28.2.16

Kirjallinen päivä


Olen lukenut päivittäin jo kuukauden verran sellaista, ilmeisesti amerikkalaista, kirjallista nettilehteä kuin Literary Hub (lyhyesti LitHub). Se tarkoittaa sitä että ei siinä ole pelkästään jonkun kirjallisuuslehden toimitus, joka syöttää nettiin artikkeleita, kritiikkejä ja esseitä, vaan useiden lehtien juttuja. Olen ollut teksteistä iloinen, koska niistä on miltei aina löytynyt jotain tähdellistä.

Tänään pysähdyin ihmettelemään, miksi luen innokkaasti Harvardin yliopiston lehteä ja luen mustien runoilijoiden ajatuksia siitä mikä on kirjoittamisessa tärkeää. Harvardissa ei ehkä ole suoraa ja raakaa rasismia, mutta sen sijaan se, että on musta, töissä Harvardissa ja runoilija on aika hyvä syy siihen, ettei kukaan tunne häntä. Enimmäkseen kirjoittajakollektiivin jäsenet miettivät identiteettiään ja sitä mikä on ylipäänsä fiktion tulevaisuus Amerikassa.

Tuon työhuoneen nimi on Dark Room Collective. Se syntyi aivan sattumalta, mutta tietenkin väistämättä. Ryhmä perustajajäseniä meni James Baldwinin hautajaisiin ja päätti sitten että on perustettava työyhteisö. Perustamistarve syntyi siitäkin, että kirjoittajat kuuntelivat Toni Morrisonin, Maya Angeloen, William Styronin ja Amiri Barakan (ennen LeRoi Jones) puheita hautajaisissa. Mikään kirjallisuus ei synny tyhjiössä, vaan kaikella on edeltäjänsä. Tässä tapauksessa syitä kollektiivin perustamiselle oli paljon, tai oikeastaan yksi ainoa asia: rasismi, joka ei ota loppuakseen millään.



Minulla ei ole yhteyttä muiden maiden kirjalliseen elämään, paitsi mitä siitä saa lukeakseen. Mutta jostain syystä luen paljon suomennettua kirjallisuutta ja se ohjaa englanninkielisten kirjojen pariin. On ehkä joku kirjailija, jota ei ole suomennettu. Silloin on yritettävä saada käsiinsä ihan vaikka mistä kirjallisuuskeskustelua käsiinsä edes joskus. Kirjastossa on kyllä kiitettävästi kirjallisuushistoriaa. Jää puuttumaan tämän hetken näkökulma.

Meillä ei ilmesty päivittäin lehtiä joissa olisi esseitä ja artikkeleita kulttuurin maailmasta. On ruvettava lukemaan kulttuuri-ihmisten mielenliikkeitä myös englanniksi, koska suomenkieliset lehdet pitäytyvät lähinnä uutisiin ja raportteihin. Printtimediassa on kriisi. Mutta tuskin keskustelua, esseitä tai haastatteluita ikinä on ollut tarpeeksi.

Aivan varmasti kirjallisuusentuasiastit ovat hirveän pieni ihmisjoukko missä tahansa maassa. Mutta se porukka yleensä puhuu, kirjoittaa ja keskustelee ja se tekee siitä tärkeän joukon. Minusta on tärkeätä että kuka tahansa suomalainen oppii lukemaan myös tekstejä teksteistä. Sitä paitsi onneksi nykyään genre-rajat liukuvat, ei tarvitse välittää jostain tietystä rajasta eikä varsinkaan hirttäytyä sellaiseen.



Tänään törmäsin toiseen tekstiin, jonka kirjoittaja Maria Popova tuntuu olevan Brainpickings-nettilehden toimittaja. Siinä ytimenä on vuonna 1970 järjestetty tilaisuus, jossa antropologi Margaret Mead (16.12.1901-15.11.1978) ja James Baldwin (2.8.1924-1.1.1987) keskustelivat newyorkilaisen teatterin lavalla yhden viikonlopun aikana 7,5 tuntia. Keskustelu on litteroitu ja siitä esitetään tässä osia. Nimeltään keskustelu on Rap on Race.

Keskustelu käsittelee etiikan perusteita. James Baldwin oli tuohon aikaan erityisen tunnettu runoilijana ja myös siksi, että hän muutti Amerikasta Pariisiin pystyäkseen ylipäänsä työskentelemään. Vuonna 1970 sen sijaan elettiin voimakasta kansalaisoikeusliikkeen aikaa, jolloin ilmassa oli vielä toivoa. Niin kuin tässä:

Baldwin: The police in this country make no distinction between a Black Panther or a black lawyer or my brother or me.The cops aren't going to ask my name before they pull the trigger. I'm part of this society and I'm in exactly the same situation as anybody else – any other black person – in it. If I don't know that, then I'm fairly self-deluded... What I'm trying to get at is the question of responsibility. I didn't drop the bomb (that killed four blak school girls in Birmingham). And I never lynched anybody. Yet I am responsible not for what has happened but for what can happen.

Kun luin tänään ilmestyvää ensimmäistä osaa keskustelusta, ymmärsin miksi olin pitänyt Dark Room- kollektiivin tekstistä. Sen täytyy johtua siitä, että yhteiskunnallinen tilanne on vaihteeksi taas – ja vähän kaikkialla – eskaloitunut, kärjistynyt ja kriisiytynyt. Mustat, eli kuten nyt sanotaan, afrikkalais-amerikkalaiset (USA:ssa asuvat mustat) ovat joutuneet huomaamaan, että se työ mikä tehtiin demokratian hyväksi 1960-70-luvuilla ei kantanut enää uudelle vuosituhannelle. Rasismi voi erittäin hyvin, samoin muut sen kylkiäiset, sovinismi ja fasismi.



