(Kuva: Olafur Egilsson: White Night Wedding)
Perjantaista sunnuntaihin oli todellinen elokuvanystävän viikonloppu, jota parempaa ei voisi ajatella. Muutama kaupungin kulttuuritoimija oli järjestänyt islantilaisen viikon: oli luontoleffoja ja fiktioleffoja, oli taidenäyttely, oli islantilaista draamaa Wasa Teaternissa kaukaa Akureirista.
Olen kerran käynyt Islannissa, oli välilasku Keflavikissa. Olin tulossa vanhalla Islannin lentoyhtiön Loftleidirin koneella New Yorkista, menossa Kööpenhaminaan. Kello oli noin kolme yöllä. Räntää tuli vaakasuoraan, lämpöä oli +2 C, senmukaisesti puupenkein sisustettu matkustajien parakki sisälsi kaksi tai kolme asiakasta ynnä äärettömän yrmeitä ihmisiä baaritiskin toisella puolen. Oli syyskuun loppu.
Heistä ei ollut yhtään hauskaa antaa edes teekupillista nääntyneelle matkustavaiselle. Sain olla kiitollinen siitä että dollari kelpasi.
Jouduin kolmisen tuntia odottamaan potkurikonetta joka veisi minua eteenpäin. Matkalukemista ei jaksanut edes ajatella, puupenkillä ei voinut nukkua ja näkökentässä oli ainoastaan NATOn amerikkalaisia hävittäjiä, jokunen John Waynea etäisesti muistuttava tyyppi kävi kahvilla ja oli lähdössä partioimaan, jaa, en ikinä tajunnut mitä ja miksi.
Islanti oli kuin suunnaton kuun maisema. Kun lentokone kulki maan yli ajattelin että totta kai ihmiset täällä kertovat saagoja, mitä muutakaan he voisivat tehdä.
Olen toivoton filmihullu. En tiedä mitään niin kivaa kuin katsoa yhden ja saman ohjaajan töitä useampia ja peräkkäin. Sillä ideallahan Sodankylässäkin toimitaan. Elokuvat ja ohjaajan itsensä omassa kiinnostavassa persoonassaan tuotti tänne yksi Vaasan Elokuvan ystävien jäsen. Juuri tällaista me kaipasimmekin keskelle viikonlopun räntä- ja lumisadetta: elokuvia paikasta, jonka ilmasto on täysin mahdoton, ja sen vuoksi ihmiset juovat tolkuttomasti ja menevät lopullisesti sekaisin kun valo lisääntyy juhannukseen asti.
Perjantain leffan nimi oli 101Reykjavik(2000). Se on tarina nuoren miehen kasvusta lorvijasta jonkinmoiseksi oman itsensä kantajaksi, mutta aivan hillittömän hauska. Siinä nauraessa tulin miettineeksi, että jos islantilaiset ovat näin hulluja ja tekevät näin mielettömiä asioita ja täysin tolkku pois ja nauravat päälle, niin mistä ihmeestä suomalaisten melatoniini-reaktioihin on keksinyt hiipiä melankolia?
Ohjaajan puheista kuului kyllä, että hän oli hieman hämmästynyt talvisista olosuhteista täällä, eikä tainnut tajuta sitäkään että meilläkin on valo lisääntymässä kovaa kyytiä ja juhannukseen saakka. Tai sitä että ihmiset juovat Suomessa aivan yhtä tolkuttomasti, jopa ihan lapsetkin.
Mutta itse elokuvissa oli kyllä kyse anarkistisesta, suorastaan dadaistisesta menosta, jossa kaikki mahdolliset ja mahdottomat ennakkoluulot lähtevät lentoon kuin paksu setelinippu kovassa merituulessa elokuvassa White Night Wedding (2008). Ja pappi yrittää poimia rukoilemaansa kirkon korjaukseen tarvittavia rahoja, jotka hänen jumalansa lähetti hänelle taivaasta.
