Vaihtelevaa

Kuulemma melkein koko elokuun täällä on satanut. Kävin hätäisesti toteamassa että niin oli. Kun olin Helsingissä, siellä tuli metroon äiti lapsen kanssa ja sanoi että ei tämä sade mitään (siis oli sadekuuro), mutta Vaasassa oli viikonloppuna ollut jatkuva ukkonen. Myönsin että niin olikin.

En ollut ikinä tavannut sitä naista ja metrossa, istahti vain lapsen kanssa siihen ja rupesi puhumaan. Oli minulla matkalaukku, mutta en usko että ihmisen kasvoissa voi olla jokin erityinen Vaasa-leima. Tai mistä minä tiedän. Metrotuttavani oli kotoisin Vaasasta kyllä.

Ihmisen tapaamisissa on aina se puoli, että miltä kuulostaa. Minulta ovat murteet karisseet pois jo 8-vuotiaana, mutta ehkä puheessani on nuotti? Sieltä etelästä tultua olen yrittänyt kuulostella ihmisiä, mutta ehkä kuuloni on valikoiva ja ohittaa täkäläisen intonaation. Unohdin toisen kuulokojeen mökille. Se olisi tarpeen erityisesti kun kuuntelen musiikkia niin kuin nyt. Radiossa konsertissa soittaa Lang Lang.

Valmistelevat nyt maan budjettia Helsingissä. Jostain syystä nyt on työllisyysbudjetti, vaikka tiedän ihmisiä, jotka vieläkin kärsivät 1990-luvun lamasta. Kyllä nytkin on kuulemma 400 000 työtöntä. Radiossa puolenpäivän aikaan mietittiin entisten päätoimittajienkin voimin suomalaista köyhyyttä. Köyhiksi luetaan myös aika suuri osa eläkeläisiä, koska keskimääräinen eläke taitaa jäädä vieläkin alle 2000 euron.

Television A-studioon oli kutsuttu ilmielävä työtön, suhteellisen nuori nainen, joka kuunteli poliitikkojen puhetta ja jopa hymyili. Hän oli käynyt Uudessa Seelannissa etsimässä paremman elämän mallia. Sinne on aika lailla matkaa ja tuskin eläminen siellä on ilmaista. Ehkä hän kävi hakemassa neuvoja sieltä.

Tuskin poliitikoilla on kovin yleisesti kokemuksia työttömyydestä. Mutta ehkä 1980-luvulla poliitikoista tuli yhtäkkiä ammattilaisia. Eduskuntaan rupesi tulemaan ihmisiä jotka eivät koskaan olleet oikeissa töissä. Mikä opettaa ammattitaidon poliitikoksi tai missä voi oppia kaiken taitajaksi?

En ymmärtänyt mistä ne televisiossa puhuivat. Amerikassa, siis Yhdysvalloissa ainakin, suurin osa poliitikkoja on suorittanut oikeustieteellisen tutkinnon. Se ei ehkä sama asia kuin lakimies/nainen Suomessa, mutta sikäläiset yliopistot ovat kovasti eritasoisia. Amerikassa poliitikot puhuvat hyvin helppoa ja riisuttua kieltä. Tuntuu siltä että Suomen poliitikot ovat keksineet puheen, jonka sanomasta ei saa selvää ollenkaan.

Siihen samaan vuosikymmeneen, 80-lukuun, kuului myös tavattoman nopea nousukausi, pankit jakoivat rahaa miltei kelle tahansa ja niistä Tikuista ja Takuista oli lehdissä kuvia muovikasseineen, seteleitä täynnä. Siinä tuli mieleen huijarikopla. Mutta mikäs osapuoli se pankissa oli, entäs sitten eduskunnassa?

Sitä ajattelee oman maan instituutioista, että ne ovat laillisia, niissä ei haeta omaa etua ja että myös virkamiehillä on korkea moraali. Puhuttiin tästä jo silloin 1990-luvun laman aikaan. Sen laman seuraukset tiedetään: köyhyys periytyy. Joku taisi puhua koulutuksen merkityksestä. Mutta meillä on nyt hallitus joka ajaa koulutusta alas.

Tässä kaupungissa on yliopisto, joka keskellä loma-aikaa teki päätöksen lopettaa kieliopinnot täältä ja siirtää ne Jyväskylään. Sieltä puolestaan oltiin lopettamassa kirjallisuuden ja kirjoittamisen opetusta, se ei aivan onnistunut, ainakaan vielä. Sen sijaan onnistui klassisten kielten lopetus.

