Minulla oli ystävä, jolla oli
levottomat jalat. Kuunneltiin Siekkareiden tai
vaihtoehtoisesti Hassisen koneen biisiä Levottomat jalat.
Opeteltiin tanssiskelemaan niin että se oli enemmän liikuntaa.
Hidasta aaltoilua. Ei hyppimistä niin kuin nuorena.
Yksinkertaisesti päätettiin että
hyppiminen jääköön Provinssin päälavan esiintyjiä katsellessa.
Tästä on tietysti jo kauan.
Kesällä on ihan helppoa tuntea
kaipuuta johonkin menneeseen. Olen hitaasti mutta varmasti
opettelemassa uudestaan sitä tanssia. Nyt siihen liittyy sellaista
aaltoilua, josta voi muistaa vesijumpan, tai kellumisen keskelle
järveä jossa voi katsoa pilvien nopeaa vaihtelua vaikka
loppuelämän.
Sitten joogaharjoitukset. Lihakset
menevät huonoon kuntoon, koska nyt päätti ruveta satamaan koko
ajan, eikä minua huvita kastua litimäräksi. Lämpötila putosi
keskipäivän 25 asteesta 17 asteeseen. Joku tuttu sai kesäflunssan.
Sateesta ei ole paljon väliä jos pääsee uimaan. Pään ja kropan
lämpötilaa voi yrittää tarkkailla. Joogan aikana ei saa
puuskuttaa. Näistä vaatimuksista pitäisi päästä eroon sillä
tavalla, että elämä vain yksinkertaisesti virtaisi ja ihminen,
esim. minä, voisi tehdä tarvittaessa muutaman korjausliikkeen, muu
hoituisi siinä ohessa. Työtä tehdessä. Mutta työn on oltava
kiinni elämässä, muuten elämäkin karkaa.
On turhaa kuvitella olevansa
samanlainen kuin joku tuttu, vaikka tuttavan kanssa on joitakin
yhteisiä elämänalueita. Tässä pätee ihan sama kuin missä
tahansa suhteissa. Esimerkiksi pari kertaa on tullut tänä kesänä
vastaan jonkun lausuma ylevän kohtalokas ultimaatumi: lapsen ja
vanhemman väliin ei saa asettua.
Silti täältä kauempaa katsottuna on
ehkä helppo nähdä millaiset ne välit ovat ja millaisiksi ovat
muuttumassa. En oikeastaan ymmärrä mitä tarkoittaa asettuminen
vanhemman ja lapsen väliin. Tärkeintä on että lapsi pääsee
kasvamaan ja varttumaan, että häntä ei alisteta eikä nöyryytetä
niin, ettei hän löydä omaa tietään. Sinun lapsesi eivät ole
sinun.
Sitten kävin pitkästä aikaa
kirjastossa ja käsiin osui Markus Nummen Karkkipäivä
(Otava 2010). Siinä ovat pääosassa lapset niin kuin olivat jo
Kiinalaisessa puutarhassa, vaikka sen yksi päähenkilö onkin
Mannerheim. Kiinalaisesta puutarhasta minulle jäi yksi lause, jonka
kirjoitin dinosaurus-tietokoneen näytönsäästäjään:
Midilimangar!, mutta en aio ruveta selittämään sanaa, vaan
pyydän ihmisiä lukemaan senkin kirjan.
Kiinalaisessa puutarhassa lapset ovat
uiguureja, Karkkipäivässä suomalaisia. Lapsuudessa on eroa mutta
perimmältään lapsuus on samaa. Uiguurikylässä lasten ja
vanhempien väliin osui väkivaltaisuuksia, jostain syystä Takla
Makanin autiomaan reunalla asuvien ihmisten maahan ruvettiin
kiinnittämään huomiota, siirtomaaisäntiä ilmestyi nurkille.
Suomen lähiön kerrostaloalueen sosiaalitapaukset taas aiheuttavat
kärsimystä juuri lapsille. Juoppoperhe on aivan yhtä paha kuin
jonkun muun addiktion riivaaman yksinhuoltajan perhe. Ja toisinpäin.
Sosiaalista kontrollia ei oikeastaan enää ole.
En muista kuinka kauan Unescon ja
Unicefin perustamisesta on, mutta tätä peruskulttuuria ei oikein
murra mikään: lapsen ja vanhempien suhde. Pitäisi olla niin että
lasten oikeudet ylittävät kaikki muut aivan siitä syystä, että
lapset edustavat tulevaisuutta. Aikuisille, lapsia haluaville,
pitäisi olla kasvatusta. Aikuiset eivät malleja juuri enää saa
suvuista, jotka ovat pirstoutuneet ympäri Suomen ja maailman. Mutta
en kyllä keksi, kuka sellainen kasvattaja olisi. Minusta tuntuu että
kasvattajien koulutus on vähentynyt. Yliopistojen tulosvastuullisuus
alkaa jo näkyä.
