Kun
lapsi rupeaa kuulemaan suvusta, voi joutua kuuntelemaan salaa.
Pitäisi olla että silloin elinpiiri laajenee, mutta voikin sen
sijaan supistua. Monilla ihmisillä perhe ja suku jakautuu erilaisiin
haaroihin ja sitten voi olla aikuisena vaikea sanoa enää mihin
kuuluu. Jos ylipäänsä kuuluu.
Olen
vuoden verran aina vähän väliä selvitellyt valokuvia ja yrittänyt
panna niitä henkilöittäin tai perheittäin tai aiheittain omiin
kirjekuoriinsa. Samalla sain teetetyksi kahdesta isosta seinällä
riippuneesta kuvasta uudet kopiot. En tiedä keitä ne ihmiset ovat,
paitsi että ne ovat sukulaisnaisia. He ovat pukeutuneet körttien
tapaan, hiukset on vedetty tiukasti taaksepäin, keskellä on jakaus.
Kun
olin lapsi kuljin toisella puolen tietä kärrypolkua, jossa ei sillä
erää näkynyt ketään ihmistä. Sen verran iso olin että näin
edempänä riihien, saunojen ja latojen välissä auringonläikän ja
arvelin että siitä löytyy mansikoita. Viikon, kahden päästä
niitä löytyikin, mutta ei juuri siitä aukosta.
Sen
sijaan siinä istui tielle päin aitan rappusilla lapsen mielestä
ikivanha nainen, jolla oli pitkä mustaharmaaraitainen hame ja liivi
aivan samoin kuin useimmilla naisilla niillä seuduin oli. Muistan ne
puvut, koska ne olivat erilaisia kuin perheeni naisilla, nuoremmilla
tai vanhemmilla, oli.
Nainen
viittoi kädellään että tulla lähemmäs. Näytti että istua
viereen. Sitten hän tervehti minua nimeltä, vaikka olen varma siitä
että en ollut ikinä nähnyt häntä. Sitten hän otti esiliinan
taskusta piipun ja sytytti sen palamaan ja poltteli. Nauroi vähän
itsekseen ja puhalsi sitten savurenkaita. Oli siinä paljon parempi
kuin isä.
Mansikkamatkalla,
hän kysyi ja osoitti piipulla pientä koivutuokkosta, jota pidin
kädessäni.
Kielsin,
kun ei näin läheltä taloja saanut viedä mansikoita. Sitten
Martta, joka oli jo ilmoittanut nimensä, otti kädestä ja vei
siihen auringonläikkään. Siinä oli paljon mansikanlehtiä, mutta
ei yhtään edes vihreää mansikkaa.
Jos
mentäisiin juomaan kahvit, niin tapaat pikkuserkkusi? Hän istuutui
takaisin aitan rappusille.
Ei
minulla ole pikkuserkkuja, minä vastustin. Martta sanoi että on
sinulla, mutta äitisi ja isäsi eivät ole muistaneet kertoa
sinulle.
Aloin
siinä vaiheessa ajatella että olen nyt väärässä paikassa.
Sanoin että äiti ja isä ovat kieltäneet kahvin juonnin. Ja nyt
pitää lähteä. Nainen hymyili leveästi ja kysyi että pitääkö
sinun mennä vahtimaan pikkuveljeä ja siskoa. Naisella ei ollut
yläleuassa kuin kaksi irrallisen näköistä hammasta joista
ihmettelin että ne pysyivät kiinni suussa.
Martta
näytti piipunvarrella tietä kohti kotia ja käski juosta kiiruusti
ettei äiti rupea etsimään. Niiasin ja lähdin.
Kun
pääsin talon kulmalle, lähdin juoksemaan niin lujaa kuin pääsin.
