Levottomia unia

Minulla oli ystävä, jolla oli levottomat jalat. Kuunneltiin Siekkareiden tai vaihtoehtoisesti Hassisen koneen biisiä Levottomat jalat. Opeteltiin tanssiskelemaan niin että se oli enemmän liikuntaa. Hidasta aaltoilua. Ei hyppimistä niin kuin nuorena.

Yksinkertaisesti päätettiin että hyppiminen jääköön Provinssin päälavan esiintyjiä katsellessa. Tästä on tietysti jo kauan.

Kesällä on ihan helppoa tuntea kaipuuta johonkin menneeseen. Olen hitaasti mutta varmasti opettelemassa uudestaan sitä tanssia. Nyt siihen liittyy sellaista aaltoilua, josta voi muistaa vesijumpan, tai kellumisen keskelle järveä jossa voi katsoa pilvien nopeaa vaihtelua vaikka loppuelämän.

Sitten joogaharjoitukset. Lihakset menevät huonoon kuntoon, koska nyt päätti ruveta satamaan koko ajan, eikä minua huvita kastua litimäräksi. Lämpötila putosi keskipäivän 25 asteesta 17 asteeseen. Joku tuttu sai kesäflunssan. Sateesta ei ole paljon väliä jos pääsee uimaan. Pään ja kropan lämpötilaa voi yrittää tarkkailla. Joogan aikana ei saa puuskuttaa. Näistä vaatimuksista pitäisi päästä eroon sillä tavalla, että elämä vain yksinkertaisesti virtaisi ja ihminen, esim. minä, voisi tehdä tarvittaessa muutaman korjausliikkeen, muu hoituisi siinä ohessa. Työtä tehdessä. Mutta työn on oltava kiinni elämässä, muuten elämäkin karkaa.

On turhaa kuvitella olevansa samanlainen kuin joku tuttu, vaikka tuttavan kanssa on joitakin yhteisiä elämänalueita. Tässä pätee ihan sama kuin missä tahansa suhteissa. Esimerkiksi pari kertaa on tullut tänä kesänä vastaan jonkun lausuma ylevän kohtalokas ultimaatumi: lapsen ja vanhemman väliin ei saa asettua.

Silti täältä kauempaa katsottuna on ehkä helppo nähdä millaiset ne välit ovat ja millaisiksi ovat muuttumassa. En oikeastaan ymmärrä mitä tarkoittaa asettuminen vanhemman ja lapsen väliin. Tärkeintä on että lapsi pääsee kasvamaan ja varttumaan, että häntä ei alisteta eikä nöyryytetä niin, ettei hän löydä omaa tietään. Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Sitten kävin pitkästä aikaa kirjastossa ja käsiin osui Markus Nummen Karkkipäivä (Otava 2010). Siinä ovat pääosassa lapset niin kuin olivat jo Kiinalaisessa puutarhassa, vaikka sen yksi päähenkilö onkin Mannerheim. Kiinalaisesta puutarhasta minulle jäi yksi lause, jonka kirjoitin dinosaurus-tietokoneen näytönsäästäjään: Midilimangar!, mutta en aio ruveta selittämään sanaa, vaan pyydän ihmisiä lukemaan senkin kirjan.

Kiinalaisessa puutarhassa lapset ovat uiguureja, Karkkipäivässä suomalaisia. Lapsuudessa on eroa mutta perimmältään lapsuus on samaa. Uiguurikylässä lasten ja vanhempien väliin osui väkivaltaisuuksia, jostain syystä Takla Makanin autiomaan reunalla asuvien ihmisten maahan ruvettiin kiinnittämään huomiota, siirtomaaisäntiä ilmestyi nurkille. Suomen lähiön kerrostaloalueen sosiaalitapaukset taas aiheuttavat kärsimystä juuri lapsille. Juoppoperhe on aivan yhtä paha kuin jonkun muun addiktion riivaaman yksinhuoltajan perhe. Ja toisinpäin. Sosiaalista kontrollia ei oikeastaan enää ole.

En muista kuinka kauan Unescon ja Unicefin perustamisesta on, mutta tätä peruskulttuuria ei oikein murra mikään: lapsen ja vanhempien suhde. Pitäisi olla niin että lasten oikeudet ylittävät kaikki muut aivan siitä syystä, että lapset edustavat tulevaisuutta. Aikuisille, lapsia haluaville, pitäisi olla kasvatusta. Aikuiset eivät malleja juuri enää saa suvuista, jotka ovat pirstoutuneet ympäri Suomen ja maailman. Mutta en kyllä keksi, kuka sellainen kasvattaja olisi. Minusta tuntuu että kasvattajien koulutus on vähentynyt. Yliopistojen tulosvastuullisuus alkaa jo näkyä.

Ääripäitä löytyy: hellyyden ja hemmottelun ympäröimä Tavallinen Onnellinen Perhe ja lasten kaltoinkohtelu. Nummen kirjassa ei romantisoida mitään. Kirjan lopussa lukee, että kirjailija on saanut sosiaalityöntekijöiden raportteja kirjan pohjaksi, siis Karkkipäivän. Aivan ilmeisesti Nummi on tehnyt yhtä lailla taustatyötä Kiinalaisessa puutarhassa. Mannerheim oli todella niillä main vuonna 1908, tehtävä oli kartoittajan, siinä ohessa piti kartoittaa suuren ja mahtavan Venäjän intressejä maalla jossa ei ollut valtiota. Suojattomien keskellä. Uiguurit ovat turkinsukuista kieltä puhuvia muslimeja ja suomi kielenä kuuluu samaan uralilais-altailaiseen kieliperheeseen kuin turkki ja sen sukukielet.

Muistan Kiinalaisesta puutarhasta vedessä polskivat lapset silloin, kun Kiina ja Britannia eivät olleet vielä iskeneet kynsiään heimon maihin. Karkkipäivässä on talvi ja pieni lapsi kyyhöttää pitkään piilossa uima-altaan pohjassa, kun lapsisakki oli hakannut hänet. Aikuisen käskystä.

Uiguureista osa lähti pakoon Himalajan solan läpi Intiaan, Suomen talvessa pienelle pojalle ei löydy suojaa enää.

Karkkipäivän opetus on yksinkertainen: Suomen hyvinvointivaltio on jo rapistunut siihen kuntoon että sen pelastaminen pitäisi aloittaa heti. Huono-osaisuuden ketjuttuminen sukupolvien myötä on todettu jo selvästi. Tutkimuksia on tarpeeksi. En ole oikein käsittänyt miksi poliitikkojen mielenkiinto on jatkuvasti kohdistunut rahan liikkeisiin. Jos ne häiritsevät maan ihmisten elämää, siis rahan liikkeet, niin olisiko mahdollista kääntää katsetta, siellä ylhäällä päättävissä piirteissä, kohti sosiaalista oikeudenmukaisuutta?

Suomi on ollut luokkayhteiskunta varmasti aina, mutta ennen alimmillakin luokilla on ollut työtä. Enää ei ole. Ei meillä pitäisi olla varaa luokkaerojen lisäämiseen. Siitä aiheutuu väistämättä epäjärjestystä, joka tuntuu kaikkialla. Pahinta on väkivalta.

Olen yhä enemmän myös sitä mieltä että uiguureille ja tiibettiläisille pitäisi antaa vapaus. Ilman vapautta yhteistyö ei toimi, oli valtio mikä tahansa.