Toimittajat perustavat työhuoneita ja kollektiiveja, myös Suomessa, koska päivälehdet eivät kovin usein osta ulkopuolisilta tekstejä eikä freelancereillä eli senttareilla ole aikaa eikä rahaa yrittää mainostaa itseään ihan yksinään. Varmasti työhuoneissa kirjoitetaan myös kulttuurista, etenkin kirjallisuudesta. Silti voi olla hankalaa löytää mistään painettuja valmiita tekstejä.

Kuulostaa hyvältä jos ihmiset oppivat tekemään työtä yhdessä. Kollektiivissa on nimenomaan mustia runoilijoita. Pitkässä artikkelissa julkaistaan pari runoa välipalana, kun muuten mietitään millaiselta maailma sillä hetkellä näyttää akateemisen mustan tekstityöläisen horisontista. Lukiessa tulee mieleen, että tällaisia lehtiä pitäisi olla täälläkin. Ehkä on vain uskottava että sellaisiin ei ole enää varaa?

Meillä on kellarikomero täynnä lehtipinkkoja. Olen onnistunut tähän mennessä säilyttämään siellä esimerkiksi laatikollisen Näköpiiri-lehteä, pinkan Suomi- ja Komposti-lehtiä ja tietenkin Parnassoja. Näköpiirin Eero Taivalsaari kumppaneineen oli sitä mieltä, että maa tarvitsisi pitkiä ja pohtivia tekstejä ja sitä myöten sellaiselle yleiskulttuurilehdelle olisi tilaa. Muutenkin mielipidelehtien ja pienten kulttuurilehtien aika on takanapäin.

Joitakin yrityksiä on tehty siihen suuntaan, että netissä voisi olla kulttuurijournalismia. Erityisen toivottavaa olisi saada edes nettiin tekstejä vaikka koko Euroopasta, näin alkuun. Perustaisivat osuuskunnan ja rupeaisivat tuottamaan semmoista lehteä suomeksikin. Onhan meillä jo ainakin Helsingissä ilmestyvä Iso numero. Kulttuuri ei vain taida myydä kovin hyvin, mutta olen kuullut että joskus lehdessä on sitäkin.

Nyt on luettava James Baldwinia. Onneksi häntä on julkaistu myös suomeksi.






2 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

Huone Pariisissa on se kirja, jonka hänen tuotannostaan luin joskus kuusikymmenluvun puolivälillä. Luin sen kirjan saamien mielenkiintoisten arvioiden vuoksi. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt minua hakeutumaan enemmälti hänen tuotantonsa pariin. Minulla oli vielä meneillään kiivas kirjallisuuden ahminnan aika, josta jo parimymppisenä olin toipunut kuin pahasta unesta.

Jossakin vaiheessa tulin ajatelleeksi, että säilytän ihan turhaan lehtipinoja, joiden seuraan en koskaan hakeudu muuten kuin vuosikertoja niputtaakseni. Lehtien kokoamisella oli aikansa, kuten niiden hävittämisellä. Muutamia 60-luvun alkupuoliskon Parnassoja minulla on.

Luen kyllä edelleen, mutta en kirjallista tietämystäni ajakohtaistaakseni. Jos uppoudun kirjaan, ei se ole romaani, joita minulla on ollut runsaasti arvostelijankappaleina. Jonkin verran olen proosaa sanomalehteen arvostellut ja pakkoluennan viheliäiseksi havainnut. Viimeiset lehteen arvostelemani kirjat olivat runokokoelmia.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi,

samoin on minulla Baldwinin kanssa, luin häntä ehkä 1960-luvun lopulla, kun englanti alkoi olla hallinnassa. Ja sitten vielä 1970-luvulla. Se hänen oikein paksu kirjansa "Sano minulle milloin juna lähtee" tuli arvostelluksi suomeksi ennen kuin Baldwinia oli juuri muuta julkaistu suomeksi. Sanovat että hän oli hyvä runoilija, mutta niitä en ole lukenut paitsi joissain antologioissa.

Kun kerroin tuossa keskustelusta, niin on mielenkiintoista että hän puhui nimenomaan Margaret Meadin kanssa, koska myös hän oli paljon keskustelua herättänyt ihminen, mutta tieteen puolella. On varmasti ollut paljon ihmisiä siellä katsomossa. Margaret Meadin tunnetuin teos on Coming on Age in Samoa, kenttätutkimus nuorison varttumisesta ja riiteistä mitä aikuistumiseen liittyy Samoalla. Kirja on kyllä lukemisen arvoinen. Tuon keskustelun aikaan Baldwin oli kolmikymppinen ja Mead juuri täyttänyt 70 vuottaan.

Minä pidän edelleen myös fiktiosta. En kuitenkaan kaikenlaisesta, olen ehdottomasti nirsompi kuin 40 vuotta sitten. Muu kai ei olisi mahdollista. Mutta tuntuu hyvältä lukea hyvää tietokirjallisuutta yhtä lailla. Luepas tuo Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia, ellet jo ole lukenut! Se on tosimassiivinen teos ja lukemisen arvoinen.