Ääripäitä löytyy: hellyyden ja
hemmottelun ympäröimä Tavallinen Onnellinen Perhe ja lasten
kaltoinkohtelu. Nummen kirjassa ei romantisoida mitään. Kirjan
lopussa lukee, että kirjailija on saanut sosiaalityöntekijöiden
raportteja kirjan pohjaksi, siis Karkkipäivän. Aivan ilmeisesti
Nummi on tehnyt yhtä lailla taustatyötä Kiinalaisessa puutarhassa.
Mannerheim oli todella niillä main vuonna 1908, tehtävä oli
kartoittajan, siinä ohessa piti kartoittaa suuren ja mahtavan
Venäjän intressejä maalla jossa ei ollut valtiota. Suojattomien
keskellä. Uiguurit ovat turkinsukuista kieltä puhuvia muslimeja ja
suomi kielenä kuuluu samaan uralilais-altailaiseen kieliperheeseen
kuin turkki ja sen sukukielet.
Muistan Kiinalaisesta puutarhasta
vedessä polskivat lapset silloin, kun Kiina ja Britannia eivät
olleet vielä iskeneet kynsiään heimon maihin. Karkkipäivässä on
talvi ja pieni lapsi kyyhöttää pitkään piilossa uima-altaan
pohjassa, kun lapsisakki oli hakannut hänet. Aikuisen käskystä.
Uiguureista osa lähti pakoon Himalajan
solan läpi Intiaan, Suomen talvessa pienelle pojalle ei löydy
suojaa enää.
Karkkipäivän opetus on
yksinkertainen: Suomen hyvinvointivaltio on jo rapistunut siihen
kuntoon että sen pelastaminen pitäisi aloittaa heti.
Huono-osaisuuden ketjuttuminen sukupolvien myötä on todettu jo
selvästi. Tutkimuksia on tarpeeksi. En ole oikein käsittänyt miksi
poliitikkojen mielenkiinto on jatkuvasti kohdistunut rahan
liikkeisiin. Jos ne häiritsevät maan ihmisten elämää, siis rahan
liikkeet, niin olisiko mahdollista kääntää katsetta, siellä
ylhäällä päättävissä piirteissä, kohti sosiaalista
oikeudenmukaisuutta?
Suomi on ollut luokkayhteiskunta
varmasti aina, mutta ennen alimmillakin luokilla on ollut työtä.
Enää ei ole. Ei meillä pitäisi olla varaa luokkaerojen
lisäämiseen. Siitä aiheutuu väistämättä epäjärjestystä,
joka tuntuu kaikkialla. Pahinta on väkivalta.
Olen yhä enemmän myös sitä mieltä
että uiguureille ja tiibettiläisille pitäisi antaa vapaus. Ilman
vapautta yhteistyö ei toimi, oli valtio mikä tahansa.
Minusta kaikille ihmisille täytyisi antaa vapaus. Se ei kysy kansan eikä valtion nimeä, eikä kansan tai valtion rajoja.
VastaaPoistaKeiju,
VastaaPoistatottakai kaikille. Ongelma on todennäköisesti siinä tekijässä: KUKA tai MIKÄ on vapauden antaja.
On älyttömän vaikeata selvittää täsmällisesti kuka on vastuussa neokolonialismista. Mikä on ensin, kansainvälinen suuryhtiö vai se valtio, jossa asuvat neropatti keksi Royal Dutch Shellin tai Rioja Tinto, jonka tarkoitus on kaivaa Lappi avolouhoksin tasamaaksi ja myrkyttää maa?
Sodissakin on oheisvahinkoja, collateral damage, niin kuin jenkit sitä kutsuvat. Jostain luin hiljan kammottavan tarinan Bakun miljoonakaupungin onnettomista, köyhistä ihmisistä. Kysymys oli ILMApiiristä, joka on muuten mielestäni hyvä sana.
Joku saa öljyrahat. Joku perustaa kokonaisen teollisuushaaran kaivannaisten pohjalle. Lappilaiset eivät saa mitään, mitä nyt palkkaa muutaman kymmenen vuoden ajalta ja rikkimyrkytyksiä.