En tiedä miten täällä on reagoitu lopetukseen. En juuri tunne opiskelijoita, minulla ei ole ollut juuri tekemistä Vaasan maistereidenkaan kanssa. Mutta sellaisia käsityksiä luin Jyväskylän yliopiston suunnitelmista, että kun hallitus ja erityisesti opetusministeriö ei usko sivistyksen, kasvatuksen ja koulutuksen voimaan, niin yliopisto päätti reagoida ennenkuin ministeriö määrää. Itse aikoinaan menin opiskelemaan autonomiseen yliopistoon.

Yhä enemmän on tuntunut siltä, että politiikka-puhe ei ole ehkä kaikin osin kuitenkaan harhautusta. Voi olla – ja tämä on pahempi skenaario – että Suomen hallitus ei oikeasti tiedä mitä sen pitäisi tehdä. Se ei voi käskeä yrityksiä työllistämään, koska yritykset eivät aivan ilmeisesti saa mitään kaupaksi.

Näiden ajatusten keskelle postiluukusta putosi Ikea-mainoskirjanen. Postiluukussa on lukenut kohteliaasti ”Ei mainoksia, kiitos!” ja joku valopää on keksinyt yön pimeydessä viedä sanan ”Ei”, mistä on ollut seurauksena lukutaidottoman (?) mainosjakajan auliilla avulla roskapostin tulva meidän luukkuumme.

Käsittääkseni kaupungissa ei ole Ikeaa. En ole siitä varma, koska perheemme shoppaus keskittyy kierrätyskeskukseen. Suomeksi tarkoittaa sitä että emme osta mitään tarpeetonta koskaan. Tämä perhe ei ole ikinä ruvennut shoppailemaan. Valinta on tietysti pakon sanelema, mutta myös eettisesti oikeansuuntainen. Vaikka Ikea olisi suomalainen ja lisäksi vaasalainen, en edes ajattelisi sitä mahdollisena ostospaikkana ikinä.

Nyt juutuin keittiön pöydän ääreen lukemaan Ikeasta. Se on ehdottomasti korkeatasoisin jokakodin mainos mihin olen ikinä törmännyt. Se on hauska ja se on tyylikäs. Se on oudolla tavalla hirveän riikinruotsalainen. Olen asunut Tukholmassa ja vaikka siitä on vuosikymmeniä aikaa, muistan ensimmäisen reaktioni: kaunis paikka, hienonnäköisiä ihmisiä.

Rupesin miettimään miten paljon Ruotsissa on nyt työttömiä. Varmaan heitä on, ulkomaalaisiakin on moninkertainen määrä Suomeen verrattuna.

Melkein kuin vastauksena joku ruotsalainen poliitikko neuvoi Suomea olemaan toteuttamatta koulutussäästöjä. Poliitikon mielestä koulutus on ratkaiseva asia Suomelle. Maailma tuntee Suomen koulutuksesta. Siitä seuraava ajatus oli: mistä muusta Suomen voisi tuntea? Ei edes designista näin kauan 1950-luvun Milanon Biennalien ja kaikkien kultamitalien jälkeen. Enkä tarkoita typerehtimistä brändien perään. Se riikinruotsalainen poliitikko oli todennäköisesti oikeassa.

Varmaan pitää sitten vain kysyä miksi hallitus väenväkisin tahtoo tyhmistää koko kansan. Se kuulostaa omituiselta. Jos hallitus ajattelee että tyhmää kansaa on helppo ohjata, niin ei se ihan niinkään ole, jos se kansa on vailla työtä, oli sitten tyhmä tai viisas.

En ole tainnut oikeastaan ikinä kirjoittaa politiikkaa. En tiedä pitäisikö. Ajan henki on tyly ja ynseä ja tyhmä. 

Muutos

Edellisiltana lämpötila oli ollut normaalit suunnilleen 30 C, plussaa, niin kuin se oli ollut jo yli kuukauden. Seuraavana aamuna se putosi 10 astetta. Muutos oli suuri. Sen tunsi joka solullaan, ilma pysähtyi ja taivas oli uhkaava.

En ole koskaan kokenut yhtä musertavaa hellekautta, paitsi yhtenä kesänä noin 50 vuotta sitten, yhtenä päivänä, ja silloin lämpötila oli 104 F, plussaa. Se oli vain sen yhden päivän. Mutta sitten lämpö pysyi jatkuvasti siinä 90-95 F tietämillä. Ruoho kulottui, vain puut jaksoivat olla vihreitä.

Luulen että puut veivät ruoholta ja kukilta kaiken veden. Meilläkään ei ollut vettä juuri lainkaan paitsi yhtenä päivänä jolloin ukkosmyrsky alkoi pyöriä ja laskeutua alemmas. Se läheni tornado-muodostelmaa. Siitä oli video Youtubessa, sellainen time-lapse, jossa kuvausväli oli 2 minuuttia. Sitä kesti koko päivän.