Olin pelästynyt sitä naista. Hän ei ollut sellainen kuin muut
sukulaiset. Ainakin tädeillä ja isoäideillä oli enemmän
hampaita. Niillä ei puhe puuroutunut sillä lailla. Mutta olin minä
utelias. Minulla olisi pikkuserkku, mikä kuulosti hienolta.
Illalla
kysyin isältä kuka se nainen oli. Isä kyseli mitä Martta oli
sanonut ja olinko nähnyt serkkua. Sanoin että pikkuserkkua. Isä
katsoi vähän omituisesti ja korjasi että pikkuserkkua.
Sitten
isä rupesi hajamieliseksi ja rupesi lukemaan kirjaa. Kiipesin isän
syliin, mutta ei se enää ruvennut puhumaan minun kanssani.
Hivuttauduin alas ja menin ulos puutarhaan. Veli ja sisko ja serkku
olivat äidin kanssa mäen alla rannalla uimassa. Yksi täti oli
tulossa kauempaa rannalta.
Oli
hyvä ilma mennä uimaan. Seuraavana aamuna äiti sanoi että ei saa
mennä tien toiselle puolen. Kysyin että miksi, mutta se käski vain
totella. Ei siellä ole autoja, minä yritin. Äiti antoi maitokannun
käteen ja käski lähteä hakemaan maitoa naapurista.
En
ollut muistanut tätä juttua pitkään aikaan. Nyt olen katsonut
noita sukulaisnaisten kuvia. Niitä on muitakin kuin nuo seinällä
olevat. Yritän edelleen löytää sen naisen piirteitä joistakin
kuvista. Minun on saatava jonkinmoinen ajallinen linja albumeihin.
Voi olla että muunlaista on mahdoton enää saada. Kun ei ole
nimiä eikä ketään keltä enää kysyä.
Jos
Martalla oli körttipuku joskus 1940-luvun lopulla, niin miksi
sellaista ei ollut kellään niistä, jotka kävivät sukutalossa
kylässä? Ei hän ollut puhunut seuroista tai rukousilloista tai
pyhäkoulusta joita silloin pidettiin. Niin ja kinkereitä myös.
En
tiedä miksi talon lapset, serkut mukaan lukien, eivät saaneet mennä
tien toiselle puolen. Ei ole ketään jolta voisin kysyä. Sitä
tietä kyllä kulki kuorma-autoja, linja-autoja ja traktoreita. Ehkä
tie oli jollain tavalla jakanut sitä kylää? Isoäiti puhui joskus
tiestä ja siitä että isojako ei ollut laskenut tietä mukaan. En
tullut koskaan ottaneeksi selvää siitä, mitä jako oli siellä
tarkoittanut.
Isältä
kysyin joskus myöhemmin siitä että kun se Martta poltti piippua
enkä ollut nähnyt kenenkään muun naisen polttavan tupakkaa
aiemmin. Isä kysyi silloin: tekiskö mieles? Se kaivoi piippunsa
piirongin laatikosta, täytti sen tupakalla, sytytti ja sitten ojensi
sen minulle.
Vedin
savua henkeen niin kuin isä näytti. Sain vedetyksi henkeen ja
sitten rupesi yskittämään. Yskitti niin kovasti, että jouduin
juoksemaan ulos hengittämään.
En
yrittänyt yli kymmeneen vuoteen polttaa uudelleen. Muistan kuinka
sain poltetuksi ensimmäisen savukkeeni. Niihin aikoihin ajattelin
paljon rakkautta ja sen vaikeutta niin kuin vieläkin, joskus.
Istuin
aidalla ja katselin ihmisiä jotka olivat lauantai-iltana menossa
tansseihin, kädessä kärysi savuke. Olin päättänyt että
katselen. Olin päättänyt että en mene mukaan. Siihen tuli tuttu
ja pyysi tupakkaa. Annoin sille ja se rupesi aivastelemaan ja
köhimään.
