Tihentymiä

(Valokuva: Wikimedia)


Luin vähän aikaa sitten Haruki Murakamin kirjan Kafka rannalla. Se pitäisi kirjoittaa oikeastaan että Kafka Rannalla, koska senniminen oli päähenkilö, kodistaan karannut 15-vuotias poika.

Japanilaista nykyproosaa. Ensimmäiseksi mieleeni tuli japanilainen ohjaaja Kenji Mizoguchi ja hänen episodielokuvansa Kalpean kuun tarinoita. Siis elokuva. Seuraavaksi tuli mieleen japanilainen kuvataide, johon tutustuin New Yorkin Metropolitanissa jo joskus 1960-luvulla. Sitten tuli mieleeni että japanilaiset lahjoittivat Washington DC:iin kirsikkapuita, jotka edelleen kukkivat keväisin.

Muistan myös oman amerikkalaisen pihani kirsikkapuun, joka kukki helmikuun lopulla. Kirsikoita syötiin jo kesäkuussa.

Mutta kirsikkajuhla on aivan erityinen Japanissa ja liittyy muun muassa rakkauteen. Myös Mizoguchin ja Murakamin tarinat liittyvät rakkauteen. Jotain aivan erityistä on kyllä japanilaisten luontosuhteessa. Sekin liittyy rakkauteen: ihminen ja hänen ympäristönsä ovat yhtä.

Muistan viime vuonna Australiassa asuvan Ruun (I.O.Rumdum) kuvakertomusta Kiotosta, joka on ehkä parhaiten säilynyt vanhojen talojen ja temppeleiden kokonaisuus entisajoilta. Ruu istui temppelipuutarhassa, hiekkapuutarhan reunalla, ja puhkesi kyyneliin.

Minua harmittaa, että internetissä on laiminlyöty japanilaisten varhaiset hienot elokuvatyöt. Ei edes still-kuvia löydy. Mizoguchi nyt sattuu olemaan siellä, koska on saanut Cannes’n palkinnon 1950-luvulla, mutta japanilaiset eivät pääse omalla painollaan esille – ei, pitäisi osata japania että tietäisi mitä esimerkiksi tämän hetken japanilainen ajattelee tämän hetken japanilaisesta kulttuurista.

Minulla on hämärä tunne siitä, että yksi Mizoguchin elokuva sisältää aivan käsittämättömän hienon kohtauksen järvellä, keskellä sumua, ja paikalla on haamuja. Sekä shintolaisen että buddhalaisen filosofian pohjalla on ajatus siitä että vainajat ovat edelleen läsnä.

Tämä ei ole New Age –höpinää , jota tottatotisesti en ikinä harrasta, vaan käsitys ihmiselämästä kokonaisuutena: ei tarvitse elää pelkästään nykyisyydessä ja toivoa tulevaisuudelta sitä tai tätä, vaan myös historia on elossa.

Murakami tuo kirjaansa elävän ihmisen 15-vuotiaana, mutta ihminen onkin hyvin vahva ja oikeastaan yhtä ja pelkkää ja silkkaa keskittymistä koko nainen, nykyhetken 60-vuotiaana. Siksi hän kykenee olemaan kahdessa hahmossa samaan aikaan.

Sanotaan että länsimainen ihminen on unohtanut historiansa.

Siinä on ilmeisesti tärkein peili, jota vasten japanilaista kulttuuria voi ajatella. Kyllä, olen lukenut ison osan buddhalaisesta kirjallisuudesta ja ei, kyse ei onneksi ole uskonnosta, jolle olisin ehdottomasti jo kehittänyt vähintään kutiavan ihottuman ellen peräti astmaa.

Japanilaisten elokuvien ja kirjojen, etenkin runouden, selittäminen on hyvin vaikeata ellei mahdotonta. Kulttuuri oli tavattoman kauan sulkeutunut muulta maailmalta Kiinaa ja Vietnamia lukuun ottamatta, että se on säilynyt ehkä osin vielä nykyaikaan asti omaleimaisena.

Viimeksi olen keskustellut japanilaisuudesta säveltäjä Pehr-Henrik Nordgrenin kanssa. P-H meni kuolemaan tänä vuonna, enkä näe enää hänen nuottiviivasto-otsansa alla tuikkivia silmiään, kun hän yritti saada sanoiksi omaa musiikkiaan.

Tapaamisesta on aikaa. Istuimme Pelimanni-ravintolan terassilla ja puhuimme suunnilleen huutaen, koska Kaustisilla oli tavan mukaan meneillään jokin musiikkitapahtuma alhaalla pallokentällä, joka oli katettu puiseksi.

Kysyin häneltä ikebanasta, kukkien asettelutaiteesta, koska olin nähnyt hänen japanilaisen vaimonsa kimonoasussa suorittavan rituaalin samaan aikaan kun Izumi Tateno soitti flyygeliä. P-H kohautti olkapäitään ja vilkaisi samalla poikaansa, joka pelasi pajatsoa ravintolan eteisessä.

Tahdoin istua silloin ensimmäisellä rivillä, joku oli kertonut minulle että ikebana kuuluu osana konserttiin, joka sisälsi aivan merkillisen hypnoottisen kokonaisuuden Debussy’n meriaiheisia konserttoja. La Mer?

Tiedän että kyse on tulkinnasta. Sen vuoksi tuon hetken selittäminen on pelkkää hapuilua, koska sanat eivät tavoita ikebanaa ja Debussya. Varmasti Mizocuchista ja Murakamista voisi kirjoittaa kokonaisia opuksia. Mutta parhaimmillaankin ne väistämättä ohittavat tunteet, koska esseihtivä länsimainen (tieto)kirjallisuus tavoittaa tunteita vaivalloisesti ja anteeksipyydellen.

Jotain tekemistä tuolla tiivistyneellä hetkellä oli kyllä sen kanssa, että ranskalainen kulttuuri kaikissa muodoissaan on ottanut valtavasti vaikutteita Japanista. Ei tarvitse kuin ajatella ranskalaisten innostusta japanilaisiin puupiirroksiin joskus 1900-luvun alkupuolella.

Mutta tämä on vain selittelyä.