Illankähmässä kävelyllä

Minulla on kohtuullisen uusi pyörä. Se on se ferrarinpunainen Jopo. Mutta en ole koskaan ennen täällä asumistani ajanut polkupyörällä kaupungissa.

Minulla on tapanani kaatua esimerkiksi kun auto tulee kulman takaa tuhatta ja sataa, ihan vain sen takia että säikähdän. Minusta autot ja polkupyörät eivät kuulu yhteen. Kävelijä saattaa ehtiä perääntymään jalkakäytävälle, mutta usein pyöräilijällä ei ole mitään minne perääntyä, koska tämä kaupunki katsoo että jalkakäytävät ovat kävelijöille ja kadut pyörällisille vehkeille. Nopeus ei ole liikennesuunnittelussa ratkaiseva asia.

Olen asunut tätä ennen maalla parikymmentä vuotta, ja tiedän että siellä saattaa olla vielä turvattomampi pyöräilijälle. Juuri ajokortin saanut tarvitsee rohkaisua ja hakee sitä usein pullosta ja/tai kavereiden kehotushuudoista. Pyöräilijä väistäköön silloin ojaan jos ehtii.

Muistan vieläkin Kööpenhaminan liikenteen, joka oli oikeasti turvallinen. Minulla on myös se muistikuva että ihmiset nauroivat ja vitsailivat enemmän kuin ihmiset täällä. Tietysti on mahdollista että en asunut siellä tarpeeksi kauan, vain pari viikkoa, mutta kun olen kumminkin Helsingissäkin asunut niin ero oli kyllä kuin yö ja päivä.

Nyt kun pimeys on langennut maamme piirin päälle, niin ehkä ihmisiin tarttuu sinisestä pimeästä aivan päinvastaisia tunteita kuin luulisi. Tapio Rautavaarallakin oli todella kaunis biisi nimeltä Sininen uni. Osaan soittaa sitä päässäni ja minusta se on rauhoittava laulu, vaikka siinä surisee sininen auto.

Olen istunut kotona ja haukotellut puolen päivää. Poika soitti isälleen, joka puolestaan raportoi minulle että kuulosti siltä että siellä oli pari huoneellista apinoita. Ja että ne vähintään tappelivat banaaneista. On siis isäinpäivä.

Koska olen äiti enkä isä, painuin sitten kävelylle. Luulin että oli valoisaa, mutta ilmeisesti ne ajat menivät jo. Valo on oikeasti sinistä.

Tiklaspuistossa kuljin kymmenkunta minuuttia yrittämässä saada joitakuita varislintuja edes silhuettikuvaan, mutta ei siitä mitään tullut. Nämä eivät ole kesyjä lintuja. Voi olla että ovat mustavariksia jotka keskustelevat siitä pitäisikö ehkä muuttaa Kokemäenjoen rantaan.

Ainakin ne olivat tiiviissä rivissä sähköjohtojen päällä. En ole ikinä tavannut täällä kuollutta varislintua, joten ne ovat ehkä maineensa mukaan viisaita lintuja eivätkä saa voimajohdoista sähköiskuja.

Puut ovat muuttuneet jälleen grafiikan vedoksiksi.

Tässä joku on vielä tuonut silkkipainonsa ja vetänyt leveän taustan miltei samaa sinistä kuin mitä ilma on.

Kotona sitten on jälkiruuaksi omenoita.