14.3.16

Föhn-tuulia odotellessa


Tänään 13.3. vuonna 1922 Jack Kerouac syntyi. Olen lukenut kaksi hänen kirjaansa, On the Road ja The Dharma Bums. Viimeksi mainittu alkaa näin:

Hopping a freight out of Los Angeles at high noon one day in late September I got on a gondola and lay down with my duffel bag under my head and my knees crossed and contemplated the clouds as we rolled to Santa Barbara.

Seuraavassa kappaleessa hän kertoo saavansa tavata Japhy Ryderin ensi viikolla, mutta ei tiennyt sitä vielä. Niin että Jack Kerouac oli ollut hobo. En tiedä mistä sana tulee mutta sillä nimellä kutsuttiin tavarajunien pummeja. Hobot saattoivat asuakin tavaravaunuissa, mutta ainakin kulkivat niissä pummeina. Tavarajunia oli tarpeeksi kyllä Amerikan kulkureille.

Aivan kirjan alussa on jo kuvaus siitä, kuinka innokas nuori poliisinköriläs yrittää saada Kerouacin kiinni, kun hän on tulossa tavaravaunusta ja menossa kaupungille hakemaan sapuskaa yöksi. Kerouac ohittaa tapahtuman lyhyesti, vaikuttaa siltä että käynnissä on jatkuva hiiri- ja kissaleikki hobojen ja poliisien välillä. Kerouac itse sanoo olleensa jarrumiehenä rautateillä, joten hän usein pysähtyy puhumaan rautatieläisten kanssa. Jään miettimään millaista on hobon elämä vanhana. Mutta ehkä vanhoja hoboja ei ole koskaan ollut.

Japhy Ryder oli tietenkin pseudonyymi ja kaikki taitavat tietää että hän on Gary Snyder, joka on edelleen elossa ja jo yli 80-vuotias. Jos joku ei tiedä, ottakoon selvää. Mutta noihin aikoihin Snyder oli vuorilla kesäkaudet metsäpalovahtina. Vartijoille oli järjestetty mökki sinne vuoren huipulle ynnä ylläpito.

Heräsin aamulla siihen että on suoriuduttava heti, kun ehtii kaikelta muulta, ulos. Sää on lauhtumassa nopeasti. Radion uutisissa sanottiin että Föhn-tuuli on tulossa. Se tuuli tulee Atlantilta, kulkee Keski-Norjan ja Keski-Ruotsin vuorten ja tuntureiden yli tänne Pohjanmaalle. Sitä ei tule joka vuosi.

Nyt tuntui kyllä jo lämpö, vaikka sen ei olisi pitänyt tulla vielä ihan sieltä asti. Jäätä ei näkynyt jalkakäytävillä melkein yhtään, haisi keväältä.



Päädyin Taidehallille, jonka näyttely ”Olen ollut täällä ennenkin, mutten muista siitä mitään” on auki viimeistä viikkoa. Tuttu sanoi että ei se ole oikeaa taidetta. Mutta kyllä se on. Taiteella on tietysti kriteerit. Näiden kolmen muualta tulleen CV eli Curriculum Vitae näyttää olevan aika pitkä siitä huolimatta että tekijät ovat nuoria. Korjaus: he eivät ehkä ole nuoria vaan minä olen vanha. Eikä tässä ole minkäänlaista arvoarvostelmaa itseni saati taiteilijoiden suhteen. Elämänkulku on mitä on.

Kriteeri ei kuitenkaan ole tuo, siis CV. Näillä ihmisillä on ollut paljon näyttelyitä, apurahoja ja opiskelua. Kaikki kolme ovat nyt täällä Pohjanmaalla ehkä siksi että viime vuonna Hämeen taidetoimikunta on tukenut heidän työtään.

Ensimmäiseksi kuulin että videot eivät toimi. Eivät edes äänet. Näin on muistaakseni käynyt Taidehallilla usein, syytä en tiedä. Tekniikka on virheitä täynnä.

