20.8.14

Muutos


Edellisiltana lämpötila oli ollut normaalit suunnilleen 30 C, plussaa, niin kuin se oli ollut jo yli kuukauden. Seuraavana aamuna se putosi 10 astetta. Muutos oli suuri. Sen tunsi joka solullaan, ilma pysähtyi ja taivas oli uhkaava.

En ole koskaan kokenut yhtä musertavaa hellekautta, paitsi yhtenä kesänä noin 50 vuotta sitten, yhtenä päivänä, ja silloin lämpötila oli 104 F, plussaa. Se oli vain sen yhden päivän. Mutta sitten lämpö pysyi jatkuvasti siinä 90-95 F tietämillä. Ruoho kulottui, vain puut jaksoivat olla vihreitä.

Luulen että puut veivät ruoholta ja kukilta kaiken veden. Meilläkään ei ollut vettä juuri lainkaan paitsi yhtenä päivänä jolloin ukkosmyrsky alkoi pyöriä ja laskeutua alemmas. Se läheni tornado-muodostelmaa. Siitä oli video Youtubessa, sellainen time-lapse, jossa kuvausväli oli 2 minuuttia. Sitä kesti koko päivän.

En ole koskaan nähnyt sellaista ukkosmyrskyä missään. Enkä minä tarkoita sanoa sitä, että väittäisin Suomen olevan onnela, jota pidetään nykyisin vitsinä. Onnelan olemassaolohan riippuu ihmisistä. Mutta vaikutus on molemminpuolinen, onnelan ja sään. Kun lukemat pomppaavat äärimmäisyyksiin, ihmiset muuttuvat.

Ruumis alkaa sätiä ja aivot puuroutuvat. Sähkö tuntuu surinana, otsoni haisee ilmassa kun minuutissa on montakymmentä salamaa. Mutta varsinkin ennen sitä. Se on silloin kun valo muuttuu keltaiseksi vaikka taivas on sinimusta.


Pilvet ovat muuttuneet, niistä on tullut pilareita. Sellaisia en ole nähnyt koskaan tässä maassa. Iltana ennen kuin lämpö putosi ne 10 astetta, yhdestä pilvestä kehittyi sieni. Oli onnellinen asia että se oli vain vesihöyryä, joka nousi ylöspäin.

Kun olen kulkenut sen minkä katkeilleet luut vaillinaisine hermoineen antavat kulkea, olen tavannut ihmisiä. Olen poissaoleva ja kun sanon jotain, en saa vastauksia. Tai vastaukset ovat vastauksia johonkin jota en ole kysynyt. Puhuminen on ohipuhumista. Tai olen sataprosenttisesti läsnä ja puhetoverin silmät harhailevat. Hänen suustaan tulee hauskaa puhetta, joka kuulostaa itkulta.

On muutama ihminen joiden kanssa puhuminen vielä onnistuu. Voi olla että syksyllä tulee rankkasateita ja kaupunkiin tulee tulvia. Se johtuu siitä, että insinöörit ovat tahtoneet asfaltoida kaikki mahdollisen maa-alueen, niin että vesi ei pääse enää minnekään. Jossakin oli järjetön kuva puolipukeisesta miehestä, joka seisoi siltarampin keskellä vyötäisiään myötä vedessä ja kädessään hänellä oli harja. Sellainen iso lumiharja.


Jotain tuntuu olevan tapahtumassa. Sääilmiöt kärjistyvät tietenkin tämänkin jälkeen, koska ihmiset eivät tahdo luopua autoistaan ja kaupunkeja, tätäkin, on lämmitettävä kivihiilellä ja sillä on tuotettava sähkö. Ei ole muutakaan, ja keskiluokka haluaa pitää rahansa ja tavaransa ja autonsa. Heidän jälkeensä vedenpaisumus. Katsellaan kun ruumiita alkaa ajautua merelle. Muualla sellaista on jo tapahtunut.

Nyt vain sataa. Säätieteilijät puhuvat hymyillen kuurottelusta. Se kuulostaa samalta kuin piilottelu. Mutta on mahdollista lähteä liikkeelle ja katsoa pysynkö liikkeessä. Ehkä bussit ja junat ja metrot ovat siedettäviä taas, ja isossa kaupungissa pääsee aina sisälle jos tulee rankkasade. Ellei se tulvi alas metroon vaikka. Ehkä ei vielä nyt. Meren pinnan pitäisi nousta enemmän.

Tapaan ystäviä. En ole päässyt vuoteen minnekään. Tarkoitukseni ei ole missään tapauksessa ruveta invalidiksi, koska siitä ei ole hyötyä kellekään. Minulla on velvollisuuksia, jotka on pidettävä mielessä.

Lähden pois ja katson tarkkaan miltä maisemat näyttävät. Matka on se välivaihe, jonka jälkeen tapaan jonkun jota en ole nähnyt moneen kymmeneen vuoteen. Tiedän että tunnen hänet. Lähdetään kävelemään vaikka harjulle tai järven rantaan.

Siellä joskus lapsena uitiin. Eikä 15-asteinen vesi ollut lähellekään kylmää. Sitten tapaan muita ja muita. Paljon ihmisiä, puhetta, aivan varmasti nauruakin. Mutta siinä ei ole mitään äärimmäistä, vaan sitä tuttua joka on ollut aina.

Kuuntelen elämäntarinoita, kertaan niitä sitten matkalla kotiin, kirjoitan ylös että muistaisin. Tavallista elämää niin kuin ihmisillä on. Kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat olleet melkein aina lähellä. Heillä on kaikilla aivan erilainen tarina, jokaisella erikseen. Se on tavattoman kummallista. Ihminen ei jotenkin ole lajityypillinen, ellei tämä ole sitä.


Ajattelen sitä ryhävalasta joka eksyi Itämerelle. Ne laulavat. Mutta sillä ei ole muita jotka nyt kutsuisivat sitä, koska tämä meri on pieni. Keksisivät nyt jonkun tavan saattaa se ohi Kattegattin ja Skagerratin! Ruotsalaiset ottivat suomalaisiakin sotalapsia, pitäisi heidän nyt yksi ryhävalas osata pelastaa. Sotalapset eivät ehkä voineet kovin hyvin. Ehkä ryhävalas ehtii kuolla, täällä se ei voi elää.

2 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Ihmeen kuumaa siellä ja kovat sateet. Hienot pilvi valokuvat!

Meilläkin on ollut kuuma kesä, vain vähän sadetta ja viileimpiä päiviä yhden viikon. Helle vain laiskottaa minua kovasti. Olen ihmetellyt että ei ole ollut ukkosilmojä. Nyt yöt pitenee ja on kastetta aamulla.

Kauempana pohjoiseenpäin on ollut ja jatkuu paljon tulipaloja, usein salamalla syttynyt. Ilmasto on savuisen tuoksuinen monelle.

Toivon kaunista syksyä!

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

meillä kuulemma metsäpalojen hajua ja savua tulee Venäjältä. Siellä on usein hellekausien aikana metsäpaloja.

Jostain syystä niin oli ennen Suomessakin, mutta ei enää. Tulipalot taitavat olla osin ihmistyötä, ei läheskään aina ukkosrintaman vuoksi syttyneitä.

Tänä vuonna Ruotsissa on ollut laaja metsäpalo, jota lopulta ei saatu sammutetuksi lainkaan, se rajattiin. Se on myös suhteellisen pohjoisessa, mutta muistaakseni ei Västerbottenissa, joka on meitä vastapäätä.

Ilmaston ääri-ilmiöt alkavat näkyä.