Nauroin
sille. Se rupesi nauramaan myös.
ripsa
VastaaPoistaolin viisitoista vuotta sitten sukuloimassa kanadassa. paikalliset savukeaskit olivat aika hurjia, jos vertaa meidän viileän viralliseen kielenkäyttöömme. pakettien pinta-alasta puolet oli nimittäin peitetty kuviin, joissa oli karieksen mädättämiä suita, valtimotukkeuman rappeuttama sydänlihaksia tai mustuneita keuhkoja. pikkuserkkuni eeva on ahkera tupakoitsija, ja hän oli ostanut kotelon, johon varsinaisen savukeaskin saattoi sujauttaa, jos koki nuo kuvat liian dramaattisina.
oma suosikkikuvani oli se mainos, missä tupakka oli lerpahtanut tuhkan painosta lysyyn, ja kuvaekstissä informoitiin, että tupakoiminen voi tehdä sinustakin impotentin.
meri
Meri
VastaaPoistaJoo, varmaan osin niiden tarmokkaiden tupakanvastustajien TV-mainoksen vuoksi melkein lopetin Ameriikassa polttamisen. Semmoinen oli, että tupakan hehkuvasta päästä tulee käärmeen simät ja sitten tulee kähisevä teksti että Kick the habit.
Ei lopettaminen ole ollenkaan vaikeaa. Vaikeata oli siinä lopettamisessa pitäytyminen. Siis periaatteessa en ole polttanut ainakaan 50 vuoteen! Minusta se on tosihieno saavutus. Mutta ei sitä syntinä pidetty ennenmuinoin. Vasta paljon myöhemmin, kun oma henkilöhistoria alkoi.
Minulle on aina yhtä kummallista kuulla tai lukea, että suvusta on pimitetty jotain puoliskoja tai osasia. Isäni tai äitini suvussa ei ole sellaista harrastettu. Kysymys ei kuitenkaan ole mistään vanhasta ja menneestä asiasta, vaan kaikkien tyttö/naisystävien suvuista löytyy samaa ilmiötä. Tosiaan, kaikkien.
VastaaPoistaTupakointia inhosin ja vihasin joskus aikanani, kun samastin sen ensin erääseen enooni (josta en koskaan oikein tykännyt) ja sittemmin moneen muuhun miespuoliseen, lopulta jo muiden muassa koulututtuihinkin. Jossain vaiheessa yhtäkkiä tajusin naisten tupakoivan aika lailla siinä kuin miestenkin. Suhteeni koko harrastukseen muuttui lyhyessä ajassa täydellisesti. Jostakin inhottavan tunkkaisesta ja likaisesta tulikin jotain tyylikästä ja glamoröösiä.
Keiju,
VastaaPoistakestää kauan ennenkuin lapsi tajuaa senkin, että äiti ja isä ovat eri suvuista. Äiti ja isä ovat niin perinpohjin juntattu jonkinmoiseen kollektiiviseen alitajuntaan peruspilareina, että niiden ihmisten taakse, sukuihin, on hankala löytää.
Ihan se alkuaskel, kotoa lähteminen, voi olla hankalaa. Sitten ei olekaan mikään ihme, kun rupeaa löytymään pikkuserkkuja joita ei tunne. En tiedä missä määrin kyse on esimerkiksi kylien historiasta. Luulen kyllä että aika paljon. Mutta semmoisten tutkiminen taitaa olla aika harvinaista. Suomalaista mikrohistoriaa on ilmeisesti esimerkiksi seurakuntien kirjureiden harrastamana jonkin verran, mutta tuskin paljoa kirjoina ja kansissa.
Joo, ymmärsit tuon tupakinpolton mitä tuossa propagoin: aina on kyse myös siitä, kuuluuko pentu johonkin ryhmään. Ja millä ehdoilla. Tässä iässä sitä vain hämmästelee edelleen että miten lujaa sitä on tullut jymäytetyksi siihen tai tähän juttuun mukaan. Ennen kuin siis itse on ehtinyt ajatella oikeastaan mitään. Ja jostakin asiasta voi yhtäkkiä olla 50 vuotta ja sillä on edelleen jotain vaikutusta.
