Päivitystä

En ollut uskaltanut vielä pitemmälle matkalle. Nyt siihen antoi syyn luokkajuhla. Yhtäkkiä oli kaikkialla vuosikymmenten takaisia ihmisiä. Hyväntahtoisuutta, hyvää ruokaa, kaunis ympäristö: Lepokoti. Kävin kurkkaamassa onko se sama laituri vielä paikalla, josta Eeva-Liisa Manner meni uimaan. Ei ollut.

Ukkijärven rannalla oli kumollaan jonkun kanootti. Rantasaunasta näkyivät lautojen alta tiilet. Ehkä sauna silti edelleen toimii. Sade teki tuloaan ja illan tullessa tuuli tyyntyi. Mistään ei enää puhaltanut puuskia. Kuljin rinnettä rannan ja järven välillä ja söin viinimarjoja. Sitten taas sisälle kuuntelemaan oikeata ja aitoa hämäläistä suomen ääntämystä.

Pääsin junalle ystävän autolla, olivat päästäneet paunulaisen pois ja bussiaikataulut eivät oikein pitäneet kutiaan. Sielläkin päin puhutaan kuntaliitoksista ja jotain niin hölmöä näkyy sen mukana olevan tulossa kuin seutuliput. Lastenvaunuilla ei enää pääse kuin sen yhden seudun väliä, joku on vetänyt seuturajoja viivottimella. Silti eivät ole perustaneet vielä rajavyöhykkeitä, ei näkynyt tiukkoja vartijoita. 

Tuomiokirkossa joku soitti urkuja, ehkä harjoitellakseen. Japanilaiset turistit ottivat maalauksista kuvia.

Helsingissä toinen ystävä oli vastassa ja alkoi monen päivän kuljeskelu. Siinäkin oli kyse busseista, ratikoista ja metroista, siis kulkuvälineistä. Ne kulkivat kyllä, mutta ne lähtivät liikkeelle voimallisesti ja piti ehtiä tarttua johonkin joka pysyi paikallaan eikä se ollut matkalaukku. Hölmistyin kiirettä. Olen saanut aivan rauhassa kulkea missä kuljen pienessä kaupungissani, mutta nyt oli ehdittävä myös yksityisautojen edestä pois.

Ihmiset tulivat kohti eivätkä väistäneet. Tietyömaat tukkivat tien ihmisiltä, vaikka kyllä niitä katujyriäkin ihmiset kuljettivat. Kapeita ylityksiä ja nopeasti. Muistin jonkun sarjan yhden kohtauksen, jossa roisto on lukittu ahtaaseen koppiin, mutta hän näkee aivan kapean valonsäteen vartijan luukusta. Roisto hymyilee tietävästi.

Elokuvassa ei harmillista kyllä näytetty miten se ihminen muuttuu valoksi ja häipyy valonsäteen myötä sellistä. Ajattelin päivänsädettä ja menninkäistä. Kohtaus oli muistaakseni siinä sarjassa missä sanotaan alussa: Truth is out there. En muista nimeä, mutta jollain sen henkilöllä oli puhelin, nokialainen, jollainen minulla on vielä tänä päivänäkin ja toimii. Se kastui litimäräksi moneen kertaan matkalla, mutta ei vaiennut. Luulen että se on ainakin 20 vuotta vanha.

Helsingissä oli juhlaviikot. En mennyt hienoihin paikkoihin, vaan kuljin ystävien kanssa missä kuljin, linja-auto-aseman ja Lasipalatsin välissä oli performanssi ja Espan lavalla soitti bändi. Yhtenä päivänä lähdin ystävän kanssa Kansallismuseoon jossa en ole käynyt jostain syystä koskaan. Ei ehditty neljässä tunnissa käydä edes Suomen esihistoriaa läpi. Kivikausi, pronssikausi ja varhainen rautakausi.

Siellä oli punaista meripihkaa. Muistan joskus kauan sitten nähneeni kuvan virolaisesta meripihkan palasesta, jossa oli sisällä joku aivan elävän näköinen hyönteinen. Saattoi olla muurahainen, ne voisivat ehkä olla esihistoriallisia. Mutta meripihka oli keltaista.

Tapaamani ihmiset eivät olleet ihan niin vanhoja. Vanhimpien ystävien kanssa juhlittiin yhteisen koulutaipaleen loppumisen 50-vuotispäivää. Lepokodin ja vanhan koulun väliltä on kaadettu puita niin, että koulu näkyi. Ennen se ei näkynyt. Kohta se puretaan.

Kansallismuseoreissun jälkeen päädyin ukkosrankkasateeseen keskelle Kampin torintapaista. Taiteilin sateenvarjon repusta, sain sen auki ja se meni nurinpäin melkein heti. Pääsin Tennispalatsin katon suojaan. Mietin miten ihmeessä kulttuurien museo mahtuu Kansallismuseoon. Sen kivirakennuksen vieressä on puisto, eivät kai ne sitä aio kaataa? Nyt sitä uhkaavat paikalle pysäköivät autot, mutta ne taitavat olla luonnonlaki jolle ei voi mitään.

Piti päästä majapaikkaan, enkä ruvennut kaivamaan märästä repusta puhelinta ilmoittaakseni että ukkonen ei ollut iskenyt sateenvarjoon. Ihme kyllä puhelin olisi toiminut, mutta sitä en voinut tietää. Ukkosmyrsky painui siitä jo jonnekin muualle. Kävelin kuivin jaloin bussiin ja pidin penkistä lujasti kiinni. Kadut lainehtivat. Katujen pinnoissa näkyi rakennusten heijastuksia.

Kaupunkikin voi olla kaunis. Vanhoja rakennuksia oli paljon. Ne ovat aina ilo silmälle. Eniten viihdyin kuitenkin meren äärellä. Vesi on jatkuvasti muuttuva elementti, hetkestä toiseen.