Hallin taidetiloissa ei ollut kuin vähän valoa ja ikkunat oli peitetty säkkikankaalla. Kohdevalot toimivat hyvin. Anssi Taulun, Simo Ripatin ja Anne Tammisen näyttely käyttää tilaa. Tila ei ole tyhjä, vaikka kävelijä ensin luulee niin. Kävely siinä tilassa tekee näyttelyn. Ei siellä kauas pääse kävelemään, mutta tila tuntuu kuitenkin laajentuneen entisestä. Ehkä hämärä tekee sen.

Anne Tamminen: Jamais vu I-XI, 2016


Ensimmäiseksi näin pöydän ja kaksi tuolia. Niitä vastapäätä oli kamera (sellainen neulansilmä?), joka otti oudon välkehtivän kuvan tavallisista huonekaluista. Simo Ripatin työ oli nimeltään Kotona. Siitä seuraavana on Anssi Taulun veistos Hyrrä, autonrenkaista tehty veistos. Toimii! Vähän niin kuin laajennettu koti, sisä- ja ulkokuva.

Anne Tammisen videoita ei nyt sitten näkynyt. Se oli harmillista, sillä katsoessani tilaa huomasin olemassaolevien töiden kaipaavan niitä. Häneltä oli sitten lumppupaperille vedostettuja valokuvia, joissa oli hyvin unenomainen tunnelma.

Yksityiskohta edellisestä, valokuvainstallaation osa


Ja sitten esittelytekstissä olikin jonkun taiteilijan ajatus:

Jotkut unet toistuvat tai niin ainakin luulen. Tuntuu, että palaan aina öisin samoihin paikkoihin. Ne tuntuvat samanaikaisesti sekä uusilta mutta tutuilta, kuin olisin ollut siellä ennenkin. Tunnen kadut ja reitit mutta eksyn silti aina. Ja outo hämmennys valtaa mieleni.
Tämä hetki ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.

Aivan kuin kirjoittaja olisi elänyt jonkin matkaa omaa unimaailmaani. Ehkä taiteilijan esineiden ja tilan käsite on niin yksinkertainen ja toimiva, että sitä ei oikein enää tavoita tuolta ulkoa? Kaiken visuaalisen metelin keskellä ei ole mitään sanomaa tai ilmiöitä jotka tyrkkäisivät eteenpäin?

Luulen että kyse on siitä että ihmisten on pakko tottua tiloihin ja esineisiin, joita ei ole ajateltu lainkaan. Sen takia on mahdollista kulkea puoliunessa kotikaupungin kaduilla. Mikään ei osu tarkoituksellisesti silmiin. Maisema on pelkkää hälinää.

Anssi Taulu: Epäsäännölliset syklit, installaatio, 2015




Taidehallin takahuoneessa on valokuvaajien Ibis-galleria. Siellä on valokuvia. Metsäkuvissa on enimmäkseen kesä ja metsät ovat oikeaa metsää, eivät semmoista talousmetsää, jossa ei ole eläimiä eikä lintuja. Kuvaaja on myös monia kirjoja ja elokuvia tehnyt Eero Murtomäki.

Elämä kulkee vanhassa metsässä niin kuin aina. Jos on kylmä ja sataa, mehiläishaukan pitää ryöstää rastaiden poikasia omien poikastensa ruuaksi, kun ei ole maa-ampiaisten ja kimalaisten pesiä tarpeeksi. Varpushaukka syö täysikasvuisia pikkulintuja.

Sen lisäksi pikkulintujen pesiä ryöväävät närhet, oravat, kärpät ja supikoira. Siellä on kaameita näytelmiä käynnissä koko ajan. Mutta päinvastoin kuin True Detective-sarjassa, tapettua biomassaa käytetään ruuaksi. Sellainen dekkarisarja on televisiossa.

Nyt tässä seuraavana päivänä en ymmärrä kaiken sen kalifornialaisen tappamisen merkitystä yhtään. Lisäksi suurin osa ihmisistä siinä sarjassa tuntuu olevan saalistajia. Jos jollakin on jotain, se viedään ja varastetaan ja siitä hyvästä sitten vielä tapetaan.