VastaaPoistaripsa
meillä oli silloisen poikaystävän kesämökillä ulkohuone, joka oli koristeltu tavalliseen tapaan kauniilla kuvilla, vitseillä, aforismeilla, sitaateilla. . . me kirjoitimme sitten omia mietelmiämme seinille ja yritimme olla syvällisiä. hän teki väitteen, minä olin häntä vastaan ja me keskustelimme vuoronperään jostain tärkeästä. hänen viimeinen todistelunsa piipunpolton esteettisyydestä oli niin vastaansanomaton, että minun ainoa vastausmahdollisuuteni oli piirtää niin ruma hahmo kuin osasin ja kirjoittaa sitten alle: syöpä!
poikaystävä olikin aika paljon sellainen nuuskamuikkus-tyyppi, jolle piippu sopi tavattoman hyvin.
meri
meri
Meri,
VastaaPoistaallekirjoituksesi oikein kaksinkertaisena alleviivaamaan piipunpolton todellista olemusta! Katsottiin tässä sen Gumberbatchin (?) Sherlock Holmesia ja nyt en edes muista polttiko se hahmo piippua vai ei. Ja se piipunpoltto ja ajattelu siinä sen ohessa oli jotenkin tavattoman oleellinen siinä vanhassa Sherlock Holmesissa. Uusi Holmes ennen kaikkea ajattelee hirveän nopeasti. Ajattelin nyt, että ei kukaan osaa niin nopeasti ajatella. Että se vanhempi hahmo käytti ajatteluun nautinnollista mietiskelyä, johon sitten kuului piipunpoltto.
Minulla oli setä joka poltti piippua. Siitä tiesi että jos se otti piipun esiin, niin sillä oli taatusti aikaa pikkulapselle eikä se ylenkatsonut minua eikä muitakaan lapsia. Semmoinen setä joka oli nuori vielä, ei ehkä ollut edes 20-vuotias kun minä olen sen kanssa jutellut 3-4-vuotiaana Sukevalla.
Nuuskamuikkunen perustuu ehdottomasti meidän(kin) kansalliseen tyyppigalleriaan. Taisi muuten se 1950-luvun ihmis-joulupukki olla myös piipunpolttaja. Savuketta polttava olisi liikaa sellanen toiminnan mies.
Juuri äsken kuuntelin radiosta ohjelman loppua, jossa Viikon kirjassa Miina Supinen puhui joulusta. Siinä on tosi fiksu ja hauska nuori kirjailija. Toivottavasti jaksaa kirjoittaa vielä kauan!
Joulupukkihan ei ole ihminen, vaan keskitalven rituaalinen vihainen ja puskeva vuohipukki. Meidän joulukoristelu taitaa olla siinä, että pannaan olkipukki pöydälle. Enempää ei tarvita. Saavat sitten penskat kysellä että mikäs tuo on. Meillä pitää olla vastaus valmiina.
ripsakulta
VastaaPoistacumberbatchin sherlock on omasta mielestäni se paras. mitä siitä, jos juonikuviot ovakin vähän kikkailevia ja vailla suspenseä. ei kai kukaan katso james bondejakaan jännityksen takia, vai katsooko? cumberbatch on kyllä hirveän nopeaälyinen, niin kuin sanoit. en useinkaan ehdi tajuta juonitasoja tai dialogia ennen kuin vasta parin katsomiskerran jälkeen.
englannissa on aika yleistä se, että snobia yläluokkaa mollataan. vauraassa kensingtonissa varttunut cumberbatch on kuulemani mukaan hänkin saanut osansa siitä.
