Kuolemanlinjalla

En ollut tietoinen mistään kiireellisestä kirjoitushommasta. Olisi se pitänyt kuitenkin arvata, että sitten joku ilmoittaa kahden päivän varoitusajalla, että deadline eli kuolemanlinja lähestyy. Ei minun olisi pakko silti tehdä mitään. Voi olla että silti teen. Tehtävä voi olla elintärkeä.

Tämä on onneksi suhteellisen normaalia elämää. Muu ei ole kirjoittajan elämässä mahdollistakaan.

Olin tosin ennättänyt tuudittautua siihen, että sukellan nyt sukututkimukseen, ennen kuin siitä tulee täysin laitonta. Minua oikeastaan hykerryttää ajatus, että sukututkijana olen ilmeisesti nyt jo lainsuojaton. Vaikka paperit ovat kulkeneet mukanani vuosikymmeniä. Samoin valokuvat, ihmisten kasvot, puhetapa, sanonnat – oikeastaan koko suvun intonaatio.

Viimeistään kun lasta tapaa tulee miettineeksi, että onko kyseessä ehkä geeneissä asustavasta jutusta. Lapsen tapaaminen sai etsimään kuvia ikuisesta kesästä, auringosta, valosta ja kasvusta. Niitä on pari tässä ohessa.

Oma harrastajageenitutkijan otokseni koskee miltei pelkästään perheen miespuolisia jäseniä. Ne ovat hervottomia tarinaniskijöitä. Kuoliaaksinaurattajia. Muistan pitkiä kesäisiä iltapäiviä, jolloin saatettiin pelata korttia (panoksina tulitikut) ja kertoa tarinoita toisillemme. Ennen kaikkea muistan naurukohtaukset, joista ei ollut tulla loppua.

Suvun miehille on yhteistä se, että heidän huumorinsa on absurdia, jopa surrealistista, vaikka nuo kaksi adjektiivia ensin kuulostavatkin aivan vastakkaisilta. Eivät ne ole.

Yhteistä on se, että naurunaiheet eivät ole kirjoitettavissa paperille. Edes tietokone ei osaa tehdä temppuja, joka saisi ilmeet, eleet, eräänlaisen laajan elämänkaaren, joka ilmenee jokaisessa jutussa, näkymään. Voisi sitä tietysti yrittää.

Mutta nähtyäni traagisen ja oudon elokuvan viime viikolla, Jukka-Pekka Valkeapään Muukalaisen, tulin ajatelleeksi että suvusta pitäisi tehdä elokuva. Kellään, edes miespuolisella jäsenellä, ei tosin ole tietääkseni koskaan ollut tavallista kinofilmikameraa kummallisempaa dokumenttivälinettä. Minulla oli aina sukutalossa ollessani mukana vihko, johon kirjoittaa asioita.

Jopa tädin ja isoäidin puheet pakenevat sanoiksi muuttumistaan. Isoäiti, Mammaksi kutsuttu, sanoi kyllä useimmiten pääruokalajin jälkeen että jälkiruuaksi on sitten natinkia.

Me lapset jäimme vesi kielellä odottamaan sitä, mutta ei sitä tullut koskaan. Muuten touhukkaan ja topakan Mamman ilmaisu jäi mysteeriksi joka selvisi vasta Ameriikanmatkani myötä. Olin yötä toisen isoisän kyläpaikassa jossa puhuttiin fingelskaa.

Käsittääkseni ne kaksi sukua eivät tunteneet toisiaan kovin hyvin, siis vaikka kaikki olivat olleet Ameriikassa. Se on tässä se syvin kulkusuunta, Ameriikka. Kun olen nukahtamaisillani, muistan taas jonkun uuden jutun 1960-luvun Ameriikasta. Ajattelen vieläkin että se aika oli niitä autenttisimpia ja tiiviimpiä elämässäni, eikä sille voi mitään. Kyllä se on sitä ollut myös muille sukupolville ja niiden jäsenille, jotka siellä asuivat.

Sekö että kaikki oli uutta? Uusi manner oli ollut jo kauan olemassa. Se että minä en ollut siellä, ei merkinnyt taatusti kaduilla käveleville, istuville, nukkuville mitään. Laskeuduin nimittäin New Yorkiin. Isoisä ei ollutkaan vastaanottamassa, niin kuin olin luullut. Hän oli ollut retkeilemässä ameriikansuomalaisten tuttaviensa luona.

Lentokoneessa olin tutustunut pariin suomalaiseen mormonityttöön. En muista yhtään, minne ne tytöt olivat menossa, varmasti Utah’n osavaltioon, mutta jossain tapasin heidät jonkun ajan kuluttua.

En unohda sitäkään paikkaa koskaan. Kaksi nuorta ja hyvin pidättyväistä ja kilttiä suomalaistyttöä täydellisen amerikkalaisen sisustuksen keskellä. Olin kuullut siitä, mutta sitä oli vaikea uskoa todeksi. KAIKKI OLI PASTELLISÄVYISTÄ JA MUOVISTA.

Olin jo aiemmin saanut ameriikanpaketissa minulle ja muille lapsille tarkoitetut villatakit, JOTKA EIVÄT OLLEET VILLAA. Se oli täysin käsittämätön asia ja siitä alkoi aikakausi, jolloin minun oli opittava että edes esineet eivät ole sitä mitä ne esittävät.

Eivät ihmiset, talot, kissat, koirat, pensaat, puut, kukat, hymyt, puheet. Jos joku sanoi että olisi kiva tavata ja antoi osoitteensa, niin se ei tarkoittanut, että minä etsin bussiyhteyden osoitteeseen ja menin koputtamaan ovelle.

Minua tervehti pariskunta, joka katsoi minua päästä jalkoihin aivan kuin olisin ollut ufo. Oli pakko katsoa taakseni, että ehkä siellä oli joku muu. En ole vieläkään aivan varma siitä oliko siellä joku muu vai olinko minä joku muu. Tilanne on vaihtelevassa määrin jatkunut samanlaisena koko senjälkeisen elämäni ajan. Muiden elämästä minulla on kyllä aavistus, mutta ei niistäkään mitään varmaa.

Ehkä jotkut ylioppilasjuhlat keväällä?