Kyllä kai siinä on kysymys rappiosta. Rosvot ja poliisi joutuvat ottamaan jatkuvasti yhteen, koska keskustelua, edes neuvottelua rintamalinjojen välillä ei ole enää aikoihin ollut. Sääntöjä varmaan sitten joutuvat noudattamaan vain n.k. luuserit. Puistattavan kammottava maailma. Aivan varmasti tosi, en epäile yhtään. Jos ei juuri se tarina, niin toinen samanmoinen.

Minulla sattui olemaan päässäni valmiiksi kontrasti. Aika varmasti monilla ihmisillä on, koska ihmisiä ei oikein helposti pääse pakoon. Linnut esittävät ihmistä?

12 kommenttia:

  1. Pohjois-Amerikan maissa tunnetaan ”hobo”-kulkurit, jotka matkustelivat jäniksinä rautatievaunuissa. Englannin kielen sana hobo juontanee juurensa rautatieasemien tervehdyksistä hoe boy! ja Hoe beau! Hobo ei yleensä ollut työtön kiertolainen, vaan kiertelevä työläinen, jonka kotimaa oli esimerkiksi Chicagon Hobohemia, muutaman korttelin laajuinen alue kaupungin keskustassa, josta vailla vakinaista asuntoa oleva sai kaiken tarvitsemansa. Vuoden 1920 alulla Chicagon Hopohemia-alueilla majaili vuodenajasta ja työtilanteesta riippuen 30 000 - 75 000 perheetöntä maankiertäjää. Hobohemioita oli myös muissa lännen kaupungeissa, mutta Chicagolla, joka oli suurin rautatiekeskus, oli laajin Hobohemia.

    Olen tenttinyt tapaustutkinmuksen opintoihin liittyen Nels Andersonin tutkimuksen "Kulkumiehet - Hobojen elämää 20-luvun Amerikassa". Andersonkin oli pitkään hobo. Hän matkusti Chicagon yliopistoon hobon tavalliseen tapaan jäniksenä junan tavaravaunussa ja hänen opinnäytetyönsä rahoitti Chicagon sosiaalihuolto.

    Hobo-kulttuuri hobohemioineen kuihtui yhteiskunnallisen kehityksen myötä jo 1920-luvun kuluessa ja Jack Kerouac syntyi vasta 1922, mutta ehkä häntä väjästi määritellen hobonakin voi pitää. Luin hänen Matkalla-kirjansa 1964, jolloin se suomeksi ilmestyi.

    VastaaPoista
  2. Kalevi,

    jos tuo on nimeltään hobohemia, niin se tarkoittaa sitten suomeksi hobo-Böömi, koska Böömistä oli tullut paljon emigrantteja ja heitä asui omissa kaupunginosissaan kaikissa Ameriikan kaupungeissa. Jaa ja sitten Chicago, jossa oli paljon tehtaita tuohon aikaan. Ja kulku suurille järville, jota pitkin tuotiin viljaa isoon kaupunkiin Kanadan preeriaosavalloista. Taatusti oli böömiläisiä joukossa.

    Niin että sitten on voinut olla böömiläisiä juuri hoboina työskentelemässä eri puolilla Amerikkaa. Monet työt olivat ajoittaisia niin kuin ne ovat nykyäänkin.

    Jack Kerouac olisi tuskin ollut hobo ilman jarrumiehen taustaansa. Muistan kun hoboista puhuttiin Ameriikassa, mutta en tietenkään ole nähnyt yhtään elävää sellaista. Ehkä elintaso sitten nousi ja ihmiset ajattelivat että pitää rakentaa talo ja hankkia perhe ja semmoista. Olen muuten aika varma siitä, että kun suuri lama tuli, hoboilu yleistyi taas.

    Ihan totta että Chicagon sosiaalihuolto olisi kustantanut Andersonin tutkimuksen? No mitäs, kustansihan Kela minullekin fil.maisterin tutkinnon. Olin aina kuvitellut että Amerikassa kaikki on yksityistä.

