En ollut uskaltanut vielä pitemmälle
matkalle. Nyt siihen antoi syyn luokkajuhla. Yhtäkkiä oli
kaikkialla vuosikymmenten takaisia ihmisiä. Hyväntahtoisuutta,
hyvää ruokaa, kaunis ympäristö: Lepokoti. Kävin kurkkaamassa
onko se sama laituri vielä paikalla, josta Eeva-Liisa Manner
meni uimaan. Ei ollut.
Ukkijärven rannalla oli kumollaan
jonkun kanootti. Rantasaunasta näkyivät lautojen alta tiilet. Ehkä
sauna silti edelleen toimii. Sade teki tuloaan ja illan tullessa
tuuli tyyntyi. Mistään ei enää puhaltanut puuskia. Kuljin
rinnettä rannan ja järven välillä ja söin viinimarjoja. Sitten
taas sisälle kuuntelemaan oikeata ja aitoa hämäläistä suomen
ääntämystä.
Pääsin junalle ystävän autolla,
olivat päästäneet paunulaisen pois ja bussiaikataulut eivät
oikein pitäneet kutiaan. Sielläkin päin puhutaan kuntaliitoksista
ja jotain niin hölmöä näkyy sen mukana olevan tulossa kuin
seutuliput. Lastenvaunuilla ei enää pääse kuin sen yhden seudun
väliä, joku on vetänyt seuturajoja viivottimella. Silti eivät ole
perustaneet vielä rajavyöhykkeitä, ei näkynyt tiukkoja
vartijoita.
Tuomiokirkossa joku soitti urkuja, ehkä harjoitellakseen. Japanilaiset turistit ottivat maalauksista kuvia.
Helsingissä toinen ystävä oli vastassa ja alkoi monen päivän kuljeskelu.
Siinäkin oli kyse busseista, ratikoista ja metroista, siis
kulkuvälineistä. Ne kulkivat kyllä, mutta ne lähtivät liikkeelle
voimallisesti ja piti ehtiä tarttua johonkin joka pysyi paikallaan
eikä se ollut matkalaukku. Hölmistyin kiirettä. Olen saanut aivan
rauhassa kulkea missä kuljen pienessä kaupungissani, mutta nyt oli
ehdittävä myös yksityisautojen edestä pois.
Ihmiset tulivat kohti eivätkä
väistäneet. Tietyömaat tukkivat tien ihmisiltä, vaikka kyllä
niitä katujyriäkin ihmiset kuljettivat. Kapeita ylityksiä ja
nopeasti. Muistin jonkun sarjan yhden kohtauksen, jossa roisto on
lukittu ahtaaseen koppiin, mutta hän näkee aivan kapean valonsäteen
vartijan luukusta. Roisto hymyilee tietävästi.
Elokuvassa ei harmillista kyllä
näytetty miten se ihminen muuttuu valoksi ja häipyy valonsäteen
myötä sellistä. Ajattelin päivänsädettä ja menninkäistä.
Kohtaus oli muistaakseni siinä sarjassa missä sanotaan alussa:
Truth is out there. En muista nimeä, mutta jollain sen
henkilöllä oli puhelin, nokialainen, jollainen minulla on vielä
tänä päivänäkin ja toimii. Se kastui litimäräksi moneen
kertaan matkalla, mutta ei vaiennut. Luulen että se on ainakin 20
vuotta vanha.
Helsingissä oli juhlaviikot. En mennyt
hienoihin paikkoihin, vaan kuljin ystävien kanssa missä kuljin,
linja-auto-aseman ja Lasipalatsin välissä oli performanssi ja Espan
lavalla soitti bändi. Yhtenä päivänä lähdin ystävän kanssa
Kansallismuseoon jossa en ole käynyt jostain syystä koskaan. Ei
ehditty neljässä tunnissa käydä edes Suomen esihistoriaa läpi.
Kivikausi, pronssikausi ja varhainen rautakausi.
Siellä oli punaista meripihkaa.
Muistan joskus kauan sitten nähneeni kuvan virolaisesta meripihkan
palasesta, jossa oli sisällä joku aivan elävän näköinen
hyönteinen. Saattoi olla muurahainen, ne voisivat ehkä olla
esihistoriallisia. Mutta meripihka oli keltaista.