Ei niin etteikö useimmiten elokuvansa myös käsikirjoittanut Kormákur tajuaisi elokuvan oleellisinta dynamiikkaa: taustalla ovat surut, köyhyys, perheiden ja yhteisöjen hajoaminen, kylien hiipuminen kalastuksen ohella. Mutta pääosassa silti on aina jonkun ihmisen kehittyminen, nuorten rakastuminen, ylipäänsä optimismi, jollaiseen meillä ei ilmeisesti ole ihmeemmin varaa.
Toisaalta en ihmettele fiktiivisen kalatehdaspatruunan viimeisillä voimillaan ilmaisemaa tahtoa siitä, että tehdas on säilytettävä eikä kalastusaluksista pidä tehdä uivia kalatehtaita. Patruunan lapset taas ovat jo aivan muualla ja ajattelevat tyystin eri asioita – aika on ajanut ohi.
Ohjaaja viittasi keskustelussaan yleisön kanssa juuri nähtyyn elokuvaan Meri, joka on jo vuodelta 2002, ja jossa sukuriidan kautta kritisoidaan rahan valtaan astumista. Kun lainarahalla ostetaan ja myydään, ja samalla ainut olemassa oleva tuotanto, kalatalous, alkaa hiipua – ei turskaakaan ole entiseen malliin – niin siitä tyhjän päältä syntyvä pankkiirien luoma kupla puhkeaa ennemmin tai myöhemmin.
Meilläkin oli tuossa Post- anteeksi Itellan yläkerrassa islantilainen pankkiiriliike Glittner, mutta vähin äänin spekulaatiotoimisto on häipynyt. Katolla nimi vielä loistelee.
Joku yleisön joukosta kysäisi että mistä halu elokuvien tekemiseen tuli, niin totta kai vaihtelun halusta, mutta Kormákur toi myös esiin psykoterapian, että siis elokuvilla voi purkaa jotain omassa maailmassa askarruttamaan jääneitä solmuja.
No, onhan hänellä eräänlainen kanssaohjaaja siinä mielessä Woody Allenin hahmossa. Mutta Kormákurin hahmoilta tuntuu puuttuvan Allenin loputon itsesäälissä rypeminen, tai siis Allenin tarinoiden henkilöiden. Tosin surkuhupainen Allenin juutalaiskarikatyyri on.
Ohjaaja ei tietenkään ole yhtä kuin tarinansa, mutta aivan ilmeisesti meillä on nyt hieno ohjaaja islantilaisessa laavan peittämässä maassa. Ehkä näiden elokuvien anarkistisuus syntyy huimista maisemista: mustia vuoria, kuumia lähteitä ja ikuisesti läsnä oleva meri. Elokuvien kuvaaja oli myös hieno. En oikein käsitä miten hän sai teatterin kankaalle filmillä maalatuksi kolmiulotteisuuden tunteen.
Kontrasti on tarpeen kun on kuvattava isoja asioita. Isoja asioita kuten nuoren vaimon ajama kolari matalalla lentävän joutsenen kanssa. Kevään arktista hysteriaa.
Kuva elokuvasta 101Reykjavik:
Ensimmäinen kosketukseni Islantiin kansakoulun maantietotunnin jälkeen oli Laxnessin Salka Valka.
VastaaPoistaNiin oli muuten minullakin. Varmaan sitä paitsi meidän ikäpolvella oli kaikilla.
VastaaPoistaOlihan Laxness nobelisti, ja sitä paitsi opettajat varmaan pitivät Salka Valkaa viattomana kehityskertomuksena.
Olin tanssiteatteri Raatikon kanssa tekemisissä kun se teki Salka Valkan ja siinä oli käsikirjoittajana joku hieman outo ihminen (en todella muista nimeä, keski-ikäinen, minua vanhempi mies), jonka mielestä Salka Valka oli nimenomaisesti seksuaalinen tarina, eli nuoren tytön heräämistä.
Ilmeisesti muistikuvani kertoivat ennemminkin tytön itsenäistymisestä kuin seksistä. Niin eri tavalla kirjoja voi lukea.
Kormakur mainitsi kirjan ja vähän kohautti olkapäitään. Että vähän jälkijättöistä tarinaa, mutta ei mitenkään halveksivasti kumminkaan.
Voi olla että näitä uusia leffoja saa jo DVD:nä tai jotain, ne ovat kyllä hemmetin hyviä.