en osaa verrata tilannetta suomeen. en tiedä voiko luokkakantaisen britannian säröjä yleensäkään rinnastaa suomen nykytilanteeseen. voisi kyllä olla aihetta kysyä, mihin suuntaan yhteiskunta kehittyy, kun ikäluokka toisensa jälkeen oppii karttamaan seuraa, jota ei näe peilistä. toivottavasti edes suomalainen koulu kykenee tarjoamaan semmoisia kohtaamisia, joita tarvitsemme ihmiseksi kasvamiseen.
meri
Meri,
VastaaPoistaei varmaan ole samanlaista luokkajakoa täällä ja Britanniassa.Suomi ei ole oikein menestynyt siirtomaaisäntänä, ainoat joita täällä on ollut alistettavissa, saamelaiset, ovat saaneet jo tukea muualta. Niillä pitäisi olla oikeus omaan kalottivaltioon.
Mutta Cumberbatch on kysellyt ihmisiltä että mitä hän sitten voi tehdä. Käsittääkseni hän on ihan sitä yläluokkaa, niin että tavalliset kuolevaiset eivät sellaiseen asemaan yllä. Mutta minusta riittää jos yläluokan vesa osaa näytellä hyvin. Se on niin nuori vielä, ettei siitä tiedä.
Suomen peruskoulu on kokeilu jota nyt jo ajetaan alas. Ei Suomi sovi mitaksi oikein millekään tänä päivänä. Täydellisessä stagnaation tilassa.
Hupaisaa - minäkin olen viime viikkoina saanut askarrella sukutarinan parissa. Ja sitä myöten selvääkin selvemmin ymmärtänyt, miksi elämänkerrat kirjoitetaan mieluiten vasta kun kohteensa on kuollut. Tulee vähemmän vastalauseita.
VastaaPoistaKun kerromme tarinoita vanhemmista, isoäideistä ja isistä, taidamme kertoa vain sen, mitä luulemme. Ja elämässä on aika lailla ohipuhumista ja luulemista.
Mutta mistä tarinat syntyisivät, ellemme luulisi niin kamalasti, ja uskoisi luuloihimme?
Sukuriidat, niitä syntyy aina, kummallisinta niissä on vain se, miten kauan kolmansiin tai neljänsiin sukupolviin niitä voidaan ylläpitää, vaikka niiden alkusyy olisi jo moneen kertaan hautausmaalle kannettu- ja oikeastaan eläville jo aika epäselvä. Joskus on kyllä niin, että jäljessä tulevien viisaus tahi edistys lepää myös anteeksi antamisessa ja unohduksessa. - Mutta: säilyyhän uskokin joillakin toteemissa.
Luokkajaosta: kyllä Suomessa oli aika vahvakin luokkajako 1950-luvulle asti. Sitten sitä vähän potkittiin päähän, ja koulutettiin kaikki väki peruskoulussa. Mutta nyt ne tahtovat yksityiskouluja...
Heli,
VastaaPoistataidat sinä sen verran nuorempi olla, että sinulla on varmaan vielä tätejä ja setiä, joilta kysellä asioita. En tiedä mitä niille vastahakoisille voisi tehdä. Kun ei se mitään tai ketään haittaisi että olisin saanut edes sukukartan niistä jotka menivät Amerikkaan.
Yhden tädin kanssa asuin lukiota käydessäni ja häneltä kyllä silloin tällöin kyselinkin jotain. Mutta minä en tietenkään ymmärtänyt panna niitä nimiä ja asiayhteyksiä ylös. Niin nuorena ei vielä käsitä että täti kuolisi ennen minua ja sitten en saisikaan kysytyksi.
En kyllä tunne yhtäkään sukua, jossa ei olisi otettu yhteen siitä tai tästä asiasta. Mutta luulen että tuommoisia kyläteitä, jotka toimivat rajoina, on varmaan Suomi täynnä. Tietysti niin kauan kuin lapsuuskoti on vielä pystyssä, on pakko mennä sen mukaan mitä vanhemmat sanovat. Sen jälkeen pitäisi ymmärtää itse ottaa selvää minkä takia joku sukuhaara on mukamas vaikea.