Tapaamani ihmiset eivät olleet ihan
niin vanhoja. Vanhimpien ystävien kanssa juhlittiin yhteisen
koulutaipaleen loppumisen 50-vuotispäivää. Lepokodin ja vanhan
koulun väliltä on kaadettu puita niin, että koulu näkyi. Ennen se
ei näkynyt. Kohta se puretaan.
Kansallismuseoreissun jälkeen päädyin
ukkosrankkasateeseen keskelle Kampin torintapaista. Taiteilin
sateenvarjon repusta, sain sen auki ja se meni nurinpäin melkein
heti. Pääsin Tennispalatsin katon suojaan. Mietin miten ihmeessä
kulttuurien museo mahtuu Kansallismuseoon. Sen kivirakennuksen
vieressä on puisto, eivät kai ne sitä aio kaataa? Nyt sitä
uhkaavat paikalle pysäköivät autot, mutta ne taitavat olla
luonnonlaki jolle ei voi mitään.
Piti päästä majapaikkaan, enkä
ruvennut kaivamaan märästä repusta puhelinta ilmoittaakseni että
ukkonen ei ollut iskenyt sateenvarjoon. Ihme kyllä puhelin olisi
toiminut, mutta sitä en voinut tietää. Ukkosmyrsky painui siitä
jo jonnekin muualle. Kävelin kuivin jaloin bussiin ja pidin penkistä
lujasti kiinni. Kadut lainehtivat. Katujen pinnoissa näkyi
rakennusten heijastuksia.
Kaupunkikin voi olla kaunis. Vanhoja
rakennuksia oli paljon. Ne ovat aina ilo silmälle. Eniten viihdyin
kuitenkin meren äärellä. Vesi on jatkuvasti muuttuva elementti,
hetkestä toiseen.
ripsa
VastaaPoistaminulla on ollut ikävä sinua. olisi kamalaa jos et olisi olemassa. ja sinun helsinkisi tunnistan heti. kaupungista on vaikea löytää sellaista kadunkulmaa, joka ei palauttaisi mieleeni jotain muistoja. ei ihme, että siitä on vaikea päästää irti. rjajusta muuttumisesta huolimatta hesa merkitsee minulle pysyvyyttä. olen nähnyt jonkun puun 20 vuotta sitten, ja se näyttää edelleen suurin piirtein samalta. täällä syrjässä asuminen toimii vastakohtana hesan jatkuvalle muutokselle, jota tapahtuu tietysti myös omassa elämässäni.
saan helsingissä käydessäni aina paljon ajatuksia, mutta huono puoli on se, että ne ovat aika samanlaisia. ne kumpuavat tietynlaisesta nostalgiasta ja kaipuusta. mutta niin paljon kuin kaupungista tykkäänkin, en oikeastaan voisi muuttaa takaisin. jos johonkin isoon ja vilisevään, niin ehkä lontooseen. lontoo on kuin suuri monikulttuurinen ihmiskoe. ja vaikka lontoollakin on ongelmansa, valtaosin tämä koe on osoittautunut onnistuneeksi.
meri
Meri,
VastaaPoistaminä taas katselin että näkyisikö sinua jossain kulman takana. Olisit voinut olla silloin siellä. Mutta koskaan ei voi tarkkaan tietää mitä matkalla tapahtuu.
Hesa on ilman muuta yksi kotikaupungeistani, samalla tavoin kuin Tukholma ja New York: paikkoja joihin on helppo mennä, mutta työntäviä puolia on yhä enemmän. Suurin asia on kaupunkien jatkuva meteli.
Lontoo oli sympaattinen kaupunki, vanhempi kuin New York, vähän nuhruisempi. Mutta New Yorkin slummeja jännemmissä paikoissa en ole ikinä ollut. Pelotti, niin että päässä kihisi, mutta varkailta suojasivat risaiset farkun. Oikeasti rahaa ei kyllä ollutkaan.
Monikulttuurisuus on Lontoossa niin pitkäaikainen juttu, että se on enempi asettunut sinne kuin Hesaan tai ees Tukholmaan, vaikka svenskit suhtautuvat korrektisti ja ystävällisesti varmaan vaikka elävään E.T.:hen (mikä se nyt on, extraterrestial -joku?). NYC on taas vaarallisen oloinen ihan oikeasti, räjähtämässä, mutta olen kuullut että moni muu paikka Jenkeissä on vielä vaarallisempi.