En ole koskaan nähnyt sellaista ukkosmyrskyä missään. Enkä minä tarkoita sanoa sitä, että väittäisin Suomen olevan onnela, jota pidetään nykyisin vitsinä. Onnelan olemassaolohan riippuu ihmisistä. Mutta vaikutus on molemminpuolinen, onnelan ja sään. Kun lukemat pomppaavat äärimmäisyyksiin, ihmiset muuttuvat.

Ruumis alkaa sätiä ja aivot puuroutuvat. Sähkö tuntuu surinana, otsoni haisee ilmassa kun minuutissa on montakymmentä salamaa. Mutta varsinkin ennen sitä. Se on silloin kun valo muuttuu keltaiseksi vaikka taivas on sinimusta.

Pilvet ovat muuttuneet, niistä on tullut pilareita. Sellaisia en ole nähnyt koskaan tässä maassa. Iltana ennen kuin lämpö putosi ne 10 astetta, yhdestä pilvestä kehittyi sieni. Oli onnellinen asia että se oli vain vesihöyryä, joka nousi ylöspäin.

Kun olen kulkenut sen minkä katkeilleet luut vaillinaisine hermoineen antavat kulkea, olen tavannut ihmisiä. Olen poissaoleva ja kun sanon jotain, en saa vastauksia. Tai vastaukset ovat vastauksia johonkin jota en ole kysynyt. Puhuminen on ohipuhumista. Tai olen sataprosenttisesti läsnä ja puhetoverin silmät harhailevat. Hänen suustaan tulee hauskaa puhetta, joka kuulostaa itkulta.

On muutama ihminen joiden kanssa puhuminen vielä onnistuu. Voi olla että syksyllä tulee rankkasateita ja kaupunkiin tulee tulvia. Se johtuu siitä, että insinöörit ovat tahtoneet asfaltoida kaikki mahdollisen maa-alueen, niin että vesi ei pääse enää minnekään. Jossakin oli järjetön kuva puolipukeisesta miehestä, joka seisoi siltarampin keskellä vyötäisiään myötä vedessä ja kädessään hänellä oli harja. Sellainen iso lumiharja.

Jotain tuntuu olevan tapahtumassa. Sääilmiöt kärjistyvät tietenkin tämänkin jälkeen, koska ihmiset eivät tahdo luopua autoistaan ja kaupunkeja, tätäkin, on lämmitettävä kivihiilellä ja sillä on tuotettava sähkö. Ei ole muutakaan, ja keskiluokka haluaa pitää rahansa ja tavaransa ja autonsa. Heidän jälkeensä vedenpaisumus. Katsellaan kun ruumiita alkaa ajautua merelle. Muualla sellaista on jo tapahtunut.

Nyt vain sataa. Säätieteilijät puhuvat hymyillen kuurottelusta. Se kuulostaa samalta kuin piilottelu. Mutta on mahdollista lähteä liikkeelle ja katsoa pysynkö liikkeessä. Ehkä bussit ja junat ja metrot ovat siedettäviä taas, ja isossa kaupungissa pääsee aina sisälle jos tulee rankkasade. Ellei se tulvi alas metroon vaikka. Ehkä ei vielä nyt. Meren pinnan pitäisi nousta enemmän.

Tapaan ystäviä. En ole päässyt vuoteen minnekään. Tarkoitukseni ei ole missään tapauksessa ruveta invalidiksi, koska siitä ei ole hyötyä kellekään. Minulla on velvollisuuksia, jotka on pidettävä mielessä.

Lähden pois ja katson tarkkaan miltä maisemat näyttävät. Matka on se välivaihe, jonka jälkeen tapaan jonkun jota en ole nähnyt moneen kymmeneen vuoteen. Tiedän että tunnen hänet. Lähdetään kävelemään vaikka harjulle tai järven rantaan.

Siellä joskus lapsena uitiin. Eikä 15-asteinen vesi ollut lähellekään kylmää. Sitten tapaan muita ja muita. Paljon ihmisiä, puhetta, aivan varmasti nauruakin. Mutta siinä ei ole mitään äärimmäistä, vaan sitä tuttua joka on ollut aina.

Kuuntelen elämäntarinoita, kertaan niitä sitten matkalla kotiin, kirjoitan ylös että muistaisin. Tavallista elämää niin kuin ihmisillä on. Kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat olleet melkein aina lähellä. Heillä on kaikilla aivan erilainen tarina, jokaisella erikseen. Se on tavattoman kummallista. Ihminen ei jotenkin ole lajityypillinen, ellei tämä ole sitä.