Mutta lapset ovat se haavoittuvaisin ihmisjoukko, joka sotkeutuu jalkoihin, kun isot ihmiset kulkevat saappaillaan eteenpäin. Minne? Kohti loistavaa tulevaisuutta. Ehkä peräti kuolemattomuutta.
ripsa
VastaaPoistapojan ehdoton suosikkikirja oli uspenskin fedja-setä. se toimi meillä myös kasvatusoppaana.
fedja-setä on vakavamielinen ja totinen poika, joka ei enää lopussa ole niin totinen. hän pakenee itsenäistymisreissulle omaan leikkihuoneeseensa, mielikuvitusmaailmaansa, joka monelle kaupunkilaislapselle on ainoa pakopaikka perheestä.
sen jälkeen, kun vanhemmatkin oppivat leikkimään, perheet muuttuvat, eikä lasten tarvitse enää paeta. yleensäkin lasten kanssa leikkiminen on liian monille velvollisuus, kuten koiran vieminen ulos. lapsi on valettu muotti, josta kasvaa valettu aikuinen.
aikuiset määrittelevät sen, mikä on lapsille hyvää, tarjoavat lelut ja pelkäävät päälle, että lapset saavat niistä huonoja vaikutteita. onneksi lapset panevat kampoihin niin paljon kuin kerkeävät ja käyttävät kitsilelujaan täysin anarkistisesti, sovittaen ne omiin tarpeisiinsa.
barbi on sokerisen, amerikkalaisen köökkirouvan mallikuva, mutta leikissä se voi yhtäkkiä vaikka pieraista. turtle-kilpikonna voi muuttua joksikin muuksi, faijaksi, veljeksi tai vaikka lapseksi itsekseen.
Meri,
VastaaPoistavoi tosiaan olla että lapsuus on joiltain osin muuttunut. Sinun kokemuksesi mukaan kyse on vanhempien kyvystä leikkiä.
Aivan taatusti. Kuka tahansa aikuinen ei tahdo päästää "sisäistä lastaan" valloilleen. Silti olen aika varma siitä, että jokainen aikuinen on jossain vaiheessa omaksunut jomman kumman vanhempansa omia tapoja. Ne sitten seuraavat mukana. Monelle mallien kyseenalaistaminen on vaikeaa.
En muista milloin Fedja-setä julkaistiin ekan kerran suomeksi. Minulla on sellainen mielikuva, että Oulunkylän kommuunissa ei sitä luettu. Voi olla tosin vääräkin.
Sen muistan että meidän poika piti ainakin Riitta Nelimarkan piirtämästä Kalevalasta ja Tove Janssonin Muumi-kuvakirjoista. Mutta poika oli vasta 3-vuotias kun muutettiin kommuunin lämmöstä maaseudun kylmään.
Sen muistan että hän itki aivan lohduttomasti kun isänsä luki hänelle Pienen merenneidon. Siihen ei koskaan sitten palattu. Mutta kysymyksiä siitä kyllä tuli.
Esimerkiksi se tärkeä: miten on mahdollista että on noin erilaisia "ihmisiä" että toisen tapaaminen voi olla hengenvaarallista.
Pitäisi joskus lukea uudelleen H.C. Andersenin tarinat. Sitä en nyt muista, olivatko ne Andersenin itsensä keksimiä vai tanskalaisia kansantarinoita.
Jalkani ja uneni ovat levottomia. Hyviä ajatuksia, joita itsekin on tullut pohdiskeltua arjen keskellä omista näkökulmista.
VastaaPoistaLapsuudesta muistan sen, että epäoikeudenmukainen kohtelu tuntui kuin eläisi diktatuurissa. Toisaalta, maailma ei ole reilu, että sinänsä ihan hyvä ettei saanut lapsenakaan sellaista kuvaa, että olisi...
Hanna-Riikka,
VastaaPoistaLapsuuden kanssa on juuri noin.
Paradoksaalisesti kamala lapsuus saattaa tehdä lapsesta lopulta, kriisien jälkeen, vahvan. Siis se vanha sanonta että mikä ei tapa, vahvistaa. Sehän ei tietenkään ole totta eikä päde täysmittaisesti eikä ole ikinä pätenyt.
Voi olla kyse herkkyyden määrästä. Lapset ovat sen suhteen hyvin erilaisia.
Olen lukenut kasvatusoppia yliopistossa cumun verran, mutta se oli 90-luvulla. Kehityspsykologiassa oli tapahtunut harppaus sitten omien kouluaikojeni ja psykan tuntien.
Ihminen, siis sitten "valmiina" ja "aikuisena" on lopulta kaiketi geenien ja ympäristön tuote. Moni asia saattaa saada alkunsa jostain aivan pienestä.
Markus Nummen kirjassa pääteema oli lasten kaltoinkohtelu. Ja kiusaaminen, tällä kertaa kerrostalon pihalla. Kuka opettaa ne käyttäytymismallit?
Tulee mieleen television keskustelusarja 10 kirjaa vallasta ja siellä Willian Goldingin kirja Kärpästen herra.
Mutta kaiken keskellä: on hyvä tanssia välillä, eikö?