Ei monikulttuurisuus aiheuta tietenkään räjähdyksiä, vaan kaikkien väestöryhmien suhtautuminen siihen. Omituisinta on, että ihonväri saa ilmeisesti ihmisissä aikaan punaniskasyndroomia. Onneksi ei kaikissa.
Näyttäisi siltä, että olet käynyt Tampereella. Niin minäkin. (Tampere on sen verran monikerroksinen paikka, ettei aina muista olevansa siinä samassa kaupungissa – nytkin.) Helsingissä olen kyllä myös ehtinyt käväistä, jopa Juhlaviikkojen aikaan.
VastaaPoistaMainitsemasi TV-sarja oli tietysti Salaiset kansiot (X-files). Ja ET:hän on lyhennys ihan vain ilmauksesta extra terrestrial.
Keiju,
VastaaPoistavastaisuuden varalta täytyy saada sun meili tms. (en kuule puhelinta ja induktiosilmukkaa on vaikea käyttää kun on liikkeellä, tosin tekstarit toimivat, vaikka en piippauksia kuulekaan), mutta tällä kertaa kirjaimellisesti vain kävelin asemalle, ja sain tavarat säilytykseen (ilmaiseksi, koska rahan vaihto oli tehty hankalaksi) ja sitten tapani mukaan menin Tuomiokirkkoon koska se on niin kaunis rakennus ja maalaukset ovat upeita.
Sitten marssin takaisin junalle. Tai ei sitä nyt oikein marssimiseksi voi vielä kutsua.
Joo, en ikinä muista mikä sen sarjiksen nimi on. Muistan vain sen että Totuus on jossain tuolla ulkona. E.T. oli hieno elokuva niihin aikoihin kun se tuli, taisi olla meidän lapsen suosikkeja.
Kiva että pääsit Helsinkiin luokka juhliin. Se onkin hirveän kaunis kaupunki. Olin yksin siellä kesällä 1967 tekemässä tutkimusta Suomen taiteesta. Sitten suomimatkoilla v.2000 ja 2002 mieheni kansa. Käveltiin monta kilometriä. Olisi mukava taas käydä jos polvet olisivat paremmassa kunnossa.
VastaaPoistaMarja-Leena,
VastaaPoistapitää nyt sanoa heti, että luokkakokous EI ollut Helsingissä vaan pienellä paikkakunnalla lähellä Tamperetta. Tuomiokirkko on Tampereella ja siinä on Hugo Simbergin frescot, ja juuri nyt poistui päästäni kenen on alttaritaulu, mutta löydät sen kyllä netistäkin: Tampereen tuomiokirkko.
En tahdo mainita paikkaa, ettei kukaan rupea parveilemaan luokkatoveri-raukkojen sivuilla tai semmoista.
Ahaa, teitkö jonkun lopputyön Suomen taiteesta? Saako sitä vielä jostain? Todella kiinnostava juttu. Nyt en juuri muista että olisit ennen maininnutkaan siitä.
Kävin Tampereen yliopistoa, mutta kävin sieltä usein Helsingissä tapaamassa tuttuja ja sukulaisia. Tampereen yliopisto perustettiin myöhemmin, vasta 1960-luvun alussa, ja moni minunkin luokkatovereistani opiskeli Helsingissä. Yliopistoni oli aika pieni silloin vielä.
Marja-Leena: käveleminen ympäri Helsinkiä oli rankkaa, mutta taisi vahvistaa heiveröisiä jalkojani. Nyt pitää vain jatkaa kuljeskelua! Ehkä pääset polvileikkaukseen?
Sellaisen hyödyllisyydestä ollaan erimielisiä. Varmaan koulukuntaeroja, koska kukaan ei ihan tarkkaan tiedä esimerkiksi arthritiksen syitä. Kaikki eivät sitä saa!
Tapasin paljon ihmisiä matkalla, keskustelut olivat hienoja ja oli ehdottomasti tarpeen päivittää ystävien "statusta", käyttääkseni kamalaa facebook-termiä!
ripsa
VastaaPoistayksi mieliblogistini, eeva kolu, kuvasi tuon saman tekstin joskus kesän alussa. hän kommentoi we are grains of sandia näin: "siinähän olet. meikä ainakin on timantti."
melkein sanoisin että ihan totta!
meri
Meri!
