatamisesta eroon ja kaupunkien valoihin.

Espoo on sellainen epäpaikka että sitä tuskin yhdistää mikään, ei edes hamassa tulevaisuudessa paikalle huristava metro.

En voi sille mitään, että mieleen tulevat isoäitien ja isoisien tolkuton työ sodan jälkeen, jälleenrakennus, optimistinen tulevaisuus. Ja heidän lapsillaan oli jo lapset, me. Suuret ikäluokat.

Ilman meitä ja vanhempiamme ei olisi päivähoitoa, vanhempainvapaita, lastenneuvoloita, opintorahoja, opintovapaita, kaikkea sitä jota edes meillä ei ollut. Ei edes terveyskeskuksia.

Nuoret ovat vihaisia siitä, että joutuvat maksamaan eläkkeemme ja kaikenlisäksi vanhusten hoidon. Minusta meidän pitäisi heidän kaikinpuolisen hyvinvointinsa nimissä luvata, että lopun häämöttäessä teemme kaikki itsemurhan.

Se on ainut rationaalinen ratkaisu. Vaihtoehto, kituminen jonkun hälläväliä joukon armoilla jossakin laitoksessa on sietämätön. Siis myös meidän kannaltamme.