Föhn-tuulia odotellessa

Tänään 13.3. vuonna 1922 Jack Kerouac syntyi. Olen lukenut kaksi hänen kirjaansa, On the Road ja The Dharma Bums. Viimeksi mainittu alkaa näin:

Hopping a freight out of Los Angeles at high noon one day in late September I got on a gondola and lay down with my duffel bag under my head and my knees crossed and contemplated the clouds as we rolled to Santa Barbara.

Seuraavassa kappaleessa hän kertoo saavansa tavata Japhy Ryderin ensi viikolla, mutta ei tiennyt sitä vielä. Niin että Jack Kerouac oli ollut hobo. En tiedä mistä sana tulee mutta sillä nimellä kutsuttiin tavarajunien pummeja. Hobot saattoivat asuakin tavaravaunuissa, mutta ainakin kulkivat niissä pummeina. Tavarajunia oli tarpeeksi kyllä Amerikan kulkureille.

Aivan kirjan alussa on jo kuvaus siitä, kuinka innokas nuori poliisinköriläs yrittää saada Kerouacin kiinni, kun hän on tulossa tavaravaunusta ja menossa kaupungille hakemaan sapuskaa yöksi. Kerouac ohittaa tapahtuman lyhyesti, vaikuttaa siltä että käynnissä on jatkuva hiiri- ja kissaleikki hobojen ja poliisien välillä. Kerouac itse sanoo olleensa jarrumiehenä rautateillä, joten hän usein pysähtyy puhumaan rautatieläisten kanssa. Jään miettimään millaista on hobon elämä vanhana. Mutta ehkä vanhoja hoboja ei ole koskaan ollut.

Japhy Ryder oli tietenkin pseudonyymi ja kaikki taitavat tietää että hän on Gary Snyder, joka on edelleen elossa ja jo yli 80-vuotias. Jos joku ei tiedä, ottakoon selvää. Mutta noihin aikoihin Snyder oli vuorilla kesäkaudet metsäpalovahtina. Vartijoille oli järjestetty mökki sinne vuoren huipulle ynnä ylläpito.

Heräsin aamulla siihen että on suoriuduttava heti, kun ehtii kaikelta muulta, ulos. Sää on lauhtumassa nopeasti. Radion uutisissa sanottiin että Föhn-tuuli on tulossa. Se tuuli tulee Atlantilta, kulkee Keski-Norjan ja Keski-Ruotsin vuorten ja tuntureiden yli tänne Pohjanmaalle. Sitä ei tule joka vuosi.

Nyt tuntui kyllä jo lämpö, vaikka sen ei olisi pitänyt tulla vielä ihan sieltä asti. Jäätä ei näkynyt jalkakäytävillä melkein yhtään, haisi keväältä.

Päädyin Taidehallille, jonka näyttely ”Olen ollut täällä ennenkin, mutten muista siitä mitään” on auki viimeistä viikkoa. Tuttu sanoi että ei se ole oikeaa taidetta. Mutta kyllä se on. Taiteella on tietysti kriteerit. Näiden kolmen muualta tulleen CV eli Curriculum Vitae näyttää olevan aika pitkä siitä huolimatta että tekijät ovat nuoria. Korjaus: he eivät ehkä ole nuoria vaan minä olen vanha. Eikä tässä ole minkäänlaista arvoarvostelmaa itseni saati taiteilijoiden suhteen. Elämänkulku on mitä on.

Kriteeri ei kuitenkaan ole tuo, siis CV. Näillä ihmisillä on ollut paljon näyttelyitä, apurahoja ja opiskelua. Kaikki kolme ovat nyt täällä Pohjanmaalla ehkä siksi että viime vuonna Hämeen taidetoimikunta on tukenut heidän työtään.

Ensimmäiseksi kuulin että videot eivät toimi. Eivät edes äänet. Näin on muistaakseni käynyt Taidehallilla usein, syytä en tiedä. Tekniikka on virheitä täynnä.

Hallin taidetiloissa ei ollut kuin vähän valoa ja ikkunat oli peitetty säkkikankaalla. Kohdevalot toimivat hyvin. Anssi Taulun, Simo Ripatin ja Anne Tammisen näyttely käyttää tilaa. Tila ei ole tyhjä, vaikka kävelijä ensin luulee niin. Kävely siinä tilassa tekee näyttelyn. Ei siellä kauas pääse kävelemään, mutta tila tuntuu kuitenkin laajentuneen entisestä. Ehkä hämärä tekee sen.