VastaaPoistaMitenkähän mahtaa olla. Timanttihan syntyy isossa paineessa. Enkä nyt muista pitääkö siinä olla nimenomaan hiekkaa alkaapäätä.
Joka tapauksessa tuo ajatus taitaa olla englanniksi juuri noin Timanttisuutrassa (ennen sanottiin että sutra, en tiedä miksi sitä on muutettu). Teksti on suomennettu, minulla oli se, mutta joku on pihistänyt sen tai vaihtoehtoisesti se on kellarissa.
Muistan sen siitä, että lainasin ihmisten hiekanjyväistä olemusta kritiikissä, jonka kirjoitin kirjasta. Se taisi olla vähän esseemäisempi kirjoitus.
Mutta olen 99.9% varma että tyyppi joka on tekstin tuohon Eiran rantaan pannut, oli lukenut Diamond Sutran.
ripsa
VastaaPoistaniin mukava ja sympaattinen asia kuin pieni hiekanmurunen noin universumin kannalta onkin, niin luulen että eeva haluaa tässä lauseessaan vapauttaa itsensä hiekanjyvän alistavasta ja masentavasta ihmiskuvasta.
tietystä perspektiivistä katsottuna hiekanjyvä on kuin ihminen: maan matonen, kurjimus, jonka pitää ankaralla työllä ja itsensä kieltämisellä ansaita oikeus rakkauteen. itsetuntoinen timanttina olo taas opettaa, että ihmisellä on itsessään voimaa, mahdollisuuksia vaikka mihin.
tässä voisi olla kyseessä myös se rakkaudenkäskyn toinen puolisko eli rakasta itseäsi ja lujaa.
meri
Meri
VastaaPoistaHyvä että tuo Eiran rannan kirjuri jää tuntemattomaksi. Voidaan pallotella asiaa niin kuin tahdotaan.
Minä en käsittänyt asiaa niin että hiekanjyvän ihmiskäsitys oli pieni ja alistunut/alistava. Päinvastoin: hiekanjyviä on yhtä paljon kuin tähtiä, eli mieletön määrä ja jos nää kaikki lasketaan vielä kukin erikseen eräänlaiseksi maailmankaikkeudeksi niin siinä on huima määrä tietoisuuksia. Niiden voimin on mahdollista kannatella tulevaisuutta.
Englanninkielinen teksti kyseisen Timanttisuutran kohdasta (keskustelu Subhutin ja Buddhan välillä):
"Subhuti, I will declare a truth to you. If a good man or good woman filled three thousand galaxies of worlds with the seven treasures for each sand grain in all those Ganges rivers, and gave all away in gifts of alms, would he gain great merit?"
Kyse on juuri tuosta allegoriasta. Tekstissä on sitten selityksiä ja kysymys saa vastauksen ja sitten varoituksen Buddhalta, joka esiintyy tässä opettajana.
Että sitten päädytään miettimään sitä, mitä tarkoittaa "merit" tässä tapauksessa.
Oletan rakkaudenkäskyn kaikkeen armeliaisuuteen velvoittavana! Se muuten noissa suurissa uskonnoissa taitaa ollakin yhteistä. Vaikka buddhalaisuus eroaa filosofisen sisältönsä vuoksi aika lailla.
ripsa
VastaaPoistahuiskaisen langat yhteen ja veikkaan, että tuo merit tarkoittaa sitä, että jo hiekanjyväksi päätyminen on ansio sinänsä!
by the way, tuo sinun uusi kehyksissä-niminen barokki-kirjoituksesi on äärettömän hieno. ja ajattele, olli on mun rakas ystävä.
meri
Meri
VastaaPoistaJoo, sitä minäkin. Ja kun noi kaksi, Subhuti ja Buddha, puhuvat monesta muustakin asiasta, niin pienuuden kuin suuruudenkin suhteen. Ja kaikesta siitä mihin minuus hukkuu. Ja jonka kuuluukin hukkua.
Mun mielestä kaikkien elementtien läpivirtaus on buddhalaisuuden ydin.
Joo, toi Ambrosian Delights oli hieno juttu! Tunsin yhden ihmisen siitä orkasta. On jännää että barokkiorkesterit ovat alkaneet tilata nykysäveltäjiltä juttuja.