Katsoin valokuvaa tädistäni. Istuu siinä aivan rauhallisesti
puutarhakeinussa ja lukee lehteä. Hänen isotätinsä istui samaan aikaan talon
portailla ja poltti piippua körttivaatteisiin puettuna. Noina aikoina ei pidetty
yllä kauhistuttavia ikäpolvikuiluja, niin kuin nyt. Voi olla että ne olivat
silloinkin, mutta vanhat eivätkä keski-ikäiset puhuneet asiasta yhtään mitään.
Sitten löytyi toinen kuva, siinä oli nuorimies, laiha,
tarkkasilmäinen, tähtäämässä kiväärillä maaliin. Hänen vieressään oli isoisä,
jonka mielestä jokaisen miehen on pakko osata ampua. Taito olisi välttämätön
ennemmin tai myöhemmin.
Sitten on kuva perheestä: äiti, isä, tytär ja poika. Kuvassa
on äärimmäinen hiljaisuus. Seinältä katsoo muutama hääkuva menneeltä
vuosisadalta, ilmeet ovat vakavia, juhlapukuisia. Perhe on päivällispöydässä.
Hiljaisuus kirkuu.
Jonkun kamera räpsähti. En tiedä kenen.
View from shore. Photo: Ilmari Ackley
Näihin aikoihin vuodesta muistan erityisen hyvin mieleen
painuneet hetket kello kuusi aamulla isoäidin luona. Mentiin takaniitylle
lypsämään lehmiä. Liiverin varjo viistoutui ja viittoi tielle, minä kolistelin
maitokärryjä ja tiesin että voin työntää ne sinne, mutta en jaksaisi enää
takaisin. Aurinko sädehti heleissä koivuissa ja tuomi kukki ikuisesti kaikki kesät.
Isoäiti tarjoaisi lämmintä maitoa ja minä kaataisin sen
vaivihkaa kissan isoon kuhmuiseen kuppiin navetan nurkassa. Kissa oli suuri
musta kolli ja eli niin kauan kunnes joku löi sen pään halki kirveellä tai
pesäpallomailalla. Isoäiti voivotteli, kun oli ollut juuri kissarutto ja nyt
tulisivat hiiret ja rotat.
Car that takes. Photo: Ilmari Ackley
Mielessä kaikki ihmiset pyörivät ja hyörivät, pysähtyivät
hetkeksi, mutta kukaan ei sano mitään hyvin selvää. Ennen kaikkea suvut,
sukulaiset, eivät tee radikaaleja ratkaisuja, elämä ei muutu, siinä ollaan
leivän syrjässä ja pysytään. Sitten ne kuolevat pois.
Joku sortui katkeruuteen. Yksi katsoi kiikarilla aina vain
etääntyviä lapsiaan, jäi yksin. Kiikari oli väärinpäin. Isotäti vietti 15
vuotta valkoisessa salissa. Hänen kasvonsa muuttuivat täydenkuun muotoisiksi,
mutta eivät säteilleet valoa. Hän kyllä hymyili koko ajan, mutta silmiin ei
tullut ilmettä.
Kysyin sitä puutarhakeinun tädiltä, joka pyysi olemaan
häiritsemättä. Otin koiran hihnan ja lähdin juoksuttamaan sitä.
Mentiin koskelle, jossa oli lapsia uimassa. Päästin Sessen
sinne mukaan, ja lapset kiljuivat että koira ravistelee veden päälle, ennen
kuin ovat ehtineet kastautua. Katselin vedessä läpsyttelyä, ojensin käden
siihen, missä vesi ryöppysi ylhäältä kivistä. Välillä häilähti varjo: vähän
isompi kala.
Puhtaat vedet.
After rain. Photo: Ilmari Ackley
Muistot ja valokuvat ovat samalla kauniit ja jotenkin haikeat. Välähtelevä vanha äänetön koti video tulee mieleen, tai hämärät unet. Tekee ikävä vanhempaa polvea.
VastaaPoistayour blog is good.
VastaaPoistaMarja-Leena,
VastaaPoistaniihin tällä hetkellä liittyvät valoisat yöt. Ei saa nukutuksi. Niin tulee ajatelleeksi minkälainen sukupolvien ketju on ollut ja toisaalta: millainen ehkä tulee olemaan, jos elämä jatkuu.
Eilen illalla tuli mieleeni että isänisäni kuoli minun ikäisenäni. Ehdin nähdä hänet, mutta hän on kadonnut omasta pääkopastani muuten, paitsi ideana. Hän oli aikamoinen kasvatusideologi aikanaan.
Flower,
whoever you are, thank you!
On hienoa, että nykyaikana otetaan niin paljon valokuvia. Mutta samalla jokin valokuvaan liittyvä taika on kadonnut. Jokin aika itsekin katselin vanhoja valokuvia isoisän lapsuusaikoihin liittyen (20-lukua). Niitä kuvia ei ole paljon, eikä niissä juuri ole filmiä tuhlattua mihinkään tilannekuviin lasten leikeistä vaan kaikki ovat tuollaisia kuvailemiasi asetelmia.