    Mistä puhuen ottaa päähän tämä SOTE-vetkutus. Meillä on ihan tarpeeksi lääkärikeskuksia, joiden voitot menevät veroparatiisimaihin.

    VastaaPoista
  3. Andesonin mukaan tyypillinen hobo oli amerikkalainen. Hoboiluun päätyneet vierassyntyiset olivat ensi sijassa skandinaaveja, saksalaisia ja brittejä, jotka palasivat muita aiemmin vakiintuneeseen elämään.

    Andersonin mielestä hobo oli amerikkalainen samassa mielessä kuin cowboy, joka ilmaantui rajaseutuhistoriaan samasta syystä kuin hobokin: häntä tarvittiin työmarkkinoilla. Cowboy oli hänestä muuan hobotyyppi.

    Tässä vaiheessa en jaksa juurikaan paneutua soteiluun. En usko, että sillä on vaikutusta eläkkeeseeni, jota on jo leikattu. Jos olisin parikymppinen, saattaisin mennä toreille notkumaan.

    VastaaPoista
  4. Jack Kerouacin kirjoista nämä kaksi mainitsemaasi ovat suuria suosikkejani – toki suomenkielisinä versioina, nimeltään Matkalla ja Dharmapummit. Matkalla-kirjasta on nykyään liikkeellä suomennos alkuperäistekstistä, jota ei siinä muodossaan 1950-luvulla julkaistu. Minulla on se hyllyssä, mutta pidän siitä paljon vähemmän kuin lopullisen verson suomennoksesta, jossa esimerkiksi Carlo Marx oli Carlo Marx eikä mikään hemmetin Allen Ginsberg.

    Luettuani nuo mainitut kirjat yritin tietysti tutustua Kerouacin muuhunkin tuotantoon. Ikävä kyllä en tykännyt nimeksikään. Kerouacin tuotanto näyttää muodostavan maailmankatsomuksellisen "ympäri mennään, yhteen tullaan" -tarinan, jonka regressiivisyyttä 'se jokin minussa' ei halua hyväksyä.

    VastaaPoista
  5. Kalevi,

    no on se Anderson sitten haukkunut väärää puuta. Amerikkalainen, jos tarkkoja ollaan, on sitten intiaani, siis se alkuperäinen ja oikea. Onhan niitä ollut ja olivat aivan asiallisesta syystä vastaan kenenkään cowboyden maisemaan ilmestymistä. Ja skalppeerasivat heti kun pääsivät tarpeeksi lähelle. On mahdollista että jostain päin nettiä löytyy verenhuuruinen kuva sotakentältä paikalla nimeltä Little Big Horn, jossa kenraali Custer hävisi ja railakkaasti. Lakotoja ei ikinä kukistettu taisteluissa. Valkonaamat päätyivät siihen, että tapetaan sitten puhvelit pois niin intiaaneilla ei ole enää ruokaa.

    Siinä kuvassa näytetään sitä skalppeerausta. Olin niin paljon intiaanien puolta, että tuijotin lumoutuneena intiaanien veitsenkäyttötaitoa enkä ruvennut voimaan pahoin.

    Anderson siis tarkoittaa valkonaamoja. Ja niihin kuuluvat kyllä kaikki, myös böömiläiset ja määriläiset, joita valui Pohjois-Amerikan mantereelle jatkuvana virtana 1600-luvulta lähtien. Cowboyden joukossa muuten oli paljon mustia. Sitä en tiedä oliko hoboissa. On se kyllä kiinnostava heimo, enkä tiedä pitääkö sitä rajata.

    Kerouac oli muistaakseni Kanadan ranskalainen, sen äidinkieli oli ranska.

    Keiju,

    kuka sen Matkalla-romaanin suomensi? Minä en ollut tietoinen suomennoksista lainkaan. Siis jo 1950-luvulla? Tuntuu aika uskomattomalta. Ja kuka kustansi? Sekin vielä, että täysin mykän ja kuuron ja sokean 1950-luvun aikaan jotain tuommoista olisi suomennettu! Kyllä kai meillä vielä silloin oli sensuuri-ilmapiiri olemassa.