Ajattelen sitä ryhävalasta joka eksyi Itämerelle. Ne laulavat. Mutta sillä ei ole muita jotka nyt kutsuisivat sitä, koska tämä meri on pieni. Keksisivät nyt jonkun tavan saattaa se ohi Kattegattin ja Skagerratin! Ruotsalaiset ottivat suomalaisiakin sotalapsia, pitäisi heidän nyt yksi ryhävalas osata pelastaa. Sotalapset eivät ehkä voineet kovin hyvin. Ehkä ryhävalas ehtii kuolla, täällä se ei voi elää.

Minne talo katsoi

Asun meren rannalla. Golfvirta tuntuu täällä. Sen lisäksi olen lukenut tiedelehdestä, että se ei ole tukehtumassa arktisten jäämassojen sulavesiin, vaan on saavuttanut vesimassojen vyörymisen jälkeen tasapainon: Karibialta tulevat tänne lämpimät vedet pintaa pitkin ja kylmät painuvat etelässä pohjaan.

Ne ovat viileämpiä ja siksi painavampia. Järvissä kohta vedet vaihtavat suuntaa, ne kellahtavat ylösalaisin ja sitten jää muodostuu jo pinnalle. Lapissa niin varmaan on jo.

Olin maalla kun syksy saapui. Tai ehkä se oli siellä jo odottamassa, koska talo on täältä itään jonkin verran. Kuuraa oli maassa, ja talon ilme alkoi muuttua hitaasti umpimielisemmäksi kun se katsoi alas luomaan. Kerran pari se nikkasi silmää, kun hurjiksi kohonneiden puiden välistä osui viisto ilta-aurinko. Lännestä.

Se oli se ilta kun valkoselkätikka tuli naputtelemaan lähintä haapaa. Koivut olivat kirkkaankeltaiset, hohtivat pitkään yöhön. Luomassa oli paljon vettä, se kohisi kuin lapsena.

Katsoin kirjahyllyjä, jotka ovat täynnä isovanhempieni kirjoja. Katsoin vanhaa sivustavedettävää, jossa on keskellä ylimmäisenä pari auringonsädettä irti. Muista kuinka raaputin ne huolellisesti irti sisareni kanssa.

Jouduimme olemaan kangaspuuhuoneessa pitkään, koska meille oli tehty nielurisaleikkaus. Kerroin siskolle että ne eivät anna selkään nyt, ne eivät edes huomaa. Aikuiset. Minä olin silloin ehkä 6-7-vuotias.

Mutta leikkaus syksyyn oli jyrkkä ja terävä. Aurinko paistoi mutta ei lämmittänyt. Lakeudella tuuli, että kun meni pyörällä joutui polkemaan niin lujaa kuin jaksoi. Pysähdyin ja otin kuvia. Niissä on horisontti, sukulaistaloja, sähkötolppia, Lapualta tuleva voimajohto. Tielle ei näe jokea, vain joen rantojen tummemman viivan, puita.

Aamulla oli kuuraa maassa useasti. Silti ruoho eli.



Ei ollut ikävä, mutta kylmä oli. Kyllä siellä unohtaisi ihmiset aika nopeasti, ellei ajattelisi että kirjasto on ihmisten tekemä. Kaikki ne kirjat joita en ole nähnyt viimeksi kuin aivan pienenä. Silloin kirjaimet muodostivat kuvioita, nahkaselkäisiä kirjoja pitkin oli mukava kuljettaa sormea, joka tavoitti kohoviivan, kultaisen.

Suhtaudun kirjoihin uteliaasti. Niissä on yleensä joku tarina, tieteellisissäkin opuksissa. En ajattele erityisemmin, kuka ne on kirjoittanut, luen nähdäkseni kiinnostavatko ne. Jos ne ovat huonoja, ne eivät kiinnosta.

Kaupungissa rupesi tapahtumaan kaikenlaista niin kuin aina syksyn tullen. Ensin kävivät performanssi-komeljanttarit, sitten alkoivat Elokuvan ystävien leffat. Nyt koivut ovat jo yhtä keltaiset täällä kuin 100 km itään.

Tässä kesän ja syksyn ero on ollut aina: syksyllä on kaupungissa kaikenlaista, näytetään elokuvia, kirjastossa voi olla joku tapahtuma, torikojut vähenevät, ihmiset istuvat kahviloissa. Kaduilla he kulkevat tavattoman nopeasti, määrätietoisesti. Kesän istuskelut penkeillä, vetisten veistoshahmojen keskellä, ovat ohi.

Syksy on työn aikaa.

Jos olisi pitkä kamera-ajo, niin tähän kohtaan tulisi leikkaus. Draama vaihtaa tempoa. Maisemassa on terävä leikkaus maalta kaupunkiin. Huone-elämään, kuten kirjailija Matti Mäkelä sanoo.