Kuulolla

Kun muutin tänne, tästä korttelista sanottiin että tämä on Länsi-Suomen tihein ja väkirikkain ja monikulttuurisin paikka. Menin työhön opettamaan aikuisille pakolaisille, joita niihin aikoihin ruvettiin kutsumaan maahanmuuttajiksi (ilmeisesti ruotsin invandrare-sanan elähdyttäminä). He eivät saaneet kuitenkaan olla tunneilla kuin tietyn ajan, tuskin he oppivat paljoakaan.

He yleensä osasivat jo alkujaan 4-5 eri kieltä. Esimerkiksi Keski-Sudanista tulleilla oli ällistyttävän monta kieltä. Katselin heidän kanssaan Afrikan karttaa. Kysyin miksi rajat ovat neliömäiset, miksi ne eivät mutkittele, vaan ovat kuin meidän itärajamme Laatokan kohdalla. Juuri siksi.

Olen aika varma siitä että kahden uuden pakollisen kielen, suomen ja ruotsin, oppiminen on mahdotonta, jos on jo yli 40-vuotias ja tullut aivan erilaisesta kielellisestä kulttuurista. Sittemmin olen tavannut nuoriakin naisia, jotka selvästikään eivät osaa lukea. Kieltä käytetään puhumiseen. Sitä kuunnellaan radiosta.

Meille on onneksi Suomessa kehittymässä ikioma lingua franca joka on suomi. Nyt kun kuulen ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin suhteellisen hyvin, pystyn vakoilemaan mitä ihmiset sanovat. Lapset, kaikenmaalaiset, puhuvat keskenään suomea.

Mutta ajattelen sudanilaisia. Tuskin koskaan olisi asiaa Afrikkaan, joten ajattelen että oli mukava tulla tuntemaan niitä ihmisiä edes vähän. Kuulla kuinka he sanoja haeskellen yrittivät kuvata mustaa sarvikuonoa ja sitä miten linnut lauloivat aamuisin.

Kävin elämäni ensimmäisessä konsertissa. Siis: kuulin kummallakin korvalla. Ystävä soitti että nyt olisi hieno konsertti kaupungintalolla. Olivat meneillään Korsholman musiikkijuhlat. Siitä on nyt päivää vaille viikko.

Se oli kamarimusiikki-ilta. Lippua ottaessani kuulin että konserttitilassa on induktiosilmukka. Ja minulla on kaksi kuulokojetta, yksi kummassakin korvassa. Tähän mennessä olen kuunnellut vasta ihmisten puheita, radiota tai televisiota. En ole koskaan kuulevana kuullut elävää esitystä. Jännitti.

Musiikilla oli järisyttävä vaikutus. Takaisin tullessa epäilemättä kävelin hoiperrellen, vaikka en ollut väliajalla juonut kuin muovimukillisen vettä. Voi olla että tällainen musiikkikokemus tulee nyt liian myöhään. Tuskin opin ikinä analysoimaan kuulemaani, niin että joku toinenkin ymmärtäisi mitä luulen kuulleeni.

Haluan yrittää kumminkin, koska tämä oli ekakerta. Erik Bergmania olen varttikuuloisena joskus kuunnellut, mutta en ole ollut varma onko Bergman tosissaan. Perusefekti oli nyt flyygelin vimmattu hakkaaminen säännöllisin (säännöttömin?) väliajoin. Luulen että musiikkia kutsutaan atonaaliseksi. Mietin Bergmanin motiiveja: vitsi, maailmanloppu, instrumenttien kokeilu. En muista mikä biisin nimi oli, epäilemättä nimellä sitä olisi kutsuttava. Minun on siis raijattava kirjastosta Bergmanin musiikkia, että pääsen selville hänen skaaloistaan – tämä oli vertauskuva.

Viulusti, alttoviulisti, sello ja piano, ääntä mahtui niin paljon korkeaan saliin, että mietin pitääkö toinen kuulokoje ottaa pois. Mutta sitten tuli Schubertin pitkä konsertto, se Forellen. Onko Schubert kitschiä, onko erityisesti se jokitaimen-osuus sitä? Kuuntelin tarkkaan Ralf Gothonin flyygelinsoittoa ja se oli minusta aivan kertakaikkisen kaunista. Kirkkaan joen veden läpi kuplia, happista vettä, sitä voi ottaa kämmenelle ja juoda sitä.

Olin kuullut väärin yhden osuuden siitä forelli-laulusta, jota on esittänyt esimerkiksi Marian Anderson ja Friedrich Fischer-Dieskau. Päässäni soi väärä biisi! Todennäköisesti silloin kun opiskelukaverit lauloivat ja soittivat, ja sitten nauroivat minulle, koska minulla ei kuulemma ole nuotintajua, oli aivan totta.

En kuullut mitä lauloin. Kyllä sellaista ihmistä pitääkin pilkata. Olin mitä oivallisin kohde ja tottakai omasta syystäni: mitäs olin mennyt saamaan sikotaudin liian vanhana ja mitäs olin hankkinut äidin joka sai keuhkokuumeen ja joutui sairaalaan ja isän joka ei osannut perunoita keittää, niin että kuulo siinä meni kun korkeassa kuumeessa piti tehdä ruokaa koko porukalle!

Viimeisenä soitti isompi kamarimusiikkikokoonpano Antonin Dvořákin sinfonia numero joku, mutta lisänimeltä Uudessa maailmassa, eli Amerikkalainen. Sinfonia oli tuttu minulle, mutta tajusin että en ole ikinä ennen kuullut yksityiskohtia. Siellä on lukuisa määrä kansanlauluja, eri väestöryhmien ja epäilen että varmasti itäeurooppalaista tavaraa suurelta osin. Lisäksi Amerikkalaisessa tuntui mutkan kautta selvä rockin kaiku. Tai siis se menee päinvastoin, rock on kaikua amerikkalaisesta kansanmusiikista. Tarkemmin: rock ON amerikkalaista kansanmusiikkia.

Dvořák on minusta ehdottomasti romantikko. Tämä pitäisi varmasti perustella. Sävelkulut olivat tavattoman kilttejä. Ei tarvinnut pelätä niin kuin Bergmanin tapauksessa että taas äänimassat hukuttavat pääni, vaan saattoi arvata mihin suuntaan musiikki kulkee.

Tai en minä pelännyt koko aikana. Kokemus oli niin suuri, että se sai minut viikon ajan puhumaan itsekseni, soittamaan musiikkia, ajattelemaan värejä. Kiinanruusu tuntuu reagoivan puheeseen. Minulla on yhä vahvemmin se tunne, että kasvit pitävät oikeasti myös musiikista.

En tarvitse siihen tiedettä. Kyllä kai minulla on silmät, näen että nuppuja tulee paljon ja posliinikukka kukki kuin kuumekasvi, oikea rämehirviö helteen ajan. Nyt alkaa viiletä. Kattojen tasalle nousi tummia pilviä.

Kotona oli sitten kaikki mitä minulla tähän vuodenaikaan on. Punainen alkaa voittaa, pimeys lisääntyä. Lidia kysyi missä olen ollut. Kyllä se pitää musiikista myös. Järjestäytyneeseen ääneen ehkä vastaavat kaikki elolliset. Ei ole vielä ollut tilaisuutta kokeilla kumminkaan esimerkiksi sienten kasvukäyrää, jos niille soittaa romantiikan ajan musiikkia.

Taivas pilveilee, eilen tihuutti koko päivän. Maa on ollut rutikuiva näihin asti.