    Jossain beatnikkien haastattelussa on sittemmin ollut kyllä kertomuksia siitä matkasta ja niistä ihmisistä. Käsittääkseni muut paitsi Snyder ja Ferlinghetti asuivat itärannikolla, niin että tommonen rengasmatka oli tarpeen. Eivät varmasti oikein tienneet mistä maasta ovat kotoisin.

    Vertailun vuoksi luepas Henry Millerin Ilmastoitu painajainen. Se on muutama vuosi sitten julkaistu suomeksi uudelleen ja se on hurjasti parempi kuin mitä muistin. Se on taidettu julkaista suomeksi 1960-luvulla. Enkä nyt muista oliko suomennos sama. En muista edes suomentajaa.

    Kerouac on kirjoittanut runoja myös. Mutta en ole tarkistanut onko niitä suomennettu. Muistaakseni Ginsberg kehoitti häntä jatkamaan.

    VastaaPoista
  6. Ymmärtänet kuitenkin, mitä Nels Andersson amerikkalaisuudella tarkoittaa, vaikkei intiaanisotia tähän manattaisikaan.

    Andersonin isä tuli 1882 siirtolaisena Yhdysvaltoihin vietettyään poikaikänsä Ruotsissa ja oltuaan sen jälkeen noin 12 vuotta Saksassa. Ei kai ole väärin sanoa, että hän Yhdysvalloissa amerikkalaistui.

    En löydä Andersonin tutkimusaineistosta minkäänlaista etnistä tai kansallista luokittelua. Se on erittäin tasa-arvoinen, mikä varmaan johtuu siitä, että hän oli osallistuva havoainnoija, hobo hobojen joukossa. Sitä vastoin hän mainitsee eräiksi hoboelämään johtaviksi syiksi rodullisen, kansallisen ja luokka-asemaan perustuvan syrjinnän.

    VastaaPoista
  7. Kalevi,

    ehkä ymmärtänen. Tiedän hyvin että Ameriikassa en ollut amerikkalainen vaan emigrantti. Näin vain juoppoja intiaaneja, jotka siis ovat oikeita amerikkalaisia.

    Onhan tuossa aika perusteellinen väärinymmärrys Andersonilla. Ei Amerikka ole sulatusuuni josta tulee uuninluukun avaamalla ja vähän viilentämällä oikeita amerikkalaisia. Sen takia sanoin että aivan varmasti Chicagossa on ollut böömiläisemigrantteja kaupunginosan verran vähintään.

    Identiteettinä Amerikka on äärimmäisen ohut. Jotain Anderson on aavistellut jos puhuu syrjinnästä. Se on äärimmäisen syrjivä, rasistinen yhteiskunta ja on ollut sitä aina.

    VastaaPoista
  8. Anderson ei tutkinut amerikkalaisuutta eikä böömiläisyyttä, vaan Hobojen elämää Chicagon Hobohemiassa osallistuvana havainnoitsijana. Tuloksset ovat erinomaisia ja tämän päivän katsannossa historiallisesti merkittäviä, sillä hobokulttuuria ei vanhassa merkityksessä enää yli sataan vuoteen ole ollut.

    Perusteellinen väärinymmärrys löytyy muualta.

    VastaaPoista
  9. Piti kirjoittamani vajaaseen sataan vuoteen eikä yli sataan vuoteen, jos nyt kirjoittamani oikein muistan.

    VastaaPoista
  10. Matkalla ilmestyi suomeksi vuonna 1964. Sen suomensi Markku Lahtela. Dharmapummit julkaistiin suomeksi vasta 2001, jolloin hommasin sen kiinnostuneena luettavaksi heti ensi tilassa. Sen jatkoksi on ilmestynyt paljon muitakin Kerouac-suomennoksia. Suomentajana on ollut usein Markus Jääskeläinen, joka vastaa myös Matkalla-kirjan "uuden" version osittaisesta käännöksestä (valtaosa tekstistä pohjautuu suoraan Lahtelan käännökseen, joka onkin minusta aina ollut erittäin hyvä ja voitaneen julistaa onnistuneeksi).