VastaaPoistaMutta silti niissä on valtavasti voimaa, auraattisuutta. Muutama pieni mustavalkokuva 20-luvulta painii ihan eri sarjassa kuin ne sadat, tuhannet digikuvat, joita ei edes koskaan kehitetä vaan jotka hautautuvat jonnekin kovalevyille - kunnes tietokone hajoaa, ja sitten niitä ei enää ole.
Penjami,
VastaaPoistaminäkin, yksi miljoonista, olen saanut digi-kameran. Kaiken lisäksi lahjaksi. Se on ihan pikkuinen eikä sellainen monimutkainen objektiivi-kasa, niin kuin monilla oli ennenkin, kinofilmin aikaan.
Isäntä oli juuri matkoilla ja otti mukaansa vain vanhan puoliautomaattisen Canonin ja löysi kuin löysikin siihen dia-filmiä. Meillä on projektori. Mutta olikin hankalampaa löytää firma joka kehittää dioja. Joka tapauksessa kuvat saadaan vasta viikkojen päästä.
Jospa jonkinmoinen projektori säilyy? Tähän mennessä en ole vanhoista kuvista löytänyt yhtään diaa, jossa värit olisivat menneet.
Auraattisuus? Ehkä se johtuu siitä, että ne ihmiset jotka katsovat seinältä sukutalossa, on nähnyt lapsena tai nuorena. Siinä ne ovat kihla- tai hääkuvassa.
Mutta on välttämätöntä muistaa mistä on peräisin, minkälaisten ihmisten jälkeläinen. Esi-isät ja -äidit! Katsoin juuri Kevin Costnerin intiaani-dokkaria. Esi-isistä hekin puhuvat, nykyiset intiaanit, samoin kuin ne joiden ympäriltä muut tapettiin.
Pitäisi ehkä hankkia jostain mustavalkofilmiä ja kehitysvehkeet. Siinä olisi ehkä se hyvä idea. Täytyy vain huuhdella kuva hyvin. Sitten se ei katoa.
Tuo loppulauseesi "Kun kuvan huuhtelee hyvin, se ei katoa" on jotenkin konkreettista merkitystään isompi ajatus.
VastaaPoistaVanhemmillani on vanha diaprojektori, ja kun se viimeksi pari vuotta sitten kaivettiin esille ja faija sai sen vihdoin toimimaan (siinä on aina ollut jokin pieni tekninen vika, sekin mielestäni kuuluu diojen katselun luonteeseen olennaisesti), niin tunnelma oli aikuistuneella sisarusparvella (meitä on neljä) sama kuin joskus lapsena.
Ja tietenkin kuvat olivat välillä väärinpäin! Tosin vielä hauskempaa oli hihitellä 70-luvun järkyttäville silmälaseille ja 80-luvun kampauksille etc.
En tiedä toimiiko uudet diat yhtä hyvin ...
Kyllähän huuhtelulla on monta merkitystä. Että esimerkiksi tahrat pois.
VastaaPoistaMuistan suurenmoisen ahaa-elämyksen yliopiston valokuvauskurssin aikana (liittyi lehdistöopin cumuun) että kuinka helposti esimerkiksi ufon saa tehdyksi pimeähuoneessa. Totuuden irtikiskominen jostakin on toivotonta puuhaa varsinkin kun vieressä on lauma kiljumassa omaa totuuttaan. Ei sitä ehkä ole.
Tai mieleen tulevat myös manipuloidut Neuvostoliiton sotilasmarssien kuvat: kuka oli poistettu korkea-arvoisten politrukkien seurasta ja kuka ei, siellä katsomossa. Trotski taisi hävitä ensimmäiseksi.
Tuo Spinozan kanssa painiminen teki minulle semmoisen olon, että kun jo 1600-luvulla ihminen on ollut niin selvästi moderni, niin kyllä kai me täällä vähän ylpistellään postmoderneja ajatellessa.
Sukulaisilla on ollut aika paljon kaikenlaisia kuvia, mutta ne ovat häipyneet toisten avioliittojen jälkeen toisiin taloihin. Minä sattumalta sain kaksi körttinaisen kuvaa, varmaan Lapualla otettuja, sukulaisnaisia, nuorempi ja vanhempi.
Körttinaiset tuijottavat seinältä kun kirjoitan. Esiäidit. Tässä tuntuu olo jopa turvalliselta, vaikka maailma ja Suomi ovatkin pirstoutuneet.
Joskus ihmettelin, että onpa erikoista, kun käytännössä melkein kaikki suvun vanhat kuvat (studioissa kuvattuja muotokuvapotretteja lukuun ottamatta) on kuvattu ulkona, pihapiirissä. Vaikka onhan nuo vanhat portaat yms. hieno tausta.
VastaaPoistaMelkein nolostuttaa todeta, että oivalsin tuon pointin vasta jokunen aika sitten. Valaistuksestahan siinä tietysti oli kyse ...
Penjami,
VastaaPoistameillä vanhimmat kuvat olivat Amerikassa otettuja muotokuvia. Ne oli otettu valokuvaliikkeessä eivätkä varmaan olleet ihan halpoja siinä joskus 1800-1900-lukujen vaihteessa.
Se ensimmäinen salama on ollut magnesium-salama, sellainen, joka poksahtaa.
Ainakin täälläpäin on ollut 20-30-luvuilla kiertäviä valokuvaajia, jotka useimmiten ovat ottaneet kuvia jostain isommista häistä tai nuorisoseurakokoontumisista tai körttitapaamisista, joita on vissiin ollut samoihin aikoihin.
Amerikassa asuessani käytettiin vanhaa laatikkokameraa, ja sillä tuli loistavia kuvia. Kun joku paikallinen valokuvaaja naureskeli että voisimme siirtyä nykyaikaan, niin kysäisin siltä viattomasti, että mikäs sitten on sun kameras polttoväli, minne asti saat tarkentumaan. Muistan vieläkin yhden jolpin punastuneen hiusmartoa myöten.
En yhtään tiedä missä sekin kamera mahtaa nyt seilata.
Mutta ajatukseesi valosta on liittynyt oleellisesti tietenkin elokuvan kehittyminen. Jos olet nähnyt esim. Griffithin leffoja (Kansakunnan synty, Ahneus jne), niin niistä näkee miten taitavia elokuvaajia jo silloin 10-luvulla on ollut. Paikoin siinä nelituntisessa monumentissa, Kansakunnan synnyssä, on valottomia kohtia, jälki on vähän epätasaista ja rosoista.
Muistaakseni siinä ei juuri ole sisäkohtauksia. Joitakin on, enkä oikein tiedä miten ne on otettu.
Voi olla, että vanhojen elokuvien sisäkohtauksien selitys on yksinkertainen: ne on toteutettu kolmen seinän taktiikalla. Jostain luin siitä vanhasta Nanook-"dokumenttielokuvasta" (ei tainnut ihan autenttinen dokumentti olla) että iglun sisältä otetut kohtaukset kuvattiin niin, että seinään tehtiin iso aukko. Mukavasti nukkumaan menevillä oli oikeasti todella kylmä.
VastaaPoistaPenjami,
VastaaPoistaoletko lukenut semiotiikkaa? Se ihminen, josta Lennart Meri sanoi että päätään pitempi muita, oli Juri Lotman. Kirjoitti montaasista ja lähinnä Eisensteinista, mutta siellä on paljon hienoja oivalluksia.
Käsittääkseni Lotmanilla on muitakin kirjoja, mutta kukaan ei taida välittää suomennuttaa ja kustantaa niitä.
Eisenstein oli ehkä ensimmäisiä, jotka eivät käyttäneet kolmen seinän ideaa, joka on peräisin teatterista. Luen parastaikaa Volkovin Pietari-kirjaa ja siinä on tarinoita innokkaasta avantgarde porukasta 1900-20, noin suunnilleen, joka teki kaikenlaisia kokeiluja, mm. teatteria tai balettia heijastamalla taustalle liikkuvaa kuvaa.
Se porukka rakasti abstrakteja leikkejä.
Tuota Nanook-juttua en ole kuullutkaan. Minulla on von Baghin Elokuvan historia, mutta muistaakseni hän vain viittaa varhaiseen antropologiaan ja kuittaa leffan sillä, paitsi että ylistää sen kuvan estetiikkaa.
Sen muistan lukeneeni, että Nanook kuoli ihan pian leffan kuvaamisen jälkeen, taisi olla onnettomuus hylkeenpyynnissä tai jotain semmoista. Köyhää porukkaa Flaherty selvästi kyllä kuvaa.
:-)
VastaaPoistaTerveisiä! Mietin tuota lyhyttä historiaamme; poikaansa ampumaan opettanut oli ilmeisen kaukonäköinen.
Makarohvin pojat voivat taas tulla! Ainakin ne uhoovat taas.
Ainahan historia on ollut hämmentävän samanlaista, ikäänkuin kuluneita uusintoja.
Kuulemma se amiraali joka möhläsi keisarimme laivaston Japanissa perituhoon oli nimeltään Makarov?
Onko meillä siis silti vielä toivoa.
Juhani,
VastaaPoistano ainakin minä totisesti toivon että Japani ja Venäjä eivät toistamiseen rupea sotaan. Kuulemma pieniä kahakoita on, siellä Kuriilien ympärillä.
Jaaha. Vai on niillä oikein sotilasdynastia? Naapurissa? Ja vielä sattuu niin hyvään aikaan, että läntinen naapuri on lopettanut oman armeijansa suunnilleen kokonaan.
Kyllähän sitä miettii juuri ja nimenomaan historian toistumista. Ja vähän pelottaa: onnistuiko uusi miespresidentti suututtamaan Putinin, joka ilman muuta on jonkinmoinen macho.