Se luokkajako oli kyllä aistittavissa ilmapiirissä Kangasalla, joka on ollut sitä Tampereen tehtaiden työläisreserviä. Sitä en tiedä mikä on tilanne nyt, mutta kovasti sieltäkin on löytynyt ihmisiä, jotka vastustavat pakolaisten asuttamista nimenomaan siellä. En tiedä mitä porukkaa se on. Kangasala on selvästi Tampereen lähiö nykyään ja sieltä käydään yhä enemmän töissä kaupungissa.
Väestö keskittyy. Minua pelottaa se, että ihmiset alkavat yhä selvemmin eristäytyä toisistaan. Se ei ole edes yhtään kivaa. Kyllä sitä rauhassa saa olla silloin kun tahtoo, varmaan aina.
Oletko sinä jo siinä vaiheessa että teet sukutauluja? Vai kirjoitat ylös tarinoita? Ainakin suvut ovat mielenkiintoisia, siellä on persoonallisuuksia ja draamaa taidetaan elää vähän kaikenlaista.
No... tädeistä ja sedistä, ei niitä minullakaan välittömissä suvuissa ole kuin kolme, vaikka laskettaisiin suvut molemmin puolin. Ja taulut ja seurat ovat jo, nyt vain tehdään vähän proosamuotoisempaa muistelua. Mutta väistämättähän sitä etäännytään suvuissakin, kun puunhaarat kasvavat. Lopulta jäljellä on vain jotain muodollista. Mikä siis oikeasti on suku, vai olisiko erotettava merkityksellinen ja merkityksetön suku.
VastaaPoistaVai onko näihinkin palattava oikein syvässä mielessä, jos arvostukset viedään nepotismin syvimmälle tasolle, - samanlaiseen jota Kaari Utrion viime vuosien salonkikomediat kuvaavat niin taidokkaasti, jossa jokainen on heti "serkku", jos on vaikka vain avioliiton kautta 3:n polven langon sisko.
Luokkakantaisuutta mietin - olen joskus ennenkin pohtinut vaikkapa Niskavuoren emäntä -hahmoa, ja hänen totuuttaan aikansa kuvana. Kyllä heille oli totta se, että joku on maata omistavaa ja joku sitten vaikkapa "puotipuksu" ja avioliitot oli mahdollista solmia vain tasa-arvoisten kesken. Ja minua huvittaa, kun yhdelle sukulaiselle on kovin vaikeaa tunnustaa, että isoäiti olisi voinut ajatella noin "epäkorrektisti", ettei muka olisi voinut arvostaa tätä myyjätärtä.
Kaipa näissä arvostusmaailmoiden muodostumisissa aina on kyse siitä, mistä tai mitä kautta yhteiskunnan talous rakentuu; ja jonkin verran kai myös valta-asemista. - Ja silti, kun lehdessä tänään lukee, että entinen aatelissuku on kunnostanut ex-rälssikartanonsa sijaintipaikkakunnan kirkon seinällä olleen sukuvaakunan, tuntuu se lähinnä kuriositeetilta. Tuolla suvulla ei ole paikkakunnan kannalta enää mitään merkitystä, mutta yhden "koristeen" se kunnostaa ja käyttää siihen rahaa. Mutta mitä se sillä ilmentää? Omaa nimeään, vaurauttaan vai heraldiikkataidetta?
Heli,
VastaaPoistaolen lukenut appron verran sosiaalipsykologiaa, vuosi tais olla 1966. Tieteenalue oli silloin aika uusi. Olin innoissani siitä. Se että voidaan yhdistää siis sosiologia ja psykologia. Oikeasti mietin heti, että aion käyttää osan elämääni siihen, että teen suvusta semmoisen kartan, jossa on inhimillisiä ominaisuuksia ja kartta jossa on taloja ja jokaisella ihmisellä on nimensä ja paikkansa illallispöydässä.