    Mitä sensuuri-ilmapiiriin tulee, on totta, että Matkalla-suomennos ilmestyi Juhannustanssien aikaan, jolloin oltiin asioiden suhteen vähän herkempiä. Sen kummempaa sensuuri-ilmapiiriä en Suomen historiasta tunnista, ellei kysymys ole poliittisesti tulenaroista asioista.

    VastaaPoista
  11. Kalevi,

    jep, hoboiluaika kuulostaa oikealta. En minä muuten olisi puhunut böömiläisistä, ellet olisi Andersonia siteerannut. Minusta on hauskaa että Chicagossa on paikka nimeltä Hobohemia, koska Bohemia on muistaakseni saksaa ja tarkoittaa Böömiä. Että paikka on nimetty noin, tarkoittaa sitä, että suurin osa porukkaa oli juuri muuttanut Böömistä (jossa on varmaan ollut sitten rautateitä tai siellä on ollut paljon kulkureita tai kumpaakin) ja koska halvoista asumuksista on ollut pulaa ja/tai nuoret miehet (harvemmin naiset, luulisin) eivät olleet vielä vakiintuneet asumaan jossain muualla.

    Hoboilu on osa amerikkalaisuutta. Se liittyy myös siihen, että amerikkalaiset, siis useimmiten varmaan Yhdysvaltailaiset, ehkä ilmiötä ei juuri ollut Kanadassa (?), muuttavat työn tms. seikkojen vuoksi paikasta toiseen hirveän paljon. Eivät pysy paikallaan. Eli samalla tavalla kulkurina oleminen on ollut osa amerikkalaisuutta kauan.

    Niin että en minä ymmärrä mikä niitä vaivaa. Ehkä tehtaat sun muut vain muuttavat vimmattua vauhtia eestaas?

    Keiju,

    Markku Lahtela oli kyllä hyvä suomentaja ja myös hyvä prosaisti. Kuoli valitettavasti liian varhain. Jossain vaiheessa pitää katsoa miten kirja on suomentunut. Markus Jääskeläisellä, joka on lähinnä kai runoilija, oli joku aika sitten vielä blogi, jossa hän kirjoitti mm. suomennoksista. Hän kirjoitti postauksia sillä tavalla on-the-road: tällä viikolla Uudessa Seelannissa, ensi viikolla Tasmaniassa tai Etelä-Afrikassa. En tiedä onko blogia vielä, en kyllä muista nähneeni pitkään aikaan.

    Sain sen käsityksen, että hänen mielestään siitä käärepaperille kirjoitetusta on-the-road- rullasta oli jätetty pois tarpeellisia kohtauksia, asioitakin. Kai ne löytäisi vertailemalla, mutta muistan myös että kriitikot ihmettelivät suomennosta. Kerouac kirjoitti sen rullan suunnilleen yhdeltä istumalta, parissa viikossa. Semmoinen mielikuva jäi, että Jääskeläinen ajatteli Kerouacin tyylin perustuvat juoksutukseen, mistä voisi olla todisteena sekin, ettei tarvinnut hukata aikaa paperin vaihtamiseen koneessa.

    Kyllä 1960-luvun alkuvaihe oli aika angstista aikaa. Hyvät tavat, kielenkäyttö, kaikki semmoiset olivat hetikohta toinihavujen ja muiden pitkällä listalla ja huonoa kirjallisuutta. Semmoista pilkuntarkkaa kritiikkiä muistini mukaan. Ensin taidettiin sensuroida Myklen Punainen rubiini ja vasta sitten Juhannustanssit.

    VastaaPoista
  12. Voi, kunpa olisin tiennyt, että videot eivät toimineet. Kukaan ei ollut vielä tähänkään päivään mennessä maininnut siitä. :(

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista