20.3.18

Yleisön joukossa


Olin kirjafestareissa nimeltä LittFest, mutta en kuunnellut kuin kaksi juttua. Ensin oli radion kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen juontamassa kustantaja Touko Siltalan ja kirjailijoiden Karo Hämäläinen ja Kati Tervo keskustelua. Puttosen äänen olin kuullut radiosta, puhui selvästi. Siltala on hyvin nopea vastauksissaan ja skarppi ja vitsikäs, mutta vieressä istuva Karo Hämäläinen pärjäsi kyllä hänelle. Ajoittain kävivät ping pong –keskustelua. Tempo oli silloin aika nopea.

Kati Tervoa oli vaikeampi kuulla. Hänellä on ehkä sellainen äänenrekisteri että se ei aivan tavoita minua, tai tavoittaa, mutta ei muodosta kokonaisia lauseita minun aivoihini. Kyse on varmaan äänen korkeudesta. Pitäisi mennä kuulontutkijalle.

Olen saanut perusoppini kuullun ymmärtämiseen 1950-luvun radiosta. Koulussa kuunneltiin kaunokirjoituksen tai piirustuksen tunneilla kuulokuvia. Ne olivat suhteellisen lyhyitä näytelmiä tai näytelmän ja esitelmän välimuotoa, joskus niihin kuului myös musiikkia. Sen lisäksi kouluradiossa luettiin joskus jotain kirjaa. En tiedä miten radion puhetyöläiset olivat kouluttautuneet työhönsä, mutta he puhuivat tarpeeksi hitaasti, eivät värisyttäneet ääntään ja puhkuneet paatosta, niin kuin ajankohdan lausujat tekivät. Kuunnelkaa vaikka Yrjö Jyrinkoskea, joka kiersi tuolloin kouluja ja lähinnä jylisi. Minulla on joitakin kirjallisia äänilevyjä, joita joskus soitan aivan vain muistaakseni millainen oli Suomen 1950-luku.

Sain taas opetuksen siitä, että ei pidä kuvitella pärjäävänsä isossa tilassa, jossa ääniä pehmentää täysi sali ihmisiä. Aina unohdan. Voi olla että kirjaston Draamasali tarvitsisi joitakin akustisia levyjä seinilleen tai kattoon. En lähtenyt enää seikkailemaan muihin tiloihin.  



Sitten tuli vielä Jake Nyman, joka on myös vanha radioääni, sain mainiosti selvää puheesta. YLEn toimittajilla, Seppo Puttosella ja Nymanilla on täydellinen ulosanti. Ainakin ennen on ollut olemassa Ylen opisto, jossa opetetaan muun muassa äänenkäyttöä. Kaikki äänet eivät ole radiossakaan enää koulutettuja. Kirjailijoilta ja kustantajilta sellaista ei voi vaatia, koska heidän tehtävänsä on kirjallisen tekstin kanssa työskenteleminen. Live-tilanteessa ääniä ei voi leikata. Eikä voi poistaa niinkutuksia tai tavallaan oloja.

Jake Nyman esitteli kiellettyjä levyjä ja esitys oli hauska. Olen minä ennenkin ajatellut YLEn toimittajia: heidän elämänsä ei ehkä ole ihan helppoa, mutta en ole ikinä tullut ajatelleeksi sensuuria. Olihan meillä tietenkin ollut myös elokuvasensuuri, joka oli omalla tavallaan hölmö. Jake Nyman kertoi olleensa toimittaja vuodesta 1972 ja julkaisi viime syksynä kirjan kielletyistä levyistä. Hän soitti otteita ohjelmista, tulivat mieleen elokuun lopun matkat valottomalla pyörällä kuunnelmaa kuuntelemasta isoäidin luona. Mökillä pienemmät lapset nukkuivat.

Sensuuria muistan monen elokuvakerholaisen kiroilleen 1960-70-luvuilla, jolloin kävin elokuvakerhoissa, kerhot eivät saaneet kaikkia haluamiaan elokuvia ja niissä oli tiukat ikärajat. Nyt elokuvasensuuria ei enää ole, mutta ei myöskään elokuvakerhoja.

Kunnolla aloin oppia elokuvien ideaa vasta Tampereen yliopistovuosina Kino-Palatsissa, minne tulivat uudet ranskalaiset, italialaiset ja saksalaiset elokuvat suunnilleen samalla viikolla kuin elokuvien tuottajamaiden teattereihin. Enkä olisi nähnyt kaikkia leffoja, ellei meillä olisi ollut ilmaislippuja leffoihin, teatteriopiskelijoilla. Olen siitä edelleen kiitollinen. Samassa rakennuksessa oli pieni kahvila, johon saattoi mennä keskustelemaan kavereiden kanssa juuri nähdystä.

Elokuvat tuntuivat meistä oikeilta ja todelta, niissä oli se päivä, nykyaika ja nuoruus. Muistan erityisesti Godardin Hullu Pierrot-leffan ja Truffaut’n  Jules ja Jim. Niissä käsiteltiin eniten askarruttavia asioita, rakkautta ja sen sovittamista muuhun. Elokuvien ihanuus oli vapaudessa, jota ei ollut oikeassa elämässä. Olin varma että vapaus vielä koittaa. 

Tampere oli täynnä tehtaissa ja muualla työtä tekeviä ikäisiäni naisia ja heillä tuntui olevan kiire kotiin laittamaan ruokaa lapsille ja miehelle. Sain aiheen miettiä että missä miehet olivat. Elettiin vuosia 1965-68. Mutta eivät ne naiset näyttäneet mitenkään erityisen onnettomilta. Rupesin hitaasti oivaltamaan, että eurooppalaisten elokuvien maailmassa ei eletä niin kuin meillä.

Opin sellaisen asian kuin luokkayhteiskunta. Sitä ei mitenkään ihmeemmin dramatisoitu. Ikäisiäni töissä käyviä naisia alkoi tulla katsomaan ylioppilasteatteria. Sitten tuli ammattiosastoja jotka ostivat kokonaisia esityksiä, aina joskus sentään. 



Nyt olen mennyt elämän läpi toiselle puolen. Mutta entä jos olisin ollut näyttelijä ja sitten näytellyt elokuvassa?  Tiesin että tavalliset näyttelijät usein näyttelivät elokuvissa kesäisin, kun ei ollut näytäntöjä teatterissa. En halunnut näyttelijäksi, joten se ei ollut edes haaveilua. Se näytti rankemmalta työltä kuin mitä oli soitella ammattiosastoille ja olla illalla paikalla repimässä lippuja joita katsojat ojensivat. 

Nyt kun en kuullut kirjailijoiden puhetta tarpeeksi selvästi, tajusin miksi olen ollut vastahakoinen menemään edes teatteriin. Sen aika on ohi ja olen peruuttamattomasti kuulovammainen. Ei kuulovamma silti ole yksityisasia. Kuulo meni lapsena sikotaudin vuoksi. Nyt on valinnanvapaus mennyt siihen suuntaan, että vanhemmat eivät ota enää lapsilleen rokotuksia, edes sitä kolmoisrokotetta, johon sikotauti kuuluu. Ilmeisesti he tahtovat lastensa kuuroutuvan. En käsitä. Kun olin lapsi, rokotuksia ei tietenkään vielä ollut.

Olen työhuoneessani ja luen. Saan kulkea paikasta ja maisemasta ja keskustelusta toiseen ihan vain kirjoja vaihtamalla. Miksi minun pitäisi yrittää kuulla mitä kirjailijat sanovat, kun voin lukea heidän kirjojaan? Mitä niin kutsuttua lisäarvoa antaa kirjailijan puhe? Miksi kirjasto oli täynnä ihmisiä jotka halusi kuulla nimenomaan kirjailijoita?

 Oikeastihan kirjailijat ovat parhaimmillaan kirjoissa. Kuuntelin ihmisten puhetta väliajalla. Se käsitys jäi, että he lukevat ja paljon. Vertailivat kirjoja joita ovat lukeneet viimeksi. Ehkä on keksitty tapa, jolla yksityinen kokemus, lukeminen, muuttuu sosiaaliseksi?

Jake Nyman kertoi että ensimmäinen kielletty levy oli ollut Hiski Salomaan Lännen Lokari. Arvelin että syy on se kun laulussa on viimeiseksi: Maailman tuulet meitä tuuvittaa, mutta vapaus se sittenkin voittaa. ja laulettuna selvästi savolaisella intonaatiolla.  Jake Nyman soitti pätkän radiosta, jossa puhuivat Aune Ala-Tuuhonen ja Hella Vuolijoki ja levy iskettiin säpäleiksi. Vaikutti siltä että vapauden kaihon ajatus ei ollut syynä väkivaltaiseen tekoon. Vuolijoen mielestä laulu on renkutus eikä kuulu hyvään makuun. Mutta hän nauroi. Tuskin kukaan uskoi että hän olisi oikeasti sensuurin asialla. Tai ettei hän olisi pitänyt savolaisista.

Nyt alkaa aivan toisenlainen urakka. Haluan katsoa mahdollisimman monta YLEn Teeman elokuvafestarin leffaa, elokuvat alkavat tänään tiistaina. Mieluiten televisiosta, joka on isompi kuin tämmöinen kirjoitusruutu. Suurin osa leffoista on ulkomaisia, joten mukana on tekstitys. Voin rentoutua. Ymmärrän kaiken eikä tarvitse jäädä suremaan tyhmyyttäni, joka epäilemättä seuraa minua lopun elämän.

Siis: elokuvat alkavat tänään tiistaina 20.3. ja jatkuvat viikonloppuun. Kannattaa katsoa, varsinkin kun mukana on ensi-iltaleffoja! Kirjoja ja hyviä elokuvia ei voi asettaa toisiaan vasten. Ne perustuvat kumpikin tarinoihin. Ilman tarinoita me kaikki olisimme paljon vähäisempiä olentoja. Mistä me edes puhuisimme?

4 kommenttia:

Pekka Turunen kirjoitti...

Minullakin on ollut kuulon kanssa vaikeuksia, koko ikäni. Kuulo on sinänsä normaali, se on tutkittukin, mutta kuullun hahmottaminen on jotenkin vaikeaa. En saa oikein mitään selvää jos ihmiset puhuvat epäselvästi, tyyliin Aki Kaurismäki. Vieraiden kielten kanssa se on erityisen vaikeaa. Ja silloin, jos taustalla on melua tai hälinää. Tästä kaikesta syntyy joskus kiusallisia tilanteita.

Kirjat ja elokuvat ovat todellakin eri taidemuotoja ja siksi täydentävät toisiaan. Molemmista olen saanut paljon iloa. Silti olen aina todennut olevani ennen kaikkea kirjaihminen. En minään periaatteellisena julistuksena, vaan ihan käytännön havaintona. Jos tekisin listan elämäni suurista kulttuurielämyksistä, olisi se kovin kirjapainotteinen.

En kuitenkaan koe mitään tarvetta julistaa taidemuotojen välistä tärkeysjärjestystä. Antoisia elämyksiä olen saanut kaikista, myös esimerkiksi musiikista ja kuvataiteista, vaikken erityinen tuntija tai harrastaja niiden suhteen olekaan. Taiteenlajit yhdessä muodostavat kulttuurin kiehtovan kirjon. Siinä kokonaisuudessa on jotain elämää suurempaa, ja siksi kovin mielelläni katsoin esimerkiksi Peter von Baghin Sinisen laulun.

Ripsa kirjoitti...

Pekka,

eri taidelajit vaikuttavat eri tavalla, tietenkin. Mutta esimerkiksi musiikki on siinä suhteessa erityisasemassa. Siinä on kuuloaisti pääosassa. Kokemus syntyy vasta aivoissa, niin kuin kaikissa taidelajeissa.

Mutta eivät ainoastaan huonokuuloiset ole valittaneet vuosien mittaista huonoa ulosantia teatterissa, elokuvissa ja radiossa - kuunnelmat ovat hyvin vaikea asia koska siellä saattaa asetua n.k. äänimaisema sellaiselle tasolle että repliikkejä ei yksinkertaisesti enää kuule.

Minä olen varttikuuloinen ja se on aika vähän. Ilman kuulokojetta ei tule mitään. Joskus tuo asiaintila harmittaa senkin takia että olen käynyt teattereissa ja kuunnellut kuunnelmia säännöllisesti ainakin 7-8-vuotiaasta asti. Myös yliopistokoulutus oli pääosaltaan teatteria. Onneksi siinä oli se teoreettinen puolensa, niin että nyt on edelleen jotain mietittävää.

Tajusin vasta nyt aivan äskettäin, että joitakin ovia on tainnut sulkeutua lopullisesti. Onneksi ovat kirjat ja onneksi ovat ulkomaiset leffat joihin saa tekstin. Onneksi on Areena joissa tekstit saa myös aika isoon osaan ohjelmia.

Mutta ilman jotain projektia, jossa otan selvää jostain isommasta alueesta, en osaisi olla. Ehkä aivot ovat vailla semmoista ruokaa. Asetan itselleni tehtäviä. Aina löytyy joku jonka kanssa niistä voi puhua. Tai nyttemmin lähinnä kirjoittaa esimerkiksi jonkun blogiin. Tai rasittaa ystäviään sähköposteilla, tai selittää jotain innostuneesti puhumalla puhelimeen (jossa siis on kuulovammaisasetukset). Joku toinen on löytänyt jonkun toisen iloa aiheuttaneen jutun.

Pekka Turunen kirjoitti...

Minäkin tarvitsisin suomalaisiin elokuviin ja televisiosarjoihin tekstityksen, sillä en saa läheskään kaikesta puheesta selvää. Mihin ihmeeseen on kadonnut selkeän artikulaation ihanne? Kuulo-ongelmat ovat minulle sikälikin tuttuja, että myös äitini toinen korva on ollut aina lähes kuuro lapsuuden sairauden jäljiltä ja vaimolla on kuulolaite säännöllisessä käytössä. Itse olen erityisesti viime aikoina joutunut tuskailemaan näköni kanssa ja kaihileikkaus onkin edessä.

Vanheneminen on toki yhtä luopumista, eikä se aina ole helppoa. Olen koettanut lyödä asiaa leikiksi mesoamalla kaikille siitä, että minun on ollut pakko hyväksyä se, etten enää ikinä hyppää kolmiloikkaa — jalat ei kestä.

Projektit ovat tärkeitä! Ja blogit, ainakin nämä niiden valiot!

Ripsa kirjoitti...

Pekka,

YLEn Elävässä arkistossa on esimerkiksi mainioita Suomi-filmin kaupunkeja tai maakuntia esitteleviä elokuvia, joiden selostuksista oikeasti pidän. En tarvitse niihin tekstiä. Jotain on tapahtunut puhumiselle.

Tästä aiheesta on kyllä puhuttu ja kirjoitettu. Joku kirjoitti että suomalaiseen elokuvanäyttelemiseen kuuluu nykyään jonkinmoinen todellisen esittäminen. Että ihmisiä ikäänkuin kuvattaisiin salaa puskasta ja mikkiin tulee sitten muminaa. En tiedä onko tämä totta, mutta joku teatterilainen sanoi jotain siihen suuntaan.

Tampereen yliopiston Draamastudion kahteen linjaan (ohjaaja-linja ja dramaturgi-tutkija-kirjoittaja -linja) kuului ensimmäisenä vuotena kaikille yhteinen näyttämötyö, joka taisi olla suunnilleen 20 viikkotuntia ja näyttelijätyön perusteita. Ohjaajalinja jatkoi sitä, kun puolet meni opiskelemaan kirjoittamista ja suomentamista ja tutkimista.

Se alku oli todella hyvä juttu. Vaikka olin pikkulikasta asti nähnyt teatteria, niin en ollut oikeastaan tajunnut miten ne näyttelijät sen työnsä tekevät. Meillä oli esimerkiksi yksi näyttämötyön kurssi jossa ylimmäisenä arvostelijana oli Eino Salmelainen, äreä äijä, mutta tiesi kyllä teatterista suunnilleen kaiken. Stanislavskin näyttelijän työ piti olla ihan alkuunsa jo luettuna. Siis se kuuluisa amerikkalaisten "metodi".

Yksi osa oli puheenopetus. Se tapahtui yksityisopetuksena. Sain tietää, että minusta ei ikinä tule radiotoimittajaa, koska s-kirjaimen kanssa on ongelmia. Sain siis opetusta puheen korjaamiseen, mutta se pahus ei korjaantunut. S-kirjain on edelleen liian pehmeä. Tiedän tuon session vuoksi puheestakin aika paljon. Kuulo ei silloin ollut vielä niin paha ongelma kuin miksi se sitten tuli.

Luin tuon sinun kuulemishistoriasi. Se on kiinnostava. Entäs jos sinä olet oppinut puhumaan/kuuntelemaan jollain tietyllä tavalla jo äitisi kanssa? Minulla on mies, jonka isä oli Normandian maihinnousussa (amerikkalaisissa joukoissa), seisoi liian lähellä tykkiä ja menetti kuulonsa kokonaan samasta korvasta kuin minäkin. Mies oppi ensimmäisinä päivinä tapaamisen jälkeen (kesällä 1969) kävelemään oikean korvan puolella, koska oli niin kävellyt isänsäkin kanssa. Appi oli aivan tavallinen työläinen mutta ollut muusikko ennen sotaa. Kuulo pysyi hänellä 50% tietämillä, joten hänen ei tarvinnut koskaan ajatella kuulokojeen hankkimista.

Pitää sitä joo luopua jostain vanhuuden ja viisauden hyväksi! Siinähän on opetteleminen, mutta jos dementia ei pahemmassa määrin iske, niin tämä on hauskaa aikaa. Nuoruus oli kamalan vaivalloista kun kaikki mahdollinen ja mahdoton piti oppia samaan aikaan.

Nyt on menossa antiikin Kreikka, siis projektina. Seuraavaksi on luettava (uudelleen) Aiskhyloksen Oresteia, jonka jälkisanat jo luin. Meillä on Robert Graves'n Greek Myths I ja II (ei ole suomennettu) ja sitä tiheää tekstiä lukiessa menevät nyt nämä pääsiäispyhät. Ja varmaan pari seuraavaa viikkoa, ehkä kuukausi. Teos-kustantamolta tulee kuun loppupuolella Sofokleen neljä näytelmää yksissä kansissa, siis suomeksi!

Mukavaa pääsiäistä sinullekin ja tervehdys vaimollesi! On kivaa että meillä sentään on kuulonhuoltoa ja melkein ilmaiseksi, eikö?