31.12.15

Runo vuodelle 2016



Anna Ahmatova

Voronež
                                          Osip Mandelstamille

Kaupunki on peittynyt lujaan jääkuoreen.
Puut, seinät, lumi, näyttävät olevan kuin lasin alla.
Astun varoen kiteiden päälle.
Kirjoreet heittelehtivät sinne tänne,
Pietarin patsaan yllä on variksia
ja poppeleiden kupoli, kalpean-vihertävä,
haalistunut kuin auringon paahteessa.

Ja valtavilla kukkuloilla,
leijuu muisto Kulikovon taistelusta,
ne yhä voiton muistoa vavahtelevat.
Ja yhtäkkiä poppelit kuin kohotetut maljat
                  kilahtelevat ylitsemme,
kuin tuhannet vieraat hääjuhlissa,
kohottaisivat maljan onneksemme.

Ja karkotetun runoilijan huoneessa,
pakokauhu ja Muusa valvovat vuoroin.

                              Ja yö tulee
                        eikä päivänkoittoa ole.
4. maaliskuuta 1936

(Anna Ahmatova: Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966. Suom. Anneli Heliö. Kirjokansi 2015, 835 s.)


















4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

minulla oli joskus päiväkirjani välissä kuva mandelstamista. olin hirveän kiintynyt hänen elämäänsä; mandelstamin kohtalohan oli niin täydellisen traaginen, että se ei edes näyttänyt kohtalolta vaan jonkinlaiselta ihmeeltä. hyvällä onnella hän olisi voinut säästyä euroopan juutalaisten kohtalolta. vai olisiko? ehkä hänen sitten kuitenkin oli määrä olla lähes ainoa tuon ajan venäläinen kirjailija, jonka runot kertovat aktiivisesta suhtautumisesta maailmaan ilman poliittista sitoutumista.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

Ahmatovan suomentaja, Anneli Heliö kertoi, että Mandelstamin mielenterveys oli horjuvaa laatua. Hän kirjoitti neuvostojohtoa syyttävän runon, vaikka kyllä oli täysin selvillä siitä, kuka Stalin oli. Mandelstamia (nimi kirjoitetaan usein myös Mandelshtam) pitivät kaikki tavattoman lahjakkaana runoilijana. Ehkä Stalin oli vain kateellinen runoilijan kyvylle?

Luulen kyllä että sellaista sattuu noiden hallitsijoiden piirissä. Ahmatovan aviomiehen ja ystävän, Gumiljovin, Stalin kyllä sitten teloitutti. Heliön suomennoksessa on mahdollisimman tarkka lyhyt elämänkerta Ahmatovasta. Olen vasta lehteilemässä kirjaa. Siinä kyllä avautuu koko Venäjän 1900-luvun elämä, sen kulttuuri.

Anonyymi kirjoitti...

ripsamuru

alison lähettää minulle silloin tällöin london review of booksin, ja huomasin että yhdessä numerossa ahmatova kelpuutettiin parhaimpien lyyrikoiden kärkeen. ahmatovaa nimitettiin venäläisen runouden ylipapittareksi.

muistanko väärin vai kuvaako ahmatova siinä rekviem-runossaan juuri stalinin terroria, siis sitä, miten viaton venäjän kansa joutui kärsimään veristen saappaiden alla.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

tässä koottujen laitoksessa Requiem (1935-40) on parikymmentä sivua runoa runon perään eikä tietysti voi puhua muusta kuin Stalinin vainoista. En ole lukenut sitä vielä. Aiemmista, Ahmatovan valituista runoista joita on ollut antologioissa, ei ole ollut tietenkään tällaista jaottelua. Esimerkiksi Requiemin joku runo on voinut tulla kirjoitetuksi vasta Suojasään aikaan, siis 20. puoluekokouksen jälkeen, jolloin Hrustsevista tuli puolueen pää.

Venäjällä on käsittääkseni aina luettu ja kunnioitettu runoilijoita. En tiedä miten joku parhaiden kaanon asettuisi. Siellähän on sekin runoilija jota on vaikea suomentaa koska runot perustuvat äänteille: Pushkin. Mutta Ahmatova, Marina Svetajeva, Osip Mandelstam, Boris Pasternak, kyllä ne kaikki ovat maailmanluokan lyyrikoita ilman muuta. Niin ja tietysti esimerkiksi Joseph Brodsky ja aiemmista vielä Jesenin. Niitä on todella paljon.

En ole nähnyt uudempaa venäläistä lyriikkaa kuin sattumalta enkä tiedä lukevatko tämän hetken venäläiset runoja yhtä lailla kuin ennen. Ennen oli kaikkia Literaturnaja Gazetoja, en yhtään tiedä mikä niiden asema on tänään. Käsittääkseni ihmiset lukivat nimenomaan pannassa olevien runoilijoiden tekstejä. Ja ne levisivät kädestä käteen, syntyi samizdat. Pitää miettiä sitä, millaista on/oli vastarinta runouden muodossa.