Anne Tamminen: Jamais vu I-XI, 2016

Ensimmäiseksi näin pöydän ja kaksi tuolia. Niitä vastapäätä oli kamera (sellainen neulansilmä?), joka otti oudon välkehtivän kuvan tavallisista huonekaluista. Simo Ripatin työ oli nimeltään Kotona. Siitä seuraavana on Anssi Taulun veistos Hyrrä, autonrenkaista tehty veistos. Toimii! Vähän niin kuin laajennettu koti, sisä- ja ulkokuva.

Anne Tammisen videoita ei nyt sitten näkynyt. Se oli harmillista, sillä katsoessani tilaa huomasin olemassaolevien töiden kaipaavan niitä. Häneltä oli sitten lumppupaperille vedostettuja valokuvia, joissa oli hyvin unenomainen tunnelma.

Yksityiskohta edellisestä, valokuvainstallaation osa

Ja sitten esittelytekstissä olikin jonkun taiteilijan ajatus:

Jotkut unet toistuvat tai niin ainakin luulen. Tuntuu, että palaan aina öisin samoihin paikkoihin. Ne tuntuvat samanaikaisesti sekä uusilta mutta tutuilta, kuin olisin ollut siellä ennenkin. Tunnen kadut ja reitit mutta eksyn silti aina. Ja outo hämmennys valtaa mieleni.

Tämä hetki ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.

Aivan kuin kirjoittaja olisi elänyt jonkin matkaa omaa unimaailmaani. Ehkä taiteilijan esineiden ja tilan käsite on niin yksinkertainen ja toimiva, että sitä ei oikein enää tavoita tuolta ulkoa? Kaiken visuaalisen metelin keskellä ei ole mitään sanomaa tai ilmiöitä jotka tyrkkäisivät eteenpäin?

Luulen että kyse on siitä että ihmisten on pakko tottua tiloihin ja esineisiin, joita ei ole ajateltu lainkaan. Sen takia on mahdollista kulkea puoliunessa kotikaupungin kaduilla. Mikään ei osu tarkoituksellisesti silmiin. Maisema on pelkkää hälinää.

Anssi Taulu: Epäsäännölliset syklit, installaatio, 2015

Taidehallin takahuoneessa on valokuvaajien Ibis-galleria. Siellä on valokuvia. Metsäkuvissa on enimmäkseen kesä ja metsät ovat oikeaa metsää, eivät semmoista talousmetsää, jossa ei ole eläimiä eikä lintuja. Kuvaaja on myös monia kirjoja ja elokuvia tehnyt Eero Murtomäki.

Elämä kulkee vanhassa metsässä niin kuin aina. Jos on kylmä ja sataa, mehiläishaukan pitää ryöstää rastaiden poikasia omien poikastensa ruuaksi, kun ei ole maa-ampiaisten ja kimalaisten pesiä tarpeeksi. Varpushaukka syö täysikasvuisia pikkulintuja.

Sen lisäksi pikkulintujen pesiä ryöväävät närhet, oravat, kärpät ja supikoira. Siellä on kaameita näytelmiä käynnissä koko ajan. Mutta päinvastoin kuin True Detective-sarjassa, tapettua biomassaa käytetään ruuaksi. Sellainen dekkarisarja on televisiossa.

Nyt tässä seuraavana päivänä en ymmärrä kaiken sen kalifornialaisen tappamisen merkitystä yhtään. Lisäksi suurin osa ihmisistä siinä sarjassa tuntuu olevan saalistajia. Jos jollakin on jotain, se viedään ja varastetaan ja siitä hyvästä sitten vielä tapetaan.

Kyllä kai siinä on kysymys rappiosta. Rosvot ja poliisi joutuvat ottamaan jatkuvasti yhteen, koska keskustelua, edes neuvottelua rintamalinjojen välillä ei ole enää aikoihin ollut. Sääntöjä varmaan sitten joutuvat noudattamaan vain n.k. luuserit. Puistattavan kammottava maailma. Aivan varmasti tosi, en epäile yhtään. Jos ei juuri se tarina, niin toinen samanmoinen.

Minulla sattui olemaan päässäni valmiiksi kontrasti. Aika varmasti monilla ihmisillä on, koska ihmisiä ei oikein helposti pääse pakoon. Linnut esittävät ihmistä?