Suunnitelma muuttui kun kiva proffa otti ja kuoli seuraavana kesänä. Meitä oli paljon ihmisiä, jotka pidettiin sen proffan tavasta tuoda tutkimusta lähelle opiskelijoita. No, siis inhimillinen, ei mitään jähmeää, semmoista joka olisi peräisin 1930-luvulta, jolloin luokkayhteiskunta taatusti oli vielä olemassa. Ja joka vissiin tekee tuloaan uudestaan.
Olen käynyt Kangasalla kerran kartanossakin, pikkulikkana. Samalla luokalla olevan likan huoneessa liikuskeli palvelija joka kaatoi hienoihin kuppeihin kaakaota. Hermostuin siitä niin hirveästi että kuppi kaatui syliin ja rupesin miettimään miten pääsen ulos.
Pääsin ulos ihan vain kävelemällä, se oli onneksi yksinkertaista. Minulla ei ollut mitään kokemusta yhteiskuntaluokista ennen sitä käyntiä. En tiedä miksi hermostuin. Tilanne vain jotenkin tuntui täysin luonnottomalta. Lapset oli pyntätty ja palvelijalla oli vähän samantyyppinen asu kuin lastenneuvolan hoitajalla. Vuosi on ollut 1953 suunnilleen. Kävin teatterissa usein ja siinä syntymäpäiväjuhlassa oli tunne kuin minut olisi pantu esittämään jotakuta näyttämölle.
En ymmärtänyt tilaisuuden luonnetta, en käsittänyt miksi ihmisillä on vaatteet, mutta tajusin että niiden oletetaan kertovan ihmisistä jotain tärkeää. Kesti kyllä kauan ennen kuin tajusin, että ei siinä mitään tärkeää ollut, jotain pinnallisia askelmia kauan sitten unohtuneesta seuratanssista.
No, Niskavuori-sarja kertoi kyllä oikein hyvin hämäläistalonpoikaiston tarinan - ja kaikenlisäksi vielä aika lailla naisten näkökulmasta. Se on hieno sarja, ehdottomasti! Pitää katsoa se taas seuraavan kerran kun se esitetään.
Kangasallahan oli jopa talonpoikaiston edustaja Tukholman säätyvaltiopäivillä. En olisi ikinä edes kuvitellut että pieniviljelijäisoäitini olisi sopinut Tukholmaan. Olisi se pärjännyt, mutta sen olisi pitänyt voittaa noita samoja asioita, jotka minulle jäivät selvitettäviksi. Että siis mikä on kartanon ja pohjalaisen pienviljelystilan ero?
Te olette oikein paljon edellä meidän suvun tutkimista. Että seurakin! Mutta sinulla on varmaan hauskaa kun kokoonnutte. Mitä? Jotain tuon suuntaista olen ajatellut ja vakavastikin kunnes polvet rupesivat kieltäytymään yhteistyöstä muun kropan kanssa. Kulkeminen hankaloituu kun se keskustapuolueen ministeri, joka ottaa neuvonsa paratiisisaarilta: meiltä menevät junayhteydet, ei päästä enää edes mökille.
Minulla on nyttemmin uusi "sitten kun", ja se on sittenkun saan keinopolvinivelet niin teen ihan vaikka mitä ja ehdottomasti lopun ikää! Siinä on paljon kaikenlaista terveyskerberosta ennen kuin ollaan siinä asti. Saa nähdä. Ymmärrän kyllä että vahteja pitää olla. Mehän ei saada sentäs elää niin kuin pellossa...
Kunhan tästä huippupakkasesta nyt ensin päästäis, paitsi että ei ole kipiää oikeestaan yhtään kun on korkeapaine se tuo Siperiasta tullut.